3 minute read
Esipuhe: Tylsä tuottajayhteisö?
i
Esipuhe: Tylsä tuottajayhteisö?
Advertisement
Kirjan nimi SER-kele! on Kiroilevan siilin piirtäjän, sarjakuvataiteilija Milla Paloniemen oivallus, ja se on ollut osa sähkö- ja elektroniikkaromun kierrätyksen kuluttajakampanjointia 2010-luvulla. Kaikessa huvittavuudessaan se kuvaa mainiosti myös sähkö- ja elektroniikkaromun kierrätyksen historiaa monesta näkökulmasta: niin kaikkien sääntöjen edessä ihmettelevän kuluttajan kuin takuuvarmasti kierrätyksen ammattilaistenkin. Oma roolinsa kierrätyksessä on esimerkiksi tuotteita valmistavilla ja maahantuovilla yrityksillä (tuottajilla), niiden tuottajavastuusta huolehtivilla tuottajayhteisöillä sekä lain ja asetusten noudattamista valvovalla viranomaisella.
Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden tuottajayhteisö ei kenties lähtökohtaisesti herätä intohimoja. Mikä se ylipäätään on? Mitä se tekee, mistä se on vastuussa, ja miksi? Henry Nygård on tutkinut ja kirjoittanut laajasti yhdyskuntajätehuollon historiasta, ja itse olen kirjoittanut kolme kierrätykseen, kierrätysraaka-aineisiin (tai uusioraaka-aineisiin)1 ja kiertotalouteen liittyvää, järjestö- ja yritysmaailmaan sijoittuvaa historiateosta Kiertotalouden ytimessä (2017), Paperisielut (2019) ja Me saamme maailman riittämään (2020). Kierrätyksen historiaa sivuavat myös monet yrityshistoriat, joskaan eivät välttämättä tietoisesti.
Kierrätyksen, kiertotalouden ja kierrätettävien raaka-aineiden historia
Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden määrä alkoi merkittävästi lisääntyä suomalaisten kodeissa 1970–1980-luvuilla. Kuvassa Saloran elektroniikkatehtaan tehdassali Salossa vuonna 1973. Kuva: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, V.K. Hietasen kokoelma, V.K. Hietanen, 1973.
on kaikkea muuta kuin tylsää, ja se sisältää ideologiaa, taisteluita, kunniaa ja vahvoja persoonia. Jäte, tai kierrätysraaka-aineet kuten romu ja keräyspaperi, herättävät intohimoja niiden parissa työtä tekevissä ja ovat myös varsin värikäs ja sähäkkä miljoonabisnes. Suomalainen keräyspaperi on laadultaan kestävää, ja sitä viedään myös ulkomaille. Pöytälaatikoissa lojuvissa kännyköissä on alumiinia, hopeaa, kuparia, kultaa ja muun muassa kobolttia, joista jälkimmäisin on luokiteltu kriittiseksi raaka-aineeksi.
Yhdeksi osaksi kokonaisuutta asettuu tuottajavastuu ja sen tehtävä osana kiertotaloutta ja muun muassa Euroopan unionin uutta vihreän kehityksen ohjelmaa. 2 Käsissäsi oleva pieni historiateos kertoo vasta 20 vuotta täyttäneestä tuottajayhteisö Sertystä, mutta kokoaa samalla yhteen sähkö- ja elektroniikkaromun tuottajavastuun kokonaisuutta. Teos asettaa määrältään jatkuvasti kasvavan SE-romun omaan lokeroonsa kotimaisessa kierrätyksen historiassa, unohtamatta silmäystä kansainväliseen kenttään. Serty on hippunen isossa kuviossa, mutta eri tuotteiden tuottajayhteisöjä on paljon, ja niiden olemassaolo on määritelty laissa kansainvälisellä tasolla. Kehitys on myös viemässä suuntaan, jossa tuottajayhteisöjen asema saattaa olla yhä kiristyvien ympäristölakien myötä vahvistumassa. On tärkeää avata niiden syntyhistoriaa ja alkuvuosien kehitystä.
Aalto-yliopiston metallurgian laitoksella tutki- Kierrätysraaka-aineet ovat taankin elektroniikkaromun kierrätystä professori maapallon elinkelpoisuuden Ari Jokilaakson johdolla. Romumetallin kierrätys ja täällä elävien lajien ei ole ainoastaan metallien keräämistä, vaan niitä hyvinvoinnin ytimessä, käytetään metallurgisissa prosesseissa, mistä hyötyy vaatimattomasti ilmaisten. pitkällä tähtäimellä myös romua käyttävä teollisuus.3 Jyväskylän yliopiston uudella koelaitoksella otetaan talteen arvokkaita ja harvinaisia maametalleja SE-romun tietyistä komponenteista. Projektia johtaa kemian kiertotalouden professori Ari Väisänen.4 Tällainen kehitys on erittäin ilahduttavaa. Toivon ja oletan, että myös kierrätyksen ja kiertotalouden historia saa yhä enemmän huomiota ja pienistä puroista syntyy vähitellen jokia, järviä ja meriä. Sen lisäksi että kamppailemme ilmastonmuutosta vastaan ja otamme vastuuta
omista tekemisistämme, voisimme katsoa yhä enemmän historiaan ja ottaa sieltä mallia. Aiheeseen liittyvää tutkimusta on edelleen (kansainvälisestikin) vähän, mutta määrä on kasvussa, ja uskon sillä vähitellen olevan yhä enemmän vaikutusta kestävään kehitykseen tulevaisuudessa.
Haluan kiittää Sertyn Ilona Kytöä ja Arto Puumalaista, jotka kumpikin tekivät kaikkensa järjestääkseen minulle mahdollisimman hyvät työolosuhteet Sertyn toimistolta arkiston läheisyydestä. He auttoivat kaikin tavoin niin oma-aloitteisesti kuin pyydettäessä, kun etsin tai tarvitsin jotain tutkimukselle tai työnteolle tärkeää. Näinä tautisina aikoina annan suuren painoarvon myös sille, että itsenäisesti ja yksinäisesti työskentelevälle tutkijalle soitetaan pandemian keskellä ja kysytään, mitä sinulle kuuluu, miten voit, tarvitsetko jotain. Lisäksi haluan kiittää kaikkia haastattelemiani ja muulla tavoin lisätietoa antaneita henkilöitä, joiden nimet löytyvät kirjan lopussa olevista liitteistä. Potentiaalisia haastateltavia olisi ollut enemmänkin, mutta raja on aina vedettävä jonnekin. Tuottajavastuuta useista eri suunnista katsovat haastateltavat ovat auttaneet minua hahmottamaan sähkö- ja elektroniikkaromun alaa kokonaisuutena, ja sitä kautta olen toivottavasti voinut tuoda myös lukijan eteen useita näkökulmia punnittaviksi ja pohdittaviksi. Vielä lähetän lämpimät kiitokseni Marika Kaarlelalle taittotyöstä ja Sara Lavikaiselle käsikirjoituksen oikoluvusta. Heidän kanssaan olen aiemminkin saanut tehdä yhteistyötä. Kiitos myös kuvittaja Veikko Laaksoselle oivaltavista piirroksista.
Tuusulassa marraskuussa 2020 Kati Toivanen
v k
(jolla oli vielä hetki sitten pöytälaatikossa kolme vanhaa puhelinta ja kaksi läppäriä, siivouskomerossa rikkinäinen imuri ja keittiön alakaapissa rikkinäiset hiuskiharrin ja sähköhammasharja. Nyt ne kaikki on viety keräyspisteeseen.)
2000-2004
Jo 1940- luvulla Helsinkiin perustetun Radio-Mikron myymälän valikoimaa 1970-luvulla. Kyseisellä vuosikymmenellä yleistyivät kasettisoittimet, väritelevisiot ja autosoittimet. Kuvan liike, Radiokuoppa, sijaitsi Yrjönkadulla numerossa 32. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja tuntematon CC BY 4.0.
