Yhtä tyhjän kanssa

Teksti: Pyry Puustinen – Kuva: Roope Nykänen

Meditaatio ja sen hyödyt ovat nousseet viime aikoina kiihtyvällä tahdilla pinnalle sekä sosiaalisessa mediassa että populaarikulttuurissa. Some on pullollaan mindfulness-lainauksia ja elämänohjeita. Ohjattua meditaatiota varten on tehty jopa mobiilisovelluksia, kuten Headspace. Nämä kaikki yrittävät omalla tavallaan olla vastalääke modernin yhteiskunnan hektiselle arjelle ja sen tuottamalle stressille. Apukeinojen suuri suosio kielii siitä, että yhä useampi meistä on entistä kyllästyneempi jatkuvaan informaatiotulvaan ja etenkin stressiin. Nopeasti yleistyvillä ilmiöillä on yleensä tapana muuttaa muotoaan ihmisten toiminnan seurauksena, eikä meditoiminen ole poikkeus sääntöön. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa lähestyä tätä aihetta, mutta melkein aina historia pitää sisällään jotain perehtymisen arvoista. Informaation kulkiessa eteenpäin maailmassamme, se on kohdannut valtaisan määrän perturbaatioita, jotka ovat piilottaneet osan ydinsanomasta tehokkaasti erilaisten, joskus jopa kaupallisten agendojen alle.

Edellä mainitut apukeinot kertovat myös karua tarinaa siitä, kuinka pahasti olemme vieraantuneet oman olemassaolomme perusluonteesta. Emme pääse siihen edes omin avuin käsiksi, vaan tarvitsemme moninaisen joukon henkisiä kainalosauvoja. Tarkoitukseni ei ole väheksyä tai halveksua niitä, haluan vain viedä lukijan leikkimään ajatuksilla, joita ei välttämättä löydä apukeinojen avulla. (Ironisesti tämä, ja kaikki muutkin meditaatiota käsittelevät tekstit voidaan luokitella samaan varastoon muiden kainalosauvojen kanssa.) Katsotaan kuitenkin ensiksi, minne ne vievät meidät.

Ohjatussa meditaatiossa nimensä mukaisesti jokin ulkopuolinen asia ohjaa meitä keskittymään hengitykseen tai ajatusten liikkeeseen. Tämä on hyvä lähtöpiste, jos vaikkapa edellä mainitun Headspacen ladannut henkilö ei ole koskaan tehnyt minkäänlaisia hengitysharjoituksia. Ulkopuolisen ärsykkeen ohjaamana opimme hetki hetkeltä tarkkailemaan hengitystämme entistä tiiviimmin tai olemaan objektiivisempia omien ajatustemme tarkastelussa. Näin voi päästä ennennäkemättömän rentoutuneeseen tilaan, johon ei välttämättä edes voinut kuvitella kykenevänsä. Utelias harjoittelija kuitenkin miettii: ”Mitä jos tekisin tämän kaiken ilman kenenkään apua?”, ja ottaa näin ensimmäisen askeleen kohti tuntematonta. Kiintopisteestä luopuminen nostaa myös esille apukeinojen varjopuolen: ne eivät valmista kohtaamaan sitä kaaosta, joka vallitsee korviemme välissä. Ne ovat kuin pelastusrenkaita, joista kiinni pitäminen estää hukkumisen, mutta ei opeta uimaan. Mitä tapahtuu, kun päästää irti kauhukahvasta, joka pitää tarkastelijan ankkuroituna paikoilleen? Yhtäkkiä spontaanit ajatukset, tunteet sekä muistot alkavat pulpahdella esiin mielen syövereistä. Mitä enemmän niitä yrittää kontrolloida, sitä myrskyisämmäksi merenkäynti muuttuu. Jossain vaiheessa meditoiva henkilö tajuaa, että ajatukset ja muistot eivät ole peräisin samasta paikasta, kuin hän, koska ne ilmestyvät näennäisesti hänen toimistaan riippumatta.

Tämä hienovarainen oivallus johtaa useimmiten shokeeraavaan päätelmään, kun sitä tarkastelee toisesta näkökulmasta: Jos ajatukset tulevat tässä tilanteessa jostain muualta, kuin nykyhetken tarkastelijan sijainnista, tulevat ne todennäköisesti sieltä myös tietoisen ajattelun aikana. Ajatusten koti ja tarkastelija ovat siis ehkä kaksi eri asiaa (tai paikkaa). Syvemmän introspektion myötä on mahdollista havaita, että jonkin asian tarkastelu ja siitä heräävä tunne tai ajatus ovat ajallisesti erillisiä tapahtumia. Aivan kuin ajatukset ja tunteet tulisivat menneisyydestä tai näkökulmasta riippuen tulevaisuudesta.

Normaalisti koemme itse ajattelevamme ja tuntevamme, ja tämä yhdistyy kokemukseen omasta persoonasta. Jos kuitenkin voin tarkastella jotain ärsykettä X ja siitä seuraavaa ajatusta tai tunnetta Y erillisinä tapahtumina, mikä ihme minä sitten oikein olen? Se asia, jota pidin omana itsenäni ja joka tuotti tämän kysymyksen, onkin vain nykyhetkeä kohti hapuileva muisto, oudon kokemuksen rippeet, jotka kaikuvat pääni sisällä. Paradoksaalisesti kuitenkin tarkastelen nykyhetkeä, tätä päättelyketjua ja ennen kaikkea sitä, miten oma käsitykseni itsestäni on ristiriidassa sen kanssa mitä tarkastelen. Kirsikkana kakun päällä kaikki nämäkin sanat tulevat jostain muualta, kuin siitä paikasta, jossa niitä tarkasteleva, todellinen minä on. Ja nämä myös. Ja nämä, ja nämä ja… Tässä kohtaa valtaistuimeltaan syösty ego tajusi, ettei se pääse käsiksi nykyhetkeen, vaikka kuinka haluaisi. Nyt anteeksi juon vettä.

Tämän yliskammarin kevätsiivouksen jälkeen on hyvä lähteä miettimään, mitä jatkuva ajatteleminen oikein tekee meille? Jos tietoisen tarkastelun linssin eteen vilisee jatkuvasti ajatuksia kaikista kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, miten se vaikuttaa siihen, miten näemme maailman? Jos jokin asia herättää meissä voimakkaita tunteita tai ajatuksia, niin hetki sitten suorittamamme hulluudella flirttailun jälkeen pitäisi olla harvinaisen selvää, että emme ole silloin lähelläkään ns. objektiivista tarkastelua, vaan tahrimme tarkasteltavan asian menneisyyden likaisilla öljyväreillä. Tässä kohtaa joku neropatti heittää nokkelan vastalauseen ja toteaa, ettei todellinen objektiivisuus ole mahdollista, ainakaan muualla kuin subjektiivisessa viitekehyksessä. Haukun kyseisen toteamuksen älyllisen laiskuuden huipentumaksi ja totean, ettei se ole todellakaan hyväksyttävä syy olla tavoittelematta tilannetta, jossa tarkastelemme maailmaa niin objektiivisesti, kuin fysiikan lakien rajoissa on mahdollista. Mietitään, miten voisimme lunastaa matkaliput junaan, joka lähestyy objektiivisuutta mielivaltaisen lähelle pääsemättä koskaan perille. Vai pääseekö?

Ensimmäiseksi voidaan todeta, että ego tuottaa jatkuvasti ajatuksia, jotka sumentavat sen ikkunan, jonka lävitse katsomme maailmaa. Aiemmin huomasimme, että ego ei toimi nykyhetkestä käsin, joten voimme turvallisesti heittää roskiin kaikki vaihtoehdot, jotka sisältävät ajattelua missään sen muodoissa. Jäljelle jää vain hiljainen tarkastelu ilman ajatuksen ajatusta. Miten ihmeessä tähän olotilaan sitten pääsee? Olemme jumissa ongelman äärellä, joka ei sen luonteen takia ratkea ajattelemalla. Mitä teet silloin kun et tiedä mitä tekisit? Et mitään! Eräs analogia ihmisen mielen luonteelle on lasillinen vettä, jossa on hiekkaa sekä lusikka. Kun ajattelemme, se on kuin sekoittaisimme lasin sisältöä lusikalla, jolloin vesi muuttuu sameaksi. Kun lakkaamme ajattelemasta, hiekka laskeutuu hiljalleen lasin pohjalle. Kun maltamme olla ajattelematta tarpeeksi pitkään, vesi muuttuu täysin kirkkaaksi ja mieli tyyneksi. Anna ajatustesi siis purkautua päästäsi pois, vaikka se tuntuisi kuinka ahdistavalta. Vuosien aikana paksuksi sedimentiksi kertyneet ajatukset eivät ole mikään pieni pala purtavaksi, mutta kannattaa silti tarttua tuumasta toimeen. Vähän kuin epämieluisan esseen kirjoittamisen kanssa.

Jotta tämä teksti ei ajaudu täysin metafyysisen hörhöilyn sivuraiteille irti luonnontieteellisestä ajattelusta, mietitään, mitä aivoissamme mahtaa tapahtua tässä tyyneyden olotilassa. Mieli on siis täysin hiljaa, ei ajatuksen ajatusta. Emme tarkastele mitään muuta kuin tätä hiljaisuutta, mutta olemme kuitenkin hereillä ja erittäin tietoisia siitä mitä tapahtuu. Tässä tilassa voimme päästä kokemaan jotain todella ihmeellistä. Jotta voimme tarkastella jotain, täytyy sen aiheuttaa jonkinlainen muutos aivoissamme. Aistimusta ei voi syntyä ilman ärsykettä. Tässä tapauksessa se ärsyke tulee pään sisältä ja näyttäytyy täydellisenä hiljaisuutena. Se on kuitenkin mahdollista kokea, joten se ei ole asia, jota ei ole olemassa, vaan jotain hyvin konkreettista. Olisi houkuttelevaa spekuloida, että tällöin koemme satunnaisen lämpöliikkeen tuottamaa taustamelua, joka molekyylien rakennemuutosten kautta muuttuu keskushermostossa eteneviksi signaaleiksi ja jota aivomme käyttävät referenssinä ärsykkeiden puutteelle. Todellisuudessa suurin osa tästä tyhjyydestä on vain jatkuvasti rytmisesti aktiivisten hermosolujen tuottamaa taustasignaalia, niin tylsältä kuin se kuulostaakin. Tämä ei kuitenkaan tee kokemuksesta yhtään vähemmän ihmeellistä. Maailmankaikkeus tanssii vapaasti pääsi sisällä, jos vain olet hiljaa – yhtä tyhjän kanssa.

Kirjoittaja ei ota minkäänlaista kunniaa tästä tajunnanvirrasta, koska se on saanut vaikutteita lukemattomista lähteistä ja suosittelee tekstin kanssa nautittavaksi lusikallisen suolaa, tai viisi.