__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

Jutun jälkeen Jani Saxellin kirja-arvostelu: "Alussa oli telakka"

Maailmankahva sanojen takana Teksti ja kuvat: Minna Isotalo Jarmo Teinilä on päättänyt, että jatkaa modernin työläisromaanin parissa vielä yhden teoksen verran. ”Päässäni on kyllä suuria duunaripersoonia, jotka saattavat tulevaisuudessa ilmestyä toisenlaisiin tarinoihin toteamaan lakonisesti, miten maailma makaa.”

1


M

ustaan talvitakkiin pukeutunut pitkä mies astuu sisään Kustannusliike Warelian kivijalkapuodin ovesta. Vielä hän voi toivottaa terveisiä Turusta, jonne hänen uusimman romaaninsa Maailmankahvan tapahtumat sijoittuvat. Ajankohtaista on kuitenkin muutto Tampereelle. Kenties maisemanvaihdos ja Maailmankahva merkitsevät käännekohtaa viisikymppisen Jarmo Teinilän kirjailijanuralla. Se jää nähtäväksi, varma voin olla vain siitä, että olen juuri saanut lukea väkevintä ja ehdottomasti vetävintä työväenluokan kuvausta pitkiin aikoihin. Jarmo Teinilä on akateemisesti kouluttautunut duunari, jonka käsittelyssä telakka taipuu shakespearelaisen draaman näyttämöksi. Maailmankahva kertoo erilaisten maailmankuvien yhteentörmäyksestä. Se on myös rakkaustarina sekä raatorealistinen kuvaus telakkatyöläisen arjesta, jonka painoa hersyvä huumori keventää. Teinilä on taikonut erilaisten todellisuuksien kudelman, jossa kerronta vaihtelee toteavasta lyyriseen. ”Pidit siis lukemastasi? Hyvä niin. Halusin luoda teokseen monta tasoa, siinä pilkahtelee jopa swedenborgilaista mystiikkaa”, Teinilä naurahtaa. Mystisyys pulpahtelee romaaniin niin kohtalon äänen ottavan kertojan kuin teoksen päähenkilöihin lukeutuvan nuoren Johanin kautta. 1700-luvulla eläneen ruotsalaisen Swedenborgin mukaan kaikilla fyysisillä asioilla on

2

vastineensa yliaistillisessa henkimaailmassa. Autismin kirjolla oleva Johan Nilsson maalaa tauluja ja ”näkee” välähdyksiä tulevasta, hänelle aistillinen maailma on yliaistillisen maailman jälkikuva. Kiehtovaa Johan Nilssonin hahmossa on myös hänen mykkyytensä. Johan on hylännyt sanat, koska ne pakottavat olemiselle rajat. Kommunikaatioon ja kieleen liittyvä problematiikka kiinnostaa kirjailijaa.

Kaikki maailmankuvat ovat maailmankahvoja, Teinilä sanoo. ”Ihmiset ajattelevat sanoilla ikään kuin sanojen ulkopuolella ei olisi mitään vaikka kaikki on sanojen ulkopuolella. Yleisesti ottaen voisi kenties puhua sanafetissistä, kun ihminen pyrkii luomaan maailmankuvansa sanojen avulla, mutta toisaalta, onko mitään muutakaan vaihtoehtoa.” Teinilä kertoo tehneensä yleisen kirjallisuustieteen gradunsa Samuel Beckettistä, joka kuvaa monissa kirjoissaan sitä hetkeä, kun sanat pettävät ja merkitykset katoavat. ”Onhan se hupaisaa, kun kieli, joka on kehittynyt tuhansien vuosien saatossa

nykyiseen pisteeseen, epäonnistuu sen ainoassa tehtävässä eli toimia kommunikaation välineenä”, hän miettii. Muistan lukeneeni Beckettiltä näytelmän Leikin loppu, mutta eipä siitä juuri muistijälkiä jäänyt. Tässä ja nyt uskon vakaasti, että Teinilän mykkä ja herkkä Johan, telakan persvakoäijien joukkoon sopeutuva poikkeusyksilö ei pyyhkiydy mielestäni yhtä helposti. Hän katseli meren yli, kuinka Naantalin Nesteen öljynjalostamon piipusta löi lieska tasaisin väliajoin. Se kuulosti lohikäärmeeltä. Sellaiselta, joita voi nähdä vanhoissa kartoissa. Taivas oli kuin hauraan käden kangasliidulla piirtämä. Yhdellä silmäyksellä hän näki kolme kaupunkia, Turun, Raision ja Naantalin, niin korkealla Jamirentin taukokoppi oli. Hän kuvitteli maiseman mustavalkoiseksi. Aivan kuin nuori runoilija, joka käyttää vanhoja sanoja niitä täysin ymmärtämättä, Johan Nilsson katsoi lahdelle. Siellä seilasivat purjelaivat, jotka olivat tuomassa hedelmiä siirtomaatavarakauppoihin. Ja eksoottisia mausteita. Joku tuuppasi kopin oven auki ja se osui Nilssonia selkään. Vielä kerran hän vilkaisi lahdelle, mutta vanhat laivat olivat jo menneet.

M

aailmankahva on Jarmo Teinilän viides kaunokirjallinen teos. Se on työläistrilogian toinen osa, kolmas on tekeytymässä. Mutta millainen näkijä ja kokija hän oikein on? Mies vastaa, että tiesi jo teini-ikäisenä olevansa kirjailija. Ensimmäisen kirjan kirjoittami-


Teinilän mukaan duunarihommissa oppii tyytymään vähään ja haaveilemaan isosti. – Haastattelu tehtiin Warelian toimistossa Sastamalan Kirjakorttelissa. Kadun toisella puolella Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi.

3


nen kuitenkin pelotti ja siksi sen aloittaminen viivästyi vuosikymmenillä. ”Oli selvää, että minun piti aivan ensiksi käsitellä lapsuuden traumat kirjoittamalla Tuonelan mustat linnut, jotta voisin tulla kirjailijaksi.” Teinilä on kirjailija, joka ei halua kertoa lapsuuden traumoistaan julkisuuteen. Ensimmäinen kirja puhui oleellisen, vaikka onkin täysi fiktio. Esikoisen jälkeen kirjat ovat syntyneet kuin itsestään. ”Kaikista teoksista minulla on ollut selvä idea ennen kuin olen alkanut kirjoittaa niitä. Tälläkin hetkellä minulla on kaksi selvää tarinaa päässäni jonossa, jotka vaativat tulla kirjoitetuksi.” Maailmankahva sai alkunsa, kun Teinilä meni telakalle töihin. Työkavereiden alatyylinen ja mauton huumori nauratti ja hän kirjoitti miesten heittoja ylös muistikirjaansa. Pikkuhiljaa tarina alkoi hahmottua ja kirjoitti ikään kuin itse itsensä. Kirjoittamisprosessia Teinilä kuvaa antoisimmaksi tähän mennessä. Hän kirjoitti nopeasti ja pitkiä päivíä, nauroi hahmojensa kanssa ja heille. ”Läpänheitto kuuluu äijämäisille työpaikoille ja sen tehtävä on lisätä ryhmäkoherenssia ja keventää tunnelmaa. Koska duunarityö on yleensä tylsää, tauoilla kerrotut jutut auttavat porukkaa jaksamaan. Jos asiaa ajattelee kyynisesti, voisi sanoa, että duunari on valmis tekemään kaikkensa ollakseen herransa nöyrin palvelija.”

4

Vaikka Maailmankahvassa on mukana paljon autenttisia kohtauksia ja kommentteja, ei kumpikaan päähenkilöistä ole saanut innoitusta telakan väestä. Päähenkilöitään Teinilä kuvaa testihahmoiksi, joiden erilaisuus tuo syvyyttä kirjaan, jonka yksi tarkoitus oli katsoa maailmaa jyrkän fundamentalisesta ja normatiivisesta vinkkelistä. Maailmankahva on telakan väen nimitys jättiläismäiselle pukkinosturille, jolla laivan lohkoja siirretään paikoilleen, mutta se symboloi myös tietynlaista maailmankuvaa. Globaalin markkinatalouden puristuksessa telakalle on hioutunut omalakisensa toimintakulttuuri, jossa herrallakin on herra ja narrilla narri. Teos syväluotaa henkilöhahmogalleriansa kautta myös ääriuskonnollista sekä sosialistista maailmankuvaa. Kaikki maailmankuvat ovat maailmankahvoja, Teinilä sanoo. Kirja kuvaa erilaisten maailmankuvien yhteentörmäystä traagisella tavalla, mutta kirjailijan tarkoitus ei ole saarnata. Silti hän toivoo, että jokainen, jolla on jyrkkä ja idealistinen maailmankuva, joka esittää vaatimuksia toisille ihmiselle rajoittaen heidän tapaansa olla, pysähtyisi miettimään, miksi näin on. ”Länsimaiseen ajatteluun kuuluu oleellisena osana suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus. Luonnollisesti myös sananvapaus. Erilaiset uskonnot ja ideologiat ovat ensimmäisenä rajoittamassa näitä. Pyrin tässä teoksessa näyttämään yhden esimerkin avulla, mitä siitä seuraa.”

Teinilä ei väitä, että kaikki teoksessa esiintyvien ihmisryhmien edustajat olisivat todellisuudessa kuvatun kaltaisia. Hänelle oli tärkeää kertoa tarina siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen seuraa jotain tiettyä ideologiaa missään vaiheessa kyseenalaistamatta sitä. Myös Maailmankahvan kertoja toteaa: Loppujen lopuksi usko Jumalaan, sosialismiin tai mihin tahansa muuhun muut ulos sulkevaan järjestelmään on pelkkä valinta. Jos sillä tuli autuaaksi, niin mikäpä siinä. ”Tiedätkös sinä poika, mikä tuo iso laite on, joka lennätti lohkon paikalleen?” Poika pudisti jälleen päätään. ”Se on Maailmankahva.” Pomo nosti housujaan ja röyhisti rintaansa. ”Jotkut sanovat sitä kirkoksikin.” Pomo katsoi poikaa kuin isä, joka on saattamassa esikoistaan rintamalle lähtevään junaan. ”Tässä on telakka-alueen kartta. Pidät sitä aina mukana kuin Ylämaan mummu Raamattuaan. Etkä hävitä sitä.”

F

yysisesti raskas työ on nuoresta pitäen ollut osa Jarmo Teinilän elämää. Hän meni armeijan jälkeen Valkeakoskella aaltopahvitehtaalle trukkikuskiksi, ja piti työstään. Se oli helppoa rahaa nuorelle, joka tuhlasi kaiken levyihin ja kalliisiin vaatteisiin. Kyseessä ei ollut mikään tietoinen ammatinvalinta, mutta erilaiset duunarihommat ovat saaneet jatkua, työpaikat seuranneet toistaan. Duunarihommat Teinilä aikoo silti lopettaa heti kun se on mahdollista, koska on hänen mu-


Globaalin markkinatalouden puristuksessa telakalle on hioutunut omalakisensa toimintakulttuuri, jossa herrallakin on herra ja narrilla narri.

kaansa täysin järjetöntä tuhlata elämäänsä sellaisessa työssä.

”Duunarihommissa olen oppinut tyytymään vähään ja haaveilemaan isosti.”

”Hommasta on kaiken lisäksi tullut huomattavasti raskaampaa kuin mitä se oli 1980-luvulla. Näin siksi, että työpaikoilla on vähemmän työtekijöitä suhteessa tehtyyn työmäärään. Tämän päivän duunareista harva jaksaa eläkeikään asti ja monien kohtaloksi tulee sairaseläke, kun kroppa yksinkertaisesti hajoaa.”

Maailmankahva kuvaa työväenluokkaa, mutta Teinilä epäröi voiko sitä sittenkään kutsua oikeaksi työläisromaaniksi. Lukijan silmille mystiikan myötä hetkittäin roihahtavat metafyysiset ongelmat, tajunnanvirtajaksot ja luontokuvaukset vievät teosta omaan suuntaansa.

Teinilä sanoo oppineensa paljon työväenluokasta ja työväenluokalta. Vaikka hän aluksi pelkästään sympatiseerasi sitä, on hänen asenteensa duunareita kohtaan nykyään ambivalentti. ”Arvostan heidän peräänantamattomuuttaan, vaikka heidän tulevaisuutensa ei aina näytä kovinkaan hohdokkaalta. Silti he jaksavat puurtaa työssä, jolla ei tunnu olevan mitään merkitystä. He ovat todellisia sisyfoksia, jotka saavat palkkaa vain sen verran, että sillä pystyy juuri ja juuri pyörittämään pienen perheen elämää.”

”Usein ajatellaan, että ihmiset ja luonto ovat jollain tapaa erilliset, mutta eihän se niin ole. Me ihmiset olemme luonnon happamin osa, koska pystymme tuhoamaan oman elinympäristömme globaalilla tasolla tehokkaammin kuin mikään muu eliölaji”, kirjailija huomauttaa. Hän pohtii hetken ja sanoo sitten: ”Ehkä Maailmankahvaa voisi kutsua nimellä uusi työläisromaani tai moderni työläisromaani. ” Tapaamisemme lähestyy loppuaan. Realistisesti kerrottuna se päättyy sii-

hen, että kirjailija kiirehtii kuselle läheiseen ravintolaan. Mielessäni pyörii teoksen loppuhuipennus, Johan Nilssonin viimeisin maalaus sekä Maailmankahvan välittämä iso kuva: luonnon suurta olemassaoloa vasten ihmiselämä on melko koomista reuhtomista. Koska tämä kaikki sitten tapahtuu? Ei vielä, sillä se on tapahtunut jo. Taivaanranta lainaa hehkuvat värinsä metsään maatuneen tytön huulilta: joka ilta, kun aurinko laskee, nousee hiljainen huokaus, jolle voi keksiä erilaisia selityksiä. Siihen luonto itse ei vaivaudu. Liike aluskasvillisuuden seassa on vaistonvaraista. Metsä on ötököiden metropoli, jossa karnevaalit jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun luut jo näkyvät. Miksi Jumala sitten on alasti, miksi laulaa? Luonto on salaisuus, jossa ei ole mitään mystiikkaa, mutta kaikki on ihmeellistä. • (Artikkelin pidemmät kursivoidut kohdat ovat lainauksia Jarmo Teinilän romaanista Maailmankahva.)

5


Kansi: Mikko Ylinen.SOY


Alussa oli telakka

Jarmo Teinilä: Maailmankahva Romaani, 284 s. Warelia 2021 Teksti: Jani Saxell

J

os ajattelee kirjallisuutemme nykyisiä valtavirtauksia, Jarmo Teinilän (s. 1967) viides romaani Maailmankahva voisi sijoittua suunnilleen vieraalle planeetalle. Silti tämä taivaankappale sijaitsee arvaamattoman lähellä, Turun, Raision ja Naantalin välimaastossa. Planeetan pinnanmuodostumiin kuuluvat nosturit, konttikylät, varastot, metallipajat, verstaat, tunnelit ja sähkösillat. Avaruuspukuja ei tarvita, huomioliivit, kypärät ja turvavaljaat kylläkin. Etäisyydet ovat sellaisia, että koottavien laivojen, taukotilojen ja kanttiinin väliä kuljetaan polkupyörillä tai mopoilla. Planeetan valtakieli eli ”telakka” koostuu rauman giälestä ja muista lounaismurteista, virosta, latviasta ja venäjästä sekä portugalilaisten ja bulgarialaisten tuomista lisistä. Kyseessä on Meyerin Turun-telakka, kaikkine alihankkijoineen ja eri yhtiöiden välisine omistussuhteineen. Ro-

maanin henkilögalleria koostuu telinemiehistä, sähköasentajista, hitsaajista, putkimiehistä ja trukkikuskeista. Erinomaisen hurja joukko on siis koossa, kuten telakan ”Villiin Itään” sopiikin.

”Vappu pimiä, juhannus valoisa”, Witikka kuittaa juhannuslomien ja Itävallan-formulareissun alla.

V

ielä 1970–80-luvuilla meillä vaikutti vahva usein itseoppineiden työläiskirjailijoiden traditio.

Nuoremmasta päästä löytyy Toikan ja Witikan kaltaisia hölösuita ja koheltajia. Senioreja edustaa vaikkapa trukkikuski Vaarakorpi, joka kerää harakkana romumetallia eläkkeellelähtöjuhliaan varten.

Hannu Salama, Lassi Sinkkonen, Jorma Ojaharju, Alpo Ruuth, Kaiho Nieminen, Samuli Paronen, Jussi Kylätasku ja vähän myöhemmin vauhtiin päässyt Timo Pusa olivat kapinallisia kahteen suuntaan.

Kuten luonnossakin, myös telakalla ravintoketju on armoton. Tavaran välistäveto ja tupakan ja viinan salakauppa kuuluvat jokapäiväiseen eloonjäämistaistoon.

Kirjoissa irvailtiin niin kapitalistisen yhteiskunnan lainalaisuuksille kuin taistolaispiirien dogmaattiselle julistukselle.

Raskaita töitä seuraavat raskaat huvit: Suomenlahden eteläpuolen siniset pillerit ja SuperAlkon tarjoomukset. ”Veljet, muistakaa valjaat”, kajahtaa Toikan jokaperjantainen taisteluhuuto.

Edellä mainituilta kirjailijoilta ei löydy sankarityöläisiä, vaan inhimillisen rosoisia ja arjen makuisia henkilökuvia. Niin jyrkästi ja totaalisesti ovat kirjallisuuden arvostukset vaihtuneet, että (Kirja-arvostelu jatkuu sivulla 10.)

7


Kuva: Janne-Petteri Kumpulainen / Vastavalo.fi.

"Meyerin Turun-telakalla ollaan suurten kertomusten raunioilla, jälkiteollisissa Ilmestyskirjan maisemissa. Pukkinosturi rinnastuu niin Baabelin torniin kuin kansanperinteemme Suureen Tammeen."

8


9


Kenties kirjallisuuteemme on syntymässä uusi ”make literature dangerous again” -koulukunta. Sellaista on totisesti odotettukin.

Teinilän romaani tuntuu omassa ajassamme kapinalliselta: punk-asenteella tehdyltä ”raatorealismilta” ruiskutettuna suoraan suoneen. Romaanin sanaleikit, radiobiisien uudelleensanoitukset ja ”telakan” sekakieli voisivat olla oivallinen tutkimuskohde folkloristeille ja sosiolingvisteille. Samalla kyse on rumista, likaisista ja ilkeistä, ”lihavista persvakoäijistä”. Huumori on asiaan kuuluvan mustaa. Maailmankahvan sielunsukulaisuus nuorena kuolleen Arto Salmisen (1959−2005) maailmaan on ilmeinen. Nykyään pelätään loukkaantumisia jo hysteerisyyteen saakka. Olkoon tämä sitten sisältövaroitus: Teinilän romaanissa ei puhuta orwellilaista uuskieltä. Mansplainaamista saattaa esiintyä. Joskin ehdottomimmat omien totuuksiensa julistajat pudotetaan hetkeä myöhemmin jalustaltaan. Se jos joku on telakan laki.

S

ilti ”raatorealismi” on vain Teinilän romaanin yksi puoli. Karskia, rupista ja rosoista maailmaa tarkastellaan Maailmankahvassa ulkopuolisten tulokkaiden ja herkkien haaveilijoiden silmin. Puoliautistisella Johan Nilssonilla on vaikeuksia puheen tuottamisessa, mutta sitäkin rikkaampi sisäinen maailma. Johan opiskelee Turun Taideakatemiassa

10

ja tulee telakalle alun perin vain ”kesäpojaksi”.

sista taas ”kuin ydinpelote suurvaltojen välillä".

Rämäpäinen Raakel Pälvistö paiskii töitä telakan ruokalassa, ajelee vapaa-aikanaan moottoripyörällä ja kapinoi isänsä, lestadiolaisen maallikkosaarnaaja Pietarin valtaa vastaan.

Telakallakin vallitsee alkukantainen reviirinvartiointi ja näkymättömät hierarkiat eri ammattikuntien ja kansalaisuuksien välissä.

”Valitsee sielu seuransa”, kuten Emily Dickinsonin runossa. Ulkopuolisten ja sopeutumattomien välinen rakkaustarina tuo romaaniin haurasta kauneutta ja luontomystiikkaan lomittuvaa lunastusta. Ensimmäiset ihmiset ja haaveilijat rakentavat valtakuntia. Samaan aikaan rakastavaisten vanhemmat ovat sotajalalla keskenään. Pietari Pälvistö on irtaantunut vanhoillislestadiolaisten valtavirrasta ja perustanut oman, piskuisen lahkonsa. Hän hallitsee sitä yhtä itsevaltaisin ottein kuin perhettään tai Pälvistön Puu Oy:ta. Raakelin veli Markku kipuilee vanhatestamentillisten synnintuntojen ja oman seksuaalisuutensa ristiaallokoissa. Johanin isä Jan puolestaan on herrahissiin päässyt pikkupomo ja projektipäällikkö. Samoin vakaumuksellinen ateisti ja sosialidemokraatti. Näissä olosuhteissa perhe- ja naapurisuhteista tulee herkästi kauhun tasapainoa, sisarusten välisistä salaisuuk-

Turha sanoakaan, että ”hajota ja hallitse” -mentaliteetti sopii erinomaisesti johtokunta- ja omistajatasolle. Maailmankahva eli jättimäinen pukkinosturi kiskoo satojen tonnien painoisia lohkoja paikoilleen, luksusristeilijä Mein Schiff 1 pääsee liittymään tilaajansa TUI Cruisesin laivueen jatkoksi.

R

eaalitodellisuudessa Mein Schiff 1 jätti Turun telakan taakseen huhtikuussa 2018. Teinilä on itsekin paiskinut telakkatöitä rakennuskonevuokraamo Ramirentin haalareissa. Hänelle on kertynyt erilaisia työpaikkoja vuosien varrella noin 50. Salaman, Väinö Linnan ja kumppanien itseoppineesta perinteestä poiketen Teinilä on myös Turun yliopiston kasvatti. Hänen gradunsa käsittelee Samuel Beckettiä. Maailmankahvastakin löytyy beckettiläistä absurdia eksistentialismia ja outoa huumoria. Teinilän esikoisromaani Tuonelan mustat linnut (Books on Demand 2016) käy intertekstuaaliseen dialogiin ja jaakobinpainiin Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kanssa.


Edeltäjiinsä nähden Maailmankahva on huomattavasti helpommin lähestyttävä kirja. Paikoin se lähestyy jopa dokumenttiromaania. Silti kerroksia edelleen riittää.

M

eyerin Turun-telakalla ollaan suurten kertomusten raunioilla, jälkiteollisissa Ilmestyskirjan maisemissa. Pukkinosturi rinnastuu niin Baabelin torniin kuin kansanperinteemme Suureen Tammeen. Lopun ajan tuntoja lisäävät Naantalin Nesteen öljynjalostamon lohikäärmeenlieskat aivan naapurissa. Paitsi, että Teinilän maailmassa Goljatit jyräävät Daavidit. Ihmisen osana on

jäädä luomiensa systeemien jalkoihin. Telakka rinnastuu sinne tänne poukkoilevaan, hallitsemattomasti kasvavaan ja rönsyilevään nyky-yhteiskuntaan. Ideologia- ja uskontokriittinen kertojanääni roimii oikein kunnolla kaikenlaisia keskiluokkaisia tuulentupia ja petollisia varmuuksia.

Silti Teinilä ei ole ajassamme yksin: Hanna-Riikka Kuisma, Kreetta Onkeli, Aura Nurmi ja monet muut kirjoittavat lasisista lapsuuksista, lähiöarjesta ja pätkätöistä. Ville Hytösen ja Laura Gustafssonin teksteissä on samankaltaista ikuisen osattomuuden ja hiipivän maailmanlopun kuvastoa.

Mukana on kuitenkin jotain vaikeasti määriteltävää, sekulaaria pyhyyden tuntua. Johanin ja Raakelin suhteen kuvaus saa proosarunon ja balladin tehoja, samaan tapaan kuin Timo K. Mukan viimeiseksi jäänyt romaani Kyyhky ja unikko (WSOY 1970). Teinilä onkin eri yhteyksissä tunnustautunut kovaksi Mukka-faniksi.

Kenties kirjallisuuteemme on syntymässä uusi ”make literature dangerous again” -koulukunta. Sellaista on totisesti odotettukin.

Joskus rakkaus on liian suurta tähän matoiseen maailmaan. Ainakin se herättää kadehtijat ja moraalinvartijat. Arkitaso ja rupinen realismi on tällä vuosituhannella työnnetty marginaaliin media- ja vientikelpoisen, poliittisesti korrektin europroosan tieltä. Kirjamessujen jättilakanat on varattu taatusti ketään ärsyttämättömille kirjailijoille.

Maailmankahvan kaltaista sukellusta nimenomaan teolliseen arkeen ei ole silti pitkiin aikoihin nähty. Teinilä päivittää jo vähän unohduksiin painuneen lajinsa onnistuneesti 2020-luvulle.•

Jani Saxell on kirjailija, toimittaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen uusin romaaninsa Helsinki Underground (WSOY 2020) sijoittuu vuoden 2047 dystooppisesti ja maagis-realistisesti kuvattuun Helsinkiin, jonka kätketty ja vaiettu historia herää eloon.

Kuva: Mitri Saxell.

Teinilän kolmas romaani Puhallintehdas (Kiuas Kustannus 2018) sijoittuu niin ikään teolliseen ympäristöön, mutta metafiktiivisyydellä, sisäkkäiskertomuksilla ja toisiaan vastaan pauhaavilla äänillä leikitellään antaumuksellisesti. Lisäksi Teinilä on kirjoittanut kaksi aikalaishulluuden ilmentymille irvailevaa dekkariparodiaa.

11


ALKUVUODEN 2021 KIRJAUUTUUKSIA

Profile for warelia

Maailmankahva sanojen takana  

Minna Isotalo: Maailmankahva sanojen takana [kirjailijahaastattelu]. Jani Saxell: Alussa oli telakka [kirja-arvostelu]. Julkaisupäivä 16.2.2...

Maailmankahva sanojen takana  

Minna Isotalo: Maailmankahva sanojen takana [kirjailijahaastattelu]. Jani Saxell: Alussa oli telakka [kirja-arvostelu]. Julkaisupäivä 16.2.2...

Profile for warelia