Matkani vertaiskoutsiksi
A
jomatkani Ouluun oli tapahtumarikas ja leppoisa. Souvarien levyä kuuntelin aina Pyhäsalmen ABC:lle asti. Tankki täyteen ja matka jatkuu. Loppumatkaksi soimaan Frederik! Tuostahan ois pitäny kääntyä! Titanic, Rautavuori.. Silmät näkee kyltin.. Kemiin! Emmää Kemiin halua.. Rautavuori.. Tuollahan lukee Oulu. Tuonne mennään, maksoi mitä maksoi. Jihuu! Pää pyörii, kuin pöllön pojalla Oulun liikennevaloissa. Jostain kuuluu TÖÖÖÖÖT. Jo on mahoton torvi jossain. Mäkin haluun samanlaisen! Mistä se kuului? Jaa, takaa. Mennään, mennään. Kurvataan sitten tuonne. Oho. Jalkakäytävällä. Koiran ulkoiluttaja näyttää nyrkkiä, minä peukkua. Hei, tuollahan se on, Kumppanuuskeskus! Pari kertaa korttelirallia ja löytyi parkkiruutu. Perillä ollaan. Päässä soi: Harva meistä on rautaa. No, kysehän ei ole vain 400 km matkasta Ouluun ja takaisin x 2 tai huudattaa musaa ja fiilistellä. Se on itselle paljon, paljon enemmän. Se on matka menneen häpeästä rohkaistumiseen, se on matka valheista luottamukseen. Eli se on matka laitapuolen kulkijasta vertaiskoutsiksi. A-kilta-arvot sydämessä. A-kiltaperheeseen kuulumisen tunne on mulle ollu niin vahva ja läsnä jokaisessa koulutuksessa ja ylipäänsä valtakunnallisesti A-kiltatoiminnassa missä olen mukana ollut. Se tunne
kantaa. Saamme ja annamme sellaisia hetkiä toisillemme, joita ei missään muualla voi saada. Kun tarjoutui mahdollisuus tällaiseen toimintaan mukaan, kuin vertaiskoutsi, Tuomisen laskuopin mukaan ymmärsin, että tämä mahdollisuus ei tule toistumaan vuosiin. Hakemus postiin ja tulin valituksi. Valituksi tuleminen oli jo minulle henkilökohtaisesti iso luottamuksenosoitus. Takana noin 10 A-kiltavuotta eikä suotta. Taaksepäin sen verran, että olin vuosia sitten viestintäkoulutuksessa vertaisohjaajana. Oli kyllä vähän sellainen olo, että mitähän mun pitäs tehdä. Taisin pyöriä vain jaloissa. Se koulutus antoi minulle paljon enemmän, kuin minä pystyin antamaan sille. Nyt ois tarkoitus hieman tasata näitä asioita. Nyt olen valmiimpi myös entistä enempi antamaan ja jakamaan. Joskus on aina koettava se ensimmäinen kerta. Olen sen jo siis kokenut. Kaikki tietää tunteen, kuinka jänskättää, kun ensisuukotuttaa. Tämä tunne oli aika lähellä sitä, ainakin minulle. Huolenaiheeni on, että pystynkö tuomaan asiat selkeästi esiin. No en! Mutta tiedän sen, että A-kiltaperheelle voi aina sanoa, ettei puhuminen ole välttämättä paras lahjani. Osaltani puhevika, riippuvuus alkoholiin ja särkynyt elämä: tuttua A-kiltatoiminnassa mukana oleville. Menneisyys nostaa välillä päätään. Jokainen sirpale on tallella, mutta ne on yhdessä kasassa tai hukassa. Jokainen ystävällinen teko ja ymmärtäväinen sana
22
Vesiposti_4_2021.indd 22
4/2021
2.12.2021 10.35.21
