Minun reittini Näyttelijä Antti Laukkarinen ei tiennyt vielä teininä mikä hänestä tulee isona. Nuorimies eteni omaa kiinnostustaan kuunnellen harrastajateatterin ja työväenopiston kautta opintoihin, jotka toivat ammattiin. Ei kenenkään perässä, vaan omin jaloin, omaa polkua. ”Muistan lapsuudesta joitakin hämäriä muistikuvia teatterista. Peter Pan lensi – ja se oli pienelle minulle valtavan ihmeellistä. En ole kotoisin mistään kulttuuriperheestä, eli ihan omaa polkua tässä on saanut taivaltaa. Ala-asteella opettaja antoi meidän välitunnilla harjoitella itse keksimiämme näytelmiä, joita sitten perjantaisin esitettiin muulle luokalle. Nehän oli tietysti ihan älyttömiä pläjäyksiä, mutta olimme todella innossamme ja treenasimme hulluna. Ala-asteella esiinnyimme jossain juhlassa Kiss-yhtyeenä. Farkkutakit oli täynnä bändien merkkejä ja tietysti aurinkolasit päällä. Kaikki soittimet oli lavalla, mutta musa tuli lavalla olevasta mankasta. Se oli aivan päräyttävä kokemus. Lapsena oli todella arvokasta, että opettaja antoi meille tilaa tehdä kaiken itse. Teininä ei ollut hajuakaan mikä minusta tulee isona. Yläasteella iski joku häveliäisyys, eikä esiintyminen tuntunut luontevalta. Tilanne muuttui lukiossa, jossa perustettiin uusien kavereiden kanssa bändi; Puskutraktors. Minusta tuli rumpali. Myöhemmin se bänditouhu meni omien biisien ja keikkailun myötä aika pitkällekin. Teatteri oli edelleen taka-alalla, mutta keikkailun myötä esiintymisen ilo tuli takaisin ja nautin suunnattomasti keikoilla yleisön edessä soittamisesta. Kirjoitin ylioppilaaksi 1995. Lukion jälkeen menin sivariin päiväkotiin, jonne jäin muutamaksi 14
vuodeksi töihinkin. Tämän jälkeen haahuilin erilaisissa taide-, media ja elokuvapajoissa. Se oli jonkinlaista etsikkoaikaa. Sattumien kautta eksyin erääseen työväenopiston teatterihankkeeseen. Siellä tehtiin puolen vuoden ajan näyttelijäntyön harjoitteita ja näyttämölle harjoiteltiin antiikin klassikko Lysistrate. Nautin suunnattomasti koko siitä prosessista ja se oli myös hyvin opettavaista. Noihin aikoihin pääsin myös Helsingin Kellariteatteriin pääsykokeiden kautta. Oli uskomaton riemu tulla valituksi. Näyttelin siellä useassa jutussa ja ”Klitsusta” tuli kuin toinen koti. Niinä aikoina hain pari kertaa Teatterikorkeakouluun, koska alkoi selkeästi vahvistua tunne, että tämä se on mitä haluan tehdä. Kellariteatterissa oli tuttuja, jotka opiskelivat Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa teatteri-ilmaisun ohjaajiksi. Aloin kiinnostua myös siitä vaihtoehdosta, ja kun vuonna 2001 Stadiassa tuli haku erilliselle esiintyjä/näyttelijälinjalle neljäksi vuodeksi, hain ja pääsin sisään. Opiskelijaelämän aloittaminen oli suuri muutos elämässäni monella tavalla. Tärkeintä oli, että nyt alkoi neljän vuoden mittainen opiskelu teatterialalla, johon olin rakastunut. Tämä vuosikurssimme oli kokeilu erillisestä näyttelijäluokasta, jota ei ollut aikaisemmin koulussa ollut. Päivittäisen opiskelun lisäksi harjoittelin ja esiinnyin iltaisin vanhempien vuosikurssilaisten opiskelijatöissä. Se oli mielestäni parasta
mahdollista oppimista - oppimista tekemisen kautta. Oma tapani työskennellä ja rakentaa roolia alkoi hiljalleen kehittyä opiskelujen edetessä. Ensimmäisellä vuosikurssilla tehtiin Euripideen Medeia ja esitys valittiin Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon. Tuntui huikealta päästä festareille ja se oli muutenkin tärkeä nostatus opiskelujen alkuvaiheessa. Meillä oli luokassa todella hyvä henki ja vuosien varrella koettiin paljon yhdessä. Työharjoittelun tein Turun kaupunginteatterissa Kauppamatkustajan kuolemassa. Opin paljon, kun vaan tein ja tein ja tein... Kouluaikana tehtiin Teatteri Pensaan kanssa kesäisin monien viikkojen mittaisia Suomen kiertueita. Keikkabussissa kulki viitteelliset lavasteet ja teatteria esitettiin ulkona, paikoissa joissa sitä ei tavallisesti nähty: esim. Utsjoen tuntureilla, pienten koulujen pihoilla, järvien rannoilla ja Venäjällä Vienan Karjalassa kierrettiin pienissä kylissä. Kuusi viikkoa putkeen kesällä Hangosta Utsjoelle ja itärajan taakse. Ne oli aivan mielettömiä reissuja. Teatteri ja näytteleminen on jollain tavalla sykkinyt sisälläni aina ja hyvä palaute on kannustanut eteenpäin. Varsinkin nuorelle minulle nuo positiiviset palautteet ovat toimineet erittäin tärkeinä kannustimina. Kun valmistuin Stadiasta 2005 teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, tuntui päästötodistus harhaanjohtavalta. Olin opiskellut näyttelijäntyötä ja näytellyt monissa produktioissa neljän vuoden ajan. Pedagoginen kokemukseni oli olematonta, mutta silti minulla oli todistus teatteri-ilmaisun ohjaamisesta. Koin itseni näyttelijäksi ja koulun jälkeen oli paljon sisäistä pohdintaa työidentiteetin kanssa. Asia ratkesi kuin it-
