Henkilökuva Neljällä vuosikymmenellä lapsen oikeuksien ja adoptiotyön parissa
SÄÄTELY SYNTYY
YHDESSÄ - Trauman ja stressin vaikutus adoptiolapseen
”TOIVO ELÄÄ AINA” Amani Al-mehsen haastattelussa Helsingin Kirjamessuilla
Ihmisoikeudet
Antirasistisen toimintakulttuurin rakentaminen koulussa vaatii rakenteellisia muutoksia
Avaimia suomen kielen oppimiseen
Lasten iloa, perheiden kohtaamisia ja monikielistä puheensorinaa 10 12
Elif Manilaci suunnitteli iltapuvun Linnan juhlaan
Mulla on asiaa
15
Hasibin ajatuksia tukiperhetoiminnasta
Yilidan Sikandeer esittäytyy 16 20 22
Valokuvaaja
Adoptio
Kehittyvä maailma
Koulu ja kasvatus
Lastensuojelu
Moninaisuus Pakolaisuus
Antirasismi ja rasismi
Vapaaehtoistyö Maahanmuutto
Mitä tapahtuu, kun toivo paremmasta katoaa?
Tänä
vuonna julkaistu nuorisobarometri kertoo meille karua viestiä nuorten tuntemuksista ja ajatuksista. Yhä useampi nuori kokee epävarmuutta ja usko parempaan huomiseen on heikentynyt merkittävästi. Heikentynyt tulevaisuudenusko näkyy arjessa monin tavoin esimerkiksi lisääntyvänä ahdistuksena, passiivisuutena ja jopa syrjäytymisenä. Kun toivo hiipuu, hiipuu myös halu oppia, osallistua ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta.
Tarvitsemme toivon narratiiveja ja esimerkkejä siitä, että muutos on mahdollinen.
Lapsiperheköyhyyden kasvaessa herää myös huoli siitä, onko kaikilla yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua ja unelmoida, jos arki on yhtä selviytymistä. Yhteiskunnallisella tasolla se voi tarkoittaa demokratian rapautumista ja työelämän osaajapulaa. Jos yhä useampi nuori ei koe merkitykselliseksi osallistua ja sitoutua yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen, olemme muutaman vuoden päästä todella pulassa.
Toivo ei synny tyhjästä. Emme kuitenkaan tarkkaan tiedä, miksi nuorten tulevaisuususko on romahtanut. Siksi opetus- ja kulttuuriministeriö on kutsunut koolle asiantuntijaryhmän selvittämään nuorten tulevaisuususkon heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä sekä laatimaan suosituksia tilanteen parantamiseksi. Sen kuitenkin kyselyn perusteella tiedämme, että kaikki nuoret eivät ole samassa veneessä. Nuorten kokemukset eroavat sosioekonomisen taustan, sukupuolen, etnisen taustan ja asuinalueen mukaan. Maahan muuttaneet nuoret voivat kohdata moninkertaisen haasteen: syrjinnän, köyhyyden ja kotoutumisen vaikeuden. Samalla he kuitenkin uskovat koulutuksen antavan eväitä parempaan tulevaisuuteen useammin kuin suomen- ja ruotsinkieliset nuoret ja siksi onkin tärkeää tukea heitä koulutustavoitteissaan. Tytöt kokevat useammin ilmastoahdistusta, kun taas pojat kantavat huolta työmarkkinoista. Maaseudulla muuttoliike ja koulutusmahdollisuudet luovat omat varjonsa.
Maailmassa on meneillään valtavia kriisejä; sodat, ilmastokriisi ja luontokadon uhka. Välillä me aikuiset unohdamme, että nämä nuoret elävät ajassa, jossa he ovat kohdanneet pandemian ja valtavan teknologisen kehityksen, joka ei aina johdakaan vain hyviin asioihin. Nuorilla onkin ehkä syytä olla huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Tärkeintä olisi kuitenkin myös omalla esimerkillä näyttää, että toiminnalla on väliä ja asioihin voi vaikuttaa. Ihmiskunta on kyennyt ratkaisemaan monimutkaisia haasteita ja siksi tarvitsemme paitsi aikuisten myös median ja päättäjien vastuuta: kriisipuheen rinnalle toivon narratiiveja ja esimerkkejä siitä, että muutos on mahdollinen.
Kun nuoria kuullaan ja heidän panostaan arvostetaan, voimme synnyttää toivoa.
Jokainen meistä voi vahvistaa nuorten uskoa ja luottamusta tulevaan: vanhemmat, opettajat, päättäjät, media. Kun nuoret kokevat, että heitä kuullaan ja heidän panostaan yhteiskunnassa arvostetaan, voimme synnyttää luottamusta ja toivoa.
Katja Mannerström päätoimittaja
Kuva: Yilidan
Neljällä vuosikymmenellä työtä lapsen oikeuksien ja adoption parissa
Teksti: Tiiu Vainio
Kuva: Yilidan Sikandeer & Yhteiset Lapsemme ry:n arkisto
Yhteiset Lapsemme ry:n pitkäaikainen adoptiotyön asiantuntija Anja Wikstedt on kulkenut perheiden rinnalla 1980-luvun lopulta lähtien. Nyt eläkkeelle siirtyessään hän katsoo taaksepäin uraansa, jossa omasta adoptiokokemuksesta kasvoi valtakunnallinen työ lasten oikeuksien ja perheiden tukemisen parissa.
Kun pitkän uran tehnyt työntekijä jää eläkkeelle, tunnelma on harvoin yksiselitteinen. Yhteiset Lapsemme ry:n pitkäaikaiselle adoptiotyön asiantuntijalle Anja Wikstedtille eläkkeelle jääminen ei tullut vain omasta päätöksestä, vaan rahoitusleikkausten seurauksena. Se värittää myös tämän hetken tunteita:
“Tunnelma on tietysti erilainen, kuin mitä olisi ollut, jos olisin itse päättänyt, että nyt jään eläkkeelle. Nyt työelämästä pois jättäytyminen tuli rahoituksen päättymisen ja muutosneuvottelujen kautta. On myös haikeaa kun Yhteiset Lapsemme ry:n adoptiotoiminta ei voinut jatkua.”
Silti äänessä kuuluu myös kiitollisuus ja sitoutuminen työhön, joka on kulkenut mukana elämässä 1980-luvun lopulta lähtien.
Oma adoptio vei järjestötyöhön
Anjan tie Yhteiset Lapsemme ry:hyn alkoi omasta lapsihaaveesta. Hän asui 1980-luvulla Ruotsissa, jossa kansainväliset adoptiot olivat jo vakiintunutta toimintaa. Tukholmassa Anja osallistui Adoptionscentrumin järjestämälle adoptiovalmennuskurssille.
Valmennuskurssi ei ollut pakollinen, mutta käytännössä valtaosa hakijoista osallistui kurssille.
“On todella tärkeää, että on olemassa jokin toinen foorumi, jossa ei arvioida lainkaan, ja jossa on muita samassa tilanteessa. Emme tunteneet silloin ketään, jotka olisivat adoptoineet kansainvälisen adoption kautta”, Anja kertoo.
Valmennuksessa tärkeintä oli kokemus siitä, ettei tarvitse kulkea matkaa yksin. Perheeseen tuli pieni Miki-poika Kolumbiasta vuonna 1986, ja pian tämän jälkeen perhe muutti Suomeen asettuen Espooseen. Jo seuraavana vuonna Anja kuuli, että joukko ihmisiä oli kokoontumassa pohtimaan uuden yhdistyksen perustamista.
Syksyllä 1987 Osuuspankin konttorissa kokoontui joukko ihmisiä, jotka päättivät perustaa yhdistyksen. Varsinainen perustamiskokous pidettiin keväällä 1988. Näin sai alkunsa Yhteiset Lapsemme ry.
“Alkuun olin yhdistyksen hallituksessa, ja me kaikki hallituksen jäsenet teimme paljon vapaaehtoistöitä, koska palkattua työntekijää ei tuolloin ollut”, Anja muistelee.
Yhteiset Lapsemme ry:n perustajissa oli useita ihmisiä, joilla oli taustaa Interpediassa ja adoptiotyössä. Silti aivan alussa tehtiin yksi linjaava päätös:
“Heti alusta päätettiin, ettemme lähde adoptiopalvelunantajaksi, vaan lähdemme eri tavoin ajamaan, niin kuin silloin sanottiin, monikulttuuristen lasten asioita.”
Tämä tarkoitti sitä, että yhdistyksen katse suuntautui laajasti kaikkiin lapsiin, joilla oli taustaa adoptiosta, maahanmuutosta tai etnisistä vähemmistöistä. Vastaavaa järjestötoimijaa ei Suomessa tällöin ollut.
“Haluttiin vaikuttaa siihen, että Suomi olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen maa kaikille lapsille ja nuorille, jotka ovat taustaltaan erilaisia aina kansainvälisesti adoptoiduista lapsista pakolaislapsiin.”
Yhteiset Lapsemme alkoi järjestää jo varhaisessa vaiheessa seminaareja ammattilaisille, kummitoimintaa ja perheyhdistystoimintaa sekä kehitysyhteistyötä. Tällöin kansainväliset verkostot ja Lastensuojelun Keskusliiton tuki olivat tärkeitä.
Olohuoneesta valtakunnalliseksi toiminnaksi
Anjan oma kokemus Tukholman adoptiovalmennuksesta jäi kytemään taustalle. Kun perheeseen oli elokuussa 1989 liittynyt Maribel-tyttö Kolumbiasta, ajatus vastaavanlaisesta tuesta alkoi kasvamaan. Ensimmäisen adoptiovalmennuskurssinsa Suomessa Anja aloitti saman vuoden syyskuussa omassa kodissaan. Aluksi kyse oli pienen joukon toteuttamasta vapaaehtoistehtävästä, josta vähitellen muotoutui Anjalle vuosikymmeniä kestänyt osa uraa.
Kurssit olivat aluksi iltakursseja, joihin osallistujat sitoutuivat useaksi kuukaudeksi. Vähitellen valmennus laajeni Turkuun ja muualle Suomeen, ohjaajiksi tuli lisää ihmisiä, ja toiminta kasvoi valtakunnalliseksi.
Valmennuksilla on aina ollut yksi ydintehtävä: tarjota tila, jossa hakijat voivat puhua vapaasti ilman tunnetta arvioinnista.
“Se oli ihmisille tärkeää siihen aikaan, koska suurin osa ei ollut koskaan tavannut ketään muuta adoptioodottajaa tai ehkä edes adoptiovanhempaa”, Anja sanoo.
Teemat ovat ajan myötä syventyneet.
“Alussa käsiteltiin omia motiiveja ja edellytyksiä, lasten taustoja ja kokemuksia sekä läheisten merkitystä.
Nykyään lisäksi eettiset kysymykset, ennakkoluulot ja rasismi ovat iso osa kurssia. Tänä päivänä ei tarvitse
enää erikseen sanoa ihmisille, että lapsi voi kohdata rasismia.”
Valmennukset täydentävät lain edellyttämää adoptioneuvontaa.
“Adoptioneuvonta on tärkein, mutta ajattelen, että kaikkien kannattaa osallistua myös valmennukseen. Sitä kautta monet ovat saaneet elinikäisiä ystäviä, myös minä.”
“Ihmiset pitää kohdata tunnetasolla”
Anja on kulkenut adoptiokentän rinnalla neljällä vuosikymmenellä, 1980-luvulta 2020-luvulle. Sinä aikana määrä, tempo ja luonne ovat muuttuneet monta kertaa.
Yhteiset Lapsemme ry:lle yksi iso käännekohta oli adoptiokuraattoritoiminnan siirtyminen osaksi järjestön toimintaa, ja Anjalle uuden adoptiolain myötä käynnistynyt lautakuntatyöskentely vuonna 2012. Vuonna 2016 Anja itse siirtyi adoptiokuraattorin tehtävään Kerstin Rauman seuraajaksi.
Adoptiokuraattorin työ toi uudenlaista vastuuta. “Jännitin sitä alkuun. Kun puhelin soi, ei voinut tietää, mitä sieltä on tulossa. Kokemus kuitenkin opetti nopeasti olennaisen. Ei kannata jännittää, sillä kaikkea
ei voi, eikä tarvitse tietää. Tärkeintä on olla läsnä ja kuunnella, tehdä parhaansa ja tarvittaessa auttaa muun tuen piiriin.”
Verkostoista ja kokeneiden kollegoiden tuesta tuli tärkeä osa työtä. Anja korostaa, ettei ole koskaan kokenut olevansa yksin, ei hallituksen, ei työntekijöiden eikä adoptiokentän muiden ammattilaisten keskellä. “Meillä oli valtava yhteistyön aika, kun resurssit olivat toimistolla pienet. Oli iso mahdollisuus päästä keskustelemaan asioista ja ideoida yhdessä”, hän sanoo.
Anja kuvaa, miten monet hallituksen jäsenet, vapaaehtoiset ja työntekijät ovat vuosikymmenten aikana ystävystyneet, jakaneet pöydän ääressä arkea, ideoita ja kriisejä.
“Emme olleet vain töissä, vaan teimme yhdistyksestä oman näköisemme yhteistyössä muiden kanssa.”
Monipuolisuus on ollut yksi uran suuria rikkauksia: kehitysyhteistyö Boliviassa ja Kolumbiassa, kummitoiminta, perhekotien perustaminen, espanjankielinen päiväkoti, koulutukset, seminaarit, valmennukset, leirit ja adoptiokuraattorin työ ovat kaikki olleet osa samaa kokonaisuutta – lasten oikeuksien edistämistä.
Anja työmatkalla Kolumbiassa 2008. Kuvassa Dilan-pojan kanssa.
Pikkujoulut ja puutarhajuhlat kokosivat jäsenperheet yhteen vuosien ajan.
Rasisminvastainen työ on ollut toiminnan ytimessä alusta pitäen. Kuvassa Anja ja Jaime Potenze järjestöjen yhteisessä mielenosoituksessa 2015.
“En pysty kuvittelemaan mitään muuta työpaikkaa, missä olisi ollut monipuolisempi työnkuva. Olen saanut tehdä ihan kaikkea hyvin konkreettisesti.”
Työ ei ole ollut vain työtä, vaan osa elämää.
Adoption tulevaisuus ja pienet kaksospojat
Kansainvälisen adoption tulevaisuudesta on keskusteltu paljon. Anja viittaa Kööpenhaminassa vuonna 2022 järjestettyyn EurAdoptin konferenssiin, jossa pohdittiin, onko kansainvälistä adoptiota vielä 40 vuoden kuluttua.
“Siellä vastattiin, että varmaan kansainvälisellä adoptiolla on tulevaisuutta, koska tulee olemaan lapsia, joilla on tarvetta kansainväliseen adoptioon. Lisäksi kansainväliset adoptiot jatkuvat aina sukupolvien ketjussa”, hän kertoo.
Tämä ajatus on Anjalle konkreettinen.
“Nyt minulla on kaksivuotiaat, kolumbialais-suomalaissaamelaiset lapsenlapset, elämä jatkuu kyllä siinä. Olen paljon auttamassa kaksosten kanssa, he ovat tärkeä osa arkea.”
Vaikka rahoitusleikkaukset ovat tuoneet mukanaan surua ja huolta, jotkut asiat jatkuvat, ainakin osittain.
Yksi niistä on adoptiovalmennus.
“Olen hirveän iloinen, että on päätetty jatkaa adoptiovalmennuksia, vaikka siihen ei ole enää avustusta. Olen jo ehtinyt pitää yhden valmennuskurssin sen jälkeen, kun jäin eläkkeelle. Siitä jäi hirveän hyvät tunnelmat”, Anja toteaa.
Kun kysyy, mikä on kantanut vaikeissa tilanteissa ja eettisissä ristiriidoissa, Anja palaa samaan ydinsanomansa: kukaan ei kanna kaikkea yksin, eikä kaikkea voi, eikä tarvitse tietää.
“Tärkeintä on, että ei ole yksin. Välillä tulee vaikeita tilanteita, mutta olen aina kokenut, että yhdistyksessä on saanut tukea ja asioita on viety eteenpäin. Kaikki tekevät parhaansa.”
Ja ehkä siinä on myös koko työn ydin: lasten ja perheiden rinnalla kulkeminen, yhdessä.
Kesäjuhlan riemua Kulosaaren kartanolla.
SÄÄTELY SYNTYY YHDESSÄ
- Trauman ja stressin vaikutus adoptiolapseen
Adoptiolautakunnan koulutuspäivässä 3.10.2025 puhuivat lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri Hanna Raaska ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lasten psykoterapeutti Johanna Isomäki-Reik. Tässä artikkelissa kootaan heidän esitystensä sisältöä liittyen trauman ja stressin vaikutuksesta lapseen. Samalla rakennetaan ymmärrystä siitä, miten adoptiolapsen tausta vaikuttaa hermostoon ja säätelykykyyn ja kuinka aikuisen roolina on toimia lapsen säätelyjärjestelmän turvana ja tukena.
Teksti: Jenni Heinonen Kuva: Pixabay
Lapsi ja stressi
Stressi on tilanne, jossa haasteet tai yllättävät tapahtumat ylittävät henkilön selviytymiskeinot tai voimavarat. Jokaisella ihmisellä on oma tapansa reagoida stressiin. Stressireaktion tavoite on lisätä kehon ja mielen valmiuksia toimia ja selviytyä poikkeavasta tai kuormittavasta tilanteesta ja tämän kautta turvata eloonjääminen.
Jos stressi on jatkuvaa, voimakasta tai tapahtuu ilman aikuisen tukea, se voi häiritä aivojen tervettä kehitystä. Adoptiolapsilla stressinsäätelyjäjärjestelmä on usein kehittynyt olosuhteissa, joissa turvaa ja hoivaa ei ole ollut riittävästi. Siksi heidän reagointinsa stressiin voi olla nopeaa, voimakasta ja vaikeasti hallittavaa. Kun uhkaa prosessoivat hermoverkot voimistuvat toistuvan tai jatkuvan stressin seurauksena ne aktivoituvat herkästi myös myöhemmin. Stressitilanteessa ilmeneviä lapsen oireita ovat mm. somaattiset vaivat, nukkumisen vaikeudet, itkuisuus, pelot, käytösongelmat, keskittymisvaikeudet ja eroahdistus.
Lapsilla keskushermoston kehitys on vielä kesken, jolloin arviointi- ja säätelyprosessi eivät vielä kehittyneet ja lapsi tarvitsee aikuisen apua ja tukea. Pohja säätelytaitojen rakentumiselle rakentuu ensimmäisten ikävuosien aikana, jolloin moni adoptiolapsi on elänyt epävakaissa oloissa ja hoiva on ollut puutteellista. Aivojen plastisiteetti eli muovautuvuus antaa kuitenkin mahdollisuuden korjaavien kokemusten ja ennakoitavan, vakauttavan arjen positiiviselle vaikutukselle. Aikuisen tuki auttaa rakentamaan lapsen luottamusta maailmaan, aikuisiin ja itseen.
Mitä trauma on ja miten se vaikuttaa lapseen?
Trauma syntyy kokemuksesta, joka aiheuttaa suurta avuttomuutta, pelkoa tai uhkaa koskemattomuudelle. Olennaista on lapsen kokema voimattomuus. Mikä voi olla traumatisoiva tilanne yhdelle, ei ole sitä välttämättä toiselle. Trauma saa lapsen hermoston ylireagoimaan tai lamaantumaan. Se voi näkyä pelkoina, häpeänä, keskittymisvaikeuksina ja kiintymyssuhdehaasteina.
”Trauma ei ole itse tapahtumassa, trauma on kehossa” (Peter Levine)
Brocan alue on vasemmassa etuotsalohkossa, ja sen tehtävä on kielen tuottaminen: puhe, sanat ja kielellinen ilmaisu. Kun trauma aktivoituu, aivot siirtyvät selviytymistilaan (taistele–pakene–jähmety). Amygdala ottaa “johdon” ja hälyttää vaarasta. Stressihormonit (kortisoli, adrenaliini) nousevat ja aivojen verenkierto ja energia ohjautuvat pois korkeammista toiminnoista, kuten kielestä ja ajattelusta. Brocan alue sammuu tai hiljenee, jolloin sanojen löytäminen ja puhuminen vaikeutuvat. Tällöin lapsi ei pysty kertomaan, mitä tapahtui. Puhe voi katketa kesken tai lapsi menee täysin sanattomaksi raivon, pelon tai jähmettymisen aikana. Sen sijaan lapsi ilmaisee kokemuksiaan kehollisesti ja niin sanotun selviytymiskäyttäytymisen kautta, joka näkyy esimerkiksi aggressiona, levottomuutena tai vetäytymisenä. Kun lapsi ei kykene puhumaan traumasta, se ei tarkoita, että hän ei halua kertoa. Hänen aivonsa estävät häntä puhumasta. Aikuisen turvallinen läsnäolo ja tuki voivat auttaa rauhoittamaan ja vähitellen aktivoida Brocan aluetta takaisin toimintaan.
Autonominen hermosto säätelee turvallisuuden kokemusta
Turvallisuus ei ole pelkkä ajatus – se on kehon automaattinen prosessi. Kehon automaattinen järjestelmä neuroseptio eli turvallisuustutka arvioi jatkuvasti: “Olenko turvassa vai vaarassa?”
Neuroseption tulkitessa tapahtuman pelottavaksi tai henkeä uhkaavaksi, autonomisen hermoston puolustusjärjestelmät aktivoituvat. Polyvagaalisen teorian (S.Porges) viitekehyksen mukaan olennaisen tärkeää on, että tunnemme olevamme turvassa, ei niinkään se olemmeko todella turvassa.
Mitä pienempi lapsi on, sitä herkempi hän on traumatisoitumiselle, sillä kehon stressinsäätelyjärjestelmä on vielä kehittymätön ja kokemusten integraatioon tarvittavat aivoalueet eivät ole vielä riittävästi kehittyneet. Traumatisoituneen lapsen hermosto reagoi uhkaan joko yli- tai alivireydellä (Siegel), jonka keskellä on sietoikkuna. Esimerkiksi hyvä vuorovaikutus, keskittyminen ja oppiminen tapahtuvat sietoikkunassa.
Adoptiolapsella, jonka hermosto on oppinut pitämään maailmaa arvaamattomana, turvallisuustutka aktivoituu herkästi. Pienikin muutos – ääni, katse, aikataulun muuttuminen – voi tuntua uhkaavalta ja sysätä lapsen pois sietoikkunasta ja takaisin sietoikkunan alueelle palaaminen voi olla vaikeaa.
Kiintymyssuhde ja turvallisuuden tunne
Trauman hoidossa on kaksi osa-aluetta: kehollinen hermoston säätely ja mielen prosessointi.
Kiintymykseen liittyvissä asioissa tulee kehittää ensin kehon/hermoston säätelykykyä, ennen kuin mielen käsittely on riittävän turvallista. Hoivaajan tehtävänä on tarjota lapselle hermoston yhteissäätelyä ja hallintaa. Yhteissäätely on välttämätöntä sekä turvallisen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta että koko hermoston terveelle kehitykselle. Turvallisuuden tunteen luominen on tärkeää, jotta hoivaaja voi tukea lapsen säätelykykyä ja auttaa kehittämään taitoja palauttaa itsensä säädeltyyn tilaan silloin, kun säätelykyky häiriintyy. Stressaantunut tai uupunut aikuinen ei kuitenkaan pysty säätelykumppaniksi. Siksi vanhemman omasta jaksamisesta huolehtiminen, lepo ja tukiverkosto ovat välttämättömiä.
Kolme tärkeää muistettavaa asiaa trauman ymmärtämisestä:
1. Käyttäytyminen on suojaa, ei uhmaa
Lapsi kysyy käyttäytymisellään: “Olenko turvassa?”
Hänen reaktionsa – aggressio, vetäytyminen tai ylikontrollointi – ovat selviytymiskeinoja, eivät häiriökäyttäytymistä. Aikuisen tehtävä on pysähtyä ja pyrkiä ymmärtämään, mitä käytöksen takana on.
2. Turva mahdollistaa säätelyn – ja säätely oppimisen
Ensin keho rauhoittuu, vasta sen jälkeen lapsi pystyy oppimaan, kuuntelemaan ja kiintymään. Ilman säätelyä ei voi syntyä luottamusta, eikä ilman luottamusta voi rakentua kiintymystä tai oppimista.
3. Suhde korjaa – ei yksittäinen menetelmä
Lapsen toipuminen tapahtuu vakaassa ihmissuhteessa. ”Rakkaus yksin ei riitä – mutta rakkaus, ymmärrys traumasta ja luottamuksen rakentaminen voi muuttaa paljon.”
Toistuva kokemus siitä, että aikuinen palaa takaisin, ymmärtää ja kannattelee, rakentaa uutta hermoverkkoa ja kiintymyksen kokemusta.
Tärkeämpää kuin täydellisyys on arjessa yhä uudelleen toistuva yhteyden palauttaminen: ”Tein virheen – mutta olen tässä.”
Lähteenä käytetty lisäksi:
Lapsen stressi ja aivot: https://sites.utu.fi/finnbrain/wp-content/uploads/sites/68/2024/01/ Finnbrain_opas_Lapsenstressijaaivot.pdf
Järjestimme Helsingin Kirjamessuilla Kultti-lavalla keskustelun esikoiskirjailijaaktivisti Amani Al-mehsenin romaanista Hayati, rakkaani (Otava, 2025). Teos on saanut inspiraationsa kirjailijan äidin, Suomen ensimmäisen Vuoden pakolaisnainen -palkinnonsaajan, tarinasta. Se kertoo naisesta, joka ei luovuta matkallaan kohti vapautta. Amania haastatteli Zalfa Yehia, joka on Ehjä ry:n Kuule minua -hankkeen nuoria vaikuttajia.
Pakolaisuus
Esikoisromaanisi on kunnianosoitus äidillesi. Miksi tämä tarina on tärkeää kertoa nyt?
”Tarinat ovat tärkeitä, ja minulla on ollut aina ajatus, että haluan kertoa tämän tarinan. Moni on kysynyt, että onko kirjan päähenkilö äitini vai minä, mutta se on yhdistelmä meitä. Turhauduin myös siihen, kun tällaisia tarinoita ei ollut. Ajassamme, jossa etääntyminen ja kyynisyys lisääntyvät, me tarvitsemme lämpöä ja palaamista ihmisyyden juurille. Se voi löytyä juuri tarinoista.”
Tarina alkaa 1960-luvun Irakista, ajasta, jolloin naiset elivät vapaammin.
Miksi halusit kuvata juuri valoisampaa Irakia, aikaa ennen diktatuuria?
”Olen kasvanut Suomessa ja huomannut, että ihmisillä on tietynlainen kuva Irakista, mikä toki pitää osin paikkansa konfliktien takia. Mutta olen myös todistanut maan sivistystä, runoutta, musiikkia ja ruokaa. Sitä kaikkea mikä myös on Irak. Sehän on ollut sivistyksen kehto ja siellä on eletty, sinänsä eri raameissa, mutta aika samalla tavoin kuin täällä Suomessa. Meidän kotialbumeissamme on kuvia äidistä yliopistossa tyylikkäässä minihameessa. Se on toinen puoli Irakia, mitä monet eivät hahmota ja minkä halusin tuoda lähemmäs suomalaisia.”
Kirja on omistettu näkymättömille naisille Suomessa. Minkälaisia tunteita toivot, että lukijat kokevat kirjan naisten kautta?
”Kaikenlaisia tunteita! Paras kirjasta saatu palaute on ollut, että ihmiset, riippumatta taustoistaan, ovat samaistuneet tunteisiin, kokemuksiin ja hetkiin kirjassa. Se oli tavoitteeni ja kirjan työnimi olikin ’ihmisen tarina’. Me kaikki ihmiset jaetaan samanlaisia unelmia, huolia ja suruja. Halusin tuoda esille, että nämä näkymättömät naiset ovat meitä. He ovat näkyviä ja kokonaisia.”
Amal kohtaa sodan ja pakolaisuuden, mutta ei luovuta. Mitä Amal opettaa meille sitkeydestä?
”Tosi hyvä kysymys! Amal opettaa meille, että vaikka olisi kuinka synkkää, pilkahduskin toivoa voi tuoda valtavasti voimaa. Se ei kuitenkaan itsessään riitä, vaan sitten täytyy vielä saada tahtotilaa tehdä asialle jotain. Vaikka Amal kokee toivottomuutta sodan keskellä, hän silti miettii, miten jatkaa elämäänsä. Hän opettaa meille, että toivo elää aina.”
Kirjasi tarina muistuttaa siitä, että pakolaisuus on vain yksi jakso elämässä, eikä ihmisen ominaisuus. Miten ajatus resonoi sinussa?
”Tuntuu, että suomalaisessa yhteiskunnassa ei usein nähdä, että pakolaiset ovat kokonaisia ihmisiä ja että pakolaisuus on vain status. Halusin tuoda esille sitä koko elämää ja siksi tarina alkaa jo Amalin syntymästä, minkä osaksi se pakolaisuus tulee. Kun kirjassa Amal saapuu Suomeen ja kuulee sanan ’pakolainen’, hän miettii mitä hän pakenee. Sana määrittelee tosi paljon ihmistä.”
Minkälaisia sisäisiä ristiriitoja Amal kokee kulttuureiden välillä?
”Amal oli aikanaan kasvatettu tiettyjen raamien sisällä, minkälainen on hyvä tyttö. Sitä hankasi vastaan unelmat ja kysymykset, mitä hän itse haluaa. Kirjassa on myös lähisuhdeväkivaltateema, mikä on valitettava yhdistävä tekijä Suomen ja Irakin kulttuureissa. Suomi on Euroopassa lähisuhdeväkivallan yksi kärkimaista ja meillä on vahva perinne vaikenemisesta, ja sama on Irakin kulttuurissa. Vaikka Amal tulee toiseen ympäristöön, niin olosuhteet mahdollistavat tilanteen jatkumisen. Onneksi Suomessa on erilaisia keinoja puuttua väkivaltaan, ja niinpä hän alkaa saada tietoa, mikä on sitten avain muutokseen.”
Mikä on tällä hetkellä suurin uhka inhimillisyydelle, mitä vastaan taistelet kirjailijana ja aktivistina?
”Suuri kysymys, mutta lyhyt vastaus: polarisaatio ja vastakkainasettelu. Ihmisiä eriytetään empatian ja inhimillisyyden toiselle puolelle. Me nähdään sellaista ajattelua maahanmuuttajia kohtaan tosi paljon, että ’huolehditaan ensin meistä ja sitten vasta heistä’. Filosofi Hannah Arendt on sanonut, että ’pahuus alkaa siitä, mihin ihmisyys loppuu’. Meidän pitäisi aina pystyä miettimään toisiamme ihmisinä, eikä etäännyttämään tilastoiksi ja numeroiksi, koska silloin tapahtuu kauheuksia. Ihmisiä jätetään rajojen ulkopuolelle hengenvaarallisiin olosuhteisiin tai heihin kohdistetaan kansanmurhaa.”
Amal tarkoittaa suomeksi ’toivoa’. Miten nuoret maahanmuuttajataustaiset naiset ja aktivistit voivat jatkaa Amalin viestiä täällä Suomessa?
”Unelmoimalla rohkeasti ja uskomalla itseensä. Se ei kyllä ole niin yksinkertaista, koska unelmia voi olla, jos niitä voi olla. Unelmatkin ovat tässä ajassa tavallaan ihmisoikeus, joka ei toteudu kaikille. Yksilö voi itse yrittää ja on tärkeää, että yrittää, mutta samaan aikaan ympäristön pitää mahdollistaa yrittäminen. Tässä ajassa, kun joudumme taistelemaan jo taisteltujen oikeuksien ylläpitämiseksi, se on tosi huolestuttavaa. Toivon että nämä naiset saisivat kaikki mahdollisuudet elämäänsä.”
Minkälainen on sinun tulevaisuuden visiosi kirjamessujen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhdistämiselle Suomessa?
”Me näemme ympäri maailman kansalaisyhteiskunnan kaventumista ja sensuuria, missä pyritään tiettyjä ääniä nostamaan ja toisia ääniä sivuuttamaan. On olennaista, että pidetään kiinni moniäänisyydestä, ja että meillä on ihmisoikeusperustainen oikeusvaltio Suomessa. Meidän tulee vaatia tiettyjä päätöksiä meidän päättäjiltämme, laittaa resursseja kirjallisuuteen ja mahdollistaa eritaustaisten äänet ja kirjoittaminen. Olen ollut monessa asiassa ensimmäinen muun taustainen nainen ja raivannut tietä sille. Toivon, että seuraaville se ei olisi yhtä suuri taistelu.”
Suuri kiitos keskustelusta Amani alMehsenille sekä haastattelija Zalfa Yehialle.
VINKKI: Helsingin kirjamessuilla Kultti-lavalla käyty keskustelu on nyt nähtävissä Rosebudin Sivullinen -YouTube-kanavalle: https://www.youtube.com/live/ LCdPn3QJmsk?si=nSoQEJUWeUHJ_zT1
Nuoren amisopiskelija Elif Manilacin unelmasta tuli kertaheitolla totta: hän sai vuosi sitten kunnian tehdä juhlapuvun Suomen OpiskelijaAllianssi – OSKU ry:n puheenjohtaja
Johanna Heikkiselle Tasavallan Presidentin Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle. Linnan juhlaan on vuodesta 2016 lähtien kutsuttu järjestön puheenjohtajia, ja asuvalinnoissa on usein suosittu amisten kädenjälkeä.
Elif Manilaci suunnitteli iltapuvun Linnan
juhlaan
Teksti: Maria Boman
Kuvat: Yilidan Sikandeer & Saga Sucksdorff
Koulu ja kasvatus
Elif Manilaci on 18-vuotias nuori, joka on kasvanut kaksikulttuurisessa perheessä. Elifin perheeseen kuuluu äiti, isä, kaksi siskoa sekä kissa. Elifin turkkilainen isä muutti Suomeen 24 vuotta sitten ja hänen äitinsä on suomalainen. Elif lähti peruskoulusta suoraan amikseen opiskelemaan mittatilausompelijaksi.
”Tiesin jo silloin ysiluokalla, että tää on mun ala, olin ihan varma siitä ja sen takii lähin opiskelee suoraa amikseen, koska se vaan tuntu oikeelta, enkä oo katunu sitä hetkeekään, oon menestyny mun alalla ja oon tykänny tosi paljon”, Elif kertoo.
Vaikka Suomen itsenäisyyspäivä ei ollutkaan kaikista suurin juhlapyhä Elifin kodissa, niin Linnan juhlien vastaanottoa ja etenkin pukuja on seurattu lapsuudesta asti.
”Ollaan katottu Linnan juhlii perheen kanssa, tai no niitä pukuja pääosin, et sit ku ne ihmiset on kävelly siit
nii sit on laitettu telkkari kiinni. Se oli meille semmonen perinne ja se oli tosi hauskaa katella ja vähä arvostella niit asuja”, hän muistelee.
Unelmasta totta
Elif oli nähnyt yhden pienemmän suunnittelijan valmistaman mekon Linnan juhlissa ja rupesi unelmoimaan siitä, että vuosien päästä, kun on oma yritys niin pääsisi itsekin tekemään mekon juhlaan, mutta unelma täyttyikin jo vuoden kuluttua siitä.
”Mä sillon aattelin, et olis sika siistii päästä tekee mekkoo sinne. Et jos joku pienempi, joka tekee tyylii kotoo vaatteit ja mekkoja, nii ehkä mäki pystyn joskus, kun on oma yritys. Sit ku mulle esitettii toi mahollisuus, nii mä olin et vau katotaa, jos tää oikeesti tapahtuu, niin se olis sika siistii. Se oli niiku tosi iso juttu ja anto tosi paljon itsevarmuutta ja se että muhun luotettii, nii oon tosi kiitollinen siitä. Oikeesti iso unelma mikä täytty.”
Elif toimi syksyllä 2024 OSKU ry:n vapaaehtoisena, ja Linnan juhla -mekon valmistusprosessi alkoikin Prismassa käydyn keskustelun sivulauseesta. OSKU ry:n sen aikainen varapuheenjohtaja Maria Boman jutteli Elifin kanssa liittohallitustoiminnasta ja mainitsi puheenjohtajien päässeen edellisinä vuosina Linnan juhlaan.
”Enemmän mua kiinnostaisi Linnan juhliin mekon valmistaminen, kun sinne meneminen” Elif naurahti ja siitä prosessi alkoikin.
Yhteistyötä ja tukea
Puheenjohtaja Johanna Heikkisen kanssa käydyn keskustelun jälkeen ja juhlakutsun saavuttua alkoi suunnittelu. Elif kutsui mukaan prosessiin myös luokkalaisensa Elli Ollikaisen. Mekko tehtiin suuressa yhteistyössä Johannan kanssa. Johanna lähetti kuvia mekkomalleista, mistä hän piti ja niiden perusteella Elif sekä Elli piirsivät omia malleja. Mekkomallit näytettiin Johannalle, minkä perusteella suunniteltiin lisää ja käytiin valitsemassa sopivia kankaita. Suunnittelu oli vapaata ja Ellin ja Elifin oma luovuus ja jälki pääsikin esille.
”Must tuntuu et Johannal oli just se et se halus et se on tummansininen ja et siin oli tiettyi osia mitä se varmasti halus siihen, se halus siihe rintaa semmosen röyhelön. Et siin oli semmosii pienii juttui mitä se halus siihe varmasti ja loput oli meiän päätettävissä”, Elif kertoo.
Kyseinen mekko oli Elifille sekä Ellille ensimmäinen juhlamekko, jonka he valmistivat. Koulussa ei oltu tässä vaiheessa vielä käyty Vaatteen valmistaminen mittatilaustyönä -tutkinnon osaa, jossa opetellaan juhlamekkojen valmistusta. Tämä oli myös ensimmäinen vaate, jonka he valmistivat yhteistyössä jonkun kanssa, sillä koulussa työt valmistetaan yksin. Tästä huolimatta projekti ja yhteistyö sujuivat hyvin, ja kumpikin pääsi saman verran osallistumaan prosessiin.
”Ei se ollu niiku hankalaa, koska me ollaan molemmat tosi taitavia ja osattii sillee käyttää meidän taitoja siihe. Tuntu sillee jännittävältä, et meihi luotetaa nii paljo ja se mekko on menos telkkarii ja presidentin eteen ja se oli ensimmäinen mitä tehää.”
Johanna Heikkinen Linnan juhlaan valmistetussa iltapuvussa 2024.
Elifillä ja Ellillä ei ollut ainoastaan toistensa tuki, vaan myös heidän opettajiensa tuki. Kun he jäivät koulun jälkeen työstämään mekkoa koululle, niin opettajat auttoivat mielellään ja muutenkin tukivat heitä prosessin aikana.
”Mul on tosi ihania opettajia, nii se oli tosi kiva mite neki oli valmiit tukemaa semmoses asias mitä en tehny koulussa. Mä olin koulutuntien ulkopuolel tekemäs sitä, jäin niiku tuntien jälkee tekee koululle ja ne silti autto mua siel, vaikka en ollu niitte tunneil tekemäs sitä”, Elif kiittelee.
Taianomainen hetki koittaa
Itsenäisyyspäivänä 6.12.2024 kello 19:20 Elif seisoi ulkona pakkasessa ja seurasi livestriimiä kännykältä. Samaan aikaan Elifin perhe, ystävät sekä OSKUn aktiivit seurasivat lähetystä omilta kotisohviltaan ja odottivat Johannan vuoroa.
”Mä muistan et mä olin ulkona silloin ja katoin kännykäst sitä livestriimii ja pompin ku olin nii innoissani. Se mekko oli tosi kaunis Johannan päällä ja se oli nii siistii nähä jotai itsetekemää ja sillee että Johanna tykkäs kans siit ja sai tosi hyvää palautetta. Se oli taianomaista.”
Elifiä ei inspiroi tietyt muotisuunnittelijat niin kuin ehkä olettaisi, vaan häntä ympäröivät ihmiset. Ensimmäisenä hän nostaa vanhempansa.
”Ne on tehny nii paljo et ne on rakentanu elämän itselleen, ja mä haluun tavallaa tehdä sen saman työn ja päästä vielä pidemmälle, ei sillee et mun pitää näyttää niille et mä oon niinku parempi, vaa mä haluun käyttää kaikki mahollisuudet, mitä mulle on suotu et mä voin luoda vielä paremman elämän itelleni, nii ne inspiroi mua tosi paljon sil et ne on tehny nii paljon”, hän sanoo.
Elif hehkuttaa myös ystäviään: ”Mulla on tosi paljon tosi luovia ja ihania ystäviä, jotka tekee ihan erilaisia juttuja, kun mä. Kaikki on tosi taitavii, ja se että on ympärillä ihmisii, jotka on tosi inspiroituneita tekemää kaikkee hienoo ja omaa juttuu nii se inspiroi. Se et voidaa myös tehä niiku yhes ja rakentaa toisiamme nii se on tosi siistii.”
”Mua inspiroi kans oppiminen, mä haluun oppii ihmisist ja maailmast nii se inspiroi mua, ei välttämät pelkästää
Elif Manilaci jäi oppituntien jälkeen koululle valmistamaan juhlamekkoa.
vaatteis, vaa kans elämästä mut se jotenki kanavoituu niihi vaatteisii ja luovaan tekemiseen.”
Elif haluaisi seuraavaksi päästä tekemään lisää luovaa työtä yksin ja läheistensä kanssa. Korkeakouluopinnot ovat myös ajankohtainen haave, kun hän valmistuu keväällä 2026 Omniasta.
”Mun seuraava unelma on alkaa tekee semmosii omanlaisii luomuksii, niiku taideteoksii vaatteiden muodossa, jotka kuvastaa mua jollain tavalla. Et ei oo mitää tiettyy et haluis saada teoksen sinne ja tänne välttämättä, mutta alkaa tekee niillä taidoilla, mitä on oppinut opintojen aikana. Haluaisin kans päästä opiskelee johonki korkeakouluun et se on nyt ajankohtane, kun oon valmistumassa, nii pitää hakee paikkoihin ja sitten löytää se oma polku.”
Suomen Opiskelija-Allianssi – OSKU ry on ainoa amisten perustama sekä omistama etu- palvelu- ja harrastejärjestö. Se on täysin uskonnollisestiammattiyhdistys- ja puoluepoliittisesti sitoutumaton. OSKU ry tekee töitä onnellisten amisten puolesta.
Elif Manilaci valittiin marraskuussa Suomen OpiskelijaAllianssi – OSKU ry:n puheenjohtajaksi vuodelle 2026.
Hasibin ajatuksia
tukiperhetoiminnasta
Minun nimi on Hasib.
Olen 20-vuotias ja asun Helsingissä.
Olen asunut Suomessa noin neljä vuotta.
Vapaa-ajalla tykkään urheilla.
Teksti: Hasib Kuva: Yilidan Sikandeer
Mistä sait kuulla tukiperhetoiminnasta?
Perheryhmäkodin ohjaaja kysyi, haluanko tukiperheen. Ennen kuin minulla oli tukiperhe, olin usein surullinen ja yksinäinen, koska olin kaukana perheestäni ja ystävistäni.
Ensimmäinen tapaaminen tukiperheen kanssa. Miten se meni?
Olin vähän jännittynyt, ja myös utelias. Kun tapasimme, tunnelma oli heti lämmin ja mukava. Tukiperhe otti minut hyvin vastaan, ja olo muuttui nopeasti rennoksi.
Mitä olette tehneet yhdessä?
Olemme käyneet ulkona, pelanneet lautapelejä ja katsoneet elokuvia. Parhaita hetkiä ovat olleet ne ihan tavalliset hetket yhdessä.
Mikä on parasta tukiperheessä?
Parasta on tunne, että joku välittää ja kuuntelee.
Anna vinkki nuorelle, joka miettii tukiperhettä.
Kannattaa kokeilla! Aluksi voi jännittää, mutta tukiperhe voi tuoda paljon iloa ja tukea elämään. Tukiperhe ei ole vain tuki, vaan se voi tulla todella tärkeäksi osaksi elämää. On hienoa tietää, että on ihmisiä, joihin voi luottaa ja joiden kanssa jakaa ilot ja surut. Tukiperhe on myös muuttanut elämäni paremmaksi, ja tiedän nyt, että jos tarvitsen apua, saan sitä aina. Ilman tukiperhettä elämäni olisi yksinäinen ja masentava.
HAEMME UUSIA VAPAAEHTOISIA TUKIPERHETOIMINTAAN
Voisitko sinä tarjota kokemuksia tavallisesta ja turvallisesta arjesta ilman omaa perhettä Suomessa elävälle lapselle tai nuorelle? Haluaisitko tukea perheensä kanssa maahan muuttaneen lapsen kotoutumista?
Toiminnan tarkoituksena on edistää lasten ja nuorten kotoutumista viettämällä merkityksellistä aikaa yhdessä. Toiminnalla vahvistetaan myös lasten ja nuorten suomen kielen taitoa, sosiaalisia verkostoja sekä kulttuurin ja tapojen tuntemusta.
Tukiperheille ja tukihenkilöille on tarvetta pääkaupunkiseudulla, Keski-Uudellamaalla, Vihdissä ja Lohjalla. Tarjoamme kaikille toimintaan tuleville koulutuksen, joka antaa valmiuksia haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten kohtaamiseen ja tukemiseen.
Lisätietoja ja koulutusten ajankohdat löydät verkkosivuiltamme: yhteisetlapsemme.fi
Antirasistisen toimintakulttuurin rakentaminen koulussa vaatii rakenteellisia muutoksia
Antirasismi ja rasismi
Teksti: Hanna-Leena Ylönen
Rasismi on yleistä ja ilmenee koulun arjessa monin tavoin. Näin kertovat Helsingin yliopiston RILSE-projektin tulokset. Tutkimusryhmä tarkasteli rasismia ja antirasismia kuudessa suomalaisessa yläkoulussa. Tutkimusta tehtiin haastattelemalla oppilaita, opettajia, rehtoreita ja muuta henkilökuntaa, havainnoimalla koulun arkea sekä analysoimalla koulutusta ohjaavia asiakirjoja.
Havaintojen mukaan suurin osa ei-valkoiseksi rodullistetuista oppilaista on kokenut rasismia koulussa. Rasismi aiheuttaa voimakkaita tunteita ja ahdistusta niin oppilaissa ja henkilökunnassakin, ja vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa. Silti koulussa on vaikeuksia tunnistaa ja puuttua rasismiin. Tyypillistä on, että antirasistinen vastuu kasautuu yksittäisille, usein ei-valkoisille opettajille. Rasismia vastustetaan myös oppilaiden taholta.
Tässä artikkelissa tarkastellaan erityisesti väitöskirjatutkija Saara Loukolan näkemyksiä rodullistamista käsittelevästä huumorista koulussa, oppilaiden tavoista vastustaa rasismia sekä koulun henkilökunnan käsityksiä antirasistisesta vastuusta.
Huumori saattaa toimia viihdyttämisen tai rajojen kokeilun välineenä.
Suurin osa ei-valkoiseksi rodullistetuista oppilaista on kokenut rasismia koulussa.
Huumori rasismin vahvistamisen tai vastustamisen keinona
Rodullistamista käsittelevä huumori näkyy koulun jokapäiväisissä tilanteissa niin oppilaiden kuin henkilökunnan keskuudessa. Rasistinen huumori voi toimia ulossulkemisen sekä rasististen stereotypioiden vahvistamisen välineenä. Huumorin kautta rasismia normalisoidaan, ja samalla siihen puuttumista vähätellään, koska ”se oli vain läppä”. Huumorin varjolla oppilaat välttyvät kielteisiltä seurauksilta, sillä opettajat harvemmin puuttuvat rasistisiin vitseihin edes oppitunneilla.
Rasistinen huumori on yleisempää poikien ja miesten keskuudessa, ja sitä esiintyy myös koulun henkilökunnan taholta. Huumori saattaa toimia viihdyttämisen tai rajojen kokeilun välineenä. Myös eivalkoiseksi rodullistettu oppilas voi nauraa rasistisille vitseille tai jopa kertoa niitä itse. Tämä voi olla selviytymiskeino, jossa toistuvia rasistisia loukkauksia vähätellään ja niiden ohi navigoidaan mahdollisimman nopeasti. Oppilas on voinut myös omaksua omaan
Huumorin varjolla oppilaat välttyvät seurauksilta. Opettajat harvemmin puuttuvat rasistisiin vitseihin edes oppitunneilla.
Kaikki rodullistava huumori ei kuitenkaan ole välttämättä rasistista, vaan se voi myös toimia keinona rasismin vastustamisessa. Erityisesti eivalkoiseksi rodullistetut oppilaat voivat käyttää satiiria ja ironiaa haastamaan rasistisia stereotypioita ja rodullisia hierarkioita. Tällainen huumori toimii usein vertaistukena ja sanallisena identiteettileikkinä luottamuksellisissa ihmissuhteissa, joissa on jaettua ymmärrystä rodullisista valtasuhteista.
Huumori voi toimia myös vertaistukena ihmissuhteissa, joissa on jaettua ymmärrystä rodullisista valtasuhteista.
Rasismia vastustavan huumorin tulkinta riippuu pitkälti siitä, kuuluuko kuulija sisä- vai ulkoryhmään ja jakaako hän samankaltaista ymmärrystä rodullisista hierarkioista. Huumorin tarkoitus voi olla esimerkiksi kritisoida koulun valkonormatiivisuutta ja värivälttelyä, joka kieltää ihonvärin merkityksen elämässä. Käytännössä voi olla haastavaa tunnistaa, milloin
kyse on rasismia vahvistavasta tai vastustavasta huumorista. Rodullistava huumori vaatii aina rodullistettujen stereotypioiden toistoa, joten sen tulkinta voi vaihdella kuulijasta toiseen. Sama vitsi voi siis olla yhdelle hauska, toiselle loukkaava. Oppilaat saattavat myös testata huumorin avulla rajoja ja leikitellä sillä, milloin huumori menee liian pitkälle. Joskus opettajien täytyy ottaa puuttumisen linja myös silloin, kun on epävarmaa, onko kaveriporukan huumori loukkaavaa vai ei.
Oppilaat tarvitsevat aikuisten tukea antirasistiseen toimintaan
Huumorin lisäksi oppilaat voivat vastustaa rasismia yksilötasolla reflektoimalla omaa identiteettiä, etuoikeuksia ja sisäistettyä rasismia. Kavereiden ja muiden oppilaiden kohtaamaan rasismiin voidaan puuttua sanallisesti tai kehonkielellä, esimerkiksi käskemällä lopettaa tai pyörittelemällä silmiä.
Toisinaan ei-valkoiseksi rodullistetut oppilaat kokevat ”taisteluväsymystä”, eivätkä jaksa puolustaa itseään, mutta puuttuvat kaverin kohtaamaan rasismiin.
Osa opettajista ottaa rasismiin puuttumisen tosissaan, osa vähättelee tai asettuu puolustuskannalle, mikä aiheuttaa oppilaissa turhautumista ja epäluottamusta koulua kohtaan.
Joskus oppilaat tekevät yhteistyötä koulun epäkohtien esiintuomiseksi. He saattavat puuttua esimerkiksi ongelmalliseen opetusmateriaaliin tai opettajan käytökseen raportoimalla siitä opettajalle, henkilökunnalle, huoltajille tai jopa rehtorille. Raportointiin suhtaudutaan koulussa vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka osa opettajista ottaa rasismiin puuttumisen tosissaan, osa vähättelee tai asettuu puolustuskannalle. Tällainen reagointi aiheuttaa
oppilaissa turhautumista ja epäluottamusta koulua kohtaan, ja he kokevat, että rasismiin puuttuminen on ainoastaan heidän vastuullaan. Oppilaat tarvitsevat aikuisten tukea antirasistiseen toimintaansa.
Oppilaiden ehdotuksia koulun antirasistisen toimintakulttuurin kehittämiseksi ovat esimerkiksi: Monipuoliset pedagogiset menetelmät antirasistisen opetuksen tukena, ulkopuoliset asiantuntijat, muutokset oppimateriaaliin ja opetussuunnitelmiin, henkilöstön koulutukset ja itsereflektio, huoltajien mukaanotto ja varhaiset keskustelut rasismista koulussa ja kotona.
Koulun henkilökunnan käsitykset antirasismista vaihtelevat
Antirasistinen vastuu kasautuu koulun henkilökunnan parissa usein yksittäisten opettajien harteille. Vastuun kantavat opettajat ovat usein ei-valkoiseksi rodullistettuja itsekin, ja koulun antirasistinen työ ajaa heidät loppuun palamisen partaalle. Osa henkilökunnasta sen sijaan kokee, että heillä ei ole mahdollisuuksia antirasismin edistämiseen, vaan vastuu on rakenteissa. Se, miten antirasismi ymmärretään ja miten siihen suhtaudutaan, vaihtelee koulun henkilökunnan keskuudessa suuresti.
Henkilökunnan asenteiden ääripäät ovat antirasismin vastustaminen ja kriittinen antirasismi. Antirasismia saatetaan vastustaa aktiivisesti tai passiivisesti, esimerkiksi sanomalla, että se on mennyt liian pitkälle tai että koulussa tehdään jo ihan tarpeeksi. Keskelle jäävät väriä välttelevät ideat, joissa maailma nähdään ideaalina paikkana, jossa yksilöt kohdataan yhdenvertaisesti, eikä ihonvärillä ole merkitystä. Tällainen ”värisokeus” sivuuttaa rasistiset rakenteet, eikä johda rasisminvastaisiin toimenpiteisiin. Toinen keskelle jäävä asenne on liberaali monikulttuurisuus, jossa kulttuurinen moninaisuus ”suvaitaan”. Asenne sivuuttaa epätasa-arvoiset rakenteet ja niiden kriittisen tarkastelun. ”Suvaitsevaisuudessa” on aina lopulta kysymys siitä, että joku suvaitsee ja jotakin suvaitaan.
Ainoastaan vähemmistö koulun henkilökunnasta näkee rasismin monimutkaisena ja moniulotteisena rakenteena, joka vaatii jatkuvaa rasisminvastaista työtä ja lukuisia erilaisia vastustamisen strategioita. Tähän vähemmistöön kuuluu sekä valkoiseksi että eivalkoiseksi rodullistettua henkilökuntaa. Usein vastuu koulun käytäntöjen kehittämisestä kannetaan yksin, ilman kouluyhteisön tukea. Erityisesti ei-valkoiseksi rodullistettu henkilökunta joutuu opettamaan muita rasismiin liittyvistä asioista muiden työtehtäviensä ohella.
Antirasistisen pedagogiikan tulisi olla osa opettajien ja rehtoreiden koulutusta ja antirasistista koulutusta tulisi tarjota myös muulle henkilökunnalle.
Rehtoreilla olisi valtaa koulun antirasistisen toimintakulttuurin kehittämisessä, mutta sen edistäminen jää heidän henkilökohtaisen aktiivisuutensa varaan. Rehtorit kokevat, että heiltä puuttuu tarvittava koulutus ja tuki rasismin tunnistamiseen ja rasisminvastaisten toimenpiteiden toteuttamiseen. Muun valkoisen henkilökunnan tavoin he kokevat olevansa huonosti valmistautuneita.
Antirasistinen toimintakulttuuri vaatii rakenteellisia muutoksia
Antirasismin edistäminen vaatii vastuun jakautumista koko kouluyhteisölle sekä antirasismia tukevan toimintakulttuurin rakentamista. Antirasistisen pedagogiikan tulisi olla osa opettajien ja rehtoreiden koulutusta ja antirasistista koulutusta tulisi tarjota kuntien ja muiden koulutustahojen kautta myös muulle henkilökunnalle. Niiden tulisi myös tarjota jatkuvaa, pitkäjänteistä antirasistista koulutusta koulun koko henkilökunnalle, jotta heidän kykynsä käsitellä rasismia syvenee ja vahvistuu. Rasismi herättää monenlaisia tunteita niin oppilaissa kuin koulun henkilökunnassakin.
Ei riitä, että rasistisissa tilanteissa tapahtumat ja faktat käydään läpi, vaan tukea tarvitaan myös tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn. Nämä tunteet vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme toisiimme.
Antirasistinen pedagogiikka ja sen tukena toimivat oppimateriaalit eivät kehity itsestään, ja niiden kehittämistä täytyy tukea. Antirasistinen ymmärrys syvenee jatkuvan, pitkäjänteisen oppimisen tuloksena, eikä se voi olla yksittäisten työpajojen varassa. Koulun antirasistisen toimintakulttuurin luominen vaatii myös laajempaa koulutuspoliittista uudistusta, jossa koulutusta ohjaaviin asiakirjoihin sisällytetään konkreettisia antirasistisia strategioita rasismin eri muotoihin puuttumiseksi. Koulujen omien yhdenvertaisuussuunnitelmien tulisi tarjota konkreettisia keinoja antirasistisen toimintakulttuurin omaksumiseksi koulun arjessa.
Opettajankoulutuksen, opetussuunnitelmien ja kansallisen perusopetuksen opetussuunnitelman tulisi luoda valmiuksia käsitellä ja ymmärtää rasismin ja antirasismin keskeisiä käsitteitä. Ja lopulta, kansallisten opetusviranomaisten ja kuntien rooli antirasismin edistämisessä osana koulutusjärjestelmää on olennainen. Ilman heidän tarjoamiaan rakenteellisia ja taloudellisia resursseja jatkuva antirasistinen työ kouluissa on vaikeaa, jos ei mahdotonta.
LÄHDE: Saara Loukolan puheenvuoro ”Miten puuttua lasten ja nuorten kokemaan rasismiin” Etelä-Suomen ETNOn webinaarissa 30.10.2025.
Suosituksia kouluille
Tunnista rasismin ja valkoisen normin vaikutukset koulun arjessa.
Laadi selkeät toimintalinjat ja vastuut puuttumiselle.
Luo tilaa henkilöstön yhteiselle oppimiselle ja keskustelulle.
Sisällytä antirasistiset tavoitteet koulun suunnitelmiin.
Tee huoltajista aktiivisia kumppaneita rasisminvastaisessa työssä.
Rasismi ja antirasismi yläkouluissa (RILSE): Keskeiset tulokset ja suositukset päättäjille ja kouluille. Helsingin yliopisto, Kasvatustieteellinen tiedekunta. 19.8.2025.
Koulu ja kasvatus
Avaimia suomen kielen oppimiseen
Haastattelu: Marja Eronen
Oppikirjan- ja sanakirjantekijä sekä tulkki-kääntäjä Soran Zaki on filosofian maisteri, jolla on S2-opettajan pätevyys. Hän on opettanut suomea maahanmuuttajille yli 25 vuotta. Soran Zaki on julkaissut opetustyön ohella kuusi tukikielistä oppikirjaa maahanmuuttajille ja lisäksi kurdin kielen oppikirjan suomenkielisille.
Nyt elokuussa valmistui Kotuksen monivuotinen suomi-kurdi (sorani) -sanakirjaprojekti, jonka toinen tekijä on Soran Zaki. Hän on myös suomentanut maailmankuulun kurdirunoilija Sherko Bekäsin runokirjoja, kurdien Anfal-kansanmurhaa käsitteleviä teoksia ja satukirjoja.
Työskentelet tällä hetkellä Arffman Finland Oy:ssä suomen kielen opettajana kotoutumiskoulutuksissa. Mitä haluaisit kertoa taustastasi?
Olen kotoisin Kurdistanista. Pääsin Suomeen kiintiöpakolaisena syksyllä 1993 ja kahden viikon odottamisen jälkeen suomen alkeiskurssille. Ennen kurssia opiskelin pienen sanaston avulla viikonpäivät, kuukaudet, vuodenajat ja värit. Ainoana tukikielisenä
opiskeluvälineenä oli suomi-persia-suomi -sanakirja. Silloin kaipasin tukikielisiä materiaaleja ja lupasin itselleni, että teen niitä maahanmuuttajille. Olin iloinen, kun kurdiystävä selitti minulle verbityyppejä. Ostin eräältä persiankieliseltä kurssikaverilta kielioppimuistiinpanot.
Vuonna 1996 pääsin asioimistulkkikoulutukseen, ja se oli ensimmäinen kurssi Suomessa. Suoritin kaksi asioimistulkin tutkintoa, työkielinä suomi-kurdi ja suomi-persia. 1997 aloitin tulkin työn, ja työn ohella aloin opiskella S2-opettajaksi. 1998 aloin opettaa suomen kieltä maahanmuuttajille.
Kertoisitko kirjallisesta työstäsi?
Olen julkaissut 21 kirjaa. Lunastin lupaukseni ja aloin kirjoittaa tukikielisiä oppikirjoja maahanmuuttajille. Ensimmäisen suomen kielioppikirjani julkaisin 2003, tukikielenä kurdi (sorani). Vuosina 2008–2017 julkaisin saman kielioppikirjan tukikielinä persia ja arabia sekä tukikielisen suomen oppikirjan kurdiksi, jonka käänsin myös persiaksi ja arabiaksi. Julkaisin 2020 suomenkielisille kurdin alkeisoppikirjan, jota käytin kursseillani.
Kurdikirjallisuus on osa sieluani. Tästä syystä olen työn ohella suomentanut erityisesti Sherko Bekäsin runoteoksia sekä tallentanut perinteisiä kurdisatuja ja suomentanut niitä. Kurdien Anfal-kansanmurhasta olen suomentanut kolme autenttista silminnäkijäkertomusta.
Miten valmistaudut oppitunneillesi?
Hyödynnän paljon omia oppimateriaalejani. Suunnittelen seuraavalle päivälle kielioppiaiheen, jota opetan jonkin aiheen ja tekstin avulla. Eriytän opetusta. Hyödynnän myös dialogeja, pelejä, omia runojani ja lauluja. Opiskelijat tekevät välillä pari- ja ryhmätöitä.
Mikä opettajan työssäsi on parasta?
Parasta on, kun opiskelija pääsee tavoitteeseensa ja oppii joka päivä jotain systemaattisesti. Se antaa voimaa opettajalle. On ilahduttavaa tavata myöhemmin opiskelijoita, jotka puhuvat hyvää suomea ja kertovat onnistumisestaan, tai kun lyhyen suomen kielen opiskelun jälkeen opiskelija pääsee ammattikorkeakouluun tai muualle. Kurssin päätökset ovat hyvin tunteikkaita tapahtumia, joissa itketään ilosta ja surraan eroa. Opiskelijoilta tulee hienoja kortteja ja jopa muotokuvia.
Mitä vinkkejä antaisit arkeen perheille?
Iästä riippumatta lapsen ja nuoren kanssa kannattaa puhua monista aiheista ja lukea lapsille satuja ja tarinoita. Lapset kannattaa opettaa jo pienestä pitäen lukemaan ja kirjoittamaan. Lapsella tulisi olla suomenkielinen omanikäinen kaveri.
Jos perheessä puhutaan useita kieliä, niin niitä voi puhua lastenkin kanssa. Lapset oppivat helposti useita kieliä samanaikaisesti. Monen kulttuurin lapsen olisi hyvä oppia myös synnyinmaan äidinkieltä ja kulttuuria esimerkiksi tapahtumiin osallistumalla ja netin sekä lastenkanavien avulla. Monikielisissä kirjastoissakin on tapahtumia.
Mitä haluaisit sanoa lopuksi Yhteiset Lapsemme -lehden lukijoille?
Yhdistys ja sen lehti tekevät merkittävää ja arvokasta työtä. Yhdistystä tulisi tukea kaikin tavoin. Omista juuristaan kaukana oleva lapsi tarvitsee lämmintä kasvatuksellista tukea, jotta hän kokisi olevansa aidosti tasavertainen perheenjäsen ja löytäisi itsensä. Suomen kielen taidolla on keskeinen merkitys.
Suomenkieliset lapsiperheet perheystävinä rikastuttavat maahan muuttaneiden lasten kielen ja kulttuurin omaksumista, tärkeitä ovat myös yhteydet lapsen synnyinmaan kulttuuriin. Tuki- ja adoptioperheet toteuttavat tätä työtä, mikä työ on hyvin palkitsevaa perheille.
Lasten iloa, perheiden kohtaamisia ja monikielistä puheensorinaa
Teksti: Mariam Umor Kuvat: Yilidan Sikandeer
Monikielistä perhepäivää vietettiin 17. lokakuuta Helsingin Herttoniemenrannassa asukastalo Ankkurissa. Päivän aikana noin sata lasta ja aikuista kokoontui viihtymään ja tutustumaan monipuolisen ohjelman parissa. Lapsille oli tarjolla muun muassa musiikkiesitys Daniel Al Attrashin ja Moo-Klovnin johdolla, Aarresaari-työpaja, kasvomaalausta sekä satunurkka. Lisäksi lapset maalasivat taloja yhteisötaideteokseen, josta valmistettiin Valoa lapselle -näyttely Emmaus Vallilan Ikkunagalleriaan.
Tapahtumaa olivat tekemässä Yhteiset Lapsemme ry:n kanssa useat yhteistyökumppanit sekä Ehjä ry:n Kuule minua! -hankkeen vertaisohjaajat, jotka tukivat vieraskielisten perheiden osallistumista omalla kielitaidollaan. Osallistujista noin 80 prosenttia puhui äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia.
Monikielisen perhepäivän tavoitteena on tukea maahan muuttaneiden lapsiperheiden kotoutumista ja lisätä perheiden kohtaamisia. Perhepäivä on osa Lähialuekaveritoimintaa, jossa maahan muuttaneille perheille etsitään oma kaveri tai kaveriperhe, jonka kanssa voi tutustua asuinalueeseen ja sen mahdollisuuksiin. Näin perheet voivat löytää uusia ystäviä, vahvistaa kielitaitoaan ja saada tukea arjen kotoutumiseen.
Lähialuekaveritoiminnan viimeinen vuosi on päättymässä, ja toiminnan tulevaisuutta suunnitellaan järjestökentän muutoksista huolimatta. Tavoitteena on turvata Yhteiset Lapsemme ry:n tarjoama matalan kynnyksen kotoutumisen tuki maahan muuttaneille perheille heidän omalla alueellaan.
Lähialuekaveri-hankkeen (STEA 2023-2025) kolmivuotisen matkan tuloksista kerrotaan 13. tammikuuta 2026 loppuseminaarissa, johon ovat tervetulleita kaikki aiheesta kiinnostuneet.
Lisätietoja www.yhteisetlapsemme.fi
Monipuolinen ohjelma kiinnosti pieniä vieraita.
Mathilda Selin lukee lapselle.
Valokuvaaja Yilidan Sikandeer esittäytyy
Toimistollamme kuusi viikkoa harjoittelussa
ollut Yilidan Sikandeer on ottanut Yhteiset Lapsemme 4/2025-lehden kansikuvan ja useimmissa jutuissakin on hänen ottamiaan kuvia.
Kiitos paljon, Yilidan! Oli upeaa, että olit meillä.
Olen Yilidan Sikandeer (Eldan Iskender), olen uiguurilainen valokuvaaja. Ennen muuttoa Suomeen asuin perheeni kanssa Istanbulissa, Turkissa, ja juuri siellä löysin valokuvauksen ja lähdin tälle polulle.
Vuodesta 2013 alkaen aloitin kuvaamalla puhelimella ja myöhemmin siirryin ammattikameralla tehtävään kuvaukseen. Nautin suuresti siitä, että saan kulkea kaduilla ja kujilla kuvatakseni; tällainen valokuvien kautta tapahtuva kerronta on tehnyt minusta dokumentaarisen kuvaustyylin ystävän. Minun ensimmäinen opettajani on turkkilainen humanistisen valokuvauksen mestari Mustafa Seven. Hänen monet teoksensa antavat yhä inspiraatiota ja voimaa luomistyöhöni; luodessani hyödynnän toisinaan hänen sommitteluaan ja kerrontatapaansa.
Tällä hetkellä toimin Yhteiset Lapsemme ry:ssä valokuvausharjoittelijana ja kuvaan tapahtumia, henkilökuvia sekä arjen hetkiä. Toivon syventäväni osaamistani Suomessa, esimerkiksi menemällä ammatilliseen oppilaitokseen opiskelemaan ja valmistumisen jälkeen jatkamaan ammattikorkeakouluun. Sillä yli kymmenvuotisen urani aikana olen tehnyt valokuvatyöni itseoppineena. Vaikka olen toteuttanut satoja hää-, kiinteistö- ja dokumentaarisia kuvauksia, haluan yhä jatkaa oppimista ja kertoa kuvilla tarinoita lapsista, perheistä ja moninaisuudesta.
VINKKI: Jos tarvitset valokuvaajaa, niin ota yhteyttä toimisto@yhteisetlapsemme.fi.
Yhteystiedot
Painatus
KTMP Group Oy, Mustasaari
ISSN 2343-2152
Yhteiset Lapsemme ry Pohjoinen Hesperiankatu 15 A 11, 00260 Helsinki
