KIRJAT: Varhentajan käsikirja

Kieli tarttuu leikiten käy läpi varhennetun kielen pedagogiikkaa.

Teksti NIINA SINKKO kuvat PS-KUSTANNUS, ANNA HALME / SUKOL

Jos koulussani olisi opettaja, joka saa pitkästä aikaa opetettavakseen vieraassa kielessä aivan pienimpiä oppilaita, suosittelisin hänelle Ilona Leimun teosta Kieli tarttuu leikiten. Samoin tekisin, jos vastaani tulisi kollega, joka kaipaisi tietoa ja vinkkejä kielenopetuksen varhentamisesta.

Leimun teos jakautuu kahteen osaan: varhennetun kielen pedagogiikkaa käsittelevään yleiskuvaukseen ja tarkempiin temaattisiin toimintaideoihin. Teoksen ehdoton anti on alkuosassa. Leimu käy läpi opetuksen kannalta hyvin olennaisia asioita, muun muassa oppimiskokonaisuuksien rakentamista ja arviointiin liittyviä kysymyksiä.

Kirjoittaja toimii luokanopettajana englanninkielisillä luokilla, ja hänellä on laaja kokemus varhennetun kielen pelisäännöistä ja vieraalla kielellä opettamisesta. Teoksessa näkyy vieraan kielen tuominen osaksi koulun arkirutiineja. Siinä annetaan konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka opettaja sitkeästi kohdekieltä käyttämällä voi saada oppilaan kokemaan olonsa turvalliseksi vieraskielisessä tilanteessa. Lukijaa muistutetaan turvallisen oppimisilmapiirin luomisesta ja nykyaikaisesta virheisiin suhtautumisesta kieltenopetuksessa.

Toisessa osassa, jossa annetaan ideoita opiskeltaviin aihepiireihin, on kokeneelle opettajalle paljon tuttua. Toiminnalliset ideat on esitetty englannin kautta, mutta ne ovat helposti muunnettavissa muiden kielten opetukseen. Osioiden välissä on tilaa omille ideoille ja muistiinpanoille – se tekee teoksesta käsikirjamaisen vinkkilistan, johon voi palata tarpeen tullen. Toisessa osassa on jonkin verran toistoa ensimmäisestä, ja osan lopussa olevat liitteet ovat tuttuja monista kielten opetusmateriaaleista.

Kieli tarttuu leikiten on sidottu OPS 2014 ja VOPS 2019 -perusteisiin, mikä on samanaikaisesti teoksen vahvuus ja puute. Leikillisyyden ja pelillisyyden kaltaiset kieltenopetuksen perusperiaatteet eivät ole kytköksissä mihinkään kulloinkin käytössä olevaan opetussuunnitelmaan. Opetussuunnitelmiin viittaaminen tuo ajankohtaisuuden tuntua, mutta näin teos voi vanhentua nopeammin kuin sen tarvitsisi. Mielestäni teoksella on kuitenkin paikkansa esimerkiksi opettajahuoneiden ammattikirjallisuuden hyllyissä tai vähintään opettajakoulutuksen oheismateriaalina. Ilona Leimu tuo onnistuneesti teoksessaan esiin sen, millainen on pienten lasten leikillinen maailma ja miten se on syytä ottaa opetuksessa huomioon.