TOIPUMISTARINA
Riitan elämässä käänteen tekevää:
"Alkoholismi on sairaus"
E
lämme aikaa, jolloin viinin juonti seurustelujuomana on yleistä ja eleganttia. Aikakauslehtien ruokaohjeitten yhteydessä on usein ruokaan suositeltavia viinivinkkejä. Kahviloissa piipahdetaan kahvilla, teellä tai viinilasillisella. Siis sallittua ja suositeltavaa. Samaan aikaan noin 560 000 suomalaista käyttää alkoholia siten, että juomisen riskirajat ylittyvät ja alkoholismia sairastaa arvioiden mukaan noin 216 000 suomalaista. Käyttö ja ongelmat lisääntyvät tasaista vauhtia. Kuitenkin hoitoon hakeutuminen ja avun saaminen on vaikeaa ja ennen muuta häpeällistä. Alkoholismi on edelleenkin sana, jota ei mielellään ääneen sanota. Osuupa se sitten omalle tai vierellä kulkijan kohdalle. Oireita peitellään ja salataan. On kyllä helppoa syyllistää kadulla hoippuva ”laitapuolen kulkija” juopoksi, deekuksi, alkoholistiksi – ja ottaa etäisyyttä ihan konkreettisestikin. Mutta että toimitusjohtaja, opettaja, pankkivirkailija, lääkäri tai pappi olisi samaan potilasryhmään kuuluva – ei kai nyt sentään. Erityisen vaikeaa on suhtautua naisen päihdeongelmaan. Etenkin jos naisella on hyvä ammatti ja arvostettu työsuhde ja kenties hän on äiti tai peräti isoäiti.
Minun ”päihdeurani” Muistan vieläkin ne ajat 1990-luvulta, jolloin itse olin oman sairauteni tunnistanut, miten lähes ylivoimaisen vaikeaa oli asiaintilan ääneen sanominen lääkärin vastaanotolla, kun sinne erittäin ankarien vieroitusoireiden takia olin joutunut. Nieleskellen ja itku kurkussa Palokan terveyskeskuksessa pyysin paikalla olevaa sairaanhoitajaa poistumaan ja kahden kesken lääkärin kanssa sain änkytetyksi: ”Minä juon liikaa enkä tiedä mitä pitäisi tehdä?” Kyseessä oli omalääkäri, joka jo vuosia oli verikokeista havainnut ”missä mennään” ja lempeästi kehotellut ”panemaan korkin kiinni”. Mutta nyt kun kissa nostettiin pöydälle, voitiin yhdessä ammattilaisten kanssa raken-
taa hoito-ohjelma, hoitopolku, johon kuului myös vertaistuki. Minulle oli käänteentekevää tieto, että kyseessä on sairaus, johon voi saada apua. Miksi asiaan ei aiemmin ollut kunnolla paneuduttu. Koska olen ”oman elämäni kokemusasiantuntija” voin sanoa, että minä en näyttänyt alkoholistilta. Ulkoinen olemukseni hämäsi. ”Tukka hyvin ja korut kohdallaan”. Lääkärin kanssa olimme joskus tätäkin ”ulkonäkökysymystä” sivunneet kun hän oli kerran kysäissyt: ”Oletko koskaan laskenut kuinka paljon sinulla menee aikaa, kun freesaat itsesi jakkupukukuntoon?” Tunnustukseni jälkeen minut otettiin vuodeosastolle. Hämmästykseni oli suuri, kun osastolla toivotettiin minut tervetulleeksi, sain siistit vaatteet ja hammasharjan. Kas kun en katkolle ambulanssikyydillä lähtiessäni ollut ottanut hammasharjaa mukaani. Mietin jopa, voiko olla niin, että henkilökunta ei tiedä miksi olin sinne tullut. Ovat niin ystävällisiä. Mutta se, että sain kokea olevani potilas, oli ratkaisevaa. Minä olin sairas ja sairautta ryhdytään hoitamaan. Vuoteeni viereen saapuivat näihin hoitoihin erikoistunut sairaanhoitaja ja psykologi. Keskusteluissa sain myös tietoa kotikaupunkini A-klinikasta ja Akiltatoiminnasta.
Missä nyt mennään? Toipumisprosessi oli pitkä ja kivulloinenkin. Ei viinasta eroon pääseminen ole mikään läpihuutojuttu. Eikä siihen oikein ole lääkettäkään. Retkahduksia sattui. Pahojakin – näin jälkeenpäin ajatellen. Yksin en missään tapauksessa olisi selvinnyt. Vertaistuella on ollut merkittävä vaikutus. Olen ollut A-kiltatoiminnassa mukana yli kaksikymmentä vuotta. Nämä vuodet ovat olleet hienoja vuosia. Ystävyyssuhteita on solmittu ja ne ovat kestäviä. Iloa ja suruakin on saatu yhdessä kokea.
16
Vesiposti_3_2020.indd 16
3/2020
8.9.2020 12.21.38
