Totuuden murusia etsimässä
Teksti: Marko A. Hautala
Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo (Warelia 2025)
Norjan arktisen yliopiston kveenin ja suomen kielen lehtori ja Tampereen yliopiston monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti Mikko K. Heikkilä on kirjoittanut oivallisen kirjan. Luin sen elokuussa 2025 tuoreeltaan hotellihuoneessani Sastamalan Ellivuoressa iltapuhteeksi ja vieläpä yhdeltä istumalta miltei kannesta kanteen. Sastamalaan olin tullut Alatorniosta Kirjakorttelin Yö -tapahtuman vuoksi.
En muista lukeneeni montakaan kirjaa samanlaisella intensiteetillä kuin Heikkilän teoksen, joka on sentään tietokirja. Sellaiset kun tuppaavat olemaan kovin puuduttavaa luetta-
vaa. Jonkinlaisena vertailukohtana voisin mainita kauan sitten lukemani Dan Brownin Da Vinci -koodin (2004), kaunokirjallisen viihteellisen opuksen, jossa fakta ja fiktio lomittuvat harvinaisen vetäväksi trilleriksi. Jotakin samaa koin myös Heikkilän Taruissa on totta -kirjan parissa.
Mutta siinä missä Brownin kirjassa faktat on pantu palvelemaan fiktion tarkoitusperiä, Heikkilä toteaa, että historiantutkijalla ei saa olla muuta päämäärää kuin totuuden kertominen siinä määrin kuin se mahdollista on. Olen tästä Heikkilän kanssa täysin samaa mieltä, kuten siitäkin, että on aina ankarasti tuomittavaa, jos tutki-
ja pyrkii tutkimuksessaan muuntelemaan faktoja omien tarkoitusperiensä mukaisesti.
Mikko
K. Heikkilä käsittelee kirjassaan koko joukon vanhoja taruja ja legendoja, jotka ovat suullisena perimätietona (runomuodossa) välittyneet sukupolvelta toiselle ja saaneet kirjallisen muodon vasta vuosisatoja syntyhetkeään myöhemmin. Näiden tarujen taustalta Heikkilä on löytänyt totuuden siemeniä. Intohimoisen tiedemiehen ja kielentutkijan tunnollisuudella hän on kiinnittänyt tarkoin huomionsa myös nimien ja sanojen etymologiaan sekä niiden kirjoitusasuun, joka oli riippuvainen kirjoitta-
Samaa hurjuutta näyttäisi olleen myös pirkkalaispäällikkö
Matti Kurjessa, jonka
Heikkilä sangen loogisesti todistaa olleen historiallinen henkilö.
jan oikeinkirjoitustaidosta. Keskiajalla jokainen kirjuri skriivasi tyylillään, kuulemansa ja ymmärryksensä mukaisesti, ja kieli vaihteli latinasta muinaisskandinaaviin.
Erityisesti Heikkilä näyttää paneutuneen piispa Henrikistä ja hänen surmaajastaan Lallista kertovaan keskiaikaiseen legendaan, sillä hän on kirjoittanut aiheesta jo väitöskirjassaan Bidrag till Fennoskandies språgliga förhistoria i tid och rum (Helsingin yliopisto 2014), Tampere University Pressin julkaisemassa tutkimuksessaan Kuka oli herra Heinäricki? ‒ piispa Henrikin arvoitus (2016) sekä kolme vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan Heinien herrat. Suomen historian pisin perinne (Warelia 2022).
Legendan mukaan Eerik ja Henrik purjehtivat yhdessä Turun seudulle käännyttämään suomalaispakanoita. Heikkilä on tutkimustyönsä perusteella päätynyt siihen johtopäätökseen, ettei Henrik-nimistä englantilaislähtöistä piispaa koskaan ollutkaan, vaan kyseessä oli Nousiaisissa 1100-luvulla vaikuttanut saksalainen lähetyssaarnaaja ja munkki Heinrich, jonka nimi vääntyi kansan suussa ”Heinärikiksi”. Pyhäksi Henrikiksi Heikkilä arvelee Eerik Jedvardinpoikaa, joka tunnettiin kuningas Eerik IX:nä ja joka sittemmin pyhitettiin Suomeen tekemänsä sota- eli ristiretkensä ansiosta. ”Heinärikki” jäi Suomeen jatkamaan lähetystyötään, kunnes talonpoika Lalli surmasi hänet Köyliönjärven jäällä.
Lallissa on paljon Kalevalasta tuttua Kullervo-henkeä. Samaa hurjuutta näyttäisi olleen myös pirkkalaispäällikkö Matti Kurjessa, jonka Heikkilä sangen loogisesti todistaa olleen historiallinen henkilö. Joskus 1200-luvulla elänyt Kurki lukeutuu Lallin tavoin varhaisimpiin nimeltä tunnettuihin suomalaisiin. Liekö Matti Kurjen sukua ollut tuo keskiaikaisen Elinan surmarunon päähenkilö Klaus Kurki, jonka oikean henkilöllisyyden Heikkilä on perinpohjaisesti ja uskottavasti selvittänyt poikkitieteellisin keinoin.
Vaimonsa ja lapsensa surmaamiseen 1470-luvulla päätynyt Laukon kartanon herra muistuttaa äkkipikaisuudessaan Lallia. Kun miettii nykyajan perhesurmia – ne eivät ole Suomessa mikään uusi ilmiö –, vaikuttaa Elinan surmasta kertova balladi surullisen realistiselta.
Itseäni Mikko K. Heikkilän kirjassa kiinnostivat aivan erityisesti Antti Keksiin ja pirkkalaisten arvoitukseen keskittyneet tutkielmat – viimeksi mainittu jo siksikin, että opiskelin 2000-luvun vaihteessa Oulun yliopistossa Suomen ja Skandinavian historiaa professori Jouko Vahtolan johdolla.
Heikkilän kritisoima Vahtolan pirkkalaiskäsitys tuli minulle kovin tutuksi, mutta omaa kantaa en erilaisten käsitysten välillä muodostanut. Heikkilä perustelee kirjassaan yksityiskohtaisesti käsityksensä, että birkarlien ja Pirkkalan välillä on selvä yhteys, eli birkarlit olivat kotoisin Pirkkalasta. Vahtola tämän yhteyden kiisti, vaikka tiedostikin hämäläisasutuksen varhaisen keskittymisen Perämeren kaareen (Kemi, Tornio, Piitime, Luulaja). Jo paikannimet Kemi ja Tornio ovat hämäläisten antamia. Sitä Vahtola ei sen sijaan kiistänyt, että useimmat birkarl-suvut olivat hämäläistä alkuperää. Tätä suuresti arvostamaani professoria – ja väitöskirjani toista ohjaajaa – ei kuitenkaan voine pitää varsinaisena pirkkalaistutkijana, vaikka hän olikin sivunnut aiheeseen liittyvää problematiikkaa jo omassa väitöskirjassaan Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus (1980).
Mikko Heikkilä nostaa Ylitornion Marjosaaressa 1600-luvulla eläneen Antti Mikkelinpoika Keksin (Kiexi, Kexi) varhaisimmaksi nimeltä tunnetuksi itämerensuomalaiseksi runonlaulajaksi. Tämä on merkittävä huomio, sillä aikaisemmin Keksiä on pidetty ”vain” ensimmäisenä suomenkielisenä runoilijana (mm. Arto Junttilan kirjoitukset). Talonpoikana, ruotusotilaana
ja runonlaulajana perheensä elättäneeltä Keksiltä tunnetaan ainoastaan kaksi virttä: Oulun skoulun teinipoika ja Keksin laulu (Tornionjoen tulvasta 1677). Heikkilän mukaan vuoden 1677 kevättulva oli todellakin tuhoisa. Keksin laulu on 212-värssyinen nelipolvinen trokee (siis kalevalamittainen runoelma), ja se on painettu arkkiveisuksi vuonna 1829. Italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi kuuli laulun kierrellessään Tornionlaaksossa vuonna 1799. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (2010) mainitsee kyllä Acerbin, mutta mainintaa Antti Keksistä kirjasta on turha hakea.
Ilmeisesti mainittuun historiakirjaan pääsemiseksi edellytettiin vähintään yhtä julkaistua kirjaa, sillä mukaan ei ole mahtunut myöskään kotikylässäni Alatornion Ruottalassa 1800-luvulla elänyt Petter Abram (Pekka Aapo) Herajärvi. Tämän ”Kalkkimaan pappina” tunnetun runojen ja pilkkalaulujen sepittäjän maine kantautui jo elinaikanaan Helsinkiin asti.
Antti Keksi on niin merkittävä mies, että hänen kunniakseen luulisi pystytetyn patsaita ja muita monumentteja ja nimetyn aukioita ja kouluja jo kauan sitten. Kesään 2025 asti ainoa muistomerkki oli kuitenkin muistokivi Ruotsin puolella (yläkuva). Se pystytettiin Korvan kylään Tornionjoen länsipuolelle vuonna 1955, jolloin Antti Keksin kuolemasta oli kulunut 250 vuotta.
Antti Keksi oli syntyisin Suomen puolelta Ylitorniosta. Aavasaksanvaaran huipulle, Kruununnäyttämön vieressä olevalle kallionseinämälle, kiinnitettiin kesällä 2025 kuvanveistäjä Sofia Saaren Keksin muistolle tekemä reliefi Tulva (alakuva). Molemmat kuvat heinäkuussa 2025: Marko Vesterbacka.
Tiettävästi Herajärveltä, kylähulluksi leimautuneelta originellilta, julkaistiin vain yksi Krimin sotaan liittyvä arkkiveisu: Kalkkimaan pojan laulu Engelsmannein käytöksistä Oulun läänissä kesällä 1854 (painettu Oulussa 1854).
Antti Keksistä vielä sen verran, että kotikylässäni sijainneella Jänkälän uudistilalla syntynyt Jaakko Juhonpoika Karvala avioitui 1790 Katariina (Kaarina, Kaisa) Joosepintytär Kiexin kanssa. Pariskunta asui Jänkälässä kuolemaansa saakka. Katariinan Jooseppi-isä oli Antti Keksin pojanpojanpoika. Ei ole tiedossa, saiko edellä mainittu Herajärven Pekka poikasena kuulla Jänkälän Kaisa-muorilta tämän isoisän isoisän sukupolvelta toiselle välittyneitä viisuja, mutta mahdollista se toki on. Pekka oli syntynyt 1830 ja Kaisa kuoli 1844.
Mutta
sitten takaisin pirkkalaisiin. Keskiajalla, ilmeisesti ainakin 1200-luvun lopulta lähtien Kemi-Tornion seudulla ja sen pohjoispuolella kaupankäynnistä ja lappalaisten verotuksesta vastasivat ”birkarlit” (ruots. birckarlar), joita kansan suussa kutsuttiin pirkkalaisiksi. Vahtola on tarjonnut birkarlien vaihtoehtoiseksi suomenkieliseksi nimitykseksi pirkkalaisten sijaan pirkkamiestä, mutta Heikkilän mukaan se on ”lähinnä kirjoituspöytäkonstruktio”. Lapissa nämä pirkkalaiset edustivat eräänlaista rälssiä, jonka katsotaan saaneen alkunsa kuningas Maunu Ladonlukon 1279 antamasta Alsnön asetuksesta. Rälssi tarkoittaa verovapautta, mutta tiettävästi pirkkalaiset tilittivät kruunulle ainakin osan lappalaisilta keräämistään veroista. Mahdollisesti Maunu vahvisti myös birkarlien oikeudet samoihin aikoihin, vaikka varhaisin varma tieto pirkkalaisista saamelaisten laillisina verottajina löytyykin vasta vuodelta 1328. Heikkilän arveluiden mukaan pirkkalaispäällikkö Matti Kurki olisi näet saanut verotusoikeuden Maunulta 1270-luvulla.
Varsinaista rälssiä ‒ kartanoissaan asuvia ase- ja ratsumiehiä ‒ tai porva-
ristoa ei Pohjois-Suomessa ollut, sillä ennen 1400-lukua Kemin pitäjästä katsottuna lähin kaupunki oli Satakunnassa sijaitseva Ulvila, ja porvarit olivat nimenomaan kaupungeissa asuvia kauppiaita ja käsityöläisiä. Myöhemminkään Lapissa ei juuri aatelisia esiintynyt. Kun muualla Suomessa maakauppiaat kuuluivat pitäjien johtavaan talonpoikaisryhmään, talonpoikaisylimystöön, jonka joukosta valittiin nimismiehet, neljännesmiehet ja lautamiehet, Lapissa pirkkalaiset muodostivat tällaisen ryhmän.
Mutta voisiko olla mahdollista, että sekä rälssi- että birkarl-oikeudet olivat saaneet alkunsa jo Maunun isän, hallitsija-herttua Birger Maununpojan eli Birger-jaarlin aikana? Hämeeseen 1240-luvulla suuntautuneen sotaretkensä myötä Birger pyrki sitomaan Suomen tiiviimmin Ruotsiin ja pestaamaan häntä tukeneet suomalaiset heimopäälliköt uskollisiksi alamaisikseen. Näin varmistettiin myös paavin vaatiman kristillisen lähetystyön jatkuminen uudelleen pakanuuteen kääntyneessä Hämeessä, minkä vuoksi sotaretki sai ristiretken sädekehän.
Valloittajat ovat kautta aikain ostaneet vallattujen kansojen uskollisuuden myöntämällä paikallisille mahtimiehille etuoikeuksia, mutta hämäläisiä enemmän Ruotsin hallitsija luotti ruotsalaisiin ja saksalaisiin palkkasotureihinsa, jotka jäivät Suomeen lahjoitustiloilleen ja muodostivat keskiaikaisen rälssin.
Näin oli menetellyt jo edellä mainittu Eerik Jedvardinpoika sotaretkellään Varsinais-Suomeen 1150-luvulla. Maihin laskettuaan hän värväsi rannikkoseudun kristittyjä ruotsalaisia sotaväkeensä ja lahjoitti näille kiitoksena onnistuneesta retkestä läänityksiä.
Yksi värvätyistä oli Pyhämaalla 1100-luvulla elänyt Rötker Ingenpoika, jota on sittemmin pidetty ‒ kenties virheellisestikin ‒ Jägerhorn af Spurila -suvun kantaisänä ja ensimmäisenä tunnettuna paimiolaisena. Tämän jos-
kus keskiaikana aateloidun suvun vaakunassa esiintyy metsästystorvi (jägerhorn), joka on liitetty nimenomaan sotaretkellä torveaan töräytelleeseen Rötker Ingenpoikaan. Tieto on peräisin Jägerhorn af Spurilan vuonna 1769 tehdystä sukutaulusta, joka tekstin mukaan perustuu suvun esi-isien ”totuudenmukaisesti” kertomaan tarinaan. Uusin tutkimus väittää suvun esihistorian olevan pelkkää legendaa, mutta mene ja tiedä vaikka siinäkin totuudensiemen piilisi. Saattoivathan vanhat tarut elää aatelisten suussa siinä missä rahvaankin, ja kenties jotakin oli välillä kirjoitettu muistiinkin. Tuli vain on tuhonnut vuosisatojen kuluessa tuntemattoman määrän vanhoja asiakirjoja, jolloin tarkkaa selvyyttä asiasta on mahdotonta saada.
Edellä oleva esimerkki liittyy omiin sukujuuriini, sillä sukututkijat ovat seuranneet isänisäni äidinisän esivanhempia aina kyseiseen ruotsalais-tanskalaista viikinkisukua (?) olleeseen Rötkeriin saakka. Olivatpa varhaisimmat sukutaulut sitten tarua tai ei, Kurikan seudulla 1600-luvun lopulta lähtien eläneet Jungström/Marttila-, Hällberg/Hellberg/Kallio- ja Opas-nimiset esi-isäni olivat talonpoikaista syntyperää ja toimivat useammassa sukupolvessa seppinä. Liekö Orisbergin rautaruukin seppämestarina 1700-luvun alkupuoliskolla häärinyt ruotsalaissyntyinen Elias Hane tuonut Brita-tyttärensä kautta isänpuoleiseen sukuuni aivan erityisiä kädentaitoja? Minut tuo taito tosin hyppäsi yli. Opasta edeltäneet Forlundiukset ja Raumannukset olivat olleet vielä säätyläisiä Pirkkalan seudulla, heidän Kokemäellä ja Sääksmäellä asuneet esivanhempansa aatelisiakin.
Ensi kerran vuoden 1374 asiakirjassa esiintyneen Pirkkalan (ruotsiksi Birkala) pitäjän nimi juontuu ilmeisesti muinaisgermaanisesta miehennimestä Biricke. Kuten Mikko Heikkilä kirjassaan toteaa, tätä selitystä ehdotti aikoinaan juuri Jouko Vahtola ja Heikkilä itse pystyi vuosia sitten osoittamaan selitysehdotuksen myös
kielitieteellisesti uskottavaksi. Birickenimi ilmeisesti viittaa karhuun. Niinpä ei olekaan mitään ihmeellistä siinä, että niin Satakunnan kuin Porinkin vaakunoissa esiintyy karhu. Kaiken lisäksi birkarlien tiedetään maksaneen apuveronsa (maksu verotus-/pirkkaoikeudesta?) kuninkaalle nimenomaan karhuntaljoina.
Muinainen Suur-Pirkkalahan ei rajoittunut pelkästään nykyiseen Pirkkalaan, vaan mitä ilmeisimmin siihen sisältyi huomattava osa Hämeestä ja Ylä-Satakunnan rannikkoseudusta. Tätä seikkaa Jouko Vahtola ei ole lainkaan huomioinut omassa tutkimuksessaan, mikä osaltaan vaikutti hänen päätelmiinsä ”pirkkamiesten” alkupe-
rästä. Hän ei selvästikään ole nähnyt myöskään vanhaa vuoden 1328 asiakirjamerkintää Birkarlboa tai pirkkalaispäällikkö Matti Kurjesta kertoneen Olaus Niureniuksen Pirkkalan pitäjästä vuoden 1616 paikkeilla käyttämää muotoa Birkarla socken, joista Mikko Heikkilä kirjassaan kirjoittaa.
”Pirkkalaisten keskuspitäjässä Torniossa kesällä 1519 henkilökohtaisesti vieraillut Olaus Magnus rinnasti Carta marinassaan birkarlit (Birkara) ja kveenit (Qvenar) ja ilmoitti heidät molemmat merkittäviksi lapinkävijöiksi. Ja jos asia tulkittaisiinkin niin, että pirkkalaiset 300–400 vuotta myöhemmin luulivat heidän laajan verotusoikeutensa olleen voimassa alusta alkaen, siis 1200-luvulta lähtien, niin tuollainen pieni virhe historiallisessa tietämyksessä olisi aivan ymmärrettävä eikä se missään tapauksessa oikeuta koko perimätiedon hylkäämiseen. Perimätiedon olennainen sisältö, järjestön alkuperä Pirkkalassa, voisi pitää paikkansa, vaikka heillä olisi ollut pientä epäselvyyttä siinä, miten nopeasti heidän reviirinsä pohjoisessa oli historiallisesti laajentunut. Pikemmin voisi ajatella niin päin, että pirkkalaiset olivat kokonaisuutena sittenkin varsin hyvin selvillä omasta historiastaan. Ja he ajoivat omaa etuaan, mutta se ei automaattisesti tee heidän asiatiedoistaan virheellisiä.” Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta, s. 174. Kuva: Olaus Magnuksen Carta marina vuodelta 1539 (Wikimedia Commons).
Meidän tämän päivän tutkijoiden on tietysti helppo arvostella entisajan tutkijoita tärkeidenkin lähteiden sivuuttamisesta. Mutta se on pitkälti ns. jälkiviisautta, johon kieltämättä olen itsekin syyllistynyt. Ennen 1990-lukua historiantutkijoilla ei ollut käytössään tietokoneita saati sitten internetiä. Siinä missä nykyään voi hetkessä saada tarvitsemansa tiedon omalle tietokoneelleen, entisaikaan tiedonmuruset oli kaivettava arkistoista ja kirjastoista kansio ja kirja kerrallaan. Se tarkoitti ahkeraa jalka- ja istumatyöskentelyä sekä valtavia läjiä paperille kirjoitettuja muistiinpanoja ja valokopioita. Itse työskentelin tällä tavalla vielä väitöskirjaa tehdessäni niinkin myöhään kuin vuonna 2010; en omistanut edes nettiyhteyttä.
Maunu Ladonlukko halusi saattaa lappalaispakanatkin Ruotsin kruunun alaisuuteen pitääkseen nämä herran pelossa ja nuhteessa. Tämän tehtävän hän antoi uskotuilleen pirkkalaisille, jotka mitä ilmeisimmin luovuttivat Hämeessä ja Satakunnassa sijainneet talonsa ja tiluksensa ulkomaisille kruunun herroille ‒ uudelle rälssille. Puna-asuisiksi mainitut pirkkalaiset toimivat Kemin ja Tornion lapinvouteina ja kokosivat valtavia omaisuuksia lappalaisten kustannuksella verottamalla ja huijaamalla näitä kaupankäynnissä. Väkivaltaakaan ei kaihdettu, mikäli lappalainen ei suosiolla maksanut vaadittua veroa ‒ tai ehtinyt paeta vainoojiaan metsiin ja tuntureille. Sitä varten voudilla oli mukana asemiehiä, jotka mursivat vastarinnan. Pitkiä aikoja Lapinmaassa asuessaan pirkkalaiset pitivät lappalaisnaisia jalkavaimoinaan.
Pirkkalaisjärjestö toimi mafian tavoin. Käräjien pöytäkirjat kertovatkin suoranaisesta riistosta, jonka harjoittamisesta esimerkkinä mainittakoon Alatornion Vojakkalassa asuneen huomattavan pirkkalaissuvun Oravaisten edesottamukset 1500-luvulla. Pirkkalaisten syntilista on pitkä kuin poronkusema, mutta valloittajat ovat aina ja kaikkialla toimineet samalla
brutaalilla tavalla suhteessa alkuperäisväestöön. Lappalaiset vihasivat pirkkalaisia siinä määrässä, että sana birkarl saattoi muuttua perkeleeksi näiden suussa. Toisaalta samaan aikaan pirkkalaisten kanssa lappalaisia verottivat myös karjalaiset/vienalaiset, novgorodilaiset ja norjalaiset, jotka kilpailivat verissä päin toisiaan vastaan Lapin ja lappalaisten herruudesta.
Millainen yhteys mahtaakaan olla Ruotsin muinaisella Birkan kaupungilla ja Suomen Pirkkalalla (ruots. Birkala)? Birka (alun perin Bierkø tai Björkö, lat. Birca) oli ollut viikinkiajalla Ruotsin huomattavin kauppapaikka ennen 900-luvun lopulla perustettua Sigtunaa, ja myös Satakunnasta käytiin siellä ahkerasti kauppa- ja ryöstöretkillä. Hämäläiset olivat sangen sotaisaa väkeä.
Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että kuurilaisten tai virolaisten merirosvojen hävitettyä Sigtunan vuonna 1187 kaupungin nimi siirtyi tuntemattomalla tavalla Kemin pitäjässä olevan Liedakkalan kylän nimeksi (Sigtuna, Sihtuuna). Birkan alkuperäinen nimi tulee erehdyttävän lähelle Torniossa sijaitsevaa Pirkkiötä. Vahtola johti nimen sanasta perkkiö (perattu maaalue). Tästä Heikkilä toteaa kirjassaan:
"Vaikka ikivanha käsitys onkin, että Tornion kaupungin keskustan eteläpuolella sijaitseva Pirkkiö-niminen saari vanhoine pirkkalaiskylineen liittyy sekä asiallisesti että kielellisesti pirkkalaisiin ja vaikka kantamuodosta *Pirkkaja päästäisiin välimuodon *Pirkkia kautta uskottavasti Pirkkiöön, en käytä sitä todisteena suuntaan eikä toiseen, koska kyseinen paikannimi voi selittyä myös kahdella muulla tavalla, joko suomen verbin perata tai ruotsin substantiivin birke, koivisto, pohjalta."
Sana pirkka puolestaan tarkoitti Heikkilän mukaan pykäläpuuta, jota voitiin käyttää muistiinpanovälineen tavoin kuittina tai velkakirjana. Näin ollen se
liittyy tiiviisti kaupankäyntiin, kenties myös verotukseen. ”Sana pirkka ei liene syntynyt Hämeen Pirkkalassa saati saanut nimeään Pirkkalasta”, Heikkilä kirjoittaa. ”Puheena oleva emäpitäjä on korkeintaan saanut nimensä pirkkojen runsaasta sikäläisestä käytöstä.”
Pirkkalainen, tai Vahtolan termein ”pirkkamies”, saattoi siis tarkoittaa miestä, joka pulikallaan mittasi veroa tai arvioi kauppatavaroiden (turkisten, kalan ym.) vaihtosuhteen. Kaupunginoikeuksiin liittyvät puolestaan sanat bjärköarätt ja birkerätt, joilla Vahtola on selittänyt sanan birk alkuperää. Heikkilä taas ei tällaista tulkintaa hyväksy ja toteaa, ettei mitään todisteita kauppaa tarkoittaneesta ruotsinkielisestä birk-sanasta ole. Heikkilä jatkaa:
”Pohjanperällä ei varhaiskeskiajalla myöskään ollut yhtään kaupunkia, eikä birkarlar koskaan esiinny muodossa **birkerätt(s)karlar. Sitä paitsi ”Koivisto-oikeusmiesten asukkaat” olisi täysin järjetön Bircharlaboan merkityssisällöksi. ”Pirkkalan asukkaat” eli pirkkalaiset on sen sijaan hyvinkin järkevä etymologiointi puheena olevalle nimitykselle. Se tosiasia, että nimi vieläpä kirjoitettiin yhteen, varmistaa kyseessä olleen paikkakunnan asukkaiden nimitys, siis Pirkkalan asukkaat eli pirkkalaiset. Keskiajan ruotsissa oli kyllä käytössä sana birkerätt kaupunginoikeuden merkityksessä, mutta selitykseksi siitäkään ei ole, seuraavista syistä: birkarlar:eita ei koskaan kutsuttu birkerättskarlar:eiksi ‒ mikä olisi ollut odotuksenmukaista, jos he sitä olisivat olleet ‒ eivätkä ruotsalaiset siten yhdistäneet näitä kahta; birkarleiden kirjoitusasu ruotsin kielessä horjui semanttisesti läpinäkymättömille nimille tyypillisesti; birkarlit itse eivät tienneet olevansa ”kaupunginoikeusmiehiä”, vaan uskoivat olevansa kotoisin jostain Tavastlandin eli Hämeen pikkupitäjästä; Bircharlaboa olisi järjetön ”Kaupunginoikeudenmiestenasukkaina”. Täten asiantila on varsin selvä.”
Suotavaa olisi, että Heikkilän joka suhteessa
ansiokas kirja saavuttaisi suomalaislukijoiden keskuudessa edes lähelle samanlaisen suosion
kuin Da Vinci -koodi aikoinaan, sillä sen se kyllä ansaitsisi.
Mutta voisiko birk sittenkin viitata myös kauppaoikeuksiin (vrt. Birka)? Entäpä jos nimitys tuleekin jostakin muusta kuin ruotsin kielestä, kuten esimerkiksi muinaisnorjasta?
Kenties onkin niin, että vaikka nimenomaan Hämeestä ja Satakunnasta tulleet pirkkalaiset kävivät kauppaa ja verottivat lappalaisia, sana birkarl viittasi sittenkin ensisijaisesti näiden verotusoikeuteen eikä heimotaustaan?
Mutta mikäli merkintä ”birkarl” tarkoitti ainoastaan pirkkalaista ts. Pirkkalasta tullutta asukasta, oliko maininta birkarl 1500-luvun asiakirjoissa kaikkien hämäläisten yhteydessä, vai ainoastaan tiettyjen, kauppiaina ja vouteina vaurastuneiden pirkkalaissukujen kohdalla? Perämeren kaaressa (”Meri-Lapissa”) tiedetään asuneen 1500-luvun aikana joitakin kymmeniä pirkkalaisia. Nämä kun erottuivat seudun muista asukkaista harvinaisten sukunimiensä puolesta.
Näitä kysymyksiä Heikkilän kirja mielessäni herätti. En tarkoita, että kaipaisin niihin vastausta, mutta toivottavasti Heikkilän ja muiden tutkijoiden askartelu pirkkalaiskysymyksen pa-
rissa jatkuu tulevaisuudessakin. Historiankirjoituksessa kun tahtoo olla niin, että lopullinen totuus jää aina kertomatta. Vastaukset elävät aikansa, mutta kysymykset tulevat yhä uudestaan, kuten Samuli Paronen aikoinaan kirjoitti.
Lisää lukiessani pohtimiani kysymyksiä: Kuinka on mahdollista, että kun perinnöllinen kauppa- ja verotusoikeus myytiin muualta kuin Pirkkalasta tulleille talonpojille tai ruotsalaisille, näistäkin tuli birkarleja? Entä minne pirkkalaiset hävisivät kuningas Kustaa Vaasan peruutettua 1550-luvulla näiden verotusoikeuden?
Suotavaa olisi, että Heikkilän joka suhteessa ansiokas kirja saavuttaisi suomalaislukijoiden keskuudessa edes lähelle samanlaisen suosion kuin Da Vinci -koodi aikoinaan, sillä sen se kyllä ansaitsisi. Mutta karu tosiasia lienee, että tässäkin maassa kaikenlainen ”humpuuki” vetelee parhaiten. Tämänhän totesi jo estetiikan professori K. S. Laurila teilatessaan vuonna 1911 Maiju Lassilan kertomukset Tulitikkuja lainaamassa ja Pirttipohjalaiset, jotka ovat kuitenkin sangen hauskaa
humpuukia (ts. viihdettä) ja klassikkoja omassa lajissaan. Se, onko jokin viihde hyvää vai huonoa, on tietenkin makuasia.
Myös Heikkilän kirjassa on klassikkoainesta: sen parissa lukija viihtyy erinomaisesti ja saa samalla aimo annoksen mielenkiintoista historiallista tietoa yleissivistystään kartuttamaan. ”Yleissivistys” tosin tuntuu menneen muodista jo kauan aikaa sitten, mutta ilmeisesti Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan on aina tunkua.
Kirjoittaja on Alatornion Ruottalassa asuva filosofian tohtori, joka on kirjoittanut Warelian vuonna 2021 julkaiseman elämäkerran Algoth Untolasta.