Koulutusta ääntämisestä draamaan

Esimerkkejä SUKOLin koulutuspäivän teemapajoista.

Teksti ANNA HALME

SUKOLin tämänvuotisen koulutuspäivän teemapajoissa käsiteltiin erilaisia aiheita ääntämisestä draamaan. Koulutuspäivä pidettiin pandemiatilanteen takia etänä helmikuun alussa.

Pekka Lintunen piti teemapajan ääntämisestä ja sujuvuudesta oppimiskohteina. Lintunen toimii englannin kielen professorina Turun yliopistossa, ja hänen asiantuntijuusalueitaan ovat muun muassa vieraan kielen oppiminen ja puhuttu kieli.

Arkikielessä sujuvuus-sanalla viitataan laajasti yleiseen kielitaidon tasoon. Kapeamman määritelmän mukaan sujuvuus on suullisen kielitaidon osa ja liittyy erityisesti puheen vaivattomuuteen. Monissa sujuvuustutkimuksissa on mitattu lähinnä määrällisesti yksittäisen puhujan sujuvuutta. Mittaamisen taustalla on käsitys sujuvuudesta ajallisena ilmiönä, johon liitetään seuraavanlaisia kysymyksiä: Miten nopeasti puhetta tuotetaan, ja mikä on ymmärrettävyyden kannalta optimaalinen nopeus? Kuinka paljon ja kuinka pitkiä taukoja puheeseen sisältyy? Kuinka paljon puhetta toistetaan ja korjataan? Esimerkiksi lauseiden sisäisten taukojen määrä vähenee kielitaidon ja sujuvuuden kehittyessä.

Lintunen muistutti, että suulliseen kielitaitoon kuuluu useita kompetensseja. Ääntäminen ja sujuvuus ovat kielellisen kompetenssin osia. Sosiolingvistinen kompetenssi viittaa tilanteeseen sopivaan kielenkäyttöön ja diskurssikompetenssi keskustelun aloittamiseen, vuorotteluun ja lopettamiseen liittyviin taitoihin. Strategiseen kompetenssiin taas sisältyy kommunikaatiostrategioita ja nonverbaalista viestintää.

Vieraskielinen puhe ei ole yhtä automatisoitunutta kuin äidinkielinen puhe. Puheen ylläpitämiseen tarvitaan ongelmanratkaisumekanismeja. Näistä viivytysmekanismit kuten täytesanat ja toistot on usein liitetty epäsujuvuuteen, mutta itse asiassa ne voivat auttaa ylläpitämään sujuvaa puhetta. Toista tapaa edustavat kommunikaatiostrategiat kuten kiertoilmaukset ja omat selitykset kateissa oleville sanoille.

Keskustelutilanteessa sujuvuus on kuitenkin yksittäistä puhujaa laajempi ilmiö: oppijat tekevät yhteistyötä sujuvuuden ylläpitämiseksi muun muassa ilmein ja elein. Edistyneemmät oppijat ovat tehokkaampia minimoimaan vuorojen väliin jäävien taukojen kestoa yhdessä. Lintunen totesi, että vaikka monologisuus on etätilanteissa yleistynyt, tavallisen elämän kielenkäyttötilanteissa se on edelleen harvinaista. Tarvitaankin tutkimusta ja lisätietoa vuorovaikutuksen sujuvuudesta ja oppijoiden keinoista ylläpitää sujuvuutta. Lintunen vinkkasi Pauliina Peltosen väitöskirjaan, jossa tutkitaan monimenetelmäisesti eritasoisten englannin oppijoiden puhetta (Individual and interactional speech fluency in L2 English from a problem-solving perspective, Turun yliopisto 2020).

Harjoituksen myötä puheen tuottaminen automatisoituu ja kielen käyttö sujuvoituu. Opetuksessa voi käyttää esimerkiksi 4/3/2-harjoitusta, jossa oppijalle annetaan saman asian selittämiseen ensimmäisellä kerralla neljä minuuttia aikaa, sen jälkeen kolme ja lopuksi kaksi minuuttia. Toinen versio tästä on 2/1-harjoitus.

Harjoittelun ohella tärkeää on lisätä oppijoiden tietoisuutta sujuvuuteen liittyvistä piirteistä. Kiertoilmauksia voi ottaa käyttöön Alias-pelissä, jossa selityksen kohteena olevaa kohdekielistä sanaa ei saa mainita. Autenttisissa tilanteissa eleet ja monikieliset keinot ovat sallittuja – tärkeintä on viestin välittyminen. Myös oman vuoron ja vuorovaikutuksen ylläpitämiseen liittyviä taitoja voi tietoisesti harjoitella.

Vuorovaikutuksen sujuvuutta voi opetuksessa kehittää monipuolisilla keskusteluharjoituksilla. Lintunen totesi, että lukioon sopivat jo melko vapaamuotoiset, ongelmanratkaisutyyppiset keskustelutehtävät. Tehtävän aiheena voi olla vaikkapa ”Olette voittaneet miljoonan, mitä teette”. Yhteinen tavoite kannustaa vuorovaikutukseen. Sanastoa voi muokata oppijoille sopivaksi. Niin keskustelutaidot kuin kommunikaatiostrategiatkin saavat harjoitusta.

”Sujuvuus vieraassa kielessä liittyy osittain äidinkielen puheen piirteisiin”, Lintunen muistutti. Jos ylioppilaskokeeseen tulee suullinen osio, hänen mielestään voisi olla hyvä, että aluksi kokelas nauhoittaisi äidinkieltään, jotta arvostelussa pystyttäisiin ottamaan huomioon puheen persoonalliset piirteet. Äidinkielen ja vieraan kielen sujuvuuden yhteyksiä kannattaa tarkastella myös opetuksessa. Oppijat voivat esimerkiksi nauhoittaa lyhyet, korkeintaan minuutin puhenäytteet äidinkielellä ja opittavalla kielellä. Tehtävänä on havainnoida oman puheen tyypillisiä piirteitä ja vertailla: Puhutko jompaakumpaa kieltä hitaammin tai nopeammin? Täytätkö taukoja tietyllä tavalla kielestä riippumatta? Käytätkö täytesanoja? Tarkoituksena on lisätä tietoisuutta niistä puheen yksityiskohdista, jotka luovat kokonaiskuvaa sujuvuudesta.

Natiivipuheen havainnointi sujuvuuden näkökulmasta auttaa huomaamaan, että on olemassa monenlaista sujuvuutta ja tilannekohtaista vaihtelua. Arkielämän kielenkäyttötilanteissa voi olla häiriötekijöitä, ja esimerkiksi stressaava tilanne vaikuttaa sujuvuuteen. Tietoisuus luonnollisen kielenkäytön epäsujuvuuspiirteistä saattaa vähentää vieraan kielen käyttöön liittyvää ahdistusta. Samalla oppimistavoitteista tulee realistisempia.

Ääntäminen on kielitaidossa keskeistä, sillä kuulija kiinnittää siihen usein huomion ensimmäisenä. Lintunen toi esiin, että äidinkielessä opitaan yleensä ensin intonaatio ja rytmi, sitten äänteet, kun taas vieraassa kielessä oppiminen etenee päinvastaisessa järjestyksessä. Ääntämiseen liittyvää tutkimusta on tehty auditiivisesta, artikulatorisesta ja akustisesta näkökulmasta. Tutkimuksissa on otettu huomioon oppijat, opettajat, oppimateriaalit ja opetustilanteet sekä normit, mallit ja identiteetti. Lintunen on itse tutkinut esimerkiksi ääntämispalautteeseen liittyviä näkemyksiä ja uskomuksia ääntämisestä.

Kaikissa opetettavissa kielissä on jokin ääntämismalli tai kilpailevia malleja, jotka elävät ajassa. Opetettava ääntäminen saattaa olla nuoren oppijan mielestä jopa vanhentunutta. Tästä esimerkkinä Lintunen mainitsi englannin th-äänteen muokkautumisen kohti f-äännettä – joidenkin oppijoiden korvaan ”one, two, free” voi kuulostaa ajanmukaiselta.

Lintunen tähdensi, että pedagogisista syistä voi olla perusteltua keskittyä yhteen malliin mutta valinta on aina kompromissi. Muita saman kielen varieteetteja ei voi pitää vähemmän hyväksyttävinä.

Yksi resepti ääntämisen opetteluun on kuulunut: puheen tuottamiseen yksi ääntämismalli, sujuvaan ymmärtämiseen monta. Liian puristinen suhtautuminen kuitenkin kuormittaa oppijaa etenkin alemmilla taitotasoilla. Mallien sekoittumisesta on harvoin haittaa ymmärtämiselle, joka on kielitaidossa keskeisintä.

Opetuksessa on hyvä kuulla monia syntyperäisiä ja myös ei-syntyperäisiä aksentteja. Esimerkiksi brittienglannin standardiaksentti on todennäköisesti vain pienellä prosentilla syntyperäisistä. Natiivien puhetapa voi toimia mallina, mutta Lintusen mukaan se ei sellaisenaan sovi oppimistavoitteeksi, sillä tavoitteena ei ole yksikielisyys vaan toimiva monikielisyys. Taitavimmat puhujat osaavat mukauttaa ääntämistään kommunikaatiotilanteen mukaisesti. Tätä voi harjoitella esimerkiksi puhumalla tehtävissä nopeammin ja hitaammin.

Ääntäminen eroaa muista kielitaidon osa-alueista, koska se on motorinen taito ja motoriikka asettaa omanlaisiaan haasteita oppimiselle ja opettamiselle. Toisaalta se on myös kognitiivinen taito. Lintusen mukaan kognition kannalta tietoisuuden lisääminen voi olla jopa tärkeämpää kuin virheiden korjaaminen, sillä parempi tietoisuus foneemisesta tasosta parantaa ääntämistä. Tähän liittyy se, että äänteet opitaan ensin kuulemaan, sitten vasta tuottamaan.

Lintunen puhui ”opettajan dilemmasta”: Kun kuulet niin sanotun ääntämisvirheen, johtuuko se motoriikasta vai tietoisuudesta? Millainen kommentti tai harjoitus auttaa virheen korjaamisessa? Entä kumpi on tehokkaampaa, opettajan antama palaute vai vertaispalaute? Oppijan ikä ja kyky ja oppimisen tavoite vaikuttavat siihen, onko parempi tarjota drillejä vai foneettisia selityksiä artikulaatiosta ja äännerakenteesta. On tärkeää mutta ei suinkaan aina helppoa antaa palautetta, joka saa oppijan tyytyväiseksi, kohottaa itsetuntoa ja kannustaa oppimaan lisää.

Ääntäminen on osa identitettiä, ja sen korjaaminen voi tarkoittaa astumista henkilökohtaiselle alueelle. Osa virheistä haittaa kuitenkin ymmärtämistä niin paljon, että Lintusen mukaan ne on syytä korjata. Sanan lukeminen kirjain kirjaimelta eli ääntäminen ”niin kuin kirjoitetaan” tekee puheen ymmärtämisestä erittäin vaikeaa ellei mahdotonta. Korjausta vaativia virheitä ovat myös ”silent letterin” lukeminen ääneen (esimerkiksi our hour) tai ”suomalaiset äänteet” (esimerkiksi voimakkaasti tärisevä suomalainen r englannissa). Palautteenannossa on otettava huomioon ikä ja tavoitetaso. Ylemmillä asteilla kannattaa ensin herätellä oppijan tietoisuutta ja sen jälkeen harjoitella motoriikan kautta. Tietoisuus auttaa kiinnittämään huomion opittaviin asioihin. Siri tai muu ääniohjattava laite tai ohjelma voi havainnollistaa ymmärrettävän ääntämisen tärkeyttä.

Teemapajan osallistujat kommentoivat ääntämispalautteen antamista. ”On parempi käsitellä yleisellä tasolla kuin henkilökohtaisesti, koska oppilas voi muistaa kielteiseksi kokemansa palautteen hyvin pitkään”, eräs opettaja totesi. ”Oppilaantuntemus on ensiarvoisen tärkeää, eli isot, tiheään vaihtuvat ryhmät ovat huono yhdistelmä ääntämisen oppimiselle”, toisessa kommentissa mainittiin.

Lintunen kannusti opettamaan ääntämistä mahdollisimman monipuolisesti, myös visuaalisten symbolien tai kuvien ja kirjallisten tehtävien avulla. Runot, lorut, laulut ja riimit ovat hyviä ääntämisharjoituksia. Peilin avulla voi tarkkailla omaa ääntämistään. Huomiota voi kiinnittää ääntämisen yksityiskohtiin, esimerkiksi samaan äänteeseen eri kohdissa sanaa (card, back; big, fi nger, grey). Youglish.com-sivulta saa ääntämisesimerkkejä eri kieliin. Sana- ja lausepainon opetteleminen on myös tärkeää ymmärrettävyyden kannalta.

Kontaktiopetuksessa opettaja on elävä malli, jonka ääntämistä oppijat voivat toistaa ja joka tekee päätöksen siitä, kuulostaako oppijan ääntäminen opetustilanteessa hyväksyttävältä. Toisinaan keskustelussa tuodaan esiin, että ääntämisen opettajan täytyisi olla syntyperäinen puhuja. Lintunen totesi, että ei-syntyperäisen opettajan suuri etu on, että hän on käynyt läpi saman oppimisprosessin ja pystyy siksi paremmin samastumaan oppijan rooliin: ”Opettajan on hyvä kertoa oppijoille, miten hän on itse oppinut ääntämään, millaista mallia hän pyrkii noudattamaan ja millaisia vaikutteita hänen ääntämisessään voi havaita. Opettajalla saattaa myös yhä olla haasteita ääntämisessä, ja niitä voi tuoda rohkeasti esiin. Jos opettaja kertoo omista haasteistaan, oppijakin huomaa, että ääntämistaidon kehittyminen on pitkäkestoinen prosessi.”

Miten ääntämistä arvioidaan? Käytännön työkalu opettajille: https://www.kieliverkosto.fi /fi /journals/ kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-syyskuu-2017-1/ miten-aantamista-arvioidaan-kaytannon-tyokaluopettajille

Maksuton Kielestä koppi -oppimateriaali perusopetukseen ladattavissa: https://sites.utu.fi /minastaja-kielesta-kiinni/hanke/kielesta-koppi/

Kieliä ikä kaikki -digipedagogiikka, sovellusten kommentointia: https://padlet.com/pekka_lintunen/c14

Arvioinnin tueksi älliä.fi : https://allia.fi /

Yle Huvudstadsregionen, ”Det är inte de studerandes fel att svenska inte intresserar” – yrkesinstitut i Kervo ger svenskan en andra chans: https://arenan. yle.fi /audio/1-51002719

Draamapedagogi Jutta Laino-Tabellin teemapajassa tutustuttiin draaman käyttämisen keskeisiin käsitteisiin. Draamakasvatus-termillä tarkoitetaan draamaa ja teatteria, jota tehdään erilaisissa oppimisympäristöissä opetus- ja kasvatustarkoituksessa. Draama tuottaa oivalluksia ja tunnekokemuksia myös sellaisista asioista, jotka eivät ole koskaan konkreettisesti koskettaneet meitä. Draamasopimus rajaa ja suuntaa toimintaa; yhteinen sopimus antaa mahdollisuuden ottaa leikki vakavasti. Draamaan ei ole pakko osallistua, mutta toisilta ei saa viedä osallistumisen iloa.

Laino-Tabell esitteli myös erilaisia draamaharjoitteita. Jos opettaja ei ole aiemmin käyttänyt draamaa, startata voi aivan pienestikin. Tunnin aloitukset ja lopetukset ovat helppo kohta kokeilla yksittäisiä draamaharjoituksia.

Tuntiin voi virittäytyä symboleiden avulla. Kaikki valitsevat symbolin ohjeiden mukaan, esimerkiksi: Valitse väri, joka kuvaa olotilaasi tai tätä päivää. Valitse postikortti, joka on lähinnä sinua tai tämänhetkisiä fiiliksiäsi. Valitse pikkuesine, joka muistuttaa sinua tai ystävääsi tai kertoo jotakin harrastuksestasi. Miksi valitsit juuri tämän värin, kortin tai esineen? Symbolit voivat liittyä esimerkiksi tunnilla käsiteltävään kappaleeseen.

Toinen virittävä harjoitus on ”Aamumatto”. Harjoituksessa hahmotellaan lattialle kuvitteellinen matto, jonka toisessa päässä on erinomaisesti alkanut aamu ja toisessa todella huonosti alkanut aamu. Osallistujat asettuvat matolle sen mukaan, miten heidän aamunsa tai päivänsä on sujunut. Jokainen voi kertoa lyhyesti syyt, miksi seisoo juuri siinä missä seisoo.

Tarinankerronta-harjoituksessa apulauseet helpottavat tarinan kuljettamista: ”Olipa kerran … Joka päivä hän/se … Kunnes eräänä päivänä … Siitä seurasi, että … Kunnes viimein … Ja siitä päivästä lähtien …” Yksi tarinankerronnan muoto on yhden sanan tarina, jossa 3–5 henkilön ryhmissä kerrotaan yhteistä tarinaa siten, että kukin saa sanoa vain yhden sanan kerrallaan. Tarinalle voi luoda kehyksen etukäteen esimerkiksi antamalla otsikon, paikan, esineen tai ammatin, jonka täytyy esiintyä tarinassa. Tehtävänä voi olla kertoa tarina, joka liittyy käsiteltävään kappaleeseen tai sisältää pääosin kappaleen sanastoa.

Minä olen … -harjoituksessa rakennetaan yhdessä still-kuva. Opettaja päättää, kytkeytyykö harjoitus tiettyyn, käsiteltävään aiheeseen, vai tarjoaako se mahdollisuuden luovaan kielenkäyttöön. Harjoituksen aloittaja kertoo, kuka tai mikä on, ja ottaa kuvaavan asennon (esimerkiksi ”minä olen puu”). Yksi kerrallaan kaikki liittyvät kuvaan ja täydentävät myös kertomusta (”jos sinä olet puu, minä olen linnunpesä puussa”; ”jos sinä olet puu ja sinä olet linnunpesä, minä olen käki, joka yrittää tulla munimaan siihen pesään”).

Tunnin loppuun sopii Loppuhengähdys-harjoitus, joka tehdään pareittain. Aluksi jaetaan roolit: kumpi on ensin kertoja ja kumpi kuuntelija. Kertoja johdattaa parinsa lempipaikkaansa kertomalla, miten sinne mennään, ja kuvailemalla, miltä siellä näyttää, miltä kuulostaa ja mitä siellä tehdään. Lopuksi vaihdetaan rooleja.

Koulutuspäivän pääluentojen ja muiden teemapajojen aiheista voi lukea Tempuksen edellisistä numeroista 2/2022 ja 3/2022.