Wareliaani 2025-2026

Filosofian opiskelija Santeri Skofeltin matkapäiväkirja Pyhtäältä s. 78

2025–2026

20 €

Marko A. Hautala: Totuuden murusia etsimässä s. 35

Teos teokselta uudistuva Ilona Tomi s. 5

Kirjakorttelissa syyskuussa 2025. – Kuva: Salla Yli-Erkkilä.

Lukijalle

T

ämän lehden ydinainekset ovat vanhaa tuttua wareliaania: pitkät haastattelujutut, joissa keskitytään kirjailijoiden ajatuksiin kirjoittamisesta; kirjailijoiden omat kirjoitukset kirjojensa synnystä; kirjailijoiden kirjoitukset toisten kirjailijoiden kirjoista; yksittäiset syväporaukset johonkin Suomen historian tapahtumakulkuun, joka on jäänyt epäselväksi ja kiistanalaiseksi; kesätyöntekijöiden kuulumiset; lukunäytteet kirjoista.

K

irjalliset tapahtumat ovat tärkeitä kustantajan vuodenkierrossa, ja ne nousevat esiin tässäkin lehdessä.

Tällä kertaa paino on pienissä, ominaislaadultaan selvästi muista erot-

2

tuvissa tapahtumissa, jotka suoraan sanottuna ovat myös kirjailijoiden ja kustantajien kannalta niitä kaikkein kiinnostavimpia ja virkistävimpiä.

Warelia kiertää tietysti myös isoja kirjamessuja. Niiden suurin etu on juuri isoudessa: paljon ihmisiä, paljon kohtaamisia, paljon löytämisen mahdollisuuksia. Ohjelman syvällisyyden ja kiinnostavuuden osalta ne kuitenkaan harvoin yltävät pienimpien tapahtumien tasolle. Myös taloudellisessa kannattavuudessa Warelian kokoisen kustantajan kannalta isoimmat tapahtumat häviävät pienemmilleen.

W

arelia on vahvasti mukana omalla kotikadullaan Sastamalassa ”Kirjakorttelin Yössä”, jota on vietetty vuodesta 2024 alkaen. Tästä elokuun toisen viikonlopun tapahtumasta onkin puhetta useammassa jutussa.

Maininnatta ei toki jää myöskään Sastamalan vuosittainen kirjallinen päätapahtuma eli Vanhan kirjallisuuden päivät, jota ilman koko Wareliaa olisi tuskin koskaan syntynyt.

Yksi erityisen mielenkiintoinen uusi kirjallisuustapahtuma (tai laajemmin tiede- ja taidetapahtuma) on Janne ja Taina Saarikiven järjestämä ”Pyhtään käsitekesä”, jonne Warelia lähetti kesätyöntekijä Santeri Skofeltin. Niinpä lehdessä on Skofeltin reissun aikana pitämä ”Pyhtään matkapäiväkirja”.

Tähän lehteen olisi hyvin voitu kirjoittaa jutut edellisten lisäksi esimerkiksi Nokian Siurossa järjestettävistä ”Painetun sanan markkinoista” ja selvästi isommasta mutta erityislaatunsa säilyttäneestä Työväenkirjallisuuden päi-

västä, johon olen tätä kirjoittaessani juuri valmistautumassa.

L

ehdessä on tavalliseen tapaan myös muutamia pitkiä ja vielä pidempiä analyyttisiä juttuja.

Warelian kirjahistorian perusteellisesti tunteva ja aiheesta kirjan Kirja on pitkä ajatus vuonna 2022 kirjoittanut dosentti ja yliopistonlehtori Mikko Lahtinen luo yleiskuvaa siitä, mitä parin viime vuoden aikana on tapahtunut.

Alatornion Ruottalassa asuva historioitsija Marko A. Hautala kävi elokuun alussa 2025 pitkästä aikaa Sastamalassa – edellisen kerran hän poikkesi täällä oman Algoth Untola -elämäkertansa julkistamisen tiimoilta vuonna 2021. Nyt syynä reissuun oli nimenomaan Kirjakorttelin Yö. Kolmen päivän mittaisen matkan aikana Hautala ehti lukea tuoreen kirjan, joka inspiroi pitkään juttuun Totuuden murusia etsimässä. Ne jotka ovat lukeneet ALGOTH-järkäleen ja pitäneet Hautalan tyylistä, nauttivat varmasti myös tästä kirjoituksesta.

K

aikki lehden jutut osoittavat yhteen suuntaan: kirjoihin ja niiden lukemiseen. Parhaiten pidämme kirjakulttuurista huolta ja parhaiten arvostamme kirjailijoita – eläviä ja kuolleita – kun luemme heidän kirjojaan ja pidämme ne elävinä puhumalla niistä toistemme kanssa.

Marko Vesterbacka Kustantaja

Sisällys: Parhaat tekstit synnyttävät itse itsensä.......................................................5

Siksi kirjoitan.....................................................................................................................13 Wareliaaninen henki..................................................................................................17

Kesäpojan lukijalle Myrskyluoto-elokuva on erityisen antoisa....22 Vakaan käden sanansäilän taituruutta.....................................................27 Totuuden murusia etsimässä...........................................................................35

Shangri-La.......................................................................................................................42 Miten minusta tuli runoilija..................................................................................45

Pentit kohtaavat..........................................................................................................50

Itsensä tuntemisesta orwellismiin..................................................................52

Mitä yhteistä on terminaalilla, vuohella ja ympäristökritiikillä?....56 Kirjakorttelin Yössä pohdittua...........................................................................59

Kirjakorttelin aamu....................................................................................................63

Rantaviivan ongelma...............................................................................................67 24.00....................................................................................................................................73

Miten Nukkuva kreivitär syntyi...........................................................................74

Kirjojen kantaja.............................................................................................................78 Askel taaksepäin – miksi?....................................................................................84

Runoja jäätikön reunalta.....................................................................................100

Kustannustoimittajalta..........................................................................................108

Wareliaani 2025–2026

Julkaisija: Warelia Kustannus Oy Päätoimittaja: Marko Vesterbacka Toimitussihteeri: Salla Yli-Erkkilä

Graafinen suunnittelu: Kari Jokinen Taitto: Salla Yli-Erkkilä

Kannen pääkuva: Salla Yli-Erkkilä

PS: Lopuksi muutama sana omasta pitkästä kirjoituksestani (Askel taaksepäin – miksi?). Juttu syntyi pituudestaan huolimatta hyvin nopeasti: kirjoitin sen yhtenä joutilaana lauantaipäivänä (3.5.2025), ja se julkaistiin kuvitettuna erillisartikkelina Warelian käyttämässä Issuu-palvelussa heti seuraavana arkipäivänä (5.5.2025). Tätä Wareliaani-lehteä koottaessa kävin ju-

Painopaikka: Vammaspaino Oy Painettua lehteä myydään Warelian verkkokaupassa sekä kirjallisuus-

tapahtumissa Warelian kirjapöydillä.

Lehden hinta 20 €

Kaikki lehden kappaleet on numeroitu.

Tämän lehden numero on

Lue lisää: www.warelia.fi

tun uudestaan läpi ja editoin ohuesti.

Muutokset tehtiin jo taitettuun tiedostoon, joten jutun pituus ja rakenne piti säilyttää muuttumattomina. Tulen kuitenkin palaamaan aiheeseen vielä tuonnempana Warelian julkaisemassa kirjassa. Siinä täydennän juttua eräillä huomioilla todistusteoriasta ja oikeuspsykologiasta.•

3

Kustantamon väki onnittelee!

Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 2024 Palkinnon perustelut: "Mielenkiintoinen ja vaikuttava muistelmateos, joka kertoo koukuttavasti Matti Kuuselan huikeasta journalistin urasta ja reportaasimatkoista: milloin Mannerheimin jalanjäljillä Kiinaan; milloin Afganistaniin tai Timbuktuun; milloin soutuveneellä Nokialta Tampereelle; milloin polkupyörällä lähiseudulle; aina lasten leikkeihin, luontoon ja runouteen." Palkinto julkistettiin Tampereen Raatihuoneella 23.4.2025.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2024 Palkinnon perusteluista: "Katoava jää hyödyntää taiturillisesti näkökulmien moninaisuutta. Teos ammentaa niin kirjoittajan henkilökohtaisesta kokemuksesta, kaunokirjallisen perinteen tuntemuksesta kuin uusimman tieteen näytöistäkin. Katoava jää näyttää maamme ja sen kielen paikan maailman kartalla, osana pohjoista ulottuvuutta, arktista valoa ja pimeyttä" Palkinto julkistettiin Helsingissä Sanomatalossa 14.11.2024.

Vuoden historiateos 2024 -finalisti Voittajaehdokkaat nimettiin tiistaina 10.12.2024 Tieteiden talossa Helsingissä Historian Ystäväin Liiton juhlassa. Heikki Halilan Professori ja valtiomies Toivo Mikael Kivimäki oli yksi finalisteista.

Vuoden urheilukirja 2024 -finalisti

"Urheiluihmisten elämäkertojen rivi venyi vuonna 2024 lähes kolmenkymmenen teoksen verran. Rivistä erottuu Erkki Vettenniemen kirjoittama Kirjailijan latu.

Teos kuului vuoden kirjallisiin täysosumiin, eikä vain urheilukirjojen kategoriassa."

Palkintoa myöntävän Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdon sisältöpäällikkö Matti Hintikka Liikunta & Tiede -lehdessä 1/2025.

4

Parhaat tekstit synnyttävät itse itsensä Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

”Jos teksti on oikein hyvä, se on niin kuin pienoisveistos. Sitä voi käännellä ja tutkia eri suunnista ja sen yhteydet toimivat, kaikki vaikuttaa kaikkeen”, Ilona Tomi kuvailee.

5

Lukeminen kuuluu Ilona Tomin joka-aamuiseen rutiiniin. Äidin perintönä saaduista kirjoista löytyy aarteita.

I

lona Tomi uudistuu kirjailijana teos teokselta. Hän on toistakymmentä vuotta kestäneen kirjailijantaipaleensa aikana kirjoittanut romaaneja, runoteoksia, kertomuksia ja tietokirjallisuutta. Lisäksi hän on julkaissut satu- ja lorukirjoja. Tomin kertomuskokoelma Kaikkein oudointa täällä on palkittu Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla ja hän on jo pitkään ollut kirjailijaliiton jäsen.

Miten Tomin tuotanto on syntynyt, millaisen polun hän on kulkenut kirjailijaksi. Näitä kysymyksiä olen Ilona Tomin luokse tullut kysymään.

6

Minut kutsutaan Tomien keittiönpöydän ääreen. Ennalta tiedän, että Ilonan puoliso Eero keittää huippuhyvää kahvia, kupit on jo katettu. Juttutuokiomme saa maukkaan alun.

A

lamme keskustella ihan ensin luovuudesta. Kun Ilona Tomi päästää valmiin teoksen maailmalle, uutta jo kuplii, hänellä tuntuu olevan aina jonkinlainen luova prosessi menossa.

On yleinen ajatus, että toiset vain ovat luovia ihmisiä ja toiset eivät. Tomi haluaa heti kyseenalaistaa tätä: ”Luovuus

vaatii sen, että sille antaa tilaisuuden.”

Tomin mukaan ei oikeastaan voi tietää omasta luovasta potentiaalistaan mitään, jos ei ole todella istunut kirjoittamaan. Luovuus voi hänen mukaansa lähteä liikkeelle vasta, kun pystyy päästämään irti kriittisestä ajattelusta ja antaa ajatuksille vapauden.

Tomi istuu joka aamu kirjoittamaan.

Hän tekee sen ennen kuin ryhtyy mihinkään muuhun: ”Joka ikinen aamu on se hetki, jolloin kriittinen minäni on ihan hiljaa. Kirjoitan käsin kolme sivua ja sitten luen vähän.”

"Luovuus vaatii sen, että sille antaa tilaisuuden."

Aamusivut ovat kuuluneet Tomin rutiiniin jo vuosien ajan. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Julia Cameronin kehittämän metodin ideana on heti heräämisen jälkeen kirjoittaa aivan vapaasti ja suunnittelematta mieleen juolahtavaa tekstiä. Unen jälkeen kirjoittaminen on intuitiivisempaa kuin muina vuorokaudenaikoina.

Kritiikittömän aamukirjoittamisen ohella Tomi ruokkii luovuuttaan lukemalla itselleen rakkaita tekstejä. ”Eeva-Liisa Manner on kulkenut mukanani nuoruudesta asti. 16-vuotiaana hänet löysin ja missään vaiheessa hän ei ole minua jättänyt. Koen, että minulla on hyvin henkilökohtainen suhde Mannerin teksteihin. Aina nousee aina jotakin uutta, vaikka olisin lukenut saman tekstin viisikymmentä kertaa. Lisäksi hänen tapansa käyttää kieltä on aivan ylivertainen.”

Lukemisen jälkeen on vielä kirjoittamisen vuoro. Tomi ottaa läppärin esiin ja alkaa tuottaa tekstiä. Tämän muutaman aamuisen tunnin aikana syntyy uusia kirjoittamisen ituja, joista ajallaan ja tavallaan alkaa vähitellen syntyä jotakin uutta ja Tomia itseäänkin yllättävää. ”Tähän kaikkeen menee muutama tunti. Sinne on varattu se tila.”

A

ina Ilona Tomilla ei kuitenkaan ole ollut tätä tilaa kirjoittamiselle.

Elämäntilanteet muuttuvat ja mahdollistavat erilaisia asioita. Aiempi ura opettajana oli pitkä. Tomi on myös äiti ja isoäiti, jonka lapsiperhevuodet olivat täydet. Silloin luovuus haki tilaa sieltä, mistä sai. ”Vuosikymmenet kerroin omia tarinoitani oppilaille", Tomi kertoo.

Oppilaiden väliset riitatilanteet antoivat sykäyksiä tarinoiden keksimiselle. ”Välittömät asiat tietenkin selvitettiin siinä heti konkreettisesti, mutta minulla oli sellainen tapa, että ehkä seuraavana päivänä kerroin keksimäni tarinan, jossa oli tapahtunut jotakin samantyyppistä.”

Kertomuksissa henkilöt olivat metsäneläimiä. Niissä ei nolattu ketään tai haettu syyllisiä, vaan pohdittiin, että tällaistakin voi tapahtua. Välillä oppilaat keksivät ratkaisun sadun ristiriitatilanteeseen, välillä juoneen tuli joku käänne. ”Kirjoittamiseni oli sitä. Koin, että lasten kanssa se oli tärkeää”, Tomi muistelee.

Tarinoiden keksimisen ohella kirjailijuuteen valmisti lukeminen. ”Tietysti olen lukenut paljon. Muistan ensimmäisen kerran Metsossa, kun olin jäänyt opettajan hommista pois. Olin ihan kuin Liisa Ihmemaassa.”

Tomi oli vuosikymmenet juossut hirveällä kiireellä kirjastoon, hakenut jotakin opetusmateriaalia ja juossut kiireesti perhettä hoitamaan. Yhtäkkiä oli mahdollista kiireettä alkaa tutkia mitä tahansa kiinnostavaa teosta: ”Koko kirjallisuus on ihan vain minua varten!”

E

nsimmäiset Tomin kirjat olivat luontaista jatkumoa ensimmäiselle työuralle. Ensiksi syntyi tarinakokoelma Suomen lasten historiasta, sen jälkeen koulumaailmaa käsittelevä esikoisromaani Palo. Vähä vähältä ajan vapauduttua luovalle tekemiselle Tomin kirjoittaminen alkoi etsiä yhä uusia muotoja. Syntyi uusia käsikirjoituksia, niistä uusia teoksia.

Ensimmäinen Warelialta ilmestynyt Ilona Tomin romaani oli Muuria ei ole, dystopia ilmastonmuutoksen jälkeisestä ajasta. Kirjan ilmestyttyä Tomi haki ja sai kirjailijaliiton jäsenyyden, ja koki sen myötä saaneensa myös ulkoisen vahvistuksen omalle kirjailijuudelleen. ”Minulla ei ollut sitä ennen mitään käsitystä omasta tasosta tietenkään. Se oli sellainen tietynlainen tunnustus tekemisestä. Siihen asti olin ollut kirjoittaja.”

Muuria ei ole sai kirpeän osuman koronapandemiasta. Tampereen Ylioppilasteatterissa valmisteltiin teoksesta

7

Lukemisen ja kirjoittamisen rinnalla Ilona Tomille on tärkeää päästä tekemään jotakin käsillään. Puutarhatyöt auttavat pääsemään irti kirjoitusmoodista.

näytelmää, jonka Tomi oli käsikirjoittanut yhdessä sen ohjaajan Iida Teerin kanssa. ”Ida teki aivan upeaa työtä.

Kävin harjoituksissa, hän on aivan upea ohjaaja.”

8

Näytelmää esitettiin kerran ja sitten tuli koronasulku. ”Olin hirveän pettynyt! Enkä ole näytelmän käsikirjoitusta sen koommin mihinkään lähettänyt.” Ehkä vielä joskus tulee senkin aika.

K

eskustellessamme herää lisää kysymyksiä Ilona Tomin työskentelyrutiineista. On siis olemassa varasto tekstiä, jota on tuotettu aamuisin.

Mutta jotenkin näistä aamusivuista alkaa kehkeytyä käsikirjoituksen al-

"Jos joku kohta alkaa itkettää, niin se pitää kiireesti ottaa pois."

kuja. Jos kaikki tekstit lähtevät täysin vapaasta assosioinnista, miten päästään selville siitä, mitä tekstistä lopulta syntyy?

Ajatus tulevasta käsikirjoituksesta ei synny tyhjästä, sitä ei voi Tomin mielestä vain päättää: ”En voi ajatella niin, että nyt rupean kirjoittamaan sellaista ja sellaista. Ja sehän se onkin merkillistä. Tekstissä ei ole mitään aihetta eikä mitään yhteyksiä, mutta kuukauden päästä kun katson tekstimassaa, niin siellä onkin aihe. Se tulee tekstiin, vaikka sitä ei itse tiedosta.”

Tähän mennessä kaikki kirjoitusprosessissa on tuntunut etenevän ihanan vapaasti. Ihmetellessäni asiaa Tomi kertoo seuraavan työvaiheen olevan yksi vaivalloisimmista: ”Tekstimassalle tai idealle ei pysty tekemään enempää, se on vain ideoimista. On äärimmäisen olennaista määritellä, mikä sen muoto on. Silloin kävelee metsässä ja miettii. Minulla on ärtynyt olo niin pitkään, kun en löydä muotoa. Sitten kun tulee idea, että nämähän ovat runoja, niin teksti alkaa neuvoa itse itseään.”

Kun muoto on selvillä, pystyy kirjoittamaan siitä käsin. Tomi kertoo

esimerkin: ”Kun päättää antaa itselleen luvan tehdä myyttistä realismia, ei tarvitse välittää arkilogiikasta. Kun sen päätöksen on tehnyt, niin työ alkaa vetää.”

Tomin teoksien monipuolisuus kiinnostaa: jostakin varastossa olevasta tekstimassasta on muovautunut runoja ja toisesta romaani. ”Varmaan se täytyy vain päättää, että mikä muoto on milloinkin antoisin. Esimerkiksi Voimanlähteistä olisi ihan yhtä hyvin voinut tulla runoja tai kertomuksia.

Mutta ei vaan tullut, tuli tietokirja.”

Voimanlähteillä on Warelian vuonna 2022 julkaisema tietokirja, jossa eri-ikäiset naiset kertovat omista elämänpoluistaan.

Kirjoitusprosessin seuraava vaihe on Ilona Tomin mukaan se kaikkein ihanin. ”Yhtäkkiä ne kaikki, mitä on kirjoittanut, alkavatkin liittyä yhteen ja teksti alkaa tehdä itse itseänsä.”

M

utta ei kirjoittaminen ole pelkkää autuutta muodon löytämisen jälkeen. Kriittisen minän on päästävä mukaan oikeassa vaiheessa.

Tuorein kokemus kriittisen minän puuttumisesta tekstiin on ihan tuore.

9

Se, että olen prosaisti, näkyy varmaan siinä, että runonkin ajatus on ihan selkeä ja kokonainen.

Kaikkein parasta on, jos runosta näkee, miksi se on kirjoitettu.

Monta kymmentä liuskaa sai lähteä tekeillä olevasta käsikirjoituksesta yhden päivän aikana. ”Olin ensin kauhuissani, että eihän tästä jää mitään jäljelle. Sitten olin kauhean iloinen.”

Kriittinen lukeminen jäsentää ja kirkastaa tekstiä. ”Kyllä se tekee hyvää työtä”, Tomi painottaa.

Editointi on raastavaa, mutta tunteet pitää pystyä sulkemaan pois. ”Se on täysin kylmää. Ihan pelkkää järkeä ja logiikkaa. Jos joku kohta alkaa itkettää, niin se pitää kiireesti ottaa pois. Se on luultavasti jotenkin aivan lööperiä.

Vaihe on hirveä, se käy hermoihin.”

Kirjoitustyötä voi tehdä vain tiettyyn pisteeseen asti töitä yksin, sitten tarvitaan toisia silmiä. Wareliaan Ilona otti yhteyttä ensimmäisen käsikirjoitusehdotuksensa kanssa pideltyään kädessään Olavi Toivolan kirjaa: ”Näin Warelian julkaiseman Abraham Braxin kunnian, otin sen käteen ja se tuntui painavalta. Se oli tosi hyvin tehty kaikin puolin.” Tomi innostui kirjasta ja ajatteli kokeilla, olisiko kustantamolla hänen omaa tuoretta käsikirjoitustaan kohtaan kiinnostusta.

10

”Marko vastasi tosi nopeasti ja kaikki sujui todella hienosti", Tomi muistelee. Warelian ja Ilonan Tomin yhteinen tekeminen on hyvän alun jälkeen jatkunut jo kuuden teoksen verran. ”Kustannustoimitus ja kannet ovat olleet ihan huippuluokkaa. On ollut aivan upeaa tehdä yhteistyötä.”

I

lona Tomin uusin kirja, runoteos Aikamuotoja, ilmestyy lokakuussa 2025. Se on Tomin toinen runokirja. ”Se, että olen prosaisti, näkyy varmaan siinä, että runonkin ajatus on ihan selkeä ja kokonainen. Kaikkein parasta on, jos runosta näkee, miksi se on kirjoitettu”, Ilona ajattelee. ”Aikamuotojen aiheena on aikojen teot meissä, miten aika meihin oikeasti vaikuttaa. Sehän on vanha totuus, että meissä on kaikki iät. Että elävänä minussa on lapsi ja nuori äiti ja näin edelleen, ja siihen tulee lisää kerroksia.”

Kokoelmassa on myös ajankohtaisen tapahtumien inspiroimia runoja maailmantilanteesta, missä nyt eletään. ”Vaikka uutiset ovat ihan kammottavia, niin jotenkin tästä on selvittävä ja pidettävä toivoa yllä”, Tomi kuvaa.

Vastaavia teemoja Tomi on käsitellyt aiemminkin kirjoissaan. Tomi nostaa esiin käsitteen "luontomystiikka". ”Olen aina ollut hirveän kiinnostunut kansanperinteestä. Kun ihmiset ovat eläneet vuorovaikutuksessa luonnon kanssa vailla tieteellistä pohjaa ilmiöitten syistä, niin kertomusten, loitsujen ja runojen kautta on tuotu esille syvä suhde luonnonilmiöihin ja kaikkeen, mitä luonnossa on.”

Luonnossa kulkiessa ihmistä muuten niin kaikenkattavasti ympäröivä materialismi voi vaihtua ihmettelyksi: ”Kun menee metsään, sen voi nähdä talousmetsänä. Sen voi nähdä sillä silmällä, että mitä sieltä saadaan irti.

Mutta sen voi nähdä myös sellaisena pyhänä paikkana, jossa ihminen pystyy latautumaan ja missä energia uudistuu. Voidaan puhua, että verenpaine laskee, syke laskee, kaikkea tällaista, mutta mistä se oikeasti johtuu, niin eihän me sitä tiedetä”, Tomi miettii. ”Pääaihe kirjoittamiseen nousee jostakin niin syvistä kerroksista ja se on itselle niin läheinen, että sitä ei välttämättä edes tiedosta”, Tomi jatkaa.

Kirjailija Anneli Kanto kirjoitti Tomin edellistä romaania Huijaria arvostellessaan, että kirjan tyyli toi mieleen Joel Haahtelan kirjat. ”Olin vertauksesta hyvin mielissäni, koska Haahtela on minulle hyvin tärkeä. Hän hakee syvempää mysteeriä ihmisen elämästä. Ihailen hänen tapaansa jättää lukija vapaaksi, hän ei ole mitenkään ohjelmallinen.”

Y

hdeksi erityiseksi kokemuksekseen kirjailijana Tomi nostaa kertomuskokoelmansa Kaikkein oudointa täällä kirjoitusprosessin. Kun käsikirjoitus oli tullut valmiiksi, hän koki saaneensa sen lahjaksi. Omaksi osuudekseen Tomi tässä prosessissa hahmottaa kätilön roolin: ”Itselleni kaikista hienoin on sellainen tunne, että tarina on ikään kuin jo olemassa, ja minä vain tuon sen tähän maailmaan.”

Teos sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Huomionosoitus oli Tomille suuri yllätys. ”Olin todella ihmeissäni, koska se on niin omituinen kirja. Mutta se on hyvä esimerkki siitä, että kaikessa luovassa tekemisessä täytyy ainakin tekovaiheessa vain unohtaa se, mitä toiset ihmiset siitä ajattelevat.”

Kirja on saanut paljon hyvää palautetta ja kehuja. Tomi nostaa esiin myös toisen puolen: ”Ihmiset sanovat, ettei siitä voi lukea kuin yhden tarinan kerrallaan, koska se on hirveän tiheää tekstiä.” Eikä nyt puhuta ladonnan tiheydestä, vaan tekstin merkityksistä. Kirja voi siis olla painava, vaikkei se olisi sivumäärältään valtava. Lyhyt merkkimäärä voi pitää sisällään paljon.

Valmista teosta Ilona Tomi kuvaa veistokseksi. ”Jos teksti on oikein hyvä, se

on niin kuin pienoisveistos. Sitä voi käännellä ja tutkia eri suunnista ja sen yhteydet toimivat, kaikki vaikuttaa kaikkeen”, hän kuvailee.

K

ahvit on juotu ja lähdemme tutustumaan talon yläkerrasta löytyvään kirjastohuoneeseen. Hyllymetreiltä löytyvät niin Tomin kirjallisuuden opettajana toimineen äidin kirjakokoelmat kuin kirjallisuusalalla työskentelevän tyttären tieteellinen kirjallisuus. ”Monissa perheissä kulkee sukuvirrassa joku innostuksen aihe, joka sitten jossakin vaiheessa ihmisen elämää nousee tärkeäksi. Meillä on arvostettu kirjallisuutta ja luovaa työtä”, Tomi kertoo. Hän on kirjailijana löytänyt oman paikkansa kirjallisessa suvussa.•

Ilona Tomin uusimman teoksen, Aikamuotoja, runot käsittelevät muun muassa ajan kerrostumia ihmisessä.

Sen kannet on suunnitellut Markku Yli-Erkkilä.

11

12

Siksi kirjoitan Teksti: Mai Tolonen

M

ennyt aika on lapsesta asti kiehtonut minua. Isälläni oli tapana kertoa tarinoita rakkaasta Viipuristaan. Hän kuvaili kaupungin luistinradat ja urheilukentät, talojen ääriviivat, keittiöiden tuoksut. Hänen jäljiltään löysin myöhemmin vanhoja koulutodistuksia, kuitteja, kirjeitä ja valokuvia.

Olen kirjoittanut kolme historiallista romaania: Kupai naun lisäksi Warelian kustantamat henkilöhistorialliset romaanit Meiltä on aina lähdetty (2023) ja Elin. (2025). Niitä kaikkia yhdistää lähtö kauas kotoa. Miksi toiset lähtevät? Miten he uskaltavat jättää entisen ja etsiä uutta ja parempaa muualta?

Miten taakse jääneet selviävät?

Eräs valokuva ei jättänyt rauhaan. Siinä nainen ja kolme lasta katsovat totisina valokuvaajaan – ja sata vuotta myöhemmin minuun. Kuva on otettu perheen isää varten, joka on lähtenyt Amerikkaan. Valokuva seilaa valtameren taakse, ja isä palaa perheensä luo. Kuva päätyi esikoiskirjani, siirtolaisromaani Kupai nau - nähdään pian (2018) kanteen.

Siirtolaisromaanissani on neljä keskushenkilöä, joilla kaikilla on omat syynsä lähteä Amerikkaan. Heidän elämänsä hipaisevat oudosti toisiaan, kuten elämässä joskus tapahtuu. Henkilöistä kahdella on esikuvat oikeassa elämässä, kaksi muuta ovat fiktiivisiä.

Suunnittelin esikoisromaaniani pitkään, yli kymmenen vuotta, mutta se

ei valmistunut työelämän ohella. Vasta kun työkiireet jäivät taakse, sain aikaa keskittyä siirtolaisiksi lähteneiden elämäntarinoihin. Onneksi aihe ei kuitenkaan ehtinyt vanhentua, päinvastoin. Pakolaisvirrat ja maahanmuutto hämmästyttivät suomalaisia juuri kirjan viimeistelyvaiheessa vuonna 2017. Oli tärkeää nostaa esille se tosiasia, että myös miljoona suomalaista lähti 1900-luvun aikana rakentamaan omaa elämäänsä ja toisia yhteiskuntia, Amerikkaa, Kanadaa, Neuvostoliittoa, Australiaa, Ruotsia.

Yllättävän maahanmuuton keskellä ihmettelimme, miksi muuttajissa enemmistönä olivat nuoret miehet.

Sama ilmiö koski myös meidän Amerikan-siirtolaisuuttamme 1900-luvun

Mai Tolosen toinen romaani Meiltä on aina lähdetty julkistettiin 22. helmikuuta 2023 Kansallisarkistossa Helsingissä. – Kuva: Marko Vesterbacka.

13

alkuvuosina. Perheellinen mies jätti myös usein vaimonsa ja lapsensa Suomeen. Tarkoituksena oli, että he tulisivat perässä, kunhan edeltä mennyt saisi matkarahat koottua ja lähetettyä.

Monessa tapauksessa se ei onnistunut.

Lähtijä palasi tai hävisi Amerikkaan.

Kuulin monta sydäntä särkevää kohtaloa kirjastojen ja lukupiirien tapaamisissa tämän kirjan ilmestymisen jälkeen.

S

euraavassa kirjassani Meiltä on aina lähdetty perhe matkaa paremman toivossa katovuosien kaltoin kohtelemalta Pohjanmaalta Karjalaan ja Viipuriin. Se on varhainen kertomus maaltamuutosta, joka sata vuotta myöhemmin muutti suomalaisen yhteiskunnan pysyvästi.

Kirjan henkilöiden kohtalot ovat totta, tietyt tapahtumat ja pohdinnat romaanin sallimaa fiktiota. Päähenkilö Bertha pitää perheensä leivässä leskeksi jäätyään ja saattelee aikuistuvat lapsensa yhden toisensa jälkeen muuttomatkalle Pietariin, Amerikkaan ja tuonilmaisiin. Kovin nuorina siihen aikaan töiden perässä lähdettiin. Oli siinä ripaus seikkailuakin mukana, ja heiltähän oli aina lähdetty.

Kirjassa liikutaan usealla, sittemmin rajan taakse jääneellä paikkakunnalla, Kurkijoella, Kivennavalla, Suur-Merijoella, Viipurissa. Kirjan aikakausi päättyy 1920-luvun lopussa. Kului vain toistakymmentä vuotta, kun kaikkien piti jättää ne seudut. Vain kuolleet jäivät.

Hautoihin, joita ei enää löydy.

B

erthasta oli jäänyt vain muutamia rivejä pölyisiin kirkonkirjoihin.

Muuttoja, syntymiä, kuolemia. Kukaan ei enää muistanut häntä. Missään ei ollut kirjeitä tai päiväkirjoja.

Sellaisia tavalliset naiset eivät juuri kirjoitelleetkaan. Sitten löytyi hänen jälkeensä tehty perukirja. Muitakin murusia hänestä ja hänen lastensa elämästä paljastui. Bertha sai ääriviivat.

Halusin aavistaa mitä hän oli rakastanut. Ymmärtää mistä hän oli joutunut

14

luopumaan. Säilyttää tämän tuiki tavallisen, mutta sitkeän naisen.

Bertha solmii myös kaikki kolme kirjaani kevyesti yhteen. Hän oli esikoisromaanini yhden keskushenkilön äiti, Meiltä on aina lähdetty -kirjan päähenkilö ja hän vilahtaa myös uudessa henkilöhistoriallisessa romaanissani Elin. Se kertoo Elin Granön (os. Jacobson) lyhyestä ja jatkuvan lähdön värittämästä elämästä. Elin oli uuden ajan nuori nainen. Hän oli päässyt ylioppilaaksi Tampereen ruotsinkielisestä yhteiskoulusta vuonna 1906 vain kolme vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen ylioppilas siitä koulusta valmistui. Elin hankki myös ammatin ja valmistui opettajaksi kaksi vuotta myöhemmin.

Ensimmäiset maininnat Elinistä, muutamat lauseet kirjeissä, löytyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran taltioimasta Granön perheen kirjearkistosta. Elin oli mennyt naimisiin Paavo Granön kanssa vuonna 1909 ja muuttanut papin vaimoksi Siperiaan.

Missään ei tuntunut kuitenkaan olevan tietoja hänen lapsuuden perheestään, varhaislapsuutensa elämästä Amerikassa tai koulunkäynnistä täällä Suomessa.

Täytyi ryhtyä salapoliisiksi. Sitä työtähän historiallisten romaanien kirjoittaminen vaatii. Tietojen etsintä ja hämmästyttävät löydöt arkistoista ja vanhoista sanomalehdistä ovat tällaisten kirjojen kokoamisen suola.

Toisaalta myös ansa, johon saattaa

Mai Tolosen kolmas romaani Elin julkistettiin 6. maaliskuuta 2025 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. – Kuvat: Marko Vesterbacka.

upota niin syvälle, että kirjoittaminen melkein unohtuu. Onneksi arkistoissa, niin Suomessa kuin Amerikassa, on ihania ihmisiä, joilta saa apua ja neuvoja.

Onnekkaiden yhteensattumien avulla löysin Elinin ainoan elossa olevan jälkeläisen. Hänellä oli tallessa Elinin sulhaselleen Omskiin kirjoittamat kirjeet vuoden ajalta ennen heidän avioitumistaan. Ne luettuani tuntui kuin olisin tavannut Elinin. Saatoin pohtia Elinin kanssa pelottavaa muuttoa Siperiaan tai sitä, miksi ajan tavan mukaan naisen piti naimisiin mentyään hylätä hankittu ammatti.

B

ertha ja Elin antoivat motiivin kirjoittamiselle. Halusin tehdä näky-

väksi naisia, jotka muuten hautautuisivat historian varjoihin. Jonkun ajan kuluttua kukaan ei heitä enää muistaisi. Kokosin tiedon sirpaleista heidän tarinansa, sellaisina kuin minä ne ymmärsin. He eivät saisi päätyä unohdettuina antikvariaatin laatikkoon, joka on täynnä visiittikorttivalokuvia nimettömistä naisista.

J

okainen ihminen on osa historiaa, sukuaan ja ympärillä vellovaa maailmaa. Kirjojeni naisten kohdalle osuivat erään aikakauden mahtavat voimat, nälkävuodet, siirtolaisuus, kulkutaudit, vallankumoukset ja sisällissodat. Kullakin ihmisellä on myös oma elämänsä. Kun se tarkentuu, se samalla laajenee koskemaan kokonaista sukupolvea. Jotain ymmär-

rämme menneestä, vaikka paljon jää mysteeriksi.

Berthan ja Elinin elämään kietoutui myös pari ilmiötä, jotka Suomessa on haluttu unohtaa.

1860-luvun nälkävuodet ajoivat Berthan perheen kotiseudulta. Nälkä ja nälkäisiin ihmisiin tarttuneet kulkutaudit tappoivat lähes 12 % väestöstä.

Välittömänä syynä olivat peräkkäiset katovuodet, mutta oli muitakin ongelmia. Maaseutu oli hyvin eriarvoista, ja koko köyhäinhoitojärjestelmä romahti. Talouspoliittinen ideologia ja valtion kehno taloustilanne olivat syynä siihen, että ulkomailta tuotua viljaa ei ollut varastossa eikä ulkomaista lainaa otettu ajoissa. Nälkävuodet olivat

15

Kirjat ovat kuljettaneet Mai Tolosta kertomaan kirjoistaan eri kirjastoihin ympäri Suomen – etelästä pääkaupunkiseudulta ja Hangosta pohjoiseen Rovaniemelle ja Pelloon asti. Tolonen kävi kertomassa kirjastaan Elin Keuruun pääkirjastossa kesällä 2025 (kuva vas.). Myös lukupiirit eri puolilla Suomea ovat mielellään kutsuneet Mai Tolosen kirjailijavieraakseen. Pellon kirjaston lukupiiri kesällä 2023 (kuva oik.). – Kuvat: Mai Tolosen albumi.

pitkään asia, jota ei haluttu muistella.

Epäonnistumisen tarina ei sopinut yhteen 1800-luvulla virinneen kansallisen heräämisen ja kansallisuusaatteen kanssa.

Elin-kirjan sivujuoni puolestaan nostaa esille vankien synkän kohtalon 1800-luvulla. Vakavista rikoksista kuolemaantuomittuja ei tuohon aikaan enää mestattu Suomessa. Koska vankilat olivat täynnä, oli helpompi lähettää vangit Siperiaan kuin parantaa oloja Suomessa. Näennäinen armahdus kuolemantuomiosta tarkoitti rangaistuksen toimeenpanon lykkäämistä, eli hidasta kuolemantuomiota kaukana kotoa.

1800-luvulla Suomesta karkotettiin Siperiaan noin 3 300 henkilöä, heistä kolmasosa loppuiäksi pakkotyöhön

16

itä-Siperiaan. Loput olivat pienemmistä rikoksista ja irtolaisuudesta rangaistuja, siirtolaisiksi karkotettuja, jotka suomalaisen vankilan sijasta itse valitsivat Siperian. Karkotus oli aikanaan hyvin epäeettinen vankeinhoitotoimenpide, jota vain harvat päättäjät vastustivat, ja hekin vain lainopillisista, ei inhimillisistä syistä. Niinpä asia haluttiin unohtaa eikä sitä ole kaunokirjallisuudessa tähän päivään mennessä juuri käsitelty.

O

len kertonut kaikista kirjoistani ja niiden aikakausista kirjastoissa ja lukupiireissä eri puolella Suomea.

Niissä tilaisuuksissa olen ymmärtänyt, mikä on tärkeintä kirjailijalle. Se ei ole itse tarina eikä ilo, kun joku lukee kirjasi ja parhaassa tapauksessa pitää siitä. Tärkeintä on vuorovaikutus sekä kohtaaminen lukijoiden ja kirjailtoi-

hin tulleiden ihmisten kanssa. Se että kirjat nostavat heidän mieleensä omat muistot isoisistä, tädeistä, enoista, jotka myös lähtivät valtameren taakse.

Jotkut tulivat takaisin, jotkut katosivat, joihinkin ovat siteet säilyneet.

Niillä yli neljälläsadalla tuhannella karjalaisella evakolla, jotka sodan jälkeen muuttivat uuden rajan tälle puolelle, on jälkeläisiä ympäri Suomea.

Jokaiseen Meiltä on aina lähdetty -kirjan esittelyyn on heistä osunut joku.

Berthan perheen tarina on herättänyt eloon omat, suvussa säilyneet kertomukset.

Kaikkien näiden jaettujen tarinoiden ja muistojen vuoksi kirjat kannatti kirjoittaa.•

Wareliaaninen henki Teksti: Mikko Lahtinen Kuvat: Salla Yli-Erkkilä

W

arelia osallistuu aktiivisesti monenlaisiin pieniin ja suuriin kirjallisuustapahtumiin. Kustantamon kirjailijoita näkee paitsi haastattelulavoilla myös kohtaamassa ihmisiä tapahtumaohjelman lomassa – juttelemassa Warelian työntekijöiden ja kirjojensa lukijoiden kanssa. Meitä kaikkia yhdistääkin erityislaatuinen wareliaaninen henki. Kukaan ei ole sitä varsinaisesti lietsonut, eikä siihen osallistuttanut, saati sitä valmiiksi määritellyt. Me wareliaanit vain koemme ja oivallamme kuin luonnostaan olevamme yhtä ja samaa joukkoa.

Mistään harvojen ja valittujen salaseurasta ei ole kysymys, vaan tilaisuudesta toiseen vaihtelevasta joukosta meitä kirjallisuuden ystäviä, jotka kohtaamme toisiamme milloin missäkin kirjallisuustapahtumassa, Warelian myyntipöydän liepeillä.

Juttelemme niitä näitä kirjallisuudesta, elämästä, kirjallisuudesta ja elämästä, ja siinä samalla silmäilemme pöydän wareliaanista kirjakattausta.

Kirja sieltä, toinen täältä tavoittaa katseemme, päätyy käsiimme, tulee ainakin muutaman rivin verran luetuksi, ehkä päätyy matkaamme ja ajan oloon saattaa muodostua hyvinkin merkittäväksi kirjaksi elämässämme, ehkäpä peräti elämämme kirjaksi.

W

arelian ensimmäinen kirja on Nikru – Telinetaiturin muistelmat. Tämä Kalevi Suoniemen ja Marko Vesterbackan yhteistyön tuloksena syntynyt Suoniemen muistelmateos ilmestyi vuonna 2007.

Warelian kustannustoiminta pääsi vauhtiin seuraavana vuonna 2008, jolloin ilmestyi jo neljä teosta. Yksi niistä oli kustantamon julkaisutoi-

minnan peruselementiksi muodostunut Tyrvään murteen sanakirja (2008 ja 2009). Teoksen lähtökohtana on paikkakunnalta kotoisin olleen Turun suomalaisen yliopiston suomen kielen ja sen sukukielen professorin Heikki Ojansuun (1873–1923) nuorena ylioppilaana keräämä murresanaluettelo, mutta lopputuloksena Vesterbackan perusteelliseen toimitustyöhön perustuva monumentaalinen murresanakirja – tiettävästi toiseksi laajin Suomessa julkaistu paikallismurteen sanakirja – yksityiskohtaisine sananselvityksineen ja lähdetietoineen.

Warelian alkuvuosien kirjoissa merkittävimmän osan muodostivat paikallishistorialliset julkaisut. Kustantamo olikin tuolloin vahvasti kotiseutukustantamo. Kirjojen aiheet liittyivät Sastamalan seutuun ja suurin osa kirjoittajista oli oman paikkakunnan

17

väkeä. Käännekohdaksi muodostui vuosi 2017. Kymmenvuotisjuhlavuonna Warelialta ilmestyi peräti yksitoista kirjaa. Niihin kuului myös kustantamon historian toinen romaani, Matti Suomisen Kun on vaaralle alttiina syntymämaa. Jo edellisenä vuonna oli ilmestynyt Pertti Laineen romaani Perheenisä. Aivan ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisu on Tuula Santalan novellikokoelma Kiitollinen mieli vuodelta 2009.

Kun Warelian kirjahistoriaa luotaileva esitykseni Kirja on pitkä ajatus ilmestyi loppuvuodesta 2022, kustantamon julkaisemia kirjoja oli kertynyt jo 124:n nimikkeen verran (vuoden lopussa).

Kun kuluva vuosi 2025 pian päättyy, nimikemäärä on jo 181. Tätä vauhtia kahdensadan nimikkeen haamuraja saavutetaan ensi vuoden loppuun mennessä! Vesterbacka on tosin useana vuonna uhannut hidastavansa julkai-

sutahtia. Jopa yli kaksikymmentä teosta vuodessa (kuluvana vuonna uutuusnimikkeitä on 21) on näet erittäin kova saavutus kustantamolta, jossa on vain yksi kuukausipalkkainen työntekijä, kustannustoimittaja Salla Yli-Erkkilä.

Eikä kysymys ole vain nimikkeiden määrästä, vaan myös niiden laadusta.

Wareliassa käsikirjoitukset toimitetaan poikkeuksellisen huolellisesti ja kirjailijaan pidetään monipuolisesti yhteyttä – myös kirjan julkaisemisen jälkeen. Laatu ja luotettavuus onkin yksi syy siihen, miksi moni työtään arvostava kirjailija haluaa kustantajakseen juuri Warelian Sastamalasta.

Viime vuosina kustantamo onkin noussut valtakunnallisesti tunnetuksi ja vaikuttavaksi kustantamoksi.

W

arelian kirjoista 2007–2022 voi luoda yleiskuvan tutustumalla mainittuun kirjaani Kirja on pitkä

ajatus. Pienenä jatkona tuolle esitykselle esitän seuraavassa katsauksen Warelian kirjoihin vuosina 2023– 2025. Niitä on kaiken kaikkiaan 57.

Joudunkin tyytymään muutamaan nostoon systemaattisen selvityksen sijasta. Siispä tässä vain joitakin ”lyhyitä ajatuksia” Warelian kirjoista ja kirjailijoista kolmena viime vuotena.

Warelian vuosien 2023–2025 kirjoilla on yhteensä 47 kirjoittajaa, joista 18 (38 %) on naisia ja 29 (62 %) miehiä.

Kaikkien aikojen eniten nimikkeitä julkaissut Warelian kirjailija on Ilona Tomi. Lokakuussa ilmestyvä runoteos Aikamuotoja on jo hänen kuudes kirjansa Warelialta.

Seuraavina tulevat vuonna 2024 viidennen kirjansa Musta kuningas julkaissut Olavi Toivola sekä Jari Olavi Hiltunen, jonka viides Warelia-kirja Nukkuva kreivitär – Maagisrealistinen kertomus Sofia Andrejevna Tolstajan elämästä ilmestyy kuluvana syksynä.

Teos on tyyliltäänkin jatkoa Hiltusen parin vuoden takaiselle teokselle Ahmatova – Maagisrealistinen kertomus venäjänukrainalaisesta runoilijasta Neuvostoliitossa (2023).

Kannet: Kari Jokinen.

Warelian neljän kirjan kirjailijoita ovat puolestaan Jarmo Teinilä ja Armi Hohko. Teinilän kaksi viimeisintä teosta ovat rikosromaanit Epäpyhä allianssi (2024) ja syksyn uutuuskirja Ryssänkuru (2025). Hohkon viimeisin kirja Pikkupirtin Eeva ja muita Stormin seudun ihmisiä, tarinoita ja tapoja on vuodelta 2022.

18

Vuosien 2023–2025 uutuuskirjoista 22 (39 %) on kaunokirjallisuutta ja 35 (61 %) tietokirjallisuutta. Viime vuonna julkaistu Paula Sankelon runoteos Katoava jää on tähän saakka eniten julkisuutta saanut Warelian kaunokirjallinen teos – Sankelo sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2024. Hänen esikoisrunoteoksellaan on kiehtova nimi. Heti ensimmäiseltä tekstisivulta (s. 9) selviää, että paradoksaalisesti

katoava jää jatkaa kulkuaan.

Mikään ei katoa täydellisesti, vaan siitä jää aina jäljelle jotakin, jonnekin: Täällä hupeneva taakka täyttää jossain painanteen paisuu seuraavaan.

Mutta jää ei jää jääksi, vaan sulaa, muuttuu vedeksi, on siis jäänä ”katoava jää”, vaikka ei muuten katoakaan, vaan ”täyttää jossain painanteen”, ”paisuu seuraavaan”. Ja sehän on huono asia, ettei jää jää jääksi, vaan sulaa vedeksi.

K

irjallisesta työstään palkittuihin Warelian kirjailijoihin lukeutuvat myös Matti Kuusela ja Anni Kytömäki. Heidän näytelmänsä Vain lintuja rakastanut (2025) kertoo Pentti Linkolan elämästä. Teoksen ensi-ilta on lokakuussa Valkeakosken kaupunginteatterissa. Meidän wareliaanien teatterimatka Valkeakoskelle olisi varmasti riemukas matka!

Sen sijaan vähemmän riemukkaita vaiheita sisältyi näytelmän toisen kirjoittajan, Aamulehden pitkäaikaisen toimittajan Matti Kuuselan, muistelmateoksen Journalisti – Toisenlainen toimittaja julkaisuun, kun kirjan il-

Kannet: Markku Yli-Erkkilä.

Edellisten kirjailijoiden lisäksi kaunokirjallisuutta ovat julkaisseet vuosina 2023–2025 Markku Aalto, Marjo Anttoora, Heli-Maija Heikkinen, Petri Kangas, Eeva Korpi-Hyövälti, Matti Kuusela ja Anni Kytömäki, Mai Tolonen sekä Vesa Vares. Lisäksi on julkaistu Harry Lönnrothin suomentama keskiaikainen ritaritrilogia Eufemian laulut (2023). Teos on arvokas lisä keskiaikaisen kirjallisuuden suomennosten joukkoon. Niillähän on uskollinen lukijakunta paitsi vanhan kirjallisuuden ystävien myös keskiaikaisia roolipelejä harrastavien larppaajien keskuudessa. mestyttyä käynnistettiin spekulaatiot Kuuselan toimittajantyön etiikasta.

Suomalaisten toimittajien ja mediatutkijoiden muodostama äänekäs joukko osoitti ymmärtävänsä ”faktan” ja ”fiktion” välisiä eroja paljon huonommin kuin Kuuselan monin verroin suurempi lukijakunta. Aamulehdessä pelästyttiin ja estettiin pääsy Kuuselan juttuarkistoon mediakonsernin verkkosivuilla. Kuuselan eräät kollegat ja yliopistojen ”kriittiset” mediatutkijat syyttivät Kuuselaa tosiasioiden (”faktan”) ja kuviteltujen asioiden (”fiktion”) sekoittamisesta. Siitähän ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan hänen mestarillisesta tavastaan välittää

lukijoilleen todellisuuden olennaisia ulottuvuuksia myös mielikuvituksen voimasta ammentaen.

Jyrkkä jako ”tietokirjallisuuteen” ja ”kaunokirjallisuuteen” on historiallisesti suhteellisen uusi asia. Ainakin toissavuosisadan alkupuolelle saakka oli olemassa vain kirjallisuutta. Se avasi lukijalleen erilaisia näkökulmia todellisuuteen, antoi aineksia sen ymmärtämiseen ja arvioimiseen. Kannattaa lukea vaikkapa Voltairea (1694– 1778), niin ymmärtää, mistä tässä on kysymys. Samoin kannattaa lukea Warelian tietokirjoja ymmärtääkseen, miten moninaisen kentän ”tietokirjal-

19

Esimerkistä käy vuoden 2025 uutuuskirjoihin kuuluva Esko Mäki-Soinin Salainen tyhjä tila. Tämä entinen koulutoverini salakuljetti vuodesta 1987 lähtien tuhansia tonneja Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta ItäEurooppaan. Näistä rekkamatkoista lukiessaan voi eläytyä Mäki-Soinin kohtaamiin huikeisiin käänteisiin, matkojen mutkiin ja pysähdyksiin, toisinaan jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin. Salainen tyhjä tila onkin kutkuttava seikkailukirja ja samalla faktaa inhimillisistä iloista, suruista ja kärsimyksistä.

Varsin toisenlainen tietokirja on kuluvan vuoden uutuuskirjoihin myös kuuluva Kimmo Lehtimäen yli 500-sivuinen Taistelijat – Kirjailija Konrad Lehtimäen ja tuomari Vilho Joutsenlahden kamppailu vääryyttä vastaan.

Kirjansa epilogissa kirjailija kertoo isoisänsä, Konrad Lehtimäen ystävästä Yrjö Kallisesta, jonka Kimmo Lehtimäki tapasi pikkupoikana Kallisen käydessä heidän kodissaan. Kallinen oli tuomittu kuolemaan kenttäoikeudessa vuonna 1918, mutta lopulta saanut pitää henkensä. Neljän vankilavuoden jälkeen hänet armahdettiin.

Rauhan aikana Kallinen toimi merkittävissä tehtävissä osuustoiminta- ja

20

työväenliikkeessä sekä kirjoitti merkittäviä humanistis-filosofisia teoksia.

Kimmo Lehtimäki kertoo oivaltaneensa, että Kallinen jätti myös hänelle perinnöksi pyrkimyksen paljastaa ”valkoinen valhe” eli sisällissodan voittajien kertomus, jossa koko toinen sodan osapuoli leimattiin epäisän-

M

ikko K. Heikkilän tietokirjan otsikko ja alaotsikko ovat informatiivisia: Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo (2025). Hän esittää, että tutkijoiden usein väheksymä kansanomainen perimätieto voi sisältää historiallisesti pätevää tietoa menneisyydestä ja tarjota valaistusta siihen, mitä todella on ollut ja tapahtunut.

Totuusarvonsa on ylisukupolvisilla puutarhoillakin, kuten Pirjo Silverin ja Aino Öhmanin suvun puutarhalla, Haapakalla, josta heidän kirjansa Puutarhaihmiset – Vanhassa pihassa suomalaisen puutarhakulttuurin juurilla

Warelian ehdokas Kanava-palkinnon saajaksi. Kannet: Markku Yli-Erkkilä.

Warelian ehdokas Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Kannet: Kari Jokinen.

lisuuskin” muodostaa ja kuinka sekin voi ruokkia lukijoidensa mielikuvitusta siinä missä ”kaunokirjallisuuskin”.

maalliseksi joukoksi. Todellisuudessa suomalainen vasemmisto oli määrätietoisesti ja edellä käyvästikin ajanut maan itsenäisyyttä. Kirjassaan Lehtimäki pyrkiikin esittämään oikeudenmukaisen tulkinnan siitä, kuinka myös suomalainen työväki ja työväenliike olivat isänmaan asialla.

Sellaisten julkaiseminen voisikin olla yksi kustantamon julkaisutoiminnan painopisteistä tulevina vuosina. Suomennoksen myötä alkujaan vieraskielinen teos myös tulee liitetyksi Suomen kansalliskirjallisuuteen, katsoi J. V. Snellman aikoinaan.

Ainakin suomennettu teos tulee vahvemmin liitetyksi suomalaiseen kirjalliseen elämään kuin suomentamaton teos. Jos Shakespearen näytelmiä ei olisi suomennettu jo 1800-luvulta lähtien, tämän maailmankirjallisuuden suuren klassikon vaikutus suomalaisessa kulttuurissa olisi jäänyt vähäiseksi.

K

irjassani Kirja on pitkä ajatus otan tarkasteltavaksi myös Warelian tuolloin lähes sadan kirjailijan ammatit. Heidän ammatillinen kirjonsa on suuri. Pelkästään kauno- tai tietokirjailijan töillähän vain ani harva kirjoittaja pystyy elättämään itsensä.

Se, että kirjailija on tehnyt muutakin kuin vain kirjailijan työtä on hyvä asia, kunhan myös kirjoittamiselle järjestyy aikaa. Joka tapauksessa kirjailijoiden elämänpiirien ja elämänkokemusten moninaisuus on omiaan rikastuttamaan kustantajan teostarjontaa. Mitä sitten ovat vuosina 2023–2025 julkaisseiden Warelian kirjailijoiden ammatit? Äkkipäätä laskien heistä 40 prosenttia on työskennellyt tutkimus- tai opetusalalla. Suurehkosta osuudesta ei

ole syytä huolestua, sisältyyhän noihin aloihin hyvin monenlaisia tehtäviä.

Yhteensä 47:n kirjailijan joukossa on viisi professoria, seitsemän muuta ammattitutkijaa ja seitsemän muiden oppilaitosten kuin yliopistojen opettajaa. He ovat julkaisseet Warelialla sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.

Historian professori Vesa Varekselta on ilmestynyt kaksi dekkaria, Murha maaliviivalla (2025) ja Luoti lehtitalossa (2024), tutkija Johanna Pentikäiseltä historiallinen romaani Joutsenen laulusta (2023) ja tutkija Paula Sankelolta mainittu runoteos Katoava jää.

Eufemian laulujen suomentaja Harry Lönnroth on ammatiltaan pohjoismaisten kielten professori.

Kaunokirjallisuutta julkaisseita opettajia ovat Heli-Maija Heikkinen (romaanit Asema, 2022 ja Grilli – Sitä saa mitä tillaa, 2025), Jari Olavi Hiltunen ja Ilona Tomi. Kaksi viime mainittua ovat julkaisseet Warelialla myös tietokirjoja, Hiltunen lähes 1500-sivuisen trilogian, joka muodostuu kirjoista Romuluksen sielu (2020), Theseuksen henki (2021) ja Abrahamin korpus (2022).

Muita Warelian kaunokirjailijoiden ammatteja ovat esimerkiksi virkamies,

lääkäri, poliisi, toimittaja, yritysjohtaja, lakimies, kustantaja ja kirjastonhoitaja.

Päätoiminen kirjailija on valtion viisivuotista taiteilija-apurahaa nauttiva (2023–2028) ja Finlandia-palkinnon vuonna 2020 saanut Anni Kytömäki.

Eläkettä puolestaan nauttii suunnilleen viisitoista Warelian kauno- ja tietokirjailijaa eli noin kolmannes vuosien 2023–2025 kirjoittajakunnasta. He ovat myös mukana ammattilaskelmissani.

Warelian tietokirjailijoiden ammatteja ovat muun muassa omaishoitaja, professori, pappi, lääkäri, toimittaja, kääntäjä, projektityöntekijä, opettaja, tutkija, julkaisupäällikkö, kouluttaja, hovioikeudenneuvos, työnohjaajakouluttaja, hotellivirkailija, johtaja, teatterinjohtaja. Päätoiminen tietokirjailija on teoksen Kirjailijan latu – Miten hiihtäjä Marko Tapperista tuli kirjailija Marko Tapio (2024) kirjoittaja Erkki Vettenniemi.

Warelian vuoden 2025 kirjat tuovat oman merkittävän lisänsä wareliaaniseen henkeen: uusia kirjailijoita, uusia lukijoita, uusia ”pitkiä ajatuksia” rihmastoitumassa aiempien kirjojen välittämiin pitkiin ajatuksiin. Odotankin innostuneena tulevia kohtaamisiamme Warelian myyntipöydän liepeillä!•

Vuoden urheilukirja -finalisti. Kannet: Kari Jokinen.

(2025) kertoo. ”Totuusarvoa” vaikkapa siinä mielessä, että näiden kahden naisen, äidin ja tyttären, suvussa puutarha on näytellyt merkittävää osaa vuotuisessa elonkierrossa, ollut arvokas suvun elämässä vaikuttava totuus.

Vaikuttava totuus, raaimmalla mahdollisella tavalla, sisältyy myös niihin kertomuksiin, joissa 22 iäkästä miestä ja naista kertovat, kuinka he lapsina pakenivat holokaustia. Nämä holokaustitarinat on koottu Alexander Bermanin toimittamaan vuoden 2025 uutuuskirjaan Lapset pakenivat holokaustia (suom. Miina Makkonen).

Samalla teos on yksi ensimmäisiä Warelian käännöskirjoja.

21

22

Kuva: Solar Films / Therese Andersson

Kesäpojan lukijalle Myrskyluoto-elokuva on erityisen antoisa Teksti: Salla Yli-Erkkilä

E

lokuvateatterin edessä on ihmisiä.

Lippujonon häntä! Teatterin tiskiltä alkava jono ulottuu ulkorappuja pitkin kadulle asti. Myrskyluodon Maijasta kertovan uutuuselokuvan on uutisoitu olevan poikkeuksellinen yleisömenestys ensi-illastaan alkaen, silti ihmismassa pikkukaupungin teatterilla pääsee yllättämään. Odotellessani jonoon tulee vielä kymmenkunta ihmistä lisää.

Sisällä teatterissa toinen hämmästys: jokainen 122-paikkaisen salin penkkiriveistä on tulossa täyteen. Pääsen istumaan takarivin keskelle, yksittäinen paikka on jäänyt tyhjäksi. Minun jälkeeni saliin tulee vielä muutamia ihmisiä, he täyttävät viimeiset paikat eturiviä myöten.

En ehdi kuin riisua takkini, kun elokuva jo alkaa. Merenpohjan virtauksissa huljuvat levät ja vesikasvit täyttävät suuren kankaan, kuulaat luotokuvat vaihtuvat tyrskyäviin aaltoihin. Vaikutun, asetun.

I

meydyin Myrskyluodon Maijan maisemaan kustannustoimittaessani vuonna 2023 ilmestyneen Hans Collianderin Kesäpojan. Colliander oli teini-ikäisenä kesähoidossa Myrskyluodon Maijan luojan, Anni Blomqvistin luona Ahvenanmaan koillissaaristossa, pienessä Simskälan saaressa.

Anni Blomqvistista tuli Collianderille Anni-täti, kära Tant Anni, ja koulupojan ja saaristolaisnaisen välille syntynyt yhteys kesti noista 1960-luvun kesistä aina Blomqvistin kuolemaan saakka. Heidän ystävyytensä aikana Anni-tädistä myös tuli rakastettu Myrskyluoto-kirjailija.

Colliander vieraili Simskälassa useita kertoja, hän oleili Anni-tädin luona nuoruusvuosinaan välillä pitkiäkin aikoja, mutta pääasiallisesti yhteyttä pidettiin 25 vuoden ajan kirjeitse.

Kirjeissään Anni-täti kertoi paitsi arkisista asioista myös siitä, miten

Kannet: Markku Yli-Erkkilä.

23

Aukeaman kuvat: Solar Films / Antti Rastivo.

Myrskyluodon Maijan yllättävä suursuosio heijastui hänen elämäänsä.

Colliander kirjoittaa Kesäpojassa Blomqvistin suurista menetyksistä, niistä, jotka myös loivat pohjan Myrskyluoto-kirjojen keskeisille tapahtumille, jakaa Anni-tädin mietteitä teosten syntymisestä ja niiden saamasta vastaanotosta. Kesäpoika myös kuvailee Blomqvistin saaristolaista elämäntapaa ja mutkatonta, samalla syvällistä luontosuhdetta.

V

alkokankaan alkukuvien kesäinen meriluonto vaihtuu vehreisiin kylämaisemiin. Tiina Lymin ohjaaman elokuvan tapahtumat käynnistyvät, rippikouluikäinen Maija elää nuoruutta kotitalossaan. Ahvenanmaalainen saaristolaisyhteisö on voimissaan 1800-luvun puolivälissä, arki näyttäytyy turvallisena.

Saaristolainen elämäntapa kuvitetaan valoisana ja toiveikkaana, kovuus tulee mukaan vasta vastoinkäymis-

24

ten myötä. Syntymä ja kuolema ovat elämässä läsnä hyvin konkreettisesti, niiden vaikutukset nuoreen mieleen näytetään vaikuttavasti.

Maija kapinoi aikuistumista vastaan, elämällä on tarjottavanaan nuoren tytön näkökulmasta liian paljon taakkoja. Maija voisi nykytermein olla erityisherkkä. Hän on luonnon tutkija, enteiden näkijä. Veenemo ja muut luonnonjumalat sekoittuvat hänen mielessään kristinoppiin hyvin luonnollisena osana saaristolaiselämää.

Luonto näyttää asioita, vastaa kysymyksiin ja ottaa omansa.

P

oimin elokuvasta kaikuja Myrskyluoto-kirjailijasta itsestään, siitä, mitä Colliander on Anni-tädistä kirjassaan kertonut. Blomqvist oli saaristossa kasvanut, luonnon rytmiä kuunteleva ja kaikkea elämää kunnioittava nainen.

Elokuvan arkiset kohtaukset tuovat mieleen Kesäpojan kuvaukset Anni

Blomqvistin lapsuusajoista. Tuolloin elettiin vielä lähes täysin omavaraistaloudessa, mutta kaikkea kuitenkin oli riittävästi. Elämä oli yksinkertaista, kuitenkin hyvää. Blomqvist ehti elää kahdessa hyvin erilaisessa ajassa ja kertoi kirjeissään olleensa siitä onnellinen. Esimerkiksi sähköt kotisaareen oli saatu vain vuotta ennen Collianderin ensimmäistä Simskälan-kesää.

C

olliander kertoo Kesäpojassa, kuinka Anni-täti opetti hänelle, kaupunkilaispojalle, hienovaraisesti luonnon kunnioittamista. Kyytä ei saanut ilman syytä tappaa, isokoskelon munia sai ottaa pesästä ruoaksi, kunhan osasi tehdä sen oikeassa pesinnän vaiheessa.

Kirjassa tärkeänä elementtinä mukana olevat linnut ovat useina viittauksina myös elokuvassa. Ilahdun, kun kamera tarkentuu luodon yli lentäviin haahkoihin. Linnunmunan rikkoutuminen on enne. Linnunsulilla on roolinsa arjessa ja uskonnossa.

Kun elokuvassa kerrotaan satua tontuista, mieleeni nousevat Kesäpojan pienet tarinat, joiden pohjana on nuoruuden Simskälassa Anni-tädiltä kuullut monet kuvaukset hämäränhetkistä ja pimeässä piileksivästä pahasta. Vielä 1900-luvun alun saaristolaisyhteisöissä tonttujen ja muiden henkiolentojen todellisuus oli samalla tavalla lähellä kuin sata vuotta aiemmin, yliluonnolliset tarinat luonnonvoimista sekoittuivat kristilliseen uskoon.

tapaa kohtaan. Naisten sitkeys ja rohkeus jäädä kotiin pitkiksi ajoiksi miesten lähtiessä merelle alkeellisissa varusteissaan tuntuu hämmästyttävältä. Samoin ymmärryksen ylittää pelottomuus synnyttää omin avuin pienessä saaressa keskellä merta, pitää perhe hengissä kaikissa olosuhteissa, kun yhteyttä mantereeseen ei välttämättä ole viikkokausiin. Elämän onni tiivistyi kahteen: odotukseen ja täyttymykseen.

Suolavesi on elokuvassa aivan iholla.

Pinnanalainen näytetään upein kuvin.

Meri on saaristolaiselämän toimeentulon lähde, mutta myös ainainen vaaranpaikka. Niitä se oli Blomqvistille omassa elämässään kalastajan vaimona ja äitinä, ja saman ristiriidan hän kirjoitti myös Maijan elämään. Meri ottaa ja meri antaa. Ihminen voi rukoilla ja pyytää, mutta lopulta on otettava vastaan se, mitä annetaan.

Samaa kunnioitusta tunsin Anni Blomqvistia kohtaan kustannustoimittaessani Collianderin kirjaa. Vaikka Blomqvistin elämä oli 1900-luvun loppua kohti jo monin tavoin modernimpaa kuin romaanin Maijan, hän eli silti pohjimmiltaan koko elämänsä luonnossa ja luonnosta. Viimeisinä vuosina kirjailijan piha muuttui hiljaiseksi. Kun voimat eivät enää antaneet myöten huolehtia lintujen talviruokinnasta, lintulauta pysyi tyhjänä.

Jänikset järsivät puutarhan vanhoja omenapuita.

E

lokuvan tapahtumat herättävät kunnioitusta kadonnutta elämän-

E

lokuvan lopussa soi Lasse Mårtensonin säveltämä, vuonna 1976 valmistuneesta Myrskyluodon Maija -televisiosarjasta tutuksi tullut melodia nostattavana orkesterisovituksena.

Kallioiden ja meren värisävyt ovat viimeisellä kynnyksellä lämpimät.

Elämä otti, mutta se myös antoi, enemmän kuin rippimekossa ujona elämää odottava Maija olisi osannut aavistaakaan. Samaa aavistelen Anni Blomqvistin elämästä. Pieni elinpiiri ahvenanmaalaisessa ulkosaaressa on ollut täyteläisen elämän paikka.

Kesäpoika avaa kirjan lukijalle oven tähän Myrskyluodon takaiseen todellisuuteen ja kirjailijan elämään. Pieni suuri teos syventää elokuvan tuottamaa elämystä.

Nousen penkistä vasta, kun viimeiset sävelet ovat hiljentyneet ja katsomo on tyhjä.•

25

ALKUVUODEN 2025 KIRJAUUTUUKSIA

26

Vakaan käden

sanansäilän taituruutta

Herrasmieskirjailijat Vesa Vares ja Olavi Toivola Teksti ja kuva: Päivi Remes Kirjailjat Vesa Vares (vas.) ja Olavi Toivola Helsingissä Töölönlahden edustalla.

27

Kokemus luo näköalan laveutta ja katsantokannan syvyyttä.

Kauniisti kirjoitetut kirjat ovat taitolaji, johon lukijat eivät koskaan kyllästy.

Faktan ja fiktion taitajat Olavi Toivola ja Vesa Vares kuuluvat kirjailijoihin, joiden kanssa jaksaisi jutella tuntitolkulla. Pureuduimme heidän kanssaan niin kirjoittamiseen kuin maailmanpolitiikkaankin.

S

aatuani Olavi Toivolalta ja Vesa Varekselta myöntävän vastauksen haastattelupyyntööni ryhdyin miettimään sopivan inspiroivaa tapaamispaikkaa Helsingistä. Sellaiseksi valikoitui lopulta tänä vuonna peruskorjattu Finlandia-talo.

Tapaamispäiväksi sattuu poikkeuksellisen kaunis sää. Lähestyn kepein askelin kohdetta Töölönlahden puolelta. Kuinka upean ajaton onkaan Alvar Aallon suunnittelujälki! Ja edelleen niin puhutteleva. Mieleeni pulpahtaa ajatus, että näin saatan tulla tapaamisen jälkeen kuvailleeksi myös haastateltaviani.

Olen vartin etuajassa, joten päätän tutkiskella sopivaa kuvauspaikkaa hieman ennakolta. Samassa huomaan, että pöydässä istuu jo Olavi Toivola. ”Isäni opetti, että tapaamisessa pitää olla aina ajoissa, viittä vailla on jämpti, hän sanoi”, Olavi toteaa.

28

Myös Vesa Vares saapuu paikalle etuajassa. Keskustelumme lähtee siis vauhtiin hyvien tähtien alla.

Koska molemmilla herroilla on takanaan pitkä ja monipuolinen työura, haluan aluksi selvittää, mikä miehet sai aikanaan siirtymään kirjailijoiksi.

sinä. Syntyi romaani Jahtivoudin kaksi elämää, jonka päähenkilö oli 101-vuotiaaksi elänyt jahtivouti Martti Rekonpoika Hastig (1682–1784). Historia ja aikakauden kuvaus olivat faktoja, mutta Martin elämää elin minä. Siksi kirjoitin minämuodossa. Se antoi ylimääräistä tilaa tunteille ja ajatuksille.”

Olavi Toivola aloittaa: ”Olen lukenut koko elämäni hirmuisen paljon. Äitini mukaan aloitin lukemisen viiden vanhana. Dekkaritkin kuuluivat kuvaan jo silloin 40-luvun lopulla. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja tein sitä koko työurani jossakin muodossa. Eläkkeelle siirryttyäni ajattelin, että nyt pitää kirjoittaa kirja. Syntyi ensimmäinen tietokirjani Puusta pehmopaperiin, Nokian Paperin historia 1865–2005.

Olin selvittänyt, että pehmopapereista ei ollut kukaan kirjoittanut historiikkia missään, ei millään mantereella.” Historiikki aurasi väylän kirjailijaksi.

Toivolalta ilmestyi vielä toinen sukuun liittyvä historiallinen kirja, Abraham Braxin kunnia. Siinä päähenkilönä on miehen toinen esi-isä 1800-luvulta.

T

V

oivola on toiminut myös yrityskummina. ”Ajattelin, miten hyvä olisi ollut itsekin kolmikymppisenä tietää yritysmaailmasta tiettyjä asioita. Kirjoitin johtajuusoppaan Johtajan ilo ja tuska – kokemus opettaa”, Olavi kertoo.

Seuraavaksi Toivolalla oli vuorossa historiallinen romaani. ”Romaanin kirjoittaminen oli kytenyt mielessäni pitkään. Kun sitten tein sukututkimusta, löysin esi-isäni 1600–1700-luvulta.

Hän oli toiminut muun muassa Kaarle XII:n sotilaana ja isovihan aikana sis-

”Sitten ikää alkoi karttua sen verran, että aloin kaivata kirjoitettavaa, jossa taustatyö ei kestäisi vuosia, pedantti ihminen kun olen.”

Vuoroon astuivat 1930-luvulle sijoittuvat dekkarit. Mutta ennen kuin sukelletaan niiden pariin, annetaan puheenvuoro Vesa Varekselle, jonka nimikin jo velvoittaa kirjoittamaan dekkareita. esa Vares saattaa tuntua dekkaristin taiteilijanimeltä, mutta tässä tapauksessa nimi on ihan oikea. ”Kyllä kaikki Reijo Mäen kirjoittamat Vares-dekkarit on tullut luettua”, Vesa naurahtaa. ”Itselleni kirjoittaminen on ollut luontaista. Koen aina olleeni parempi kirjoittaja kuin puhuja”, hän jatkaa.

Vesa Vares on valtiotieteen tohtori, poliittisen historian tutkija ja Turun yliopiston professori. Vareksen tieteellisten tekstien syntymekanismi voi

hämmästyttää joitakin. ”Kirjoittaessani tieteellisiä tekstejä en juurikaan suunnittele niitä ennakkoon. Aivoni lähtevät kunnolla liikkeelle vasta, kun kirjoittamisprosessi alkaa. Pikkuhiljaa alkaa erottautua oleellinen epäoleellisesta ja kirkastua, mikä liittyy mihinkin.

Kirjoittaminen on luontainen tapani ajatella.”

Kannet: Albert Edelfeltin piirroksen pohjalta Mikko Ylinen.

Fiktion kirjoittaminen on Varekselle erittäin mieluinen tapa luoda vastapainoa tieteellisille teksteille, joissa faktojen tarkastus on todella aikaa vievää. ”Ajatelkaa, mikä nautinto tiedemiehelle on saada keksiä kaikki”, mies puuskahtaa pilke silmäkulmassa. Todellisuudessa Vares käyttää apunaan paljon asiantuntijoita faktojentarkistajana: myös fiktiokirjoissa tulee olla asiatiedot kohdallaan.

Vares tunnetaan armottoman kovana lähihistorian tuntijana. Hän alkoi jo 1980-luvulla perehtyä Suomen ja Saksan välisten suhteiden historiaan. Hän on kirjoittanut paljon myös Suomen politiikasta, erityisesti Kansallisen Kokoomuksen historiasta.

Vares on myös kova urheilufani. Erityisesti jalkapallo ja yleisurheilu sytyttävät tämän urheiluaiheisia dekkareita kirjoittavan tiedemiehen. ”Päätymiseni kirjoittavaksi ihmiseksi on suurelta osin urheilun ansiota. Teiniikäisenä ahmin kaksi entisen seiväshyppääjän Eeles Landströmin kirjoittamaa

29

”Ajatelkaa, mikä nautinto tiedemiehelle on saada keksiä kaikki.”

urheiluaiheista fiktioteosta, Kohti päämäärää ja Tavoitteena kultamitali. Ne saivat minut kirjoittamaan pöytälaatikkoon lukuisia vastaavia kuvauksia kuvitteellisista olympialaisista ja urheilijoista.”

Lukupinoon etsiytyi myös tuttuja dekkarisuuruuksien teoksia. ”Agatha Christie ja Arthur Conan Doyle löytyvät minunkin listaltani”, Vares myöntää. Pöytälaatikkoon alkoikin ennen pitkää kertyä myös dekkareiden käsikirjoituksia.

Ensimmäisen Vesa Vareksen dekkarin Kuolema kasarmilla syntyhistoria vie miehen armeija-aikoihin. ”Kirjasta oli tavallaan 1990-luvun alussa jo ensimmäinen versio kirjoitettuna, sillä kirjasin muistiin silloisten armeijakavereiden juttuja ja tapauksia. Tein kehyskertomukseksi dekkarin. Lopulta kirjasta jäi suurin osa armeijakaverien jutuista pois.”

Dekkarin kirjoittamisessa Varesta kiehtoo ajatus, että kirjan hahmot ovat ikään kuin hänen armoillaan ja tekevät mitä mies haluaa. ”Tosin aika pian huomasin, että ei se mene ihan niinkään.

Kirjani henkilöt pystyvät näköjään saa-

30

maan oman tahdon. Osa sivuhenkilöksi tarkoitetuista hahmoista saattaa myös yllättäen kasvaa ja vallata pääroolin.”

Olavi nyökkäilee. ”Tunnistan kirjoitustyylisi, minullakaan ei ole valmista juonta muistiin kirjattuna ryhtyessäni kirjoittamaan, vaan teksti elää ja juoni muuttuu tekstin edetessä, tarina kertoo itse itsensä.”

T

ässä keskustelussa saa rönsyillä ja työntää vapaasti lusikkaansa syvemmälle soppaan. Olavi tarttuu Vesan tiedemiestaustaan. ”Minulla oli elämässäni sellainen lyhyt vaihe, jolloin opiskelin matematiikkaa Helsingin yliopistossa. Ihmettelin kerran, miksen saanut tentistä täysiä pisteitä, vaikka tehtäväratkaisuni oli oikea. Menin tivaamaan asiaa professorilta. Hän sanoi, että olin oivaltanut päättelemällä oikean vastauksen, mutta perustelut puuttuivat. Minulla on kuulemma sellaiset aivot, joita hän kutsui oivaltaviksi.”

Miten oivaltava kirjoittaja valikoi aiheensa? Molemmat ovat asiasta yksimielisiä. ”Haluamme kirjoittaa aiheista,

joita ei ole aikaisemmin juurikaan tutkittu eikä niistä ole kirjoitettu.”

1980-luvulla oli kirjoitettu paljon Suomesta valtiona, lisäksi erilaisia tekstejä löytyi äärivasemmistosta ja äärioikeistosta. ”Siitä välijoukosta ei kukaan tutkija ollut kiinnostunut, mutta itseäni se kiinnosti. Päädyin erikoistumaan maltilliseen oikeistoon ja liberaaleihin, jossa aukko oli kaikkein suurin”, Vares perustelee tietokirjojensa aihealueita.

Mitä tulee urheiluun, se on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana Vareksen kirjoihin aiheeksi yhä tiiviimmin. ”Vedin Jokisipilän Markun kanssa urheilun historiaan liittyviä kursseja yliopistolla. Olen itse jalkapallohullu.

Kun Markku kirjoitti jääkiekon historiasta, sain kipinän kirjoittaa vastaavanlaisen teoksen jalkapallosta. Luontevasti urheilun aihepiiri siirtyi sitten dekkareihinkin.”

Vares on lisäksi kirjoittanut tilaustöinä myös muutamia elämäkertoja, muun muassa Ben Zyskowiczista. Tämän vuoden kesällä häneltä ilmestyi urheiludekkari Murha maaliviivalla.

Lokakuussa 2025 Varekselta ilmestyy kirja Petos, hurmos ja ero. Suomalaissaksalainen suhde 1939–45, joka käsittelee Suomen ja Saksan suhteita sotaaikana.

Olavi syttyy aiheesta. ”Minä sijoitan dekkarini juuri sotien väliseen aikaan eli 1930-luvulle. Kun kirjoitin natseista ja suomalaisten asenteista heitä kohtaan, käytin lähdeaineistona myös Vesan gradua, jossa olit käynyt läpi Suomen lehdistön mielipiteitä ja kirjoituksia juuri 30-luvun aikana ennen toista maailmansotaa.”

Miesten tiet risteävät siis tässäkin suhteessa. Edetäänpä syvemmälle fiktion puolelle.

K

Kan

net :M

arkk

u Yl

i-Er k

kilä

.

umpikin kirjailijoistamme kirjoittaa Warelian kustantamana sarjamuotoisia jännitysromaaneita. Olavi Toivola kirjoittaa Akseli Salo -sarjaa, josta on ilmestynyt neljä osaa ja viides on tekeillä. Vesa Vares tuottaa rikoskomisario Anne Sirkiä -sarjaa, josta työn alla on neljäs osa.

31

Toivola sijoittaa dekkareidensa tapahtumat 1930-luvulle. Vareksen jännitysromaaneissa eletään 2010-lukua. ”Syy siihen, miksen ole kirjoittanut dekkareitani nykypäivään on, että ymmärrän tietotekniikasta vielä jotenkin 2010-luvun maailman, mutta nykyajasta sen suhteen olen pudonnut kelkasta enkä sosiaalisessa mediassakaan ole kotonani”, Vares kertoo. ”Lisäksi nykypäivän poliisityön kuvaaminen olisi liian vaikeaa. Kun lukee tämän päivän dekkaritarinoita, niissä tietojen käsittely ja poliisitutkinta on monimutkaista ja digivoittoista.

Ei sinne kannata meikäläisen mennä sormiansa pistämään”, Olavi täydentää.

Koska miehet lukivat nuorena poikien seikkailukirjoja, joista siirtyivät aikuisten jännityskirjojen pariin, dekkari genrenä tuntuu hyvin omalta.

Kannet:

inen.

Kari Jok

”Poika- ja nuoruusvuosien tietyt jännityskirjat ovat luoneet jonkun sellaisen taustan, joka kummittelee edelleen.

Lisäksi siinä on oma viehätyksensä, kun saa rakentaa ovelan arvoituksen ja juonen sekä piilotella mahdollisimman pitkään murhaajaa”, Olavi jatkaa.

32

”Kyllä dekkarissa pitää jännitystä olla, vaikka murhaaja ei viimeiselle sivulle asti salassa säilyisikään. Mitä tulee itse kirjoitustyyliin, dekkareita lukiessani minua on jotenkin viehättänyt huomattavasti enemmän klassinen ja nimenomaan naisten tapa kirjoittaa kuin

miehinen rymistely. Suosikkeihini kuuluvat ruotsalaiset kirjailijat kuten Anna Jansson ja Viveca Sten”, Vesa kertoo. ”Meistä kumpikaan ei taida olla kiinnostunut lukemaan dekkareita, joissa koko maailma on vaarassa ja sekä Valkoinen talo että Suomen presidentin linna räjähtävät ja valtava kulkutauti uhkaa koko ihmiskuntaa tai joissa painottuu väkivaltainen puoli”, miehet pohtivat.

Olavi jatkaa: ”Olen kutsunut kirjoittamiani kirjoja nimellä vanhanaikainen lukukirja. Meno niissä ei ole villiä, ja tarinan lisäksi kirjani kertovat samalla ajankuvaa. Siinä yhteydessä lukija usein oivaltaa nykymenon samankaltaisuuden ja alkaa ehkä pohdiskella.”

Mitä tulee dekkareiden merkitykseen kaikkinensa, on molempien vastaus jälleen hyvin samankaltainen. ”Matkustaessani työssäni paljon ulkomailla erityisesti 80- ja 90-luvulla, minulla oli oman minän säilyttämiskeinona se, että saapuessani hotellihuoneeseen pistin lukulasini ja dekkarin yöpöydälle.

Dekkari oli matkakumppani ja pala kodikkuuden tunnetta”, Olavi muistelee.

Vesallakin luettava kirja pitää olla fyysinen. ”Myös kansikuvat ovat tärkeitä”, hän lisää.

M

olempien herrojen dekkareissa on hyvää suomen kieltä. Ne ovat selvästi kohdanneet hyvän kustannustoimittajan silmät.

”Osuit naulan kantaan. Hyvä kustannustoimittaja on minulle erittäin tärkeä, sillä kirjoittamistapani sekä dekkareissa että tiedekirjoissa on se, että ensimmäisissä luomuksissa tekstiä on lopputuotteeseen verrattuna kaksinkertainen määrä. Kirjoitustyön alkuvaiheessa en kiinnitä kieleen huomiota, koska tärkeämpää on saada tarina ulos. Sitten alkaa viilaus”, Vesa kuvailee ja kiittelee kustannustoimittaja Salla Yli-Erkkilää.

Tiedetaustasta on sekä hyötyä että hieman haittaa. ”Edelleenkin helmasyntinäni on pyrkimykseni selittää vähän liikaa. Vuoropuhelussa repliikit ovat edelleen vähän pitkiä. No, eivät ne mitään waltarimaisia sentään ole. Kun Mika Waltaria aikoinaan luki, yksi repliikki saattoi olla koko sivun mittainen”, Vesa pohtii.

Olavilla on vinkki Vesalle dialogin kirjoittamiseen: ”Minä puhun välillä dialogit ääneen. Sillä tavalla saan ne luonnollisemmaksi. Tosin 30-luvun dialogi oli ilmaisultaan ja jopa sanoiltaan hyvin erilaista kuin nykyinen keskustelutyyli.”

S

iirrymme fiktion puolelta hetkeksi nykyajan maailmantilanteen todellisuuteen. Pyydän miehiä peilaamaan nykytilannetta historian kylmän sodan ja maailmansotien aikakausiin. Onko Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin kaltaista valtionpäämiehen epäloogista esiintymistä valeuutisineen koettu aikaisemmin? Miten Venäjän Vladimir Putin peilautuu maansa historian johtajiin?

Olavi Toivola aloittaa. ”Venäjän Stalin teki omia temppujaan Ukrainassa 1930-luvun alussa, tappoi nälkään, siirsi viljelijöitä Siperiaan, alisti kuten Putin nyt. Hitler nousi valtaan ja teki tiettyjä vallan askelmerkkejä. Se, mitä Trump tekee nyt ei ole ainutlaatuista. Yhdysvalloissa mielenosoittajia syytetään kapinasta ja heitä vastaan lähetetään armeijan joukkoja. Hitlerillä oli ihan samantapainen taktiikka. SA- ja SS-joukot pantiin asialle, kun joku vastustaja oli Saksassa liikkeellä. Tietyt asiat toistuvat.”

Vesa Vares jatkaa: ”Toisaalta Hitler ja Stalin eivät ole likikään ainoita, jotka ovat toimineet samalla tavalla. Mutta nykytoiminta on samanoloista verrattuna aikaan, jolloin Neuvosto-Venäjä syntyi. Silloin syntyi järjestelmä ja valtio, joka ei pelannut ollenkaan niillä säännöillä tai logiikalla, joihin oli siihen mennessä totuttu. Lisäksi historiasta muistetaan Italian Mussolinin aika ja Ranskasta Napoleonin aika, silloin oli samantyylistä menoa. Mutta vastavoimat olivat sitten kuitenkin lopulta niin suuria, että ne nujersivat Saksan ja Italian pakottaen ne ikään kuin loogiseen ruotuun.” ”Nykytilannetta analysoisin niin, että etenkin Trump käyttäytyy, miten sattuu. Putinissa näkyy vanha venäläinen perinne. Hän on outo tapaus siinä mielessä, että hän kuitenkin pelasi toistakymmentä vuotta, Georgia poikkeuksena, järjestelmän säännöillä. Krimin valtauksesta lähtien hän on lähtenyt ai-

33

Mitä uutta fiktion kirjoittaminen on opettanut konkarikirjailijoillemme?

van oudolle uralle. Hänen tekemisiään ei pysty enää ennakoimaan”, Vares lisää.

Olavi jatkaa: ”Nykytilanteessa myös Kiina on mielenkiintoinen. Ihmettelen, minkä järjen mukaan siellä pelataan.

Mutta Kiinassa taidetaan osata shakin peluuta jopa paremmin kuin Venäjällä Putin. Trump ei vaikuta osaavan lainkaan ennakoivia shakkisiirtoja.” ”Yleensä diktaattorit muuttuvat jossain vaiheessa vanhoillisemmiksi. Mutta se, mikä nyt on täysin erilaista aikaisempaan, on valeinformaation hyödyntäminen”, Vesa sanoo.

Olavi pohdiskelee lisää: ”Mitähän Putin mahtaisi sille, jos tekoäly lukisi Venäjän perustuslain sananvapauskohdan ja ottaisi sen todesta? Algoritmit alkaisivat toistuvasti arvostella hallituksen toimia.

Miten KGB pysäyttäisi tällaisen vyöryn, jossa ihmiseen ei pääse käsiksi? Lisäksi katolinen kirkko on aina ollut suuri vaikuttaja. Uuden paavin liikkeet voivat tuoda mielenkiintoisia sivujuonteita…”

34

O

n selvää, että myös nykyisessä ja tulevassa maailmassa pitää osata lukea ja tulkita erilaisia tekstejä. Tulevaisuuden aikuisetkin pitää saada lukemaan. Pitkäjänteisyyden ja keskittymiskyvyn voi saada takaisin – se ei tapahdu hetkessä, mutta se on mahdollista. Aikuisten esimerkki on tässäkin tärkeä. ”Lapset pitää totuttaa tarinoihin ja lukemiseen. Luin aikanaan kahdelle tyttärelleni hyvin pitkiä iltasatuja”, Vares konkretisoi. ”Harry Potter herätti aikanaan suuren lukuinnostuksen nuorten parissa. Minä uskon nuorisoon. Jo pieni lapsi valitsee kirjan mieluimmin kuin tietokoneen”, Toivola lisää.

voinut kuvitella, että ryhdyn kirjoittamaan tarinaan romanttisia juonenkäänteitä”, Vesa Vares tunnustaa. ”Minä en ole somessa. Siksi minua on hämmästyttänyt, kuinka usein lukijat vaikkapa kaupassa tunnistavat minut ja tulevat antamaan palautetta kirjoistani”, Olavi Toivola toteaa.

Niin kauan, kun meillä on keskuudessamme hyviä, ajattelevia ja kirjoittavia ihmisiä, meillä on sillanrakennusvälineet parempaan tulevaisuuteen. Suljen takanani Finlandia-talon oven. Poistuessani askeleeni tuntuvat entistä kepeämmiltä.•

I

hminen onneksi omaa kyvyn kehittyä myös aikuisena. Mitä uutta fiktion kirjoittaminen on opettanut konkarikirjailijoillemme? ”Kirjoittaminen toi esiin yhden aivan uuden puolen itsestäni. En olisi ikinä

Kirjoittaja on Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja ja vapaa toimittaja.

Kannet: Markku Yli-Erkkilä.

Totuuden murusia etsimässä Teksti: Marko A. Hautala

Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo (Warelia 2025)

N

orjan arktisen yliopiston kveenin ja suomen kielen lehtori ja Tampereen yliopiston monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti Mikko K. Heikkilä on kirjoittanut oivallisen kirjan. Luin sen elokuussa 2025 tuoreeltaan hotellihuoneessani Sastamalan Ellivuoressa iltapuhteeksi ja vieläpä yhdeltä istumalta miltei kannesta kanteen. Sastamalaan olin tullut Alatorniosta Kirjakorttelin Yö -tapahtuman vuoksi.

En muista lukeneeni montakaan kirjaa samanlaisella intensiteetillä kuin Heikkilän teoksen, joka on sentään tietokirja. Sellaiset kun tuppaavat olemaan kovin puuduttavaa luettavaa. Jonkinlaisena vertailukohtana voisin mainita kauan sitten lukema-

ni Dan Brownin Da Vinci -koodin (2004), kaunokirjallisen viihteellisen opuksen, jossa fakta ja fiktio lomittuvat harvinaisen vetäväksi trilleriksi.

Jotakin samaa koin myös Heikkilän Taruissa on totta -kirjan parissa. Mutta siinä missä Brownin kirjassa faktat on pantu palvelemaan fiktion tarkoitusperiä, Heikkilä toteaa, että historiantutkijalla ei saa olla muuta päämäärää kuin totuuden kertominen siinä määrin kuin se mahdollista on. Olen tästä Heikkilän kanssa täysin samaa mieltä, kuten siitäkin, että on aina ankarasti tuomittavaa, jos tutkija pyrkii tutkimuksessaan muuntelemaan faktoja omien tarkoitusperiensä mukaisesti.

ruja ja legendoja, jotka ovat suullisena perimätietona (runomuodossa) välittyneet sukupolvelta toiselle ja saaneet kirjallisen muodon vasta vuosisatoja syntyhetkeään myöhemmin. Näiden tarujen taustalta Heikkilä on löytänyt totuuden siemeniä. Intohimoisen tiedemiehen ja kielentutkijan tunnollisuudella hän on kiinnittänyt tarkoin huomionsa myös nimien ja sanojen etymologiaan sekä niiden kirjoitusasuun, joka oli riippuvainen kirjoittajan oikeinkirjoitustaidosta. Keskiajalla jokainen kirjuri skriivasi tyylillään, kuulemansa ja ymmärryksensä mukaisesti, ja kieli vaihteli latinasta muinaisskandinaaviin.

M

Erityisesti Heikkilä näyttää paneutuneen piispa Henrikistä ja hänen

ikko K. Heikkilä käsittelee kirjassaan koko joukon vanhoja ta-

35

surmaajastaan Lallista kertovaan keskiaikaiseen legendaan, sillä hän on kirjoittanut aiheesta jo väitöskirjassaan Bidrag till Fennoskandies språgliga förhistoria i tid och rum (Helsingin yliopisto 2014), Tampere University Pressin julkaisemassa tutkimuksessaan Kuka oli herra Heinäricki? ‒ piispa Henrikin arvoitus (2016) sekä kolme vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan Heinien herrat. Suomen historian pisin perinne (Warelia 2022).

Samaa hurjuutta näyttäisi olleen myös pirkkalaispäällikkö Matti Kurjessa, jonka Heikkilä sangen loogisesti todistaa olleen historiallinen henkilö.

Legendan mukaan Eerik ja Henrik purjehtivat yhdessä Turun seudulle käännyttämään suomalaispakanoita.

Heikkilä on tutkimustyönsä perusteella päätynyt siihen johtopäätökseen, ettei Henrik-nimistä englantilaislähtöistä piispaa koskaan ollutkaan, vaan kyseessä oli Nousiaisissa 1100-luvulla vaikuttanut saksalainen lähetyssaarnaaja ja munkki Heinrich, jonka nimi vääntyi kansan suussa ”Heinärikiksi”.

Pyhäksi Henrikiksi Heikkilä arvelee Eerik Jedvardinpoikaa, joka tunnettiin kuningas Eerik IX:nä ja joka sittemmin pyhitettiin Suomeen tekemänsä sota- eli ristiretkensä ansiosta. ”Heinärikki” jäi Suomeen jatkamaan lähetystyötään, kunnes talonpoika Lalli surmasi hänet Köyliönjärven jäällä.

L

allissa on paljon Kalevalasta tuttua Kullervo-henkeä. Samaa hurjuutta näyttäisi olleen myös pirkkalaispäällikkö Matti Kurjessa, jonka Heikkilä sangen loogisesti todistaa olleen historiallinen henkilö. Joskus 1200-luvulla elänyt Kurki lukeutuu Lallin tavoin varhaisimpiin nimeltä tunnettuihin suomalaisiin. Liekö Matti Kurjen sukua ollut tuo keskiaikaisen Elinan surmarunon päähenkilö Klaus Kurki, jonka oikean henkilöllisyyden Heikkilä on perinpohjaisesti ja uskottavasti selvittänyt poikkitieteellisin keinoin.

Vaimonsa ja lapsensa surmaamiseen 1470-luvulla päätynyt Laukon kartanon herra muistuttaa äkkipikaisuudessaan Lallia. Kun miettii nykyajan perhesurmia – ne eivät ole Suomessa mikään uusi ilmiö –, vaikuttaa Elinan surmasta kertova balladi surullisen realistiselta.

36

I

tseäni Mikko K. Heikkilän kirjassa kiinnostivat aivan erityisesti Antti Keksiin ja pirkkalaisten arvoitukseen keskittyneet tutkielmat – viimeksi mainittu jo siksikin, että opiskelin 2000-luvun vaihteessa Oulun yliopistossa Suomen ja Skandinavian historiaa professori Jouko Vahtolan johdolla.

Heikkilän kritisoima Vahtolan pirkkalaiskäsitys tuli minulle kovin tutuksi, mutta omaa kantaa en erilaisten käsitysten välillä muodostanut. Heikkilä perustelee kirjassaan yksityiskohtaisesti käsityksensä, että birkarlien ja Pirkkalan välillä on selvä yhteys, eli birkarlit olivat kotoisin Pirkkalasta.

Vahtola tämän yhteyden kiisti, vaikka tiedostikin hämäläisasutuksen varhaisen keskittymisen Perämeren kaareen (Kemi, Tornio, Piitime, Luulaja).

Jo paikannimet Kemi ja Tornio ovat hämäläisten antamia. Sitä Vahtola ei sen sijaan kiistänyt, että useimmat birkarl-suvut olivat hämäläistä alkuperää. Tätä suuresti arvostamaani professoria – ja väitöskirjani toista ohjaajaa – ei kuitenkaan voine pitää varsinaisena pirkkalaistutkijana, vaikka hän olikin sivunnut aiheeseen liittyvää problematiikkaa jo omassa väitöskirjassaan Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus (1980).

Mikko Heikkilä nostaa Ylitornion Marjosaaressa 1600-luvulla eläneen Antti Mikkelinpoika Keksin (Kiexi, Kexi) varhaisimmaksi nimeltä tunnetuksi itämerensuomalaiseksi runonlaulajaksi. Tämä on merkittävä huomio, sillä aikaisemmin Keksiä on pidetty ”vain” ensimmäisenä suomenkielisenä runoilijana (mm. Arto Junttilan kirjoitukset). Talonpoikana, ruotusotilaana ja runonlaulajana perheensä elättäneeltä Keksiltä tunnetaan ainoastaan kaksi virttä: Oulun skoulun teinipoika ja Keksin laulu (Tornionjoen tulvasta 1677).

Heikkilän mukaan vuoden 1677 kevättulva oli todellakin tuhoisa. Keksin laulu on 212-värssyinen nelipolvinen trokee (siis kalevalamittainen runoelma), ja se on painettu arkkiveisuksi vuonna

1829. Italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi kuuli laulun kierrellessään Tornionlaaksossa vuonna 1799. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (2010) mainitsee kyllä Acerbin, mutta mainintaa Antti Keksistä kirjasta on turha hakea. Ilmeisesti mainittuun historiakirjaan pääsemiseksi edellytettiin vähintään yhtä julkaistua kirjaa, sillä mukaan ei ole mahtunut myöskään kotikylässäni Alatornion Ruottalassa 1800-luvulla elänyt Petter Abram (Pekka Aapo) Herajärvi. Tämän ”Kalkkimaan pappina” tunnetun runojen ja pilkkalaulujen sepittäjän maine kantautui jo elinaikanaan Helsinkiin asti.

Antti Keksi oli ensimmäinen suomen kielellä tai millään muullakaan itämerensuomalaisella kielellä, mukaan lukien karjala ja viro, kalevalamittaisia runoja laulanut ja sepittänyt varmuudella nimeltä tunnettu henkilö. Keksi on niin merkittävä mies, että hänen kunniakseen luulisi pystytetyn patsaita ja muita monumentteja ja nimetyn aukioita ja kouluja jo kauan sitten. Kesään 2025 asti ainoa muistomerkki oli kuitenkin muistokivi Ruotsin puolella (yläkuva). Se pystytettiin Korvan kylään Tornionjoen länsipuolelle vuonna 1955, jolloin Antti Keksin kuolemasta oli kulunut 250 vuotta.

Antti Keksi oli syntyisin Suomen puolelta Ylitorniosta. Aavasaksanvaaran huipulle, Kruununnäyttämön vieressä olevalle kallionseinämälle, kiinnitettiin kesällä 2025 kuvanveistäjä Sofia Saaren Keksin muistolle tekemä reliefi Tulva (alakuva). – Molemmat kuvat heinäkuussa 2025 Marko Vesterbacka.

37

Tiettävästi Herajärveltä, kylähulluksi leimautuneelta originellilta, julkaistiin vain yksi Krimin sotaan liittyvä arkkiveisu: Kalkkimaan pojan laulu Engelsmannein käytöksistä Oulun läänissä kesällä 1854 (painettu Oulussa 1854).

Antti Keksistä vielä sen verran, että kotikylässäni sijainneella Jänkälän uudistilalla syntynyt Jaakko Juhonpoika Karvala avioitui 1790 Katariina (Kaarina, Kaisa) Joosepintytär Kiexin kanssa. Pariskunta asui Jänkälässä kuolemaansa saakka. Katariinan Jooseppi-isä oli Antti Keksin pojanpojanpoika. Ei ole tiedossa, saiko edellä mainittu Herajärven Pekka poikasena kuulla Jänkälän Kaisa-muorilta tämän isoisän isoisän sukupolvelta toiselle välittyneitä viisuja, mutta mahdollista se toki on. Pekka oli syntynyt 1830 ja Kaisa kuoli 1844.

M

utta sitten takaisin pirkkalaisiin.

Keskiajalla, ilmeisesti ainakin 1200-luvun lopulta lähtien Kemi-Tornion seudulla ja sen pohjoispuolella kaupankäynnistä ja lappalaisten verotuksesta vastasivat ”birkarlit” (ruots. birckarlar), joita kansan suussa kutsuttiin pirkkalaisiksi. Vahtola on tarjonnut birkarlien vaihtoehtoiseksi suomenkieliseksi nimitykseksi pirkkalaisten sijaan pirkkamiestä, mutta Heikkilän mukaan se on ”lähinnä kirjoituspöytäkonstruktio”. Lapissa nämä pirkkalaiset edustivat eräänlaista rälssiä, jonka katsotaan saaneen alkunsa kuningas Maunu Ladonlukon 1279 antamasta Alsnön asetuksesta. Rälssi tarkoittaa verovapautta, mutta tiettävästi pirkkalaiset tilittivät kruunulle ainakin osan lappalaisilta keräämistään veroista. Mahdollisesti Maunu vahvisti myös birkarlien oikeudet samoihin aikoihin, vaikka varhaisin varma tieto pirkkalaisista saamelaisten laillisina verottajina löytyykin vasta vuodelta 1328. Heikkilän arveluiden mukaan pirkkalaispäällikkö Matti Kurki olisi näet saanut verotusoikeuden Maunulta 1270-luvulla.

Varsinaista rälssiä ‒ kartanoissaan asuvia ase- ja ratsumiehiä ‒ tai porva-

38

ristoa ei Pohjois-Suomessa ollut, sillä ennen 1400-lukua Kemin pitäjästä katsottuna lähin kaupunki oli Satakunnassa sijaitseva Ulvila, ja porvarit olivat nimenomaan kaupungeissa asuvia kauppiaita ja käsityöläisiä. Myöhemminkään Lapissa ei juuri aatelisia esiintynyt. Kun muualla Suomessa maakauppiaat kuuluivat pitäjien johtavaan talonpoikaisryhmään, talonpoikaisylimystöön, jonka joukosta valittiin nimismiehet, neljännesmiehet ja lautamiehet, Lapissa pirkkalaiset muodostivat tällaisen ryhmän.

Mutta voisiko olla mahdollista, että sekä rälssi- että birkarl-oikeudet olivat saaneet alkunsa jo Maunun isän, hallitsija-herttua Birger Maununpojan eli Birger-jaarlin aikana? Hämeeseen 1240-luvulla suuntautuneen sotaretkensä myötä Birger pyrki sitomaan Suomen tiiviimmin Ruotsiin ja pestaamaan häntä tukeneet suomalaiset heimopäälliköt uskollisiksi alamaisikseen. Näin varmistettiin myös paavin vaatiman kristillisen lähetystyön jatkuminen uudelleen pakanuuteen kääntyneessä Hämeessä, minkä vuoksi sotaretki sai ristiretken sädekehän.

Valloittajat ovat kautta aikain ostaneet vallattujen kansojen uskollisuuden myöntämällä paikallisille mahtimiehille etuoikeuksia, mutta hämäläisiä enemmän Ruotsin hallitsija luotti ruotsalaisiin ja saksalaisiin palkkasotureihinsa, jotka jäivät Suomeen lahjoitustiloilleen ja muodostivat keskiaikaisen rälssin.

Näin oli menetellyt jo edellä mainittu Eerik Jedvardinpoika sotaretkellään Varsinais-Suomeen 1150-luvulla. Maihin laskettuaan hän värväsi rannikkoseudun kristittyjä ruotsalaisia sotaväkeensä ja lahjoitti näille kiitoksena onnistuneesta retkestä läänityksiä.

Yksi värvätyistä oli Pyhämaalla 1100-luvulla elänyt Rötker Ingenpoika, jota on sittemmin pidetty ‒ kenties virheellisestikin ‒ Jägerhorn af Spurila -suvun kantaisänä ja ensimmäisenä tunnettuna paimiolaisena. Tämän jos-

kus keskiaikana aateloidun suvun vaakunassa esiintyy metsästystorvi (jägerhorn), joka on liitetty nimenomaan sotaretkellä torveaan töräytelleeseen Rötker Ingenpoikaan. Tieto on peräisin Jägerhorn af Spurilan vuonna 1769 tehdystä sukutaulusta, joka tekstin mukaan perustuu suvun esi-isien ”totuudenmukaisesti” kertomaan tarinaan. Uusin tutkimus väittää suvun esihistorian olevan pelkkää legendaa, mutta mene ja tiedä vaikka siinäkin totuudensiemen piilisi. Saattoivathan vanhat tarut elää aatelisten suussa siinä missä rahvaankin, ja kenties jotakin oli välillä kirjoitettu muistiinkin.

Tuli vain on tuhonnut vuosisatojen kuluessa tuntemattoman määrän vanhoja asiakirjoja, jolloin tarkkaa selvyyttä asiasta on mahdotonta saada.

Edellä oleva esimerkki liittyy omiin sukujuuriini, sillä sukututkijat ovat seuranneet isänisäni äidinisän esivanhempia aina kyseiseen ruotsalais-tanskalaista viikinkisukua (?) olleeseen Rötkeriin saakka. Olivatpa varhaisimmat sukutaulut sitten tarua tai ei, Kurikan seudulla 1600-luvun lopulta lähtien eläneet Jungström/Marttila-, Hällberg/Hellberg/Kallio- ja Opas-nimiset esi-isäni olivat talonpoikaista syntyperää ja toimivat useammassa sukupolvessa seppinä. Liekö Orisbergin rautaruukin seppämestarina 1700-luvun alkupuoliskolla häärinyt ruotsalaissyntyinen Elias Hane tuonut Brita-tyttärensä kautta isänpuoleiseen sukuuni aivan erityisiä kädentaitoja? Minut tuo taito tosin hyppäsi yli.

Opasta edeltäneet Forlundiukset ja Raumannukset olivat olleet vielä säätyläisiä Pirkkalan seudulla, heidän Kokemäellä ja Sääksmäellä asuneet esivanhempansa aatelisiakin.

E

nsi kerran vuoden 1374 asiakirjassa esiintyneen Pirkkalan (ruotsiksi Birkala) pitäjän nimi juontuu ilmeisesti muinaisgermaanisesta miehennimestä Biricke. Kuten Mikko Heikkilä kirjassaan toteaa, tätä selitystä ehdotti aikoinaan juuri Jouko Vahtola ja Heikkilä itse pystyi vuosia sitten osoittamaan selitysehdotuksen myös

kielitieteellisesti uskottavaksi. Birickenimi ilmeisesti viittaa karhuun. Niinpä ei olekaan mitään ihmeellistä siinä, että niin Satakunnan kuin Porinkin vaakunoissa esiintyy karhu. Kaiken lisäksi birkarlien tiedetään maksaneen apuveronsa (maksu verotus-/pirkkaoikeudesta?) kuninkaalle nimenomaan karhuntaljoina.

Muinainen Suur-Pirkkalahan ei rajoittunut pelkästään nykyiseen Pirkkalaan, vaan mitä ilmeisimmin siihen sisältyi huomattava osa Hämeestä ja Ylä-Satakunnan rannikkoseudusta.

Tätä seikkaa Jouko Vahtola ei ole lainkaan huomioinut omassa tutkimuksessaan, mikä osaltaan vaikutti hänen päätelmiinsä ”pirkkamiesten” alkupe-

rästä. Hän ei selvästikään ole nähnyt myöskään vanhaa vuoden 1328 asiakirjamerkintää Birkarlboa tai pirkkalaispäällikkö Matti Kurjesta kertoneen Olaus Niureniuksen Pirkkalan pitäjästä vuoden 1616 paikkeilla käyttämää muotoa Birkarla socken, joista Mikko Heikkilä kirjassaan kirjoittaa.

”Pirkkalaisten keskuspitäjässä Torniossa kesällä 1519 henkilökohtaisesti vieraillut Olaus Magnus rinnasti Carta marinassaan birkarlit (Birkara) ja kveenit (Qvenar) ja ilmoitti heidät molemmat merkittäviksi lapinkävijöiksi.

Ja jos asia tulkittaisiinkin niin, että pirkkalaiset 300–400 vuotta myöhemmin luulivat heidän laajan verotusoikeutensa olleen voimassa alusta alkaen, siis 1200-luvulta lähtien, niin tuollainen pieni virhe historiallisessa tietämyksessä olisi aivan ymmärrettävä eikä se missään tapauksessa oikeuta koko perimätiedon hylkäämiseen. Perimätiedon olennainen sisältö, järjestön alkuperä Pirkkalassa, voisi pitää paikkansa, vaikka heillä olisi ollut pientä epäselvyyttä siinä, miten nopeasti heidän reviirinsä pohjoisessa oli historiallisesti laajentunut.

Pikemmin voisi ajatella niin päin, että pirkkalaiset olivat kokonaisuutena sittenkin varsin hyvin selvillä omasta historiastaan. Ja he ajoivat omaa etuaan, mutta se ei automaattisesti tee heidän asiatiedoistaan virheellisiä.”

Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta, s. 174. – Kuva: Olaus Magnuksen Carta marina vuodelta 1539 (Wikimedia Commons).

39

Meidän tämän päivän tutkijoiden on tietysti helppo arvostella entisajan tutkijoita tärkeidenkin lähteiden sivuuttamisesta. Mutta se on pitkälti ns. jälkiviisautta, johon kieltämättä olen itsekin syyllistynyt. Ennen 1990-lukua historiantutkijoilla ei ollut käytössään tietokoneita saati sitten internetiä. Siinä missä nykyään voi hetkessä saada tarvitsemansa tiedon omalle tietokoneelleen, entisaikaan tiedonmuruset oli kaivettava arkistoista ja kirjastoista kansio ja kirja kerrallaan. Se tarkoitti ahkeraa jalka- ja istumatyöskentelyä sekä valtavia läjiä paperille kirjoitettuja muistiinpanoja ja valokopioita.

Itse työskentelin tällä tavalla vielä väitöskirjaa tehdessäni niinkin myöhään kuin vuonna 2010; en omistanut edes nettiyhteyttä.

M

aunu Ladonlukko halusi saattaa lappalaispakanatkin Ruotsin kruunun alaisuuteen pitääkseen nämä herran pelossa ja nuhteessa. Tämän tehtävän hän antoi uskotuilleen pirkkalaisille, jotka mitä ilmeisimmin luovuttivat Hämeessä ja Satakunnassa sijainneet talonsa ja tiluksensa ulkomaisille kruunun herroille ‒ uudelle rälssille. Puna-asuisiksi mainitut pirkkalaiset toimivat Kemin ja Tornion lapinvouteina ja kokosivat valtavia omaisuuksia lappalaisten kustannuksella verottamalla ja huijaamalla näitä kaupankäynnissä. Väkivaltaakaan ei kaihdettu, mikäli lappalainen ei suosiolla maksanut vaadittua veroa ‒ tai ehtinyt paeta vainoojiaan metsiin ja tuntureille. Sitä varten voudilla oli mukana asemiehiä, jotka mursivat vastarinnan. Pitkiä aikoja Lapinmaassa asuessaan pirkkalaiset pitivät lappalaisnaisia jalkavaimoinaan.

Pirkkalaisjärjestö toimi mafian tavoin.

Käräjien pöytäkirjat kertovatkin suoranaisesta riistosta, jonka harjoittamisesta esimerkkinä mainittakoon Alatornion Vojakkalassa asuneen huomattavan pirkkalaissuvun Oravaisten edesottamukset 1500-luvulla.

Pirkkalaisten syntilista on pitkä kuin poronkusema, mutta valloittajat ovat aina ja kaikkialla toimineet samalla

40

brutaalilla tavalla suhteessa alkuperäisväestöön. Lappalaiset vihasivat pirkkalaisia siinä määrässä, että sana birkarl saattoi muuttua perkeleeksi näiden suussa. Toisaalta samaan aikaan pirkkalaisten kanssa lappalaisia verottivat myös karjalaiset/vienalaiset, novgorodilaiset ja norjalaiset, jotka kilpailivat verissä päin toisiaan vastaan Lapin ja lappalaisten herruudesta.

Millainen yhteys mahtaakaan olla Ruotsin muinaisella Birkan kaupungilla ja Suomen Pirkkalalla (ruots.

Birkala)? Birka (alun perin Bierkø tai Björkö, lat. Birca) oli ollut viikinkiajalla Ruotsin huomattavin kauppapaikka ennen 900-luvun lopulla perustettua Sigtunaa, ja myös Satakunnasta käytiin siellä ahkerasti kauppa- ja ryöstöretkillä. Hämäläiset olivat sangen sotaisaa väkeä.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että kuurilaisten tai virolaisten merirosvojen hävitettyä Sigtunan vuonna 1187 kaupungin nimi siirtyi tuntemattomalla tavalla Kemin pitäjässä olevan Liedakkalan kylän nimeksi (Sigtuna, Sihtuuna). Birkan alkuperäinen nimi tulee erehdyttävän lähelle Torniossa sijaitsevaa Pirkkiötä. Vahtola johti nimen sanasta perkkiö (perattu maaalue). Tästä Heikkilä toteaa kirjassaan: "Vaikka ikivanha käsitys onkin, että Tornion kaupungin keskustan eteläpuolella sijaitseva Pirkkiö-niminen saari vanhoine pirkkalaiskylineen liittyy sekä asiallisesti että kielellisesti pirkkalaisiin ja vaikka kantamuodosta *Pirkkaja päästäisiin välimuodon *Pirkkia kautta uskottavasti Pirkkiöön, en käytä sitä todisteena suuntaan eikä toiseen, koska kyseinen paikannimi voi selittyä myös kahdella muulla tavalla, joko suomen verbin perata tai ruotsin substantiivin birke, koivisto, pohjalta."

Sana pirkka puolestaan tarkoitti Heikkilän mukaan pykäläpuuta, jota voitiin käyttää muistiinpanovälineen tavoin kuittina tai velkakirjana. Näin ollen se

liittyy tiiviisti kaupankäyntiin, kenties myös verotukseen. ”Sana pirkka ei liene syntynyt Hämeen Pirkkalassa saati saanut nimeään Pirkkalasta”, Heikkilä kirjoittaa. ”Puheena oleva emäpitäjä on korkeintaan saanut nimensä pirkkojen runsaasta sikäläisestä käytöstä.”

Pirkkalainen, tai Vahtolan termein ”pirkkamies”, saattoi siis tarkoittaa miestä, joka pulikallaan mittasi veroa tai arvioi kauppatavaroiden (turkisten, kalan ym.) vaihtosuhteen. Kaupunginoikeuksiin liittyvät puolestaan sanat bjärköarätt ja birkerätt, joilla Vahtola on selittänyt sanan birk alkuperää.

Heikkilä taas ei tällaista tulkintaa hyväksy ja toteaa, ettei mitään todisteita kauppaa tarkoittaneesta ruotsinkielisestä birk-sanasta ole. Heikkilä jatkaa: ”Pohjanperällä ei varhaiskeskiajalla myöskään ollut yhtään kaupunkia, eikä birkarlar koskaan esiinny muodossa **birkerätt(s)karlar. Sitä paitsi ”Koivisto-oikeusmiesten asukkaat” olisi täysin järjetön Bircharlaboan merkityssisällöksi. ”Pirkkalan asukkaat” eli pirkkalaiset on sen sijaan hyvinkin järkevä etymologiointi puheena olevalle nimitykselle. Se tosiasia, että nimi vieläpä kirjoitettiin yhteen, varmistaa kyseessä olleen paikkakunnan asukkaiden nimitys, siis Pirkkalan asukkaat eli pirkkalaiset. Keskiajan ruotsissa oli kyllä käytössä sana birkerätt kaupunginoikeuden merkityksessä, mutta selitykseksi siitäkään ei ole, seuraavista syistä: birkarlar:eita ei koskaan kutsuttu birkerättskarlar:eiksi ‒ mikä olisi ollut odotuksenmukaista, jos he sitä olisivat olleet ‒ eivätkä ruotsalaiset siten yhdistäneet näitä kahta; birkarleiden kirjoitusasu ruotsin kielessä horjui semanttisesti läpinäkymättömille nimille tyypillisesti; birkarlit itse eivät tienneet olevansa ”kaupunginoikeusmiehiä”, vaan uskoivat olevansa kotoisin jostain Tavastlandin eli Hämeen pikkupitäjästä; Bircharlaboa olisi järjetön ”Kaupunginoikeudenmiestenasukkaina”.

Täten asiantila on varsin selvä.”

Suotavaa olisi, että Heikkilän joka suhteessa ansiokas kirja saavuttaisi suomalaislukijoiden keskuudessa edes lähelle samanlaisen suosion kuin Da Vinci -koodi aikoinaan, sillä sen se kyllä ansaitsisi.

M

utta voisiko birk sittenkin viitata myös kauppaoikeuksiin (vrt.

Birka)? Entäpä jos nimitys tuleekin jostakin muusta kuin ruotsin kielestä, kuten esimerkiksi muinaisnorjasta?

Kenties onkin niin, että vaikka nimenomaan Hämeestä ja Satakunnasta tulleet pirkkalaiset kävivät kauppaa ja verottivat lappalaisia, sana birkarl viittasi sittenkin ensisijaisesti näiden verotusoikeuteen eikä heimotaustaan?

Mutta mikäli merkintä ”birkarl” tarkoitti ainoastaan pirkkalaista ts. Pirkkalasta tullutta asukasta, oliko maininta birkarl 1500-luvun asiakirjoissa kaikkien hämäläisten yhteydessä, vai ainoastaan tiettyjen, kauppiaina ja vouteina vaurastuneiden pirkkalaissukujen kohdalla? Perämeren kaaressa (”Meri-Lapissa”) tiedetään asuneen 1500-luvun aikana joitakin kymmeniä pirkkalaisia. Nämä kun erottuivat seudun muista asukkaista harvinaisten sukunimiensä puolesta.

Näitä kysymyksiä Heikkilän kirja mielessäni herätti. En tarkoita, että kaipaisin niihin vastausta, mutta toivottavasti Heikkilän ja muiden tutkijoiden askartelu pirkkalaiskysymyksen pa-

rissa jatkuu tulevaisuudessakin. Historiankirjoituksessa kun tahtoo olla niin, että lopullinen totuus jää aina kertomatta. Vastaukset elävät aikansa, mutta kysymykset tulevat yhä uudestaan, kuten Samuli Paronen aikoinaan kirjoitti.

Lisää lukiessani pohtimiani kysymyksiä: Kuinka on mahdollista, että kun perinnöllinen kauppa- ja verotusoikeus myytiin muualta kuin Pirkkalasta tulleille talonpojille tai ruotsalaisille, näistäkin tuli birkarleja? Entä minne pirkkalaiset hävisivät kuningas Kustaa Vaasan peruutettua 1550-luvulla näiden verotusoikeuden?

Suotavaa olisi, että Heikkilän joka suhteessa ansiokas kirja saavuttaisi suomalaislukijoiden keskuudessa edes lähelle samanlaisen suosion kuin Da Vinci -koodi aikoinaan, sillä sen se kyllä ansaitsisi. Mutta karu tosiasia lienee, että tässäkin maassa kaikenlainen ”humpuuki” vetelee parhaiten. Tämänhän totesi jo estetiikan professori K. S. Laurila teilatessaan vuonna 1911 Maiju Lassilan kertomukset Tulitikkuja lainaamassa ja Pirttipohjalaiset, jotka ovat kuitenkin sangen hauskaa

humpuukia (ts. viihdettä) ja klassikkoja omassa lajissaan. Se, onko jokin viihde hyvää vai huonoa, on tietenkin makuasia.

Myös Heikkilän kirjassa on klassikkoainesta: sen parissa lukija viihtyy erinomaisesti ja saa samalla aimo annoksen mielenkiintoista historiallista tietoa yleissivistystään kartuttamaan. ”Yleissivistys” tosin tuntuu menneen muodista jo kauan aikaa sitten, mutta ilmeisesti Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan on aina tunkua.•

Kirjoittaja on Alatornion Ruottalassa asuva filosofian tohtori, joka on kirjoittanut Warelian vuonna 2021 julkaiseman elämäkerran Algoth Untolasta.

41

Shangri-La Teksti ja kuvan öljyvärimaalaus: Mikko Ylinen

M

ielen tasapainoa tarkasteltaessa ei tavallisesti pidetä erityisen toivottavana suuntauksena, jos yksilö alkaa paeta omaan fantasiamaailmaansa. Eritoten tietyn, noin kolme viime vuotta kyllästymiseen ja parantumattomaan raivotautiin saakka jauhetun teollis-teknisen aiheen tiimoilta olen kuitenkin tullut huomaamaan, että tuo eskapistinen regressio nimenomaan on ainoa oikea menettely. Jotta oman mielenterveyden voi säilyttää edes siinä vähäisessä määrin kuin siitä ylipäätään voi puhua, on hyödyllistä sulkea pois nykytodellisuus, jossa ihminen sekä yksilönä että lajina on yhä tarpeettomampi ja korvattavampi olio, ja sukeltaa pääkallo edellä jonnekin nostalgian sumentamaan puolipsy-

42

koottiseen mielikuvitusmaailmaan, missä ihmiskulttuurilla vielä on jotakin arvoa. On luotava merkityksellisyyden illuusio, mutta sitä ei tue se, että tietää, missä mennään. Ainakin taiteilijalle itsepetos sekä sielun vaellus menneissä menoissa on siis nykyään tuottava investointi mielen hyvinvointiin.

Matkataanpa siis henkilökohtaiseen Shangri-Lahani. Siellä kirjallisuus, kuvataide ja musiikki ovat ihmisälyn generoimia meemejä toisia homo sapiens -yksilöitä varten. Ne ovat ihmisten välistä kommunikaatiota ja tunteiden tulkkeja, eivät matemaattisiin todennäköisyyksiin perustuvia palautteita.

Toisin kuin reaalimaailmassa, pumpulipomppulinnani seinällä roikkuvasta akvarellista tiedän, että se on ihmisen tekemä, vaikka se on vain tavanomainen tuherrus tuoreista punakaneleista. Palatsissani kuuntelen myös kevyen musiikin sävellystä, jossa on vähän kömpelö riffi, huonosti istuva c-osa ja aivan pieleen vedetty shakuhachisoolo – asennetta ja tunnelmaa kuitenkin löytyy, ja olen varma, että ralli on bändin hanuristin säveltämä. No, ihmisen nyt ainakin, jopa silloin, jos viisu on sittenkin basistin rustaama.

Nappaan sitten kirjan käpäliini ja käperryn hattarasohvalleni. Lukemani runot ovat vähän lapsellisia ja niiden

loppusoinnut ovat joko moneen kertaan kuultuja tai eivät toimi ollenkaan.

Metaforat ovat kliseisiä ja lyyrinen ilmaisu kuin Tekniikan Maailmasta.

Mutta kirjoittaja on kuitenkin todennäköisesti eräs keravalainen kersantti – joka tapauksessa naisesta syntynyt ilmaa hengittävä ja rikkiyhdisteitä papattava sielullinen lihakimpale.

sen, mutta sori vain, en usko väitettä ainakaan ilman kunnialla läpäistyä sokkotestiä. En toki kiellä, etteikö joillakin poikkeusyksilöillä voi olla paranormaaleja kykyjä, mutta ainakaan viidesläiseen sensoriseen perseptioon taito-oletettu ei perustune. Itse joudun toteamaan, että taidetta ei enää voi pitää lähtökohtaisesti ihmisen luomana.

Se, että tiedän nämä keskinkertaiset teokset ihmismielen tuotteiksi, nostaa niiden arvoa. Jonkun lajitoverini on tarkoitus sanoa niillä jotakin, ehkä tiedostamatontakin, ja tämä kuuluu ainakin yhtenä peruskomponenttina taiteen atomiytimeen.

Koska en voi tietää, mikä taideteos on sataprosenttisen ihmisperäinen, joudun pitämään koko taidekenttää noin vuodesta 2022 eteenpäin koneen saastuttamana ja häpäisemänä. Silloin se joutuu niin sanottuun ikibanniin, ellen sitten tuntemattomista syistä onnistu vakuuttumaan uuden taideteoksen inhimillisyydestä tai anna eksyttää itseäni olemaan välittämättä teoksen alkuperästä.

A

vataanpa kuitenkin hetkeksi ovi lannistavaan reaalimaailmaamme. Siellä en voi enää koskaan olla varma siitä, mikä on ihmisen osuus missäkin taideteoksessa vai onko mikään. Tämä tuhoaa perinpohjaisesti sekä taiteen kuluttamisen nautinnon että mielekkyyden sen tuottamisesta itse. Enhän voi myöskään kenellekään todistaa, että olen ideoinut taideteokseni omasta päheästä päästäni. Ei tuo ennenkään ollut mahdollista, mutta tällöin minun piti sentään pölliä ideani joltakulta toiselta ihmiseltä, mikä on sekin törkeydestään huolimatta kunniakkaampaa kiinnijäämisen riskin vuoksi kuin esittää omanaan varastettua materiaalia hyödyntävää koneperäistä kollaasia.

Jotkut tosin väittävät erottavansa, mikä on koneen luomaa ja mikä ihmi-

Pidän siis hiukan uskaliaana väitettä, että taideteoksen autenttisuuden eli ihmisperäisyyden voi erottaa aikana, jolloin syväväärennöksistä on tullut huolestuttava yhteiskunnallinen uhkakuva. Kone siis osaa väärentää ihmisen tai muun järjettömän luontokappaleen uskottavasti jopa videolle, mutta Jackson Pollockia se ei osaa baitata. Suttu kuin suttu, eikä ainakaan minun kompetenssini riitä väärennettyjen tai aitojen valkoisten kohinoiden erottamiseen toisistaan. Vielä rohkeampaa, ehkä sulaa hulluutta, on esittää tietävänsä, milloin joku wannabe-taiteilija on ideoinut teoksensa tietokoneella osittain.

On näet taiteilijoina itseään pitäviä, jotka käyttävät ATK-pohjaisia luovia kehotteita työnsä apuna joko avoimesti julistaen tai synkkänä salaisuutenaan. Ilmeisesti heiltä puuttuu mielikuvitus ja sanottava. Tyhjän paperin kammo kuuluu nähdäkseni useimpien aitojen taiteilijoiden kokemusmaailmaan satunnaisesti tai edes jonkinlaisena huolestuttavana taustasäteilynä. Mutta jos taiteilija ei saa tehtyä mitään järkevää ilman tietokoneiden konsultointia, henkilön kannattaa siirtyä taidekentältä vaikka irtokarkkibisnekseen. Näin toimisi itseään kunnioittava ihminen.

Toisinaan kuulee, että kone ei ole luova siinä mielessä kuin ihminen on eikä kone koskaan kykene hoksaamaan mitään todella uutta. Väite on merkityksetöntä pulinaa, koska aivan samalla tavalla suurin osa ihmiskuntaa on vain rajoitetusti luovia ja rakentaa ”vain” vanhan päälle. Ennen kuitenkin heidänkin työllään oli enemmän arvoa kuin nyt. Kuka taiteilija on kasvanut komerossa jonkun violettilampun alla eikä ole saanut tai ottanut vaikutteita yhtään mistään? Samalla tavalla niin kone kuin ihminenkin yhdistelee vanhaa tuottaakseen uutta, mutta koneella on oppimateriaalinaan suurin piirtein koko ihmiskunnan kulttuuriperintö, jonka omaksumiseen taas rajallisen ihmisen aika ja kyvyt eivät riitä. Luulisi koneen siis pystyvän myös ammentamaan tuosta perinnöstä luovemmin kuin ihmisen.

43

Ehkä kuitenkin on jokin 0,0001 prosentin osuus ihmismassasta, joka keksii jotakin aidosti uutta, johon kone ei pysty, koska se ei pysty irrottautumaan datasta, jolla se on koulutettu, ja näkemään laatikkonsa ulkopuolelta. Jos kuitenkin kone voi korvata 99,9999 % ihmiskunnasta, näen sen yleisesti ihmisen elämänsisällön ja -merkityksen kannalta eksistentiaalisena ongelmana.

Tavallisella tampiollakin pitäisi saada olla jotakin annettavaa ja hänen töillään merkitystä. Ennen oli enemmän.

man paremmin, nopeammin ja halvemmalla ja että ihminen on käynyt tarpeettomaksi. Niinpä psykologisesti tämä reaktio on ymmärrettävissä. Ei se silti faktaksi muutu.

Niinpä pidän säälittävinä defensseinä argumentteja, joissa koneen kykyjä vähätellään ja kuvitellaan ihmisten teosten ympärillä leijuvan jonkin mystisen auran, joka erottaa ne koneen tuottamasta mukataiteesta. On tietenkin murheellista ja vaikeaa myöntää itselleen, että joku muu tekee hom-

Mutta totuuden myöntämisen jälkeisessä ajassa esiin astuu iloinen itselleen valehtelu ja auvoisa luhistuminen henkilökohtaiseen singulariteettiin.

Kun vain tekee työnsä ikään kuin olisi vuosi 1997, homma tuntuu paljon fantsummalta. Tuossa maailmassa kanssakulkija ei ensimmäiseksi kysy,

Etenevään transhumanisaatioon inhoten suhtautuvalla on siis kaksi vaihtoehtoa koneen ylivallan edessä: epätoivoinen kiukuttelu ja tuhoon tuomittu taistelu petoa vastaan tai totuuden myöntäminen eli depressio ja apatia.

Mikko Ylinen: Singulariteetti. Öljy kovalevylle. 2020. 54 x 104 cm.

44

oliko teokseni ideoinut algoritmi Googlen vai Microsoftin kehittämä.

Hän saattaa arvostaa työtäni ja jopa minua sen tekijänä, mikä on inhimillisesti ajatellen eri kivaa.•

Kirjoittaja on taiteen ja musiikin tekemisen lomassa taittanut useimmat Warelian kirjat.

Miten minusta tuli runoilija Teksti: Vesa Lahti

Vesa Lahti. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

45

O

len aina lukenut paljon. Lapsuudenkodissani työläisperheessä oli niukalti kirjoja ja ne harvat kirjahyllystä poimimani teokset olivat pian luetut.

”vain” cum lauden. Pyrin yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ja englannin kieltä, mutta jostain kumman syystä livistin pääsykokeista.

Opin lukemaan monelle suomalaiselle niin tuttua reittiä eli Aku Ankkaan tutustumalla jo paljon ennen kouluikää.

Jyväskylän Keljonkankaan sivukirjasto oli aluksi vain pieni huone ja sielläkin kirjoja oli vain yhdellä seinustalla.

Lasten ja nuorten kirjat olin kahlannut läpi varsin nopeasti. Nuorten Toivekirjaston teokset olivat minun ja monen muun lapsen suosikkeja. Siihen aikaan luin myös paljon matkakirjoja, jännitysromaaneja ja retkistä tuntemattomiin viidakoihin, vuoristoihin tai myrskyäville valtamerille.

Varusmiespalvelun jälkeen siirryin suoraan työelämään 1970-luvun alussa. Tehtävänäni oli rakentaa, huoltaa ja korjata radio- ja tukiasemaverkkoja.

Tätä kesti noin 37 vuotta. Aloitin asentajana ja päädyin lopulta aluepäällikön haastavaan toimeen Keski-Suomessa.

Jyväskylän Lyseossa oli hieno, vanha kirjasto, jossa vallitsi aivan erikoinen tunnelma. Sieltäkin sai kirjoja kotilainaan. Tuolloin lainasin enimmäkseen Edgar Rice Burroughsin Tarzaneita ja Marsin sankareita. Samaisen koulun lukiossa valitsin ylimääräisen kirjallisuuskurssin, jota veti sittemmin opetushallituksen ensimmäiseksi pääjohtajaksi valittu Vilho Hirvi. Hänen opastuksellaan luimme ja analysoimme pääasiassa suomalaisia proosateoksia Veikko Huoviselta, Veijo Mereltä ja monelta muulta.

Lapsena olin koulussa hyvä ainekirjoituksessa lukemisen ja vilkkaan mielikuvitukseni takia aina siihen saakka, kun lyseossa piti kirjoittaa asiapitoisia tekstejä esseen tapaan ja innostukseni lopahti. Yo-kirjoituksissa sain aineesta

46

J

ossakin vaiheessa työ alkoi käydä raskaaksi ja pitkäveteiseksi, joten hakeuduin rakkaan kirjallisuuteni pariin ja ryhdyin opiskelemaan Jyväskylän avoimessa yliopistossa ensin kirjallisuutta ja hieman myöhemmin luovaa kirjoittamista.

Pääsin väylän kautta yliopiston varsinaiseksi opiskelijaksi ja valmistuin lopulta filosofian maisteriksi kirjoittamisen linjalta, vaikka yhtä hyvin olisin voinut viedä opinnot loppuun myös yleisen kirjallisuuden puolelta. Kun kävin juttelemassa päätöksestäni Tarmo Kunnaksen kanssa, hän oli kovin pahoillaan, mutta hyväksyi ajatukseni siirtymisestä luovan kirjoittamisen linjalle. Ehkä hän oli hieman pettynytkin, koska olin hänen mielestään kirjoittanut esimerkiksi erinomaisen esseen vertailemalla Charles Baudelairen ja T. S. Eliotin lyriikoiden estetiikkaa.

Pro graduni (2005) jälkeen vierähti kaksi vuotta, kunnes ensimmäinen runokokoelmani Ettei yksinäisyyteensä

murenisi ilmestyi Siniplaneetalta vuonna 2007. Kokoelman lähtökohtana oli maisterintutkintoni taiteellinen osa. Olin luonnollisesti päästäni pyörällä ja kovin innostunut julkaisusta. Työelämässä kului vielä parisen vuotta, kun yrityksen alasajo alkoi ja suuri määrä työntekijöitä irtisanottiin, minut muiden joukossa.

Edellisinä vuosina olin ollut aktiivisesti mukana Keski-Suomen kirjailijoiden toiminnassa ja pian sain aloittaa työttömyystuella yhdistyksen tuottajana kirjailijatalolla. Tämä oli varsin mielenkiintoista aikaa. Luonnollisesti kirjoitin runoja vähän kerrassaan samalla, kun organisoin yhdistyksen tapahtumia.

Tuli vuosi 2010 ja Jyväskylän yliopiston hungarologian ja kirjoittajakoulutuksen professori Tuomo Lahdelma ehdotti minulle väitöskirjan tekemistä. Yhdessä hänen kanssaan olimme opettaneet kääntämisen perusteita yliopiston opiskelijoille useiden vuosien ajan. Professori Lahdelman mukaan kurssin materiaaleista ja kertyneiden kokemusten pohjalta voisin toteuttaa laajemman tutkimustyön. No, lopulta prosessi vei oletettua pidemmän ajan ja valmistuin filosofian tohtoriksi keväällä 2022.

Samaan aikaan jatkoin lyriikan kirjoittamista. Oululainen kustannusyhtiö Nispero julkaisi toisen kokoelmani Kertosäkeessä kameran silmä 2015.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi kolmas, Valo murtautuu kynnen alta.

Vain lukemalla eri genrejä edustavia tekstejä voi huoltaa myös omaa kieltään ja sanavarastoaan.

Hain Taiteen edistämiskeskuksen KeskiSuomen kirjallisuuden läänintaiteilijaksi ja aloitin toimessa kolmivuotisen määräaikaisuuden 2014–2017.

Järjestin lisää kirjallisuustapahtumia ja tutustuin eri genrejä edustaviin kirjailijoihin sekä eri alojen taiteilijoihin, joiden kanssa toteutimme moninaisia poikkitaiteellisia esityksiä.

Työni läänintaiteilijana päätyttyä siirryin eläkkeelle ja vapaaksi kirjailijaksi.

Vuonna 2020 Osuuskunta Poesia julkaisi neljännen kokoelmani Laulaisit minulle mustakärki, joka sai hyvän vastaanoton. Kritiikkejä julkaistiin Keskisuomalaisessa, Helsingin Sanomissa ja verkkolehti Kiiltomadon sivuilla.

Elämäni ja opintojeni aikana kerryttämiäni tietoja ja taitoja olen hyödyntänyt ohjaamalla runo- ja luovan kirjoittamisen kursseja Oriveden opistossa (sääli, että sitä ei enää ole), Jyväskylän yliopistossa ja Jyväskylän kansalaisopistossa ja esimerkiksi kirjoitusleireillä. Yhä teen näitä töitä, sillä yhteistyö erilaisten kirjoittajien kanssa on hedelmällistä myös oman

kirjoittamiseni suhteen. Tuttuja asioita tulee pohtineeksi uudelleen ja uudelleen monelta näkökannalta. En ole unohtanut proosaakaan, sillä kirjoitan kritiikkejä käännöskirjallisuuden verkkolehden Maailmankirjat sivuille.

A

loitin tämän tekstini kirjoittamalla lukemisen merkityksestä, sillä onhan lukeminen yksi kirjailijan tärkeimmistä työkaluista. Vain lukemalla eri genrejä edustavia tekstejä voi huoltaa myös omaa kieltään ja sanavarastoaan. Minusta tuntuukin, että luen itse nykyään enemmän proosaa kuin lyriikkaa.

Nuorempana en lukenut klassikkoja. Ne tulivat mukaan matkalleni oikeastaan vasta paljon myöhemmin kirjallisuusopintojeni myötä, jolloin tutustuin Tolkieniin, Dostojevskiin, Hemingwayhin, Bulgakoviin, Tšehoviin muiden muassa.

Suosikkirunoilijoitani ovat Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Bo Carpelan, Charles Bukowski, T. S. Eliot ja etenkin Raymond Carver, jota olen

siteerannut paljon myös opinnoissani vuosien varrella. Mainitsen tässä yhteydessä vain muutamia nimiä, koska heitä on joka tapauksessa lukuisia.

Suomalaisista nykyrunoilijoista (joista useimmat ovat hyviä ystäviäni) haluan mainita ainakin Kristian Blombergin, Olli-Pekka Tennilän, Suvi Vallin ja Riikka Palanderin. Suomesta löytyy toki paljon muitakin hyviä runoilijoita ja kirjailijoita.

R

unoni aiheet haen etupäässä suomalaisesta luonnosta, sen monimuotoisista elementeistä. linnuista, vesistöistä, metsistä. Katson elokuvia, kuuntelen musiikkia ja käyn taidenäyttelyissä. Poimin kaikista näistä elämyksiä ja luovuutta omaan kirjoittamiseeni.

Kirjoitan ”aamusivuja ”ja päiväkirjaa.

Kerään näin jatkuvasti materiaalia, johon on hyvä palata aika ajoin.

Palatakseni otsikkooni, Miten minusta tuli runoilija, niin olisi varmaankin syytä todeta, ettei siihen ole yksiselitteistä vastausta. Ehkä kuitenkin edellä kertomani selittää osan. Kokeiltuani kirjoittamisopinnoissani eri lajeja,

47

Aivan kuin astuisi ison pallon sisälle ja sulkisi itsensä ympärilleen avautuvaan.

kuten proosaa, asiakirjoittamista, draamaa ja lyriikkaa, päädyin lopulta minulle omimman eli runouden pariin. Ehkä joskus myöhemmin annan myös proosalle mahdollisuuden.

Kirjoittamisen suhteen olen hidas kulkija, koska esikoiskokoelmani näki päivänvalon ollessani noin viisikymppinen. Toisaalta tämä voi olla monelle kirjoittamisensa ja julkaisun kanssa kamppailevalle lohduttava tieto, ettei koskaan ole liian myöhäistä ja että sinnikkyys palkitaan aina lopulta.

Runous ei ole helppo kirjoittamisen laji, kuten hyvän tekstin synnyttäminen ylipäätään. Minua viehättää lyriikassa erityisesti se, kuinka tiivistetysti ja kirkkaasti asiat voidaan esittää.

Oma runouteni onkin kulkenut pitkän matkan kertovasta tekstistä yhä minimalistisempaan ilmaisuun, ja nyt tunnen löytäneeni oman tyylini, vaikka kauanhan se kesti, jos näin voi sanoa.

R

unokokoelmani Alkuaikojen suodattimet käsittelee ihmisen

48

suhdetta luontoon. Tässä teoksessa erityisesti linnut ovat merkittävässä roolissa.

Pyrkimyksenäni on ollut luoda kokonaisuus, jossa maailmaa ja luontoa tarkastellaan eräänlaisessa mystisessä, omalakisessa maailmassaan. Aivan kuin astuisi ison pallon sisälle ja sulkisi itsensä ympärilleen avautuvaan. Tavoittelen runoissani hidasta, pitkää ja mystistä tunnelmaa. Runojen havainnoija tarkkailee luontoa ja pohtii ihmisen suhdetta eläimiin ja kasveihin.

Teksteissäni kuvastuu muun muassa huoli ilmastokriisistä, elinympäristömme muuttumisesta sekä metsien ja eri kasvi- ja eläinlajien tuhoutumisesta.

Teoksessani asuu myös tarkkaileva ihminen, joka elää taustalla hieman piilossa samassa syklissä maiseman kanssa.

Kokoelma jakautuu kuuteen osastoon, joista jokainen muodostaa oman, muutaman runon kokonaisuuden.

Olen aloittanut suunnittelun ja tekstien kokoamisen vuonna 2020. Vuosien 2021–23 aikana olen työstänyt tekstejä

yhdessä runoilija ja kirjallisuustutkija Kristian Blombergin kanssa.

Ensimmäisenä runojani lukee vaimoni Pia, joka sanoo heti, että ota pois se ja se sana ja minä mutristelen huuliani loukkaantuneena. Tiedän kyllä, että hän on oikeassa ja vaivihkaa teen hänen ehdottamansa muutokset.

Yleensäkin, ennen kuin lähetän käsikirjoitukseni kustantajalle, teksteillä on ollut esilukijansa. Tässä yhteydessä voisin käyttää nimikettä ateljeekriitikko. Lisäksi omiin teksteihin on hyvä luoda etäisyyttä, antaa niiden kypsyä ja muhia ajan kanssa.

Olin hyvin innostunut, kun Marko Vesterbacka ilmoitti, että hän on kiinnostunut kokoelmastani ja lyhyen sähköpostiviestien vaihdon jälkeen allekirjoitimme kustannussopimuksen käsikirjoituksestani. Nyt tunnen olevani hyvissä käsissä kokoelmani kanssa Warelialla. Uskon, että kirjani saa hyvän vastaanoton ja kritiikin sekä kuluu näin lukijoidensa käsissä vielä pitkään.•

Vesa Lahden runokokoelma Alkuaikojen suodattimet julkistettiin Jyväskylän Kirjamessujen aikaan marraskuussa 2024. Kannet: Hilda-Matilda Hartikainen.

49

50

Näytelmätekstikatkelma Warelian syksyn 2025 kirjakatalogista.

. kku Yli-Erkkilä Kannet: Mar

”N

äytelmäkirjallisuus on Suomessa kadonnut kirjallisuuden kentältä”, kärjisti Outi Mäkinen Suomen Kuvalehden haastattelussa syyskuun alussa 2025.

Markus Ånäsin kirjoittaman jutun mukaan isoilta kustantamoilta ei ilmesty kotimaisten tekijöiden uutuusnäytelmiä edes yhtä kertaa vuosikymmenessä. Näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien yhdistystä johtava Mäkinen toimi aiemmin Tammen kustannusjohtajana, eikä hän muista siinä roolissa suomalaisia uutuusnäytelmiä julkaisseensa. Uudessa tehtävässään Mäkinen on ottanut asiakseen edistää näytelmäkirjallisuuden nousua.

Suomen Kuvalehden juttu on otsikoitu osuvasti: Näytelmät ovat kirjallisuutta.

Korkealaatuiset näytelmäkirjat todella ovat täysveristä kirjallisuutta. Se on kirjallisuutta, jonka lukemiseen pitää ehkä

hiukan totuttautua. Lukijaa kutsutaan tilaan, joka on jossain dialogivetoisen proosan ja tiiviin runouden lukemisen välissä. Välillä teksti voi juoksuttaa lukijaa kuumeisen nopeasti, välillä on pysähdeltävä ja luettava keskittyneesti rivi riviltä, ehkä palattavakin.

Näytelmä voi luettuna jatkaa teatterissa koettua elämystä, ja toisaalta näytelmä voi ilmestyä kirjana jo ennen kuin se on ehtinyt lavalle.

Outi Mäkisellä on tästä omakohtainen tuore esimerkki, Pipsa Longan teos Peter asui talossa, joka ilmestyi keväällä 2024 ja on tulossa ensi-iltaan vuoden 2026 alussa. Pienen kirjan tiivis ja punnittu teksti vaikutti lukijaan voimakkaasti: ”Elämäni ei ole ollut samanlaista sen jälkeen.”

Näytelmäkirjallisuuden uuden nousun takana ovat pienet kustantajat.

Yksi suunnannäyttäjä on ollut Pienkustantamo Teatterin Uusi Alkukirjasto T/U/A, joka julkaisi myös Longan teoksen.

Warelian ensimmäinen näytelmäkirja, Anni Kytömäen ja Matti Kuuselan kirjoittama näytelmä Pentti Linkolan elämästä, tuli painosta kesäkuun lopussa 2025 ja on ollut siitä alkaen rajoitetussa myynnissä. Sitä on myyty suoraan Warelian verkkokaupassa ja kesäkirjakaupassa ja eräissä kirjallisuustapahtumissa. Kirjakauppamyynti alkaa tämän lehden ilmestyessä lokakuussa 2025, samoihin aikoihin näytelmän ensi-illan kanssa. Jos pääset katsomaan näytelmää Vain lintuja rakastanut, olet onnekas, mutta jos et pääse, olet onnekas silti: onhan luettavissasi kirja Vain lintuja rakastanut.• Teksti: Marko Vesterbacka

51

52

Kannet: Mikko Ylinen. Kannen maalaus: Mikko Ylinen: Haialue. Öljy kovalevylle. 2022. 82 x 82 cm.

Itsensä tuntemisesta orwellismiin

Esittelyssä Sami Syrjämäen Säädyllistä ajattelua Teksti: Santeri Skofelt

S

ain Warelian kesätyöntekijänä mahdollisuuden lukea Säädyllistä ajattelua -kirjan käsikirjoitusvaiheessa. Lukukokemus teki vaikutuksen ja laittoi ajatukset liikkeelle. Säädyllistä ajattelua on Sami Syrjämäen tuore esseekokoelma, joka pureutuu tarkastelemaan muuttuvan maailman ilmiöitä kriittisellä maltilla.

Kokoelman keskiössä säilyy kysymys siitä, kuinka meidän tulisi lähestyä sellaisia ajan virrassa vastaan kahlaavia problematiikkoja kuten sananvapauden rajoittamista, sitaattikulttuuria, tolkkua ja totuutta sekä kiistaa perinteisen joulun vietosta. Muuttuva maailma tuottaa muuttuvia käsitteitä ja käsityksiä, joiden järjestely ja läpi-

valaisu on filosofian sarkaa. Syrjämäki ottaa kirjassaan tuon työn todesta, essee kerrallaan.

mien, herkkien ja hauraiden elämismaailmojen moneutta. Miten tuntea itsensä tuon kaiken keskellä ja kanssa?

Gnōthi seauton! Antiikin Kreikasta tuttu kehoitus itsensä tuntemiseen muodostaa nähdäkseni kirjan punaisen langan. ”Tunne itsesi” läpäisee koko filosofian historian ja pysyy mukanamme niin kauan kuin minät maailmaa mittailevat ja arvostelevat.

Itsetuntemus ei kuitenkaan ole yksiselitteisen helppo tehtävä ihmiselle silloin, kun se tarkoittaa jotain muuta kuin omaelämäkerrallisten anekdoottien luetteloa.

Syrjämäki viittaa kirjansa esipuheessa filosofi Edmund Husserliin (1859–1938), joka ajatteli “tunne itsesi” maksiimin olevan tie maailmaa koskevaan tietoon. Eli se, että tunnen itseni, johtaa minut tavalla toisella kohdakkain ulkoisen todellisuuden kanssa. Viittasin yllä elämismaailmojen moneuteen, joita vasten itsetuntemus on myös saava hahmonsa. Tähän moneuteen mahtuu hyvin paljon erimielisyyttä, tunnustuskamppailuja, iskulauseita, varovaisia arvioita, kriittisyyttä, poliittisia kamppailuja ja turhautumista.

J

okainen väistämättä jakaa maailman, ja maailma tulvii näkökul-

53

Itsensä tunteminen on sikäli hankalaa, koska maailman ja minän suhde on aukollinen, puutteellinen ja altis muutoksille. Syrjämäen mukaan: Itsensä tunteminen on päättymätön, hedelmällisellä tavalla tuhoon tuomittu yritys. Sen huomaaminen, ettei kukaan ole itselleen läpinäkyvä, jotain jää aina piiloon, on osa itsetuntemusta.

J

os itsensä tuntemisessa on puutteitta, niin toisten tuntemisessa vasta onkin. Kommunikaatio onnistuu harvoin ihanteellisesti ja eripuraa syntyy hyvin vaivattomasti, oli aihe melkein mikä hyvänsä. Erilaisten näkökulmien on tällöin vaarana jäädä toisiltaan piiloon tai tulla vastaavasti esiin hyvin ylimalkaisesti.

Erään kiinnostavan näkökulman erimielisyyteen tarjoaa Syrjämäen essee kirjailija George Orwellista (1903– 1950). Paitsi kirjoistaan, Orwell on jäänyt myös mieliimme siitä, miten häntä käytetään. Lähes tuupertumiseen asti saa lukea eri suunnilta tulevaa retoriikkaa, jossa Orwell ujutetaan

54

osaksi melkein mitä tahansa yhteiskuntapoliittista kiistaa. Syrjämäki kirjoittaakin osuvasti: Kansalaiskeskusteluissa Orwellista on muodostunut ahkerasti käytetty vitsa, jolla kukin pieksää omia poliittisia inhokkejaan.

Vitsa on vallan, väkivallan, väline.

Vitsan valta on kuitenkin varsin epävarmaa. Sitä käyttävän on vaikeroinniltaan tyydyttävä siihen, mikä haparoidessa sattuu olemaan käsillä.

Jonkin kutsuminen orwellilaiseksi on kiinnostavaa myös sikäli, että Orwell itse oli omassa tuotannossaan paljon monipuolisempi totalitarismin kriitikko, kuin mihin häntä vitsaksi vääntävät kansalaiset ovat ehkä tottuneet.

Syrjämäki nostaakin teoksessaan esiin tärkeitä huomioita Orwellin Neuvostoliitto-kritiikistä, kapitalismikritiikistä ja uuskielestä.

Demokraattisena sosialistina Orwell itse on vannoutunut työväenluokan oikeuksien puolustaja, mutta kuten Syrjämäki huomauttaa:

Orwell on myös esimerkki siitä, että poliittisten ideologioiden kannattajat voivat olla tietoisia ideologiaan liittyvistä ongelmista: joku saattaa yhtä aikaa olla jonkin aatteen kannattajia ja sen ankarimpia kriitikkoja. Ideologian kannattaja voi hyvin nähdä sen ongelmat eikä sitä tarvitse seurata sokeasti.

Tästä kaikkien poliittisten ideologioiden tosiasiallinen jatkuva muutos ja jakautuminen erilaisiin sektioihin todistavatkin.

Tämä ideologisen liikkumatilan avaaminen kohti itsekriittisyyttä on ratkaisevan tärkeää, mikäli ei mieli tulla vain johdetuksi ja käskytetyksi.

O

rwell vaikuttaa ymmärtäneen aukottoman ideologisen vakaumuksen vaarat varsin hyvin. Silloin kun maailmankuva on lukkoon lyöty, on vaikea hyväksyä käsitysten vaihtelua, poikkeavia perspektiivejä ja kutsuja keskusteluun.

tunnustusten hetkiä, jolloin omat tiedot ja arviot ovat liian vähäiset. Tässä kuuluukin haaste jokaiselle “orwelltajalle”: kykenetkö ajattelemaan omaa itseäsi ja ideologista vakaumustasi keskeneräisenä, aukollisena ja epävarmana?

Syrjämäen esseekokoelma tarjoaa lukijalleen valtavasti ajatuksen aihetta.

Jos hänen kirjansa telosta, päämäärää luonnehtisin, niin minusta se on siinä, kuinka Syrjämäen esseet pyytävät lukijaansa katsomaan rivien taakse yhteiskuntaan, totuuden ja vakaumusten torihumuun, jossa on uskallettava olla kriittinen, ennen kaikkea itselleen.

Tämä tarkoittaa niiden käsitteiden rauhallista tarkastelua, joilla maailmaa tavoitellaan ja reiluutta ilmaista oma keskeneräisyytensä.•

Kenties itsensä tunteminen palautuu kaikuna myös poliittiseen toimijuuteen, sen kyetessä aistimaan ja arvioimaan konjunktuureja ynnä sellaisia

Kirjoittaja oli Warelian kesätyöntekijä 2025. Hän opiskelee Turun yliopistossa filosofiaa.

55

Jarmo Teinilä

u r u k n ä Ryss

Ryssänkuru ano.

nerva Kart

Kannet: Ka

56

”

NIVERSA i BOOKS U Katolla luk uviossa o han koko k ta is jo ir k a ta, mutta kosk ja huumeis n ii N s. y m ittaa. H kysy ttokylttiin la sa, j a k t u n a tt a kann laatikois htivät kirja rsalin lo tulivat ja lä ooks Unive B li o a ss e is laajuise joka n Euroopan ii tt rä e k ja es kaik Kirjo uksena. Läh oli k it jo h la ä n lähin eissa urkaupung kirjoje Euroopan su is en aulo sa st u sk e sk o iset s ja ost ä, joihin ihm it te is sp ty ä kierr joja.Helm äytettyjä kir t hae pudottaa k us, että kirja im p so ty h oli te oautoi imivilla jak to ä ll ö k h sä in ja lähetetä terminaaleih antiin. Hu ll edelleen Ho ssa Rot sia a ä ä p t a tuliv utta, mutt sataman ka i ja ekstaas amfetamiin akattu valm Kaikki oli p mii erättämättö huomiota h RSA E OOKS UNIV joissa luki B

Jarmo Teinilä (vas.) Vammalan lukiossa opiskelevan Samuel Aallon haastattelussa Vanhan kirjallisuuden päivillä 2025.

AL, oli a sitä ei Huumeet joissa ogo. esti kissa kauppojen en saivat a mutin kanss etaan illa ään sieltä uumeet tterdamin n ta osa, kute . a si, Belgiast miiksi in, in laatikoih AL.

Mitä yhteistä on terminaalilla, vuohella ja ympäristökritiikillä?

Teksti: Samuel Aalto

O

sana kesätyötäni sain mahdollisuuden haastatella kahta kirjailijaa Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa. Tapahtuma kokoaa vuosittain yhteen kirjailijoita ja kirjallisuuden harrastajia ympäri Suomen. Haastattelupaikkana toimi tapahtuman Kirjailijalava, ja minun tehtäväni oli haastatella siellä Marko Hautalaa sekä Jarmo Teinilää.

Kun aloin lukea Jarmo Teinilän seitsemättä romaania Epäpyhää allianssia valmistautuakseni tulevaan haastatteluun, minulla ei ollut suuria odotuksia kirjaa kohtaan. Tämä johtui siitä, että pakon alla lukeminen tuntui minusta

työltä, eikä kirja ensi silmäyksellä vaikuttanut erityisen kiinnostavalta.

Kirjaa jonkin matkaa luettuani tajusin olleeni väärässä. Kirja oli mukaansatempaava, ja luettuani sen lopulta kokonaan minulle jäi siitä todella positiivinen kuva. Vaikka aloittaminen oli tuntunut hankalalta, en kirjan avaamisen jälkeen enää pystynyt laskemaan sitä alas. Epäpyhässä allianssissa koukuttavaa olivat nopeat juonenkäänteet ja tapahtumat, jotka etenivät välillä niin nopeasti, että oli vaikeaa pysyä kärryillä.

E

n ollut ennen haastatellut ketään yleisön edessä, joten jännitys etukäteen oli kova, mutta lopulta haastattelu saatiin kunnialla maaliin. Kävimme Teinilän kanssa mielenkiintoisen keskustelun kirjan teemoista, hahmoista ja siitä, miten Epäpyhä allianssi yhdistelee erilaisia lajityyppejä.

Kirja on sujuva sekoitus ympäristökritiikkiä ja trilleriä. Yhdistelmä voi tuntua aluksi vieraalta, mutta voin luvata, että se toimii eikä todellakaan jätä lukijaa kylmäksi.

M

yöhemmin pääsin myös oikolukemaan tänä vuonna julkaistavaa Ryssänkurua, joka on suora jatko-osa Epäpyhälle allianssille.

Asenteeni oli muuttunut täysin ensimmäisen kirjan lukemisen jälkeen, eikä lukeminen työajalla tuntunut enää ollenkaan työltä. Ryssänkuru ei myöskään pettänyt, vaan luvassa oli samaa, nyt jo tuttua, nopeaa ja koukuttavaa toimintaa. Luin käsikirjoituksen yhdeltä istumalta ja jäin kaipaamaan lisää.

Ryssänkuru on täynnä värikkäitä ja monipuolisia henkilöhahmoja aivan kuten edeltäjänsäkin. Kirjan tapahtumien solmukohtana toimii taas sama

57

”Se on kyllä pakko sanoa näistä niin sanotuista aktivisteista ja idealisteista, että jos vielä yli kolmekymppisenä vetää kommandopipon päähänsä jonkun asian puolesta ja alkaa räiskiä, joka kymmenes terapiakäynti pitäisi olla ilmainen.” ”Niinku kebabbikin?” Jesperi kysyi. ”Niinku kebabbikin”, Andy vastasi.

Helmutin terminaali, jonka työntekijöiden elämää kuvataan kirjassa monipuolisesti. Terminaalityöntekijöiden välinen huumori ja kanssakäyminen olivat omia suosikkiasioitani sekä Ryssänkurussa että Epäpyhässä allianssissa.

S

yy siihen, miksi terminaalin arjen kuvaaminen on onnistunut niin hyvin, on se, että Teinilä on itse työskennellyt vuosia terminaalityöntekijänä, joten ala on hänelle varsin tuttu.

Haastattelussa Teinilä kertoi minulle ottaneensa omista työkavereistaan inspiraatiota kirjan henkilöhahmoja varten. Hän sanoi myös, että on jopa joutunut vähän kaunistelemaan joitakin seikkoja kirjaa varten. Tämä tuntui minusta aika käsittämättömältä, kun ottaa huomioon millaisia sankareita kirjassa seikkailee. Teinilä nimesi omaksi lempihahmokseen Puheloisen, sympaattisen ja vähän tohelon terminaalityöntekijän, joka

Epäpyhässä allianssissa ostaa itselleen lemmikkivuohen. Kirjan hahmojen omalaatuisuudesta kertoo jotain se, että omasta mielestäni Puheloinen ei ollut heistä läheskään se oudoin.

S

ekä Epäpyhä allianssi että Ryssänkuru ovat vauhdikkaita ja mukaansa tempaavia tarinoita täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja juonenkäänteitä. Lukemisen lopettaminen kesken kirjan voi olla hankalaa, koska juoni etenee niin nopeatempoisesti.

Jokin tärkeä tapahtuma saatetaan ilmoittaa nopeasti vain yhdellä päälauseella, jonka jälkeen tarina jatkuukin jo eri suuntaan aivan toisten hahmojen toimesta. Kirjassa esitellään jatkuvasti uusia henkilöitä, mutta missään vaiheessa ei tunnu siltä, että heitä olisi liikaa.

Absurdeista hahmoista ja nopeista juonenkäänteistä huolimatta, saavat molemmat kirjat ajoittain lukijan

myös ajattelemaan. Kirjoissa käsitellään tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita, mikä on toteutettu mielestäni erittäin sujuvasti. Epäpyhän allianssin tärkein toistuva teema on ympäristön tuhoaminen, mutta missään vaiheessa kirjaa ei tunnu siltä, että kirjailija yrittäisi pakottaa omia ajatuksiaan lukijalle.

Lukijalla on täysi vapaus muodostaa omat mielipiteensä, kirja ainoastaan pakottaa ajattelemaan.

Tärkeiden teemojen ja kevyempien kohtien tasapainotus on onnistunut molemmissa kirjoissa mielestäni erinomaisesti. Lukija käy läpi eräänlaisen tunteiden vuoristoradan, joka etenee koko ajan ylinopeudella.•

Kirjoittaja on lukiolainen. Sitaatit Jarmo Teinilän kirjasta Ryssänkuru.

”No ei. Lohjanjärvestä on löytynyt lisää ruumiita. Uutisen mukaan nää kropat on ilmeisesti venäläisiä.” ”Siellä on ollut kevättalvella kaloilla pirskeet, kun ovat syöneet vodkamarinoitua ihmisen lihaa. Voi olla, että kalamiehetkin ovat parantaneet kankkusen syömällä ihan vaan ahventa”, Andy sanoi. ”Siinä on puhallusratsiassa selittelemistä, kun poliisi kysyy, että mitäs sitä on ehtoolla juotu: ei mitään, kun vedin ihan vaan pari ahventa aamupalaksi”, Jesperi kommentoi.

58

Kirjakorttelin Yössä pohdittua…

Teksti: Voitto Ruohonen

O

len ollut aiempien tietokirjojeni myötä muutamia kertoja esiintymässä Helsingin Kirjamessuilla.

Ymmärrän messujen tarpeen ja merkityksen: kirjat ovat menettäneet asemaansa kaikille kansalaisille tuttuna, turvallisena ja luotettavana sivistyksen välikappaleena. Niitä on erityisesti markkinoitava, ja siihen on keksitty avuksi yleisöä houkuttelevia tapahtumia.

Kirjallisuuden markkinointi ei ole enää vain kustantajien asia, vaan kirjailijoiden on oltava itse tuomassa itseään ja työtään esille. Tiedän, että osa kirjailijoista vierastaa tällaista toi-

mintaa, jossa ihminen ja hänen persoonansa on tärkeä asia ja se nostetaan esille, sen sijaan hänen työnsä on toissijaista. Ajatusmalli, jonka mukaan kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa ja myy, on katoavaa kansanperinnettä.

Ikävä tosiasia on, että kaunokirjallisuuden puolella vuosittain muutama erityisen hyvin myyvä menestyskirjailija kuittaa tuntuvan osan tekijöille maksettavista rojalteista, ja muiden on tyydyttävä heidän pöydiltään variseviin murusiin. Erityisen hankala asema on tietokirjailijoilla. Jos tietokirjaa menee kaupaksi yli tuhat kappaletta,

tekijän ja kustantajan on syytä kumartaa ainakin tunnetuille jumalille alkaen meidän omasta herrastamme ja allahista sekä varmuuden vuoksi kaikille tuntemattomillekin.

V

aikka messuilla ollessani olen tiedostanut roolini olla markkinoimassa teostani ja siinä ohessa itseäni, en ole kertaakaan välttynyt tuntemasta oloani lähinnä rihkamakauppiaaksi turkkilaisessa basaarissa. Messuilla olen osa keskellä suuressa hallissa edestakaisin vellovaa ihmismassaa, joka hädin tuskin malttaa pysähtyä kuuntelemaan kirjailijoiden puheenvuoroja, ellei lavalla ole juuri sillä het-

59

Voitto Ruohonen (vas.) Mikko Lahtisen haastateltavana. Tarja Rajakangas (kesk.) esittelemässä kirjansidontaa.

– Kuvat: Jaana Lahtinen. Keskustelua (oik.) kärsivien yhteisöstä: Kanerva Kartano, Santeri Skofelt ja Tuomas Ansio. – Kuva: Liisa Jaatinen.

kellä kävijän sattuessa kohdalle julkisuudessa kohutuin uusin bestselleristi tai sometähtönen.

Kustannusalaa kuvattiin aikanaan hienolla ilmaisulla pörssi ja katedraali.

Tuona menetettynä auvoisena aikana pörssin tuotoilla rahoitettiin katedraalin rakentamista. Jokaisen kirjan ei tarvinnut olla kaupallisesti kannattava, vaan riitti, että kokonaistulos piti kustantamon pään riittävästi veden pinnan yläpuolella. Isoissa kustannustaloissa pörssi on jo aikaa sitten voittanut.

Onneksi Suomessa on vielä urhoollisia katedraalin rakentajia: pienkustantamoja ja -kustantajia, joita ilman vuosittain kymmeniä, jopa satoja tärkeitä teoksia jäisi julkaisematta. Vain vähän kärjistäen sanoisin, että kirjaa ei ole kirjoitettu turhaan, jos sille löytyy ainakin yksi siitä todella aidosti kiinnostunut ja innostunut lukija.

Varsinkin jokaisen uuden tietokirjan ilmestyessä on nostettava hattua ja kumarrettava syvään kustantajalle, joka on ollut innostunut tarttumaan kirjoittajan ideaan. Päätös uuden tietokirjan kustantamisesta vaatii tänä

60

päivänä sekä rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta että runsain mitoin sivistystä ja hyvää kulttuuritahtoa.

S

allittakoon tässä kohtaa pieni henkilökohtainen muistuma. Opiskellessani Tampereen yliopistossa vuosina 1975–1984 sain 1980-luvun alussa kuulla perusteilla olevasta uudesta kustantamosta, osuuskunta Vastapainosta. Nimi oli viittaus tuohon aikaan jo pidempään toimineeseen tanskalaiseen Modtryckiin, jonka joitakin teoksia olin lukenut tiedotusopin tai sosiologian tentteihin.

Uuden kotimaisen kustantamon ensimmäisiin lähtökohtiin kuului ryhtyä julkaisemaan sekä kotimaista että suomennettua kansainvälistä ja erityisesti eurooppalaista yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta, jota tuohon aikaan ei ollut juuri lainkaan saatavilla. Erityisen polttava ongelma oli Tampereella, jossa yhteiskuntatieteet olivat yliopiston opetuksen ja tutkimuksen ytimessä.

Hankkeesta kuultuani ja yhteystiedot saatuani en epäröinyt hetkeäkään, vaan kävin saman tien pankissa maksamassa osuusmaksun, sata silloista markkaa, jos muistini ei petä.

Osuuskuntamuoto oli oivallinen ajatus, ja yliopistoväestä löytyi riittävästi ihmisiä, jotka halusivat auttaa kustannustoiminnan käynnistämisessä tarvittavan pääoman keräämisessä.

Vastapaino saikin julkaistua jo vuonna 1982 kolme teosta. Nykyisin se julkaisee jopa yli 30 teosta vuodessa, sekä tiedekirjoja että yleisiä tietokirjoja, ja se on kasvanut yhdeksi Suomen merkittävimmistä alallaan.

E

ntä Kirjakorttelin Yö? Se järjestettiin nyt toistamiseen, mukana olin ensimmäistä kertaa. Hyvänä syynä oli juuri ilmestyneen tietokirjani julkistaminen. Warelian kustantama Piispantappajasta salapoliisiin on viides rikoskirjallisuutta ja -kerrontaa käsittelevä teokseni. Neljä niistä olen kirjoittanut yksin, yhden yhdessä tutkijakollegani Paula Arvaksen kanssa. Kirjani ovat ilmestyneet harvakseltaan, ensimmäiset jo vuosina 2005 ja 2008.

Rikoskirjallisuutta tutkiessani olen kokenut jotain samanlaista outoa viehätystä kuin hyvää romaania lukiessani: siitä löytyy aina uusia näkökulmia ja tutkimattomia polkuja, ja on jännittävää kävellä katsomaan, mitä polun päästä löytyy. Tähän mennessä on käynyt niin, että polun päässä on ollut aina uuden polun alku.

Saavuimme Sastamalaan perjantaina 8. elokuuta jo päiväsaikaan. Ensivaikutelma kaupungista oli helteiden jälkeinen levollinen, raukea tunnelma.

Sastamala ei ollut meille ennestään vieras paikka, eikä siellä liikkuminen ole vaikeaa. Kaupungin keskusta mahtuu puolen kilometrin sisälle. Oma esiintymiseni ja kirjani julkistaminen

oli heti illan tilaisuuksien alussa Pukstaavissa. Ilokseni olin saanut haastattelijakseni ennestään tutun Mikko Lahtisen, ja se tarkoitti, että heitimme saman tien alkuperäisen käsikirjoituksen sivuun ja päätimme sen sijaan vetää tilaisuuden vanhan ajan luentomeiningillä. Jälkikäteisen palautteen perusteella tyylivalintamme ei ollut huono ratkaisu.

M

ikä Kirjakorttelin Yössä minua erityisesti sykähdytti, oli paikalla olleiden täysin koettavissa ja tunnettavissa oleva paneutuminen esityksiin. Kirjailijan näkökulmasta 30–40 intensiivisesti esitystä seuraavaa kuulijaa on lottovoitto verrattuna messuilla siellä täällä lavan ympärillä haahuilevaan satapäiseen massaan, josta ei tiedä, onko se menossa vai tulossa, ja mitä se kirjailijasta haluaa.

Yleensä se ei edes malta pysähtyä ja keskittyä kuuntelemaan, mitä kirjailijalla kenties olisi sanottavanaan.

Kovasti viehätyin Sastamalan tapahtuman intiimisyydestä ja mutkattomuudesta, kotikutoisesta ilmeestä, jota ei ollut kuorrutettu millään turhalla krääsällä. Polkuautojen kisailu Marttilankadulla sopi luontevasti oheis-

ohjelmaksi, onhan kadun varrella Herra Hakkaraisen talo. Pari puistokonserttia täydensivät iltaa, mutta ne eivät vieneet huomiota itse asiasta, kirjoista ja kirjallisuudesta. Toiseksi viehätyin siitä, miten paikalla ollut yleisö oli vilpittömästi kiinnostunut kuulemastaan ja keskittyi seuraamaan esityksiä.

Sellainen puhe, että kirjat ja kirjallisuus sekä lukeminen eivät kiinnostaisi ihmisiä, on valitettavan yleistä. Voin esittää hyvin perustein vastaväitteitä.

Kirjakorttelin Yön kaltaisia pienimuotoisia kirjallisuustapahtumia tulee Suomessa vastaan mitä yllättävimmissä paikoissa. Ruoveden Ylä-Väärissä on jo useana kesänä järjestetty kaksipäiväinen Katse ajan läpi -tapahtuma, jonka pitopaikka, Ittipää, on sananmukaisesti metsän keskellä. Tapahtuma on ollut joka kerta loppuun myyty. Kesäpaikkamme lähellä Joensuun Heinävaarassa on kahtena kesänä ollut tapahtuma, jossa joukko kirjailijoita kokoontuu keskustelemaan jonkin teeman, tänä kesänä rakkauden, ympärille. Heinävaara sijaitsee lähes 30 kilometriä Joensuun keskustasta suoraan itään.

Anni Kytömäki (vas.) ja Matti Kuusela kertomassa Mikko Lahtisen haastattelussa yhdessä kirjoittamastaan näytelmästä Vain lintuja rakastanut (Warelia 2025). – Kuva: Salla Yli-Erkkilä. Jenni Vesterbacka (kesk.) laulamassa Elinan surmasta. – Kuva: Kari Jokinen. Samassa tilaisuudessa (oik.) länsisuomalaisen kansanrunouden aarteista keskustelivat Mikko K. Heikkilä ja Juha Jyrkäs. Matti Kankaanniemi haastatteli. – Kuva: Marko Vesterbacka.

61

Kirjakorttelin varhaista aamua. – Kuva: Marko Vesterbacka.

S

osiologi Riie Heikkilältä ilmestyi vuosi sitten teos Miksi lakkasimme lukemasta? Hän selvitti asiaa sekä määrällisen että laadullisen tutkimuksen menetelmin ja päätyi tulokseen, jonka mukaan lukemisen jakautuminen eri elämäntyyleihin sekä lukuharrastuksen polarisoituminen ja keskittyminen entistä enemmän koulutuksen, iän ja sukupuolen perusteella muodostuviin ryhmiin on selvässä yhteydessä yhteiskuntamme kasvavaan eriarvoistumiseen.

Heikkilän ytimekäs neuvo lukemisen vähentymisestä huolipuhetta viljeleville on, että heidän pitäisi sen sijaan suunnata katseensa isompaan kuvaan, ihmisten jakautumiseen hyvä- ja huono-osaisiin ja näiden ryhmien välisen eron syvenemiseen. Jos haluamme lisätä lukemista, on ensi sijassa koetettava tasoittaa tätä yhteiskunnassamme kasvavaa juopaa.

62

Tutkijana Heikkilä varoittaa vakavasti siitä, kuinka meille on muodostumassa kulttuuriin ja kirjallisuuteen suorastaan vihamielisesti suhtautuvien ihmisten joukko, jonka myllyyn syötetään kaiken aikaa lisää vettä populistisilla puheilla kulttuurin elitistisyydestä. Jatkuvien leikkausten sijasta pitäisi päinvastoin lisätä tukea kulttuuri- ja kirjallisuustapahtumille, joiden avulla eriarvoistumista voitaisiin ainakin jarruttaa, vaikka sitä ei poistettua saadakaan. Kirjakorttelin Yön kaltaiset tapahtumat ovat tässä toivottavassa vaihtoehdossa pieni mutta tärkeä osanen.

S

astamala on julistautunut Suomen kirjapääkaupungiksi. Se on hyvä esimerkki siitä, miten paikkakunnan valtiksi ymmärretään nostaa asia, jolle ovat olemassa konkreettiset perusteet.

Vastaava oivallus löytyy maakunnan toiselta laidalta Mäntästä, joka on ottanut käyntikortikseen kuvataiteen.

Sitten on ikävä kyllä lukematon määrä kuntia ja pikkukaupunkeja, joihin kallispalkkainen konsultti on tuonut kantovettä. Se näkyy teiden varsilla suurina mainostauluina, jotka eivät todellisuudessa kerro paikasta mitään, eivätkä ne anna ensimmäistäkään viitettä siitä, miksi paikkakunnalle kannattaisi poiketa.

Kirjakorttelin Yö nivoutuu luontevasti Sastamalan kirjalliseen imagoon. Siksi toivon, että tapahtuma saa jatkoa, ja kaupunki näkee sen arvon antamalla henkisen kannustuksen lisäksi jatkossa kohtuullisesti aineellista tukea.

Tällaista tapahtumaa ei pidä arvioida pelkästään mahdollisten turistivirtojen kannalta, vaan yhtä lailla paikkakunnalle henkistä hyvinvointia tuovana asiana. •

Kirjakorttelin aamu Teksti: Marko Vesterbacka

K

irjakorttelin Yö jatkuu yli yön seuraavaan iltapäivään asti, joten kauempaa tulevien kannattaa varmistaa hyvissä ajoin majoitus. Majoitusvaihtoehtoja onneksi löytyy aivan Kirjakorttelin tuntumasta. Lähimmän hotellin sisäänkäynnille on Kirjakorttelin kulmalta, Warelian kotipesän ovelta alle 50 metriä.

Aamuaurinko osuu ennen kuutta houkuttelevasti Antikvariaatti Tyrwään ikkunaan, mutta liiketilaan ei kannata silloin pyrkiä sisään. Myöskään Warelian kesäkirjakauppa ei ole enää lauan-

taina auki, vaan toinen päivä on varattu muunlaiselle ohjelmalle. Elokuussa 2025 houkuttimena oli ensin kulttuurihistoriallinen puutarhakävely puutarhalta puutarhalle ja sen päälle kirjallinen brunssi.

Kirjakortteli on myös puutarhakortteli. Antikvariaatti Tyrwään ja Warelian välissä on Kirsikkapuisto, ja tien toisella puolella Pukstaavin puutarha eli niin sanottu Apteekkarin puutarha.

Sinne kokoontui aiheesta kiinnostunut ja aamupäivävirkku väki lauantaina 9.8. puoli yhdentoista aikaan.

Oppaina Apteekkarin puutarhassa olivat Pirjo Silveri ja Aino Öhman, äiti ja tytär, joiden yhdessä kirjoittama Puutarhaihmiset-teos ilmestyi Warelian julkaisemana sopivasti kesän kynnyksellä.

S

ilveri ja Öhman kertoivat Apteekkarin puutarhan vaiheista ja kasveista, ja sen jälkeen lähdettiin joukolla kävelemään vajaan kilometrin matka kohti yli Vammaskosken sillan toisella puolella olevaa Tyrvään Pappilaa. Yli satavuotiaan pappilan puutarha on matkailukohde sinänsä. Siellä

Kirjakorttelin varhaista aamua auringon noustessa. – Kuva: Marko Vesterbacka.

63

Aino Öhman (kukkaseppele päässä) kertoo Pukstaavin pihalla Apteekkarin puutarhasta. – Yläkuva: Marko Vesterbacka.

Kirjakorttelista lähdettiin kävelemään kohti Tyrvään Pappilan puutarhaa. – Alakuva: Pirjo Silveri.

Irma Hasa (oranssissa neuletakissa) kertoo Tyrvään Pappilan puutarhasta, vierellään Pirjo Silveri (kukkaseppele päässä).

– Viereisen sivun kuva: Marko Vesterbacka.

on yli sata nimettyä kasvia ja merkittävä veistospuisto.

Kirjakorttelin Yön kiinnostuneelle joukolle puutarhaa esitteli paras mahdollinen asiantuntija, Pappilan puutarhuri Irma Hasa. Kierroksen jälkeen halukkaat jäivät brunssille Pappilan ravintolaan.

Tämänkaltainen opastettu kävelyretki on myös mainio tapa kertoa uutuuskirjasta ja kasvattaa tiedonhalua.

Niinpä kirjaa meni kävelyretkenkin aikana kaupaksi muutamia kappaleita kaupustelematta – riitti että sitä oli saatavilla.

Kirjaa saa toki myös kaikista hyvin varustelluista kirjakaupoista. Kysyntä on ollut hyvää, ja teos on saanut heti ilmestyttyään varsin paljon myönteistä huomiota niin sanoma- ja yleisaikakauslehdissä kuin erikoislehdissäkin.

T

urun Sanomien laaja juttu (11.7.2025) sijoitti kirjan puutarhan aikaan ja paikkaan näin: "Erään vanhan puutarhan tarina alkaa 1800-luvun lopulta Kokemäenjoen yläjuoksulta, Vinkkilän kylästä, jonne

64

yksi läheisen kylän ratsutilan tyttäristä perusti tilan rengin kanssa oman kotitilan."

Lilja-lehdessä/2025 toimittaja Esko Pihkala totesi, että kirjan kantava idea on kekseliäs. Näin Pihkala ideaa kuvasi: ”Puutarhaihmiset-kirjan ytimessä on Vinkkilän kylässä Sastamalassa sijait-

seva Haapakan tila, joka on kuulunut Silverin ja Öhmanin suvulle 1800-luvun lopulta lähtien. Silverin ja Öhmanin sanoin Haapakka on koko kirjan sydän, jota ilman ei olisi kirjaakaan.

Tekijät nostavat kirjassaan esiin sukutilansa kasvillisuutta ja kertovat edeltäneiden sukupolvien ihmisten kautta, miten kasvit ovat Haapakan tilalle

aikanaan päätyneet. Esitellyksi tulevat muun muassa kirkkoherra Kolarin tammet, Luomalan Topin joriinit, Aino-mummun iirikset, Ojasen Irman maa-artisokat ja puutarhaopettaja Kylanderin viinimarjat.

Sitten Silveri ja Öhman laajentavat kuvakulman yksityisestä yleiseen ja esittelevät kirjassaan suomalaisen

puutarhakulttuurin varhaisia kehittäjiä – kuten Pehr Kalm, Antti Lizelius, Nora Pöyhönen ja Mathilda Gallén – joita voimme kiittää mainituksi tulleiden kasvien tuomisesta Suomeen ja niiden kehittämisestä suomalaisten hyötykasveiksi.

Jokaisen kirjassa esiintyvän ihmisen tarina siis kerrotaan Suomessa esiinty-

vän kasvillisuuden kautta. Siitä kirjan nimi Puutarhaihmiset.”

Pehr Kalm oli 1700-luvulla elänyt Maarian kirkkoherra ja kasvitieteilijä, joka muun muassa toi villiviinin Suomeen Amerikasta. Tämäkin asia luonnollisesti kerrotaan Pirjo Silverin ja Aino Öhmanin Puutarhaihmisissä.

65

Esko Pihkala kuvaileekin Lilja-lehdessä osuvasti, että Silverin ja Öhmanin seurassa hänelle tuttu ”Maarian pappilan puutarha alkaa puhutella aivan uudella tavalla, kun itselle ventovieraat kasvit saavat nimen ja taustatarinan”.

Aino Öhman kiteytti Marianne Rovion haastattelussa Aamuset-lehdessä, mikä häntä ja Pirjo Silveriä innosti kirjantekoon: ”Vanhoissa pihoissa kasvaa vuosikausia kukoistaneita kasveja ja eläimet viihtyvät niissä. Sen lisäksi kaikki ne ihmisten tarinat, jotka voi liittää istutettuihin kasveihin, ovat uskomattoman mielenkiintoisia. Se maa kantaa sisällään tarinoita myös niistä kauan sitten eläneistä sukupolvista tai edesmenneistä ihmisistä.”

K

irja oli Warelialle uusi aluevaltaus ulkoasun osalta. Maanläheiset pahviset kannet ovat tavanomaista

paksummat, ja ne on leikattu täsmälleen samaan linjaan sisuksen sivujen kanssa. Sellaista harvoin Suomessa näkee. Mallia onkin otettu eräästä virolaisesta historiateoksesta, joka on painoasultaan ja mitoiltaan täsmälleen samanlainen.

Ulkoasu on saanut kiitosta. Anna Pihlajaniemi kirjoitti Kodin Kuvalehteen hyvin myönteisen arvion, joka alkoi ulkoasun kommentoinnilla: ”Ensin ilahduin siitä, miltä kirja tuntui käsissä ja näytti silmissä. Painava, mutta ei liian painava, pahvikantinen teos oli kaunis.

Sisuskaan ei pettänyt: ”Jännitin, kantaako sen idea: äiti ja tytär käyvät läpi pihaansa kasveineen ja kertovat tarinoita puutarhaan liittyvistä ihmisistä. Jaksaisivatko tuntemattomien sattumukset kiinnostaa? Kyllä

Kannet: Markku Yli-Erkkilä. – Kuva: Salla Yli-Erkkilä.

66

ne jaksoivat. Kertomusten säikeet kietoutuivat toisiinsa. Lopputulos on rehevä kudelma niin puutarhan kuin elämän osalta. Aistikylläiset esseet historialla höystettynä viihdyttivät, vaikka omalla pihallani on kasvanut vuosikaudet vain voikukkaa. Lukiessa ei tullut huono omatunto laiskottelusta puutarhan suhteen. Sen sijaan mieli rauhoittui: elämässä kaikelle on aikansa.”

Ennustamme Puutarhaihmisille pitkää ikää ja toivomme sen inspiroivan lukuisia suomalaisia puutarhaihmisiä ja vähän laiskempiakin pihaihmisiä löytöretkiin omilla pihoillaan ja puutarhoissaan!•

Rantaviivan ongelma Teksti: Timo Airaksinen, teoksesta Millaista oli? Filosofin oppivuodet (s. 344–355)

B

orgesilla on tarina, jossa valtion viralliset kartanpiirtäjät yltyvät ylikunnianhimoisiksi ja alkavat tehdä yhä tarkempia ja tarkempia karttoja.

He lisäävät tarkkuutta aste asteelta eivätkä koskaan tyydy saavuttamaansa tarkkuuteen. Lopuksi heillä on niin tarkka kartta, ettei sitä enää pysty erottamaan kohteestaan. Silloin on tehtävä kartta kartasta, siis sellainen kartta, joka näyttää juuri tarvittavat kohteen piirteet. Toinen esimerkki: yritin selittää jossakin tieteellisessä kongressissa aikuiselle eliittiyleisölle niin sanottua rantaviivan ongelmaa.

Kuinka pitkä on Suomen rantaviiva?

Kysymykseen ei ole hyvää vastausta, koska rantaviivan pituus riippuu kokonaan käytetystä mittatarkkuudesta.

Jos ranta on kivikkoinen, rantaviiva kiertää jokaisen kiven jokaisen kolon ja ulokkeen. Olin hämmästynyt tuossa akateemisessa tilaisuudessa, jonka

Eletty elämä on rikas ja moninainen.

Elämä on valintoja, ja niiden kuvaaminen edellyttää mittakaavan ja vaaditun tarkkuuden määrittelyä. Aina on valittava oikea skaala. Mikään muistelmateos ei voi olla täydellinen, muuten pitäisi kirjoittaa muistelmat muistelmista. Ja ne kirjat olisivat äärettömän pitkiä. Jossakin kohtaa on oiottava. On torjuttava, unohdettava ja valittava, jottei teksti pääse riistäytymään käsistä niin kuin se entinen kaljakori. Rajansa kaikella.

roolista kausaliteetissa. Huippuluokan tieteellinen yleisö ei tahtonut millään ymmärtää asiaa, ei vaikka tämän teeman pitäisi olla täysin tuttu juttu jo Newtonin Optiikka-teoksesta (1704).

Annan esimerkin: heitän kiven ilmaan ja se noustuaan ratansa lakikorkeuteen alkaa pudota kohti maata.

Tähän on joku selitys. Jokin painaa kiven radan laskuun, mutta mikä?

Mitään ei näy. Tällainen syy on okkultti eli näkymätön syy. Aivan sama pätee ihmisen muisteluksiin ja muistoihin. Miksi minä muistan jotakin ja unohdan muun? Joku syy tähän täytyy olla, mutta mikä? En usko, että psykologialla olisi minkäänlaista vastausta.

Vielä yksi esimerkki, joka koskee Cambridgen yliopiston tieteen historian laitoksen seminaaria, jossa puhuin vuonna 2006 fyysisen maailman okkulteista ominaisuuksista ja niiden

Miksi muistan ensimmäisen vappuni Turussa niin hyvin, miksi Stålarminkadun retkeni? Vappuna Foijan baari lopetti tarjoilun minulle, syynä yletön päihtymys. Siinä olikin ensimmäinen

oppinut yleisö ei millään tahtonut tajuta rantaviivaesimerkin ideaa. Pituus kasvaa koko ajan ilman äärtä ja laitaa.

67

Muistan vähän, unohdin paljon.

Kauhea ajatella miten paljon olen unohtanut.

Menikö unohtamani osa elämää hukkaan?

ja viimeinen kerta kun minulle kävi näin köpelösti. Justus ja Arska kantoivat kotiin ja matkalla huutelin herjoja arkkipiispa Simojoelle siinä hänen palatsinsa paikkeilla Piispankadulla.

Ja yöllä oksensin ikkunasta ulos pitkin Agricolankadun talon ulkoseinää, joka oli onneksi joelle päin ja näkymättömissä. Yritin sitten aamulla pää kipeänä huuhdella roiskeita pois näkymättömiin. Muistan koska kyseessä on draama, mutta ei kaikki kamala ole draamaa. Muistamiseen liittyy kiinnostava ongelma: jos ihminen syntyy uudelleen, mutta ei muista entistä elämäänsä, onko uudelleensyntyminen houkuttelevaa ja arvokasta? Vastaukseni on kielteinen.

Mutta muistamista tärkeämpi kysymys on sittenkin unohtaminen. Mitä olen unohtanut? Ja kuinka paljon olenkaan unohtanut – paljon. Muistan vähän, unohdin paljon. Kauhea ajatella miten paljon olen unohtanut. Menikö unohtamani osa elämää hukkaan?

Luulen muistavani, ainakin yllytettynä. Joka tapauksessa tarvitsisin menneen elämäni rekonstruktiossa muiden apua. Mutta Kyösti, Arska, Gerald, Pamela, Roy, Seppo, Manu, Kirsti ja Arto ovat kaikki jo kuolleet, Eemelistä en enää tiedä mitään, ja silloisesta siipastakin olen jo vieraantunut vuosikymmenten jälkeen. Muisti pätkii. Kaikki on jo niin kaukana, mikä ei tarkoita sitä, ettenkö pystyisi tekemään jonkinlaista tutkimusta siitä, kuinka muut minut ovat muistaneet. Minuuteni rakentuu myös siitä,

68

miten he minut ovat kokeneet. Kertoisivatko he?

Elämäkertoja on kolmea lajia: sisäisiä, ulkoisia ja hybridejä. Tämä Turun aikani elämäkerta on sisäinen, koska turvaudun omaan sisäiseen ääneeni, joka kertoo minulle, kuinka oli ja miten meni. Ulkoinen olisi sellainen, jossa sivuutan sisäisen ääneni kokonaan ja perustan tekstin muiden puheille ja tutkimilleni dokumenteille. Miksi kukaan ei kirjoita niin? Sellainen saattaisi todella yllättää kirjoittajansa. Monien ihmisten minäkuva ei lainkaan vastaa heidän sosiaalista imagoaan.

Hybridi puolestaan sekoittaa nämä kaksi tapaa, yhdistelee subjektiivista ja objektiivista sopivalla tavalla.

Heta Gylling, nykyinen vaimoni, tunsi minut jo Helsinkiin saapumiseni aikaan. Kuulemma hän näki minut ensi kerran vuonna 1981 filosofian opiskelijayhdistys Dilemman bileissä. Silloin Heta katsoi ja arvioi minua niin kuin vierasta ihmistä arvioidaan. Häneltä olen saanut aika kirpeääkin kritiikkiä ja varmasti osuvaa. Muuten, Turun vastaava on Dialectica ry, ja nimi on minun ehdotukseni, kun vanha nimi paljastui yhdistystä rekisteröitäessä varatuksi nimeksi. Kotisivut väittävät perustamisvuoden olleen 1968, mutta tällöin yhdistys rekisteröitiin ja otettiin samalla uusi nimi. Vanha nimi oli kai Eidos.

Mutta minä muistan niin kuin muistan, joten tämä kirja koskee ”TA dot ykköstä” (TA.1), ei välttämättä tätä

viimeistä päivitystä vuodelta 2025.

Mitä minulla tuon eka version kanssa on tekemistä? Varmasti jotakin, mutta mitä? Pitäisi olla filosofi vastatakseen tähän kysymykseen. Tässä kirjassa olen kuitenkin rakentanut yhden mahdollisen version itsestäni ja tarjoillut sen lukijalle karvoineen päivineen.

Mahdollinen versio, mikä ihmeen “mahdollinen versio” ja kenestä? En palaa enää kysymyksen jälkimmäiseen osaan, mutta edellinen osa ansaitsee vielä huomiota: mikä versio?

Kysymys pakottaa pohtimaan valinnan merkitystä tässä yhteydessä. Tuttu latteus kuuluu, elämä on valintoja – totta kai elämä on valintoja, mitäs muuta kuin hyviä ja huonoja valintoja.

Tämä kirjan yhteydessä hyvät valinnat ovat realistisia ja relevantteja valintoja ja huonot irrelevantteja valintoja. Mitkä kriteerit ohjaavat tätä arviointia?

Vain herra tietää. Tai kuten sanoimme lapsena pihalla Vaasassa, piru tietää muttei sano.

Tämän kirjan teksti on valikoima muistojani, joiden pitäisi olla relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Kertomuksessa on aina juoni tai ainakin teema, ja nyt teemana on Ismaelin matka Vaasasta entisen pääkaupungin kautta nykyiseen, siis Vapaan Kansan Lahjasta Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon – tai jos niin halutaan sanoa, valkoisen valaan pyynti. Pitäisi muodostua täyteläinen kuva Turusta, nuoresta miehestä ja hänen akateemisesta urastaan. Kuvan pitää olla reliaa-

beli ja koherentti. Siis sen pitää pysyä aiheessa, antaa kokonaiskuva eikä sortua yksityiskohdissa ristiriitoihin. Sen pitäisi olla myös validi, toisin sanoen tosi – mutta tämä on jo kohtuuton vaatimus. En pysty takaamaan totuutta paitsi aivan triviaalissa mielessä; esimerkiksi tulin Turkuun elokuussa 1967 postibussilla Vaasasta, mikä on varmasti totta. Muistot ovat kuitenkin aina muistoja, valikoituneita ja monella tavoin suodatettuja. Tämäkin kirja on varmasti täynnä asiavirheitä. Silloin sitä lukee kuin romaania.

Valikointi on mitä mielenkiintoisin prosessi. En ole kirjoittanut kaikkea omista munauksistani, häpeästä, syyllisyydestä ja pahoista teoistani, vaikka olisin voinut niin tehdä masokismin puuskassa tai sensaation toivossa.

Niissä voisi hyvin rypeä. Ehkä lukijaa olisi kiinnostanut kuulla epäonnistumisieni kavalkadista paremminkin kuin siitä oudosta johdatuksesta, josta tässä olen kertonut, kuka tietää? Akateeminen Hannu Hanhi ei sinänsä ole mikään mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta valinnat ovat kuin mielikuvitus itse. Psykologien mukaan ihmisen mielikuvitus on rajoitusten alainen.

Ihminen ei pysty ilman tuskaa kuvittelemaan ja palauttamaan mieleen mitä tahansa. Jokaisella on omat rajansa siinä missä muistot ovat liian katkeria ja kuvitelmat iljettäviä. Joka ei usko, kokeilkoon itse – jos uskaltaa.

Valikointi on mielikuvituksen rajojen sukulainen seuraavalla tavalla. En ha-

69

Voin rauhassa nauraa Timolle Turussa, koska minä olen toinen. lua kuvitella mitä vain, en halua kertoa mitä vain. Joskus tekee kipeää kuvitella, nimittäin jos on rehellinen itselleen ja muille. Valikointi perustuu siis yhtäältä sisäiselle pakolle ja toisaalta sosiaalisten pisteiden keruulle. Näin se on, ihminen sosiaalisena eläimenä pitää aina maskia yllä ja samalla meikkaa tuota maskia näyttääkseen paremmalta. Alan klassikko on The Presentation of Self in Everyday Life (Erving Goffman, 1956). Sen kun lukee, näkee sosiaalisen todellisuuden aivan uudella tavalla. Kirjasta on otettu varmasti yli kuusikymmentä painosta.

luaa meikata naamiotaan tai sitten olla täysin rehellinen. Kun kerroin David Bermanille tästä kirjoitusprojektistani, hänen tyypillinen neuvonsa oli: ”You should be brutally honest.” Niin ne kaikki sanovat, aina tuo sama kiusallinen latteus. Totta, totta kai, mutta mitä se sitten tarkoittaa, sitä en tiedä enkä ymmärrä. Ymmärrän ettei saisi kaunistella, entä sitten? En ole kaunistellut, en meikannut maskiani, mutta totta kai olen valikoinut enkä kirjoita siitä, mikä minusta olisi liian tuskallista kerrottavaa. Tämä tarkoittaa, etten halua loukata itseäni enkä muita.

Jokainen meistä esittää jotakin, jolloin omaelämäkerta on maski maskien joukossa. Mutta maskin meikkauksen pitäisi pysyä jossakin järkevissä rajoissa, ja tällaisen järkevyyden mahdollistaa huomio siitä, ettei muistelusten kohde oikeastaan ole se sama, joka muistelee.

Tämä oivallus antaa tilaa rehellisyydelle ja pohjustaa totuuden kertomista – tai ainakin totuuteen pyrkimistä. Voin rauhassa nauraa Timolle Turussa, koska minä olen toinen.

Kuka haluaisi vahingoittaa itseään?

Niin masokistinen en ole, olenhan paremminkin sadismiin taipuvainen.

Kuten on sanottu, ihmiset ovat kamalan onnettomia, koska jokaiselle masokistille ei löydy omaa sadistia.

Mutta niin sadistinen en ole, että haluaisin loukata minulle tuttuja ja läheisiä eläviä tai kuolleita. En tarkoita, että suorastaan pelkäisin heidän reaktiotaan, jos niin tekisin, haukkuisin vain kuolleita – joita herra paratkoon omassa ympäristössäni riittää yllin kyllin.

Silti on valikoitava siitä aineistosta mitä muistaa. Tämä tarkoittaa, että kirjaan tuleva aines on kahteen kertaan valikoitunutta tai sensuroitua: ensiksi muisti valikoi, koska muistan niin vähän ja senkin valikoidusti; toiseksi kirjoittaja valitsee mitä haluaa kertoa ja esitellä. Millaisen kuvan hän haluaa antaa itsestään? Ehkä hän ha-

70

O

len valintani tehnyt tätä kirjaa kirjoittaessani.

Muistikuvani ovat mitä ovat. Nämä ovat muistelmani siitä, mikä silloin oli tärkeintä ja siis siitä mitä Timo oli Turussa tekemässä. Näin asian ja ihmiset muistan.

Aika oli värikästä ja Suomi köyhä ja

primitiivinen – sanoisinko onneksi. Ainakin nuoren ihmisen vapausasteiden määrä oli silloin merkittävästi suurempi kuin se on nyt, joskin riskitkin olivat suuremmat kuin nyt.

Minä olin onnekas monessa mielessä, erityisesti kotitaustani vuoksi, mutta osasin myös pelata korttini oikein. Ja mahdolliset karikot olivatkin yhtäkkiä ylitettävissä ja uhat sulivat pois kuin meren jäät kevään auringossa.

Aika Vaasassa oli ollut kauhea, aika Helsingissä tulisi olemaan ristiriitainen siinä perustaltaan kovin vihamielisessä ympäristössä. Aika Turussa oli hieno ja palkitseva hyvässä ympäristössä kelpo toverien kanssa, ja tietysti oman perheen. Mennyttä silti kaikki, enkä noihin aikoihin enää palaa.

Turku on minulle tänään kuolleiden kaupunki, joka on melkein liikaa kestettäväksi. Viimeksi lähti Seppo Romana, iso turkulainen. Mikä tapa poistua! Outoorilta – Sepon mainerikas pursi – merivartiokopterilla Tyksiin. En pysty uskomaan todeksi tätä yksinäisyyttä Turussa. Arto ja Kirsti poissa. Kirsti niin nuori kuollessaan.

Manu makaa kylmänä kalmona Petäjäkadun talonsa permannolla. Gerald ja Pamela ovat Rymättylän hautuumaalla kirkon kupeessa kiven alla: Nibana.

Kyösti Kolehmainen, vieläkö joku muistaa hänet? Hämeenporttiakaan ei enää ole. Opiskelukaverit ja Turun ajan kollegat ties missä.

Näinpä ryhdyin kirjoittamaan ajasta Turussa, Harald takapiruna, vaikka oman horjuvan vakaumukseni mukaan kenenkään ei pitäisi kirjoittaa mitään itsestään. Pitää kirjoittaa vain itselleen ja silloinkin tärkeistä aiheista, joihin kirjoittaja itse ei kuulu. Mutta jotakin on tehtävä saadakseen manatuksi eloon sen menneisyyden maiseman, joka jokaisena uutena päivänä vaipuu entistä syvemmälle unohdukseen, vain noustakseen sieltä myyttinä vielä kerran eloon.

Tuomiokirkkosillan kupeessa oli valtava ja jo kuihtuva vanha piilipuu, johon yritin joka yö siitä ohi kulkiessa muka kiivetä – se oli siinä vanhan rakkaan kaupunginkirjaston puolella. Kai tämä kuvaa symbolisesti koko Turussa olemiseni aikaa, yritys kiivetä ylös isoon vanhaan puuhun ikuisesti virtaavan joen rannassa kirjaston kupeessa. Silta, mihin se ylittäjänsä vei? Huomenna kirjoitan taas George Berkeleyn uskonnosta ja etiikasta oppihistoriaa.

Muistettakoon, etten osaa muuta kuin kirjoittaa selostavia artikkeleita filosofian historiasta – esimieheni lausunto.

Tai jos sittenkin kirjoittaisin ihmiselämän merkityksestä ja tarkoituksesta?

Se voisi olla hauskempaa. Tai jospa lopultakin luovutan ja uskon, että kerran opin lukemaan ja osasin kirjoittaa.

Pysyisin kotona, kun maailmakin on jo tuttu. Kuolinvuoteellaan Brillat-Savarinin ideaalinen gourmand pyytää lasin parasta punaviiniä. Kohottaa lasinsa, juo ja hymyten kuolee. Kiinalainen mandariini kysyy, onko palmikko hyvin. Minä taidan pyytää kynää ja paperia.• Kannet: Kari Jokinen. Takakannen piirros: Kari Jokisen tribuutti Harro Koskisen Sikamessiaalle.

71

LOPPUVUODEN 2025 KIRJAUUTUUKSIA

OSTA OMAKSI WARELIAN OMASTA VERKKOKIRJAKAUPASTA TAI HYVIN VARUSTELLUISTA MYYMÄLÖISTÄ!

72

24.00 Teksti: Heli-Maija Heikkinen, teoksesta Grilli (s. 115–116)

T

uomiokirkon kello löi kaksitoista kertaa. Kaupungin kaduilla kuljeskeli ihmisiä mutta grilli oli näkymätön, kuin koko rakennusta ei olisikaan. Läpinäkyvät myyjät sen sisällä tutkailivat ohikulkijoiden liikkeitä ja arvuuttelivat keskenään minne ihmiset olivat menossa. He tunnistivat tuttujaan, vakioasiakkaita ja kaupungin julkkiksia.

Heidi nojasi luukun edustan tasoa vasten: ‒ Tämä yö ei lopu ikinä. ‒ Älähä ny, tämähä ei oo vielä alakanukkaan, Jaana sanoi kävellessään Heidin ohi kioskin puolelle.

Hän pyöräytti luukun lukkoon, nosti avaimen pakastimen yläpuolella olevan hyllyn reunalle ja palasi Heidin vierelle. ‒ Iha just se alakaa ja sitte toivot, että ois vaan ollu kuollutta. ‒ Nykkö ei ennää myyä karkkeja. ‒ Ei myyä. ‒ Ei kyllä ois mikkään tarve vielä sitä sulukia, ku ei oo jonua, Ritva sanoi keittiöjakkaralta. ‒ Itekki sulet kioskin luukun aina kaheltatoista, Jaana puolustautui. ‒ Enkä sule, jos ei oo ollenkaan liikettä kaupungila ja se eilisen kassa ammotti niin tyhyjänä, ettei oo mikkään ihime, että Suski siitä kyseli. ‒ Ootinki millon tullee sulta kommenttia, pitkäänhän tuota maltot!

Ritva kääntyi taukotilaan kävelleen Heidin puoleen: ‒ Sun ei tarvi sitte ottaa yhtään tuosta oppia. Täälä tehhään töitä ku töitä on, ilimatteeksi ei palakkaa nostella. ‒ Pitäskö sun alakaa omistajaksi ku on iha semmoset elekeet? Mitä vittua mun työt sulle kuuluu, Jaana kysyi.

Radiosta kuului J. Karjalaisen ääni.

Jaana käveli luukun edestä taukotilaan ja väänsi radiota mielenosoituksellisesti isommalle. Hän palasi takaisin luukulle ja hoilotti sydämensä kyllyydestä Tähtilampun alla -laulun päälle: ‒ Siinä sängyn reunalla kun me kerran suudeltiin voi ku uskoin ihmisiin.

Heidi läpsäytti kätensä yhteen ja purskahti nauruun. ‒ Se tekkee sen tahallaan, Ritva sanoi. ‒ Kuka tekkee tahallaan ja mitä, Jaana kysyi. ‒ Nää laulat tahallas väärin ku tiiät että se ärsyttää mua, Ritva vastasi. ‒ Eikä? Heidi kysyi ja käveli Jaanan viereen.

Samalla kioskin puoleisesta päädystä kuului raivokasta koirien haukuntaa. Jaana vilkaisi olkansa yli metelin suuntaan. Heidi ryntäsi kioskin ikkunan taakse. Ritva nousi jakkaralta ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin ulos.•

Heli-Maija Heikkinen luki Grillin äänikirjaksi Miikka Kerkkäsen studiolla Sastamalassa. – Kuva: Salla Yli-Erkkilä

73

74

Kannet: Markku Yli-Erkkilä.

Miten Nukkuva kreivitär syntyi Teksti: Jari Hiltunen

A

loitin Nukkuvan kreivittären taustamateriaalin keruun kesällä 2023 eli reilut kaksi vuotta sitten. Aivan ensimmäiseksi luin Sofia Tolstajan päiväkirjat, minkä jälkeen oli muiden lähdeteosten vuoro.

Varsinainen kirjoitustyö alkoi syyskuussa 2023. Alusta asti oli selvää, että kirjoitan jälleen romaanin enkä tietokirjaa. Biofiktio oli minulle luonteva vaihtoehto aiempien teosteni myötä.

Uuden romaanin työnimi oli ”Kreivitär”. Halusin tarkastella venäläisen kirjallisuuden maisemaa jälleen naisellisesta näkökulmasta. Valitsin keskeiseksi tyylilajiksi sen saman sokraattisen dialogin, jota olin käyttänyt esikoisromaanissani Ahmatova (Warelia 2023).

Halusin tähänkin romaaniin vahvan fantastisen ulottuvuuden ja löysin sen lopulta kreivittären unimaailmasta.

Tämä selittää romaanin lopullisen nimen Nukkuva kreivitär.

Siitä tuli kuudes kirjani ja kolmas romaanini. Kirjoitin romaanin neljään kertaan. Viimeinen kerta oli alkukeväästä 2025.

Kuten tällaisessa työstämisessä usein käy, uutta tekstiä syntyi joka kirjoituskerralla kymmeniä sivuja. Koetin samalla poistaa toistoja ja ylimääräisiä sivupolkuja. Useiden kymmenien sivujen poistoista huolimatta romaanista paisui kaikkein pisin teokseni, jossa on yli 600 painosivua.

Ahmatova ja Nukkuva kreivitär ovat sisarteokset. Molempien romaanien nimihenkilöt kantavat patronyymiä Andrejevna eli Andrein tytär. Sen vuoksi nimesin romaanisarjan ”Andrein tyttäriksi”. Molemmat romaanit kertovat Venäjästä ja kuuluisasta kirjailijasta.

N

ukkuvaa kreivitärtä ei olisi syntynyt ilman galaktista runousoppia, jota luonnostelin kolmeen kirjaan vuosina 2020–2022. Sekä tämä romaani että Ahmatova havainnollistavat käytännössä galaktisen runousopin perussääntöjä.

Kirjoitin Theseuksen henkeen (Warelia 2021) pitkän elämäkertaesseen Leo

75

Kuva: Benjamin Luovanranta.

ajoittain tulee mielemme kannalta voimakkaampi kuin reaalitodellisuudesta.

Tällaisia fantasioita puoltavat ja vastustavat toisten assosioimat mielikuvat. Sofia Tolstajan elämän loppuvaiheesta teki erityisen kiusallisen se, että venäläiset ihmiset alkoivat joukolla kuvitella hänestä pahaa kreivin jätettyä vaimonsa tylysti ja kuvattuaan tämän päiväkirjoissaan ihmiseksi, jonka kanssa oli muka mahdotonta elää.

O

len itsekin saanut osani kielteisistä, omaan kirjailijantyöhöni liitetyistä mielikuvista. Ahmatovan lukeneet henkilöt ovat pääsääntöisesti pitäneet lukemastaan ja kirjaarvostelut ovat olleet yleensä varsin myönteisiä ja kannustavia, mutta sain esikoisromaanista myös toisenlaista palautetta.

Oli hyvin yllättävää ja hämmästyttävää, että jouduin syksyllä 2023 synkän mustamaalaamisen kohteeksi, kun minua alettiin sosiaalisessa mediassa aiheettomasti syytellä käyttämieni lähdeteosten plagioinnista. Samalta taholta minua syyteltiin myös Anna Ahmatovan persoonan ja elämäntyön vääristelystä. Tämä ei ole voinut olla aiheuttamatta pahaa mieltä. Hyökkäävä kirjoittelu alkoi jo ennen romaanin ilmestymistä, ja usein syytöksiä tuki törkeillä kommenteilla valeprofiililta vaikuttava tili, joka näyttää sittemmin kadonneen.

Tolstoista ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Sofia Tolstajan moninainen rooli miehensä rinnalla ja varjossa jäi mietityttämään, samoin se, mikä lopulta päätti Tolstoiden lähes 50 vuotta kestäneen avioliiton.

76

Romaanissa kuvaamani Sofia Andrejevnan unikuvat ovat vertauskuva nykymaailmasta, jossa ihmisten fantasiat vuorottelevat reaalisten kokemusten kanssa. Saatamme luoda ympärillemme fantastisen todellisuuden, josta

Yhtä kaikki, olen pyrkinyt kuvaamaan Anna Ahmatovaa, Leo Tolstoita ja Sofia Tolstajaa yhtäältä realistisesti oikeina ihmisinä ja toisaalta sellaisina sanataitureina, jollaisiksi he kehittyivät niin venäläisten kuin ulkomaalaisten lukijoiden silmissä.•

Warelian kirjoja voi hankkia kirjakaupoista koko maassa ja useista kirjaverkkokaupoista.

Kattavin valikoima kaikista saatavilla olevista kirjoista on kuitenkin luonnollisesti Warelian omassa varastomyymälässä Sastamalassa.

Tutustu varastomyymälän koko tarjontaan Warelian omassa verkkokaupassa.

Sieltä voit tilata kaikki kirjat postitse nopeasti ja sujuvasti.

Verkkokauppa palvelee joka päivä ympäri vuoden:

warelia.fi

ISBN 978 -952-387 99.1 -018-5 Päällys: Markku Yli-Erkkil www.war ä elia.fi

ÄMÄ

870 185

J K s H Ne ku

AISEN EL

Kujala Kuva: Esa

9 789 523

TAHTON

Tekla – Tah Tekla Hul tonaisen elä mä tinista elämäker julkaistav on ensimmäin rallinen en a yleista teos. juinen

JALA

Helena Kuj toimittaj ala on tampere a, Suomea joka on asunut lainen ja työsken eri sanoma nellyt use puolilla ille aiemmin ja aikakausleh dille toimittan sotakirje ut kaksi . Hän on isiin Leolle (201 perustuvan teosta: Postia 4) sek kauppa lasta kert ä Lahdenpohjan Lopottii ovan Män (2017). nää

HELENA KU

LEVOTTO POLIITIK MIEN VUOSIEN KO TEKL JOU A HULTI RNALISTI JA N

Tulisieluin 1864–1943 lukemalla en Tekla Hultin järkytti itsensä hänest ä tuli Suo ylioppilaaksi isäänsä . Sittem filosofi men ens min an immäin miesten tohtori. Hultin en ymmärsi, naispuolinen maailm aan 180 hankkia että ava 0-luvun korkein in nai mahdo llinen kou sena oli Lasikaton lutus. viim eisetkin työelämä sirpale ssä et putosi ja päätoim , kun Hultin vat teki ura ittajana kirjoitti a toimitta ja puhui sekä valtion jan a vira arvoisen nai avioliiton sten äänioikeudssa. Hultin puoles en ja tas ta. aSortovuos ina nuo kuului rsuomala vastari inen Tek nna hän rak la Hul ensi yht n kärkikaartiin eiskuntaa . Sittem tin kansan edusta min leipätyöns jana ja jäsenenä ä ohe poliitti Leo Me Suomen mahtim sen sisäpiirin lla che historiaa, linin rinnalla iehen senaat tori . Hultin mutta jää taakse. vänsä uno tiesi tekevä nsä hduksi in mieste n

Täm yli s histo naisi aina yhdes kanss

Tekla H Tapaht koulute viittä kie kulloise l

Tervetuloa myös käymään Warelian varastomyymälässä Sastamalassa!

Pieni kivijalkakauppamme ”Tyrvään Pryki” sijaitsee Sastamalan Kirjakorttelissa, vastapäätä Herra Hakkaraisen taloa. Kaupan naapurustossa on myös Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, Antikvariaatti Tyrwää ja Tyrvään Kirjakauppa. Warelian varastomyymälä on auki Warelian kesätyöntekijöiden voimin kesä–heinäkuussa.

Tyrvään Pryki Marttilankatu 13

77

Kirjojen kantaja Teksti ja kuvat: Santeri Skofelt

78

Reppu ja reissumies PyKäKessä

Warelian kesätyöntekijä Santeri Skofelt kövi kirjarinkan kanssa Pyhtään käsitekesässä ja raportoi retkestään sosiaalisessa mediassa. Seuraavilla aukeamilla päiväkirjamerkinnät retkestä. – Kuva: Marko Vesterbacka.

79

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 2

Myyntipöytä on pystyssä! PyKäKe on pykätty käyntiin!

Paljon ystäviä olen jo lyhyellä haavaa kohdannut ja vastahan tämä alkoi!

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 1

Eilen pakkasin kirjat kaupalla ukkini vanhaan, viheriään rinkkaan. Rinkalla riittää tarinoita ja tästä on alkava jälleen uusi. Warelia lähtee Pyhtäälle! Tänään rinkassa painavat sanat, rivit, paperi. Tuhannet tunnit ja syvältä noudetut ajatukset. Tekijänsä hengitys, jota kirja säilöö ikuisesti, keventää kuitenkin kulkua. En nopeasti keksi mitään niin merkityksellistä kuin kirjojen kantaminen ihmisille, jotka lukevat. Pyhtäällä he tänään kokoavat rivinsä ja minä väräjän mukana olemisen onnesta.

Pyhtäälle on perustettu Suomen vapaa tiedeinstituutti, joka vaalii tieteen harjoittamiseen kuuluvia arvoja: aikaa, tilaa, työrauhaa, yhteisöllisyyttä, tietoa ja outoa vapautta.

On kai sanottava "outoa vapautta" sen tähden, että yliopisto kilpateollistuneena instituutiona ei kunnolla enää palvele tutkijan vapautta luoda kiireettömästi ymmärrystä ja kansakunnan yhteistä sivistystä. Outo vapaus on näky, johon jo itsessään Universitas, yliopisto kaiken tiedon ykseytenä, kurottaa. Outo vapaus keskittyy tulevan kahden päivän aikana elävään tieteeseen & taiteeseen, iloon, keskusteluun ja yhdessä siemailuun! Ikuisia arvoja, jotka jäävät jäljelle, kun tarpeeksi monet uupuvat kilpakulttuurin myrskyn silmässä pyörimiseen.

Kirjat nousivat juuri Tampereen asemalla Helsinkiin suuntaavan bussin kyytiin. Tästä se lähtee! Kirjailen mietteitä ja havaintoja matkan varrella, miten mieleni tekevi.

– Santeri

80

Maalaispappi Johannes Alaranta siunasi juuri tilaisuuden ja tällä hetkellä kuuntelen Janne Saarikiven uusia etymologioita paikannimille. Pyhtää on alkuperältään vesistönimi Saarikiven mukaan. Lisää tulossa!

– Santeri

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 3

Tämä on vierasta seutua minulle. En ole käynyt näissä maisemissa ennen. Kaikki täällä kuitenkin on samalla jotenkin niin tutunomaista. Pyhtää ja sen lähiseudut Kotka, Kymenlaakso ja Loviisa ovat tulleet vuosien saatossa erityisen hyvin Veikko Lavin tuotannon kautta tutuiksi.

Arvostan hänen 70-luvun tuotantonsa hyvin korkealle, henkilökuvien ja ihmiskohtaloiden kuvaustaidon tähden. Niihin on tallennettu mittaamattoman arvokkaita ja arvoituksellisia ilon, surun ja kaipuun läpi elettyjä perspektiivejä. Unohdettua elämää, jonka voi halutessaan muistaa.

Eräs hänen hienoimmista lauluistaan Balladi Willy Heinzista sijoittuu näille seuduille. Laulu kertoo saksalaisesta sotilaasta, joka sisällissodan aikoihin, keisarilta saadulla määräyksellä, sai siirron Suomeen. Oudossa maassa Willy Heinz sitten lopulta sai surmansa. Tarina kertoo Lavin jo lapsena kiinnittäneen huomiota hänen hautapaateensa, joka oli sammaleinen ja jonka päälle tavattiin heittää roskia. Myöhemmin Lavi on kirjoittanut: "Balladi hänestä liukuu läpi koko sotilaallisen hierarkian alkaen keisarista alimpaan pelinappulaan, tähän nuoreen sotilaaseen. Hän tuskin tiesi, miksi oli joutunut vieraaseen maahan. Hän oli sodassa viattomin, mutta sai maksaa korkeimman hinnan. Muistan myös lapsena miettineeni, kaipasiko kukaan tätä poikaa." (Tuula Salmi: Laulun arvoinen Lavi, s. 210–211. Helsinki: Tammi, 1984.)

Laulu on sodan turhamaisuuden tyylipuhdas artikulaatio.

Pasifistinen järjen huuto elämän puolesta. Lopuksi on tietenkin lisättävä: Lukeminen on rauhan töissä olemista.

– Santeri

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 4

Kirjamyynnin ohella on ilo kohdata ystäviä! Emeritusprofessori, musiikkitieteilijä, semiootikko Eero Tarasti on myös jalkautunut Pyhtäälle. Pääsimme saman tien avaamaan semioottisen merkkiavaruuden, keskustelun! Eeron kirjat ovat allekirjoittaneelle olleet käänteentekevää materiaalia.

– Santeri

81

Pyhtään matkapäiväkirja osa 5

"

Uusi päivä uusine kujeineen. Aamupäivällä hankin keuhkoihin 12 kilometriä paikallista ilmaa. Tänne tuli kunnon helteet lauantain kunniaksi. Warelian pöytä pystytetään jälleen tänään PyKäKen juhlasaliin, kansan iloksi. Kirjavahvistusta tulee jahka tapahtuma saadaan liikkeelle. Taitaa tulla ikimuistoinen lauantai!

Nyt juon kahvia ja luen Säisän Einon kaunista ja murheellista Viimeistä kesää (1967). Pyhtäällä kaikki siis hyvin!

– Santeri

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 6

Warelian pöytä on pystyssä. PyKäke alkaa! Naapuripöytään muutti juuri Teivo Teivainen ja Milla Vikström!

Tervetuloa kimaraan!

– Santeri

82

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 7

Kirjan myyminen on odottamisen taidon rankkaa treeniä. Täytyy odotella ja pitää silmällä kirjasta kiinnostuneita. Sitten kun joku tulee ja ottaa kontaktin kirjaan, nappaa sen hyppysiinsä, on ihme käsillä. Kirjallista kulttuuria on mahdollista ylläpitää vain, mikäli ihmisillä on sivistystahtoa ajatella asioista kirjanpituisesti. Kirja-ala on lukevan yleisön käsissä, siksi kirjoja on myös myytävä. Lahjaksi, maailmasuhteen avartamiseksi, kiistakumppaniksi, kyyneleiden pinnaksi, matkatoveriksi, järjen valon kirkasteeksi ja omaksi iloksi on kirjasta!

– Santeri

"

Pyhtään matkapäiväkirja osa 8

Kaikella hyvällä on päätepiste. Päätepiste harvoin kuitenkaan tarkoittaa loppua. Impressiot ja kaiut alkavat ilmestyä ja kokonaistua vasta jälkikäteen. Ensimmäisen Pyhtään käsitekesän jäljet ja tunnut ovat tässä kotimatkaa tehdessä hyvin vilkkaat, eläväiset ja kiitolliset. Kiitos kuuluu Janne Saarikivelle ja Taina Saarikivelle, joiden myötä Pyhtää on muuttunut erityisen kiinnostavaksi käsitteeksi. Kiitos Tiedeinstituutille, joka kokoaa yhteen tieteen- ja taiteentekijöitä sekä myös vaalii vapaan kriittisen tutkimuksen mahdollisuuksia Suomessa. Kiittää pitää tietysti myös kaikkia tapahtumassa käyneitä, kirjanostajia, kirjakauppiaita, mahtavia keskustelutovereita ja maatilkkua, joka kantaa nimeä Pyhtää. Outo vapaus voi olla mahdollista!

Päätän tähän matkapäiväkirjani. Kiitos sinulle mielenkiinnosta!

– Santeri

83

Työväen arkisto

K i m m o L e h t i m ä k i

K i m m o

Vakiintuneen käsity

L e h t i m ä k i

koitunut räjähdys T

punapäällikkö Kust

Kimmo Lehtimäki ta pöydältä:

Onko osoitettavissa

räjähdys johtui pun

Onko todisteita siitä räjähdyksen?

Jos vastaus edellisi

– mikä räjähdyksen

Lehtimäen tutkimus

väitettä, että räjähd

uoli Tampereen

käsikranaatista tai e

eessa räjähdyk-

Räjähdyksen syy ol

o Lehtimäki on

oja ja haastaa

Kimmo Lehtimäki o

Kannet: Kari Jokinen.

väitellyt suu- ja leuk

6

84

yliopistosairaalassa

tapahtumista hän o

Lehtimäki. Punapä

Askel taaksepäin – miksi?

Teksti: Marko Vesterbacka

Kirjoitettu 3.5.2025 edellisenä päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun johdosta, editoitu 3.9.2025

ALUKSI Punapäällikkö Hugo Salmela (1884– 1918) on jäänyt Suomen historiaan punaisten pohjoisen rintaman ylipäällikkönä. Ilman sotilaskoulutusta asemaansa noussut Salmela on kiehtova henkilö, mutta hänen jälkimaineensa on ollut todellisia saavutuksia suurempi. Tampereen puolustuksen järjestämisessä selvästi merkittävämpi punapäällikkö oli Salmelan kuoleman jälkeen johtoon noussut Verner Lehtimäki, minkä Lehtimäen veljenpojan poika, yliopistosairaalassa elämäntyönsä tehnyt tohtori Kimmo Lehtimäki osoitti jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä laajassa elämäkertateoksessa Verner Lehtimäki – Punapäällikkö.

Kimmo Lehtimäki on osoittanut myös, miten Salmelan ympärille alettiin rakentaa myyttiä jo vuonna 1918 ja miten se vahvistui sodan jälkeisinä vuosina. Tuolloista myytinrakennusta ohjasi erityisesti sodan voittaneen osapuolen hallitsema historiankirjoitus.

Monestakin syystä siihen historiankirjoitukseen sopi korostaa Salmelan kyvykkyyttä. Salmelan poikkeuksellisella kyvykkyydellä selitettiin muun muassa sitä, miksi punainen Tampere pystyi niin pitkään puolustautumaan valtausyrityksiltä.

Myyttisen Salmelan epäselvästä kuolemastakin tuli myytti. Erilaisista tiedonmuruista oli annettavissa kuo-

linsyylle erilaisia selityksiä, joista yksi nousi nopeasti hallitsevaksi ja pian alkaneessa historiankirjoituksessa vallitsevaksi.

Mikä totuus kuolemasta olikaan, vallitsevaksi noussut selitys – käsikranaatin tai -kranaattien joko tahallinen tai tahaton räjäytys Tampereen teknillisellä opistolla Salmelan lähettyvillä – oli monestakin syystä varhaiselle valkoiselle historiankirjoitukselle hyödyllinen versio. Se oli myös se selitys, jonka itse kuulin, kun aloitin yliopistoopintojani samaisessa rakennuksessa vuonna 1991. ”Hugon haamu” oli Pyynikintie 2:ssa pidettyjen opiskelijabileiden symboli.

85

Kimmo Lehtimäki on tutkinut tähän mennessä (eli 3.5.2025 mennessä) perusteellisimmin Salmelan epäselvään kuolemaan johtaneita tapahtumia.

Vuonna 2021 Warelia julkaisi Lehtimäen 333-sivuisen teoksen Punaisen ylipäällikön kuolema, joka keskittyi nimenomaan Salmelan kuolemaan johtaneiden tapahtumien selvittämiseen kaiken mahdollisen tiedon avulla. Teoksen nimen mukaisesti valtaosa teoksesta, 260 sivua, keskittyy Salmelan kuoleman aiheuttaneeseen räjähdykseen. Sivuilla 261–302 Lehtimäki sen jälkeen tarkastelee valkoisen historiankirjoituksen Salmelasta luomaa ”sankarimyyttiä”. Kauttaaltaan Lehtimäen teosta voi pitää myös tapaustutkimuksena eräitä vuoden 1918 tapahtumia koskevan historiankirjoituksen puutteista ja vääristymistä.

Lehtimäki oli jo pari vuosikymmentä aikaisemmin Tampereen vuoden 1918 tapahtumia tutkiessaan havainnut, miten nopeasti faktat olivat peittyneet erilaisia intressejä tukevien, mahdollisesti tarkoitushakuisten kertomusten alle. Käsikranaattiselityksiin sisältyi ilmeisiä epäluotettavuustekijöitä, mutta oliko niissä silti perää ja voitaisiinko totuutta löytää? Olisiko sata vuotta myöhemmin mahdollista yhdistellä varmoista ja todennäköisistä faktoista niin yksityiskohtainen kokonaiskuva, että Hugo Salmelan kuolemaan johtaneita tapahtumia voitaisiin pitää selvitettynä?

Kirjankustantajana olin Lehtimäen pyrkimyksestä kiinnostunut ja aihe oli mielestäni kokonaisen kirjan arvoinen. Olin työskennellyt reilut viisitoista vuotta poliisissa opettaen poliisiopiskelijoille rikostutkintaan liittyvää dokumentoivaa ja tutkivaa kirjoittamista. Työhöni kuuluen olin lukenut lukuisten henkirikostapausten esitutkintapöytäkirjoja, joihin usein sisältyi kymmeniä keskenään sisällöltään ristiriitaisia tai muuten jännitteisiä kuulustelupöytäkirjoja sekä monenlaista muuta tutkinta-aineistoa.

86

Epäilin, ettei varmuutta Hugo Salmelan kuolemaan johtaneista tapahtumista välttämättä voida enää saada, mutta Lehtimäen perehtyneisyys ja tutkijanote herättivät luottamukseni, joten yrityskin olisi kirjaksi dokumentoimisen arvoinen.

Minua miellytti se, ettei Lehtimäki käsikirjoituksessaan tyytynyt esittelemään rinnakkain erilaisia versioita, vaan pyrki kaikki kivet kääntäen kuvailemaan uskottavana pitämänsä tapahtumakulun ja argumentoimaan sen puolesta vakuuttavasti. Jotenkinhan tapahtumat teknillisellä opistolla olivat aikoinaan menneet, jollakin yhdellä tietyllä tavalla, riippumatta siitä, mitä kaikkia selityksiä tapahtumista oli kerrottu ja asiakirjoihin kirjattu.

Aiheuttiko kuoleman käsikranaatti vai tykinammus, sillä ei sinänsä ollut minulle merkitystä, kiinnostavinta oli totuuden selvittämisen pyrkimys sinänsä.

Erityisesti minua miellytti se, että Lehtimäki pystyi tarkastelemaan aihetta monitieteisesti, ja luonnontieteellisen taustan ansiosta hänellä oli silmää myös ”koville faktoille” eli rikostutkinnan termein teknisen tutkinnan tuloksille. Lehtimäki ei ole hyväuskoinen. Hän tunsi kaikki tapaukseen liittyvät kirjalliset aikalaisdokumentit, mutta ei uskonut asiakirjoihin eikä ihmisten kertomuksiin naiivisti, vaan suhteutti ne koviin faktoihin ja arvioi kirjattuja lausumia kriittisesti ottaen huomioon niiden syntyolosuhteet ja mahdolliset tarkoitusperät, kuten poliisinkin taktisessa rikostutkinnassa ihmisten lausumiin suhtaudutaan.

Kirjan ilmestyttyä historia-aiheista paljon kirjoittanut toimittaja Kari Pitkänen arvioi sen Kulttuuritoimitus.fi-sivustolla viiden tähden arvoiseksi. Siteeraan arviosta muutaman kappaleen:

Punaisen ylipäällikön kuolema (Warelia, 2021) lähtee rikostapauksesta, käy läpi Tampereella tuolloin asuneet todistajat ja heidän kertomuksensa, etenee sisällissotaa käsittelevään kirjallisuuteen, arkistolähteisiin ja sanomalehtikirjoituksiin, tutkii valkoisten tykistön toiminnan, pohtii legendan syntyä ja sen syitä ja etenee vääjäämättömään lopputulokseen: tykistökranaatti se oli.

Sen jälkeen Lehtimäki murskaa Tampereen ylipäällikön sankarimyytin. ”Mitkään Salmelan yritykset ja käskyt eivät johtaneet toivottuihin tuloksiin, vaan ne kaikki päätyivät katastrofiin.”

Lopuksi esitellään draaman keskeiset henkilöt elämäkertatietoineen sekä arkisto- ja muut lähteet. Kirjan päättää täydellinen henkilöhakemisto.

Tätä paremmin ei historioitsija tai kirjailija voi työtään tehdä.

Koko arvostelu otsikolla ”Case closed: Punapäällikön veljenpojanpoika ryhtyi oikeuslääkäriksi ja ratkaisi Hugo Salmelan kuolemaan liittyneet mysteerit” on luettavissa Kulttuuritoimituksen verkkosivuilla.

KIUSALLINEN KIRJOITUS Eilen 2.5. Kari Pitkänen arvioi Tuomas Hopun alkuvuonna julkaistun Hugo Salmela -elämäkerran Hugo Salmela – Vallankumouksen sanansaattaja (Vastapaino). Seuraavaksi esitän tuosta arviosta kriittisen lausunnon, samoin kuin Tuomas Hopun kirjan tietystä osiosta.

Tämä on minulle kiusallista, en haluaisi kirjoittaa tätä kirjoitusta, mutta koen sen velvollisuudekseni Kimmon kirjan kustantajana ja myös siksi, että tuskin kukaan muukaan on tähän mennessä vertaillut noita kahta kirjaa niin tarkasti kuin minä.

Teknillinen opisto huhtikuussa 1918. Museoviraston kuvakokoelmista löytyvä valokuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa Punaisen ylipäällikön kuolema (Warelia, 2021).

Minusta kustantajan ei pitäisi arvostella kirja-arvosteluita muuten kuin erittäin painavasta syystä. En haluaisi kirjoittaa tätä kirjoitusta siksikään, että olen lukenut lukuisia Kari Pitkäsen kirjoittamia kirja-arvosteluja ja arvostan yleisesti ottaen hänen yleistietämystään ja kriitikonotettaan.

Tuomas Hoppukin on sitä paitsi Warelialle tärkeä kirjantekijä: julkaisimme vuonna 2017 Tuomaksen esipuheella ja alaviiteselityksillä varustetun, vuosia 1917 ja 1918 merkittävällä tavalla valottavan omaelämäkerrallisen romaanin, josta tuli yksi Warelian luetuimmista ja myydyimmistä kirjoista. Paavo Järvisen (1900–1958) Kovaa aikaa -romaanin julkistamistilaisuudesta tehty tallennekin on yhä katsottavissa.

Tuomas Hoppu on ammattihistorioitsija ja hänen Salmelasta kirjoittamansa tuore elämäkerta on tärkeä kokonaisesitys ja se on varmasti pääosin ansiokasta työtä. En mielelläni esittäisi siitä alla seuraavia kriittisiä kommentteja, mutta eilen julkaistun arvostelun jälkeen en oikein muuta voi. Se mitä alla sanon, ei tietysti tarkoita, etten arvostaisi kirjaa muilta osin.

Luin Tuomaksen Salmela-elämäkerran heti helmikuun alkupuolella, kun se tuli e-kirjana luettavaksi. Olin luonnollisesti utelias näkemään, millä tavalla Tuomas elämäkerrassa hyödyntää Kimmon reilu kolme vuotta aiemmin ilmestynyttä laajaa teosta ja miten Kimmon perinpohjaisesti argumentoima käsitys Salmelan kuolemasta on otettu huomioon elämäkerrassa. Turhaan etsin: Tuomas vaikenee

teoksesta täydellisesti, vaikka on kirjaa lukenut.

Kimmo Lehtimäen kirjaa ei mainita edes lähdeluettelossa. Tämä on minusta käsittämätöntä. Pystyn osin tiedostamaan ja osin arvailemaan taustalla olevia syitä, mutta en pidä ratkaisua hyväksyttävänä.

Vaikka elämäkerran käsikirjoitus olisi ollut täysin valmis ennen Lehtimäen kirjan ilmestymistä syyskuussa 2021, välissä kuluneiden vuosien aikana olisi ollut aikaa ottaa teos edes yhden lähdeviitteen verran huomioon – jos tahtoa olisi ollut. Sen olisi voinut lisätä esimerkiksi siihen elämäkerran kohtaan, jossa todetaan, että kiistely räjähdyksen aiheuttajasta on jatkunut viime päiviin saakka. Täydellinen sivuuttaminen on aktiivista mitätöin-

87

tiä, viesti elämäkerran lukijoille siitä, ettei Lehtimäen kirjassa ole aihepiirin tieteellisen tutkimuksen kannalta mitään merkityksellistä annettavaa.

Kun eilen luin Kari Pitkäsen kirjoittamaa arviota Tuomas Hopun kirjasta, totesin että elämäkerran totaalinen vaikeneminen Lehtimäen työstä näkyy arviossa karulla tavalla. Pitkänen kirjoittaa uudesta elämäkerrasta ja siinä käsitellystä Salmelan kuolemasta niin kuin Kimmo Lehtimäen muutama vuosi aikaisemmin ilmestyneellä 333-sivuisella tutkimuksella Salmelan kuolemasta ei olisi mitään merkitystä.

Yritin ja yritän ymmärtää miksi.

Se, että Pitkänen olisi vain totaalisesti unohtanut Lehtimäen kirjan olemassaolon, olisi armollinen sivuutuksen selitys, mutta siihen on vaikea uskoa.

Olisiko niin, että Kari Pitkänen on niin lujasti luottanut Tuomas Hopun aikalaislähteiden asiantuntemukseen, että on näistä lähtökohdista uskonut, että Hoppu on vaiennut Lehtimäestä hyvästä syystä? Ilmeisesti Lehtimäen kirja on jotenkin niin täydellisesti harhateillä, ettei siihen ole syytä edes puolikkaalla lauseella viitata? Kenties Pitkästä on Hopun kirjaa lukiessaan alkanut jopa kaduttaa se, että oli aiemmin Lehtimäen kirjan arviossa julistanut koko tapauksen ratkaistuksi? Se on minulle uuden arvostelun äärellä ilmeistä, ettei Pitkänen enää muista hyvin Lehtimäen kirjan sisältöä eikä ole sitä lukenut tätä arvostelua kirjoittaessaan. Jos Lehtimäen argumentit olisivat olleet kirkkaina mielessä, Hopun argumentit eivät olisi menneet kritiikittä läpi.

Vaikka Pitkänen kolme ja puoli vuotta sitten piti tapausta ratkaistuna, uusi kirja on saanut hänet toiselle kannalle: tapauksen lopulliseksi ratkaisijaksi julistetaan Tuomas Hoppu. Siteeraan eilen julkaistua arviota kahden kappaleen verran.

Kello 15.30 Pyynikillä, punaisten esikunnassa Tampereen teknillisen opis-

88

ton ensimmäisessä kerroksessa, räjähti.

Porin rintaman päällikkö Kustaa Salminen leikki käsikranaateilla ja viritti niistä yhden – tahallaan tai vahingossa.

Räjähdyksessä haavoittui kuolettavasti ”läntisen armeijakunnan pohjoisen rintaman yleisesikunnan” ylipäällikkö, toveri Hugo Salmela.

Salmelan kuolemasta tuli pian yhtä suuri myytti kuin koko miehestä. Pitkään väitettiin hänen kuolleen valkoisen tykistön osumasta päämajaan.

Käsikranaatti se kuitenkin oli, todistaa lopullisesti ja aikalaistodisteisiin vedoten historioitsija Tuomas Hoppu kirjassaan Hugo Salmela – vallankumouksen sanansaattaja (Vastapaino, 2025).

Kimmo Lehtimäkeä Kari Pitkänen ei mainitse edes nimeltä. Pitkänen nostaa kyllä esiin Verner Lehtimäen, mutta sekin kohta saa kulmakarvat kohoamaan: ”Tuomas Hopun mukaan Verneri Lehtimäen merkitys oli Tampereen taisteluissa Hugo Salmelaa suurempi.” Tuon tosiasianhan on aiemmin tuonut esiin nimenomaan Kimmo Lehtimäki.

SALMELA-TEOSTEN VERTAILUA Hugo Salmelan esikunta toimi siis Tampereen teknillisen opiston rakennuksessa. Kaupunkialueen taistelut olivat vasta alkuvaiheessa, kun Salmela 28.3. kuoli esikuntahuoneessa tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Pitkään on katsottu, että punapäällikkö Kustaa Salminen aiheutti sen käsikranaatilla. Nimenomaan tämä käsitys on ollut historiateoksissa vallitseva, ei tykistön osumaan viittaaminen, niin kuin eilisestä arviosta voisi kuvitella.

En ole itse tutkinut tapausta millään tavalla eikä minulla ole historiantutkijan koulutusta, mutta olen lukenut huolella sen, miten eri johtopäätöksiä on perusteltu. Keskityn seuraavassa tutkijoiden argumentointiin. Jotta jokin selitys on uskottava, sen täytyy jollakin tavalla pystyä sulauttamaan itseensä kaikki mitä aiheesta tiedetään.

Tuomas Hoppu esittää elämäkerrassa käsikranaattikertomuksen ainoana uskottavana selityksenä ja antaa ymmärtää, että kaikki todisteet tukevat tätä selitystä, vaikka hänen omankin esityksensä perusteella on ilmeistä, etteivät kaikki todisteet sovi käsikranaattiselitykseen. Kimmo Lehtimäki piti omassa kirjassaan käsikranaattiselitystä epäuskottavana selityksenä ja piti todennäköisempänä, että räjähdyksen aiheutti esikuntahuoneeseen osunut valkoisen tykistön ammus.

Samaa väitettä on räjähdyksestä kyllä esitetty vuosikymmenien varrella aiemminkin, mutta käsikranaattiversio on hallinnut historiankirjoitusta suvereenisti.

Vertailen seuraavassa pääkohdittain, mitä Hoppu ja Lehtimäki omissa teoksissaan Salmelan kuolemaan johtaneista tapahtumista sanovat. Rajaan tarkastelun räjähdystapahtumaan.

Vaikka kirjoitukseni on pitkä, se on silti Lehtimäen osalta vain raapaisu.

Lehtimäen argumentointiin sisältyy paljon alla mainitsematta jääviä olennaisia yksityiskohtia, ne on luettava hänen teoksestaan.

Hoppu käsittelee räjähdystä kirjansa luvussa ”Viimeinen taisto”. Olen lukenut kirjaa myös painettuna versiona, mutta nyt käsilläni on vain e-kirja, jossa tämä luku täyttää alun toistakymmentä sivua. Jo heti aluksi Hoppu kertoo räjähdyksen syystä esitetyn kaksi vaihtoehtoa: käsikranaatti tai tykistön kranaatti.

Se, että toinen tutkija on kirjoittanut samasta tapahtumasta kymmenkunta sivua ja toinen 260 sivua, selittyy sillä, että Hoppu rajaa tarkastelunsa eri henkilöiden lausumiksi kirjattuihin – tai Hopun sellaisiksi käsittämiin – asiakirjamerkintöihin ja myöhemmin kirjoitettuihin kannanottoihin ja poimii niistä käsikranaattia puoltavat ”todisteet”, kun taas Lehtimäki tarkastelee aihetta huomattavasti monipuolisemman todistusaineiston valossa. Lehtimäen selitys pyrkii sisällyttämään

itseensä kaikki todisteet, Hoppu lakaisee maton alle ne todisteet, jotka eivät sovi hänen selitykseensä.

Lehtimäki huomioi myös, miten käsikranaattiversio palveli valkoisten laajempaa kertomusta Tampereen taisteluista. Voittajan tavoitteena oli leimata punaiset Tampereen kaikkien tuhojen aiheuttajiksi. Vuosikymmeniä väitettiin monissa yhteyksissä, ettei teknilliseen opistoon ollut osunut yksikään valkoisen tykistön ammus ja että punaiset itse sytyttivät työläiskorttelit poroksi polttaneet tulipalot. Siitä vaiettiin, että niihin oli kohdistunut valkoisen tykistön massiivinen tulitus.

Tapahtumien peittely näiltä osin alkoi jo Tampereen valloituspäivänä 6.4.1918, kun kaupungin komendantti Gustaf A. Finne toimitti lehtiin valokuvaamiskiellon. Siinä kiellettiin ”sodan Tampereelle tuottamien vaurioiden valokuvaaminen” ja vaadittiin, että kaikki jo otetut valokuvat piti toimittaa viranomaisille. Tämä tiedote julkaistiin Aamulehdessä jo 7.4.1918.

Keräyksen tulosta on pidetty kattavana. Kimmo Lehtimäki on tehnyt val-

koisen tykistön toiminnasta perusteellisen kartoituksen ja tarkastelee 28.3. tapahtunutta räjähdystä suhteessa myös tähän laajempaan taustaan.

Yksittäisten henkilöiden kuulustelupöytäkirjojen ja muiden asiakirjojen osalta Lehtimäki viittaa pitkälti samoihin lähteisiin kuin Hoppu. Kun Hoppu pääosin vain siteeraa tai referoi mitä pöytäkirjoihin on kirjattu, Lehtimäki kuvaa myös sen, minkälaisissa tilanteissa kirjaukset on tehty ja missä järjestyksessä ja keskinäisissä vaikutussuhteissa kirjaukset ovat syntyneet. Kun itse tunnen perusteellisesti rikostutkintaa, tällainen kontekstointi on nähdäkseni tämän nimenomaisen tapauksen erityispiirteiden vuoksi välttämättömyys ja kirjattujen lausumien lukeminen irrallisina teksteinä ilman taustoitusta vaikuttaa minusta naiivilta.

Tapauksen kirjallisia lähteitä laajasti tuntevat tietävät, että totuuden selvittämisen kannalta kirjaukset ovat perin ongelmallisia. Itseään silminnäkijöiksi tai paikalla olleiksi väittäneet kertovat räjähdyksen yksityiskohdista täysin

erilaisia versioita. Yhden haavoittuneen mukaan räjähdyksen aiheutti opistolle sattunut kuula. Eräs todistaa, että yksi käsikranaatti räjähti, toinen taas, että Salminen heitti kranaattinsa täyteen kranaattilaatikkoon. Kolmannen mukaan laatikoita oli suuri pino ja ne kaikki räjähtivät. Noiden vaihtoehtojen myötä myös kuvaukset räjähdyksen rakennukseen aiheuttamista vaurioista sekä kuolleiden ja haavoittuneiden määristä vaihtelevat.

Kuulustelupöytäkirjojen ja muiden asiakirjojen sisältämien lausuntojen tulkinnassa vaikeutena on myös se, että ne on suureksi osaksi kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja hyvin lakonisella tyylillä. Kun tiedetään, että nykyäänkin ensimmäisessä persoonassa (eli minä-muodossa) seikkaperäisesti kirjatut kuulustelukertomukset ovat ilmaisutavoiltaan usein varsin kaukana siitä, mitä kuulusteluissa on puhuttu, on vuoden 1918 kuulustelukaavakkeisiin tehtyjen lakonisten kirjausten äärellä syytä olla hyvin varovainen. Kirjauksista ei useinkaan voi lainkaan sanoa, mitä sanoja ja ilmaisutapoja käyttäen kuulus-

Toinen teknillisen opiston edessä lojuneista tykeistä taistelujen päätyttyä. Sotamuseon kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.

89

joten kuvaus on täysin harhaanjohtava. Lehtimäki esittää sekä käsikranaattiräjähdyksen että tykistöosuman puolesta puhuvat versiot ja arvioi niitä perusteellisemmin.

TODISTEITA JA EPÄTODISTEITA Kimmo Lehtimäki viittaa yhtenä silminnäkijätodistajana Tampereen palopäällikkö (tai palomestari) Urho Aaltoseen. Tämä tuli opistolle paloa sammuttamaan hälytetyn yksikön mukana. Aaltonen teki paikalla omia havaintoja ja päätelmiä tuoreeltaan, sillä räjähdys oli tapahtunut vain noin varttia aiemmin. Palon sammuttamiseen meni saman verran aikaa. Aaltonen tutki sitten palaneet huoneet.

Raportissaan Aaltonen kertoo Lehtimäen mukaan seuraavasti: Pommi oli tullut ikkunasta sisään mainittuun huoneeseen, räjähtänyt (…) tunkeutunut lattiasta kellarikerrokseen ja sytyttänyt tulen kummassakin paikassa. Tuli turmeli vain verrattain lievästi näitä kahta huonetta, mutta poltti suuren määrän kivääreitä, joita ne olivat tulvillaan.

Teknillisen opiston ensimmäisen kerroksen aulan lattian ja portaikon laajat vauriot. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.

teltava itse on asioita ilmaissut. Tämä perusasia on syytä pitää mielessä, kun lukee alempana olevia suoria pöytäkirjasitaatteja.

kertomusten välillä on suuria eroja, jotka pitäisi pystyä selittämään sen sijaan, että erot yritettäisiin sulauttaa tai häivyttää.

Hoppu nimeää kuusi paikalla ollutta räjähdyksessä haavoittunutta henkilöä ja sanoo, että kaikki kuusi kertoivat ”jokseenkin yhtäpitävästi räjähdyksen syyksi käsikranaatin huolimattoman käsittelyn”. Tämä ei pidä paikkaansa: yhden Hopun nimeämän haavoittuneen henkilön asiakirjamerkinnän mukaan räjähdyksen syynä oli opistolle sattunut kuula, ja myös käsikranaatti-

Toisessa kohdassa Hoppu esittää todistajien kuoron olevan jopa niin yksiääninen ja aktiivinen, että (kaikki) ”tapahtuman aikanaan kokeneet ihmiset tyrmäsivät jo varhain väitteet valkoisten tykistöosumasta”. Tämä olisi asiallinen kuvaus, jos kukin kokija olisi siis dokumentoidusti ottanut kantaa tykistöosumaväitteeseen ja selvästi ilmaissut, ettei väite tykistöosumasta pitänyt paikkaansa. Näin ei ole,

90

Hoppukin selostaa Aaltosen raporttia, mutta ei mainitse Aaltosen todenneen, että pommi oli tullut ikkunasta sisään mainittuun huoneeseen.

Nimenomaan tuo palomestari Urho Aaltosen teksti on ensimmäinen räjähdyksestä laadittu viranomaisraportti, ja se lienee myös ensimmäinen kenenkään räjähdyksestä kirjoittama kuvaus. Lehtimäki ja Hoppu ovat molemmat lukeneet Aaltosen raportista Kyösti V. Kaukovallan teoksesta Tampereen seudun kapinahistoria (Otava, 1921). Kaukovalta mainitsee tuossa teoksessa myös käsipommiväitteen, mutta toteaa, että Aaltosen kertomus lienee luotettavampi.

Raportissaan palomestari Aaltonen kertoo, että palomiehet ensin kieltäytyivät menemästä rakennukseen, koska tiesivät siellä olevan ammusvarastoja.

Miehet tottelivat kuitenkin, kun Aaltonen heidät sammuttamaan käski.

Lehtimäki ja Hoppu viittaavat molemmat lääkäri Karl Hoffströmin päiväkirjamerkintöihin.

Hoffström oli Tampereen Synnytyssairaalan ylilääkäri ja myös asui sairaalassa. Hänellä oli Pyynikin urheilukentän yli hyvä näkyvyys Teknillisen opiston pohjoissivustaan, esikunnan ikkunoihin. Hoffström kirjoitti 28.3., että hän oli saanut tiedon, että Teknillinen opisto on ammuttu tuleen. Kaunis tulenlieska ja paksu savu työntyikin ulos talon itäisestä päädystä. Sieltä kuului ampumatarvikkeiden räjähtelyä, mutta valitettavasti palokunta sammutti tulen 30-45 minuutissa. Itäpäädyllä Hoffström tarkoitti rakennuksen pohjoissivustan itäpäätyä. Palokunnan sammuttamisen onnistumista Hoffström pahoitteli siksi, että toivoi punaisten hallitseman rakennuksen kokonaan palavan.

Seuraavana päivänä 29.3. Hoffström kirjoitti uuteen kuulopuheeseen perustuvan selityksen: räjähdys ”lienee tapahtunut” siten, että Salmela (!) oli demonstroinut käsikranaattien käyttöä, mutta se johti räjähdykseen, joka ”pippuroi hänet” ja muut läsnä olleet täyteen nauloja.

Hoffström kuvaa sitten useilta seuraavilta päiviltä valkoisen tykistön aiheuttamia tuhoja, mutta 28.3. hän oli itse nähnyt vain punaisten esikunnan palon. Se, että palo ehkä johtui käsikranaatista, ei ollut hänen omaan havaintoonsa perustuvaa tietoa, vaan tämä selitys perustui kuulopuheeseen.

Huhu käsikranaatista olikin alkanut välittömästi levitä ja päätyi mitä ilmeisimmin laajasti kaupungissa olleiden, niin porvareiden ja vangittujen valkoisten kuin työläisten ja punakaartilaistenkin tietoon. Jo 29.3. lähtien oli siten epävarmaa, kertoivatko ”todistajat” sen jälkeen itse näkemästään vai osin tai kokonaan vain sitä, mitä olivat muualta kuulleet. Poliisin rikos-

tutkinnan termiä käyttääkseni kaikkia räjähdyspäivän jälkeen kirjattuja kertomuksia on siis lähtökohtaisesti arvioitava mahdollisesti kontaminoituneina.

Kuten rikostutkinnasta tiedetään, myös paikalla olleiden ja tapahtumia omin silmin nähneiden ihmisten kertomukset ovat hyvin alttiita muuttumaan sen mukaan, mitä he tietävät muiden kertoneen. Tämä vaikutus on vahva silloinkin, kun ihmiset ovat seuranneet tapahtumia aivan aitiopaikalta ja nähneet kaiken ja yrittävät kertoa tapahtumista parhaan kykynsä mukaan. Tavallista kuitenkin on, että ihmiset ovat nähneet jotakin ja täyttävät omien havaintojensa ja muistikuviensa aukkoja sen mukaan, miten tapahtumat heille kehystetään. Aivan olennaista on nykyisen psykologisen ymmärryksen mukaan se, millä tavalla asioita ihmisiltä kysytään. Täysin vapaissakin olosuhteissa ihmisen mieli on johdattelulle altis, saati sitten silloin, jos olosuhteet eivät ole vapaat vaan ihminen joutuu miettimään, miten asioista on suotavaa tai hyödyllistä kertoa.

Kimmo Lehtimäki toteaa, että Aamulehdessä luki vielä 10.4.1918: Ylipäällikkö Hugo Salmela sai surmansa Teknilliseen opistoon sattuneesta kranaatista. Samalla kerralla haavoittui esikunnan kaksi jäsentä ja pari naishenkilöä. Tarina mahdollisesta käsikranaatista esitettiin Aamulehdessä ensimmäisen kerran vasta 8.9.1918, mutta ottamatta kantaa, johtuiko räjähdys siitä vai tykinammuksesta.

TYKKITULESTA Hoppu esittää räjähdyksen syystä kirjoittaessaan tykkitulesta väitteitä, jotka perustuvat hänen omaan päättelyynsä ilman, että hän esittäisi näiden päätelmien tueksi mitään lähteitä. Hopun mukaan valkoisten tykkituli alkoi 28.3. sillä kertaa vasta Hugon surmanneen räjähdyksen jälkeen. Tämä voidaan päätellä siitä, että palokunta

saattoi vielä rauhassa keskittyä Salmisen käsikranaatin aiheuttaman tulipalon sammutukseen. Valkoisten tykkituli alkoi vasta palokunnan tehtyä työnsä eli vähintään puolisen tuntia räjähdyksen jälkeen.

Lukuisista varhemmista historioista poiketen Hoppu pitää totena, että Rakennus todella oli valkoisen tykistön kohteena 28. maaliskuuta. Mainittu tykistön kohteena oleminen tosin ei näytä olevan kirjaimellisesti totta, sillä Lehtimäen mukaan opisto ei ollut tykistön varsinainen kohde, vaikka tykkitulta opistoon osuikin. Kiirastorstaina 28.3. valkoiset koettivat vallata Tampereen hyökkäämällä pitkin Kalevankangasta kohti keskustaa. Hautausmaalla käytiin valkoisille suuret tappiot tuottanut ja heidän etenemisensä pysäyttänyt taistelu. Lehtimäki viittaa kirjassa mm. teokseen Suomen Vapaussota Osa V. Tampereen hyökkäysliike (Gummerus, 1925), jonka oli kirjoittanut valkoisten päämajassa työskennellyt everstiluutnantti ja kreivi W. A. Douglas. Douglasin mukaan 28.3. valkoisella tykistöllä oli tehtävänä tulittaa punaisen tykistön Pyynikillä olevia tykistöpattereita ja lisäksi avustaa Kalevankankaalla hyökkäävää jalkaväkeä. Valtaosa punaisten pattereista sijaitsi opiston välittömässä ympäristössä. Vaikka opisto ei ilmeisesti ollutkaan ammunnan varsinainen kohde, yllättävää kuitenkin olisi ollut, jos yksikään valkoisten kranaatti ei olisi siihen osunut. Douglasin mukaan tykistöammunta aloitettiin aamulla klo 8 ja se jatkui koko päivän.

Myös Tampereen suomalaisen lyseon rehtori Kaarlo Tiililä piti päiväkirjaa.

Koulukatu 16:n yläkerroksessa asuneella Tiililällä oli Lehtimäen mukaan mainio näköala läheiseen opistoon.

28.3. hän teki merkinnän, jonka mukaan punaisten pattereihin suunnatun ammunnan takia aamup. jouduimme pommituksen alle. Sitten hän kuvaa lähistölle tulleiden tykinammusten osumia ja lopuksi toteaa: Pian k:lo 3 nähtiin Teknillisen opiston syttyvän,

91

sanottiin lentäneen kranaatin ikkunasta sisään. Istuiko esikunta siellä, ei ole tietoa. Palok.sammutti sen pian.

Hoppu ei näytä viittaavan tuohon Kansallisarkistoon tallennettuun Tiililän päiväkirjaan lähteenä (tai tämän pojanpojan Paul Tiililän isoisästään kertovaan teokseen Isänmaa ja äidinkieli, josta Lehtimäki on siteerauksen poiminut).

Hoppu torjuu tykinammusvaihtoehdon myös tällä perusteella: Valkoisten tykistökranaatin osuminen rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen olisi edellyttänyt valkoisten tykistöltä melkeinpä suorasuuntausammuntaa. Valkoisten senhetkisistä tykistöasemista tämä tus-

kin olisi edes ollut mahdollista. Tätä Hoppu ei perustele millään lähteellä, ja vaikeaa se olisikin. Lehtimäen käyttämien lähteiden perusteella valkoisten tykistöasemat mahdollistivat osumisen, mutta mistään suorasuuntausammunnasta ei ollut kysymys.

Lehtimäki siteeraa kirjassaan Douglasia, jonka mukaan Aitolahden Hirviniemeen sijoitetut majuri L. Malmbergin haupitsipatterit aloittivat kaupunkiin suuntautuneen ja Messukyläänkin asti ulottuneen ammunnan jo 24.3. ja jatkoivat sitä 5.4. asti. Lehtimäki hyödyntää omassa teoksessaan lähteenä myös kenraali Hannes Ignatiuksen toimittamaa teosta Suomen Vapaussota 1918. Sen osassa V (Otava,

1924) olevassa kartassa on nähtävissä valkoisen tykistön taistelujen aikaiset sijoitukset. Lapin kaupunginosassa, lähellä Rauhaniemeä oli jo 28.3. valkoisten patteri, joka Malmbergin haupitsien tavoin pystyi ampumaan kohtisuoraan vasten opiston pohjoisseinämää.

Lehtimäen kirjan valossa Hopun ”suorasuuntausta” koskevaa väitettä on vaikea ymmärtää. Malmbergin haupitsit (vm. 1909, kaliiperi 122 mm) olivat Lehtimäen mukaan kaariammuntaan suunniteltuja ja Hirviniemestä Pyynikille ulottuva ammunta sitä myös edellytti. Lisäksi jos suorasuuntauksena ammuttu tykinlaukaus olisi osunut ikkunasta sisään, ammus olisi räjäh-

Teknillisen opiston sisätiloja räjähdyksen jälkeen. Kuva on otettu Hugo Salmelan kanslian oviaukon kohdalta.

Toiseen kerrokseen johtava portaikko on kokonaan sortunut. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.

92

tänyt vastapäiseen seinään osuessaan.

Osuma lattiaan edellytti putoavaa lentorataa, ja juuri osumasta lattiaan onkin viitteitä.

Lehtimäen kirjasta selviää myös se, että rakennuspaikan viistoudesta johtuen opiston pohjoissivustan kellarikerroksen ikkunat ovat täyskorkeita.

Ulkopuolelta katsoen korkealla oleva 1. kerros antaakin vaikutelman 2. kerroksesta.

Lehtimäki siteeraa omassa teoksessaan (sivulla 105) tykkitulen vaikutuksista mm. sotakirjeenvaihtaja J.R:n kuvausta, kun tämä välittömästi taistelujen päätyttyä oli kierrellyt kaupungilla: Pyynikki on surkean näköinen.

Maa on täynnä kranaattien kuoppia ja kaunis metsä säpäleinä. Ammukset ovat niin pahasti pirstoneet Pyynikin komean metsän, että on epätietoista säilyykö montakaan puuta kuolemalta (Länsi-Savo 8.4.1918). Tiedossa on lisäksi, että Tampereen sahat vuosikausia jälkeenpäin kieltäytyivät ottamasta vastaan Pyynikiltä tuotavia tukkeja, koska niihin uponneet metallisirpaleet rikkoivat sahojen terät.

Hoppu jatkaa spekulointiaan: Sitä paitsi kuolonuhrien määrä oli siinä määrin vähäinen, että tykistön osuma rakennukseen on äärimmäisen epätodennäköinen. Lehtimäen mukaan ainoa kuolettavia vammoja saanut henkilö näyttäisikin olleen Hugo Salmela.

Se suuri huone, jossa Salmela räjähdyksen sattuessa oli, oli pituudeltaan noin kymmenen metriä ja leveydeltään noin kuusi metriä. Hoppu luettelee huoneessa haavoittuneina Salmelan lisäksi kuusi henkilöä. Hoppu näyttää olettavan, että tykinammus olisi aiheuttanut käsikranaattiin verrattuna paljon laajemmat tuhot ja siten myös enemmän uhreja. Hänen johtopäätöksensä on monellakin tavalla ongelmallinen, kun samaan aikaan Hoppu vetoaa täyspainoisina todistajalausuntoina niihinkin kuulustelukertomuksiin ja raportteihin, joissa käsikranaattiräjähdyksen huo-

neissa aiheuttamat tuhot kuvataan valtaviksi. Mitään johtopäätöstä Hoppu ei esitä siitä, räjähtikö käsikranaatteja yksi, laatikollinen vai kokonainen laatikkopino.

Tykistön ammusten tuhovoimakin on rajallinen. Tykistöluokituksissa 122 mm:n haupitsit luetaan kevyeksi tykistöksi ja Rauhaniemen tasalla olleet kanuunat olivat vielä pienempää kaliiperia.

Lehtimäen mukaan monet silminnäkijät mainitsevat räjähdyksen Salmelan huoneen lattiaan aiheuttaman kookkaan reiän. Tuon reiän selittämiseksi 23 kilogrammaa painanut haupitsin ammus ei ole ainakaan vähemmän realistinen selitys kuin käsikranaatit. Tykinammuksen sisätiloissa aiheuttamat tuhot riippuvat lisäksi täysin siitä, millaiseen kohtaan ammus sattuu iskeytymään. Tässä tapauksessa voimakkain räjähdyspaine näyttäisi kohdistuneen alaspäin. Äärimmäistä spekulaatiota on Hopun toteamus: Tykistön ampumalta kranaatilta ei Salmelan esikunnassa olisi ehditty suojautua, kun sen sijaan käsikranaatin virittyminen antoi edes tuokion etsiä turvaa tulevalta räjähdykseltä. Sen vuoksi vahingot jäivät vähäisemmiksi. Kustaa Salmista lukuun ottamatta kellään muulla huoneessa tiedetysti olleella ei ole voinut olla sellaisia kokemuksia käsikranaateista, että olisivat sekunneissa osanneet suojautua. Toteamus jääkin pelkäksi spekulaatioksi, joka ei perustu tietoon huoneessa olleiden henkilöiden lähtökohdista.

Lehtimäki käyttää teoksensa sivut 188–226 Teknillisen opiston vaurioiden kuvaamiseen. Taistelujen tauottua rakennus oli surkeassa kunnossa.

Salmelan 28.3. surmannut räjähdys oli täysin kiistattomasti vain yksi räjähdys useiden muiden joukossa. Seuraavina päivinä rakennukseen osui lukuisia kranaatteja. Aikalaisvalokuvissa talon seinämissä on nähtävissä paljon kranaattien tekemiä reikiä. Myös katto

on kuvissa laajalti romahtanut. Sama koskee sisätilojen lattioita, portaikkoja ja seiniä.

Silminnäkijöiden, kuten rehtori Tiililän ja lääkäri Hoffströmin, mukaan suurin, koko rakennuksen vallannut tulipalo syttyi illansuussa 4. huhtikuuta. Lehtimäen kirjassa olevista valokuvista näkyy, että Salmelan huoneen ympäristö oli taistelujen päätyttyä niin laajasti sortunut, että 28.3. tapahtuneen räjähdyksen aiheuttamia tuhoja oli enää mahdotonta arvioida. Palomestari Aaltonen kuoli jo vuoden kuluttua espanjantautiin. Hänkään ei siis voinut 28.3. kirjaamaansa räjähdystä koskevaa todistusta myöhemmin toistaa eikä tarkentaa.

SILMINNÄKIJÄTODISTAJIEN LUOTETTAVUUDESTA Kuten edellä kerrottiin, Hoppu vetoaa todisteinaan lähinnä silminnäkijöinä pitämiensä ihmisten lausuntoihin tai oikeammin: lausunnoiksi tulkitsemiinsa kirjauksiin. Valtaosa näistä kirjauksista on tehty valtiorikosoikeuksien kuulustelupöytäkirjoihin.

Hopun mukaan kaikki paikalla olleet kertoivat käsikranaattiräjähdyksestä ”jokseenkin yhtäpitävästi”. Oma pintapuolinenkin tarkasteluni osoitti, että kirjausten välillä on olennaisia eroja.

Lisäksi totesin, että emme voi tietää, miltä osin muutamat niukat maininnat ”käsipommista” todella perustuvat kuulusteltujen itse kertomaan.

Hoppu perustelee kuulustelupöytäkirjoihin talletettujen keskenään yhtäpitävien kirjauksien luotettavuutta muun muassa sillä, että henkilöitä kuulusteltiin eri vankipaikoissa ja eri aikoina kevään ja kesän aikana, jolloin yhtäpitävyys ei voisi perustua vankien keskinäiseen sopimiseen.

Yhtäpitävyyteen on kuitenkin monta muutakin mahdollista selitystä. Kuten aiemmin on todettu, käsikranaattikertomus oli alkanut levitä yleisenä huhuna jo maaliskuun lopussa. Vankien kertomuksiin vaikutti myös se, mitä heiltä odotettiin ja mitä heiltä

93

kysyttiin. Lisäksi ja ennen kaikkea se, miten kertomuksia kirjattiin, heijastelee myös kirjaajien omia käsityksiä ja pöytäkirjojen kirjauskäytäntöjä ja käyttötarpeita.

Hoppu vetoaa ensimmäisenä silminnäkijätodisteenaan räjähdyksestä syytetyn Kustaa Salmisen 24 sivua kattaneeseen kuulustelupöytäkirjaan.

Kuulustelussa 13.6.1918 Salmisesta kirjattiin, että ollessaan menossa Teknilliselle opistolle ruokalappua hakemaan haavoittui granaatin sirpaleista jalkaan, käteen ja päähän ja joutui sairaalaan, jossa oli kunnes vangittiin.

Kuulustelun 2.7. pöytäkirjaan on kirjoitettu: haavoittui Teknillisellä koululla käsipommista ja joutui sairaalaan, josta vangittiin. Sen paremmin opiston räjähdystä kuin käsipommia ei Lehtimäen mukaan mainita hänen kuulusteluaineistonsa missään muissa kohdissa.

Kun oman rikostutkinnan tuntemukseni pohjalta tiedän, millä tavoin erilaisia ”tietoja” voi kuulustelupöytäkirjaan päätyä, en uskaltaisi tehdä noista Salmisen pöytäkirjojen kirjauksista mitään varmoja päätelmiä Salmisen kertomasta. Kuten Lehtimäki toteaa, jälkimmäisessä pöytäkirjassa oleva yksittäinen sana ”käsipommi” voi aivan hyvin perustua pöytäkirjan laatijan omaan käsitykseen. Emme voi tietää, onko Salminen puhunut ”käsipommista” yhtään mitään. Punaisena rintamapäällikkönä Salminen tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin Suomenlinnassa 6.9.1918.

Seuraavana silminnäkijänään Hoppu nostaa esiin SDP:n kansanedustaja Emil Saarisen. Punaiset käyttivät Teknillistä opistoa myös vankilana, jonne oli sijoitettu enimmillään lähes 300 vangittua valkoista. Saarinen oli esikunnassa vankien käsittelystä vastaava johtaja. Saarinen ilmeisesti haavoittui räjähdyksessä lievästi, mutta väitti VRO:n kuulusteluissa, että 26.3. katkaisi välinsä punaisiin ja sen jälkeen oli piileskellyt muualla. Hän sai VRO:lta poikkeuksellisen lievän

94

tuomion ja vapautui jo loppusyksystä 1918. Historiankirjoihin Saarinen päätyi vuonna 1938 nimimerkillä Arvid Luhtakanta julkaisemansa teoksen Suomen punakaarti ansiosta. Tällä kertaa, 20 vuotta räjähdyksen jälkeen Saarinen kertoo olleensa räjähdyshuoneessa ja myös haavoittuneensa.

Eräät historioitsijat ovat kirjoittaneet, että Saarisen teoksen luotettavuus historiankirjoituksen lähteenä on hyvin kyseenalainen, mutta Hoppu nostaa kirjassaan Saarisen tarinan ”yksityiskohtaisimmin” käsikranaatin räjähdyksestä kertovaksi todisteeksi ja siteeraa sitä pitkästi. Saarinen oli kertonut tarinan ensi kerran Vaasa-lehdessä vuonna 1935. Lehtimäki kuvaa Saarisen kertomusta oman teoksensa sivuilla 51–54, Saarisen valtiorikosoikeuksien akteja sivuilla 88–94, Saarisen kertomusten ristiriitaisuuksia sivuilla 115–118 ja tämän valehtelujen motivaatioita sivuilla 227–233.

Näin kauan tapahtumien jälkeen ilmaantuviin hyvin yksityiskohtaisiin kertomuksiin on oikeuspsykologisen tutkimuksen perusteella syytä suhtautua yleensäkin varauksellisesti.

Varsinaisen tieteellisen kirjallisuuden lisäksi ajattelemisen aihetta tästä tematiikasta antaa vastikään ilmestynyt, kahden toimittajan kirjoittama teos Oikeusmurha (Matti Rämö ja Rami Mäkinen, Otava 2025). Kertomusten yksityiskohtaisuus ei suinkaan ole aina tae niiden todenperäisyydestä.

Lehtimäen kirjan valossa on täysin selvää, että Saarisen kertomusten relevanttiuden arviointi edellyttää juuri sellaista perusteellista, kriittistä analysointia, jota Lehtimäki on tehnyt.

Salmisen ”syyllisyyden vahvistajana” Hoppu viittaa Kustaa Kuloon, joka toimi esikunnassa ensin kuljetuspäällikkönä ja sittemmin johtotriumviraatin jäsenenä. Hoppu kertoo kirjassaan, että rautatievirkamiehenä Kulo joutui jo 20.4.1918 Rautatiehallituksen asettaman tutkijakomitean kuulusteltavaksi.

Kuulustelupöytäkirjaan on merkitty:

eräs punakaartilainen oli tilaisuudessa näytellyt ja käsitellyt erästä pommia niin varomattomasti, että se oli räjähtänyt aiheuttaen punakaartin ylipäällikön Hugo Salmelan kuoleman sekä haavoittanut lukuisia läsnäolijoita m.m. kertojankin. Mitään muuta merkintää ei räjähdyksestä Kulon valtiorikosoikeuksien 43 sivun aineistossa ole.

Lehtimäki arvioi kirjassaan, että mm. SKDL:n puheenjohtajana vuodet 1948–1966 toiminut Kulo oli siinä määrin viisas mies, että ymmärsi sopeuttaa sanansa kuulustelijoiden odotuksiin. Kulon vasta Saarisen kirjan julkistuksen jälkeen kirjoittamat räjähdyskertomukset ovat Lehtimäen mukaan selvästi Emil Saarisen ”jännityskertomuksen” toistoa. Lehtimäki viittaa teoksensa sivuilla 56–58 Kulon kertomuksiin, Kulon valtiorikosoikeuksien kansioon sivuilla 95–102 ja kyseenalaistaa osan Kulon kertomuksista sivuilla 119–123. Sivuilla 233– 234 on Lehtimäen pohdinta Kulon vääristelyjen motivaatioista.

Molemmat, niin Hoppu kuin Lehtimäkikin, viittaavat myös esikunnassa konekirjoittajana toimineen 20-vuotiaan Olga Salon VRO:n kuulustelupöytäkirjaan. Hopun mukaan myös Salo vahvisti haavoittuneensa vahingossa pudotetusta käsikranaatista. Salo haavoittui räjähdyksessä ilmeisen vaikeasti käsiin ja jalkoihin, sillä hänen kuulustelunsa tapahtui sairaalassa 8.6.1918. Tällöin räjähdyksestä oli kulunut runsaat yhdeksän viikkoa.

Lehtimäki toteaa, aivan oikein, että kaavakkeen kohtaan ”Haavoittumisen syy” merkinnän opistolla vahingossa pudotettu käsipommi on tehnyt kuulustelupöytäkirjan laatija, eikä kirjaus haavoittumisen syystä välttämättä perustu millään tavalla Olga Salon omaan sanomaan. Jos Salo on kertonut haavoittuneensa opistolla tai jos hänen on muuten tiedetty haavoittuneen opistolla, hänen ei ole tarvinnut itse sanoa syystä yhtään mitään, ja silti kirjaaja on voinut kirjata syyn juuri noin kuin kaavakkeessa lukee. Se mitä

Näkymää Teknillisen opiston kellarikerroksesta. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.

kuulustelupöytäkirjojen synnystä yleisesti ottaen on syytä tietää, on että pöytäkirjoihin päätyy kaikenlaista, mikä on peräisin pikemminkin kirjaajilta kuin kuulusteltavilta.

Vaikka olettaisimme, että Olga Salo olisi kertonut syystä itse juuri noin, siitäkään emme voisi päätellä mitään varmaa. Tuolloin oli jo tiedossa, mitä voittajapuoli tuossa vaiheessa halusi tapahtuman syistä kuulla.

Hopun mukaan Olga Salon haavoittumisen syyn vahvisti myös Salon isä.

Tuo ”vahvistus” oli kuitenkin vain kuultuun perustuvaa arvelua, jollainen ei tosiasiassa vahvista mitään. Isä oli Hopun mukaan selittänyt, että hänen tyttärensä lienee haavoittunut siten, että esikunnan miehet käsittelivät

varomattomasti käsipommia tai siten että silloinen ylipäällikkö tahallisesti pudotti pommin.

Jos ajattelemme, miten rikostutkinnassa suhtaudutaan tuollaiseen lausumaan, voidaan todeta, että sillä voisi olla arvoa tutkinnan suuntaamisessa, mutta ei muuten. Valmiissa esitutkintapöytäkirjassa kirjaus olisi hyödytön, eikä nykyaikaisessa oikeudenkäynnissä esitutkintakertomuksen sisältämille toisen käden tietoon ja arvailuun perustuville lienee-lauseille anneta mitään painoarvoa.

tytär olisi käsipommin käsittelyn nähnyt, epäilemättä hän olisi myös nähnyt, pudottiko pommin ylipäällikkö (tahallisesti) vai jotkut muut miehet (tahattomasti). On vaikea ymmärtää, miten tytär olisi kertonut isälleen kaksi noin erilaista versiota samasta tapahtumasta. Lisäksi jos tytär olisi omassa kuulustelussaan kertonut, että hänen haavoittumisensa syy oli vahingossa pudotettu käsipommi, miksi hänen isällään oli sellainen käsitys, että käsipommin oli saattanut pudottaa myös ylipäällikkö (eli Hugo Salmela itse!) tahallaan?

Salon isän arvelun voi tässä tapauksessa perustellusti tulkita viittaavan siihen, ettei hän ollut kuullut suoraan tyttäreltään todellista silminnäkijätietoa käsipommin räjähtämisestä. Jos

Hopun seuraavaksi mainitsemasta todistajasta, punakaartilaisesta nimeltä Johan Erik Andersson, Lehtimäki ei näytä kirjan perusteella olleen tietoinen. Räätäli Anderssonia kuulusteltiin

95

8. kesäkuuta. Hoppu siteeraa tämän kuulustelukaavakkeeseen kirjattua: ”–käydessään Tampereen tekn. opistolla yleisesikunnassa itselleen vilttiä hakemassa haavoittui siellä räjähdyksessä, joka aiheutui huolimattomasta käsipommin pitelemisestä ja jossa m. m. kuoli ylipäällikkö Salmela”.

Hoppu jatkaa sitten: Valkoisille kuulustelijoille Andersson ei välttämättä puhunut totta mainitessaan viltin hakemisesta, mutta räjähdyksen syyn hän muidenkin kertoman perusteella kertoi totuudenmukaisesti.

Tuostakaan kolmannessa persoonassa kirjatusta virkkeestä ei minun kuulusteluymmärrykseni perusteella voi sanoa, että kaikki kirjattu olisi kuulusteltavan kertomaa. Voi aivan hyvin olla, että kuulusteltava on kertonut viltin hakemisesta ja räjähdyksestä mut-

ta että räjähdystä täsmentävät tiedot samassa virkkeessä ovat ainakin osin peräisin kirjaajalta.

edellä selostetuista kertomuksista, koska niitäkään ei ole voitu totuudenmukaisiksi osoittaa.

Voisin esittää tällaisista ”yhteistyönä” syntyneistä hybridivirkkeistä lukuisia esimerkkejä 2000-luvun suomalaisista kuulustelupöytäkirjoista, joten kyse ei ole teoreettisesta saivartelusta vaan maanläheisestä tosiasiasta. Kuulustelijat lisäilevät helposti omia ennakkotietojaan ja oletuksiaan kuulustelukertomuksiin, vaikka heidät olisi koulutettu sitä varomaan. Hybridivirkkeiden olemassaolo viranomaisteksteissä on todennettu myös suomalaisessa ja kansainvälisessä kuulustelupöytäkirjojen syntyä koskevassa tutkimuksessa 2000-luvulla.

KANTONEN KANTONA HOPUN KASKESSA

Räätäli Anderssonin kuulustelupöytäkirjaan kirjatun lausuman arviointi ”totuudenmukaiseksi” ei saa tukea

Hopun todistelun kannalta erityisen ongelmallinen kohta on siinä, miten hän käsittelee räjähdyksessä haavoittuneen Oskar Kantosen lausumia.

Kuten muistamme, Hopun mukaan kaikki kuusi hänen nimeämäänsä räjähdyksessä haavoittunutta henkilöä kertoivat ”jokseenkin yhtäpitävästi räjähdyksen syyksi käsikranaatin huolimattoman käsittelyn” ja tapahtuman kokeneet ihmiset ”tyrmäsivät” väitteet tykistöosumasta. Hoppu säästää haavoittuneiden kertomuksia läpikäydessään Kantosen viimeiseksi ja ohittaa hänen asiakirjoissaan olevat lakoniset

Räjähdysaukko Teknillisen opiston eteläseinustan tornimaisen osan sisältä kuvattuna. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.

96

kirjaukset hyvin lyhyesti, kolmella virkkeellä, vaikka luulisi, että historioitsija pitäisi välttämättömänä pysähtyä Kantosen äärelle.

Hopun mukaan Kantonen oli eräässä yhteydessä kertonut kuulustelijoille haavoittuneensa opistolla räjähtäneestä kranaatista, toisella kertaa Kantonen oli sanonut haavoittuneensa opistolle sattuneesta kuulasta. Hoppu tyytyy sanomaan Kantosen ilmaisseen räjähdyksen syyn ”hieman epäselvästi”, mikä on merkillisen tarkoitushakuisesti sanottu. Jos kerran Kantonen on sanonut, että hänen haavoittumisensa johtui opistolle sattuneesta kuulasta, ja jos Kantonen oli haavoittunut juuri siinä samassa räjähdyksessä, jonka seurauksena Salmela oli kuollut – kuten Hoppukin katsoo tapahtuneen – Salmelan kuolema johtui silminnäkijä Kantosen mukaan tykistönammuksen osumasta. ”Opistolle sattuneen kuulan” ei voi uskottavasti väittää tarkoittavan mitään muuta kuin jonkinlaista opistoon osunutta tykistönammusta. Käsikranaatteja ei kutsuttu kuuliksi, eikä ”opistolle sattunut” kuula muutenkaan sovi yhteen esikuntahuoneessa olleen käsikranaatin kanssa.

Hoppu on kirjoittanut tämän lakonisen Kantos-kohdan vieläpä niin, että Kantosen ensimmäinen lausuma tuntuisi sopivan yhteen käsikranaattiselityksen kanssa, vaikka ytimekkään maininnan opistolla räjähtäneestä kranaatista ei muitta mutkitta voi tietenkään sanoa tarkoittavan käsikranaattia. Kantosen toisen lausuman Hoppu vaikuttaa esittävän ensimmäisen kanssa ristiriitaisena: Uhreista ainoa hieman epäselvästi räjähdyksen syyn ilmoittanut oli pohjoisrintaman esikunnan mobilisointijaostossa työskennellyt Oskar Kantonen.

Hän selitti eräässä yhteydessä kuulustelijoille haavoittuneensa opistolla räjähtäneestä kranaatista. Toisella kertaa Kantosen [sic] kuitenkin sanoi saaneensa vammansa ”opistolle sattuneesta kuulasta”.

Kuitenkin-sanavalinnalla Hoppu tekee eroa Kantosen kahden lausuman välille, vaikka luontevampaa olisi tulkita jälkimmäistä lausumaa ensimmäistä selventävänä. Mietin jälleen vertailukohtaa rikostutkintaan ja siihen, miten oikeudenkäynnissä suhtaudutaan eri kuulustelukerroilla kirjattuihin hieman toisistaan poikkeaviin ilmaisuihin. Jos meillä ei ole mitään perusteltua syytä olettaa, että kuulusteltava olisi tarkoituksellisesti muunnellut lausumaansa eri kuulustelukerroilla, erilaisia ilmauksia tulkitaan pikemminkin toisiaan tarkentavina ja täydentävinä.

Onko meillä mitään perustetta olettaa, että Kantonen olisi toisessa yhteydessä halunnut kertoa räjähdyksen syystä uudella tavalla? Hoppu ei tuo esiin minkäänlaista selitystä kertomuksen tarkoitukselliselle muuttamiselle. Mikä intressi Kantosella olisi ollut muuttaa kertomustaan tältä osin, jää arvoitukseksi. Kertomuksen muuttamisella hän olisi itse tuonut esiin, että oli toisella kertaa kertonut tapahtumista totuudenvastaisesti.

Hopun kertomuksesta ei selviä, kumman lausuman Kantonen esitti ensin, kumman jälkeen, mutta molemmissa tapauksissa jää yhtä lailla selitystä vaille, miksi kertomus olisi muuttunut.

Tämä kohta tuoreessa elämäkerrassa vaikuttaa suorastaan tosiasioita vääristelevältä. Kumpikaan Kantoseen liittyvä asiakirja ei todellakaan vahvista hänen (ja muiden paikalla olleiden) haavoittumisen johtuneen käsikranaatista. Kun tiedämme faktaksi (Lehtimäen mukaan), että punaisten kuulustelukertomuksissa tykistön ammuksista toisinaan käytetään sanaa ”kuula”, on luontevaa tulkita Kantosen toisessa lausumassa mainitseman ”granaatin” viittaavan myös tähän tykinammukseen. Muu tulkinta pitäisi perustella järkeenkäyvästi.

En ollut itse lukenut Kantosen lausumia alkuperäislähteistä, sen paremmin kuin kenenkään muunkaan, mutta kiinnostuin tästä Kantosesta

nyt sen verran, että katsoin hänen tapaukseensa liittyviä asiakirjoja.

Oskar Kantonen näyttää olleen 1887 syntynyt talonomistaja, joka punakaartissa näyttää toimineen ainakin varastonhoitajana ja konekirjoittajana. Hänen haavoittumisensa opistolla ”räjähtäneestä granaatista” on kirjattu 16. toukokuuta laadittuun käsin kirjoitettuun kuulustelupöytäkirjaan.

Haavoittuminen ”Teknilliselle Opistolle sattuneesta kuulasta” mainitaan koneella kirjoitetussa päiväämättömässä anomuksessa. Jos ajattelemme, että nämä kaksi eri asiakirjaa sisältävät erilaisen tiedon räjähdyksen aiheuttajasta, kenties voimme ajatella anomuksen ilmaisevan paremmin Kantosen omaa vapaasti ilmaisemaa käsitystä. Käsikranaatin huolimattomasta käsittelystä kummassakaan asiakirjassa ei mainita mitään.

Kaikesta huolimatta Hoppu katsoo Kantosenkin todistuksen vahvistavan käsikranaattiselitystä. Hän hypähtää kolmen Kantos-virkkeen jälkeen samassa lyhyessä kappaleessa uuteen henkilöön: Onnettomuudessa haavoittuneiden ohella epäsuorasti räjähdyksen syyn vahvisti vielä ensimmäisten joukossa paikalle saapunut pohjoisrintaman esikunnan kartanpiirtäjä Otto Niinivaara. Niinivaara siis ”vahvisti vielä” räjähdyksen syyn, ikään kuin Kantonenkin olisi sen juuri edellä vahvistanut. Tässä kohtaa syntyy jopa hieman huvittava vaikutelma siitä, että historioitsijalla olisi kova kiire siirtyä Kantosesta eteenpäin ilman, että lukija ehtii huomata todistajien kuoroon ilmaantunutta soraääntä.

Samaan kappaleeseen sijoitettu Niinivaaran lausuma on dokumentoinnin näkökulmasta lähes puoli vuosisataa myöhäisempi. Hoppu viittaa tässä kohtaa Niinivaaran kertomukseen, joka on julkaistu vuonna 1967 ilmestyneessä teoksessa Aatteet ja aseet.

Niinivaara kertoo Hopun mukaan tulleensa räjähdyksen jälkeen ylemmästä kerroksesta ensimmäisten joukossa Salmelaa auttamaan. Käsikranaatin

97

Räjähdyspaikalle noin 15 minuuttia räjähdyksen jälkeen saapunut palomestari Urho Aaltonen totesi, että ikkunasta tullut pommi oli tunkeutunut (betoni)lattian läpi kellarikerrokseen. Kimmo Lehtimäen kirja sisältää runsaasti teknistä todistelua. Lehtimäki pyysi asiantuntijalausuntoja myös räjähdysasiantuntijoilta. Kuvaleike yksittäisestä kappaleesta sivulta 217.

räjäyttämisen silminnäkijä Niinivaara ei siis omankaan kertomansa mukaan ollut. Hoppu sanoo, että Niinivaara ”epäilemättä kuuli siitä uhreilta”. Lehtimäen analyysin mukaan Niinivaaran kertomus on Emil Saarisen kertomuksen jäljitelmä.

LOPUKSI Tuomas Hoppu ja Kimmo Lehtimäki ovat yhtä mieltä siitä, että Tampereen teknillisellä opistolla 28.3.1918 tapahtunut räjähdys haavoitti Hugo Salmelaa kuolettavasti. Käsitysero liittyy siihen, johtuiko räjähdys todennäköisemmin (tai jopa varmasti) toisen punapäällikön, Kustaa Salmisen, heittämästä käsikranaatista vai valkoisen tykistön ammuksesta.

Hopun tuoreen elämäkerran jälkeenkin voi kaiken yllä kirjoittamani perusteella mielestäni todeta, että Leh-

98

timäki on edelleen se tutkija, joka on tutkinut tuota räjähdystä niin aikalaisdokumenttien kuin muunkin todistusaineiston perusteella kaikkein perusteellisimmin ja kriittisimmin.

Lehtimäki on omassa kirjassaan esitellyt lähes kaikki Hopunkin kirjan sisältämät todisteet, mutta on yksi kerrallaan kyseenalaistanut käsikranaattikertomusten todistusarvon. Tykistönammukseen viittaavat selitykset ovat olleet Lehtimäen mukaan selvästi vahvempia, ja niinpä hän on päätynyt siihen, että valkoisen tykistön ammus on selvästi todennäköisempi Salmelan kuoleman aiheuttaja kuin Kustaa Salmisen käsikranaatti.

Se ei minusta ole Lehtimäen ”tapaustutkimuksen” päällimmäinen tulos.

Lukijan ei ole välttämätöntä päätyä pitämään tykkitulta varmana selityksenä. En pidä sitä varmana selityksenä, mutta ei käsikranaattiselitystäkään voi mitenkään pitää varmana selityksenä.

Minusta Lehtimäen teoksen päällimmäinen tulos on, että niin paljon kuin käsikranaattikertomuksia onkin toisteltu, niihin ei voi luottaa. Niissä on yhdessä ja erikseen niin paljon epäluotettavuustekijöitä, ettei uskottavaa tapahtumakuvausta ole pelkästään niiden perusteella mahdollisuuksia rakentaa. Jos haluamme yrittää tietää, mitä todella tapahtui, on otettava huomioon kaikki muutkin todisteet, mukaan lukien tekniset todisteet ja aihetodisteet.

Jotta kaiken yllä sanotun jälkeen voitaisiin esittää uskottavasti, että esikuntahuoneessa todella räjähti käsikranaatti, joka aiheutti Salmelan kuoleman, olisi pystyttävä selittämään myös ne silminnäkijäkäsitykset ja tekniset todisteet, jotka viittaavat tykistönammukseen. Miksi jollakulla esikuntahuoneessa räjähdyksen aikana olleella haavoittuneella henkilöllä (eli Oskar Kantosella) oli asiakirjamerkinnän

perusteella tällainen käsitys? Miksi jollakulla sinne hyvin pian räjähdyksen jälkeen tulleella henkilöllä (eli palomestari Urho Aaltosella) oli asiakirjamerkinnän perusteella tällainen käsitys? Kaikkein vaikeimmin selitettävissä ovat palomestari Aaltosen tuoreeltaan kirjaamat tekniset todisteet räjähdyksen seurauksista. Miten tuhovoimaltaan pelkkään sirpalevaikutukseen perustuvien varsikäsikranaattien räjähdys voisi selittää ne vauriot, jotka Aaltonen raportissaan kuvaa esikuntahuoneen betonilattiassa ja sen alapuolisessa kellarikerroksessa nähneensä?

Sama toisinpäin: uskottavaan tykistönammusselitykseen on sisällyttävä myös ne asiakirjamaininnat, joissa viitataan käsikranaattiin. Haavoittuminen käsipommista on kirjattu vuonna 1918 kaikkiaan kolmen räjähdyksen kokeneen silminnäkijän (eli Kustaa Salmisen, Olga Salon ja Johan Erik Anderssonin) kuulustelupöytäkirjoihin. Lisäksi Kustaa Kulon kuulustelupöytäkirjassa kerrotaan haavoittumisesta "erään pommin" räjähtämisen seurauksena, missä pommilla voidaan päätellä tarkoitettavan käsikranaattia.

On pystyttävä uskottavasti ja kussakin tapauksessa erikseen selittämään, miksi useisiin eri aikoina kirjattuihin ja kirjoitettuihin käsikranaattimainintoihin ei voida luottaa. Molempien selitysyritysten on uskottavia ollakseen

sisällytettävä itseensä kaikki olemassa oleva informaatio. Molempien selitysten on voitava selittää myös samaan suuntaan viittaavien kertomusten väliset jännitteet ja ristiriidat, koska se mitä ikinä todella tapahtui, tapahtui jollakin yhdellä tietyllä tavalla.

Varmuuden vuoksi toistan vielä, että itse en ole tapaukseen liittyviä alkuperäislähteitä lukenut (lukuun ottamatta sitä puolituntista, jonka käytin Kantosen asiakirjojen äärellä). Arvioin teosten argumentaatiota ilman käytettyjen kirjallisten lähteiden ja muun dokumentaation omakohtaista tuntemusta.

Olen sen varassa, mitä Hopun ja Lehtimäen teoksista on luettavissa.

Hopun kirjan argumentaatio ilmentää minun silmissäni näillä elämäkerran sivuilla ennakkokäsityksiin juuttumista ja hyväuskoisuutta, toisin sanoen lähdekriittisyyden puutetta, ja eräin paikoin jopa omaan ennakkokäsitykseen sopimattomien yksityiskohtien ohittamista kokonaan tai selittämistä väkinäisesti omaa käsitystä tukeviksi.

Lähdekriittisyyttäkin Hoppu osoittaa, mutta kovin valikoivasti. Hän esimerkiksi kiinnittää huomiota siihen asiavirheeseen, että palomestari Aaltonen mainitsee raportissaan räjähdyksen surmanneen Salmelan ja kaksi muuta ihmistä, vaikka sairaalassa kuollut Salmela jäi tosiasiassa ainoaksi kuolonuhriksi. Tähtitodistajaksi elä-

mäkerrassa nostetun Emil Saarisen vuonna 1935 kirjoittamassa selostuksessa Hoppu ei sitä vastoin näe mitään epäilyttävää. Hän ei kommentoi mitenkään esimerkiksi sitä, että Saarinen kertoo nähneensä räjähdyksen jälkeen ympärillään kuolleita ihmisiä.

Kirjassa on paljon muuta ansiokasta, mutta Hugo Salmelan kuolemaan johtaneista tapahtumista kertyneen tutkimuksen näkökulmasta kirja on askel taaksepäin.

Nyt jälkimauksi jää tältä osin omituinen ylimielisyys, jolle on vaikea löytää perusteita.

Esitystapa on vieläpä sellainen, että kirjan arvioija on tullut harhaan johdetuksi, kun on ymmärrettävästi luottanut siihen, mitä kirjassa silminnäkijöiden kertomasta sanotaan. (Lisäys 3.9.2025: Samoin näyttää käyneen myös Helsingin Sanomissa 2.6.2025 julkaistun arvion kirjoittajalle, FT Aleksi Mainiolle. Yleensä erittäin mainion kirja-arvostelijan mukaan Hopun kirjan lähdekritiikki "vakuuttaa" ja Hoppu on kirjassaan osoittanut "vedenpitävästi", että Hugo Salmelan kuoleman aiheutti käsikranaatin räjähdys.)•

99

100

Runoja jäätikön reunalta Mistä kirjoittaa, kun napaseutu sulaa?

Teksti ja kuvat: Paula Sankelo

101

R

unokokoelmani Katoava jää sai mainoslauseekseen: ”Maailman pohjoisinta suomalaista kirjallisuutta.”

Toisin kuin mainokset yleensä, se lienee kirjaimellisesti totta.

Asun ja kirjoitan Longyearbyenissä, Huippuvuorten suurimmassa kylässä.

Muutin tänne perheeni kanssa kesällä 2021. Longyearbyen sijaitsee leveyspiirillä 78˚N ja on maailman pohjoisin paikkakunta, jossa asutaan ympäri vuoden. Longyearbyenissä monet arkiset asiat ovat maailman pohjoisimpia: täällä on esimerkiksi maailman pohjoisin peruskoulu, kirkko ja bensa-asema.

Olen kotoisin Oulusta, joten merijää ja pakkaset ovat minulle jo lapsuusajoilta tuttuja. Lapsuudesta saakka minulla on ollut myös halu päästä vielä pohjoisemmaksi. Lukiossa kirjoitin unelmakarttaan, että tahdon nähdä jääkarhuja heidän luonnollisessa elinympäristössään.

Unelmani toteutui ensi kerran keväällä 2003, jolloin opiskelin Huippuvuorten yliopistossa. Myöhemmin kirjoitin tapauksesta runon, jossa karhun ruumis viedään näytille vallesmannin pihaan.

Minulla on Suomessa työpaikka ympäristötutkijana, mutta olen virkavapaalla tutkimustyöstä. Koulutukseltani olen kotimaisen kirjallisuuden ja

fysiikan maisteri sekä energiatekniikan diplomi-insinööri. Huippuvuorilla työskentelen museossa, toimitan Elonkehälehden kirjallisuus- ja runopalstaa ja kirjoitan kirja-arvioita. Runojen kirjoittaminen tapahtuu jossain töiden ja perhe-elämän välisissä aikarakosissa.

Kuten moni esikoisrunoilija, minäkin kirjoitin vuosikausia pöytälaatikkoon.

Sain vauhtia tavoitteelliseen kirjoittamiseen, kun olin Elokapina-aktiivina kokoamassa ympäristökriisiin keskittyvää runoantologiaa. Projekti keskeytyi korona-aikana, mutta sain omista teksteistäni niin rohkaisevaa palautetta – kiitokset runoilija Silene Lehto! – että

Jääkarhu Borebreen-jäätikön edessä. Jäätikkö on saanut nimensä Boreaksesta eli pohjatuulen jumalasta.

102

Huippuvuorilla eläimet ovat usein rauhallisia, koska ankarissa olosuhteissa täytyy säästää energiaa.

aloin työstää omaa runokokoelmaa julkaistavaan muotoon.

Viimeistelin käsikirjoitukseni Huippuvuorilla, jossa napaseutu ja jää nousivat luontevasti kirjan kokoavaksi teemaksi.

Pohjoinen luonto oli kuitenkin runoissani läsnä jo aiemmin, sillä asuin Longyearbyenissä ensi kertaa 2002–2003.

Vanhimmat runot kokoelmassani ovat näiltä ajoilta peräisin: tosin kirjoitusprosessin aikana moneen kertaan muuntuneina, sillä olen säkeitä loputtomiin hinkkaava prosessikirjoittaja.

P

aluu Longyearbyeniin näytti selkeän eron kylässä ja sen ympäristössä: jäätiköt ovat vetäytyneet, merijää vähentynyt ja kesäinen tundra vihertynyt.

Taloja on tuhoutunut tai käyttökiellossa lumivyöryjen takia.

Mietin ennen muuttoa, olisinko Huippuvuorilla koko ajan surullinen ilmastokriisin tähden. Tulin siihen tulokseen, että olen sitä Helsingissäkin, joten voin yhtä hyvin surra parituhatta kilometriä pohjoisempana. Samaan aikaan olen koko ajan onnellinen siitä, että saan

asua jäätiköiden kainalossa ja jääkarhujen naapurina.

Vaikka napaseudun luonto on kauneinta mitä tiedän, en tarkoituksellisesti yritä muotoilla tätä kauneutta runokuviksi. Napaseudun maisema on niin ryöstöviljelty turistibisneksen mainoskuvastona, että sen romantisointi tympäisee. Sen sijaan kirjoitan usein eläimistä: kirjoittamalla koen tutkivani jännitteistä maastoa, joka virittyy ihmisen ja toisenlajisten olentojen todellisuuksien välille. Jännite maailmojen

Revontulia ja villieläimiä voi katsella vaikkapa keskellä kylää.

103

"

104

Jäätikkö on rispaantunut esirippu laskoksilla vuonon poikki.

Kun se romahtaa kantimistaan alkaa välinäytös, jossa hukutaan tai tanssitaan.

105

Katoava jää on rakkauskirje arktiselle luonnolle. välillä on väkivaltainen, ja olen itsekin tähän väkivaltaan osallinen.

A

rki on arkea maailman pohjoisimmassa kylässä siinä missä muuallakin. Se, mikä näyttäytyy vierailijalle outona ja dramaattisena, on Longyearbyenissä tavanomaista. Esimerkkejä on helppo luetella: täällä ei saisi syntyä eikä kuolla, olemme Norjassa, mutta naapurikylä on venäläinen, alkoholia säännöstellään viinakortilla, autot ja asunnot jätetään lukitsematta ja kylän ulkopuolelle otetaan kivääri mukaan.

Talvisaikaan voimme katsella revontulia päivin ja öin, kesällä hiilisataman vieressä pötköttää usein läjä mursuja.

Vaikka elämä rullaisi tasaista tahtia, Huippuvuorilla ei ole minusta koskaan tylsää. Sään kanssa pärjää pukeutumal-

106

la, mutta valoisuuden vaihtelu muistuttaa siitä, että koko ajan eletään tietynlaisissa äärioloissa. Kaamos ja yötön yö kestävät kumpikin neljä kuukautta, siirtymä näiden välillä kaksi kuukautta.

Valon ja pimeyden vaihtelut koettelevat päätä ja ruumista. Toisaalta koen, että Suomen nykyiset yli 30 asteen helteet alkavat olla tietynlaisia ääriolosuhteita nekin.

Huippuvuorilla on helppoa kirjoittaa, mutta ulkosuomalaisena olen tietysti suomalaisten runopiirien ulkopuolella. Teen freelancerina runoarvioita ja toimitan runopalstaa osaksi juuri sen takia, että pysyisin kosketuksissa Suomessa julkaistavaan runouteen.

Luen suomenkielisen kirjallisuuden lisäksi norjaksi, ruotsiksi ja englanniksi,

niin runoja kuin proosaakin. Tärkein runollinen esikuvani on suomenruotsalainen Tua Forsström.

Longyearbyenissä on omakin vilkas kulttuurielämä: 2 500 asukkaan kylässä on kirjallisuuslehti ja kirjafestivaali, useita musiikkitapahtumia, taidegalleria ja kaksi taiteilijaresidenssiä. Paikallisten taiteilijoiden lisäksi täällä käy sankoin joukoin vierailevia piirtäjiä, maalareita, kirjoittajia, kuvanveistäjiä, taidevalokuvaajia, dokumenttielokuvien tekijöitä, muusikoita ja performanssitaiteilijoita. Meitä paikallisia asukkaita tiedustellaan tuon tuostakin mukaan johonkin luovaan projektiin.

Kun toimittajat ja taiteilijat ympäri maailmaa lentävät jatkuvana virtana kyselemään, kuinka ilmastokriisi nä-

Kylän ulkopuolella täytyy kantaa kivääriä ja valopistoolia. – Kuva: Marika Marnela.

kyy juuri Longyearbyenin arjessa, sekin on eräänlaista ryöstöviljelyä ja herättää ärtyneen vastareaktion. Tekee mieli sanoa – ja usein sanonkin – että kysykää naapureilta omilla kotikulmillanne, kyllä nekin muuttuvat ilmastokriisin seurauksena. Longyearbyenin kylässä käy myös enimmillään jopa 150 000 turistia vuodessa ihmettelemässä uhattua arktista luontoa. Kun tätä ruljanssia katselee lähietäisyydeltä, välillä alkaa tuntua siltäkin, että mitä pikemmin tuho tulee, sen parempi.

"

Katoava jää jatkaa kulkuaan.

Täällä hupeneva taakka täyttää jossain painanteen paisuu seuraavaan.

Minua lohduttaa suuresti ajatus, että joskus vielä kaikki on taas jään peitossa, eikä ole yhtään turistia tai runoilijaa jääkenttiä fiilistelemässä – ei ainakaan oman lajimme edustajia.•

107

Kustannustoimittajalta Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

K

A

Kirjakorttelin Yö oli käynnistymäisillään parin sadan metrin päässä, kirjapöytiä oli kirjamuseo Pukstaavissa ja viereisellä Funkkistalolla valmisteltu ja vieraita otettu vastaan. Kirjakorttelia halkova Marttilankatu suljettaisiin tuota pikaa ja jalan kulkevat kirjanystävät saisivat illan mittaan kirjailijahaastatteluiden ja keskusteluiden lomassa vaellella kirjanmyyntipisteestä toiseen. Tällä kadulla kirjoja kauppaavilla liikkeillä on nimissään jyhkeän toisteista paikallisainesta: korttelin eteläsyrjältä Tyrvään Kirjakaupasta pääsee Antikvariaatti Tyrwään kautta pohjoisnurkalle Warelian myymälään, Tyrvään Prykiin. Ei pääse ulkopaikkakuntalaiseltakaan näiden kymmenien metrien matkalla unohtumaan, millä seudulla liikutaan!

Tuolloin palaveerasin runoilija Paula Sankelon kanssa. Hänen runokirjansa Katoava jää julkistettiin tässä samassa tapahtumassa vuonna 2024, suunnittelimme kahvilan pöydässä julkkarihaastattelua.

ävelin elokuisena perjantai-iltapäivänä kesälomasta kepein askelin paikalliseen kahvilaan syksyn ensimmäiseen työpalaveriin. Olin tapaamassa tietokirjailija Milla Peltosen, joka työstää parhaillaan elämäkertaa runoilija Einari Vuorelasta. Warelia julkaisee teoksen vuoden 2026 aikana.

108

uringonpaiste tuntui torin kulmalla vielä kesäisen paahteiselta ja se toi mieleeni vuoden takaisen Kirjakorttelin Yön, kun tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa. Silloinkin kesäaurinko kuumotti melkein hikisenä, silloinkin suuntasin työillan aluksi tapaamiseen kahvilalle.

Sankelo oli tullut julkistukseen Sastamalaan kotoaan Huippuvuorilta.

Yhteydenpitomme runokokoelman toimitusvaiheessa oli tapahtunut etäyhteyksin välillä Sastamala–Longyearbyen. Emme tavatessamme vielä tienneet, että hän saisi erityisen hyvän syyn tulla jo samana syksynä takaisin Suomeen.

Sankelo sai marraskuussa 2024 vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan Helsingin Sanomien kirjallisuuspal-

kinnon. Maailman pohjoisin, Huippuvuorilla syntynyt suomalainen runous sai ensin Warelian todella innostumaan, julkaisun jälkeen teoksen runot innostuttivat myös kirja-arvostelijat ja ennen pitkää Helsingin Sanomien palkintoraadin. Hesarin palkinnon jälkeen sama innostuminen on edelleen jatkunut lukijoiden keskuudessa – kirjasta on julkaistu runsaasti kiittäviä arvosteluita pitkin tätä kuluvaa vuotta.

Tuosta upeasta huomionosoituksesta autuaan tietämättöminä pohdimme, mitä runoja julkistuksessa luettaisiin ääneen ja mistä muusta juteltaisiin.

K

irjallisuuspalkinto luovutettiin Helsingissä Sanomatalossa Hesarin järjestämän juhlaillallisen yhteydessä 14.11.2024. Paikalla oli Helsingin Sanomien väen lisäksi suomalaiskirjallisuuden isoja nimiä ja suurten kustantamoiden edustajia.

Paula Sankelon kirkkaan ajankohtaisen luontokatoa ja ihmisen ylimielistä luontosuhdetta käsittelevän teoksen kustantamisen myötä pienen pirkan-

Helsingin Sanomien järjestämässä iltagaalassa palkittiin vuoden paras esikoisteos. Paula Sankelo kävi lavalla kiittämässä lähipiiriään ja käytti puheenvuoron luonnon puolesta.

Illallispöydässä vierekkäin plaseerattuina Sankelo ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon edellisvuoden voittaja Iida Turpeinen. Luonnonsuojeluteemat yhdistivät palkittuja teoksia ja kuuluivat myös illan pöytäkeskusteluissa.

Paula Sankeloa onnittelemassa palkintoraadin puheenjohtaja, Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander.

Kustannustoimittaja ja kirjailja palkinnonjaon jälkeen. Runon voitto oli suuri voitto! Iloitsimme yhdessä.

Illan aikana toiset finalistit kävivät onnittelemassa Sankeloa ja tunnelma oli yhteisöllinen. – Kuva: Antti Majander.

109

maalaiskaupungin pikkukustantamo sai hetken häikäisevät parrasvalot – pääkaupunkiseudun ulkopuolella tehdään kiinnostavia juttuja!

Warelia itse toki tietää kirjailijoidensa ansiot, meidän kirjailijamme toden totta ovat kultaa. Tiedämme kirjojemme arvon ja hyvin ylpeinä ja mielissämme seisomme tekijöidemme takana. Mutta joskus siellä Helsinki-kuplassa tämä muualla maassa toimivien pienten talojen aikaansaavuus ja ennen kaikkea laatu vaikuttaa olevan vaikeaa muistaa.

Omassa työssäni olen huomannut, että kustantamon sijainti pääkaupunkiseudun ulkopuolella ei ole kirjailijoillekaan pöllömpi juttu. Kun tekijät tulevat Tampereelta, Vaasasta, Jyväs-

kylästä, kuka mistäkin, on sijaintimme Pirkanmaan länsireunalla osoittautunut oikein toimivaksi. Meille tullessa ei tarvitse lähteä valtakunnan reunalle!

K

ahvilan edessä huomasin, että Milla Peltonen oli liikkeellä kanssani identtisellä aikataululla. Siirryimme sujuvasti samalla ovenavauksella sisään. Teekupit kädessä pääsimme kabinettiin juttelemaan Peltosen tulevasta kirjasta.

Uteliaana sain kuunnella, millaista penkomista hän on jo käsikirjoitustyön eri vaiheissa tehnyt ja millaisen käsikirjoituksen olisin saamassa pian käsiini kustannustoimitettavaksi. Uusi hyvä tyyppi, jonka kanssa alkaa työskennellä, ja uusi mielenkiintoinen yhteinen projekti, kyllä kiitos!

Kustannustoimittajan työni ehdottomia kohokohtia on tulla tutuksi uusien ihmisten kanssa, tavata ihmisiä, joita ei muuten todennäköisesti koskaan tulisi tavanneeksi. On hyvin antoisaa olla tekemissä ihmisten kanssa, joilla on jokin syvä kiinnostuksen kohde, kuten nyt Peltosen tapauksessa tämä keuruulainen erityisesti luontoaiheistaan tunnettu runoilija, josta ei ole aiemmin kirjoitettu elämäkertateosta. Jäin odottamaan käsikirjoitusta hyvin kiinnostuneena. On ilo innostua yhdessä!

Millalla oli tapaamisemme jälkeen esitys Antikvariaatti Tyrwäässä, jossa hän kertoi edellisestä, suomalaisen kullankaivuun historiaa yhden mainariperheen näkökulmasta valottavasta tietokirjastaan Äidin kullat (Into

Lehtikuvat Antikvariaatti Tyrwään tilaisuudesta Alueviestin nettisivulta 11.8.2025 ja näköislehdestä 13.8.2025.

110

Jälkeenpäin sain kuulla, että ohjelma oli kullankaivuukertomuksineen ja Tommi Parkon runotilaisuuksineen houkutellut ja ilta oli ollut Antikvariaatti Tyrwäässä myös myyntimenestys. Ostohousuissakin oli siis kuljettu, vaikka varsinaiseksi markkinahumuksi tapahtumaa ei halutakaan jalostaa.

S

iirryin torin laidan kahvilasta Pukstaaviin, jossa Kirjakorttelin Yön ohjelma oli käynnistynyt vähän aiemmin. Filosofianopiskelija Santeri Skofelt – Warelian kesätyöntekijä ja yksi Kirjakorttelin Yötä puuhaavista aktiiveista – piti tervetulopuheen, jonka lopulla inspiroitui nousemaan pöydälle: Leena Krohnin sitaatti oli luettava juhlallisesta perspektiivistä!

Kirjapöydän luona minulla oli hyvä paikka. Sain kuunnella esityksiä, tervehtiä esitysten välissä olevilla tauoilla kirjailijoita ja yleisöä, nauttia kiireettömästä ilmapiiristä. Yleisö näytti liikkuvan hyväntuulisesti paikasta toiseen: vaihdettiin kuulumisia vastaantulijoiden kanssa, siirryttiin rakennuksesta toiseen kiinnostavan ohjelman perässä kirjallisista aiheista syttyneinä. Musiikkia iltaan tarjosi Funkkistalon terassilla esiintynyt Mielensoittajat, koodarin, yhteisömuusikon ja yhteisötaiteilijan muodostama trio, johon kuuluu Heikki ja Ritva Venehsalo sekä Kanerva Kartano.

Täyden salin houkuttelivat paikalle Anni Kytömäki ja Matti Kuusela, jotka muistelivat Pentti Linkolaa. Heidän kirjoittamansa näytelmä Linkolasta

saa ensi-iltansa lokakuussa Valkeakosken kaupunginteatterissa. Myös Warelian julkaisema Vain lintuja rakastanut -näytelmäkirja oli tapahtumassa esillä.

Kytömäki ja Kuusela kertoivat tuttavuudestaan Linkolan kanssa, molemmilla näytelmän kirjoittajilla oli ollut pitkä historia Linkolan ystävinä, Kytömäellä se oli kestänyt jo nuoresta naisesta saakka. Saatiinkin kuulla henkilökohtaisia muistumia yhteisistä lukuisista tapaamisista niin Linkolan kotona, metsissä ja järvillä. Linkolan kuultiin keittäneen siskonmakkarakeittoa ja käyneen silloin tällöin pizzallakin. Vaikutelma jyrkästä ja täysin ehdottomasta periaatteen miehestä suli.

synnyssä ja matkassa lukijan luo: oli taittajaa, kansigraafikkoa, kirjapainon väkeä, kirjakauppiasta, kirjansitojaa, kriitikkoa… Ilahduttavan moniilmeistä jutun juurta ja hyvin monen ikäistä yleisöä pysähtymässä hetkeen samassa tilaisuudessa, yhdistävänä tekijänä uteliaisuus ja rakkaus lukemiseen.

Kirjapääkaupunki tuntui lunastavan tittelinsä tässä ja nyt. Kiinnostavat esitykset ja aiheet laittoivat ajatuksia liikkeelle. Ilta sykki jotakin sanoin tavoittamatonta. Jotakin, jossa oli hyvä olla ja hengittää. Tällaista pitää olla!•

Tällaista jään sulatusta on myös näytelmässä, jossa Linkolan kylmästä ja armottomasta mielikuvasta kuoritaan pois pintaa ja näytetään yleisölle myös piiloon jäänyttä lämmintä ydintä.

Illan virallisen ohjelman päätteeksi Jenni Westerbacka lauloi sovittamiaan kansanlauluja ja mietin, miten mainio asia onkaan se, että ihmiset kokoontuvat kiireettömästi yhteen kirjakeskusteluiden äärelle kuuntelurauhaan ja keskittymään.

Pikkukaupungin illassa kuunneltiin esityksiä filosofiasta ja kirjansidonnasta kansanlauluun ja maailmanmusiikkiin. Keskusteltiin rikoskirjallisuuden esihistoriasta ja vuosisatoja vanhojen tarujen totuusarvosta. Kuulijakunnassa oli paikkakunnan kirjakaupungin henkeen sopivasti melkoisen monipuolinen joukko ihmisiä, joilla on ollut joku oma tärkeä roolinsa kirjojen

Kuva: Markku Yli-Erkkilä.

Kustannus 2022). Toivottelimme antoisaa iltaa puolin ja toisin.

Salla Yli-Erkkilä innostuu balettitunneista, herkistyy suomalaisista kesämaisemista ja haaveilee siitä, että olisi aikaa lukea hyvää kirjaa niin pitkään kuin huvittaa.

111

Kirjakorttelin Yö ry

Elokuussa 2026 Sastamalan Kirjakorttelissa järjestetään kolmatta kertaa

Kirjakorttelin Yö!

7.–8.8.2026

kirjakorttelinyo.fi

Kuva: Esa Ijäs.

Perjantai-iltapäivästä lauantai-iltapäivään kestävän tapahtuman kirjallista ohjelmaa koordinoi Warelia.

Sastamalan Kirjakortteli on ainutlaatuinen kirjakulttuurin tihentymä Suomessa.

Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi on Kirjakorttelin keskipiste, jonka ympärillä, vain noin sadan metrin säteellä, on monta muutakin kirjanystävän huippukoh-

detta: Suomen vanhin kirjakauppa, legendaarisesta Kirjakellaristaan tunnettu Tyrvään Kirjakauppa. Warelia-kustantamon "tehtaanmyymälä", viehättävä

kesäkirjakauppa Tyrvään Pryki. Herra Hakkaraisen talo, jonka myymälä on eri-

koistunut Mauri Kunnas -tuotteisiin. Palvelevuudestaan kiitetty Antikvariaatti Tyrwää. Kirpputori Lähetyksen Löytötuvan erittäin laaja käytettyjen kirjojen osasto. Pukstaavin oma museokauppa, joka myy mm. Warelian kirjoja ympäri vuoden. Kirjantekijöiden kaupungin historiaa kertova Sastamalan seudun museo.

Kirjakauppavisiittien lomassa voi käydä kahvilla tai syömässä kahvila-

ravintola Funkkistalossa tai Kirjakahvila Pukstaavissa. Tervetuloa Kirjakortteliin, todellisen kirjanystävän paratiisiin!