Auringonnousun maassa

Lukiolaiset pääsivät opintomatkalle Tokioon ja saivat tilaisuuden kokea arkea, jota väritti yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen.

Teksti PÄIVI HIIDENKARI kuva JUKKA SAARINEN / Helsingin kaupunki kasvatus ja koulutus

Syksyllä 2023 kahdelletoista Helsingin kuvataidelukion opiskelijalle ja minulle heidän kieltenopettajanaan tarjoutui tilaisuus lähteä viikon kestävälle, Tokion kaupungin kustantamalle opintomatkalle Tokioon. Olimme noin puolta vuotta aiemmin ainoana helsinkiläisenä lukiona innokkaasti tarttuneet Tokion opetusviraston ehdotukseen nettiyhteistyöstä japanilaisten lukioiden kanssa. Suureksi yllätykseksi tämä virtuaaliyhteistyö poiki meille – ja vain meille – myös ilmaisen viikon reissun Tokioon. Tarjous ja tilaisuus olivat aivan poikkeuksellisia, sillä kaikki aikaisemmat Eurooppaan suuntautuneet matkat, joita olin tehnyt opiskelijoiden kanssa, opiskelijat olivat joutuneet rahoittamaan itse.

Matkan ennakkovalmisteluja

Kun Tokion matkasta tiedotettiin koulun alettua elokuussa 2023, kiinnostus siihen oli valtava. Yli 200 hakijaa jätti hakemuksensa, ja heistä pystyttiin matkalle ottamaan Tokion opetusviraston toiveiden mukaisesti vain kuusi poikaa ja kuusi tyttöä. Osa matkalle lähtijöistä valittiin ansioiden ja erityistaitojen perusteella (esimerkiksi japanin kielen osaaminen), loput arvoimme noin 80:n sopivaksi katsomamme hakijan joukosta. Oli raastavaa jättää niin monta kandidaattia rannalle, etenkin kun kävi ilmi, että koulussamme jopa 25 nuorta oli opiskellut japania. Hakijoiden runsas määrä takasi sen, että pystyimme ottamaan mukaan reippaita opiskelijoita, joista tiesimme, että heillä olisi annettavaa japanilaisille isännillemme ja he pystyisivät mallikkaasti edustamaan Suomea ja kouluamme.

Matkaan sisältyi koko joukko ennakkovalmisteluja, jotka pitivät meidät kiireisinä lähes koko syksyn 2023. Kuuliaisesti täyttelimme lomakkeen toisensa jälkeen. Nämä lomakkeet ja valmistelut olivat ensimmäinen kohtaamisemme japanilaisen kulttuurin kanssa, joka myöhemminkin vaikutti meistä huomattavasti muodollisemmalta ja hierarkkisemmalta kuin suomalainen. Ennakkotapaamiset netissä tokiolaisten oppilaiden ja opiskelijoiden kanssa toivat jännitystä syksyyn.

Kolme päivää kouluvierailuja

Tokiossa viettämistämme seitsemästä päivästä kolme kului käytännöllisesti katsoen kokonaan kouluvierailuissa. Suurkaupungin todellisuus kävi meille ilmi jo koulumatkalla: matka molemmille kouluille kesti 1,5–2 tuntia suuntaansa, ja täyteen ahdettuihin metrojuniin oli haasteellista mahtua.

Huomasimme, että koulu on Japanissa paljon enemmän kuin koulu: pitkän opiskelupäivän jälkeen noin klo 15 tai 16 yläkoulu- ja lukioikäiset opiskelijat jatkoivat iltapäiväkerhoissa, joita oli tarjolla judosta ja jousiammunnasta teeseremonioihin. Nämä kerhot loppuivat vasta iltaviiden jälkeen. Valvojina toimivat – ketkä muutkaan kuin opettajat. Kauhistelin mielessäni opettajien työpäivän pituutta noin kahdeksaan asti illalla. Heille tuskin jäi paljon aikaa rentoutumiseen ja perheelle.

Sekä minä että opiskelijamme opimme vierailuilla arvostamaan japanilaista koulua. Kielten opiskelua lukuun ottamatta oppitunnit olivat hyvin vakuuttavia. Menetelmät näyttivät monissa aineissa olevan tehokkaita ja käytännöllisiä, ja mikä parasta, oppitunneilla oli yhdessä tekemisen meininki. Suurin osa oppilaista ja opiskelijoista suorastaan pursui oppimisen ja opiskelun iloa. Vain pari nuorta yritti luokan perukoilla näppäillä salaa kännykkää. Toisella kouluista työskentelevä britti kertoi minulle, että yhteisellä tekemisellä on nimikin: wa spirit. Wa on japanilainen käsite, jolla viitataan harmoniaan ja yhteisöllisyyteen. Ajattelin, että jonkin verran kyseistä spirittiä tarvittaisiin suomalaisillekin oppitunneille. Mieleeni tulivat väistämättä Suomen romahtaneet PISA-tulokset: jos muissa maissa on näin tehokasta ja innostunutta, ei ole ihme, että Suomen asema opiskelun tähtimaana voi pian olla historiaa.

Kahdenlaisia kielen tunteja

Tokiossa englannin tunteja oli kahdenlaisia: toisilla tunneilla keskityttiin teksteihin ja esitelmien pitoon (ja joidenkin opettajien tunneilla myös puhumiseen), toisilla taas kielioppiin. Tekstien käsittely ei kovin paljon poikennut Suomen systeemistä, ja oppikirjoissa oli myös käännöksiä ja selityksiä japaniksi aivan kuin suomalaisissa kielten kirjoissa ja toisin kuin esimerkiksi Espanjassa, missä käytetään brittiläisiä ja amerikkalaisia kirjoja ilman sanastoja. Esitelmien pito kohdekielellä oli Japanissa kuulemma otettu jossakin vaiheessa ohjelmaan sen vuoksi, että japanilaiset ovat suhteellisen ujoja puhumaan kieliä eivätkä automaattisesti mielellään esiinny. Tässä suhteessa suomalainen ja japanilainen kulttuuri ovat samanlaisia, ja meilläkin olisi syytä panostaa esiintymisvarmuuteen entisestään. Varsinaisia keskustelutehtäviä japanilaisissa luokissa näytti olevan vain muutamilla, nuoremmilla opettajilla, jotka vaikuttivat viettäneen paljon aikaa anglosaksisissa maissa ja omaksuneen tyylin sieltä.

Tokiolaisiin kielioppitunteihin tekisin kuitenkin paljon muutoksia: Kokonainen tunti saatettiin käyttää viiden käännöslauseen kääntämiseen. Sen sijaan, että oikea vastaus olisi näytetty opiskelijoille, jokainen oli lähettänyt omat käännöksensä etukäteen opettajalle ja jokaisen valkokankaalle heijastettuja käännöksiä ja niiden virheitä ruodittiin yhteistuumin. Opettaja kysyi jatkuvasti luokassa olevan syntyperäisen avustajan mielipidettä siitä, voisiko kukin lause missään tilanteessa olla ok. Näitä natiiveja, jotka olivat tavallisia kansalaisia eivätkä kieltenopettajia, oli läsnä jokaisella kielioppitunnilla, ja kumma kyllä englanninopettajat näyttivät luovuttavan kieliauktoriteetin heille ja kysyvän heiltä melko yksinkertaisiakin kielioppiasioita. Avustajilla puolestaan ei ollut kielen teoreettista pohjaa eikä useinkaan järkeviä perusteluja vastauksilleen. Lisäksi opiskelijoiden altistaminen muiden virheellisille käännöksille ei näyttänyt toimivalta menetelmältä.

Ulkomaisten avustajien kanssa oli hauska rupatella välitunneilla, ja heidän juttujensa kuunteleminen lisäsi ymmärrystämme Japanista ja japanilaisesta kulttuurista, kertoivathan he meille maasta ulkomaalaisen silmin nähtynä. Kumma kyllä nimenomaan ulkomaiset avustajat myös pitivät oppilaiden ja opiskelijoiden suulliset kokeet ja antoivat niistä arvosanan.

Englannin kieltä ja esiintymisvarmuutta

Englanninopettajana olin iloinen siitä, että kaikki opiskelijamme saivat aimo annoksen kielen puhumista, esiintymisvarmuutta, kansainvälistä kokemusta ja ystävyyssuhteita yli rajojen. Kommunikointi englannin kielellä japanilaisten nuorten ja opettajien kanssa sujui hyvin, mikä pitkälti johtui siitä, että vierailukoulumme Koishkawa ja Mitaka olivat koulujen parhaimmistoa ja niiden opiskelijat tunnettuja kielitaidostaan. Monessa muussa koulussa japanin kielen osaaminen olisi ollut välttämätöntä ja opiskelijamme olisivat kantapään kautta oppineet, että englannin taito ei ole kaikkialla maailmassa niin itsestään selvää kuin joskus oletamme. Tämä tosiasia heille on sittemmin valjennut kahden vastavierailun aikana, kun meillä on piipahtanut ryhmiä muista japanilaisista kouluista, joiden opiskelijoiden englannin taito on ollut vaatimaton.

Kouluvierailut olivat erittäin antoisia ja silmiä avaavia myös opiskelijoille. Oli riemukasta nähdä heidän kohtaamisiaan ja- panilaisten nuorten kanssa. Japanilaisista nuorista pursuava energia, ilo, ystävällisyys ja innostus yhteiseen tekemiseen oli käsinkosketeltavaa. Yhteistä puuhaa kuten origamien tekoa ja pelejä löytyi helposti, juttu luisti, ja nauru oli herkässä. Yllätyksenä tuli se, kuinka huumorintajuisia paikalliset oppilaat ja opiskelijat olivat – asioita ei todellakaan päntätty hampaat irvessä, vaan opiskelijoiden motivaatio oli kouriintuntuvaa. Japanilaiset ovat ansiokkaasti yhdistäneet oman kulttuurinsa opetukseen ja vaalineet sitä. Oli myös mahtavaa tavata tokiolaisia opettajia ja rehtoreita ja vaihtaa ajatuksia, sillä monet koulumaailman ilmiöt sekä Helsingissä että Tokiossa ovat samankaltaisia, vaikka erojakin löytyy. Tokiolaisen rehtorin sanoman mukaan esimerkiksi ihminen ei ole mitään, jos hän ei ole oppinut tervehtimään muita. Japanilainen koulujärjestelmä korostaa Japanin kulttuurin tavoin yhteisöllisyyttä, eikä se ole individualistinen niin kuin suomalainen.

Voisi luulla, että viikon mittainen oleskelu jossakin on parhaimmillaankin vain pintaraapaisu eikä siinä juuri ehdi saada mitään käsitystä mistään. Tämä ajatus kuitenkin romuttui kohdallamme, ja opimme yllättävän paljon japanilaisesta kulttuurista aivan huomaamattamme. Matka tarjosi meille ainutlaatuisen kokemuksen, josta olemme superkiitollisia ja joka tulee säilymään muistoissamme lopun ikäämme. Toivottavasti yhteistyö Tokion kanssa jatkuu jossakin muodossa myös tulevaisuudessa ja lisää suomalaisia opiskelijoita saa mahdollisuuden tutustua japanilaiseen kulttuuriin ja nuoriin. Matkat Japaniin ja muualle Aasiaan ovat avartavia, sillä ne näyttävät meille eurooppalaisille, että Euroopan ulkopuolella avautuu monia tutustumisen arvoisia kulttuureja, jotka eurooppalaisissa opetussuunnitelmissa käsitellään lähinnä sivulauseissa.