Yhtä tyhjän kanssa Teksti: Pyry Puustinen – Kuva: Roope Nykänen
M
editaatio ja sen hyödyt ovat nousseet viime aikoina kiihtyvällä tahdilla pinnalle sekä sosiaalisessa mediassa että populaarikulttuurissa. Some on pullollaan mindfulness-lainauksia ja elämänohjeita. Ohjattua meditaatiota varten on tehty jopa mobiilisovelluksia, kuten Headspace. Nämä kaikki yrittävät omalla tavallaan olla vastalääke modernin yhteiskunnan hektiselle arjelle ja sen tuottamalle stressille. Apukeinojen suuri suosio kielii siitä, että yhä useampi meistä on entistä kyllästyneempi jatkuvaan informaatiotulvaan ja etenkin stressiin. Nopeasti yleistyvillä ilmiöillä on yleensä tapana muuttaa muotoaan ihmisten toiminnan seurauksena, eikä meditoiminen ole poikkeus sääntöön. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa lähestyä tätä aihetta, mutta melkein aina historia pitää sisällään jotain perehtymisen arvoista. Informaation kulkiessa eteenpäin maailmassamme, se on kohdannut valtaisan määrän perturbaatioita, jotka ovat piilottaneet osan ydinsanomasta tehokkaasti erilaisten, joskus jopa kaupallisten agendojen alle. Edellä mainitut apukeinot kertovat myös karua tarinaa siitä, kuinka pahasti olemme vieraantuneet oman olemassaolomme perusluonteesta. Emme pääse siihen edes omin avuin käsiksi, vaan tarvitsemme moninaisen joukon henkisiä kainalosauvoja. Tarkoitukseni ei ole väheksyä tai halveksua niitä, haluan vain viedä lukijan leikkimään ajatuksilla, joita ei välttämättä löydä apukeinojen avulla. (Ironisesti tämä, ja kaikki muutkin meditaatiota käsittelevät tekstit voidaan luokitella samaan varastoon muiden kainalosauvojen kanssa.) Katsotaan kuitenkin ensiksi, minne ne vievät meidät. Ohjatussa meditaatiossa nimensä mukaisesti jokin ulkopuolinen asia ohjaa meitä keskittymään hengitykseen tai ajatusten liikkeeseen. Tämä on hyvä lähtöpiste,
18
jos vaikkapa edellä mainitun Headspacen ladannut henkilö ei ole koskaan tehnyt minkäänlaisia hengitysharjoituksia. Ulkopuolisen ärsykkeen ohjaamana opimme hetki hetkeltä tarkkailemaan hengitystämme entistä tiiviimmin tai olemaan objektiivisempia omien ajatustemme tarkastelussa. Näin voi päästä ennennäkemättömän rentoutuneeseen tilaan, johon ei välttämättä edes voinut kuvitella kykenevänsä. Utelias harjoittelija kuitenkin miettii: ”Mitä jos tekisin tämän kaiken ilman kenenkään apua?”, ja ottaa näin ensimmäisen askeleen kohti tuntematonta. Kiintopisteestä luopuminen nostaa myös esille apukeinojen varjopuolen: ne eivät valmista kohtaamaan sitä kaaosta, joka vallitsee korviemme välissä. Ne ovat kuin pelastusrenkaita, joista kiinni pitäminen estää hukkumisen, mutta ei opeta uimaan. Mitä tapahtuu, kun päästää irti kauhukahvasta, joka pitää tarkastelijan ankkuroituna paikoilleen? Yhtäkkiä spontaanit ajatukset, tunteet sekä muistot alkavat pulpahdella esiin mielen syövereistä. Mitä enemmän niitä yrittää kontrolloida, sitä myrskyisämmäksi merenkäynti muuttuu. Jossain vaiheessa meditoiva henkilö tajuaa, että ajatukset ja muistot eivät ole peräisin samasta paikasta, kuin hän, koska ne ilmestyvät näennäisesti hänen toimistaan riippumatta. Tämä hienovarainen oivallus johtaa useimmiten shokeeraavaan päätelmään, kun sitä tarkastelee toisesta näkökulmasta: Jos ajatukset tulevat tässä tilanteessa jostain muualta, kuin nykyhetken tarkastelijan sijainnista, tulevat ne todennäköisesti sieltä myös tietoisen ajattelun aikana. Ajatusten koti ja tarkastelija ovat siis ehkä kaksi eri asiaa (tai paikkaa). Syvemmän introspektion myötä on mahdollista havaita, että jonkin asian tarkastelu ja siitä heräävä tunne tai ajatus ovat ajallisesti erillisiä tapahtumia. Aivan kuin ajatukset ja tunteet tulisivat menneisyydestä tai näkökulmasta riippuen tulevaisuudesta.
Symbiontti 1/ 2016
