Lukivaikeus ja vieraat kielet

Lukivaikeus vaikuttaa vieraan kielen oppimiseen mutta ei estä sitä.

TEKSTI KARI MOILANEN

Käsittelen tässä artikkelissa tyypillisiä vaikeuksia, joita lukioppijalla on, sekä joitakin keinoja auttaa häntä. Esitetyt ideat soveltuvat mainiosti myös muiden oppijoiden opettamiseen kielten pulmatilanteissa. Vieraan kielen oppimista hankaloittavat oppimisen erityisvaikeuksien lisäksi muun muassa muistin toimintaan liittyvät ongelmat, toimimattomat opiskelustrategiat ja jäsentymätön kuva kielestä aikaisempien opintojen pohjalta.

Esimerkiksi englannin tai ranskan sanat opetellaan kahteen otteeseen ääntämisestä aloittaen. Paljon on siis ranskaksi boku ja raha englanniksi mani – kirjoitusasu opetellaan erikseen toisella kierroksella.

Lukivaikeus ilmenee eri tavoin eri kielissä. Erityisen ongelmallisia ovat kielet, joissa ääntämisen ja oikeinkirjoituksen välillä on suuri epäsuhta, englanti etunenässä mutta myös ranska ja venäjä. Jonkin verran vaikuttaa myös se, miten säännöllinen kieli on rakenteiltaan ja kuinka hyvin rakenteet vastaavat äidinkielen rakenteita. Monissa kielissä on kieliopillisia sanoja, joita suomea äidinkielenään puhuvan on vaikea hahmottaa. Epäsäännölliset taivutuskaavat ja moniosaiset ilmaisut ovat hankalia hahmottaa ja tyhjentävät herkästi työmuistin, etenkin jos ne hajaantuvat eri puolille lausetta tai vaativat tulkintasuunnan vaihtoa (esimerkiksi englannin be going to, what…like?, saksan eriävät yhdysverbit, genetiivi pääsanansa jäljessä).

Lukioppilas tarvitsee aikaa kaikkeen tekemiseen – lukemiseen ja kirjoittamiseen mutta myös kuulonvaraisen informaation käsittelemiseen. Lisäksi tarvitaan paljon toistoa. Jos sanoista ei saa otetta ja toistokertoja on liian vähän, oppija turhautuu nopeasti. Yhtenä lukivaikeuden tuntomerkkinä onkin, että sanavarasto ei ole kehittynyt odotetusti. Tyypillistä on myös suuri ero suullisen ja kirjallisen osaamisen välillä. Oppijan tekemät virheet voivat opettajasta joskus tuntua kummallisilta: virheitä esiintyy tutuissa ilmauksissa, ne vaikuttavat satunnaisilta eivätkä tunnu selittyvän sillä, että oppija ei vain ole harjoitellut ilmaisuja riittävästi.

Ääntämisestä opetuksen kulmakivi

Lukivaikeuksinen oppija tunnistaa, erottelee ja tallentaa äänteitä puutteellisesti ja hitaasti. Joistakin äänteistä ei saa selvää, jolloin sana liukuu otteesta aivojen tehdessä useita turhia muistihakuja äänteiden tunnistamiseksi. Jotkin äänteet eivät erotu lainkaan, ne vaihtuvat toisiin samankaltaisiin äänteisiin tai katoavat muistista kokonaan. Tämä heijastuu oikeinkirjoitukseen: esimerkiksi englannin sana think saatetaan kirjoittaa *dink, *tink tai *ink. Oppija hyötyy perusteellisesta ääntämisen opettamisesta muun opiskelun systemaattisesti toistuvana välipalana.

Sanapainoa on usein vaikea kuulla, ja se vaikuttaa ymmärtämiseen monissa kielissä. Painon paikallistamisen ongelmat heijastuvat sanoja toistettaessa ja oikeinkirjoituksessa niin, että esimerkiksi englannin expensive lyhenee muotoon *pensive. Erityisesti pitkiä sanoja kannattaakin naputtaa sormilla tai viittoa käsillä (/ikspensiv/ – 3 naputusta).

Prosodia on ehdottomasti otettava huomioon osana ääntämisen opetusta. Sanat sidotaan kiinni toisiinsa muun muassa englannissa, ranskassa ja venäjässä. Tietyt välisanat redusoidaan puheesta. Rytmiin tottumattomalla kuulijalla viesti puuroutuu. Rytmin ja intonaation lisäksi huomiota tarvitsee puhetempo: oppikirjan dialogeja luetaan ääneen kasvattamalla puhenopeutta vähitellen hitaasta kohti kielen autenttista tempoa.

Ääntämis- ja kirjoitusasua eriytettävä

Oppijalla on vaikeuksia hakea mielestään kuulemansa sanan kirjoitusasu ja vastaavasti lukea sanoja tai tekstiä ääneen. Ongelma esiintyy nimenomaisesti kielissä, joissa ääntäminen ja oikeinkirjoitus ovat kaukana toisistaan. Opettaja huomaa, että oppija ei ehdi tehdä muistiinpanoja ja kirjoittaa sanoja puutteellisesti, hän ei pärjää sanelussa, lukee ääneen hitaasti ja väärin tai karttelee ääneenlukemista kokonaan.

Ääntämis- ja kirjoitusasua kannattaa tietoisesti eriyttää silloin, kun opetellaan uusia sanoja. Esimerkiksi englannin tai ranskan sanat opetellaan kahteen otteeseen ääntämisestä aloittaen. Paljon on siis ranskaksi boku ja raha englanniksi mani – kirjoitusasu opetellaan erikseen toisella kierroksella. Aivoja voi tietoisesti puijata uskomaan, että kullekin sanalle on aina kaksi vastinetta, synonyymia: joskus on boku, toisinaan taas beaucoup, välillä sanotaan mani, mutta toisinaan esiintyy muoto money. Osan sanastotehtävistä voi tehdä ensin suullisesti, jolloin oikeinkirjoitusta ei tarvitse miettiä; myöhemmin sanat kirjoitetaan.

Eriyttämisen vastapainoksi tarvitaan myös yhteensovittamista: runsaasti stressitöntä sanelua sekä tekstien ja sanojen lukemista ääneen. Yksittäisiä sanoja voi lukea ääneen vaikkapa näyttämällä sanalappuja.

Sanojen nopea tunnistaminen ja lukusujuvuus

Lähtökohtaisesti käytämme lukiessa kahta eri väylää: luemme vieraat sanat kirjain kirjaimelta ja tutut sanat nopeasti kokonaishahmoina. Toiset opettelemistamme kielistä vaativat kokosanamenetelmää alusta asti. Tuttujen sanojen tunnistaminen mahdollisimman nopeasti kokonaisuuksina, ikään kuin kuvina, on kuitenkin sujuvan lukemisen edellytys kielestä riippumatta. Usein käy niin, ettei oppijan lukusujuvuus kehity, koska hän ei ole saanut visualisoitua tuttua sanastoa. Hän pysähtyy tuon tuosta kokoamaan sanoja niiden osista. Jos tuttuja sanoja ei saa nopeasti tulkittua ”alta pois”, tarkkaavuus ei kohdennu uuteen kieliainekseen, sanavarasto ei kartu, ja lukeminen vie kohtuuttomasti aikaa. Tästä syystä oppija jää merkittävästi jälkeen opinnoissaan – ja turhautuu.

On tärkeää, että oppija lukee paljon myös luokkatasoa helpompia ja selkeämpiä tekstejä. Tarvitaan oheislukemisto, jonka avulla tutut sanat saadaan ”valokuvattua” runsaan toiston kautta.

Sanasto kannattaa käsitellä huolellisesti ennen uuden tekstin lukemista. Näin sanat eivät huku tekstimassaan. Sanat luetaan ensin ilman kieliopillista kuormitusta (ruotsin talo on siis vain hus eikä ett hus, -et, hus, -en). Tällöin tarkkaavuus kohdistuu itse sanahahmoon. Tekstin kääntäminen ohjaa huomion pieniin yksityiskohtiin, joten se ei aina ole paras lähtökohta. Siksi tekstit kannattaa lukea aluksi sisällön näkökulmasta välittämättä epäselvistä kohdista ja puuttumatta kielioppiin.

Sanojen tunnistamista voi vahvistaa käyttämällä sanalappuja. Jos oppija ehtii lukea hänelle näytettävästä lapusta sanan saman tien, se on muistissa ”kuvana”. Jos sitä ei tunnista, sanan voi kirjoittaa isokokoiseen lappuun kotona vaikkapa jääkaapin oveen, jolloin sitä ei voi olla huomaamatta. Sanalapuista voi rakentaa myös lauseita, tai niillä voi pelata muistipeliä. Sanastotehtäviä voi eriyttää sen mukaan, perustuvatko ne sanojen tunnistamiseen vai niiden kirjoittamiseen.

Siinä missä lukemisen tueksi tarvitaan selkeitä tekstejä, myös oppimateriaalien tärkeimpiä tekstikappaleita olisi ideaalista avata selkotekstien avulla. Selkoteksteissä virkkeitä on lyhennetty, lausekkeita yksinkertaistettu ja esimerkiksi lauseadverbiaaleja poistettu. Muokkaamattomat tekstit ja niiden pitkät, polveilevat virkkeet kuormittavat työmuistia niin, että olennainen kieliaines ei nouse esiin eikä tallennu muistiin. Selkoversioiden ohella kaikki mahdollinen lauseen perusrakenteita vahvistava harjoittelu on hyödyllistä. Tekstistä voidaan kerätä verbipohjaisia sanapareja (have a shower, parler anglais, Einkäufe machen) ja laajentaa niitä lauseyhteydessä (have a shower in the morning, parler anglais un peu, am Samstag Einkäufe machen).

Oikeinkirjoitusvirheiden logiikka

Oikeinkirjoitusvirheitä kannattaa luokitella. Osa virheistä heijastaa äänteiden erottelukyvyn ongelmia, kun taas toiset kielivät vaikeudesta sovittaa yhteen äänne- ja kirjoitusasua. Puuttuvat sananosat, tunnistamattomiksi raunioituneet sanat ja vaihtuvat kirjaimet kertovat työmuistiongelmista. Joskus sama sana esiintyy kirjoitelmassa monessa eri muodossa – välillä myös oikein. Tarkkailemalla oikeinkirjoitusvirheitä systemaattisesti opettaja saattaa huomata niissä logiikkaa ja näin ymmärtää, että oikeinkirjoitusvirheet voivatkin olla ilmenemismuoto jostain taustalla vaikuttavasta laajemmasta ongelmasta, joka vaatii ensisijaista huomiota.

Lukivaikeuksinen oppija tekee myös tahattomia oikeinkirjoitusvirheitä, joita olisi hyvä oppia sietämään. Hän pystyy silti usein kompensoimaan puutteita suullisen kielitaidon avulla. Oman tekstin lukeminen ääneen onkin yksi keino huomata virheitä. Ääneen voi lukea luokassa (myös huuliolukuna) tai yhtä hyvin kotona.

MUISTA MUISTI!

Muisti on oppimisen pullonkaula, ja siksi jokaiselle opettajalle tässä kotiläksy: Muista muisti! Pohdi, millä tavoin kielen ilmaisuja voi ohjata säilömuistiin. Millaisia muistitekniikoita opetat? Ovatko ne systemaattisesti käytössä tuntityöskentelyn osana? Mikä kuormittaa työmuistia eri tilanteissa (esimerkiksi tekstin lukeminen tai kuunteleminen, sanaston harjoittelu, kielioppitehtävä)? Miten työmuistia voi tukea? Entä mikä häiritsee ja repii tarkkaavuutta tuntitilanteissa? Miten tarkkaavuutta voi ohjata niin, että huomio kiinnittyy vain yhteen asiaan kerrallaan?