10 ajassa kartalla luotain näkymä media elämykset huvit
”Köysi!” Kiipeilijä varoittaa alhaalla olevaa varmistajaa, jos kalliolta putoaa jotain.
Hakut ja kenkien piikit antavat kiipeilijälle pitoa jäisellä seinämällä.
On aikainen sunnuntaiaamu, ja Jani Perkiö pakkaa rinkkaansa köyden, jäähakut ja jääkengät. – Onhan sulla tarpeeksi päällä? Siellä saattaa tulla kylmä, Perkiö kysyy. Olemme matkaamassa Helvetinjärven kansallispuistoon kiipeilemään luonnon muodostamia jäisiä kallionseinämiä pitkin. Perkiö on harrastanut jääkiipeilyä vuoden verran, ja laji on vienyt täysin mukanaan. Uusia kiipeilyretkiä on suunnitteilla jatkuvasti. Parhaista kiipeilypaikoista saa usein vihiä muilta lajin harrastajilta tai kiipeilyseuroilta. Helvetinjärven jääkiipeilymaastot löytyivät netistä. Parkkipaikalla vastassa on tyyni pakkassää ja kirkas puuterinen hanki. Sää on täydellinen jääkiipeilyä varten. Heitämme rinkat selkään, ja suuntaamme metsäpolun viittojen mukaan ”Helvetistä itään”. Samoilemme talvisessa metsässä parin kilometrin verran, ja hetken suunnistuksen jälkeen löydämme pienen jäisen putouksen. Osaksi kaatuneiden puiden peittämä kellertävä seinämä ei täysin vastaa odotuksia mahtavasta jääputouksesta. Perkiö kiskoo kuitenkin valjaat päällensä ja lähtee takomaan jäähakkujaan seinämään. – Kyllä tässä voi vähän lämmitellä, Perkiö sanoo. Jääkiipeily luokitellaan extreme-urheilulajiksi, sillä pudotus jäiseltä jyrkänteeltä voi viedä kiipeilijän hengen. Onnettomuuksia tapahtuu silti vain harvoin, koska lajin harrastajat ovat hyvin tarkkoja turvallisuusasioissa. Jääkiipeilijän vakiovarustukseen kuuluvat muun muassa jäähakut, jääkiipeilykengät, köysi, kypärä ja varmistusvälineet. Pelkkien varusteiden hankintaan kuluu helposti tuhansia euroja. Varusteiden laadusta ei ole syytä tinkiä, sillä kiipeilijän henki riippuu niiden varassa – kirjaimellisesti. Perkiö ei ole tyytyväinen ensimmäiseen putoukseen, sillä siinä ei pääse kunnolla kiipeilyn makuun. Onneksi paikalle osuu ystävällinen hiihtäjä, joka kertoo kolmen kilometrin päässä sijait-
sevasta suuresta putouksesta, jossa on muutama muukin jääkiipeilijä. Pakkaamme tavaramme ja suuntaamme kohti luvattua seinämää. Jääkiipeilyssä pitää varautua siihen, että seinämä ei aina vastaa odotuksia. Joskus luonnon muovaama jääputous ei ole ehtinyt kasvaa samoihin mittoihin kuin aikaisempina talvina. Toisinaan jääputousta ei muodostu ollenkaan. Luonnonolosuhteet määräävät pitkälti harrastuksen mahdollisuudet. Lajin perässä on oltava valmis myös patikoimaan, ja jääkiipeilijän suunnistustaitojen kannattaa olla kunnossa. Kaikkiin paikkoihin ei välttämättä ole merkittyjä polkuja. Ylitämme suuren, lumesta valkoisena hohkavan järven. Näköpiirissä siintää vihdoin lupaavan näköinen seinämä. Kolmen kilometrin patikointi aavalla jäätiköllä on ollut vaivansa arvoinen, sillä meitä on vastassa täydellisesti jäätynyt 25-metrinen seinämä. Muut kiipeilijät ovat kaikonneet paikalta, sillä ilta alkaa jo hiljalleen hämärtyä. Perkiö rakentaa varmistusköyden kallion päälle, jotta matka kohti korkeuksia voi jälleen alkaa. – Jäätä, Perkiö huutaa, ja maahan mätkähtää massiivinen jääkimpale. Jääputouksesta irtoaa lohkareita, kun terävät hakut kumahtelevat jäähän. Hakkujen avulla kiipeilijä vetää itseään seinämää pitkin ylös. Kenkien terävät piikit auttavat saamaan jäästä pitoa. Alhaalla varmistaja kiristää köyttä, kun kiipeilijä nousee ylöspäin. Jos kiipeilijä jostain syystä putoaa, hän jää roikkumaan köyden varaan. Varmistajaan on pystyttävä luottamaan, sillä tämä pitää huolen siitä, että ylhäällä keikkuja on turvassa. Perkiö nousee seinämän muutaman kerran, kunnes hämärä alkaa viedä voiton, ja on aika suunnata takaisin parkkipaikalle. Rinkka painaa selässä ja varpaat ovat kohmeessa märissä kengissä. Autossa evääksi pakatut pullat maistuvat kuitenkin maailman parhailta. – Ensi kerralla voisi tulla tänne telttailemaan, niin pääsee heti aamusta kiipeämään, Perkiö sanoo.