VEHMERILÄINEN
Kaunis Vehmersalmi ja me Teksti ja kuvat: Uwe Mäkinen, Vehmersalmen pappi Aamulla avaan silmäni ja katson ulos ikkunasta. Aurinko nousee juuri. Joku on maalannut hennon sateenkaaren taivaalle. Muutama pilvi leijailee ohi ja tekee tietä uudelle päivälle. Tuuli hyväilee hellästi Kallaveden pintaa ja laittaa rannan kuuset tanssimaan. Jänis hyppii kaikessa rauhassa niityn poikki ja unelmoi vielä keskeneräisessä talviturkissaan pikaisesta lumesta. Muutama lintu etsii lehtimaton alta aamiaista. Minä astun ulos ovesta, hengitän raikasta aamuilmaa ja ajattelen, miten hyvä minun on olla. Miten ihanaa on saada elää täällä kauniin luonnon ympäröimänä. Ajatteleekohan ympärilläni oleva luonto samalla tavoin minusta ja iloitseeko se siitä, että sillä on minut asujanaan? Vai kärsiikö se minusta? Olenko minä uhka luonnon elinvoimaisuudelle? Olenko sokea sille kärsimykselle, jota sille aiheutan? Elänkö luonnon kanssa sopusoinnussa, niin kuin ihmiset Raamatun ensilehdillä elivät? Alussa maailma oli paratiisi, sanotaan ensimmäisessä luomiskertomuksessa. Mutta jo muutaman kappaleen päästä Jumala katsoo ihmistä ja huomaa, että pahuus on maapallolla suurta ja hän katuu tehneensä ihmisen. Eikä Jumala löydä enää mitään muuta tietä kuin tuhota vedenpaisumuksessa maailman. Vain Nooa, hänen perheensä ja pari jokaista eläintä pelastetaan ja he voivat aloittaa alusta uudelleen. Jumala solmii Nooan kanssa liiton ja asettaa sen merkiksi sateenkaaren taivaalle ja lupaa, ettei enää tule uutta vedenpaisumusta, joka tuhoaisi maan. Mutta liittoon tarvitaan aina kaksi. Mekin olemme sopimuksen osapuolia. Meidänkin täytyy varjella luomakuntaa. Niin kuin Jumala päättää muuttaman kappaleen jälkeen aloittaa alusta, niin meidänkin on aloitettava ajattelemaan mahdollisimman nopeasti omaa suhtautumistamme luontoon. Muutamat sukupolvet, joihin mekin kuulumme, ovat omalla energiankulutuksellaan ja elämäntyylillään muuttaneet ilmaston ja se on uhka
koko ekosysteemille. Täällä Vehmersalmella emme vielä huomaa kovin paljon ilmastonmuutoksen vaikutuksia, miten voisimmekaan. Täällä ei ole jäätikköjä, jotka sulavat; ei meriveden korkeutta, joka nousee; ei äärimmäisiä sääolosuhteita, joilla on katastrofaalisia seurauksia ihmisille, eläimille ja kasveille. Mutta vähitellen ilmastonmuutos hiipii meillekin. Maapallon keskilämpötila nousee hitaasti ja erityisesti talvella myös meille. Lunta, jäätä ja routaa on aina vähemmän. Sademäärät kasvavat vähitellen. Metsien puusto muuttuu. Kohtaamme uusia eläin- ja kasvilajeja. Toiset taas siirtyvät yhä pohjoisemmaksi. Täälläkin huomaamme ilmastonmuutoksen vuosi vuodelta selvemmin. Myös me tässä pienessä kylässämme olemme kutsuttuja tekemään jotain ilmastonmuutosta vastaan. Jotta myös tulevat sukupolvet voisivat elää elämälle ystävällisessä maailmassa, meidän on uudistettava ajattelumme siitä, miten toimimme maapallon tärkeiden resurssien ja oman energiankulutuksemme kanssa. Täytyykö kotona lämpötilan olla todellakin yli 21 astetta? Täytyykö ulko-oven päällä ja talon jokaisessa huoneessa palaa valo? Täytyykö parhaat päivänsä nähneen energiansyöpön pakastimen edelleenkin jaksaa kylmentää itsensä alle 18 asteen. Onko ihan pakko käydä päivittäin saunassa tai onko kymmenminuuttinen lämmin suihku aina paikallaan? Pitääkö jokainen lyhytkin matka ajaa autolla? Emmehän me tarvitse tätä kaikkea, eikä meidän pidäkään. Me olemme täällä Vehmersalmellakin Jumalan edessä, lähimmäistemme ympäröiminä ja osana tätä maailmaa kutsuttuna varjelemaan ympärillämme olevaa ja haavoittuvaista luonto ja hylkäämään sen, mikä vahingoittaa sitä. Tämä on rasittavaa ja tarkoittaa muutosta henkilökohtaisessa elämässämme ja suhteessamme maapallon yhteiseen elämään. Meidän on lopultakin opittava, että olemme vain osa Jumalan luomakuntaa. Me, emme ole 34
