Diakonia 150 vuotta

Leena Vartianen, diakoniaviranhaltija, Riistaveden alue srk

Diakonian juhlavuoden laulu,

jonka Pekka Simojoki on tehnyt, alkaa sanoilla: Niin monet ovat tielle lähteneet jo kauan ennen meitä ja loppuun käyneet sen uskoen ja palvellen. Laulun kertosäkeistö kiteyttää diakonian olevan sydänten kieltä ja käsien teologiaa.

Viipurissa syyskuun 1. päivänä

1872 vihittiin Matilda Hoffman diakonissaksi Pietari-Paavalin kirkossa. Tuosta tapahtumasta tänä syksynä tuli kuluneeksi 150 vuotta, siksi vietämme diakonian juhlavuotta.Sisar Matilda työskenteli Viipurin diakonissalaitoksen palveluksessa koko työuransa. Mutta ensimmäinen suomalainen diakonissa tuolloin vihitty Matilda Hoffman ei ollut. Vuonna 1866 Pietarin Evankeelisessa Hospitaalissa diakonissavihkimyksen sai Mikkelistä kotoisin ollut Amanda Cajander. Hän oli liittynyt sisaryhteisöön kolme vuotta aikaisemmin. Amanda oli tuolloin 36-vuotias leskirouva. Vuonna 1867 sisar Amanda kutsuttiin johtajattareksi Suomen ensimmäiseen diakonissalaitokseen, joka perustettiin Helsinkiin everstinna Aurora Karamzinin aloitteesta. Seurakuntadiakonia tuli kirkkolakiin vasta 1944, jonka myötä jokaiseen seurakuntaan tuli palkata diakoniatyöntekijä. Kuopion hiippakunnassa ensimmäisenä Suomessa tuli voimaan diakoniaohjesääntö piispa Gustaf Johanssonin ansiosta vuonna 1893. Hänen mukaansa diakoniatyötä tarvittiin kunnallisen vaivaishoidon rinnalle auttamaan köyhiä ja sairaita. Kuopion hiippakunnasta tuli näin seurakuntadiakonian suunnannäyttäjä. Kuopiolaiset diakonissat olivat seurakuntadiakonian uranuurtajia ja kehittäjiä Kuopion hiippakunnassa. Heidän pääasiallinen tehtävänsä oli hoitaa köyhiä sairaita ja antaa apua niille, joita muu avustustoiminta ei tavoittanut. Sisällissodan aikana diakonissat toimivat sairaanhoitotehtävissä rintamalla ja vankileireillä auttaen sodan molempia osapuolia. Talvisodan jälkeen diakonissoja työskenteli siirtoväen avuksi perustetuissa tilapäisissä sairaaloissa sekä kiertävinä sairaanhoitajina. Jatkosodan aikana diakonissoja työskenteli sotasairaaloissa sairaanhoitotehtävissä ja sielunhoitajina.Seurakuntatyössä diakonissat aluksi keskittyivät kotisairaanhoitoon. Diakonissoille uutena työmuotona tuli tyttö- ja poikakerhot, kunnes 1960- luvulla alkoi kirkon nuorisontyö kehittyä. Diakonian juhlavuoden tapahtumassa Kuopion torilla kertoi eläkkeelle jäänyt maaseurakunnan diakonissa Aino Mömmö erilaisista tavoista kulkea avun tarvitsijan luo. Epäilen, ettei monikaan diakoniaviranhaltija ole yhtä monella tapaa kulkenut. Aino kulki työssään aluksi kävellen, hiihtäen, sitten polkupyörällä, mopolla, veneellä, resinalla ja autolla. 1972 Kansanterveyslaki siirsi kotisairaanhoidon diakonissoilta kuntien tehtäväksi. Sairaanhoitotyö väheni ja sielunhoito- ja avustustyö lisääntyi. 1990 lamaan diakoniatyö reakoi nopeasti erilaisten ruokapankkien ja ruokajakeluiden avulla. Diakoniatyö on ollut alusta asti välittömän avun antamista, avun piiriin saattamista, rakenteisiin vaikuttamista ja rahallista apua. Kaikki tuo toteutui myös vertauksessa laupiaasta samarialaisesta; samarialainen sitoi haavat, vei majataloon saamaan jatkohoitoa, maksoi hoidon ja vertaus aiheutti keskustelua. Tuo kaikki elementit ovat yhä diakoniatyön arkea. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on olennaisen osa diakoniaa, jotta rakenteelliseen syrjäytymiseen voitaisiin puuttua. Diakoniantyön arki muodostuu sieluhoitokeskusteluista, ryhmätoiminnasta, avustustyöstä ja kotikäynneistä. Diakoniatyön tavoitteena on tuoda toivoa ja iloa sekä mahdollistaa ihmisarvo kaikille ihmisille. Tähän tarvitaan meitä jokaista. Käsi kädessä matkan teko on helpompaa. Joskus tarvitsemme itse apua ja toisinaan saamme olla auttajana. Tarvitsemme muistutusta Jumalan rakkaudesta, jota emme omilla teoilla ansaitse vaan rakkaus saadaan lahjaksi, joka on tarkoitettu jaettavaksi. Juhlavuoden tunnuslaulun kertosäkeistössä sanotaan: Sillä särkynyt etsii elämän tieltä rinnalla kulkijaa ja eksynyt löytää kotinsa sieltä, missä joku rakastaa. se on sydänten kieltä ja käsien teologiaa.