Vallankumouksessa on aina ripaus gonzoa

ALKUVUODEN 2021 KIRJAUUTUUKSIA

Vallankumouksessa on aina ripaus gonzoa Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous 100 s.

Warelia 2021 Teksti: Jarmo Teinilä

M

ääritelmän mukaan gonzojournalismi on tosiasioita ja sepitettä yhdistävä journalismin muoto.

Gonzo-journalismissa kyseenalaistetaan yleisesti hyväksytyt arvot ja vääristellään tietoisesti tosiasioita. Näiden piirteiden lisäksi gonzossa kielenkäyttö on liioitellun retorista ja sitä leimaavat bisarrit ja kreisit ilmaisut. Gonzon perustajana pidetään yhdysvaltalaista Hunter S. Thompsonia.

Epäilemättä Harri V. Hietikon Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous on yllä olevan määritelmän mukaan gonzoa, mutta kyse on muustakin.

Kirjan tarinaa kertoo arvoituksellinen Galleristi, joka omien sanojensa mukaan on kaikkitietävä ja kaiken näkevä, mutta voiko hänen sanaansa luottaa, sillä hänkin on gonzoa? Hän pohtii taiteen merkitystä vertailemalle erilaisia tulkintoja aiheesta ja päätyy toteamaan, että maailmaa pitäisi ra-

kentaa ei poliitikkojen vaan taiteilijoiden visioiden mukaan.

Tarina alkaa, kun kaksi lehtimiestä Artjom Moksa Nuorempi ja Oleg alias Omppu matkaavat Vostokista Gonzoon. Perille päästyään senttaajat popsivat neonvihreitä pillereitä pohtien vapauden käsitettä ja muita metafyysisiä ongelmia sekä juovat viinaa aina kun sitä saavat. Käynnissä oleva sota saa Nojatuoligeneralissimuksen huolestumaan, sillä fascistit painavat ankarasti päälle. Teos on neuvostohenkinen dystopia ja farssi, jota höystävät korkeakirjalliset viitteet ja halpahintainen porno. Hietikon suhde todellisuuteen on sama kuin Hunter S. Thompsoniin: parodinen.

Tapahtumat syöksyvät eteenpäin ja vaikka lukujen nimien mukaan aikajana on kolme vuorokautta, ajalla sinänsä ei ole juurikaan merkitystä.

Kirja kasvaa historiallisten viitteiden-

sä ansiosta omituiseksi ilmestykseksi, joka menneisyyden lisäksi tuntuu kurkottavan myös tulevaisuuteen. Vallankumous tulee toisena päivänä. Galleristi summaa tapahtumat kolmantena.

Gonzon lisäksi teosta voisi pitää spekulatiivisena fiktiona.

Miten nykyään voidaan erottaa gonzojournalismi journalismista, kun median suoltamat uutiset vaikuttavat aprillipiloilta? Kepposista on tullut tappavia, mutta arkipäiväisiä. Totuudesta vaarallisempaa kuin valheesta, liioittelusta vähättelyä. Kun Capitolille kiipeää sarvipääshamaani, ja kun Bostonin ja Moskovan teekutsuliikkeet tarjoavat todella kovaa teetä, vaikuttaa siltä, että todellisuus tosiaan on paitsi gonzoa myös jossain määrin totta.

T

eoksesta on helppo löytää yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, vaikka oikeiden henkilöiden tai paikkojen nimiä ei mainitakaan.

3

Se että nimet tuntuvat olevan slaavilaisia, johdattaa lukijan ajattelua tiettyyn suuntaan. Vielä kun tekstissä vilahtelee sellaisia sanoja kuin tsaari ja nomenklatuura, mieleen tulee helmikuun vallankumous Venäjällä vuonna 1917. Gonzon kaupunki alkaa muistuttaa tuon ajan Pietaria. Tai tämän päivän Moskovaa.

Mutta jos unohdetaan slaavilaiset nimet ja se mitä koulussa on opetettu, tapahtumat voisivat sijoittua mihin maailman kolkkaan tahansa. Voisi jopa ajatella, että Hietikko on kirjoittanut ajattoman ja paikattoman kirjan, sillä aina jossain päin maailmaa on ollut ja tulee aina olemaan kaupunki kuten Gonzo.

Toisaalta nomenklatuuraa voisi ajatella historiasta irrallisena käsitteenä, joka kuvaa mitä tahansa valtaa pitävää eliittiä, jolloin Hietikon gonzoileva tyyli olisi keino kryptata kannanotto nykyään holtittomana vellovaan me-

4

diakeskusteluun, jota ohjaillaan ylhäältäpäin: Kun kaikilla on mielipide ja kanavan lisäksi kasvava halu sen sanomiseen, parodiahorisonttiin katoavat vallankumoukselliset ajatukset unohtuvat pian tai palaavat vielä hullumpina, vaikka mikään ei todella muutu. Kaikki on pelkkää median luomaa irvokasta näytelmää. Gonzo – jonka koolla ei ole väliä, koska on suurkaupunki – pitää huolta, että sortavat rakenteet dekonstruoidaan miliisin toimesta.

Onko taide itseisarvoista vai pitääkö sillä olla kasvattavia ja poliittisia velvoitteita? Mooseksen aikoihin Jumala ilmestyi palavana pensaana, mutta paasaa nykyään yli seitsemänä miljardina lumihiutaleena tehden kaikesta poliittista. Kasvattaa ei saa, koska se sortaa yksilönvapautta. Miksi kouluttaminen on negatiivinen sana, mutta kouluttautuminen ei? Entä uudelleen kouluttautuminen? Kirjoja saa kirjoittaa ja lukea, mutta tietyin varauksin.

Epäilemättä paha on banaalia, mutta hyvä banaalimpaa.

Kaikkia edellä mainittuja asioita ei kirjassa mainita, mutta niitä lukija alkaa pohtia, kun vihjailevien sanojen mukana tarina kasvaa kansiensa ulkopuolelle. Lukija tempautuu mukaan katsomaan omia ennakkoluulojaan julmuuksien näyttelyyn, johon Galleristi vaivihkaa häntä houkuttelee.

Kaikki tapahtuu viattomasti huumorin varjolla.

H

ietikon tyyli vaihtelee Vonnegutista Jallun kautta Pahkasikaan ammentaen häikäilemättömästi huonon maun ehtymättömillä lähteillä ikään kuin alleviivatakseen, että tämä teos itsessään on taiteellinen vallankumous eikä mitään muuta vallankumousta ole tulossakaan. Todellisuus on gonzoa ja juuri siksi totta, sillä totuus riisuu kaikki naamiot. ”Tietenkin olimme myös säännöllisin väliajoin vahvistaneet itseämme setä tamburiinimiehen tarjoamilla pienillä pyöreillä, neonvihreää hehkuvilla ystävillämme, joten kalan hinnan, tajuntani kolmannen silmän ja hedelmällisten kreolikaunotarten alati muotoa muuttava todellisuus alkoi jälleen olla vähintäänkin vankka tosiasia.” (Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous, s. 83.)•