Page 1


2

4 PALSTOJA

den kuvan. Irrottamalla lehdestä tämän päällimmäisen paperin saat seinällesi julisteen Milja Rämön kuvaamasta Shatilan palestiinalaispakolaisleiristä Beirutista. Jokaisen Toimenpiteen välissä on allekirjoitettava lomake turkistarhauksen kieltämistä ajavan kansalaisaloitteen tukemiseksi. Allekirjoittamalla lomakkeen, taittamalla sen kaksinkerroin ja sujauttamalla postiin ajat eläimille oikeudenmukaisempaa lainsäädäntöä. Lähes kaikki lehden kuvitukset ovat käsin piirrettyjä. Vaikka lopullinen muokkaus onkin tapahtunut hiiren liikkein, on lehden visuaalinen ilme lähtöisin lyijykynästä. Siinä missä tietokoneen hiiri on ilmaisuvälineenä persoonaton, on henkilökohtainen piirtojälki verrattavissa allekirjoitukseen.

Paperilehden julkaiseminen vaatii nettiaikana perusteluita. Tekstin sisältö on sama sekä verkossa että painettuna. Tuhansien lehtien painaminen paperille on punavihreäksi tunnustautuvalle järjestölle ristiriitainen valinta. Sisältöjen muokkaaminen tai päivittäminen painon jälkeen on mahdotonta, mikä asettaa rajoituksia tekstien ajankohtaisuudelle. Kuvien laatu on tarkkaan tietokoneen näyttöön verrattuna heikko eikä liikkuvan kuvan painaminen ole (vielä) mahdollista. Painettu lehti saattaa tuhoutua äkillisessä vesisateessa tai unohtua paikkaan x, kun verkossa sisällöt ovat saavutettavissa lähes missä tahansa koska tahansa. Kuin todistellakseni, että paperilehden tekemisessä on järkeä, yritin tehdä valintoja, jotka hyödyntävät formaatin hyviä puolia. Allekirjoitettavaa kansalaisaloitelomaketta lukuun ottamatta kaikki alussa mainitsemani Toimenpiteen ominaisuudet on mahdollista toteuttaa myös verkossa, mutta ne toimivat huomattavasti paremmin paperilla. Lisäksi lehti on tabloid-koossa ja tarjoaa siksi kerralla nähtäväksi suuremman pinta-alan kuin tietokoneen ruutu.

Sitvas ei tyydymiellyttämään vain osajoukkoja

Lehden yksilöllisistä piirteistä riippumatta se on julkaisumuotona omanlaisensa. On aivan eri asia saada netissä linkki hyvään juttuun, lukea sitä miljoonan mainoksen seasta ja siirtyä välittömästi seuraavaan. Lehden saat jakajalta, joka mahdollisesti tietää jotain lehden sisällöstä, tai jakelupisteestä, joka on jollain tavalla yhteydessä lehden tekijöihin ja sen sisältöön. Lehti on myös muuttumattomine sisältöineen aikansa kuva ja siksi konkreettisempi osa järjestön historiaa. Lehden lukeminen on myös eri tavalla moniaistinen tapahtuma kuin netin selaaminen; ruudun läpi on mahdoton tuntea lukualustaa tai aistia sen tuoksua. Kummallakin julkaisumuodolla on omat hyvät ja huonot puolensa ja yksilölliset mieltymykset näiden piirteiden suhteen vaikuttavat siihen, mistä tiukimmat yhteiskunnalliset analyysinsa tahtoo lukea. Sitvas ei tyydykään miellyttämään vain osajoukkoja. Varmistaakseen täyden mediakattavuutensa järjestö valloittaa sekä paperin että verkon: uusi verkkomedia sitvas.fi avautuu tänä syksynä. Sitä odotellessa voit nauttia uusimmasta Toimenpiteestä ja tentata sen jakajaa järjestön toiminnasta ja siitä, miten itse voit päästä mukaan.

8 ROSKAFILOSOFIAA

10 MONET KASVOT polkemisen politiikka 6

Toimenpiteen etu- ja takakansi muodostavat yh-

ulkopuolella

PERUSTULON

Niia Virtanen

pääkirjoitus

12

Elokuvia arjen

Mediat haltuun


JA URBAANIA KULTTUURIA

13 SITVAS.FI

Vaaliohjelma 18 Toimenpide 2012

Julkaisija Sitoutumaton vasemmisto

Kuvitukset Niia Virtanen

Kannen kuva Milja Rämö & Niia Virtanen

Painopaikka Pieksämäen lehtisepät

Painos 3000

Vastaava päätoimittaja Niia Virtanen

Tekijät Veikko Eranti, Mia Haglund, Onni Hyöty, Antti Kurko, Otto Lehto, Jukka Liukkonen, Angi Mauranen, Tiina Parkkinen, Otto Rajala, Annis Riekkinen, Jaakko Rissanen, Jan Rosenström, Inka Tuominen, Petri Vaittinen

Taitto Risto Tuomainen

nato 7

14 TROIKAN KYYDISSÄ

Yliopisto 9 ja luokka

14 €

33


4

Arvot edellä

puheenjohtajalta

Tiina Parkkinen

HYY:n todellinen ongelma on epäpoliittisuuden ja jonkinlaisen neutraalin rationaalisuuden kaapuun puettu pönöttävä eturyhmäpolitiikka

Laajasti määriteltynä politiikka ulottuu kaikkeen

– jokaiseen arkiseen valintaamme ja pyrkimykseemme yhteiskunnassa. Usein politiikka nähdään lähinnä muutoshakuisuutena: sitä syntyy, kun tyytymättömyys johonkin asiaan nousee, kun halutaan rikkoa vallitsevia rakenteita ja luoda tilalle uutta. Usein unohtuu, etteivät politiikka ja vallankäyttö ala konfliktista, vaan ovat olleet aktiivisesti läsnä myös vallitsevien rakenteiden ylläpitämisessä. Se unohtuu, sillä se halutaankin unohdettavan. Niin kauan kun esillä on vaihtoehtoja, on mahdollisuus aitoon politiikkaan. Yhteisten päätösten tai omien mielipiteidensä julistaminen epäpoliittisiksi tai sitoutumattomiksi on siis tapa käyttää poliittista valtaa. Suurin dikotomia ylioppilaskuntamme päätöksenteossa on erilaisten poliittisten sekä niin sanottujen epäpoliittisten, sitoutumattomien ryhmien välillä. Poliittiset ryhmät kokevat ylioppilaskuntapolitiikan arvopolitiikkana, kun taas sitoutumattomat sanoutuvat irti poliittisista järjestelmistä ja pyrkivät tekemään eturyhmäpolitiikkaa: järjestöjen edun koetaan olevan koko ylioppilaskunnan etu. Kuitenkin myös niiden jäsenten, jotka eivät ole päätyneet järjestöaktiiveiksi, on saatava nauttia maksamansa jäsenyyden eduista. HYY:n tekemä edunvalvonta on yksi sen päätehtävistä, mutta tiukalla eturyhmäpolitiikalla sitä on leikattu karkein ottein. Leikkauksilla palautetut säästöt taas on tuotu järjestötukiin. Järjestöjen saunatuet eivät keskiverto-opiskelijan mieltä lämmitä, jos HYY:n peruspalvelut eivät ole kunnossa.

Sanotaan, että HYY:n ongelma on politiikan soluttautuminen päätöksentekoon. Sanotaan, että on politiikkaa ja on ylioppilaskuntapolitiikkaa, joista jälkimmäiseen ei vain kuulu avoimen poliittinen diskurssi. Mutta mitä oikein on ylioppilaskuntapolitiikka, jos ei arvopohjiin ja periaatteisiin kytkeytyvää yhteistä päätöksentekoa – siis politiikkaa? Mihin voidaan vetää raja opiskelijoille ja opiskelijuuteen kuuluvien ja ylimääräisten asioiden välille? Väitän, että HYY:n todellinen ongelma on epäpoliittisuuden ja jonkinlaisen neutraalin rationaalisuuden kaapuun puettu pönöttävä eturyhmäpolitiikka, jonka kyseenalaistajat leimataan konfliktinhakuisiksi. Ylioppilaskunnassamme on taas tänä syksynä tiedossa vaalit. Kampuksilla esitellään siis lähikuukausina erilaisia näkemyksiä ylioppilaskunnan nykytilasta ja merkityksestä. Äänestäjä! Tiedä kenelle äänesi annat. Suhteellisessa vaalitavassa myös taustaryhmällä on väliä. Sitoutumaton vasemmisto tekee vasemmistolaista politiikkaa irrallaan puoluekoneistoista. Meidän mielestämme myös ylioppilaskunnassa tulee tehdä arvopolitiikkaa! Toimeentulo, asuminen, kaupunkitila ja tasa-arvo ovat myös opiskelijoiden asioita. Me haluamme vahvan ylioppilaskunnan, jonka peruspalvelut ovat kunnossa ja joka toimii opiskelijoiden yhteiskunnallisena äänitorvena. Ylioppilaskuntaa opiskelijoiden edunvalvojana kuunnellaan kaupungintason päätöksenteossa, pidetään siis ääntä!

Samalla tavoin kuin koko ylioppilaskuntamme, myös Sitvasin tulee toimia laajalti yhteiskunnassa – emme tahdo rapistua ontoksi vaalikoneistoksi. Toimimme HYY-politiikan rinnalla vasemmistolaisena kansalaisjärjestönä pureutuen niihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin, jotka ovat kulloinkin toimijoiden sydäntä lähellä, toimien niiden kanavien kautta, jotka koemme tärkeiksi. Toimijat tekevät tämän järjestön, siis lähde mukaan, lähde tekemään politiikkaa!


55

Edariryhmän puheenjohtajalta Annis Riekkinen

Vajaasta

vuodesta edustajistoryhmässä ja Sitvasin toiminnassa on yllättävän hankala kirjoittaa. Niin paljon on tapahtunut lyhyen ajan sisällä, että mieli ei oikein tunnu pysyvän perässä. Vuosi sitten en ollut vielä lupautunut ehdokkaaksi, ja olin autuaan tietämätön siitä, mitä tulisin oppimaan ja tekemään ylioppilaskunnan piirissä tulevaisuudessa. Tuon vajaan vuoden aikana olen puheenjohtanut Sitvasin edustajistoryhmää, toiminut HYY:n talousjohtokunnassa, sopinut poliittisia lounastreffejä useammin kuin voin muistaa, kokkaillut intialaista vegaaniruokaa, järkännyt levyraadin, veisannut Suvivirttä, lukenut kymmeniä toimintakertomuksia yöllä silmät ristissä, pitänyt palopuheita

puhujanpöntöstä ja muotoillut linjauksia kieli keskellä suuta. Ennen Sitvasia en ollut avoimesti tunnustanut poliittista väriä - eipä sillä, että vasemmistolaisuuteni olisi ollut mikään salaisuus. Aluksi ehdokkuus mietitytti. Ylioppilaskuntapolitiikkaan imaistut tuttuni kohkasivat oudoilta kuulostavista jutuista ja tuli fiilis, että heti alusta pitäen pitäisi olla vankka mielipide aiheesta kuin aiheesta. Onneksi en antanut ensivaikutelman hämätä.

Jotkut haaveilevat poliisiautojen päällä hyppimisestä, toiset taas ovat elementissään kabinettikähminnöissä. Sitvasissa hyöriessä on kuitenkin tullut huomattua, että porukassa on tilaa myös erilaisille näkemyksille ja mielipiteille. Toki ajankohtaisista asioista puhuessa välillä yllättyy siitäkin, kuinka samanmielistä porukkaa tähän varsin erilaisista taustoista tulevaan joukkoon on päätynyt. Jälkikäteen kalenteria selatessa ihmetyttää, kuinka moneen soppaan on päätynyt lusikkansa laittamaan, ja kuinka paljon aikaa ylioppilaskuntapolitiikkaan saa käy-

tettyä. Vaikka jokunen essee on jäänyt palauttamatta ajoissa, tai muutama aamuluento on jäänyt välistä kiivasta väittelyä sisältäneiden kokousjatkojen jälkeen, on edustajistoryhmän puheenjohtaminen kuitenkin antanut enemmän kuin ottanut. Oppositiovuoden aikana vaikuttamismahdollisuudet ovat olleet kapeammat kuin aiemmin, mutta asioihin on silti ihan oikeasti päässyt vaikuttamaan ja pienet voitot ovat maistuneet ehkä entistäkin makeammilta. Jos yhdessä tekeminen ja vaikuttaminen vasemmistolaisessa hengessä kiinnostavat, kannattaa tarkistaa, mitä tarjottavaa Sitvasilta löytyy. Osallistua voi isosti ja pienesti. Tervetuloa messiin!

Vilpitön avautuminen opiskelijapolitiikasta Jaakko Rissanen

Olen viimeisen vuoden aikana edustajistossa toimiessani, ja jos jonkinlaisissa luottamuselimissä istuessani ajoittain vaipunut syvän epäilyksen ja kyynisyyden valtaan. Vaikeat kysymykset ovat tykyttäneet takaraivossa: mitä järkeä on jankata tuntikausia linjapapereiden sanamuodoista? Miksi käyttää kultaisia nuoruuden hetkiä kokouksissa istumiseen ja pönötystilaisuuksissa tylsistymiseen? Mikä pointti ylioppilaspolitiikassa on? Tällaisina pimeinä hetkinä minua inspiroi tarina Situationistisen internationaalin Opiskelijaelämän köyhyydestä -pamfletin julkaisusta vuonna 1966. Strasbourgin yliopiston ylioppilaskunnan luottamuspaikoille nousi (lähinnä yleisen apatian johdosta) joukko radikaaleja opiskelijoita, jotka painattivat ylioppilaskunnan varoilla suuren määrän pamflettia ja jakoivat sitä lukuvuoden avajaisissa. Koko ylioppilaskunta lakkautettiin oikeuden määräyksellä ja pamfletti ryhtyi elämään omaa elämäänsä, toimien vuoden 1968 suurien mullistuksien keskeisenä innoittajana ympäri maailman. Näin ei ehkä voisi kuvitella tapahtuvan lähiaikoina HYY:ssä, joka on perinteikäs ja varovaliikkeinen instituutio. Tällä on tietysti etunsa: HYY:llä ja laajemminkin järjestäytyneellä opiskelijaliikkeellä (esimerkiksi ylioppilaskuntien valtakunnallisella kattojärjestöllä SYL:llä) on merkit-

tävää poliittista painoarvoa perinteisen asemansa ansiosta. Suomen poliittisen johdon ovat pitkälti miehittäneet entiset opiskelijapoliitikot, jotka kuuntelevat mahdollisia seuraajiaan yllättävän kärkkäästi. Kaukaisempikin historia tukee tätä: Suomi kansallisvaltiona oli ”rahvasta sivistävän” akateemisen eliitin projekti, ja opiskelijoilta (ikään kuin tulevana eliittinä) odotetaan yhä kantoja suomalaisen yhteiskunnan laajemmasta tulevaisuudesta. Ehkä juuri tätä kautta voi ryhtyä

etsimään opiskelijapolitiikan mielekkyyttä. Ylioppilaskunnat ja SYL ovat vaikutusvaltaisia ja ajoittain tehokkaita lobbaus- ja tukisysteemejä, joiden toiminnan sisältöä sanelevat niissä toimivat ihmiset. Jos radikaali vasemmistolainen ääni puuttuu, nämä resurssit luovutetaan täysin oikeistolaisten poliittisten broilereiden ja ympäripyöreiden hymistelijöiden käsiin. Ei pidä tietystikään korostaa liikaa näiden instituutioiden merkitystä. Jähmeät rakenteet eivät voi ikinä korvata sitä oikeaa opiskelijaliikettä: ruohonjuuritason toimijoiden omaehtoista suoraa toimintaa. Instituutiot voivat kuitenkin toimia tällaisen toiminnan tukena ja mahdollistajina. Sitvassareiden ja muiden edistyksellisten toimijoiden näperteleminen rakenteissa edistää esimerkiksi hyvän ja halvan vegaaniruoan tarjoamista Unicaféissa, edullista asumista HOASin kämpissä, skarppia ja määrätietoista edunvalvontaa ja osallistumista laajempiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ympäristön, toimeentulon ja sukupuoli- ja seksuaalipolitiikan suhteen, vain muutamia mainitakseni. Jos rakenteisiin vaikuttamisella vapautetaan opiskelijan aikaa ja energiaa taistelusta Kelan tukihakemusten tai vuokranmaksun kanssa mielekkäämpään elämään, kuten vaikkapa yhteiskunnalliseen kamppailuun, itseilmaisuun tai elintärkeään joutenoloon, on se vaivannäön arvoista. Syvällinen yhteiskunnallinen muutos vaatii toimintaa jokaisella rintamalla. Opiskelijapolitiikalla yksin saadaan tuskin mitään kumouksellista aikaan, mutta se voi toimia elintärkeänä osana laajempaa kamppailua.

Jähmeät rakenteet eivät voi ikinä korvata sitä oikeaa opiskelijaliikettä: ruohonjuuritason toimijoiden omaehtoista suoraa toimintaa.


6

Polkemisen politiikka Angi Mauranen

Polkupyöräilyä voidaan puolustaa niin monenlaisilla argumenteilla, varsinkin helsinkiläiselle opiskelijalle, että joukkoon mahtuu väkisinkin liuta mätiä omenia. Pyöräilyn hehkutetaan olevan terveellistä, halpaa, kivaa, kätevää, jopa tyylikästä, ja näin tehdessä ollaan usein myös oikeassa. Näissä toteamuksissa sinänsä ei ole mitään vikaa, niitä vain korostetaan aivan liikaa suhteessa niiden tärkeyteen. Enemmän huomiota pitäisi kiinnittää pyöräilyn tärkeämpiin, tarkemmin sanottuna poliittisiin aspekteihin: sen vaikutuksiin tasa-arvoon, ympäristöön, kaupunkiin ja yhteiskuntaan. Luulitko todella, että pyöräilyssä oli kyse sinusta? Pyöräilyn ympäristövaikutukset ovat ilmeisen minimaaliset, kasvihuonekaasupäästöt muodostuvat lähinnä pyörän valmistuksessa ja pyöräilijän ruokkimisessa. Hyvin pidettynä pyörä kestää vuosikymmeniä, ja kun vielä tyydytät kasvaneen energiantarpeesi kasvisruualla, hupenevat ilmastovaikutukset lähes olemattomiin. Pyöräilyyn siirtymisen myötä meluhaitat, hiukkaspäästöt ja liikennekuolemat vähenevät, mistä kiittää ihmisten lisäksi myös muu kaupunkia asuttava fauna. Myös tarvittava infrastruktuuri on hyvin kevyttä verrattuna vaikkapa moottoriteihin, huoltoasemiin ja maanalaisiin parkkihalleihin. Näin ollen pyöräilijä on siis aina myös viherpiipertäjä, halusi tai ei.

reeltään aavistuksen materialistista, myös todella voimaannuttavaa ja autonomista toimintaa. Pyöräily yleensäkin on hyvin epähierarkista ja vapaata, eikä siihen liity ajokortin, rekisteröinnin, matkakortin tai edes henkilöllisyystodistuksen kaltaista kontrollia. Pyöräilyyn taipuvat myös monenkirjavat kehot ja sukupuolet, kun perinteisen jaon miesten ja naisten pyöriin sivuuttavat sulavasti mitä erilaisimmat menopelit nojafillarista tallbikeen ja kolmipyörästä tandemiin. Tätä vasten peilattuna etenkin henkilöautoon, tuohon maskuliiniseen statussymboliin ja kaupunkitilan dominoinnin välineeseen, liittyvät hierarkiat tulevat paremmin näkyviin. Edistämällä pyöräilyä olet siis mukana luomassa huomattavan paljon monimuotoisempaa, vapaampaa ja turvallisempaa tilaa.

Tila ei kuitenkaan muutu kuin pinnalta, jos sen uudistukset suunnitellaan entiseen malliin, mikä Helsingin tapauksessa tarkoittaa yksityisautojen ylivaltaa. Autoja ei vain voi olla mainitsematta, kun puhuu kaupunkipyöräilystä. Miksi puolentoista kilometrin päässä ydinkeskustasta alkaa moottoritie? Miksi jokaista kolmea asuntoa kohden pitää olla kaksi autopaikkaa? Miksi Hämeentiellä ylipäänsä saa ajaa yksityisautolla? Kaupungin autoille omistama

tila on järkyttävän suuri ja tulee kaikille tähtitieteellisen kalliiksi. Asuntojen hintoihin kytketyt autopaikat tulevat myös autottomien maksettavaksi, halusivat tai eivät, ja loputtomien tyhjillään seisovien toimistotilojen konvertoiminen asuinkäyttöön hankaloituu huomattavasti, kun niiden potentiaalisten asukkaiden hypoteettisille citymaastureille pitäisi louhia valtavia halleja maan alle. Eikö Olympiastadionin parkkiaavikollekaan olisi mitään fiksumpaa käyttöä? Autokaupungille on kuitenkin vaihtoehtoja. Autottoman päivän keksijänä tunnettu Eric Britton kävi keväällä Helsingissä puhumassa tasa-arvoisen kaupunkiliikenteen puolesta, jossa se yksi prosentti liikkuu samalla tavalla kuin loput 99, eikä liikenne pönkitä hierarkioita vaan purkaa niitä. Tavoitteet on syytä asettaa korkealle, ja Helsinki onkin jo luvannut nostaa pyöräilyn osuuden liikenteestä 15 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä sekä vaatinut liikennesuunnittelun jatkossa pyrkivän autoilun vähentämiseen. Kauniiden sanojen täytäntöönpanoksi tarvitaan kuitenkin huomattavasti enemmän poliittista tahtoa ja niin taloudellista, hallinnollista kuin kaupunkitilallistakin priorisointia. Yksityisautoilua täytyy rajoittaa jalankulun, pyöräilyn ja joukkoliikenteen eduksi esimerkiksi ruuh-

Miksi puolentoista kilometrin päässä ydinkeskustasta alkaa moottoritie? Miksi jokaista kolmea asuntoa kohden pitää olla kaksi autopaikkaa?

kamaksuin ja kävely- ja joukkoliikennekaduin. Pyöräilystä tulee tehdä helpompaa ja turvallisempaa erottamalla se selkeämmin omaksi liikennemuodokseen myös katujen rakenteissa. Autoedut ja bensakorvaukset tulee vaihtaa työsuhdebussilippuihin ja ilmaisiin aamiaisiin työmatkapyöräilijöille. Tarvitaan massiivisia tulonsiirtoja autoilijoilta ei-autoilijoille päinvastaisen nykytilanteen sijaan.

Tässä vaiheessa voi mieleen hiipiä kysymys, miksi yksittäisen opiskelijan tarvitsisi vaivautua pyörän selkään kenenkään muun kuin itsensä vuoksi, kun suuret päätökset selvästi tehdään ihan muualla kuin aamulla eteisessä. On turha kuvitella, että nämä päätökset syntyvät itsestään. Joka kerta kun fillaroit kaupungissa, otat tilaa autoilta, pakotat nii-

Kiinnostavammaksi asia käy, kun siirrytään tarkastelemaan pyöräilyn epäsuoria sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tasa-arvonäkökulmasta polkupyörä on lähes ihanteellinen kulkuväline. Pienellä vaivannäöllä valpas dyykkari saa fillarin alleen ilmaiseksi aivan luvallisin keinoin (pyörävarkaus sen sijaan on alhainen teko). Tsygäily on siis parhaimmillaan mahdollista käytännössä kokonaan rahatalouden ulkopuolella, ehkä lukon hankkimista lukuun ottamatta. Kunnossapitokaan ei ole tilin saldosta kiinni, jos sukeltaa kaupungin DIY-pyöräskeneen esimerkiksi Pyöräpajalla Vallilassa tai Säätämöllä Domus Gaudiumin uumenissa; näissä epäkaupallisissa tiloissa pääsee ilmaiseksi käsiksi työkaluihin ja saa vieläpä tarvittaessa asiantuntevaa opastusta.

Oman pyörän tunteminen ja tuunaaminen on, vaikkakin pohjavi-

Vapauta itsesi! zzKatso ensin, että sinulla on toimiva pyörä. Jos se on rikki, laita se kuntoon; apua saa kyselemällä. Jos pyörää ei ole, käy esimerkiksi Kierrätyskeskuksessa, poliisin huutokaupassa tai kurki roskalavoille. zzOpettele pyöräilyä koskevat liikennesäännöt (KVG), niitä ei ole kovin paljon. zzPidä päässäsi ennen kaikkea silmät ja järkeä; kypärä suojaa kyllä onnettomuudessa, muttei ehkäise niitä. zzAja rohkeasti ajoradalla ja pysy poissa jalkakäytävältä. Vaikka ajatus pelottaisi, se on tutkitusti turvallisempaa kaikille; autoilijat näkevät sinut paremmin ja ottavat sinut vakavammin osana liikennettä. zzOta itsellesi kuuluva tila päättäväisesti, mutta kohteliaasti. Huomioi kaikki muut olennot, niin edistät parempaa pyöräilykulttuuria. zzTunne pyöräsi ja pidä siitä huolta. Toimivat jarrut, lamput ja heijastimet tekevät pyöräilystä turvallisempaa, täydet renkaat ja öljytyt ketjut kevyempää ja kivempaa. zzHankkiudu eroon ennakkoluuloista ja tekosyistä, laske tämä lehti kädestäsi ja lähde polkemaan!

den kuljettajat ottamaan pyöräilijät huomioon ja näytät esimerkkiä niille, jotka vielä epäröivät. Polkemalla säässä kuin säässä luennolle teet siitä mahdollista muidenkin silmissä ja madallat heidänkin pyöräilykynnystään. Vaikuttamalla asenteisiin luot ilmapiiriä, joka vauhdittaa pyöräilyn edistämistä katujen lisäksi myös kabineteissa. Päättäjätkin ovat kaupunkilaisia, ja altistuvat katukuvalle siinä missä muut; jos se on täynnä pyöräilijöitä, on nämä pakko ottaa huomioon.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että pelkkä pyöräily on – vaikkakin jo sinänsä suuri teko – vain pieni osa siitä, mitä asian eteen voi tehdä. Kuukausittain järjestettäville Kriittisille pyöräretkille osallistuu satamäärin pyöräileviä mielenosoittajia, ja niin media kuin Kaupunkisuunnitteluvirastokin ovat niistä hyvin kiinnostuneita. Yksittäisten pyöräilijöiden innostuksesta syntyneet pyöräilyillat ovat koonneet Sitvasin omaan järjestötilaan Kupoliin pyöräväkeä opiskelijoista ja pyöräläheteistä aina kaupungin virkamiehiin asti pohtimaan pyöräilyn edistämistä yhdessä. Kaikissa vaaleissa on ehdolla niitä, jotka ajavat pyörä(ily)ä, ja niitä jotka eivät, eivätkä HYY:n edustajistovaalit ole poikkeus. HYY on lähes 30 000 opiskelijan suuna merkittävä ääni kaupungissa (yliopistoa tietenkään unohtamatta), jos vain pistämme sen puhumaan. Sitvaskin on pyöräaktivismiin hyvä paikka HYY-vaikuttamisen, pyörätapahtumien ja tällaisten kirjoitusten muodossa.

Hyvä

on, myönnetään. Tältä kannalta katsottuna pyöräilyssä on kuin onkin kyse juuri sinusta. Äänestämällä jaloillasi teet kaupungista puhtaamman, turvallisemman ja tasa-arvoisemman, vähennät hiilipäästöjä ja voit itsekin paremmin. Mitä enää mietit, satulaan siitä, hop!


77

NATOn kannatus ja sotilasliiton vastainen toiminta Antti Kurko

Kulttielokuva Jurassic Park tuli teattereihin vuonna 1993. Elokuva kertoi eläinpuistosta, jossa dinosaurukset herätettiin henkiin kloonaamalla. Puiston oli tarkoitus olla turvallinen ja kontrolloitu, mutta turvajärjestelmien pettäessä dinosaurukset muodostivat arvaamattoman uhan saaren ihmisille. Kun Jurassic Park ilmestyi, Neuvostoliitto oli vasta hajonnut. Pohjois-Atlantin puolustusliitto eli NATO oli yhtäkkiä asemassa, josta se muodosti maailman suurimman sotilaallisen voiman vailla vaaraa kilpailijoista. Natosta kehittyi tyrannosauruksen kaltainen peto, jonka käyttäytymistä ei voitu enää kontrolloida. Viimeisinä vuosikymmeninä NATO ei ole ollut enää puolustusliitto vaan aktiivinen sotatoimija, joka taistelee maailmalla Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden poliittisten intressien puolesta. Vaikka kylmä sota olikin epävakaata ja vaarallista aikaa, se kuitenkin rajoitti Naton toimintamahdollisuuksia. Nato nousee suomalaisessa poliittisessa keskustelussa esiin aika

Liittosuhteista on pidetty jo pitkän aikaa hyvää huolta lähettämällä valtion edustajia NATOn huippukokouksiin.

ajoin. Vaikka suurin osa suomalaisista vastustaa Natoon liittymistä, maata on silti ajettu määrätietoisesti kohti sotilasliittoa. Politiikassa NATO on kuuma peruna, mutta aiheesta ei tunnu syntyvän kunnollista keskustelua. Kokoomus on tullut arasti esiin NATO-kysymyksen edessä huolimatta edellisessä puoluekokouksessa ottamastaan entistä NATO-myönteisemmästä linjasta. Presidentinvaaleissa Paavo Arhinmäki pyrki nostamaan NATOn keskusteluun, mutta aiheeseen suhtauduttiin hyvin penseästi, ikään kuin vältellen koko teemasta puhumista. Liittosuhteista on kuitenkin pidetty jo pitkän aikaa hyvää huolta lähettämällä valtion edustajia NATOn huippukokouksiin.

Maaliskuussa 2010 Suomi oli ensimmäisenä NATOon kuulumattomana maana isännöimässä puolustusliiton seminaaria. Seminaari järjestettiin Kalastajatorpalla Munkkiniemessä ja se poiki aktiivista kansalaistoimintaa. Muutama sata mielenosoittajaa marssi Kalastajatorpalle osoittamaan mieltä NATOa vastaan. Sotilasliiton vastaiseen toimintaan kuului myös kokouspaikalle johtaneen kadun blokkaaminen ketjuin ja banderollein. Viesti oli selvä: NATO ei ole tervetullut Suomeen. Suomessa NATOa vastaan on toimittu pitkään aktiivisella kansalaistoimin-

nalla. Lukuisat järjestöt ovat ylläpitäneet kampanjoita ja poliittista toimintaa myös aikoina, kun aihe ei ole ollut suuremmin esillä yleisessä keskustelussa. NATOn vastainen poliittinen työ on ollut onnistunutta, sillä se on ollut alituiseen aktiivista eikä ole tyytynyt ottamaan reaktiivista roolia.

Kuluneista 25 vuodesta NATOa kannattavista puoleista Kokoomus on istunut hallituksessa 21. Toinen maan NATO-myönteisistä puoleista, RKP, on ollut hallituksen jäsenenä jopa pidempään. Vain vuosien 2003 ja 2007 välisenä aikana puolustusministerin salkku ei ole kuulunut kummallekaan näistä kahdesta puolueesta. Tästä huolimatta NATOn kannattajien poliittinen työ on ollut hankalaa. Vaikka Kokoomuksessa ja RKP:ssä riittäisi halua liittää Suomi Natoon, ei sille löydy poliittista tukea muilta puolueilta eikä myöskään kansalaisilta. Kokoomukselle ja RKP:lle on siksi ollut hyvin tärkeää, että Suomea hivutetaan yksittäisillä päätöksillä hiljalleen kohti jäsenyyttä. Oikeiston poliittinen työ on ollut erittäin määrätietoista ja kärsivällistä. Se on myös perustunut tiiviiseen puolueiden väliseen yhteistyöhön. Niin kauan kuin parlamentaarisella tasolla puolustuspolitiikkaa hallit-

sevat oikeiston edustajat on Naton vastainen ulkoparlamentaarinen työ erittäin tärkeää niin Suomessa kuin muuallakin. Suomessa Aseistakieltäytyjäliitto on järjestänyt useita Naton vastaisia mielenosoitusmatkoja Eurooppaan. Edellinen järjestettiin viime keväänä, kun bussillinen suomalaisia ja ruotsalaisia aktivisteja matkusti Brysseliin Nato Game Over -tapahtumaan. Tapahtuma oli belgialaisen rauhanjärjestön Vredesactien järjestämä ja siinä yritettiin tunkeutua piikkilanka-aitojen yli Naton päämajan alueelle. Poliisi oli varustautunut koirin, hevosin ja vesitykein interventiota vastaan. Aktivistit olivat sitoutuneet väkivallattomuuteen, mutta se ei estänyt poliiseja käyttämästä pippurikaasua. Poliisi pidätti tapahtuman yhteydessä lähes 500 aktivistia.

Tavallisesti NATOn vastainen toiminta kohdistuu itse puolustusliittoon. Seuraavan kerran kun NATO kokoontuu Suomessa olisi poliittista toimintaa syytä kohdistaa puolustusliiton lisäksi myös sen suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin tukijoihin: Chicagossa NATOn huippukokouksen aikana vallattiin Barack Obaman vaalitoimisto. Suomi ei ole vielä allekirjoittanut NATOn jäsenyyttä. On tärkeää, että aktiivisella kansalaistoiminnalla taataan ettei jäseneksi liitytäkään.


8

Roskafilosofiaa ja urbaania kulttuuria Jukka Liukkonen

Helsingin urbaani kulttuuri kätkee sisäänsä kaikkea villivihannespiireistä graffiteihin, ja taiteilijoiden vapaista taidetiloista Kiasman sarjakuvatyöpajoihin. Helsingin kulttuuritarjonta on epäilemättä Suomen monipuolisin. Tekemistä on niin paljon, että moni tilaisuus jää suurelta yleisöltä huomaamatta tapahtumapaljouden keskeltä. Helsingissä voi harrastaa kaikkea salapuutarhojen istuttamisesta robottien rakenteluun. Massiivisten kansallisten kulttuurilaitosten varjossa tapahtuu paljon kiinnostavaa. Monet Helsingin vaihtoehtoisista kulttuuritapahtumista ovat paremmin tunnettuja ulkomailla kuin Suomessa. Useimmat niistä ovat myös kansainvälisempiä kuin asemansa vakiinnuttaneet hyvin rahoitetut taidelaitokset.

Yksi

kansainvälisesti tunnetuis-

ta kulttuuritapahtumista on Pixelache, joka tunnetaan myös Pikseliähkynä. Pixelache on Helsingistä liikkeelle lähtenyt uuden taiteen festivaali, joka on laajentunut sittemmin kansainväliseksi. Nykyään Pikseliähkyn sisarfestivaaleja on muun muassa Kolumbiassa, Pariisissa ja Dakarissa. Festivaalin sisartapahtumia järjestetään tällä hetkellä jo neljällä eri mantereella. Viime vuonna Pikseliähky perusti rahalaboratorion, joka loi Suomenlinnalle oman rahayksikön. Kuulaksi nimetyn valuutan käyttöönotto kuitenkin kariutui oman rahayksikön käyttöönottoon liittyvään epäilyyn ja byrokratiaan. Festivaalin yhteydessä toimii kokeellisen kulttuurin ideoita kehitte-

levä ja jakava Pixelversity, jonka nimi kääntyy suomeksi Pikseliyliopistoksi. Toisaalta nimen versity-sana tarkoittaa myös diversityä eli monipuolisuutta ja epämuodollisuutta. Pixelversityssä voi opiskella esimerkiksi kaupunginosissa syntyvää luovaa pöhinää, ekologisen tiedon keräämistä tai Helsingin kaduilla piileviä virtuaalitodellisuuksia. Maksuttomasti tietysti. Tänä vuonna Pixelversity on järjestänyt muun muassa kierrätykseen ja roskakulttuuriin keskittyvän Trashlab-roskalaboratorion, jossa perehdytään kierrätykseen, tuhlauskulttuuriin, roskien filosofiaan ja turhien esineiden uusiokäyttöön. Pikseliähkyn tavoin myös Trashlab on luonteeltaan kansainvälinen ja toimintaa järjestetään Suomen ohella myös muissa Itämeren maissa. Osallistujia on ympäri maailmaa.

Toisenlaista vaihtoehtokulttuuria Helsingissä edustaa taiteilijavetoinen galleria Oksasenkatu 11. Galleriaa ylläpitävän taiteilijakollektiivin jäsen, kuvataiteilija Nestori Syrjälä kertoo, että tila pyrkii esittämään ja tekemään taidetta ilman kaupallisia intressejä. Oksasenkatu 11 toimii samalla tavoin kuin taidegalleriat, mutta haluaa irtisanoutua gallerioiden kaupallisista toimintaperiaatteista. Tila ei peri taiteilijoilta vuokraa ja taiteilijakollektiivin jäsenet valitsevat itse mielenkiintoisimmat taideteokset

esiteltäviksi. “Oksasenkatu 11 on kaikille avoin ja ilmainen tila”, Syrjälä avaa toimintafilosofiaa. Myös Oksasenkatu 11 on kansainvälisempi kuin yksikään suuri taideinstituutio. Syrjälän mukaan yli puolet tilan näyttelyistä ja tapahtumista on ollut kansainvälisten taiteilijoiden toteuttamia. Monet Suomessa vierailevat kansainväliset kuvataiteilijat valitsevatkin näyttelypaikaksi kaikista mahdollisista tiloista juuri Oksasenkadun. Myös lähiseudun asukkaita on alkanut kiinnostaa vaihtoehtoisen taiteen esittämispaikan tarjonta. “Korttelin asukkaat tulevat rohkeasti katsomaan mitä kulloinkin on tekeillä”, Syrjälä osaa kertoa.

”Helsingissä ei noteerata muita kuin ison rahan tapahtumia, vaikka kansainvälistä kiinnostavaa kulttuuria on kaupungissa tarjolla jatkuvasti”

Kaikki Helsingin alakulttuurit eivät ole jääneet näkymättömiksi kaupungissa. Osa niistä on saanut myös julkista tunnustusta. Yksi nykyään paremmin tunnetuista entisistä alakulttuuritapahtumista on tietokonefestivaali Assembly. Assembly kerää tuhansia tietokoneharrastajia ympäri maailmaa kolmeksi vuorokaudeksi tietokoneidensa ääreen Hartwall-areenalle. Vaikka suuri osa vierailijoista tulee vain pelaamaan tietokonepelejä ja surffailemaan, on joukossa myös vakavia demoscenen harrastajia, joita kiinnostavat pelaamista enemmän demot eli itsetehdyt tietokoneohjelmat, jotka tuottavat animaatioita ja musiikkia. Visuaaliset demot ovat saaneet huomiota myös oman alakulttuurinsa ulkopuolella. Demoscenen ulkopuolella kuvataiteilijana työskentelevä Pilvari Pirtola on kuratoinut Kiasmalle demosceneä käsittelevän demowall-tapahtuman. Aikaisemmin näkymättömistä demoscene-tapahtumista ovat nykyään innostuneet myös suuret yhtiöt, ja sponsoreiden kilpailuihin kustantamien palkintojen arvo lasketaan tuhansissa euroissa.

Pirtola harmittelee, ettei Helsingissä noteerata muita kuin ison rahan tapahtumia, vaikka kansainvälistä kiinnostavaa kulttuuria on kaupungissa tarjolla jatkuvasti. “Kannattaa tutustua erilaisiin alakulttuureihin”, Pirtola innostaa, “monissa tapahtumissa tapahtuu paljon sellaista, joka on ulkopuolisellekin kiinnostavaa.” Useimmat Helsingin vaihtoehtokulttuurien tapahtumat ovat ilmaisia tai maksavat vain pari euroa. Kansainvälisestä kulttuurista ja nykytaiteesta pääsee siis nauttimaan Helsingissä helposti.

Lisää netissä zz Pixelache eli Pikseliähky http://www.pixelache.ac/ zz Pixelversity http://www.pixelache.ac/helsinki/pixelversity Sivulta löytyvät kurssien ja tapahtumien ohjelmat. Maksuton. zz Oksasenkatu 11 http://oksasenkatu11.fi/ Tila sijaitsee töölössä osoitteessa oksasenkatu 11. Aukioloajat ja tapahtumatiedot nettisivulla. Ilmainen sisäänpääsy. zz Utopia helsinki http://utopiahelsinki.Wordpress.Com/ Utopia järjestää esteettömiä ja queer-ystävällisiä klubeja sekä muun muassa teatteri ja dj-kursseja. Toiminta useimmiten maksutonta. zz Wärk-fest http://www.warkfest.org/ Tee-se-itse -kulttuurin festivaali. Lippujen hinnat nettisivuilla.


99

Moninainen akateeminen tutkimusyhteisö tuottaa monipuolisempaa tietoa ja vastaa paremmin yhteiskuntamme tarpeisiin.

Luokkatausta vaikuttaa akateemiseen maailman moninaisuuteen Suomessakin Mia Haglund

Luokkaan kuuluminen ei ehkä ole ongelma niille, joilla on etuoikeus olla välittämästä siitä - Beverly Skeggs Suomalainen koulutuspolitiikka rakentuu ajatukselle koulutusmahdollisuuksien turvaamisesta perhetaustasta riippumatta. Rakenteelliset ratkaisut, kuten maksuton koulutus, eivät kuitenkaan poista luokan, sukupuolen ja kasvatusympäristön vaikutusta akateemisen uran sekä elämän rakentamiseen. Sukupuoli ja luokka ovat identiteetin luomisen tukipilareita: rakenteita, jotka eivät jaa ainoastaan materiaalisia vaan myös symbolisia resursseja. Ne ovat elämän kehyksiä, joista ihminen ei yksin voi vapautua. Sukupuoli ja luokka vaikuttavat yksilön toimintamahdollisuuksiin ja kokemuksiin, sekä osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuteen.

Isobritannialaisen sosiologi Beverly Skeggsin mielestä 1800-luvun diskursiiviset luokka-asemat ovat yhä ajankohtaisia. Tutkimuksessaan Formations of Class & Gender: Becoming Respectable vuodelta 1997 hän osoittaa, että työväenluokkaan kuuluvat naiset eivät halua identifioitua luokkataustansa mukaan. Tämän hän selittää työväenluokan historiallisella diskursiivisella konstruktiolla: keskiluokan halu ottaa etäisyyttä työväenluokkaan on leimannut sen epämiellyttäväksi ja epähaluttavaksi kansanryhmäksi. Kun muut mielsivät tutkimuksen naiset työväenluokkaan kuuluviksi, se vaikutti negatiivisesti heidän omakuvaansa. Skeggsin mukaan luokan näkymättömäksi tekeminen

edustaa historiallista vaihetta, jossa keskiluokan identiteetti taataan. Ennen luokkaeroja tarvittiin valtasuhteiden vahvistamiseksi. Nykypäivän vähäinen kiinnostus luokkia kohtaan viittaa siihen, että luokkaerot ovat institutionalisoituneet ja vakiintuneet.

Toinen

brittisosiologi, joka jatkaa samoilla linjoilla kuin Skeggs, on Mike Savage. Savagen mukaan keskiluokka hallitsee julkisuutta ja politiikkaa, sekä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia arvoja. Keskiluokka on siis saavuttanut kulttuurisen hegemonian nykypäivän yhteiskunnassa. Tämä näkyy myös feministisessä teoretisoinnissa, jossa luokkakysymykset on pitkään jätetty käsittelemättä. Skeggs arvelee tämän johtuvan keskiluokan akateemisesta valtaasemasta. Henkilöt, jotka ovat muokanneet viime vuosikymmenien feminististä teoriaa, eivät ole kokeneet tai tunteneet luokan vaikutusta samalla tavalla kuin sukupuolen.

Iso-Britanniassa on tutkittu luokan, sukupuolen ja koulutuksen yhteyttä paljon Suomea laajemmin. Sarah Evansin tutkimuksesta selviää, että nuoret työväenluokkaiset naiset investoivat feminiinisyyteensä saavuttaakseen kulttuurista hyväksyntää. Evans tutki vuonna 2009 nuorten korkeakouluissa opiskelevien työväenluokka-taustaisten naisten

suhdetta koulutukseen. Feminiinisyyteen investointi tarkoitti, että naiset ottivat opiskellessaan hyvin perhekeskeisen naisroolin. Opintojen tavoitteena oli taata mahdollisuus vakaan toimeentulon hankkimiseen, jonka naiset voisivat tulevaisuudessaan jakaa vanhempiensa, isovanhempiensa ja oman perheensä kanssa. Kyseiset naiset eivät hakeneet oikotietä pois luokkataustastaan, vaan kokivat vahvoja siteitä paikallisen yhteisön kanssa. Evansin mukaan nämä nuoret naiset olivat tietoisia tilanteestaan ja hyvin rationaalisia. He käsittivät, että heillä oli marginaalisesti taloudellista ja kulttuurista pääomaa. Täten naiset valitsivat koulutuksensa valmistumisen jälkeisten työllisyysmahdollisuuksien sekä lyhyen työmatkan mukaan. Tämän lisäksi naiset kokivat, että eliittiyliopistot olivat heille saavuttamattomissa eivätkä tämän takia antaneet akateemisen kunnianhimon ohjata koulutusvalintojaan.

Vaikka Iso-Britannia on etenkin korkeakoulutuksen kannalta kärjistyneempi luokkayhteiskunta kuin Suomi, on samankaltaisia tuloksia saatu myös kotimaisista tutkimuksista. Tarja Tolonen on tutkinut suomalaisten nuorten työväenluokka-taustaisten aikuisten suhdetta paikalliseen yhteisöön ja heidän kulttuurista ja sosiaalista pääomaansa. Samoin kuin Evansin, Tolosen tulokset osoittavat, että perheenjäsenten koulutus vaikuttaa nuorten koulutustason valintaan, ja että kyseiset nuoret jäävät huomattavasti keskiluokkaisia nuoria useammin asumaan kotipaikkakunnalleen.

Monet suomalaiset työväenluokkaisten naisten suhdetta koulutukseen ja omaan luokkataustaansa käsittelevät tutkimukset on tehty nuorista omaa luokkataustaansa uusintavista naisista. Poikkeus on Mari Käyhkön artikkeli ”Vieras omassa perheessä: Koulussa hyvin menestyneiden tyttöjen koulunkäynti työläisperheessä”. Se käsittelee niin nuorempien kuin vanhempien yliopistossa opiskelevien työväenluokkaisten naisten ja heidän perheidensä suhdetta koulutukseen. Käyhkö keskittyy luokan kokemukseen sekä niihin osatekijöihin, jotka ovat vaikuttaneet naisten koulutusvalintaan. Kuten Evans, myös Käyhkö päätyy siihen, että yliopisto-opiskelu ei ollut itsestäänselvyys tai itsetarkoitus naisille. Myöskään suomalaiset naiset eivät ole opiskelleet ai-

noastaan kartuttaakseen kulttuurista pääomaansa. Monet naisista perustelivat opintojaan lukemisesta pitämisellä sekä tiedonjanolla. Kukaan ei maininnut halua katkaista suhdettaan luokkataustaansa. Päinvastoin kuin Evansin tutkimuksessa, nämä naiset eivät opiskelleet saavuttaakseen paremmat olosuhteet perheelleen. Monet heistä eivät itse asiassa halunneet mainita opinnoistaan sukulaisilleen, jottei heitä syyllistettäisi halusta olla jotain erikoista.

Luokan

vaikutusta akateemisissa valinnoissa ja akateemisessa yhteisössä ei tule vähätellä. Myös luokan yhteys sukupuoleen on huomioitava. Yksilön identiteetti ja asema yhteiskunnallisissa hierarkioissa eivät koskaan perustu yksinomaan yhteen rakenteeseen. Niin luokka kuin sukupuolikin vaikuttavat erinäisten pääomien muotojen saavuttamiseen, minkä takia näitä eri rakenteita on hyvä käsitellä yhdessä.

Suomessa

koetaan, että korkeakoulutus on kaikkien nuorten saavutettavissa. On kuitenkin myönnettävä, että luokkataustasta riippuen nuorilla on niin erilaiset lähtökohdat, tulevaisuuden odotukset ja suhde lähiympäristöönsä, että se väistämättä vaikuttaa koulutukseen hakeutumiseen. Vaarana on, että samalla kuin suomalaisen korkeakoulutuksen määrää vähennetään, akateemisen yhteisön keskiluokkainen hegemonia kasvaa. Moninainen akateeminen tutkimusyhteisö tuottaa monipuolisempaa tietoa ja vastaa paremmin yhteiskuntamme tarpeisiin.


10

Perustulon m


11 11

monet kasvot Angi Mauranen & Jaakko Rissanen

Miksi meidän on vaadittava enemmän? Perustulosta on kehkeytynyt uuden vuosituhannen vasemmistolaisen politiikan avain. Kaksi tapahtumaa 1990-luvun alussa, Neuvostoliiton romahtaminen ja tästä osittain johtunut lama, veivät pohjan silloiselta reformivasemmistolta. Konkreettinen ja vaikutusvaltainen markkinakapitalismin haastaja katosi, ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion laajentaminen loppui rajuun supistukseen. Tätä on seurannut parikymmentä vuotta visiotonta, reaktiivista eipäs-politiikkaa, jossa parlamentaarinen vasemmisto puolustaa saavutettuja etuja jatkuvasti huonommalla menestyksellä. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että uusi punainen lanka on löytynyt. Paperilla perustulo mahdollistaa kaikenlaiset vasemmistofantasiat: siitä on kaavailtu niin byrokraattisen kyykytyksen lopettavaa hyvinvointivaltion pelastajaa kuin palkkatyöstä vapauttavaa oikopolkua kommunismiin. Onhan toimeentulon ja elämänrytmin sitominen työhön ollut yksi keskeisimmistä hallitsevien luokkien käyttämistä sortomekanismeista jo tuhansia vuosia. On kutkuttavaa kuvitella, miten kumouksellinen vaikutus kaikkiin elämän osa-alueisiin tällä vapautumisella voisi olla.

Perustulosta

puhuttaessa täytyy kuitenkin olla hyvin varovainen sen kanssa, mitä toivoo. Siitä ei pidä maalata liian ruusuista kuvaa, koska piru piilee yksityiskohdissa. Pahimmillaan perustulo voisi näennäisparannuksena romuttaa hyvinvointivaltion loputkin rippeet ja ajaa vähäosaiset yhä ahtaammalle. Kokonaisvaltaisempaa agendaa hahmoteltaessa avainkysymyksiä ovat suhteemme työhön, kontrolliin ja julkiseen sektoriin. Ilmeisin kysymys on perustulon suuruus. Ihmisarvoiseen elämiseen riittävä perustulo vapauttaisi epämielekkäästä palkkatyöstä ilman työttömyyden stigmaa ja kafkamaista paperirumbaa. Työntekijöiden neuvotteluasema paranisi, kun he tietäisivät etteivät kieltäytyessään putoaisi tyhjän päälle. Ihmiset vapautuisivat toteuttamaan itseään vailla tulospaineita, olisi kyse sitten

pienyrittämisestä, kulttuurintuotannosta, kansalaisaktivismista tai siitä kaljan juomisesta sohvalla. Vaihtoehtona on elämiseen riittämätön perustulo, joka sekin toki keventäisi byrokratiaa ja poistaisi pahimpia kannustinloukkuja, mutta pitäisi ihmiset edelleen elinkeinoelämän talutusnuorassa ja Kelan hammasrattaissa. Toimeentuloa olisi kuitenkin pakko täydentää joko työllä tai tarveharkintaisilla tuilla. Niukemmalla mallilla onkin hyvin erilainen kaiku, eivätkä yhteiskunnan valtasuhteet muuttuisi sen myötä juuri mihinkään. Näissä malleissa on sentään oletettu vastikkeettomuus, joka yleensä liitetään perustulon käsitteeseen. On myös väläytelty malleja, joissa perustulosta maksettaisiin lähtökohtaisesti vain osa, lopun ollessa sidoksissa työssäkäyntiin tai opiskeluun. Tällaisessa tapauksessa on kuitenkin tultu jo varsin kauas perustulon ydinajatuksesta, ja kansalaispalkka voisi olla kuvaavampi termi.

Opiskelijan,

jonka kuukausitulot kaikissa varteenotettavissa malleissa kasvaisivat, on siis oltava varuillaan vaikka perustulo paljon lupaakin. Rahallinen hyötykään ei takaa todellista yhteiskunnallisen tai edes taloudellisen aseman parannusta, kun perustulon myötä tulisi varmasti muitakin muutoksia, joiden vaikutuksia on vaikea ennustaa. Toteamalla, että ”nythän teillä on rahaa” voidaan pahimmillaan perustella sellaisia julkisen sektorin leikkauksia, jotka huonontaisivat entisestään heikoimmilla olevien asemaa. Esimerkiksi julkisen terveydenhuollon karsiminen, joukkoliikenteen hintojen roima nostaminen tai ruuan arvonlisäveron korotukset voisivat helposti hotkaista uudistuksessa voitetut roposet, varsinkin jos niitä on vähän. Meillä on toki YTHS, opiskelijaliput ja ateriatuki turvanamme, mutta opiskelijat ovat samassa veneessä myös kaikkien muidenkin pienituloisten kanssa.

Parhaimmillaan perustulo mahdollistaisi opiskeluun keskittymisen ilman työssäkäynnin pakkoa tai opintopistepaniikkia. On vaikea arvioida, kuinka monelta väkisin oksennetulta kirjatentiltä tämä helpotus säästäisi, tai miten suhtautumi-

perustulosta voisi vihdoinkin tulla se viiva, jolle yhteinen rintama asettuu. semme valmistumiseen muuttuisi, mutta monen opiskelijan arkeen perustulo toisi kipeästi kaivattua joustoa. Se loisi myös paineita parantaa etenkin matalapalkkaisten alojen työehtoja, kun joka hanttihommaan ei aina löytyisikään opiskelijaa, jolle kelpaa pakon edessä mikä tahansa paskaduuni. Kansainvälisten opiskelijoiden asemaa on myös pidettävä esillä, kun yksityiskohtia sorvataan. Miten käy Suomeen opiskelemaan saapuvien sosiaaliturvan? Entä suomalaiset maailmalla: pääseekö sinne Balille nyt surffaamaan vai ei? Kysymys perustuloon oikeutettujen rajaamisesta on tietenkin paljon laajempi ja mutkikkaampi. Edessä on suuri julkinen vääntö, josta tuskin tulee kaunista katsottavaa. Jos me emme siinä keskustelussa pidä myös kansainvälisten opiskelijoiden puolia, ei sitä tee kukaan muukaan.

Tie perustuloon on vielä pitkä, ja mitä paremman mallin haluamme, sitä enemmän meidän on tehtävä töitä sen eteen. Opiskelijatoiminnan lisäksi tarvitaan lisää julkista keskustelua, rohkeita avauksia ja mallien taustalla olevien arvojen perkaamista esiin. Perustulon vaikutuksia pitää tutkia vielä paljon, niin vaikeaa kuin niiden ennustaminen onkin. Perustuloa pitäisi kokeilla rajatuilla alueilla tai ryhmillä myös Suomessa. Lisäksi tietyt keskeiset tahot on mobilisoitava elämiseen riittävän perustulon taakse. AY-liike vastustaa vielä perustuloa, minkä selittää osaltaan huoli ammattiliittojen vähenevästä merkityksestä työläisille ja ansiosidonnaisen sosiaaliturvan kohtalosta. Liitot on saatava hyväksymään, ettei silpputyö ole mikään ohimenevä ilmiö, ja että parhaimmillaan perustulo parantaisi palkansaajien neuvotteluasemaa työmarkkinoilla huomattavasti. Prekariaatin järjestäytyminen on suuri haaste, mutta ottaen huomioon

sen mittavat intressit asiassa, perustulosta voisi vihdoinkin tulla se viiva, jolle yhteinen rintama asettuu. Opiskelijoilla on jo toimiva edunvalvontakoneisto, mutta on tullut aika saada massat taas liikkeelle: meille perustulo voisi hyvin olla 2010-luvun rivit kokoava kamppailu.

Edessä on jälleen taistelu toimeentulosta, jonka lopputulos voi tällä kertaa olla suurin sosiaalipoliittinen vallankumous sataan vuoteen. Emme voi katsoa vierestä, kun sosiaaliturva vesitetään, tai mikä vielä

pahempaa, olla huomaamattamme mukana työntämässä Suomea kohti uusliberalistista minimivaltiota. Siksi meidän on tiedettävä tarkkaan, mitä teemme ja lisäksi ajoitettava toimintamme oikein. Tämän päivän poliittisilla valtasuhteilla olisimme pahasti alakynnessä vasemmistolaisen mallin kanssa, mutta jo ensi vaalikaudella, tai ehkä sitä seuraavalla, tilanne voi hyvin olla otollisempi. Perustulon aika alkaa olla käsillä ja meidän on näytettävä suuntaa niin Sitvasissa, HYY:ssä kuin SYL:ssäkin.

Perustulo etenee opiskelijaliikkeessä Toimeentulo on opiskelijoiden edunvalvonnan ydinkysymyksiä, ja perustulon vaatiminen koko järjestäytyneen opiskelijaliikkeen voimalla olisi merkittävä buusti koko projektille. Ylioppilaskunnista tämän artikkelin kirjoitushetkellä Helsinki, Tampere ja Jyväskylä ovat virallisesti perustulon takana, ja näistä Tampereella on oma malli perustulon reunaehdoista. Syksyllä 2012 asiasta tullaan vääntämään lisää monilla rintamilla. Ehkä merkittävin tanner on Suomen Ylioppilaskuntien Liitto (SYL), joka pitää liittokokouksen marraskuussa. Kokouksessa tullaan käsittelemään liiton mahdollista perustulokantaa ja sen sisältöä. SYL on järjestönä liikkeissään jähmeä ja välttää useimmiten rohkeita linjauksia kiistanalaisista kysymyksistä. Samalla se on kuitenkin yksi Suomen vaikutusvaltaisimmista lobbaajista, eikä sen resursseja ole varaa olla käyttämättä. SYL-väännöt herättänevät keskusteluja myös ylioppilaskuntatasolla, ja ainakin Aallossa ja Turussa tullaan todennäköisesti käymään tiukkaa keskustelua aiheesta. HYY on ollut vuodesta 2009 asti paperilla perustulon puolella ja tämän vuoden keväästä lähtien BIEN-perustuloverkoston jäsen. Sitä, minkälaista perustuloa HYY ajaa, ei ole vielä määritelty eikä minkäänlaista kampanjaa tai käytännön toimenpiteitä perustulon edistämiseksi ole vielä laadittu. HYY:ssä tulisi ottaa mallia Tampereen yliopiston ylioppilaskunnasta, jossa määritettiin selkeät, edistykselliset reunaehdot, jotka perustulomallin pitäisi täyttää. Tampereella on myös aktiivisesti osallistuttu BIEN-verkoston perustuloa vaativan kansalaisaloitteen tukemiseen. Perustulon täytyy olla HYY:n ensi vuoden hallituksen ykkösprioriteettejä, ja tämän eteen Sitvas tulee kamppailemaan ahkerasti. Tervetuloa mukaan!


12

Elokuvia arjen ulkopuolella Veikko Eranti

Helsinkiläisen tunnistaa siitä, että se kiemurtelee junassa jo kahdeksan tunnin kohdalla.

elokuva oli muuten tuotu Suomeen osana Gaudeamus-elokuvan, HYY:n elokuvalevitysyhtiön, Kiina-sarjaa.

Kun

elokuvakokemuksen taustalta ja taiteelle annetaan mahdollisuus elää vain sille varatussa tilassa, ei siltikään saavuteta puhdasta elokuvakokemusta. Sellaista ei ole olemassakaan. Jokainen teos viittaa paitsi kaikkiin aiempiin teoksiin, myös kaikkiin tuleviin teoksiin. Jos katsot peräkkäin amerikkalaista viihde-elokuvaa 50- ja 80-luvuilta, näet sekä vanhemman nuoremman läpi että nuoremman vanhemman läpi. Tällaisessa puhtaan elokuvan tilassa elokuvat ovat suhteessa toisiinsa. Omasta, väistämättä satunnaisesti valitusta festivaaliohjelmasta, muodostuu temaattinen kokonaisuus. Tänä vuonna se oli pieni ihminen yhteiskunnallisen tilanteen seurauksena, viime vuonna vaikeus kohdata maailma tiiviin perheyhteyden jälkeen. Kaikki elokuvat tulee katsottua saman temaattisen kehyksen läpi. Yhtenäisyydet paljastuvat armottomasti. Taide-elokuva on gen-

kulkee tuhat kilometriä kat-

somaan elokuvia, niitä myös näkee isossa letkassa peräkkäin. Taideteosta ei toki koskaan koeta tyhjiössä. Kaikki nähty, luettu ja kuunneltu lomittuu kaiken ympärillä koetun kanssa. Elokuva on erilainen nähtynä loskassa, iloisena viikonloppuna, napapiirin pohjoispuolella, kännykällä ratikassa. Elokuvafestivaalit arjen keskellä lomittavat normaalin kaupassa käymisen ja töissä Facebookin naksuttelun sekaan festivaalielokuvia. Matkalla Sodankylän elokuvafestivaaleille aurinko ensin laskee ehkä Tampereella vain noustakseen lopullisesti Jyväskylässä. Elokuvat parittuvat arkisen sijaan öisen auringon, surrealistisen pikkukaupungin ja täydellisen omasta elämästään irtautumisen kanssa. Kylän elokuvafestarien sekoittamasta elämästä ei aina tiedä, pyöriikö projektori, vai ajaako kaatosade todella Olavi Uusivirran nuotiokitaran ympärille kokoontuneen laulupiirimme nukkumaan aikaisin aamulla. Tervehtiikö auringonpaiste kello 3:30 karaoke-elokuvan päätyttyä? Kuuluuko kiinalaiseen kulttuurivallankumouksesta kertovaan elokuvaan märän ruohon tuoksu? Tämä

Vaikka arkikokemus riisutaan pois

Tällaisessa puhtaan elokuvan tilassa elokuvat ovat suhteessa toisiinsa.

re, siinä missä romanttinen komedia tai supersankarielokuvakin. Taide-elokuvilla on yhteistä kerronnallista tyyliä, yhteistä tematiikkaa, yhteiset esi-isät.

Välillä pitää kysyä, olivatko genren vaatimat hitaat, pitkät otot ja juonen aukot vaivan arvoisia. Olisiko saman tarinan voinut kertoa, samat kysymykset kysyä ja samat tuntemukset herättää myös konventionaalisemmilla eli viihdyttävimmillä keinoilla? Olisiko Policemanin kuvaama idealismin, miehisen yhteyden ja Israelin juutalaisten keskinäisen rikkinäisen todellisuuden keitos ollut jopa riipaisevampi, mikäli katsojan olisi annettu samastua henkilöihin tai upota juonen vietäväksi? Entä jos kameran seuraamat Jerusalemin terrorisminvastaiset joukot tai naiivit vasemmistoterroristit olisi päästetty iholle vieraannuttavan etäännyttämisen sijasta? Olisiko loppukohtaus, jossa poliisiyksikkö tekee sen, mitä israelilaiset kommandot parhaiten tekevät, ollut siten voimakkaampi?

Israelilaiset

marxistiterroristit keskustelivat myös jugoslavi-

alaisten, Titon aikoja haikailevien elokuvantekijöiden kanssa. Nämä pääasiassa eeppisiä sotaelokuvia tehneet sedät puolestaan kohtasivat katsojan päässä Keanu Reevesin (!) juontaman dokumentin siir-

tymisestä digitaaliseen elokuvaan. Jugoslavia nousi 50-luvulla merkittäväksi eurooppalaiseksi elokuvamaaksi valtion vahvojen tukien ansiosta. Enää jäljellä ovat studioiden rauniot ja vanhojen miesten muistelmat. Vaikuttavalla hetkellä Titon koneenkäyttäjä muistelee aikaa, jolloin johtajalle piti olla joka yö uusi elokuva tämän kotiteatterissa. Koneenkäyttäjä ilmoitti Titolle eläkeiän saapuneen. johon Tito vastasi, että eläkkeelle voi toki jäädä, kunhan huomenna on uusi elokuva projektorissa. Amerikassa Christopher Nolan (uudet Batmanit, Inception) ilmoittaa kuvaavansa filmille, vaikka olisi viimeinen niin tekevä ohjaaja. Ympärillä maali hilseilee Belgradin aikanaan mahtavien Avala-filmin studioiden seinissä.

Ja

kaikkea tätä vasten amerikkalaiset viihdyttävät karvapallerot aiheuttavat kaaoksen pikkukaupungissa, koelentäjä joutuu vahingossa nössökän luuserin ruumiseen, Gene Kelly laulaa ja tanssii, lauma saksalaisia paistaa makkaraa leirintäalueen nuotiolla, hippien moniväristen soittimien virta riittää pitkälle aamuun ja Neil Hardwick nauraa makeasti nuoren ja jylhäleukaisen Ruben Stillerin ostaessa dildon. Ulkona Lapin Herkut myy lettuja. Sodankylän Vihreät keräävät urheasti jäseniä. Ensi vuonna uudestaan.


13 13 FACT 14: The Durutti Column - The Return of the Durutti Column. Hiekkapaperikannet on suunnitellut Dave Rowboatham.

Ylioppilaslehti ei osaa päättää haluaako se olla City vai Nyt-liite. Naurettavat kahden rivin kritiikit puolustavat paikkaansa vain perinteillä. Vaalilupaukset rikotaan, mutta kukaan ei murise.

Kaavoja sitvas.fi-verkkomedialle Petri Vaittinen

Me olemme kyllästyneet medioihin. Aloha! julkaisi pelkkiä ideoita niiden toteuttamisen sijaan, mutta siitäkin on jo kolmekymmentä vuotta. Helsingin Sanomat julkaisee itse lukijoidensa sen teksteistä leikkaamat ja kokoamat runot. Meille myydään vesitettynä jo dadaistien vastarintakin. Televisiota emme ole omistaneet vuosiin.

Paperimedioiden tulevaisuus on ollut verkossa viimeiset kymmenen vuotta, ja verkkomediat ovat vakiintuneet jo Suomeenkin. Me luemme Nuorgamia, mutta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta (tumblrkritiikki Reginan Soita mulle:sta) se julkaisee tekstejä joita paperiset musiikkilehdet eivät paina. Me luemme Laitosta, joka julkaisee artikkeleja jotka painettaisiin jos niille olisi lehti. Tarkimmat uutiset tovereiden taisteluista maailmalla, viimeksi Espanjasta ja Kreikasta, toimittavat Revalvaatio, Takku ja Vice. Vice onkin verkkomedioista paras. Asturiaksen todellisuuden vierestä voi lukea myyttisistä penissienistä. Videosarja pohjoiskorealaisten työleireistä Venäjällä on yksi viime vuosien journalistisia tekoja. Samalla ei voi unohtaa tulevaa Snoop Lion -dokumenttia.

Tilanne ei ole parempi opiskelijakunnan keskuudessa. Ylioppilaslehti ei osaa päättää haluaako se olla City vai Nyt-liite. Naurettavat kahden rivin kritiikit puolustavat paikkaansa vain perinteillä. Vaalilupaukset rikotaan, mutta kukaan ei murise. Ylioppilasteatterin tietotoimisto on jäänyt tukevasti immanenssin tasolle. Me tunnemme kuinka meiltä

viedään tilaa kaupungissa. Me tunnemme kuinka meiltä viedään akateemista vapautta. Me tunnemme kuinka meitä myydään pankeille. Me tunnemme kuinka yhteisöjämme hajotetaan yksilöiksi. “Hacienda on rakennettava”, kirjoitti Ivan Chtcheglov jo vuonna 1953.

Sitvas.fi on ennen kaikkea tila yhteisölle, paikka ajatuksille joita me jaamme, mutta joita me emme voi lukea mistään. Se on paikka jossa voimme järjestyä ja jakaa tietoa, luoda uusia mahdollisuuksia olla maailmassa. Se on meidän oma tilamme, jossa saamme oman äänemme kuuluviin omilla ehdoillamme. Meidän Haciendamme. Situationistit näkivät uudessa teknologiassa mahdollisuuden uusille tavoille toteuttaa kaupunki. Chtcheglov suunnittelee raiteilla liikkuvia taloja, jotka olisivat aamulla rannalla ja illalla metsässä. Meille uusi, tai oikeastaan nykyinen, teknologia mahdollistaa rajattoman määrän tilaa, kopioita ja äärettömän laajan levityksen. Situationistinen internationaali oli avantgardistinen liike, ja kuten kaikki avantgardistit hekin olivat uutuuden kultin pauloissa. Kaikki vanha piti mielellään hävittää ja ainoastaan uudella oli merkitystä. Todellisuudessa mikään uusi ei ikinä ole oikeasti uutta. Situationistit itsekin yhdistyivät olemassa olleista järjestöistä.

Aikalaiskirjoittajien

mukaan

punkin jälkeen, vuodesta 1977 alkaen, oli muutaman vuoden jakso jolloin populaarikulttuurissa kaikki tuntui olevan mahdollista. Tämä näkyi etenkin musiikissa, jossa luovuus oli hetken markkinavoimia ete-

vämpi. Punkin ihanteisiin kuului ajatus siitä, että kaikilla oli oma bändi, kaikki tekivät omaa musiikkiaan. Soittotaidolla ei ollut väliä, eikä sillä oliko varaa kalliisiin soittimiin. Edes kitaroita ei tarvinnut osata itse virittää. Kuka tahansa saattoi olla muusikko. Bändejä syntyi kuin sieniä sateella, samoin kuin zinejä. Zinet olivat amatöörien käsintekemiä lehtiä heille tärkeistä asioista, lähinnä omista suosikkibändeistä. Kuka tahansa saattoi myös olla toimittaja. Tämä on se ihanne johon sitvas. fi tarttuu, ja syy siihen miksi sekään ei ole oikeasti mitään uutta. Toimituksellinen linja on seuraava: jos se on kiinnostavaa, se julkaistaan. Kirjoitustaidolla ei ole väliä. Verkkomedioiden ongelma on se, että niiden kirjoittajat ovat järjestään vähintään puoliammattilaisia. Tekstit noudattelevat samoja käytäntöjä ja samaa kieltä kuin vakiintuneet paperiset julkaisut. Niissä on arvossaan ammattimaisuus ja ne vastaavat siten lukijan odotuksia aiheesta riippumatta. Yhtenä poikkeuksena on Vice, joka yllättää hylkäämällä hyvän maun ja muut porvarilliset ihanteet.

Chtcheglov kirjoittaa, että Hacienda pitää rakentaa, koska Haciendaa ei ole ollut olemassa.

Sitvas.fi aloittaa nykyhetkestä ja toistaa aiemmin tehdyt virheet. Se katsoo tulevaisuuteen, mutta ei unohda historiaa.

Haçiendaa ei myöskään ole ollut olemassa ja post-punk on unohdettava jälkikäteen kirjoitettuna haaveiluna. Sitvas.fi aloittaa nykyhetkestä ja toistaa aiemmin tehdyt virheet. Se katsoo tulevaisuuteen, mutta ei unohda historiaa. Situationistit olivat lopulta taiteilijoita, mutta vaikka tämän tekstin tyyli läheneekin manifestia, on sitvas.fi ennen kaikkea käytännön projekti. Se on vain tila tai paikka. Siksi sillä ei oikeastaan ole nimeä: sitvas.fi on osoite. Osoite, joka kertoo mikä taho maksaa tilan vuokran. Verkkomediaa voisi ajatella torina: yhteisenä julkisena tilana yhteisön keskellä.

Sitoutumattomalla Vasemmistolla on tietysti intressejä vuokraamaansa tilaan. Osoitteessa sitvas.fi sijaitsevat järjestön uudet kotisivut ja sen kautta on tarkoitus jatkossa hoitaa järjestön tiedotusta jo käytössä olevien sähköpostilistojen ja Facebook-sivun lisäksi. Verkkomedia on myös kerran vuodessa ilmestyvää Toimenpidettä nopeampi kanava järjestön tiedotustarpeisiin. Sitvas on poliittinen järjestö ja verkkomedialla on kirjoitushetkellä kaksi poliittista tavoitetta. Ensimmäinen on edustajistopolitiikan politisoiminen. Edarivaaleissa äänestetään omaa kaveria, ainejärjestön puheenjohtajaa tai sitä kuka tarjoaa muffinsseja Päärakennuksen edessä. Varsinaisesta edustajiston toiminnasta suurin osa ylioppilaskunnasta ei tiedä mitään.

Edustajiston toiminnan valvominen kuuluu periaatteessa Ylioppilaslehdelle, mutta sitä ei ole kiinnostanut hoitaa tehtäväänsä. Verkkomedia tulee seuraamaan edustajiston kokouksia ja kertomaan millä perusteilla Patrian vuokrasopimusta puolustetaan tai miksi HYY:llä ei ole kantaa ydinvoimasta. Toinen tavoite on tuoda vaihtoehtoisia käsityksiä opiskelijuudesta vallitsevan, lähinnä sitsaamiseen keskittyvän kuvan tilalle. Ylioppilaskunnan piirissä on jo nyt monenlaista toimintaa ja on surkeaa, että valtakäsityksessä opiskelijoiden toimintamahdollisuudet rajoittuvat perseilyyn joko iltapuvussa tai haalarissa.

Haluatko osallistua teoksellasi verkkomediaamme? Lähetä ideasi allekirjoittaneelle osoitteeseen petri.vaittinen@helsinki.fi, tavoite on antaa vertaispalautetta ja muuta tukea kaikille tekijöille. Julkaisemme teknisen osaamisemme rajoissa kaikkea tekstistä liikkuvaan kuvaan ja äänitaideteoksiin.


14

Euroksi kutsuttu koostumuksen virhepäätelmä Jan Rosenström

Eurokriisin anatomia – mitä globalisaation jälkeen? Heikki Patomäki, Into Kustannus 02/2012 ”Eurokriisin anatomia on ensimmäinen yleistajuinen selvitys, joka purkaa huolellisesti auki Euroopan velkakriisin historian ja todelliset syyt”, mainostaa kustantaja. Idea kirjaan syntyi viime vuonna Suomen Attacin johtokunnassa ja analyysiä viilletään Heikki Patomäen kynällä. Kyseessä on sama henkilö, joka vetää maailmanpolitiikan kursseja valtiotieteellisellä ja joka on tullut opiskelija-aktiiveille tutuksi yliopistouudistuksen kärkkäänä arvostelijana ja myöhemmin Vasemmistoliiton talous- ja maailmanjärjestyssiiven luottoasiantuntijana. Silti Eurokriisin anatomia ei ole pamfletti, ei manifesti, vaan kylmähermoinen diagnoosi maailmassa, jossa Jyrki Katainen selittää naama hiessä jotain sekavaa myrskynsilmistä ja inhimillisestä epävarmuudesta, ja pankin pääekonomisti tarjoaa aina samat hiilitabletit. Tuskin olen ainoa, joka löytää tästä mehukasta ironiaa.

Kirja

on todellakin määrätietoisen yleistajuinen. Jokainen termi ja teoria avataan ja lisäksi viitataan sujuvasti akateemisestikin uskottavaan määrään validia tausta-aineistoa. Hengästyttävää luettavaa Eurokriisin anatomia silti on. Tämä selittyy osin Patomäen motolla ”maailma on koti”. Professorin on siksi avattava talouden – tarkoituksellisesti jargonisoitu – retoriikka ja eurooppalaisen kriisin taustat sekä läpivalaistava

globaali finansialisaatio ja esiteltävä vaihtoehtoinen lääkkeensä globaalikeynesiläisyys. Jotakuinkin mainitussa kunnianhimoisessa järjestyksessä kirja etenee kohti tulevaisuusskenaarioita, jotka onnistuvat olemaan yhtä aikaa sekä visionäärisiä että pessimistisiä.

Patomäki ei peittele lähtökohtiaan. Hänelle Euroopan rahaliitto on aina ollut uusliberaali, friedmanilaisen monetaristinen ja demokratiavihamielinen projekti, 1970-luvulla käynnistyneen finansialisaation ilmentymä. Hän kritisoi silti riisutun analyyttisesti EMU:n perustavan teorian heikkoutta ja liitolle uskollisen retoriikan ristiriitoja. Patomäki ampuu alas poliitikkojen puheissa huolestuttavan usein vilisevät ja aina yhtä ontuvat maailmantalouteen viittaavat kotitalousmetaforat lähtien jo siitä, että jos kotonansa painaa rahaa oman elämänsä rahoituspankkiirina, se on rikollista. Yksi Patomäen keskeisimmistä väitteistä on, että julkinen retoriikka on täynnä kokonaisuuden virhepäätelmiä. Yhtäaikainen kurjistamispolitiikka palkkojen polkemisesta alkaen heikentää kokonaiskysyntää lisäämättä kenenkään verrannollista kilpailukykyä ja siten nostaa yliherkästi reagoivia korkoja ja niin edelleen. Mikä toimii yhdellä, ei aina toimi kaikilla. Kreikan alijäämä liittyy talousveturi-Saksan ylijäämään, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Uusliberaalin teorian rahaunionille luomat odotukset unionin hyödyistä eivät ole realisoituneet. Kasvu on sakannut koko eurohistorian ajan. Syvenevää epätasa-arvoa, hor-

uusliberaalille Eurooppa-projektille Patomäki antaa nykyisillä oireilla parikymmentä hyvin levotonta vuotta elinaikaa.

Kolmas

tulevaisuusskenaario

juvan EU-legitimaation edessä demokratiavihamielestä komissiota, joka avoimesti toivoo sitovansa budjetit kansallisen politiikan ulottumattomiin, voisi taivastella loputtomiin. Eurokriisin anatomian odotukset latautuvat silti loppupuolelle. Onhan kirjan nimessäkin kysymys ”mitä globalisaation jälkeen”. EMU on osa finansialisaatioprosessia, jossa valta ja vauraus valuvat rahaeliitille, joka siten pystyy syytämään sijoitusmarkkinoille yhä enemmän likvideettiä samalla, kun lainamarkkinoille sitoutetaan pienituloisimmatkin kuluttajat. Investointeihin ”rationaalisella” spekulaattorilla ei ole kiinnostusta, koska paisuneilla rahoitusmarkkinoilla voi esimerkiksi velkavivuin tehdä paljon lyhyemmässä ajassa voittoja kuin varsinaisessa reaalitaloudessa. Kehitys hidastuu ja maailmanmarkkinat muuttuvat yhä suhdanneherkemmiksi. Koska Euroopan keskuspankin kädet ovat tiukan monetaristisessa politiikassa lähtökohtaisesti sidotut, EU on vapaiden ja ahkerasti spekuloivien luotonantajien varassa ja velat muuttuvat helposti eurokriiseiksi.

saa toivomaan, että Patomäki olisi säästänyt visiot seuraavaan kirjaan tai lisännyt rohkeasti sivumäärää. Koko kirjaa vaivaa lievä sekavuus, mutta globaalikeynesiläisyys jää karkeaksi hahmotelmaksi. Patomäen globaalikeynesiläisyys perustuu hyvin vapaasti soveltaen John Maynard Keynesin varhaisemmille, Bretton Woods -kompromissia edeltäneille visioille. Hahmotelma pitää sisällään ainakin globaalin, oikeudenmukaisen velkajärjestelyinstituution, globaalin valuutan leikaten siten kannustimia valuuttakeinotteluun ja ennen kaikkea yhteisvastuun ideologian. Näin ollen globaalikeynesiläisyys on ainoa toimiva vihreä visio, joka pystyy kantamaan vastuuta koko maapalloa uhkaavasta ekokatastrofista – ja samalla muodostaa kirjan ainoan planeetan rajalliset resurssit ja heikkenevän tilan huomioivan osuuden.

Yhtenä

Eurokriisin anatomia vastaa epäi-

kolmesta tulevaisuusskenaariosta Patomäki näkee tilannetta ylläpitävän uusliberaalin Eurooppa-projektin jatkumisen jossain, luultavasti pohjoiseurooppalaisemmassa EU-kokoonpanossa. Tälle skenaariolle Patomäki antaa nykyisillä oireilla kuitenkin alle parikymmentä hyvin levotonta vuotta elinikää. Toisena skenaariona Patomäki visioi (suhteellisen) sosiaalidemokraattisen liittovaltion. Tässä tulevaisuuskuvassa habermasilainen, aito demokratia tuodaan EU-järjestelmään finanssipolitiikkaa myöten. Transaktioveroilla ja verokilpailun kieltämisellä hillitään finanssimarkkinoita ja rahoitetaan sosiaalipolitiikkaa. Yhtenäisen markkina-alueen projekti tietyssä muodossa jatkuu. Tälle skenaariolle lähtökohdat ovat huonot, koska kaikki merkillepantavat sosiaalidemokraattiset liikkeet ovat sitoutuneet thatcherilaisen ”välttämättömänä” esiteltyyn uusliberaaliin talouskuripolitiikkaan; vain euron romahdus voi antaa tarpeeksi tilaa politiikalle taloudessa.

lemättä kysyntään aivan toisella tavalla, kuin median turruttavan lyhytjänteinen kriisiuutisointi ja poliitikkojen yhtä nopeasti muuttuvat lausunnot tai nationalistinen populismi, joka on itsessään epävakaan Eurooppa-projektin sivutuote. Siksi uskallan luottaa, että monia Toimenpiteen lukijoita lämmittää, että ”ensimmäisen yleistajuisen selvityksen” ainakin suomeksi teki juuri Attac-aktivisti Heikki Patomäki. Joitakin tosin voi vaivata, ettei ainakaan klassisessa mielessä marxilaiselle talousteorialle riitä tiiviissä paketissa tilaa. Kokonaisuudessaan Eurokriisin anatomia on vuoden ajankohtaisimpia kirjoja.


15 15

Troikan kyydissä

Jaakko Rissanen

Missä luuraa vasemmistolainen EU-politiikka? Eurokriisi ja etenkin Kreikan tilanne on dominoinut poliittista keskustelua viimeisen parin vuoden aikana. Keskustelua on eduskunnassa tunnuttu käyvän lähinnä siitä, missä suuruusluokassa ja millä ehdoilla suomalaiset veronmaksajat osallistuvat ns. troikan (IMF, Euroopan komissio ja Euroopan keskuspankki) neuvottelemiin lainapaketteihin Kreikalle. Kahden lainapaketin välissä Suomen hallitus vaihtui porvaripohjaisesta sateenkaareen, mutta linjassa ei pahemmin nähty muutosta. Hallituksen vasemmistopuolueet ovat kyllä puhuneet sijoittajien vastuusta ja takauksista, mutta kummallisen vähän on kuultu elefantista huoneessa: troikan lainojensa ehtona ajama uusliberalistinen shokkihoito on tuhonnut Kreikan julkisen sektorin. Tämä puolestaan on kasvattanut räjähdysmäisesti työttömyyttä ja köyhyyttä – lyhyesti sanottuna ajanut kreikkalaisen yhteiskunnan täydelliseen umpikujaan. Tältäkö vasemmistopuolueiden toitottama sosiaalinen Eurooppa tosiaan näyttää? Erilaiselta se ainakin näytti ennen eduskuntavaaleja. Niin Vasemmistoliitto kuin demarit suhtautuivat nihkeästi verorahojen syytämiseen pankkien pelastamiseksi. Siitä huolimatta helmikuussa 2012 hyväksytystä 130 miljardin tukipaketista meni saksalaislehti Die Gazetten mukaan 80 % prosenttia Kreikan velkojille, eli Euroopan keskuspankille ja muille pankeille. Samaten Vasemmistoliiton täysin kielteinen suhtautuminen Euroopan vakausmekanismin (EVM) perustamista kohtaan suli ensimmäisen hallitusvuoden kuluessa. Hieman kärjistäen ainoa merkittävä EU:hun liittyvä vaalilupaus, jonka mukaan vasemmistopuolueet ovat toimineet, on paljon toitotettujen lainanvakuuksien hankkiminen. Erityinen arvovaltavoitto vakuuksien turvaaminen oli demareille, joille uhka EU-kriittisempien kannattajien loikkaamisesta Perussuomalaisille on merkittävä. Teatraa-

listen vääntöjen jälkeen allekirjoitetun (yhä osittain salaisen) vakuussopimuksen turvin valtiovarainministeri Urpilainen pystyi kehuskelemaan Suomen tiukasta EU-linjasta, vaikka pohjimmiltaan kyse olikin hieman erilaisesta tavasta järjestellä velanmaksu. Käytännössä vakuuden turvin Suomi luopui mahdollisista lainausjärjestelyistä itselleen saatavista voitoista varmistukseen siitä, että Kreikan päätyessä velkasaneeraukseen se saa osan lainaamastaan rahasta takaisin. Lopputulos voi pitkällä tähtäimellä olla suomalaiselle veronmaksajalle plus- tai miinusmerkkinen, riippuen tilanteen kehittymisestä. Joka tapauksessa taloudelliset vaikutukset ovat suhteellisen pienet: poliittisesti vakuudet tarjosivat hallitukselle keinon äärimmäisen epäsuositun tukipaketin myymiseen kansalle.

Kirjoitan vasemmistopuolueista yhtenä kokonaisuutena, koska käytännössä Suomen hallitus tuntuu toimivan kiistakysymyksissä kahtena blokkina. Toinen näistä muodostuu SDP:stä ja Vasemmistoliitosta, joiden puolelle Vihreät useimmiten päätyy. Toiseen kuuluvat Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja RKP. Näissä blokeissa pääpuolueet pitävät luonnollisesti valtaa, jolloin vasemmisto ja vihreät saavat äänensä kuuluviin lähinnä demareita tukemalla. Hallituksen EU-politiikasta tekeekin astetta käsittämättömämpää se, että tällä demarijohtoisella blokilla on paikkaenemmistö. Hallituksen politiikassa voisi siis kuvitella näkevän jonkinlaista vasemmistolaista painotusta. Mutta ei. Eduskunnassa käytävää EU-keskustelua tuntuu dominoivan kaksi visiota: hallituksen huippukokouksissa tukema tiukemman talouskurin ja armottoman integraation Eurooppa, sekä persujen ”rajat kiinni, pää kuoppaan” -politiikka, jota Keskustan poliittinen ruumis käy välillä nykien komppaamassa. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei näytä olevan esillä, lukuun ottamatta ehkä Anna Kontulan ja parin muun urhean kulkua vastavirtaan.

Lähihistoriasta

löytyisi kuitenkin vasemmistolle napattavaksi vaihtoehtoja troikan ”te leikkaatte, me lainaamme” -shokkipolitiikalle. Argentiinan talouden romahtaessa 2000-luvun vaihteessa uusi hallitus ilmoitti kansan massiivisen liikehdinnän painostamana laiminlyövänsä kansainvälisten velkojensa maksun sekä siirtyvänsä itsenäiseen valuuttapolitiikkaan ja elvyttämään tuloeroja kaventamalla. Kabinettisäätämisen lisäksi myös suora kamppailu toi tuloksia: kansainvälisen pääoman karattua maasta työttömäksi jääneet valtasivat entisiä työpaikkojaan ja pyörittivät niitä yhteisomistuksessa ilman pomoja vähentäen työttömyyttä. Tällainen täysin uusliberalistisen kaanonin vastainen talouspolitiikka johti niin voimakkaaseen kasvuun, että vain kolme vuotta uuden politiikan käyttöönoton jälkeen Argentiina maksoi yksipuolisesti takaisin kaikki velkansa IMF:lle. Islanti taas on tasaisesti elpynyt vuoden 2008 historiallisen laajasta finanssikriisistä punavihreän hallituksen otettua villiksi tulleen pankkisektorin tiukkaan otteeseen ja pidettyä sosiaaliturvasta kiinni. Nyt kun olemme tilanteessa, jossa IMF:n neuvottelijatkin tunnustavat nykyisen leikkauspolitiikan olevan vahingollista Kreikalle, luulisi vasemmistopuolueilla olevan rohkeutta ja visiota vaihtoehdon ajamiseen?

On kuitenkin ehkä epäoikeudenmukaista ja harhaanjohtavaa niputtaa SDP ja Vasemmistoliitto täysin yhtenäiseksi liittoumaksi. Demarit ovat aina olleet innokkaampia EUprojektin syventäjiä. Jopa niin innokkaita, että 2000-luvun alun Euroopan sosiaalidemokratian kultaisten vuosien aikana, jolloin enem-

ainoa merkittävä EU:hun liittyvä vaalilupaus, jonka vasemmistopuolueet ovat pitäneet, on lainanvakuuksien hankkiminen.

mistössä EU-maita oli demarijohto, kylvettiin nykyisen kriisin siemen euron maanisen laajentamisen ja finanssimarkkinoiden yhdentämisen kautta. Vasemmistoliitossa (ja sen edeltäjässä SKDL:ssä) on taas perinteisesti ollut vahvoja EU-vastaisia tendenssejä, jotka tulivat jälleen klassisella tavalla esiin eduskuntaryhmän hajottua hallitukseen mentäessä. Nykyisessä hallituksessa Vasemmistoliitto onkin hyvin pitkälti SDP:n panttivankina, mutta liikaa ymmärrystä ei pidä antaa; hallitukseen mentäessä selvästi tiedettiin mihin ollaan ryhtymässä. Erityisen irvokkaalla tavalla Vasemmistoliiton ristiriitainen asema tuli esille toukokuussa 2012, kun punavihreän Syriza-puolueen nousu Kreikan hallituksen vetäjäksi näytti todennäköiseltä. Tilanne aiheutti Vasemmistoliiton viestinnässä omaperäistä skitsofreniaa: puoluelehti Kansan Uutisissa, jossa oli kuukausia toitotettu troikan lainaehtojen tukemisen ja hallituksen yhtenäisen EU-linjan tärkeyttä, nyt iloitsikin Kreikan kansan vastarinnasta kurjistamispolitiikkaa kohtaan. Puheenjohtaja Arhinmäkikin totesi rehdisti omassa blogissaan Suomen olevan osasyyllinen Syrizan nousun mahdollistaneen epätoivoisen sotkun synnyttämiseen. Salaliittoteorioihin taipuvainen voisikin epäillä, että vasemmiston salaisena strategiana on ajaa eurooppalaiset kaduille sadistisen leikkauspolitiikan avulla, jolloin radikaali vasemmisto nousisi maa kerrallaan valtaan.

On varmaa, että kriisin loppu on vielä kaukana. Monet tehdyt päätökset tulevat vaikuttamaan vuosikymmeniä, ja niiden tarkkaa merkitystä on vaikea ennustaa. Näyttää joka tapauksessa vahvasti siltä, että EU:n syvenevä integraatio tulee pitkälti tapahtumaan markkinoiden ja pääoman ehdoilla. Mutta kriiseissä on aina mahdollisuus radikaaleihin irtiottoihin. Ehkä todellinen vaihtoehto ja haastaja tälle kehitykselle ei tule vain kansallisista parlamenteista tai puoluetoimistoilta, vaan uusista, eurooppalaisista vastarinnan verkostoista.


16

Anarkiaa, demokratiaa ja tyranniaa: järjestötoiminnan arkipäivää Vihreä mielipide

Otto Lehto

Järjestöihin pääsee sisään kuka tahansa, helpos-

ti ja vaivattomasti. Järjestöistä lähteminenkin on helppoa. Järjestöt ovat ihmistä varten. Vai kuinka? Kun ekaa kertaa lähtee mukaan johonkin järjestöön, tuntuu aluksi helposti siltä, että toiminnan raamit ovat jo olemassa. Järjestö pyörii omalla voimallaan. Järjestöä pyörittää joku vapaamuurarien tyylinen taustapiru, nukkemestari. Rahaakin tulee aina jostain. Totuushan on tietysti toinen. Järjestöä pyörittävät sen jäsenet. Järjestö on juuri niin vahva kuin jäsenensä. Järjestön takana ei ole mitään. Järjestö seisoo yksin - ja sen jäsenet seisovat yhdessä. Järjestöä ei tule ajatella kolmannessa persoonassa ne, vaan ensimmäisessä me. Järjestö, se olemme me itse. Järjestö on esimerkki ihmisten vapaasta sosiaalisesta yhteenliittymästä yhteisen edun ajamiseksi. Järjestö on kuin pieni valtio, korporaatio, tai miksei jopa perhe. Onko Järjestö hallinnollisesti anarkia, demokratia vai tyrannia? Raadollisessa mielessä se on anarkia, sillä kuka tahansa voi vaikuttaa sen sisällä suoraan siihen, millä säännöillä se pyörii. Sen säännöt ovat usein uudelleenkirjoitettavissa, ex novo, vuodesta toiseen. Toisaalta se on demokratia, sillä se toimii edustuksellisten elinten (yleensä hallituksen ja vastuutehtävien) kautta, ja sen sisällä noudatetaan äänestyksiä ja enemmistöpäätäntävaltaa. Järjestöstä voi tulla myös tyrannia, jos sen johdossa on henkilöitä, jotka haluavat kaapata itselleen kaiken vallan. Demokraattisesti valitut luottamushenkilöt voivat ylitulkita mandaattinsa. Järjestöelämässä on yllättävän paljon wannabe-diktaattoreita. Harvoin järjestö kuitenkaan tulee tuhotuksi sisältä päin. Yleensä se kaatuu joko ulkoisen paineen, kasvaneen kilpailun, jäsenmäärän hiipumisen tai muuttuneiden aikojen myötä.Järjestöllä on elinkaarensa: syntymänsä, kukoistuksensa ja kuolemansa. Sen elinvoimaisuus riippuu, onnettaren lisäksi, täysin sen jäsenten aktiivisuudesta ja tahdonvoimasta. Ongelmaksi vapaaehtoistyössä nousee jäsenistön ylikuormittaminen ja tästä seuraava järjestöaktiivien väsyminen. Huonosti hallinnoitu järjestö tarvitsee koko ajan uutta verta pitääkseen yllä elinvoimaansa. Vanhat ja väsyneet jäsenet syljetään ulos toisesta päästä vuoden parin hyväksikäytön jälkeen. Opiskelijajärjestöissä tällainen toimii jotenkuten, koska opiskelijoita tulee mukaan toimintaan jatkuvasti. Fuksit - nuo sakkolihan viimeinen muoto - ovat tunnetusti ihanan hyväksikäytettäviä. Silti ylirasittaminen syö ihmisiä ja vähentää intoa osallistua yhteisön kehittämiseen. Terve järjestö ottaa jäsenensä huomioon ja löytää balanssin jatkuvan uudistamisen ja perinteiden vaalimisen välissä. Hyvä, elinvoimainen järjestö luottaa omaan perustuslakiinsa, eli niihin yhteisiin periaatteisiin jotka sen vaihtuvat jäsenet voivat vuodesta toiseen hyväksyä. Yhteiset tavoitteet muodostavat järjestön selkärangan, mutta jäsenet ovat samalla myös oman ruumiinsa kirurgeja. He voivat määritellä uudelleen sen, mistä heidän selkärankansa koostuu. Yhteiset tavoitteet syntyvät yksilöjäsenten anarkistisen tahdonvoiman ja demokraattisen prosessin tuloksena. Paras järjestö onkin yhdistelmä anarkiaa ja demokratiaa - eli radikaalia uudistusvoimaa ja hyväksi todettuja perinteitä ja käytänteitä. Sen kohtalo riippuu meistä kaikista. Kirjoittaja on HYY:n vihreiden varapuheenjohtaja

Karl Marx -seura

Keväällä 1997 perustettu Karl Marx-seura haluaa edistää Marxin ajatteluperinteestä lähtevää tutkimusta ja siitä käytävää keskustelua. Seura pyrkii tarjoamaan vaihtoehtoisia näkökulmia eri tieteenalojen, etenkin taloustieteen ja filosofian, ongelmiin ja haastamaan vallitsevan uusliberaalisen konsensuksen, joka valitettavan usein tuottaa epäpätevää, selitysvoimaltaan heikkoa ja ideologisoitunutta tiedettä. Seura haluaa yhdistää kaikkia niitä, jotka ovat kiinnostuneita dialektisen ajattelutradition ongelmista sekä kriittisestä yhteiskuntatutkimuksesta. Seura ei ole puoluepoliittinen eikä edellytä jäseniltään muutakaan maailmankatsomuksellista sitoutumista. Karl Marx -seura on Tieteellisten seurojen valtuuskunnan (TSV) jäsen vuodesta 2009 alkaen. Syksyn 2012 koittaessa seurassa on n. 160 jäsentä, joista suuri osa tutkija- ja yliopistomaailmasta. Tarkempaa tietoa seuran toiminnasta saa sen kotisivuilta www.marxseura.fi, joilta löytyvät mm. säännöt ja yhteystiedot. Seuran jäseneksi voi liittyä lähettämällä lyhyen sähköpostiesittelyn itsestään puheenjohtajalle tai sihteerille (ks. www-sivuja).


18

Sitoutumattoman vasemmiston vaaliohjelma 2012 Onttojen perinteiden lämmittelystä siirryttävä opiskelijoiden oman kulttuuritoiminnan tukemiseen.

Edunvalvonnan resurssit on turvattava ja kansainvälisistä asioista vastaavan työntekijän toimi palautettava.

1. Demokratiaa! Tällä hetkellä ylioppilaskunnan demokratia on huono vitsi. HYYn toiminnasta ja päätöksistä on tiedotettava opiskelijoille huomattavasti nykyistä paremmin. Kaikista edustajiston kokouksista on lähetettävä jäsenille tiedote. HYYn on selvitettävä mahdollisuuksia lisätä suoraa demokraattista päätöksentekoa nykyisen läpinäkymättömän välillisen mallin sijaan. Tärkeimmistä ylioppilaskunnan toimintaa mullistavista asioista on aina päätettävä jäsenäänestyksellä.

2. Edunvalvontaa! HYYn tärkein tehtävä on valvoa opiskelijoiden etua yliopistolla ja yhteiskunnassa. HYYn tekemä edunvalvonta on myös kansallisesti merkittävää, sillä Suomen ylioppilaskuntien liiton resurssit ja pätevyys ovat rajalliset. Viime vuonna tehtiin edunvalvonnan kannalta tuhoisia päätöksiä, joiden aiheuttamat vahingot on korjattava. Edunvalvontatyöhön on annettava tarpeeksi resursseja ja kansainvälisistä asioista vastaavan työntekijän toimi on ehdottomasti palautettava.

3. Jäsenmaksua ei saa korottaa!

Jäsenmaksua ei ole mitään syytä korottaa nykytilanteessa. Jos taloustilanne heikkenee, budjetti on tasapainotettava ensisijaisesti leikkaamalla menoja.

Liiketoiminnan eettiset periaatteet eivät saa olla pelkkiä korulauseita mainoksissa ja nettisivuilla, vaan ne on toteutettava käytännössä.

Jäsenmaksun korottamiseen ei ole mitään syytä tässä taloustilanteessa. Mikäli tilanne heikkenee, talous on tasapainotettava ensisijaisesti vähentämällä menoja eikä korottamalla jäsenmaksua. Jäsenmaksua ei saa korottaa vain HYYn säästöpossun eli käyttörahaston kartuttamiseksi. Pitkällä tähtäimellä tavoitteena pitää olla kaikkien toimintamenojen kattaminen liiketoiminnan tuotoilla, jolloin jäsenmaksusta voidaan luopua.

4. Megafoni käyttöön! HYY on ainoa taho, joka saa yliopiston opiskelijoiden äänen kuuluviin yhteiskunnassa. Ylioppilaskunta ei ole erillinen saareke, vaan aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Siksi HYY ei voi keskittyä vain suoraan opiskelijoita koskeviin asioihin, vaan sen on kyettävä ottamaan kantaa laajemminkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ylioppilaskunnalla on vaikutusvaltaa, jota ei saa jättää käyttämättä! Asioihin voi vaikuttaa vain ottamalla niihin voimakkaasti kantaa. HYYllä pitää olla rohkeutta ottaa selvä kanta myös asioihin, joista ei vallitse opiskelijoiden keskuudessa täydellistä konsensusta.

5. Parempaa liiketoimintaa! HYY Yhtymä on olemassa ylioppilaskuntaa varten eikä ylioppilaskunta Yhtymää varten. Liiketoiminnan eettiset periaatteet eivät saa olla pelkkiä korulauseita mainoksissa ja nettisivuilla, vaan ne on toteutettava käytännössä. HYYn ei pidä harjoittaa liiketoimintaa eettisesti kestämättömien yritysten kuten asekonserni Patrian kanssa. HYYn liiketoiminnan hallituspaikoilla sukupuolikiintiöt on säilytettävä. Yhtymän tuloskunto on saatava paremmaksi, jotta suurempi osa ylioppilaskunnan toimintamenoista voidaan kattaa liiketoiminnan tuotoilla.

6. Järkevää järjestöpolitiikkaa!

HYY voi saada opiskelijoiden äänen kuuluviin vain ottamalla asioihin voimakkaasti kantaa.

Asumisen hinta on saatava alas ja asuntotuotanto kasvuun. Sosiaalija terveyspalvelut turvattava.

riittävät resurssit yliopistoille turvattava. Korkeakoulujen hakujärjestelmien uudistus, joka tekee opiskelualan vaihtamisen vaikeammaksi, on peruttava. HYYn pitää parantaa hallinnon opiskelijaedustajien yhteistyötä ja tukemista, jotta hallopedit pystyvät puolustamaan opiskelijoita nykyistä tehokkaammin. Yliopisto yrittää esiintyä täysin epäpoliittisena toimijana, vaikka monet koulutuspolitiikkaa ja yliopistoa koskevat päätökset ovat selvästi poliittisia. Niiden poliittisuus on tuotava avoimesti esiin ja asioista on käytävä keskustelua oikeilla nimillä. Yliopiston pitää rohkaista opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteiskunnallista aktiivisuutta eikä pyrkiä rajoittamaan sitä kuten nykyään. Poliittisille opiskelijajärjestöille saatava yhtäläiset oikeudet toimia yliopistolla.

8. Perustulo! HYYn pitää asettua nykyistä voimakkaammin tukemaan riittävän korkeaa perustuloa, joka takaisi kohtuullisen toimeentulon kaikissa elämäntilanteissa. Perustulo ratkaisisi monet nykyiseen perusturvajärjestelmään liittyvät epäkohdat ja tekisi nykyisen puutteellisen opintotukijärjestelmän tarpeettomaksi. Sairaslomakorvauksen saaminen KELAsta on tehtävä opiskelijoille nykyistä helpommaksi. Opiskelijoita ei saa pakottaa ottamaan opintolainaa kesäisin toimeentulotuen saamiseksi. Erityisesti perheellisten opiskelijoiden asemaa on parannettava. Lapsilisät eivät saa pienentää toimeentulotukea. HYYn pitää turvata lapsiparkin toiminta myös tulevaisuudessa.

9. Inhimillinen metropoli! Pääkaupunkiseudun kunnat on yhdistettävä, jotta aluetta voidaan kehittää järkevästi nykyisen hyödyttömän kilpailun sijaan. Helsingin onnetonta asuntotilannetta on parannettava lisäämällä kaavoitusta ja luopumalla järjettömistä autopaikka- ja keskipinta-alasäädöksistä. Kaupungin on lisättävä merkittävästi omaa vuokra-asuntotuotantoaan. Santahamina, Malmin lentokenttä ja muut hyödyttömässä käytössä olevat alueet on otettava asuinkäyttöön. Hyvinvointipalvelut on turvattava kaikille kansalaisille ja sosiaali- ja terveyspalveluiden alibudjetointi on lopetettava.

10. Hiilineutraali Helsinki! Suomen ja Helsingin on oltava edelläkävijöitä ilmastonmuutoksen torjumisessa. Tuulivoimaa maalle ja merelle! Pääkaupunkiseudulla on otettava tietullit viipymättä käyttöön ja niistä saadut rahat käytettävä julkisen liikenteen kehittämiseen. Lisää raideliikennettä ja pyöriä, vähemmän autoja! Julkinen liikenne on muutettava vähitellen maksuttomaksi. Rakentamisen energianormeja on kiristettävä ja rakentamisen pitää keskittyä raideliikenteen varrelle. Suomeen ei pidä rakentaa lisää ydinvoimaloita eikä Helsingin Energian pidä osallistua niiden suunnitteluun. HYYn on muodostettava oma ydinvoimakanta.

Ylioppilaskunnan piirissä toimivat järjestöt ovat elintärkeä ja tavallisille opiskelijoille tutuin osa ylioppilaskuntaa. On tärkeää, että HYY tukee järjestöjä etenkin tajoamalla tiloja niiden käyttöön ja tukemalla järjestötoimijoita esimerkiksi koulutuksen avulla. Järjestöjen käytössä olevien tilojen määrä tulee säilyttää nykyisellään. HYYn on kohdeltava erilaisia järjestöjä tasapuolisesti. Suorien taloudellisten tukien on aina aidosti parannettava järjestön toimintamahdollisuuksia, ja järjestöjen on pyrittävä suurempaan taloudelliseen omavaraisuuteen. Suoria taloudellisia tukia on maltillisesti pienennettävä.

11. Unicafé!

7. Tiukempi linja koulutuspolitiikkaan!

Tällä hetkellä HYYn kulttuuritoiminta on ylhäältä päin ohjattua, eivätkä järjestetyt tapahtumat kiinnosta opiskelijoita. Neukkumeiningistä on siirryttävä opiskelijoiden oman kulttuuritoiminnan tukemiseen. Yhteisen rahan syytäminen turhiin perinteisiin kuten Floran päivään on lopetettava.Vuosijuhlat on jatkossa pidettävä joka viides vuosi tai muutettava rennommaksi tapahtumaksi, josta olisi hupia myös opiskelijoille.

HYYn on vaikutettava nykyistä voimakaammin yliopiston päätöksentekoon ja valtakunnalliseen koulutuspolitiikkaan. Opetuksen laatua heikentäviin uudistuksiin ja suunnitelmiin ei pidä alistua, vaan niitä vastaan on taisteltava ärhäkästi. Lukukausimaksukokeilut kansainvälisille opiskelijoille pitää lopettaa heti kaikkialla Suomessa. Jäädytetty yliopistoindeksi on sulatettava välittömästi ja

Jokaisen Unicafe-ravintolan on tarjottava joka päivä ainakin yksi täysin vegaaninen lounasvaihtoehto. Kasvisruoan monipuolisuutta ja ravintoarvoja on parannettava, ja siitä on tehtävä houkutteleva vaihtoehto muillekin kuin kasvissyöjille. Eettiset ja ympäristökysymykset on otettava Unicafen toiminnassa tosissaan. Törkeimmistä tehotuotannon ilmentymistä on luovuttava kokonaan ja Unicafeissa on tarjottava vain reilun kaupan kahvia ja teetä.

12. Kulttuuria!


19 19

Sitoutumaton vasemmisto eli Sitvas on yliopistossa viihtyvä, iloisesti puolueisiin sitoutumaton kansalaisjärjestö. Sitvas taistelee niin kaduilla kuin kabineteissakin feminismin, demokratian, ekologisen vallankumouksen, toimeentulon sekä oikeudenmukaisen yliopiston ja maailman puolesta. Yhdessä järjestämme porvarin kiusaksi keskustelutilaisuuksia, mielenosoituksia, opintopiirejä ja kulttuuritilaisuuksia, unohtamatta toverillista hengausta. Liity sähköpostilistalle ja tule mukaan toimintaan!

Sitvasin vuosi 2012:

Vuosikokous 25.1. Täysinpalvellut vuoden 2011 hallitus antoi tilaa uudelle, mukana runsaasti uusia tyyppejä!

Talviseminaari Läyläisissä 10.-12.2. Uuden hallituksen ja toimijoiden initiointi järjestön saloihin. Paljon stormausta, hengausta, syömistä ja saunomista. Menossa mukana myös pahvi-Sauli! Uusien ilta 22.3. Ruokaa, viiniä, uusia tyyppejä ja politiikkaa! Kasviskekkerit 25.3. Sitvas mukana järjestämässä vuosittaista kasvisruokatapahtumaa Uudella ylioppilastalolla. Perustulolukupiiri aloittaa 26.3. Puolueiden perustulomallien tarkastelua ja perustulokeskustelun analysointia. Mitä eroa on perustulolla ja kansalaispalkalla? Tuleeko perustulon olla kustannusneutraali?

Avoin Kupoli 5.4. Vapaata hengausta, ilmaista ruokaa sekä lautapelien pelaamista hyvien tyyppien kanssa. Kenen joukoissa seisot? 19.4. Eksku Amos Andersonin poliittisen taiteen näyttelyyn. Vappumarssi 1.5. Sitvas mukana perinteisellä vappumarssilla, tällä kertaa mukaan ehti myös lippu! Thank you for the music 4.5. Eksku Kiasmaan. Punainen kookos: Perustulo 9.5. Sitvasin Punainen Kookos -keskustelutilaisuuksien sarja sai jatkoa, mukana keskustelussa HYYn hallituksen ja Vasemmisto-opiskelijoiden edustajia.

Ravintolapäivä 19.5. Lal Bandar -vegaaniravintolassamme huhkittiin hiki hatussa, vesi kielellä ja tunnelma korkealla!

Mannerheim-piknik 4.6. Puolustusvoimain lippujuhlan kunniaksi pidetyllä perinteikkäällä piknikillä nautittiin hyvästä säästä ja seurasta sekä kiljun ja valtiollisten symbolien tehokkaasta tuhoamisesta.

Tulossa syksyllä Avajaiskarnevaalit Sitvas pitämässä pöytää ja esittelemässä toimintaansa yliopiston avajaisissa. Illalla jatkot Kupolissa! Uusien ilta 18.9. Tervetuloa uusien iltaan Kupoliin! Luvassa Sitvasin esittelyä, ruokaa ja viiniä. Edustajistovaalien varsinaiset äänestyspäivät 6.7.11. Lisäksi tulossa myös perinteinen sieniretki, lukupiiri, teatterieksku ja paljon muuta! Katso tarkemmin: sitvas.fi!


Toimenpide 2012  

Toimenpide 2012

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you