Yhteiset Lapsemme 1/2020

1 • 2020

Nuorten kasvutarina s.4 näyttämöllä Keskustelua s.12 huiveista Kunniaan liittyvät s.15 konfliktit Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

TÄSSÄ NUMEROSSA

1 • 2020

Elämä kädessä -näytelmä tuo nuorten kasvutarinan näyttämölle maaliskuussa.

s. 4

Musliminaisten huivien käytöstä keskustellaan Euroopassa.

Yhteiset LAPSEMME |

s. 12

Nro 1-2020

Educa-messuilla kävijöiltä kysyttiin rasismista koulussa.

s. 20

Yhteiset LAPSEMME -lehden julkaisija: Yhteiset Lapsemme ry Toimitusneuvosto: Susanna Ahonen-Coly, Pekka Iivonen, Harri Junttila, Kristiina Ikonen, Anja Wikstedt, Helena Korpela, Laura Huuskonen Päätoimittaja: Markus Söderlund

Adoptoitujen lasten kerhossa viihdyttiin hyvin.

Toimitussihteeri: Irma Marttinen Ulkoasu ja taitto: Marjo Aro / KTMP Group Ab Oy Kansikuva: Senja Kelabu Painatus: KTMP Group, Mustasaari ISSN: 2343-2152

Yhteiset Lapsemme ry on Helsingissä vuonna 1988 perustettu, poliittisesti, uskonnollisesti ja ideologisesti sitoutumaton lastensuojelujärjestö.

Missio Yhteiset Lapsemme edistää monikulttuuristen lasten hyvinvointia vaikuttamalla suomalaisessa yhteiskunnassa sekä antaa tuen tarpeessa oleville lapsille mahdollisuuksia hyvään elämään.

Visio Yhteiset Lapsemme on johtava monikulttuuristen lasten hyvinvoinnin edistäjä Suomessa sekä luotettava ja aktiivinen lasten asioiden puolestapuhuja myös kansainvälisesti.

Kummi- ja avustustili FI25 1011 3000 2110 44

s. 8

Sisältö Elämä kädessä

1 • 2020

– Nuorten kasvutarina näyttämöllä .............................................

4

Kerhossa on kivaa, koska kaikki muutkin ovat adoptoituja ..................................

8

Kulttuuri- ja katsomustietoinen kasvatus lapsen identiteettiprosessin tukena.... 10 PUHEENVUORO: Kaisamari Hintikka ................................................................... 11 Ranskalaista keskustelua musliminaisten huiveista ............................................... 12 Huivit puhuttavat muuallakin Euroopassa ............................................................... 14 Kunniaan liittyvät konfliktit ovat koko yhteiskunnan asia ..................................... 15 KOLUMNI: Heidi Rautionmaa ................................................................................. 19 Esiintyykö koulussasi tai päiväkodissasi rasismia?.................................................. 20 Yhteiset Lapsemme mahdollistaa testamenttilahjoitukset ................................... 22 Lahjoita lapsille ja nuorille! Tue toimintaamme ..................................................... 23

•2•

PÄÄKIRJOITUS

Elämänkatsomukseni

Maailmankuvalla tarkoitetaan sitä, miten käsitämme todellisuuden eli maailman jossa elämme: luonnon, maailmankaikkeuden, yhteiskunnan, historian. Kuva voi olla korostetusti esimerkiksi tieteellinen tai uskonnollinen. Maailmankatsomuksella taas viitataan enemmän arvoihin eli siihen, miten maailmaa ”katsomme” ja millaisen maailman haluaisimme olevan. Voidaan myös ajatella, että maailmankuva on osa maailmakatsomusta. Elämänkatsomus taas on sukua näille, mutta jotakin henkilökohtaisempaa.

Jokaisella meistä nämä katsomukset löytyvät, vaikka niitä ei tulisi ahkerasti pohdittuakaan. Ne voivat olla myös dynaamisia, muuttuvia. Uskonnollisuus voi herätä ja sammua, ja elämänarvotkin voivat mennä uusiksi elämän koettelemuksissa. Ainakin näin monet ovat kertoneet. Myös oppiminen ja kasvatus vaikuttavat näihin voimakkaasti.

Olen ensimmäiseltä ammatiltani uskonnonopettaja ja myöhemmin suoritin myös elämänkatsomustiedon (ET) opinnot. Sormeni syyhyävät aina, kun katsomuksista ryhdytään keskustelemaan. Kiinnostus kuitenkin lopahtaa useimmiten, koska huomaan saman debatin toistuvan ja kiertävän ikään kuin kehää. Uusia näkökulmia ei oikein tunnu löytyvän.

Esimerkkinä on jokakeväinen keskustelu Suvivirrestä tai koulujen joulujuhlista. Keskustelua ET:n ja uskonnon opetuksen muuttamisesta tai yhdistämisestä on myös käyty viime aikoina. Kirjoittaessani aiheesta gradua noin 12 vuotta sitten huomasin, että uskonnonopetusta puolletaan ja vastustetaan monesti samoilla argumenteilla: uskonnonvapaudella ja monikulttuurisuudella. Toisille uskonnonvapaus tarkoittaa oikeutta uskontoon ja toisilla vapautta uskonnosta. Toisille monikulttuurisuus käy perusteeksi uskonnon tai uskontojen opetukselle, toiset taas perustelevat uskonnottomuutta sillä, että kulttuurit eivät joutuisi konfliktiin.

Olennaista on myös omaksua, miten puututaan epäkohtiin silloin kun epäasiallista tai syrjivää toimintaa havaitaan. Me pyrimme auttamaan tässä asiassa niin varhaiskasvatusta, kouluja kuin muitakin lasten ja nuorten ympäristöjä. Kohtaamme vuoden aikana noin 3000 lasta ja nuorta, ja näissä kohtaamisissa käsitellään moninaisuutta ja yhteisöllisyyttä, rasisminvastaisella työotteella.

Olemme kehittäneet myös moninaisuuskoulutuksia, joissa näitä kysymyksiä voidaan käsitellä työyhteisöissä. Kannattaa tutustua tarjontaamme nettisivuillamme www.yhteisetlapsemme.fi. Ehkä voisimme auttaa juuri sinun työpaikkaasi? *** Yhteiset Lapsemme ry on lasten oikeuksia puolustava ja moninaisuutta tukeva järjestö. Toiminnan ylläpitämiseksi tarvitsemme jäseniä ja lahjoittajia.

Olemmekin vuonna 2020 uudistaneet myös varainhakintaamme. Tämän lehden takasivuilta löydät eri vaihtoehtoja siihen, miten sinä tai ystäväsi voitte tukea toimintaamme. Rahoitus on hankittava joka vuosi uudestaan ja tässä työssä pienikin apu on tarpeen. Toivottavasti tapaamme myös tapahtumissamme, koulutuksissamme – ja tietysti somessa!

Teema liittyy lapsiin ja nuoriin olennaisesti. Samaan teemaan liittyy myös keskustelu huiveista tai niiden kielloista, jota myös tämän lehden numerossa käsitellään. Mikä on siis oikea tapa lähestyä uskonnonvapautta tai katsomusten opetusta?

Yhteiset Lapsemme ry:n toiminnassa lähtökohtana on moninaisuuden ja eri katsomusten kunnioittaminen.

Olennaista on ymmärtää erilaisia näkemyksiä ja vakaumuksia ja oppia tulemaan toimeen, ja oppia olemaan loukkaamatta.

Markus Söderlund päätoimittaja

•3•

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Elämä kädessä

Nuorten kasvutarina näyttämöllä Laura Keskinen Erik Sahlström

Elämä kädessä -produktio sai alkunsa loppuvuodesta 2018. Ohjaaja Birgit Tapaninen Baltzar oli valinnut näytelmän teemoiksi lapsuuden, varhaisnuoruuden ja aikuiseksi kasvamisen kokemukset. Hän suunnitteli taideterapiaa ja taidetyöpajoja, joiden pohjalta nuorten olisi mahdollisimman helppo aloittaa työskentely sekä tutustua itseensä ja toisiinsa. Birgit ohjeisti nuoria kirjoittamaan työpajoissa tekstejä, joiden pohjalta näytelmän käsikirjoitus on koostettu. Elämä kädessä -näytelmä siis perustuu nuorten kasvutarinaan lapsuudesta tähän päivään asti. Työryhmässä on mukana eri-ikäisiä nuoria, mutta näyttelijöiden mukaan iällä ei juurikaan ole merki-

”Mihin juurtua, jos on se kokemus, ettei oikein loksahda mihinkään.”

-Farida Albrecht

tystä, koska tämä aika yhdistää heitä.

Osaksi käsikirjoitusprosessia kuului omien kirjoitusten lukeminen ääneen muille työryhmän jäsenille. Nuorten mukaan se tuntui jännittävältä ja vapauttavalta.

•4•

IDENTITEETIN POHDINTAA Farida Albrecht kertoo puhumisen tuntuvan hänelle luontevammalta tavalta jakaa omia kokemuksiaan. Faridan mukaan kirjoittaminen vaatii enemmän prosessointia, mutta oppimisen kannalta se on ollut hyödyllistä. ”Viimeaikaisia ajatuksia ja kokemuksia oli haastavaa saada tiivistettyä itselle hyvältä tuntuvaan muotoon. Lapsuuden kokemuksista oli kuitenkin jollain tavalla helpompi kirjoittaa”, kertoo Farida.

Näytelmän kerronnassa yhdistyy niin tanssia, laulua, runoutta kuin räppiäkin:

näytelmän monimuotoisuus on täysin nuorista lähtöisin. ”Tässä näytelmässä kaikki erilaiset taiteen muodot ja musiikkigenret ovat sulassa sovussa”, Farida lisää.

Farida kertoo syntyneensä ja kasvaneensa Suomessa – kahden kulttuurin koti näkyy kuitenkin vahvasti hänen identiteetissään. Faridan kotona on puhuttu useita kieliä, ja myös musiikki on aina ollut isossa roolissa.

Identiteettikysymysten pohdinta on näkynyt nuorten elämässä eri ikävaiheissa eri tavoin. Faridan kohdalla lapsuuden ulkopuolisuuden kokemukset ovat vaikuttaneet häneen vahvasti. Esimerkiksi koulussa hän joutui miettimään, mitä samaa ja mitä eroa hänellä ja muilla koulukavereilla oli.

Vanhemmiten identiteettipohdinnat ovat kuitenkin lähteneet pitkälti hänen omasta tarpeestaan. Etenkään alakoulussa Faridalla ei juurikaan ollut roolimalleja, mutta yläasteella tilanne onneksi parani. Esimerkiksi Ruskeat Tytöt ja Pehmee-kollektiivi ovat viime vuosina tuoneet ruskeiden suomalaisten ääntä ja kokemuksia kuuluviin.

Farida toivoo, että samastumispintaa ja roolimalleja löytyisi myös nuoremmille.

Nuorten identiteettiin liittyvät keskustelut ja pohdinnat ovat olleet tärkeitä, mutta myös kipeitä, johtuen vahvoista ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteista. Farida kertoo projektiin liittyvästä kuvataideterapiasta, jossa tehtävänä oli piirtää puu. Faridan piirtämän puun juuret eivät menneet maahan, vaan ne leijuivat ilmassa.

Elias Leijon kertoo olleensa varsinaisessa identiteettimyllerryksessä viimeisen puolentoista vuoden ajan, ja tunnustaa aiemmin ottaneensa tyynesti vastaan kaiken sen, mitä koulu, vanhemmat ja kulttuuri olivat opettaneet. Nuoruuden aiempi heikko koulumenestys oli luonut hänelle ajatuksen, ettei hän osaa opiskella. Fysioterapeutin opinnoissa Elias kertoo kokeneensa ensimmäistä kertaa oppimisen iloa.

Erityisesti kysymykset ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta tuntuivat kiehtovilta. Eliaksen mukaan näytelmän käsikirjoittaminen on ollut haus-

kaa, mutta myös haasteellista ja eheyttävää. Omaa itseään ei ole tarvinnut lokeroida, vaan ”on saanut antautua täysillä prosessille”. Hän kertoo pohtineensa, miten ihmiskäsitykset ovat muuttuneet kautta historian. Erityisesti nuoren miehen kehityspolku on tuntunut hänelle tärkeältä.

”Olen ihminen tutkimassa itseänsä.

Fysioterapiaopinnoissa mulle heräsi suuri kysymys, että mitä on ihmisyys.”

-Elias Leijon

Marleena Lehtimaan mukaan nuorten tarinoita yhdistää sama ulkopuolisuuden tunne. Monista tarinoista kuuluu se, etteivät nuoret ole kokeneet olleensa täysin hyväksyttyjä. Hän tarkentaa, ettei ulkopuolisuuden tunteeseen vaikuta pelkästään monikulttuurinen tausta: myös kriittinen suhtautuminen yhteiskuntaan ja rakenteiden kyseenalaistaminen ovat voineet aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemuksia. Toisaalta nuorten kokema tuska on antanut heille voimaa ja rohkeutta toimia.

YHTEISKUNNAN ARVOT JA NORMIT LUOVAT HAASTEITA Farida nimeää tärkeimmäksi arvokseen rakkauden lähimmäisiä, itseään ja elämää kohtaan. Hänen mukaansa rakkaus on myös solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden taustalla. Marleena on Faridan kanssa hyvin samoin linjoilla. Hän mainitsee tärkeimmiksi arvoikseen harmonian ja vapauden.

Nuorten mukaan yhteiskunnassa vallitsevat tällä hetkellä suorituskeskeiset ja tehokkuutta ylistävät arvot.

He kritisoivat esimerkiksi tapaa, jolla kaupungit nykyisin suunnitellaan.

Heidän mukaansa kaupungit ovat funktionaalisia, mutta ankeita – niistä puuttuu kauneus ja harmonia, eikä ihmisten hyvinvointia tunnuta juurikaan ajattelevan. Toki kaupunkien on oltava toimivia, mutta nuoret peräänkuuluttavat tasapainoa pehmeämpien arvojen kanssa. Nuorten mielestä liian moni asia nähdään vain materiaalisen hyödyn kautta.

”Mulla on itellä taustalla valtava maailmantuska, mikä varmaan yhdistää monia nuoria. Me ollaan tuhoamassa tää planeetta, millä me eletään.”

-Marleena Lehtimaa

Elämä kädessä -työryhmä Taiteiden yössä elokuussa 2019.

•5•

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Esimerkkinä he mainitsevat metsien suojelun: metsiä suojellaan ja pelastetaan rahan vuoksi, eikä metsän sinänsä. Kulttuuristamme tuntuu puuttuvan sellainen pyhyys, joita muissa kulttuureissa on nähtävissä.

Nuoret haluavat nähdä pintaa syvemmälle. Faridan ja Marleenan mukaan meidän täytyisi luoda kulttuuria uudelleen: täytyisi miettiä, missä ei-kaupallisissa tiloissa ihmiset voivat tavata toisiaan. Nuoret kaipaavat kipeästi uudenlaisia, ilmaisia tiloja ja kohtaamispaikkoja.

”Toivoisin, että sellainen ihmisyyden arvostaminen olisi suuremmassa roolissa.

Titteleillä on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä sen kanssa, millainen ihminen sä oot tai mikä on sun intohimo.”

-Farida Albrecht

”Toivoisin, että kaupungeissa olis muitakin paikkoja kuin baareja.

Sä meet joko juomaan kaljaa tai iskemään jotain, mutta tällä hetkellä ei oikein ole muunlaisia tiloja.”

-Marleena Lehtimaa

NUORTEN HAASTEET NYKYAJASSA Kysyessäni nuorten tämänhetkisistä haasteista, vastaus tulee salamannopeasti: mielenterveys- ja päihdeongelmat. Nuorten usko tulevaisuuteen on vaakalaudalla, ja epätoivo on käsin kosketeltavaa. Yhtenä syynä tähän on päätöksenteon jähmeys. Politiikassa asiat liikkuvat ja muuttuvat liian hitaasti verrattuna siihen, miten nopeasti pitäisi toimia. Marleenan mukaan yksilöitä, etenkin nuoria, syyllistetään pahoinvoinnista ja ahdistuksesta.

•6•

Miten yhteiskunnassamme sitten pitäisi toimia? Nuorten mukaan heitä pitäisi kuunnella, ja reagoida kriiseihin nopeammin. Keskustelumme siirtyy mielenterveyden haasteisiin ja resurssien vähyyteen: lääkkeitä tuputetaan monesta suunnasta, mutta keskusteluapua on vaikeampi saada.

Näytelmässä otetaan kantaa tähänkin.

Nuoret sanovat suoraan, ettei heillä ole varsinaisesti luottoa aikuisiin, joten vaikeiden aiheiden käsittely jää usein nuorten keskuuteen. He korostavat, ettei ole nuorten tehtävä luoda luottamusta aikuisiin.

”Sua syyllistetään siitä, että sä koet tätä ahdistusta ja epätoivoa.

Nuoret on herkkiä, niitä ylidiagnosoidaan, ja syyllistetään näistä tunteista.”

-Marleena Lehtimaa

Renegade Braun, eli Rene, on liittynyt osaksi haastattelua. Hän mainitsee videopelien luoneen sellaisen pakopaikan, jollaista ei ollut esimerkiksi hänen vanhempiensa lapsuudessa. Videopelien, ja laajemminkin teknologian maailma, voi näyttäytyä vanhemmille vieraana, minkä vuoksi pelaamista helposti demonisoidaan. Maailman ja teknologian kehitys on kiihtyvää, ja nuorten mukaan se vie huomiotamme pois tästä eletystä maailmasta. Nykyajan nuoret ja lapset ovat kasvaneet teknologian parissa, joten teknologiaan totuttelu on ollut hyvin erilaista kuin vanhemmilla.

Marleena kaipaa maailmaa, jossa olisi vähemmän laitoksia, inhimillisempi koulutusjärjestelmä ja jossa vanhemmilla olisi enemmän aikaa lastensa kanssa. Nuorten toiveet voisi tiivistää kahteen sanaan, läsnäoloon ja myötätuntoon. Faridan toiveena on, että nuorten ääni saataisiin paremmin kuuluviin. Hän kritisoi poliittista päätöksentekoa, jossa tietty ikäryhmä päättää muiden – eli lasten, nuorten ja vanhusten – puolesta.

TYÖRYHMÄ ON TUKIVERKKONA Renen mukaan koko prosessi on ollut ”älytön kokemus”, jonka avulla tunteita on saanut päästää ulos. Tässä näytelmässä ei tarvitse piilotella kilven takana. Marleenan mukaan nuoret ovat tulleet ryhmässä aidosti kohdatuiksi.

Nuorten on ollut helppoa samastua muihin, ja sitä kautta on voinut laittaa myös omia kokemuksiaan mittakaavaan. Nuoret korostavat, että näytelmässä on ollut alusta lähtien hyvin turvallinen lähestymistapa, eikä tunteita ole työnnetty sivuun. Faridan mukaan työskentely on ollut hyvällä tavalla haastavaa verrattuna todella strukturoituun tekemiseen.

Näytelmässä on vahvasti läsnä myös henkinen puoli – se ei kuitenkaan kerro suoraan jumalasta. Monet nuoret ovat tehneet pyhiinvaelluksia ja Aasian-matkoja, ja reissuillaan löytäneet tiensä suurempien kysymysten äärelle. Työryhmä on muodostunut nuorille perheeksi ja tukiverkoksi: tekemisen rin-

nalle on tullut aitoa yhdessäoloa sekä samojen arvojen ja henkisyyden jakamista. Rene kuvaa tätä pelastukseksi.

Marleenalle työskentely on näyttäytynyt toivon pilkahduksena ja osoittanut työskentelytapoja olevan monia.

Farida korostaa, että työryhmässä on saanut olla omana itsenään. Työryhmässä on vallinnut vapaus luoda, ja ryhmä on toiminut nuorille hengähdyspaikkana. Haastattelun aikaan ensi-iltaan on reilu kuukausi aikaa, ja ilmassa on selkeästi enemmän innostusta kuin jännitystä. Renen mukaan läsnä on voimakas lataus ja fiilikset heittelevät ääripäästä toiseen. Nuoret pohtivat, miten näytelmään suhtaudutaan. He ovat yhtä mieltä siitä, että näytelmä kertoo aidoista kokemuksista, joten yleisö löytää siitä varmasti samastumispintaa.

Tämä on ollut koko työryhmälle antoisa projekti.

Päällimmäisenä nuorten mielessä on ajatus siitä, että ensi-illassa 26.3. heidän kasvutarinansa huipentuu.

ELÄMÄ KÄDESSÄ Ohjaaja: Birgit Tapaninen Baltzar Apulaisohjaaja: Vincent Weckström Käsikirjoitus: Birgit Tapaninen Baltzar yhdessä työryhmän kanssa Tanssien koreografiat: Wilkie Chiu Esiintyjät: Bruno Rivera, Balihan Ermutlu, Marleena Lehtimaa, Sakari Pulkkinen, Sofia Tapaninen, David Dawkins, Renegade Braun, Elias Leijon, Farida Albrecht, Julia Silverio, Alma Nurmelin, Sophie Siimes, Saara Milton Musiikki: Balihan Ermutlu ja Anton Särkkä Tuottajat: Tinja Kari ja Hanna Lehtinen

ESITYKSET:

LIPUT:

To 26.3. (ensi-ilta), pe 27.3. ja la 28.3. klo 19.00 Teatteri Avoimet Ovet, Erottajankatu 5, Helsinki.

25/22/15 euroa lippu.fi tai Teatteri Avoimet Ovet lippukassa.

La 4.4. klo 18.00 TryckeriTeatern, Torikatu 1, Raasepori

Teatterin lipunmyynti auki ti-pe klo 11-14 ja tuntia ennen esitystä, puh. 09 4342 510

Ke 15.4. klo 13.00 oppilaille, Ala-Malmin tori 1, Helsinki

Suositus ikäraja yli 15 v.

Ke 15.4. klo 19.00 Malmitalo, Ala-Malmin tori 1, Helsinki

Elämä kädessä -näytelmäproduktio on saanut apurahan Niilo Helanderin säätiöltä vuonna 2019.

•7•

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Kerhossa on kivaa, koska kaikki muutkin ovat adoptoituja Ruska Kumpulainen

Elokuussa 2019 starttasi Yhteiset Lapsemme ry:llä 9-12-vuotiaille adoptoiduille lapsille suunnattu kerho, jonka vetäjinä toimi adoptiotoiminnan suunnittelija Martha Vuori, vapaaehtoisena ohjaajana adoptioisä Kari Jagt sekä sosionomiopiskelija Ruska Kumpulainen. Kerho kokoontui syksyn aikana yhteensä viisi kertaa.

Ensimmäisellä kokoontumiskerralla oli hyvä sää, joten lähdimme Hesperian puistoon tutustumaan toisiimme erilaisten leikkien kautta. Tämän jälkeen suuntasimme lähistölle minigolfaamaan. Palasimme toimistolle syömään välipalaa ja laatimaan kerholle yhteisiä pelisääntöjä, jotta kaikilla kerholaisilla olisi mahdollisimman mukava ja turvallinen olo kokoontumiskerroilla.

Lopuksi eläydyimme satukirjaan, josta keskustelimme yhteisesti.

Syyskuun kokoontumiskerta alkoi toimistolta, josta suuntasimme Töölönlahdelle ulkoilemaan ja kokeilemaan erilaisia kiipeilytelineitä. Ulkoilun jälkeen herkuttelimme pizzaa toimistolla ja tutustuimme adoptiolapsesta kertovaan satukirjaan. Lapset kertoivat omia kokemuksiaan adoptiosta sekä omasta perhekäsityksestään ja lopuksi lapset saivat piirtää oman perheensä.

Kerhon ohjaajat Martha Vuori (edessä) ja Kari Jagt (takana) yhdessä kerholaisten kanssa Teatterimuseolla pidetyssä kummitusjuhlassa.

Lokakuussa oli vuorossa lasten toivoma retki Megazoneen, jossa lapset pääsivät pelaamaan futuristista laserpeliä uv-valoin valaistulla labyrinttimaisella kaupunkiareenalla. Ensimmäisellä kierroksella kerholaisten ryhmä jäi häntäpäähän pisteissä. Toisella kierroksella noustiin upeasti voittoon – olisiko syynä ollut ryhmähengen vahvistuminen? Tämän kerhopäivän tarkoituksena olikin nimittäin kerhon yhteishengen vahvistaminen, jotta jokainen tuntisi itsensä osaksi porukkaa.

Marraskuun kerhotapaaminen sattui sopivasti Halloweenin aikaan, joten suuntasimme Teatterimuseolle Kummitusjuhliin. Juhliin sai pukeutua teeman mukaisesti ja siellä suoritettiin erilaisia tehtäviä ja leivottiin halloweenherkkuja sokerimassasta. Oppaina toimivat Kallion lukiolaiset.

Tällä kerralla leipomisen lisäksi suosituin oli teatterilava, jonka pukuhuoneessa sai käydä pukeutumassa mitä erikoisimpiin teatteriasuihin. Ja rohkeimmat saivat mennä lavalle oikein esiintymään! Osa lapsista otti sen sijaan haltuun valo- ja äänimestarin hommat. Teatterilavan valoja ja ääniä säädettiin hyvinkin monimutkaisen ja teknisen pöydän äärellä – mutta ny-

•8•

kyajan lapsille ei kai mikään tekninen tuota vaikeuksia!

Viimeisellä kerralla saatiin vieraiksi kaksi aikuista adoptoitua kertomaan itsestään. Lapsilla oli mahdollisuus keskustella vieraiden kanssa ja esittää heille kysymyksiä. Keskusteltavaa vieraiden kanssa riitti ja viisaita sanoja vaihdettiin puolin ja toisin. Oli hienoa huomata, kuinka lapset saivat kannustusta näiltä upeilta aikuisilta esikuvilta. Yhteisesti usein todettiinkin, että minäkin olen kokenut tuon asian – adoptoituina kun heitä yhdistää yllättävän moni asia.

Viimeisellä kerralla pidettiin myös päätösjuhlat nyyttärikestein tanssin ja musiikin tahtiin. Menoa ja iloa ei sitäkään koskaan puuttunut tästä porukasta! Vauhtia, naurua ja uusia - ehkä elämänmittaisiakin ystävyyssuhteita solmittiin.

Lasten palaute kerhosta oli hyvin suoraa: kerhon olisi pitänyt ehdottomasti olla useammin – ainakin kerran viikossa! Parasta adoptiolasten kerhossa oli lasten mielestä kuitenkin se, että kaikki muutkin olivat adoptoituja.

Turvallisessa ryhmässä keskusteltiin useaan otteeseen omista kokemuksista

Turvallisessa ryhmässä juteltiin omista kokemuksista adoptoituna olemisesta, perhesuhteista sekä ennakkoluuloista ja rasismistakin.

adoptoituna olemisesta. Välillä puhuttiin hyvinkin syvällisesti esimerkiksi ennakkoluuloista, rasismista, perhesuhteista ja adoptoidun identiteetistä suomalaisuuden ja synnyinmaan suhteen. Lapsilla olikin mahdollisuus halutessaan myös jakaa ajatuksiaan synnyinmaastaan. Useampi lapsista halusi kertoa muille, missä oli syntynyt tai missä lastenkodissa oli asunut ennen adoptiota. Voisi kuvitella, että tällaisessa vertaisessa ryhmässä ajatusten jakaminen ja muiden kokemusten kuunteleminen, kohottaa itsetuntoa ja vahvistaa ajatusta siitä, että minä en ole ainut ”erilainen” – on muitakin adoptoituja, joilla on samanlaisia kokemuksia kuin minulla.

Kaikkein tärkein viesti lapsilta oli, että on tärkeää, että voi joskus olla ”omassa porukassa”, jossa muut ymmärtävät ja ovat kokeneet ja ihmetelleet samoja asioita.

Kirjoittaja on sosionomiopiskelija Laurea ammattikorkeakoulusta.

Hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelujakson Yhteiset Lapsemme ry:ssä syksyn 2019 aikana ja osana harjoittelua toimi ohjaajana adoptiolasten kerhossa.

•9•

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Kulttuuri- ja katsomustietoinen kasvatus lapsen identiteettiprosessin tukena Ina Kovamäki, Marja Laine ja Niina Putkonen

Kulttuuri- ja katsomustietoinen kasvatus tukee lapsen ja nuoren tasapainoisen identiteetin kehittymistä. Oma kulttuuriperintö ja perheen katsomuksellinen tausta ovat niitä ankkureita, jotka auttavat lasta muodostamaan positiivista kuvaa itsestä. Jos lapsi kokee, että hänen omaan taustaansa suhtaudutaan myönteisesti, suhtautuu lapsi itsekin omaan taustaansa luottavaisesti.

Varhaislapsuus on identiteetin kehittymisen näkökulmasta tärkeä vaihe. Tässä vaiheessa lapsi ei vielä tunnista omaa erityisyyttään, mutta huomioi eroavaisuuksia liittyen esimerkiksi ihonväriin ja kieleen. Jos lapsi ei kohtaa erilaisuutta, ei hän opi vielä tässä vaiheessa kuuluvansa johonkin tiettyyn etniseen ryhmään.

Kulttuuri-identiteetin tasapainoiseen kehittymiseen voidaan vaikuttaa monin keinoin kotona, mutta toki päiväkodilla ja koululla on myös keskeinen rooli prosessissa. Tämän takia olisi tärkeää, että lasten kulttuuri-identiteetin vahvistamiseen kehitettäisiin keinoja myös koulussa ja varhaiskasvatuksen puolella. Näitä keinoja on hyvä lähteä kehittämään yhteistyössä kotien kanssa. Kodin ja koulun tai päiväkodin välinen yhteistyö on tärkeää lasten ja nuorten kokonaisvaltaisen kasvun, kehityksen ja oppimisen tukemisessa.

Identiteettiprosessin näkökulmasta formaalin kasvatuksen tulee suojata ja tukea lasta. Lapsi joutuu jo varhaiskasvatuksessa arvioinnin ja vertailun kohteeksi. Hän oppii kuinka hänen kulttuuristaan ja katsomuksestaan puhutaan, ja kuinka muiden kulttuurista ja katsomuksista tulee puhua. Lapsi voi myös sisäistää itseä korostavat mutta muita väheksyvät mielleyhtymät tai itseen liittyvät negatiiviset mielleyhtymät.

Identiteettiprosessin tukeminen on myös yhteiskunnallisesti merkittävää. Tutkijatohtori Saija Benjaminin mukaan selkeä tietoisuus omasta identiteetistä yhdistetään tutkimuksissa parempaan sopeutumiseen uudessa kulttuurissa, hyvään itsetuntoon, tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunteisiin sekä vähäisempään masentuneisuuteen ja yksinäisyyteen. Lisäksi vahva etninen identiteetti ei merkitse vähemmistöjen sulkeutumista omaan piiriinsä, vaan se korreloi positiivisesti työllisyyden, koulutuksen ja maltillisten poliittisten näkemysten kanssa.

Kasvattajien näkökulmasta merkittävää on huomioida se, millaisena ympäristönä varhaiskasvatuksen tai opetuksen toteutuspaikka lapselle näyttäytyy konkreettisesti.

Kenen kuvia on vaikkapa seinillä, ketkä ovat esillä kirjojen kuvituksissa ja niin edespäin. Myös rekrytoinneilla voidaan luoda inklusiivista ympäristöä: romaneiden myönteisyys perusopetusta kohden korostui kouluissa, joissa oli romanitaustainen työntekijä kuten koulunkäyntiavustaja. Voimme myös arvioida omaa ympäristöämme vaikkapa seuraavien kysymysten avulla: Tunteeko lapsi tulevansa tilaan, jonne on tervetullut? Saattaako muuta kuin valtakulttuuria edustava lapsi pelätä tulevansa väärinymmärretyksi? Onko tilan ilmapiiri kulttuurisesti inklusiivinen vai jopa syrjinnän

pelkoa lapsessa aiheuttava? Edesautanko lapsia liittymään mielekkäisiin kohtaamisiin vai eriytyvätkö lapset oman kulttuurisen viiteryhmänsä mukaan? Ovatko kaikki ryhmät mieltäneet päiväkodin, kerho- ja leikkitilat sekä vanhempainillat ja vanhempaintoimikunnan itselleen sopiviksi, jopa kutsuviksi?

KONKREETTISTA TUKEA ON SAATAVILLA Dialogikasvatus.fi on uusi, avoin verkkosivusto, joka tarjoaa materiaalia ja tietoa kulttuuri- ja katsomustietoisen kasvatuksen vahvistamiseen ja välineitä lapsen ja nuoren kulttuuri-identiteetin tukemiseen. Se kokoaa yhteen paikkaan eri toimijoiden tuottamia materiaaleja ja ajankohtaista tietoa teemoihin liittyvistä koulutuksista, tilaisuuksista ja julkaisuista. Portaalissa julkaistaan myös maksuton Tähtijengi-oppimateriaalikokonaisuus, joka on suomen kielen eriyttävä ja eri oppiaineiden oppisisällöt huomioiva alakoulun opetusmateriaali sekä uutta materiaalia kulttuuri- ja katsomusdialogimenetelmien huomioimiseen opetuksessa.

Dialogikasvatus-verkkoportaali on tuotettu Kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoinen perusopetus KUPERA -hankkeessa, joka on Opetushallituksen rahoittama Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan ja Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry:n yhteistyössä toteuttama hanke. KUPERA-hankkeessa valmistuu oppimateriaalien lisäksi avoin verkkokurssi kasvattajien ja opettajien lisä- ja täydennyskoulutukseen. Kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoinen opetus -verkkokurssi (5 op) avautuu maaliskuussa 2020 ja löytyy myös Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston kevään ja kesän opintotarjonnassa.

Kirjoittajat: Ina Kovamäki, Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry Marja Laine, Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry Niina Putkonen, Kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoinen perusopetus KUPERA –hanke

Dialogikasvatus-verkkoportaali: www.dialogikasvatus.fi Kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoinen opetus -verkkokurssi: https://mooc.helsinki.fi/ Lisätietoa identiteettiprosessista: https://kulttuuriperintokasvatus.wp-palvelu.fi/wp-content/ uploads/2015/04/Kulttuuri-identiteetti_ja_kasvatus.pdf Kodin eri katsomukset vihkonen (printtaa kaksipuolisena ja lyhyen reunan yli): https://evl.fi/ documents/1327140/39461555/Kodin+eri+katsomukset+esite/425c09d6-adbe-a53c-2506-3b2bb3ff0a9b

• 10 •

PUHEENVUORO

Aito vuorovaikutus kehittää dialogitaitoja Kaisamari Hintikka

Mikko Huotari

Asuin taannoin perheeni kanssa Genevessä, Sveitsissä useamman vuoden.

Lähtiessämme Suomesta ainokaisemme oli juuri täyttänyt viisi vuotta. Suomalaisesta päiväkotilapsesta tuli kertaheitolla sveitsiläinen tokaluokkalainen, ummikko, joka osasi kirjoittaa oman nimensä tikkukirjaimilla, kun muut jo lukivat ja opettelivat kaunokirjoitusta.

Ensimmäinen syksy oli rankka ja ulkopuolisuuden kokemus vahva. Joulun tienoilla kieli alkoi jo sujua, ja sen myötä oma paikka kaveripiirissäkin löytyi luontevasti.

Geneven kantoni on ranskankielinen ja nojaa muutenkin yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti vahvasti Ranskan suuntaan. Kuten Ranskassa, myös Genevessä, vallitsee laïcité-periaate, jonka mukaan uskonto on erotettu julkisesta hallinnosta. Julkisissa kouluissa ei siis opeteta uskontoa. Sitä sivutaan toki esimerkiksi historianopetuksessa tai yhteiskuntaopin tunneilla, mutta erillistä uskontoa tai uskontoja käsittelevää oppiainetta ei ole. Uskonto luetaan siis tiiviisti yksityisyyden piiriin, ja sen opettaminen, myös uskontotieto, kuului joko perheiden tai uskonnollisten yhteisöjen vastuulle.

Oma lapsemme kävi seitsemän ensimmäistä sveitsinvuottaan kadun toisella puolella sijaitsevaa lähikoulua.

Perheessämme se kulki nimellä Châtelainen kansainvälinen koulu, sillä alakoulun 180 oppilasta puhuivat noin 25 eri kotikieltä. Kulttuurien kirjo oli moninainen. Olisi voinut kuvitella, että koulun opetuksessa olisi pyritty ammentamaan tästä rikkaudesta – mutta päinvastoin: oli selvää, että opetuksella pyrittiin nimenmaan sveitsiläistämään lapsia.

Mutta lapset kasvoivat kielten, kulttuurien – ja uskontojen moninaisuuteen. Vaikka mitään näistä ei koulussa opetettu, ne olivat luonnollinen osa lasten elämää. Kaveripiirissä nautittiin yhdessä niin joulun kuin id-al-Fitrin

Kaisamari Hintikka.

kunniaksi tarjotuista herkuista. Kerran koulusta kotiin tulleessaan koululaisemme selosti innoissaan, kuinka olivat kavereiden kanssa välitunnilla puhuneet uskonnosta. Minä tietysti höristin korviani: ”Mitä te puhuitte uskonnosta?” Ainakin sitä, että Jamil ja Salma, ja itse asiassa puolet luokan oppilaista, oli muslimeja, Katarina oli ortodoksi, Eva ja Samuel katolilaisia… Omallani vaan oli ollut vaikeuksia selittää mikä on luterilainen. Ei hän osannut koko sanaa ranskaksi – ja vaikka olisikin, eivät luokkakaverit olisi koskaan kuulleetkaan tuosta oudosta pohjoisesta kirkkokunnasta.

Suomessa on kuluneen talven mittaan keskusteltu vaihtelevalla intensiteetillä uskonnon- tai katsomusopetuksesta. Vuodesta 2003 lähtien meillä on koulujen opetusohjelmaan kuulunut oman uskonnon opetus. Se tarkoittaa sitä, että oppilas osallistuu oman uskontokuntansa mukaiseen opetussuunnitelmaan, mutta tunnustuksettomaan opetukseen. Uskontokuntaan kuulumattomat osallistuvat elämänkatsomustiedon opetukseen, jolla on oma opetussuunnitelmansa. Tällä tavalla taataan se, että kaikkiin uskontokun-

• 11 •

tiin kuuluvilla oppilailla on mahdollisuus saada opetusta, jota antaa yliopistotason koulutuksen saanut opettaja.

Erityisesti pienille uskonnollisille yhdyskunnille tämä malli on taannut mahdollisuuden oman uskonnon opetukseen.

Vaikka suurin osa oppilaista ei välttämättä koe ”omaa uskontoaan” omaksi uskonnokseen, on hyvä että koulussa heille tarjotaan välineitä ymmärtää minkälaisen uskonnollisen perinteen muokkaamasta maaperästä he kasvavat. Merkittävää on myös asenteisiin ja arvoihin liittyvä kasvatus, joka ilmenee esimerkiksi kunnioittavassa suhtautumisessa muihin ja heille tärkeisiin asioihin. On tärkeää oppila kunnioittamaan toisen pyhää. Oman uskonnon opetus antaa parhaimmillaan välineitä tunnistaa eri uskontojen vaikutusta laajemminkin sekä suomalaisessa että muissa yhteiskunnissa.

Tämän päivän maailmassa pelkkä oman katsomuksen tai omien uskonnollisten ja kulttuuristen juurien tunnistaminen riitä. Tarvitaan myös dialogitaitoja. Siksi olisi tärkeää, että oman uskonnon opetukseen sisällytettäisiin myös eri katsomustaustoista tulevien oppilaiden yhteistä työskentelyä. Sen tavoitteena on oppia kertomaan omasta katsomuksestaan – ja aivan erityisesti opetella kuuntelemaan kuinka muut kertovat omastaan. Tällaisiin eri opetusryhmien välisiin työskentelyihin tarjoutuu mahdollisuus vain suurimmissa kaupungeissa, siellä missä opetusryhmän minioppilasmäärän lisäksi heille löytyy myös päteviä opettajia.

Juuri dialogitaitojen harjoittelemisesta ja oppimisesta olisi kuitenkin iloa suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmanlaajuisestikin. Niiden opetteleminen sopisi luontevasti juuri katsomusaineiden yhteyteen.

Kirjoittaja toimii piispana Espoon hiippakunnassa

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Ranskalaista keskustelua musliminaisten huiveista Minea Laiho Engin Akyurt/Pixabay

musliminaisten itsensä kirjoittamia kommentteja, sillä heidän ääntänsä harvemmin kuulee huivin käyttöön liittyvissä keskusteluissa.

“HUIVI EI KUULU RANSKAAN” Monissa huivia vastustavissa kommenteissa tulee esille ajatus siitä, että huivi ei kuulu Ranskaan, sillä sen nähdään olevan ristiriidassa Ranskan arvojen ja periaatteiden kanssa.

Etenkin vapaus, naisten oikeudet ja sukupuolten välinen tasa-arvo mainitaan usein. Useimmin kommenteissa kuitenkin mainitaan laïcité-periaate, joka tarkoittaa valtion tunnustuksettomuutta ja valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Seuraava on esimerkki kommentista, jossa laïcité-periaate on mainittu:

”moi dans la rue ça me dérange ... chez vous et dans vos lieux de culte vous faites ce que vous voulez dehors ça reste du domaine publique et laïque” (”minua se häiritsee kaduilla… teidän kotonanne ja palvontapaikoissanne teette mitä haluatte, ulkona ollaan julkisella ja tunnustuksettomalla alueella”)

Musliminaisten ja -tyttöjen huivin käytöstä on viime vuosina käyty paljon keskustelua Euroopassa.

Viime vuosina musliminaisten käyttämä päähuivi on ollut mukana useissa julkisissa keskusteluissa. Ranska, jossa asuu Euroopan maista eniten muslimeja, ja joka on kieltänyt uskonnollisten symbolien käytön julkisissa kouluissa ja töissä, on hyvä esimerkki maasta, jossa huiviin liittyvät polemiikit ovat tuttuja.

Yksi viimeisistä tapahtui vuoden 2019 helmikuussa, kun ranskalainen urheiluvälinefirma Décathlon ilmoitti alkavansa myydä musliminaisille suunnattua urheiluhuivia. Décathlonin ilmoitus sai aikaan hyvin vahvoja reaktioita. Monet ihmiset poliitikkoja myöten ottivat kantaa asiaan esimerkiksi sosiaalisen median kanavillaan, ja lisäksi Décathlonin työntekijöitä uhkailtiin. Näistä syistä Décathlon ilmoitti päivää myöhemmin Facebook-sivullaan peruvansa myyntiaikeensa. Tähänkin ilmoitukseen reagoitiin voimakkaasti ja monet Facebook-käyttäjät tulivat ilmaisemaan ilmoituksen kommenttiosioon mielipiteensä tapauksesta sekä huivin käytöstä yleisesti.

Tähän keskusteluun liittyviä kommentteja tutkin pro gradu -tutkielmassani löytääkseni syitä ranskalaisten asenteille huivin käyttöä kohtaan ja selvittääkseni, mitä perusteluita on erityisesti negatiivisille asenteille. Tutkin myös

Kommentin kirjoittaja tuntuu siis olevan sitä mieltä, että uskontoa tulisi harjoittaa vain kotioloissa ja sitä varten perustetuissa tiloissa, eikä esimerkiksi kaduilla tai muilla julkisilla paikoilla. Huivin käyttö yhdistetään siis kiinteästi uskonnon harjoittamiseen samalla tavalla kuin esimerkiksi rukoilu.

Sen ei nähdä olevan osa naisen identiteettiä, eikä sen rajoittamista nähdä ihmisoikeuksia loukkaavana.

Huomion arvoista tässä kommentissa on se, miten sen kirjoittaja mainitsee huivin käytön “häiritsevän” häntä. Monet ihmiset länsimaissa kokevat myös, ettei huivi kuulu länsimaiseen kontekstiin. Se nähdään vieraana asiana, joita vain “se toinen” käyttää. Ylläolevassa kommentissakin luodaan selkeästi raja ranskalaisten ja muslimien välille. Muslimeista puhutaan siis “heinä”, ei “meinä”.

• 12 •

HUIVI NÄHDÄÄN NAISTA ALISTAVANA KÄYTÄNTÖNÄ

MUSLIMINAISTEN OMAT KOKEMUKSET Musliminaiset puolustavat kommenteissaan oikeuttaan käyttää huivia ja kertovat omat näkemyksensä huivin käytön syistä. Kommentoineille musliminaisille huivi on tärkeä osa heidän identiteettiään. He korostavat kyllä huivin käytön uskonnollista ulottuvuutta ja pitävät sitä uskonnollisena velvollisuutena, mutta yrittävät saada muut ymmärtämään huivin olevan heidän oma henkilökohtainen valintansa. He painottavat sitä, miten he itse aktiivisina toimijoina ovat tehneet valinnan käyttää huivia.

Musliminaiset myöntävät kuitenkin, että huiviin pakottamistakin tapahtuu muslimiyhteisöissä, mutta että etenkin Ranskassa huivi on suurimmalle osalle oma valinta. He pyrkivät osoittamaan, etteivät puheet naisten auttamisesta ja pelastamisesta voi olla vilpittömiä, vaan auttamisesta ja pelastamisesta puhuminen on vain keino peitellä omaa islaminvastaisuuttaan.

Huivia käyttävät musliminaiset eivät myöskään koe ranskalaisten arvojen ja periaatteiden olevan ristiriidassa huivin käytön kanssa, vaan päinvastoin näkevät niiden takaavan kaikille oikeuden pukeutua haluamallaan tavalla. He korostavat kommenteissaan myös omaa ranskalaisuuttaan.

Kommenteista näkyy selvästi musliminaisten turhautuminen huivia käyttävien muslimien ja ranskalaisten kahtiajakoon. He yrittävät rikkoa muslimien ja ranskalaisten välille asetetun rajan ja haastaa perinteisen näkemyksen ranskalaisuudesta korostamalla sitä, että ranskalaisuus voi tänä päivänä merkitä montaa eri asiaa, eikä ranskalaisten naisten tarvitse mahtua yhteen ja samaan muottiin.

Monen kommentoijan negatiivinen suhtautuminen huiviin kumpuaa siitä, mitä huivi heidän mielestään edustaa. Useassa kommentissa huivin sanotaan alistavan tai jopa orjuuttavan naista. Musliminainen esitetään näissä kommenteissa alistettuna tai alistuvana ihmisenä, joka täytyisi pelastaa huivin kaltaisilta rajoitteilta. Heidän oletetaan käyttävän huivia miespuolisten sukulaistensa tai aviomiestensä pakottamina:

c’est leur mec qui exige qu’elles le portent! (”heidän miehensä vaativat heidän käyttävän sitä!”)

Huivin katsotaan myös rajoittavan musliminaisten ihmisoikeuksia ja vapautta. Osassa kommenteista sitä kuvataan pakkopaidaksi ja alempiarvoisuuden merkiksi. Huivin käyttö nähdään monissa kommenteissa myös uhkana ranskalaisille naisille.

Kommenteissa tulee esille niin kutsutun islamisaation uhka, mikä on hyvin tyypillistä äärioikeistolaisten puheissa.

Monet pelkäävät, että huivin käytön normalisointi ja kaupallistaminen johtaisi tilanteeseen, jossa kaikkien Ranskan naisten täytyy peittää itsensä.

• 13 •

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

ei voi käyttää perusteluna esimerkiksi huivin käytön kiellolle. On myös pohdittava, miten Suomi olisi yhtään sen parempi maa, jos Suomeen astuisi voimaan huivikielto. Sekä huivipakossa että huivikiellossa on kyse siitä, että lainsäädännön tasolla puututaan naisen itsemääräämisoikeuteen ja vapauteen pukeutua haluamallaan tavalla.

Demokraattisessa valtiossa on oltava vapaus sekä kuulua haluamaansa uskontoon että ilmaista uskonnollista vakaumustaan. Pukeutuminen on keino ilmaista itseään ja monelle tärkeä osa persoonaa, oli kyse sitten uskonnoista, ideologioista, sosiaalisesta asemasta tai musiikkimausta. Demokratian tulee perustua ilmaisunvapauteen, joka ei toteudu, jos ihminen ei saa vapaasti ilmaista omaa identiteettiään myös vaatetuksella.

PUKEUTUMISELLA PITÄÄ SAADA ILMAISTA ITSEÄÄN Tutkimuksessa tulee selvästi esille, miten ymmärryksen puute vaikuttaa musliminaisten huiviin liittyviin asenteisiin.

Kommentoijilla tuntuu olevan erilaisia, jopa vastakohtaisia näkemyksiä esimerkiksi laïcité-periaatteen merkityksestä.

Huivia vastustaville se tarkoittaa sitä, että kaikkialla paitsi kotona ja uskonnollisissa tiloissa ei uskontojen tulisi näkyä ollenkaan. Huivin käyttöä puoltaville sekä musliminaisille itselleen taas laïcité takaa oikeuden vapaaseen uskonnon harjoittamiseen, johon huivin käyttö myös lukeutuu. Myös vapauden käsite ymmärretään eri tavoin. Huivi näyttäytyy sitä vastustaville naisen vapautta rajoittavana kahleena, kun taas huivia käyttävät pitävät huivin käyttöä heidän vapautenaan ja oikeutenaan.

Tutkimus osoittaa, miten tärkeää huivista puhuttaessa on kuulla musliminaisia, joita huivin käyttö koskee. Myös Suomessa huivista puhuttaessa mainitaan nykyään usein “huivipakko” ja käytetään argumenttien tukena Irania, joka on ainoa maa, joka pakottaa naiset käyttämään huivia ja jossa naiset käyvät huivipakkoa vastaan jatkuvasti vaikeaa taistelua.

Tutkimukseni osoittaa kuitenkin, että kaikki musliminaiset eivät ole pakotettuja käyttämään huivia, joten Irania

Kirjoittaja on tehnyt pro gradu -tutkielman musliminaisten huiviin liittyvistä asenteista Ranskassa Helsingin yliopiston kielten tutkimuksen osastolle. Sitaattien suomennokset ovat kirjoittajan tekemiä.

Linkki pro gradu -tutkielmaan: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/309099

Huivit puhuttavat muuallakin Euroopassa Laura Huuskonen

Ranska ei ole ainoa EU maa, jossa musliminaisten ja -tyttöjen käyttämät huivit herättävät mielipiteitä. Viime vuoden toukokuussa Itävallan oikeistohallitus kielsi huivien käyttämisen kouluissa alle 14-vuotiailta oppilailta. Aikaisempi laki oli kieltänyt huivit alle 10-vuotiailta lapsilta. Hallitus perusteli kieltoa sillä, että laki suojelee muslimityttöjä ikätovereiden syrjinnältä sekä sillä, että tyttöjen tulee itse päättää vaatetuksestaan. Perustelu on vähintäänkin hatara. Esimerkiksi saksalainen islamin tutkija Michael Kiefer sanoi Der Spiegel -lehdelle, että vanhemmat eivät ole aina niitä, jotka määräävät tyttöjä käyttämään huivia.

Ulkopuolisen onkin mahdotonta arvioida, käyttääkö joku huivia vapaaehtoisesti. Huivikieltoa vastustavat järjestöt sanovatkin kiellon syrjivän tyttöjä ja asettavan heitä epätasa-arvoiseen asemaan.

Englantilainen toimittaja ja feministi Caitlin Moran toteaa musliminaisten käyttämistä huiveista kolumnissaan ”Burqas: Are The Men Doing It?” vapaasti suomennettuna näin: ”Miehet keksivät burqat – miehet ovat kieltämässä burqat. Burqa tuntuu olevan melko mieskeskeinen ongelma.”

Naisten asema on islaminuskoisissa perheissä joskus erilainen kuin mihin olemme Suomessa kasvaneet. Tasa-arvosta on tärkeää keskustella, samoin kuin syistä, miksi jossain perheessä käytetään huivia ja kenen valinta se on. Kohdataan kotona -hankkeessa kieliharjoittelun aloittanut Makka Musa totesi

huivin käytön olevan pukeutumisvapauteen liittyvä asia, jonka pitäisi olla jokaisen henkilökohtainen valinta.

Olemme tutustuneet Kohdataan kotona -hankkeen aikana perheisiin, joissa on hyvin konservatiiviset perheroolit. Mutta olemme myös tutustuneet perheisiin, joissa miehille on luontevaa hoitaa lapsia, jotta äiti voi opiskella ja harrastaa. Olemme tutustuneet perheeseen, jossa äiti ei halua missään nimessä käyttää huivia, mutta tyttärelle on tärkeää kuulua samaan joukkoon kuin huivia käyttävät luokkatoverinsa. Olemme keskustelleet huivin käytöstä perheessä, jonka 9-vuotias tyttö haluaisi käyttää huivia näyttääkseen äidiltään.

Olemme käyttäneet myös huomattavan määrän työaikaa etsiessämme sopivaa uima-asua tytölle, jotta hän voisi osallistua veljiensä kanssa uimakouluun. Kaikissa perheissä on ollut aivan oma, yksilöllinen tapa ratkaista huivin käyttöön liittyviä asioita.

Ja kaikissa perheissä olemme pystyneet kasvattamaan omaa ymmärrystämme, ei pakoilla tai säännöillä, vaan kuuntelemalla.

LÄHTEET: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006360841.html https://www.ts.fi/uutiset/maailma/4580597/Itavalta+kieltaa+huivin+kayton+alaasteen+muslimitytoiltahallitus+perustelee+lakia+syrjinnan+estamisella https://yle.fi/uutiset/3-10787741 Caitlin Moranin kolumni kirjassa Moranthology (2013, Ebury Press).

• 14 •

Kunniaan liittyvät konfliktit ovat koko yhteiskunnan asia Laura Huuskonen

Kunniaan liittyvät konfliktit ovat yksi naisiin kohdistuvan väkivallan muoto: tytöillä on rajoitetumpi kotiintuloaika, pukeutumista, puhelimenkäyttöä ja menemisiä valvotaan tarkasti. Pojat sen sijaan saavat enemmän vapauksia. Kunniaväkivallan motiivit liittyvät arvostuksen säilyttämiseen tai saavuttamiseen yhteisön silmissä, ja konfliktiin johtavat usein erilaiset käsitykset kunniallisuudesta. Väkivallan tekijä ei välttämättä usko tekevänsä pahaa, vaan kokee suojelevansa läheisiään maineen menettämiseltä.

Kunniaväkivallalla on paljon yhteistä perheväkivallan kanssa, mutta kunniaan liittyvä väkivalta voi tapahtua myös perheen ulkopuolella.

29-vuotias Seida Sohrabi muutti Vaasaan olleessaan viisivuotias. Tyttöjen ja naisten kunniaan liittyvät asiat nousivat teini-iässä osaksi hänen arkeaan. Sohrabi näkee ilmiön taustalla pelkoa vallan menettämisestä: perheen kunnia on yhtä kuin miespuolisten perheenjäsenten kunnia, ja kunnia on sidottu perheen naisten käyttäytymiseen.

ta se on kuitenkin selkeästi sukupuolittunut ilmiö”, kuvaa Kriisikeskus Monikan johtaja Natalie Gerbert.

KYSE ON YHDESTÄ VÄKIVALLAN MUODOSTA On äärimmäisen tärkeää tuoda esiin, että kunniaan liittyvä väkivalta ei ole irrallinen ilmiö, joka on tullut esiin jostakin. Se on yksi naisiin kohdistuvan väkivallan muoto, joka on globaali, maiden ja kulttuurien rajoja ylittävä ilmiö. Siinä on paljon yhteistä myös perheväkivallan kanssa.

”Kaikkia sääntöjä käytetään pitkälti tytön tai naisen seksuaalisuuden ja vapauden kontrollointiin. Toki pojat ja miehetkin voivat joutua kunniaan liittyvän väkivallan uhriksi, mut-

• 15 •

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Ne kuitenkin eroavat toisistaan siten, että Suomessa paheksutaan perheessä tapahtuvaa väkivaltaa, eikä nähdä väkivallan käyttöä yksityisalueella sallittuna. Valtio puuttuu siihen mm. lainsäädännöllä.

päivä hänellä on. Hänen tekemisiään valvotaan, eikä päästetä esimerkiksi harrastuksiin, uimahalliin tai tapaamaan ystäviä. Lisäksi tytöillä on rajoitetumpi kotiintuloaika, jos edes pääsevät ulkona käymään. Veljet saavat enemmän vapauksia.

Tyttöjä voidaan pakottaa käyttämään huntua, kontrolloidaan pukeutumista ja valvotaan puhelimen käyttöä – kaikkea sitä, minkä me näemme yksityisenä. Myös fyysistä väkivaltaa käytetään, vaikka se on harvinaisempaa.”

Myös perhekäsityksissä voi olla eroja. Länsimaisessa kontekstissa perheellä tarkoitetaan ydinperhettä, jonka muodostavat vanhemmat ja heidän yhteiset lapsensa. Tämän lisäksi perheeseen voi kuulua yleensä korkeintaan isovanhemmat ja aikuiset lapset. Laajempi perheen käsitys voi olla lähempänä suvun käsitettä. Käytännössä väkivallan tekijä voi olla kuka tahansa, joka kokee kuuluvansa tähän yhteisöön.

VÄKIVALLAN SEURAUKSET OVAT VAKAVAT JA MONINAISET ”Millä tahansa väkivallalla on iso vaikutus väkivallan kokijaan ja seuraamukset voivat olla laajoja. Vaikutukset ovat pitkälti yksilöllisiä, koska olemme erilaisia ja meillä on erilainen kyky sopeutua tilanteisiin. Henkinen väkivaltakin voi olla hyvin traumatisoivaa, pahimmassa tapauksessa se voi johtaa vakaviin mielenterveyshäiriöihin ja psyykkisiin sairauksiin, kuten posttraumaattiseen stressihäiriöön ja masennukseen. Fyysisen väkivallan seurauksena voi olla fyysisiä vammoja ja pitkäaikaisia seuraamuksia, puhumattakaan siitä, että se voi johtaa kuolemaan”, Natalie Gerbert kertoo.

Johanna Aapakallio työskentelee seksuaaliterapeuttina ja vastaavana työntekijänä Loisto setlementin Sopu-työssä.

Hänen mukaansa kunniaan liittyvien konfliktien motiivit liittyvät vahvasti siihen, että tekijä haluaa säilyttää tietyn maineen tai arvostuksen yhteisön tai suvun silmissä. ”Ihminen ryhtyy tekoihin, jotta hän itse, perhe, suku tai muut tärkeät ihmiset säilyttäisivät arvostuksensa. Tällöin kuvaan astuu jonkunlainen kunniaan liittyvä konflikti, joka ratkaisemattomana voi johtaa väkivaltaan ja ääritapauksessa murhaan”, Aapakallio sanoo ja jatkaa:

Väkivalta vaikuttaa kognitiivisiin taitoihin, toimintakykyyn, uuden oppimiseen ja päätöksentekokykyyn. Seuraukset ovat samankaltaiset riippumatta väkivallan motiivista, mutta niissäkin voi olla eroavaisuuksia. Väkivallan uhriksi joutuminen kadulla on hyvin traumatisoivaa, mutta siinä väkivallan takana ei ole läheinen ihminen, johon on tärkeä ja luottamuksellinen suhde. Kunniaan liittyvän väkivallan tekijänä voi olla vanhempi tai veli. Silloin väkivallalla voi olla erityisen vahingolliset vaikutukset väkivallan kohteeksi joutuneen luottamukseen, minäkuvaan, persoonallisuuteen sekä toimintakykyyn.

”Se saattaa linkittyä seksuaalimoraaliin tai siveyteen. Se voi olla perheen tai suvun tiedossa, ja hiljaa hyväksyttyä, joten tekijän mielestä se voi olla oikeutettua. Väkivallalla halutaan kenties viestittää olevansa kunniallinen ja arvostettava yhteisön tai suvun jäsen. Kunnian merkityksestä puhuttaessa ajatellaan usein kunniallisen isän ja miehen pitävän huolta perheestään ja hankkivan elannon. Kunniaan liittyvässä väkivallassa tekijä voi haluta säilyttää tietyn mielikuvan itsestään tai perheestään.”

Myös Seida Sohrabi kuvaa rajoittamisen seurauksia vakavina: ”Kyllähän se syö ihmistä, kun huomaa, ettei ihmisarvo ole yhtä merkityksellinen kuin miespuolisten perheenjäsenien. Voi olla yksinäistä, jos ei ole ketään, kenelle jakaa sitä.

Jos opettajat eivät huomaa viitteitä kunniaan liittyvästä väkivallasta, se saattaa näkyä siinä, ettei koulu maistu. Kyllä se luo negatiivisia vaikutuksia, toivottomuutta.”

Sohrabin mukaan usein naisetkin ovat ylläpitämässä vanhoja, patriarkaalisia perinteitä. ”Uskon, että monissa tapauksissa ihmiset eivät välttämättä koe tekevänsä pahaa. He kokevat tekevänsä hyvää suojellessaan esimerkiksi tytärtään valvomalla hänen tekemisiään. Poikia puolestaan ei valvota, koska ajatellaan, ettei pojan yhden illan jutut tai tyttöjen tapailu vie yhteisön silmissä häneltä kunniaa.”

Sillä on merkitystä, mitkä teot kokija määrittelee väkivallaksi. ”Siinäkin voi olla aika iso ero, jos on lapsesta asti tottunut kontrollointiin. Silloin voi ajatella, että tämä on tällaista, koska olen nainen tai tyttö, eikä sitä välttämättä edes näe väkivaltana. Yhteisö ei tue niin sanotuissa suomalaisissa perheissä tapahtuvaa väkivaltaa, vaan sitä paheksutaan.

Kunniaan liittyvässä väkivallassa väkivallan käyttöä nimenomaan tuetaan ja siihen suostutaan, joten dynamiikka on hyvinkin erilainen”, kuvaa Natalie Gerbert.

Konfliktiin johtavat usein erilaiset käsitykset kunniallisuudesta. Joskus syynä voi olla se, että perheenjäsenet elävät erilaisissa sosiaalisissa todellisuuksissa. Uuteen maahan muutto voi muuttaa vanhempien asenteita joko tiukemmiksi tai avoimemmiksi. ”Konflikti syntyy, kun ei päästä parisuhteessa tai perheessä yhteisymmärrykseen siitä, mitä kunniallisuus tarkoittaa”, Johanna Aapakallio toteaa.

Sopu-työn Johanna Aapakallion mukaan tilanne ei ole mustavalkoinen myöskään tekijälle: ”He, jotka käyttävät väkivaltaa, uhkailua tai rajoittamista kunnian säilyttämisen nimessä, eivät ehkä näe sen olevan vahingollista. Heidän ajatuksenaan voi olla halu kasvattaa hyviä lapsia, osoittaa välittämistä tai rajoittamalla varmistaa lapselleen hyvä tulevaisuus. On haitallista, jos perheen sisäisessä vuorovaiku-

”Kunniaan liittyvän konfliktin näkyminen on tapauskohtaista, sidottua perheeseen ja kulttuuriympäristöön”, sanoo Seida Sohrabi. ”Vakavimmissa tapauksissa veli, isä tai sisarukset saattavat lapsen, yleensä tytön, kouluun ja katsovat, millainen koulu-

• 16 •

tuksessa ilmenee ongelmia, uhkailua tai pelottelua. Silloin tapahtuu vahinkoa, koska perheenjäsenten luottamus toisiinsa voi häilyä.”

Seidan tarina

Rajoittamisella ja väkivallalla on vaikutuksia koko perheeseen. ”Tekijäkin voi olla tietyssä määrin uhrina, jos hänet pakotetaan eikä hänellä ole vaihtoehtoja. Yhteen lapseen kohdistuva väkivalta voi olla varoittava esimerkki muille, ja sen vaikutukset voivat olla monenlaisia ja laajoja. Väkivallan näkeminen paitsi traumatisoi, vaikuttaa myös käyttäytymiseen ja altistaa tiettyjen toimintamallien siirtymistä seuraavalle sukupolvelle”, Gerbert kertoo.

Tilanteen ratkaisemisesta tekee vaikeaa esimerkiksi läheisiään vastaan toimiminen ja se, ettei tilanteesta välttämättä näe ulospääsyä. Kaikki vaihtoehdot voivat olla huonoja: tilanne voi pahentua tai siihen voi jäädä yksin. ”Samalla voi kysyä, miksei suomalainen nainen lähde väkivaltaisesta parisuhteesta. Tästä näkökulmasta dynamiikka on aika samanlainen. On monta syytä, miksi ei lähdetä tai haeta apua. Se ei ole aina mahdollista, etenkään jos ei ole ketään, joka voisi tukea ja auttaa”, sanoo Natalie Gerbert.

”Mulla lapsuus meni tosi hyvin, et ei ollut mitään, mulla oli ihan poikakavereita ja kun ne tuli hakemaan mua, mä pelkäsin, miten vanhemmat reagoi, mut ne reagoi ihan hyvin, et jollakin tavalla ne ymmärsi, et lapsiahan tässä ollaan.

Mutta jotenki siinä teini-iässä huomas, et moni asia liitty seksiin ja seksuaalisuuteen, ja sen varjelemiseen. Mä oon aina sanonu, et tällainen maaginen sana ku immenkalvo, siitä huolehtiminen, et se naiseus ja naisen arvo on siinä, et onks se ehjä vai eiks se oo. Se näkyi minun ja monien muiden arjessa.

Me asuttiin Vaasassa ja mulla oli lapsuudenystäviä, keiden kanssa mä vietin paljon aikaa, ja he tuli käymään meidän kotona, mut mä huomasin, et se koko ajan kiristy ja kiristy, ja sit se näky ihan sillä tavalla, et mun veli saatto kysyä, jos mä tulin viideltä kotiin, et missä sä oot ollu pari tuntia, et eiks sun koulu loppunu kolmelta, et halus enemmän selvittää. Siihen osaltaan vaikutti se, kun alueelle tuli enemmän kurdinkielisiä samalta alueelta, jotka myöskin tuli patriarkaalisesta kulttuurista, et se tavallaan se huono kulttuuri ruokki itseään, ihan samalla tavalla ku hyvä kulttuurikin ruokkii itseään, eli rajoitettiin, ruuvi koko ajan kiristy.

Koin ahdistusta ja sellasta painetta, et mä en ihan pystyny lukiossa keskittymään, mut sit mä päätin, et tälle on tehtävä jotain. Mulla oli välittäviä ystäviä, ja sellaisia ihmisiä, joihin voi luottaa. Mulla oli itellä tapana purkaa se koulun kautta, tein läksyjä ja se oli mun maailma unohtaa noita asioita. Mä en voinut mennä siskon ja äidin puoleen, mun sisko varsinkin, olisin jotenkin ajatellut, että voisin jakaa hänen kanssaan näitä ajatuksia, mutta me oltiin tosi erilaisia persoonalta. Mä tykkäsin jalkapallosta ja urheilusta ja mä en ollu kauheen kova tyyppi meikkaamaan tai muotijuttuja, hän oli sit vähän vanhempi ja hänen mukaan mun piti käyttäytyä tietyllä tavalla ja miettiä kulttuuria ja pitää miettiä perhettä. Mut mä olin kumminki viisvuotiaana tullu Suomeen, ni mä ymmärsin mistä he tulee ja mitä he ajattelee, mut mä en voinu hyväksyä sitä.

Mulla oli tosi suomalainen tapa nähdä maailmaa ja ajatella asioita. Ja sit kun mä yritin vastaan, he rupes kiristää enemmän, että ei ollu yhtään helppoa aikaa silloin.

Kyl se ympäristö, että ketkä siitä tietää ja kenen puoleen kääntyä, sillä on iso vaikutus.”

MITEN VOIDAAN TOIMIA? ”Kunniaan liittyvä väkivalta on vahvasti sidoksissa naisen asemaan ja yhteiskunnassa esiintyvään naisvihaan. Se on yksi naisiin kohdistuvan väkivallan muoto. Me emme voi lähteä ehkäisemään jotain koskematta muihin asioihin, koska se nivoutuu tiiviisti siihen, miten naisiin suhtaudutaan yhteiskunnassa. Suurin virhe on ajatella, että se mitä me ollaan saatu, on se mitä on, ja se on ikuista. Tällöin menetämme sitä, mitä edellisen sukupolven naiset ovat saaneet aikaiseksi. Se on osa tätä kokonaisuutta, eikä kunniaan liittyvä väkivalta ole irrallinen ilmiö, joka tulee tähän paratiisiin ja saa tilastot näyttämään ikäviltä, tuo Natalie Gerbert esille.

Kotoutumisella on iso rooli kunniaan liittyvien konfliktien ehkäisemisessä. Kaikki haastateltavat tuovat esille, että naisen asemaa perheessä ja tietoisuutta omista oikeuksistaan voidaan vahvistaa panostamalla naisten kotoutumiseen.

Lisäksi voidaan lisätä yhteiskuntatietoisuutta keskustelujen kautta. Esimerkiksi naisen oma toimeentulotukipäätös omalla nimellään ja naisen kuuleminen yksin hänen omissa asioissaan ovat keinoja vahvistaa naisen asemaa perheenjäsenenä. ”Koulutuksen ja kotoutumisen kautta tulokset näkyvät vuosien päästä. Mutta jos sitä ei tehdä, se näkyy korkeissa väkivaltatilastoissa”, linjaa Natalie Gerbert. ”Tarvitaan matalan kynnyksen palvelua, mistä apua voi hakea nimettömänä. Tarvitaan myös muita väkivaltapalveluja ja ihmisiä, jotka tekevät tätä työtä. Lisäksi tarvitaan mahdollisuutta rauhalliseen keskusteluun, osaavia poliiseja, hyviä tuomareita ja riittävästi lastensuojelutyöntekijöitä, joilla on riittävästi resursseja. Eli tarvitaan tosi paljon.”

Johanna Aapakallion mukaan tarvitaan myös syvempää osaamista siitä, mitä ihmisen sisäisessä maailmassa tapahtuu hänen ryhtyessään näihin tekoihin. ”Ettei ajateltaisi niin, että nyt kun ollaan Suomessa, niin pitäisi automaattisesti noudattaa tai hyväksyä hetkessä tiettyjä käyttäytymismalleja.

- Seida Sohrabi

• 17 •

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Jos asiasta on kerran puhuttu, se ei tarkoita uskomusten ja ajatusten muuttuneen – se vie aikaa. Monilla lastenkasvatustaito on erilainen kuin uudessa kotimaassa. Vanhemmat usein kysyvätkin, miten saan lapsen tottelemaan ja tulemaan esimerkiksi kotiin sovittuun aikaan, kun kaikki on kiellettyä.

Kun otetaan jotain pois, pitää antaa työkaluja tilalle: täytyy kertoa, mitä saa tehdä, eikä ainoastaan kieltää. Pitäisi tukea äitiyttä, isyyttä ja vanhemmuutta pienin askelin. Masennus tai traumatisoituminen tulkitaan vanhemmuuden puutteeksi. Sen sijaan pitäisi pohtia, miksi ei saa kontaktia lapseen.”

Soputyö: Apua kriisi- ja konfliktitilanteissa ”Uhri eli asiakas tulee ensisijaisesti kuraattorin, sosiaalityöntekijän, koulupsykologin tai poliisin kautta. Joissakin tapauksissa asiakkaat ottavat itse yhteyttä. Käymme tilanteen läpi asiakkaan kanssa ja riskiarvioinnin jälkeen olemme hänen luvallaan yhteydessä uhkaavaan osapuoleen.

Sitten tapaamme jokaista osapuolta erikseen. Menemme ensimmäiseen tapaamiseen tyhjin mielin, annamme mahdollisuuden kertoa oman tarinansa emmekä tuomitse.

Mietimme yhdessä, miten voisimme auttaa lasta, ja miten uhkaavasta henkilöstä voisi tulla sellainen, jota kenenkään ei tarvitsisi pelätä. Tapaamme eri osapuolia erikseen, kunnes asiakas itse haluaa tavata toisen osapuolen. Emme tapaa yhdessä, jos asiakas ei sitä halua. Työskentelyssä on tarvittaessa sosiaalityöntekijä, poliisi tai kuraattori mukana.

Olemme huomanneet viranomaisten tukevan uhria hyvin, mutta kukaan ei kuule tai auta tekijää. Se lisää vihaa ja aggressiota. Jos tekijää tuetaan uusien keinojen löytämisessä, aika usein hän luopuu vanhoista malleista.

Teemme ennaltaehkäisevää toimintaa resurssien ja mahdollisuuksien mukaan. Eräs naisten ryhmä jatkui lähes viisi vuotta: siellä keskusteltiin esimerkiksi kunniakäsityksistä, sukupuolirooleista, neitsyydestä ja seksuaalisuudesta äitien kanssa.”

”Vastakkainasettelu on vahingollinen ajattelutapa. Sen sijaan pitäisi asettua samaan perspektiiviin ja katsoa maailmaa vanhempien positiosta. Pitäisi yhdessä miettiä, miten voimme tukea vanhempaa uudessa kotimaassa ja varmistaa, että lapsi kasvaa turvallisessa ympäristössä. Pitäisi ajatella, miten minä voin auttaa kriisien ratkaisussa, tunnetaitojen kehittymisessä ja perheenjäsenten keskinäisen ymmärtämisen lisäämisessä. Uskon, että silloin saamme parempia tuloksia kuin vastakkainasettelulla”, Aapakallio jatkaa.

Haastateltavat toivovat viranomaisilta kärsivällisyyttä ja aikaa, jotta väkivallan kohteeksi joutuneen toiveita voidaan kuulla. Kaikki korostavat, että on tärkeää edetä väkivallan kokijan tahdissa eikä tehdä päätöksiä ilman tämän suostumusta. ”Ketään ei voi pakottaa puhumaan tai muuttamaan tilannetta, vaikka se olisi kuinka huono”, toteaa Seida Sohrabi.

Lisäksi Sohrabi toivoo, että muutos tapahtuisi myös maahan muuttaneissa perheissä: ”Muutos siinä, mitä me tehdään, miten me kohdellaan meidän tyttöjä.”

Kriisikeskus Monika tarjoaa apua väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille maahanmuuttajataustaisille naisille ”Auttaminen lähtee naisen avuntarpeesta. Käytännössä nainen voidaan ohjata aluksi turvakotiin, jossa hänen tilannetta selvitetään. Lastensuojelun kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä alaikäisten lasten auttamiseksi. Varsinaiset tukiprosessit voivat kestää vuosia.

Kriisikeskuksen työntekijät tarjoavat keskusteluapua, jolloin mietitään yhdessä vaihtoehtoja ja tuetaan asiakasta tekemään päätöksiä. Turvakotijakson jälkeen on mahdollista asua tuetusti. Tukiasumispalvelumme on tarkoitettu niille naisille, jotka eivät pysty asumaan itsenäisesti. Tarjoamme asukkaille tukea arjesta selviytymiseen, jos omia turvaverkkoja ei ole. Monesti he tarvitsevat intensiivistä tukea mm. fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, elämänhallintaan tai oleskelulupiin liittyvissä asioissa.

Monika-Naiset liitto on tarjonnut jo yli 20 vuoden ajan tukea ja apua väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajataustaisille naisille. Vuosittain Kriisikeskus Monikasta ja turvakoti Monasta apua saa noin tuhat naista, jotka ovat kotoisin noin 70 eri maasta.”

Soputyö numeroina: Sopu-työllä oli vuonna 2019: 55 eri asiakastapausta, joiden tiimoilta tavattu 109 yksittäistä ihmistä, tapaamisia 351. Vuonna 2019 on pidetty 31 koulutustilaisuutta/ 1229 koulutettua ammattilaista ja pidetty 20 työpajaa, joissa kohdattu 256 nuorta.

Johanna Aapakallio, Seksuaaliterapeutti ja vastaava työntekijä, Sopu-työ, Loisto setlementti soputila.fi

Natalie Gerbert, Monika-Naiset liitto ry:n Kriisikeskus Monikan johtaja monikanaiset.fi/apua-vakivaltaa-kokeneille/ kriisikeskus-monika/

Lähde: Ala-Lipasti, Raija: Kunniaväkivalta.

Oy Arkmedia Ab, Vaasa 2009.

• 18 •

KOLUMNI

Uskontokasvatuksessa tulee kasvattaa dialogiin Heidi Rautionmaa

Lapsi, joka saa oppia suhtautumaan kunnioittavasti eri tavoin uskoviin, saa valmiuksia uskonnollisesti ja kulttuurisesti moninaiseen maailmaan. Hän ei koe uhkana muita vaan ennemminkin kokee yhteyttä toisiin. Uskontokasvatuksessa tulisikin olla kasvatusta uskontodialogiin.

Tärkeää lapsen uskonnollisen identiteetin rakentamisessa on se, että sitä ei luoda vastakkain asetuksilla; että ei ole sitä mitä muut ovat tai ole sitä mitä muut eivät ole. Olen itse opettanut lapsilleni ensin näkemään eri uskonnoissa niitä yhdistäviä tekijöitä, jonka jälkeen on vasta puhuttu eriävistä asioista.

Uskon, että asennoituminen tässä tapauksessa on eri kuin jos olisin ensin painottanut erilaisuutta ja vasta sen jälkeen tuonut esille uskontoja yhdistäviä seikkoja. Lapseni ovat oppineet ensin näkemään ihmiset ja vasta sitten heidän uskontonsa.

Parasta olisi, jos pelkoja ja ennakkoluuloja ei edes ehtisi muodostua ja siksi kasvattajan olisi hyvä olla tietoinen omista ennakkoluuloistaan ja pyrkiä oppimaan niistä pois, ettei niitä siirrä huomaamatta kasvatettaviin.

Dialogikasvatus painottaa yksilöllisyyden ja erilaisuuden hyväksymistä ja arvostamista. Tavoitteena on se, että erilaiset näkemykset, kokemusmaailmat, elämänhistoriat, arvot ja pyrkimykset ynnä muut keskustelevat keskenään.

Uskonto/katsomusdialogikasvatus on lasten kanssa pitkälti globaalikasvatusta ja tässä teemoiltaan ennen kaikkea rauhan – ja moninaisuuskasvatusta. Uskontodialogissa luodaan hyviä suhteita eri uskontoja edustavien kanssa ja rauhankasvatuksen yksi tavoitteista on vahvistaa empatiakykyä, yhdessä elämisen taitoja ja ns. rauhankulttuuria tarjoten keinoja arvostavaan kohtaamiseen ja rakentavaan vuorovaikutukseen. Rauhankasvatuksen avaintaitoja ovat sovittelun taidot ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan.

Olen omille lapsilleni antanut uskontokasvatusta tavalla, joka on samanaikaisesti kunnioittanut muita uskontoja ja niiden harjoittajia. Jotta uskontokasvatus antaa välineitä dialogisuuteen, sen on ohjattava avoimuuteen ja myötätuntoiseen kohtaamiseen kaikkia ihmisiä kohtaan. Kenenkään elämää ei voida diskriminoida uskonnon perusteella. Ihmisiä ei tule demonisoida esimerkiksi sen perusteella mihin he uskovat.

Oma esimerkki vanhempana on toki ollut ehkä se paras opettaja. Aivan kuten on eri asia opiskella uskontoa kirjoista kuin oppia tuntemaan uskontoa suoraan uskonnon edustajalta, niin samalla tapaa uskontodialogia oppiakseen on syytä itse lähteä sitä harjoittamaan. Dialogin opetteleminen on jo sinällään asennekasvatusta – se vaatii jo lähtökohdissaan tarkistamaan esim. oikeassa olemisen tarvettamme.

Dialogisessa oppimisessa on tärkeää mm. avoin kiinnostus, omien ja toisten ajatusten rinnakkain asettaminen ilman arvottamista, kunnioittava kuunteleminen ja avoimuus muu-

Heidi Rautionmaa.

tokselle. Olennaista on muiden näkökulman ymmärtäminen heidän lähtökohdistaan ja tunteistaan käsin.

Uskontokasvatuksessa tulee kasvattaa dialogiin. Kahdenkymmenen vuoden kenttäkokemuksella voin todeta, että dialogisuus antaa rakentavaa kriittisen ajattelun taitoa. Parhaimmillaan kriittinen ajattelu kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja tuottaa uusia näkökulmia. Uskonnollisella kentällä on paljon sellaista kulttuurillista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ilman kyseenalaistamista. Dialogi ohjaa reflektion myötä tarkastelemaan omia arvoja, asenteita, ajatuksia ja toimintaa.

Uskontodialogikompetenssiin kuuluviksi katsotaan mm uskonnollisen kielen ”lukutaito”, uskontojen ja kulttuurien ymmärtämisestä nousevat keskustelusäännöt sekä tietoisuus eri uskontoja yhdistävistä eettisistä periaatteista kuten uskonnoista ja muistakin katsomuksista löytyvästä ns. kultaisesta säännöstä, joka ohjaa ihmisiä kohtelemaan toisiaan siten kuin toivoisi itse tulevansa kohdelluksi.

Uskontojen lukutaito edellyttää mm. uskonnollisen kielen ymmärrystä ja tämä kielellisyys voi olla helpompi omaksua, jos on omakohtainen kokemus uskonnollisesta kielestä ja ajattelusta. Omien lasteni kohdalla olen myös huomannut, että omakohtainen kokemus ja tieto oman perheen uskonnosta on toiminut hyvänä peilinä muiden uskontojen ja katsomuksen ihmisiä kohdattaessa. Lapseni ovat pienestä asti osallistuneet uskontodialogitoimintaan ja eri uskontojen juhliin sekä vierailleet eri uskontojen uskonnollissa paikoissa.

Eri uskonnollisissa yhteisöissä meidät on otettu aina vastaan vieraanvaraisesti. Tyttäreni ovat menneet mielellään esimerkiksi moskeijaan, missä he leikkivät muiden lasten kanssa ja osallistuivat joskus imaamin antamaan lapsille tarkoitettuun opetuspiiriin yhtä luonnollisesti kuin kävivät vetämässäni pyhäkoulussa. Tämän on mahdollistanut luonnollinen suhtautuminen uskontoihin ja hengellisyyteen. He ovat vanhemmiten itse valinneet oman henkisen kotinsa ja tässä on auttanut heidän lapsuutensa kokemukset dialogista.

Kirjoittaja on katsomusdialogin asiantuntija ja kouluttaja. Hän on toiminut useissa uskontodialogijärjestöissä ja - verkostoissa vuodesta 2000 lähtien.

Heidi tekee parhaillaan väitöskirjaa Helsingin yliopistossa kriittisestä katsomusdialogikasvatuksesta.

• 19 •

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Esiintyykö koulussasi tai päiväkodissasi rasismia?

Helena Korpela Mika Niskanen / Fingo

Tämä kirjoitus koostuu muistiinpanoista ja pohdinnoista tammikuisten Educa-messujen innoittamana.

Helsingissä järjestettävä Educa on opetus- ja kasvatusalan suurtapahtuma, joka kerää kävijöiksi mm. opettajia, varhaiskasvattajia ja alan tulevia ammattilaisia ympäri Suomen sekä kansainvälisesti.

Messujen aikana esitimme Yhteiset Lapsemme ry:n ständillä kävijöille kysymyksen: Esiintyykö koulussasi/päiväkodissasi rakenteellista rasismia, arkipäivän rasismia ja/tai piilorasismia, ja missä määrin?

Kysymysten tarkoituksena oli toimia keskustelun avaajana ja hetkellisenä kiikarina koulumaailman rasismiin.

Keskustelut opettajien, varhaiskasvattajien ja alaa opiskelevien kanssa olivat antoisia. Ne paljastivat muun muassa sen, että rasismin maailma todella on toisille todempi ja läheisempi kuin toisille. Maailma – ja rasismin läsnäolo siinä – nähdään ja koetaan eri tavalla riippuen siitä, oletko itse suomalaisessa yhteiskunnassa rodullistettuun asemaan joutuva henkilö vai et. Educassa kohdatut valkoiset suomalaiset kokivat pääsääntöisesti rasismia olevan koulumaailmassa vähän, kun taas muut vastaajat kokivat sitä olevan paljon.

Haastattelut tapahtumassa toivat esille myös sen, että käsite rasismi ymmär-

Educa-messuilla keskusteltiin Yhteiset Lapsemme ry:n ständillä opettajien ja varhaiskasvattajien kanssa rasismista.

retään usein sisällöltään, ilmenemistavoiltaan ja -tasoiltaan kapeammaksi kuin mitä se todellisuudessa on.

AVOIN RASISMI Keskustelut loivat tuntuman siitä, että rasismin saatetaan mieltää tarkoittavan vain niin sanottua avointa rasismia. Tässä tapauksessa kyse on esimerkiksi suorasta huutelusta, nimittelystä tai kiusaamisesta. Tällainen toiminta pohjannee ajattelutapaan, jonka mukaan yksilöt voitaisiin asettaa keskenään eriarvoiseen asemaan esimerkiksi kulttuuristen, kielellisten tai ulkoisten ominaisuuksien, kuten ihonvärin, perusteella. Tähän liittyen eräs haastateltava kertoi omasta koulustaan esimerkin, jossa oppilaat olivat kiusanneet koulussa työskentelevää rodullistettua opettajaa nimittelemällä häntä rasistisesti. Vastaaja kertoi, että tilanteeseen oli puututtu muun muassa niin, että kiusattu opettaja itse oli käynyt puhumassa asiasta luokassa.

Tällainen näkyvä rasismi on helppo tuomita ja siihen on helpompi tarttua, koska sen läsnäolon pystyy mutkattomammin havaitsemaan. Kyseessä

• 20 •

on kuitenkin vain näkyvä jäävuoren huippu, jonka alta löytyy näkymättömämpiä rasismin puolia.

Oli kyseessä mikä rasismin ilmenemisen muoto tahansa, on rasismin puolet helppo välttää, jos itse edustaa valtaväestöä, normatiivista valkoisuutta ja käsitystä suomalaisuudesta (etuoikeutettu asema, johon myös allekirjoittanut itse kuuluu). Myös näitä itseä suojaavia etuoikeuksia voi olla vaikea tiedostaa ja niiden olemassaoloa voi olla epämukavaa myöntää. Mitä enemmän asiaan kiinnittää huomiota ja siitä – rasismista, sen muodoista, ilmenemistavoista, siltä suojaavista mekanismeista – ottaa selvää, sitä realistisemmaksi käsitys tilanteesta muuttuu.

TIEDOSTETUT TAI TIEDOSTAMATTOMAT ENNAKKOLUULOT Avoimen, näkyvän rasismin lisäksi rasismi voi siis olla myös ”piilossa olevaa”.

Kyse voi olla tahattomista tai tahallisista vitseistä, tiedostamattomista ennakkoluuloista tai -asenteista, ääneen sanomattomista oletuksista, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.

Yhdellä Educan haastattelun vastaajista oli kokemusta useissa varhaiskasvatusyksiköissä toimimisesta. Hänen kokemuksensa mukaan päiväkodeissa esiintyy jonkin verran rasismia ja nimenomaa piilorasismia: ”Ajattelen, että se [rasismi] on ennakkoluuloissa ja ennakkoasenteissa, jotka voivat olla kasvattajien mielessä ennen kuin he tutustuvat perheisiin. Mutta mielestäni tässä on myös menty eteenpäin. Siinä on auttanut asiasta äänen puhuminen ja tiedostaminen.”

Toinen vastaaja avasi ajatuksiaan seuraavasti: ”Opiskelen yliopistolla varhaiskasvatusta ja minusta tuntuu, että siellä on varmaan piilorasismia, kun siitä on ainakin uutisoitu. Musta tuntuu, että siihen on auttanut ainakin meidän ryhmässä se, että asiasta on puhuttu avoimesti. Vaikea sanoa, onko muuta, kun en ole itse valkoisena kokenut asiaa.”

Tämä on hyvä hetki lainata rasismiin erikoistunutta akatemiatutkija Anna Rastasta. Rastas on todennut, että huolimatta siitä, että sivistys on kaikkien yliopistojen perusta, eivät yliopistotkaan ole rasismista vapaita. Yliopistot – kuten päiväkodit tai koulut – eivät ole muusta maailmasta erillisiä vyöhykkeitä, joissa ei esiintyisi samanlaisia ilmiöitä kuin muualla maailmassa ja yhteiskunnassa.

Rastaan mukaan rasismia kohtaavat ihmiset ovat myös monissa valkoisissa tiloissa yksin kokemustensa kanssa. Tämä toimii siltana myös erään Educan-kävijän vastaukseen, jonka mukaan heidän koulussaan on ”yksi tumma, adoptiotaustainen lapsi, joka sulautuu muiden joukkoon ilman mitään ongelmia”. Tämä voi hyvin pitää paikkansa. Niin tai näin, on hyvä olla tietoinen niistä erilaisista tavoista reagoida rasismiin, joita myös me ammattilaiset saatamme käyttää: aiheen välttely, aiheen vähättely, keskustelun hiljentäminen ja asian kieltäminen.

RASISMIN VAIKUTUKSET Kokemuksia kuunnellessa herää kysymys siitä, miten rasismin läsnäolo kouluissa tai päiväkodeissa voi vaikuttaa rasismin kokijaan? Michaela Moua, terapeutti ja yhdenvertaisuusasiantuntija, on puhunut siitä, kuinka rasismin vaikutusta mielenterveyteen ei yhteis-

kunnassa usein tunnisteta tai ymmärretä. Jälleen syynä on se, että kokemusten vaikutusta hyvinvointiin on helppo vähätellä, kun niitä ei itse ole kokenut.

Mouan mukaan rasismista tulisi puhua traumatisoivana tapahtuvana, joka voi aiheuttaa psyykkisellä, fyysisellä kuin sosiaalisella tasolla ilmenevää kroonista stressiä.

Moua nostaa esille valkonormatiivisuuden koulumaailmassa vallitsevaksi isoksi näkyväksi normiksi. Tietyllä tavalla kaikki valkoisuuden normista poikkeavat erottautuvat selkeästi ja heitä ei osata ottaa riittävästi huomioon. Mouan mukaan länsimaalaiskeskeisyys näkyy myös opintomateriaaleissa ja tietyillä tavoilla kerrotuissa narratiiveissa. Tämä valkonormatiivisuus voi konkretisoitua myös mikroaggressioina – lyhytkestoisina ja arjen vuorovaikutustilanteisiin integroituneina verbaalisina, toiminnallisina tai visuaalisina loukkauksina, tahallisina tai tahattomina – muiden oppilaiden tai opettajien taholta. Nämä toiseuttamisen muodot voivat johtaa pitkittyneeseen stressitilaan, jolla voi olla negatiivinen vaikutus myös opintomenestykseen.

Kuinka siis muuttaa tilannetta?

Moua peräänkuuluttaa rakenteiden tasolla toimimista. On mentävä lainsäädännön, toimintatapojen ja menettelyjen tasolle sekä pohdittava, miten kaikkien, myös siellä marginaalissa olevien, olisi hyvä olla koulussa. Tärkeää on kuunnella ja puhua ääneen vaikeista, epämukavista asioista, kuten varhaiskasvatuksen ja koulumaailman rasismista. On sysättävä itseään puuttumaan, jos todistaa rasistista toimintaa. Ja mikä ehkä vielä kaikkein haastavinta: on pyrittävä tunnistamaan omia, alitajuisia ennakkoluuloja sekä suhtauduttava rasismiin yhteisenä, meille kaikille kuuluvana asiana.

Lähteet: Yle Puhe, Mahadura & Özberkan: Syrjintä ja rasismi yliopistossa.

Sisältää Anna Rastaan ja Michaela Mouan haastattelun.

Jakso ilmestynyt 23.1.2020 ja kuunneltavissa osoitteessa: https:// areena.yle.fi/1-50424664 .

• 21 •

Käsitteet Rodullistaminen

Rasismin niin sanottu ”vanha määritelmä” pohjaa käsitykselle siitä, että olisi olemassa eri ihmisrotuja. Vaikka tieteellisesti on todistettu, ettei eri ihmisrotuja biologisessa mielessä ole, käsitys eri ihmisrotujen olemassaolosta ja eriarvoisuudesta elää yhä rodullistamisen prosessissa. Ihmisryhmien (esimerkiksi ”maahanmuuttajien”, ”vähemmistöjen”) rodullistaminen tarkoittaa ryhmien esittämistä rodun kaltaisina ryhminä. Rodullistaminen tapahtuu kulttuuristen piirteiden, uskonnon, kielen, tapojen jne. perusteella. Erilaisten käytäntöjen kautta rodullistettuja ryhmiä voi kutsua myös sosiaalisiksi roduiksi.

On tärkeää huomata, että myös valkoiset ihmiset ovat rodullistettuja, mutta tämä usein unohdetaan johtuen siitä, että valkoisuus nähdään usein ”normaalina” tai ”neutraalina tilana” – mitä se toki ei ole.

Lähteet: Moua, M: Koulutus rodullistettujen lasten ja nuorten parissa toimiville ammattilaisille ja asiantuntijoille.

Yhteiset Lapsemme ry:n toimisto, 13.2.2020.

Punainen Risti: www.eirasismille.fi Puuronen, V: Me ja muut – rasismin olemuksesta. Duodecim, 2013.

Toiseuttaminen

Toiseuttaminen tarkoittaa prosessia, jossa ymmärretään ja oletetaan joku tai jokin sisimmältään lähtökohtaisesti erilaiseksi ja vieraaksi vallitseviin normikäsityksiin verrattuna. Ryhmät, jotka nähdään normeihin kuulumattomina toiseutetaan. Tämä tapahtuu määrittelemisen, nimeämisen, luokittelemisen, identifioimisen, kategorioimisen ja ulossulkemisen kautta sekä ryhmän ominaispiirteinä nähtyjen ominaisuuksien jatkuvana toistelemisena.

Lähteet: Wikipedia

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Yhteiset Lapsemme mahdollistaa testamenttilahjoitukset Yhteiset Lapsemme ry on aloittanut yhteistyön Lakiasiaintoimisto Pro Laki Oy:n kanssa. Yhteistyön tavoitteena on mahdollistaa testamenttilahjoitusten tekeminen Yhteiset Lapsemme ry:n hyväksi.

Testamenttilahjoitukset ovat jo pitkään olleet osa suomalaisten järjestöjen varainhankintaa. Niiden arvioidaan tuottavan nykyään noin 5% järjestöjen tuloista. Kynnys markkinoida testamenttilahjoituksia on madaltunut, ja nykyään järjestöt kertovat tästä mahdollisuudesta avoimesti. Järjestöt tekevät yhteistyötä lakiasiaintoimistojen kanssa asian järjestämiseksi. Testamentin avulla voi tukea tärkeänä pitämäänsä ja omien arvojensa mukaista toimintaa.

LAHJOITUKSEN SISÄLTÄVÄN TESTAMENTIN VOI TEHDÄ VELOITUKSETTA Yhteiset Lapsemme ry:n testamenttilahjoitusten osalta kyse on siitä, että lahjoitusta harkitseva voi teettää maksutta normaalilaajuisen testamentin, jos se sisältää lahjoituksen Yhteiset Lapsemme ry:lle. Koko omaisuuttaan ei tarvitse testamentata yhdelle taholle, vaan kyse voi olla myös pienemmästä lahjoituksesta. Saatavasta testamenttilahjoituksesta yhdistyksen ei tarvitse maksaa perintöveroa, vaan lahjoitus tulee täysimääräisenä järjestölle.

Kyseessä on pro bono -tyyppinen yhteistyö, eli lakiasiaintoimisto ei laskuta palvelun tuottamisesta järjestöä eikä testamentin tekijää.

YKSITYISTEN LAHJOITUSTEN MERKITYS KASVAA ”Olemme ilahtuneita siitä, että saamme uudistettua ja laajennettua varainhankintaa tämän päivän ja tulevaisuuden tarpeita ajatellen ja sitä varten olemme löytäneet vastuullisen ja osaavan yritysyhteistyökumppanin tähän mukaan”, sanoo Yhteiset Lapsemme ry:n toiminnanjohtaja Markus Söderlund. ”Tulevaisuudessa järjestöjen yksityisen varainhankinnan rooli korostuu. Mahdollisimman monipuolinen varojen hankinta on keino, jolla varmistetaan toiminnan jatkuvuus ja monipuolisuus. Tulevaisuudessa järjestön tuotot koostuvat yhä enemmän pienistä lahjoituksista, joiden määrää pyritään kasvattamaan. Perustoimintaa voidaan tulevaisuudessakin oletettavasti hoitaa avustusten avulla, mutta laajentamalla rahoituspohjaa voidaan varautua myös julkisen rahoituspohjan mahdolliseen kaventumiseen”, Söderlund sanoo.

Lakiasiaintoimisto Pro Laki Oy:n varatuomari Johanna Reen: ”Yhteiset Lapsemme ry:n toiminta on tärkeää ja haluamme osallistua toiminnan mahdollistamiseen omalla osaamisellamme. Usein ihmisillä on kustannusten vuoksi kynnys ottaa yhteyttä lakimieheen testamentin laatimiseksi. Pro bono -työllä pyrimme madaltamaan tätä kynnystä ja osaamisellamme huolehdimme, että testamentti laaditaan oikein ja testamentin tekijän tahto toteutuu hänen tarkoittamallaan tavalla.”

• 22 •

LAHJOITTAJAN TAHTOA JA YKSITYISYYTTÄ KUNNIOITETAAN Järjestö voi päättää testamenttiosuuden käytöstä harkintansa mukaan, mutta testamentattavan omaisuuden käytön osalta testamentin tekijän kuten muunkin lahjoittajan tahtoa kunnioitetaan. Varoja voidaan käyttää esimerkiksi lasten hyväksi toteutettavan toiminnan kuluihin tai esimerkiksi vapaaehtoistyön organisointiin tai kehittämiseen. Varoilla voidaan rahoittaa hankkeita tai pysyvää toimintaa tai tiedon tuottamista ja vaikuttamista.

Yhteiset Lapsemme ry ei kerää varoja yksittäisten lasten tai perheiden hyväksi, vaan heitä tukevan toiminnan järjestämiseen. Järjestön toiminnan kohderyhmänä ovat erityisesti ne Suomessa asuvat lapset ja nuoret, joilla on monikulttuurinen tausta.

Testamentin tekijän yksityisyyttä kunnioitetaan eli testamentin laatijan tietoja ei luovuteta ry:lle, ellei testamentin tekijä toisin halua. Testamenttia voi myös koska tahansa muuttaa tai sen voi perua. Käyttämällä perheoikeuteen erikoistuneen, järjestöstä riippumattoman juristin palveluita ja asiantuntemusta voidaan varmistaa, että testamentti tehdään oikealla ja eettisesti kestävällä tavalla. Samalla toimitaan niin, ettei testamentin edunsaaja ole testamenttiprosessissa mukana missään vaiheessa.

LISÄTIETOA TESTAMENTIN TEKEMISESTÄ Yhteiset Lapsemme ry:n ja Pro Laki Oy:n yhteistyösopimus on voimassa 2020 vuoden alusta. Osana varainhankinnan kehittämistä Yhteiset Lapsemme ry on ottanut käyttöön myös tekstiviesti- ja MobilePay-lahjoitukset.

Testamenttilahjoitukseen liittyen voi ottaa suoraa yhteyttä Pro Lakiin: Juristi, OTM Suvi Poutiainen, puh. 040 762 8268, suvi.poutiainen@prolaki.fi Juristi, varatuomari, OTM Johanna Reen, puh. 0400 491 512, johanna.reen@prolaki.fi www.prolaki.fi Yhteiset Lapsemme ry:n toiminnasta ja lahjoitusten käytöstä lisätietoja antaa: toiminnanjohtaja Markus Söderlund, puh. 040 762 6809, markus.soderlund@yhteisetlapsemme.fi www.yhteisetlapsemme.fi

Lahjoita lapsille ja nuorille!

Tue toimintaamme

Voit tukea Yhteiset Lapsemme ry:n työtä tekemällä lahjoituksen juuri sinulle sopivalla tavalla.

Lahjoitetut varat käytetään lasten ja nuorten hyväksi tehtävään työhön rahankeräyslupamme mukaisesti. Voit lahjoittaa haluamasi summan. Pienikin lahjoitus auttaa!

Tekstiviesti Tekstiviesti on nopea ja helppo. Esimerkiksi 10 euron lahjoitus: lähetä tekstiviesti 10E 2020 numeroon 16588. Saat vahvistusviestin siitä, että tekstiviesti on mennyt perille.

Sopivan summan voit valita itse.

Mobilepay Mobilepay on nopea ja turvallinen tapa tehdä kertalahjoitus.

Lahjoitus tehdään puhelimen Mobilepay-sovelluksella numeroon 74263.

Facebook-varainkeruukampanja Voit aloittaa esimerkiksi syntymäpäiväkeräyksen Facebookissa Yhteiset Lapsemme ry:n hyväksi. Kampanjan aloitus on helppoa ja avaat samalla varainhankinnan mahdollisuuksia ystäväpiirillesi. Varat tilitetään lyhentämättöminä. Lahjoittajien tiedot eivät tallennu Yhteiset Lapsemme ry:n tietokantoihin. Lisätietoja ja ohjeet kampanjan perustamisesta löydät Facebookista.

Testamenttilahjoitus Testamenttilahjoitus on tapa tehdä hyvää. Lahjoitetut varat ohjataan lasten ja nuorten hyväksi tehtävään työhön eettisesti kestävällä tavalla Yhteiset Lapsemme ry:n arvojen mukaisesti.

Yhdistysten saamista testamenttilahjoituksista ei tarvitse maksaa perintöveroa ja testamentit ovatkin järjestöille jo melko yleinen varainhankinnan muoto. Mahdollistamme maksuttoman testamentin tekemisen, kun se laaditaan yhteistyökumppanimme Lakiasiaintoimisto Pro Laki Oy:n kanssa.

Yritysyhteistyö Onko yrityksesi kiinnostunut yhteiskunnallisesti tärkeän työn tukemisesta tai vapaaehtoistyön mahdollistamisesta työntekijöilleen? Yhteiset Lapsemme ry on kiinnostunut niin pienemmistä kuin pidemmistäkin yhteistyöprojekteista yritysten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskuntavastuun edistämisestä. Ota yhteyttä: toiminnanjohtaja Markus Söderlund, puh. 040 7626 809, markus.soderlund@yhteisetlapsemme.fi Lisätietoja: www.yhteisetlapsemme.fi

• 23 •

Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

1 • 2020

Elämä kädessä

-näytelmän ensi-ilta 26.3.2020

Elämä kädessä on tarina kahden kulttuurin nuorten maailmasta. Se on matka, jonka kuljemme kohti aikuisuutta. Näytelmässä nuoret päättävät rakentaa yhteiskunnan uudestaan kestävämpien arvojen pohjalta.

YHTEISET LAPSEMME RY:N

TOIMISTO ETU-TÖÖLÖSSÄ

Näytelmän käsikirjoitus perustuu nuorten omiin kokemuksiin, ajatuksiin ja teksteihin. Käsikirjoituksen on tehnyt näytelmän ohjaaja Birgit Tapaninen yhdessä työryhmän kanssa.

Tanssien koreografiat ja harjoitus: Wilkie Chiu. Musiikki: Balihan Ermutlu, Lauri Latvala, Paavo Majaluoma, Aurora Luotonen, Anton Särkkä.

Tuottajat: Tinja Kari ja Hanna Lehtinen ESITYKSET: 26.3. (ensi-ilta), 27.3. ja 28.3. klo 19.00 Teatteri Avoimet Ovet, Erottajankatu 5, Helsinki.

LIPUT: 25/22/15 euroa teatterin lippukassalta tai lippu.fi – palvelusta.

TAPAHTUMAKALENTERI 15.3. Rohkeasti ja reilusti ratikassa -tempaus Tapahtuma on mielenilmaus rasismia, vihapuhetta ja ennakkoluuloja vastaan – rohkeuden ja reiluuden puolesta. Tapaamme su 15.3. klo 14.00 Kolmen Sepän patsaalla Helsingin keskustassa, minkä jälkeen matka jatkuu yhdessä ratikalla. Tapahtuma avaa YK:n rasisminvastaisen viikon.

4.4. Koulutustilaisuus rasismista adoptiovanhemmille Koulutuksessa käsitellään rasismin ja rodullistamisen vaikutusta lasten ja nuorten kehitykseen ja mielenterveyteen. Kouluttajana toimii terapeutti ja yhdenvertaisuusasiantuntija Michaela Moua. Koulutus järjestetään la 4.4. klo 13-16 Yhteiset Lapsemme ry:n toimistolla, os. Pohjoinen Hesperiankatu 15 A 11, Helsinki.

Osallistumismaksu 48 euroa, sitovat ilmoittautumiset 16.3. mennessä. Lisätietoja: Martha Vuori, martha.vuori@yhteisetlapsemme.fi 18.–19.4. Tukiperhe- ja tukihenkilökoulutus turvapaikanhakijataustaisille nuorille Maksuton koulutus järjestetään 18.–19.4. klo 10-16 Yhteiset Lapsemme ry:n toimistolla, os. Pohjoinen Hesperiankatu 15 A 11, Helsinki.

Lisätietoja: Meeri Lindroos, puh. 044 7211 244, meeri.lindroos@yhteisetlapsemme.fi 27.4. Yhteiset Lapsemme ry:n kevätkokous Yhteiset Lapsemme ry:n sääntömääräinen kevätkokous pidetään ma 27.4.2020 klo 18 yhdistyksen toimistolla, os. Pohjoinen Hesperiankatu 15 A 11, Helsinki. Lämpimästi tervetuloa!

9.5. Adoptiotilaisuus perheiden läheisille Yhteiset Lapsemme ry, Interpedia ry ja Pelastakaa Lapset ry järjestävät lauantaina 9.5.2020 klo 13.00-18.00 adoptiotilaisuuden perheiden läheisille Pelastakaa Lapset ry:n Tiukula-talossa, os. Koskelantie 38, Helsinki. Osallistumismaksu 45 euroa per henkilö, sisältää kahvitarjoilun. Ilmoittautumiset 15.4.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset: www.yhteisetlapsemme.fi Yhteiset LAPSEMME | Nro 1-2020

Yhteiset Lapsemme ry:n keskustoimisto sijaitsee Etu-Töölössä osoitteessa Pohjoinen Hesperiankatu 15 A 11, 6. krs., 00260 Helsinki.

Tervetuloa käymään! www.yhteisetlapsemme.fi

SEURAA MEITÄ!

Facebookissa https://www.facebook.com/YLapsemme/ Twitterissä https://twitter.com/YLapsemme Instagramissa @yhteiset_lapsemme

Tilaa lehti!

Yhteiset Lapsemme -lehden saat tilattua liittymällä jäseneksi 25 euron vuosimaksulla.

Täytä lomake kotisivuillamme!

Kaikki tapahtumat, uutiset ja Yhteiset Lapsemme -verkkolehti: www.yhteisetlapsemme.fi