Välihuutoja, pelleilyä, tekemättömyttä …

Tuttu tilanne? Joskus taustalla ovat oppilaan vaikeudet kielen ymmärtämisessä ja käsittelemisessä.

TEKSTI KARI MOILANEN

Opettajat varsinkin peruskoulussa ovat tottuneet tilanteisiin, joissa oppilaat lyövät tehtävien tekemisen leikiksi, eivät saa mitään aikaan, unohtavat niin sivut kuin ohjeet ja kommentoivat äänekkäästi, kuinka mistään ei saa selvää. Usein opettajat itsekin unohtavat tilanteet saman tien. Voivatko ne kuitenkin kertoa jotain oppilaan oppimisen vaikeuksista? Syitä on monia, mutta tässä on joitakin ehdotuksia siitä, mistä voi olla kyse.

Vaikeudet heijastuvat kirjoittamisen lisäksi lukemiseen ja kuullunymmärtämiseen.

En tiedä! Mitä tähän pitää kirjoittaa? En keksi!

Kaikki oppijat eivät välttämättä ole valmiudessa tuottaa vierasta kieltä heti oppitunnin alussa. Vanhan läksyn kuulustelu tai kielen aktiivinen tuottaminen onnistuu paremmin vähän myöhemmin, kun tunti on jo saatu käyntiin. Oppijan ”hitaaseen lämpenemiseen” voi olla syynä vähäinen altistuminen kielelle. On selvää, että kieltä täytyy lukea ja kuunnella mahdollisimman paljon. Kieliaineksen on tarvittaessa oltava selvästi tasoa helpompaa, jotta samat lauserakenteet kertaantuvat ja tulevat tutuiksi.

Myös lauserakenteiden hahmottamisessa voi olla puutteita. Kirjoitustehtävässä sanat pyörivät päässä, mutta niille ei löydy oikeaa sijoituspaikkaa. On vaikea päättää, miten lause alkaa, ja nähdä, mitkä sanat voivat olla yhdessä ja mikä on niiden järjestys. Vaikeudet heijastuvat kirjoittamisen lisäksi lukemiseen ja kuullunymmärtämiseen. Myöskään suullinen kielitaito ei kehity, jos oppijalta puuttuvat puheen mallit. Tästä seuraa, että oppija ei halua puhua tunnilla mitään.

Ongelmat saattavat johtua tekstien kääntämisestä sekä kielioppirakenteiden painottamisesta heti ensimmäisellä lukukerralla. Huomion kohdistuessa yksityiskohtiin, kuten yksittäisiin sanoihin, kielioppiin ja erilaisiin lauserakenne-elementteihin, tarkkaavuus ei enää riitä havainnoimaan sanojen välisiä suhteita.

Systemaattinen harjoittelu verbipohjaisilla sanapareilla vahvistaa lausetietoisuutta. Teksteistä haetaan verbi + määre -yhdistelmiä, esimerkiksi take a shower, have breakfast, go to school. Ne voi alleviivata ja kirjoittaa vihkoon vaikkapa teemoittain. Niitä voi elaboroida hakemalla eri kierroksella tekstistä lisämääreitä: take a shower in the morning, have breakfast in the kitchen, go to school by bus. Sanoja voi myös vaihtaa: go to school by bus / by tram / by underground. Lauseita ei siis lähdetä purkamaan alusta vaan niiden ytimestä eli verbistä. Lauseita voi analysoida nimeämällä lauseenjäsenet selkeän sanajärjestysmallin mukaan: tekijä–tekeminen–paikka–aika ja niin edelleen. Lauseet voi kirjoittaa mallin mukaisiin palstoihin vihkoon tai lapuille, jotka tulee järjestää valmiiksi oikeaan järjestykseen – näin ei tarvitse samanaikaisesti miettiä sanajärjestystä ja oikeinkirjoitusta.

Joskus kieliopilliset sanat vievät liikaa huomiota sisältösanojen kustannuksella. Luokassa ihmetellään, miksi tekstissä on sanojen välissä paljon ”ihmeellistä sälää” tai ”pikkupiperrystä”. Kieliopilliset sanat ovat toki merkityksellisiä, mutta toisaalta ne on opittava osittain sivuuttamaan luettaessa tekstiä. Tätäkin on hyvä tietoisesti harjoitella esimerkiksi käyttämällä silmäilylukua.

Kieliopillisiin sanoihin saa puolestaan kiinnitettyä huomiota muokkaamalla helposta tekstistä aukkoversion, josta esimerkiksi prepositiot ja artikkelit on jätetty pois. Ensin pohditaan, ymmärtääkö tekstin sisällön aukoista huolimatta. Sen jälkeen täytetään yhdessä puuttuvat sanat sanaluokka kerrallaan.

Sanele uudestaan ja hitaammin!

Joillakin oppijoilla on vaikeus hakea nopeasti muistista sanojen ääntämisasuja ja vastaavasti palauttaa mieleen kirjoitusasuja kuulemilleen sanoille. Tämä näkyy lukemisen ja kirjoittamisen hitautena sekä oikeinkirjoitusongelmina. Kun käytössä on enemmän aikaa, tulos usein paranee. Oppilasta ei kannata kehottaa lukemaan ääneen muiden kuullen: hän kieltäytyy lukemasta tai alkaa pelleillä lukemalla sanoja kirjoitusasun mukaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sinänsä ääneen lukeminen on oiva keino tarkistaa kirjoitustaan ja ääneen puhuminen tehokas tapa harjoitella lauseiden muodostamista.

Ääntämis- ja kirjoitusasuja voi eriyttää niin, että ensin opetellaan sanomaan sana ja vasta sitten tarkastellaan oikeinkirjoitusta. Myöhemmin ääntämis- ja kirjoitusasut liitetään yhteen harjoituksin, esimerkiksi saneluin ja lukemalla helppoa kieliainesta ääneen. Saneluissa voi aloittaa yksittäisillä ilmauksilla ja edetä vähitellen kokonaisiin lauseisiin: a dog – a black dog – I’ve got – I’ve got a black dog. Ääntämis- ja kirjoitusasut voi kirjoittaa erillisille sanakorteille. Ne on yhdistettävä vaikkapa muistipeliä pelaamalla (bird–bööd). Korttia katsottaessa sana sanotaan ääneen; myös kirjoitusasuja saa tällöin lukea ääneen (pelleily sallitaan). Helppojen tekstien lukeminen ja kuunteleminen samanaikaisesti sekä tietokonepelit, joissa äänne- ja kirjoitusasu yhdistyvät, edistävät yhteensovittamista.

Joskus puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat aivoissa niin kaukana toisistaan, että ne ovat melkeinpä kaksi eri kieltä. Oppija siirtyy viiveellä suullisesta tehtävästä kirjalliseen ja päinvastoin. Kielimuodon alituinen vaihtuminen vaikeuttaa keskittymistä ja tyhjentää työmuistin, jolloin ohjeet tai tehtävässä sovellettava kaava unohtuvat.

Tunti kannattaa jakaa erikseen suulliseen ja kirjalliseen osaan ja ryhmittää eri aktiviteetit sen mukaan. Tämä ei tietenkään aina onnistu mutta on paikallaan ainakin tärkeän asian käsittelyn yhteydessä tai kokeen kertaustunnilla. Yhtä hyvin tunnit voivat olla välillä kokonaan suullisia tai kirjallisia. Tämä on hyvä ottaa huomioon erityisesti tukiopetuksessa: oppija ei hyödy tuesta, jos asia esitetään samalla hänen näkökulmastaan ”sekavalla” tavalla kuin oppitunnilla.

Lukiessa tutut sanat on tunnistettava nopeasti kokonaisuuksina, jotta tarkkaavuus ehtii kohdistua vieraisiin sanoihin. Sanojen nopea tunnistustaito on monilla oppijoilla kuitenkin heikko. Aika menee tutun kieliaineksen lukemiseen, jolloin uudet ilmaisut ja opettajan kommentit jäävät huomiotta. Oppija lukee hyvin hitaasti, tulee jälkijunassa tarkistettaessa tehtäviä, eikä sanavarasto kehity. Oppija voi kiistää koskaan nähneensäkään jotain sanaa. Esimerkiksi ilmaisuissa köpa en bil tai work as a nurse huomio on kohdistunut sanoihin en ja as a, mutta substantiivit ovat jääneet rekisteröimättä. (Katso harjoitteluvinkkejä Tempuksen numerosta 4/2021.)

Hirveetä sössötystä – ei saa mitään selvää!

Sanoista on vaikea saada otetta, jos ei erota äänteitä tai pysty säilyttämään äännejonoja muistissa. Tarvitaan systemaattista ääntämisen opetusta, jossa muistikuvia äänteistä vahvistetaan tuottavan ja tunnistavan harjoittelun kautta.

Äänteitä kannattaa liioitella ja venyttää, jotta aivoille jää havaintoaikaa. Samasta syystä on hyvä harjoitella vain yksi äänne kerrallaan (ja laulaa sillä vaikka Ukko Nooan). Havaintojen tekemistä voi vahvistaa peilaamalla äidinkieleen (esimerkiksi puhumalla suomea ”vjenjäläisittäin”) ja näyttämällä konkreettisesti kaaviokuvin, mitä suussa tapahtuu. Muistamista voi tukea äänneassosiaatioilla (mikä äänne kahisee kuin heinikko tai suhisee kuin vesihana?) ja keräämällä yhteen sanoja, joissa kaikissa esiintyy sama äänne. Pitkät sanat ja painon paikka hahmottuvat, kun tavuja viitotaan käsillä (beautiful – kolme tavua eli kolme käden heilautusta).

Kuullunymmärtämisessä ongelmia tuottaa usein kielen prosodia: monissa kielissä sanoja sidotaan yhteen ja kieliopillisia sanoja redusoidaan. Oppija kommentoi, että teksti puuroutuu. Englannissa tulee oppia suodattamaan kuulohavainnoista pois redusoidut ”välisanat” ja keskittyä tarkkailemaan pelkkiä sisältösanoja (vertaa kieliopilliset sanat lukiessa). Helpoista kuunteluteksteistä voi alleviivata valmiiksi sisältösanat ja kuunnella siitä näkökulmasta, mitkä sanat erottuvat. Lauseet voidaan lukea ääneen niin, että sisältösanat sanotaan voimakkaasti ja välisanat mumistaan liioitellun epäselvästi.

Oppija ei pysty referoimaan kuulemaansa tekstiä tai vastaamaan sisältökysymyksiin, mikäli harjoittelu on aina kohdistunut yksityiskohtiin kokonaisuuksien kustannuksella. Hän ymmärtää tekstistä vain yksittäisiä sanoja sieltä täältä, vaikka kuuntelu olisi sanastollisesti helppo. Kuunteluharjoittelu kannattaa aloittaa kokonaisuuksista ja muokata tehtävät ja sisältökysymykset sen mukaisesti – esimerkiksi valitaan oikea teema annetuista vaihtoehdoista sen sijaan, että vastataan yksittäisiin kysymyksiin. Kokonaisuuksien kuunteluun kannattaa siirtyä heti, kun kuuntelutekstit pitenevät alkukuuntelujen muutamasta lauseesta yhtenäiseksi tekstiksi, ja sitä kannattaa harjoittaa paljon. Huomion kohdentamista yksityiskohtiin harjoitellaan vasta, kun kokonaisuuksien hahmottaminen sujuu. Tämän jälkeen oppilaan ei toivottavasti tarvitse vastata kysymykseen tekstisisällöstä tyyliin: ”Se meni eläintarhaan ja vissiin näki jotain …”

LÄHETÄ ERIYTTÄMISVINKKISI!

Mitä kieltenopettaja voi tehdä, jos opetusryhmä on niin iso, että kaikkia yksilöllisiä luki- tai oppimisvaikeuksia tuntuu hankalalta ottaa huomioon ajankäytöllisistä syistä? Miten eriytät tehtäviä ja toimintoja kielenoppimisen eri osa-alueilla?

Eriyttämisestä suunnitellaan juttua Tempukseen. Pienet yksittäisetkin vinkit ovat tervetulleita! Lähetä vinkkisi vuoden loppuun mennessä: kari.moilanen@eira.fi tai anna.halme@ sukol.fi .