Teatteria kännykkään - Instaan - Faceen - kaikkialle

Kymmenen kysymystä digitaiteilija Maria Oivalle

1. Eikös teatteri ole tarkoitettu ihmiseltä ihmiselle esitettäväksi eli onko se enää teatteria, kun siihen tulee tekniikkaa väliin?

Mikä tekee teatterista teatteria? Jos katsomme tyhjää näyttämöä, joka on nimetty esitykseksi, eikö se ole teatteria? Onko John Cagen 4’33” musiikkia, kun alat kuulla tyhjyydessä ääniä? Kuulostaa saivartelulta, mutta on oleellista tässä yhteydessä ajatella mikä tekee teatterista teatteria. Ajattelen digitaalista teatteria kohtaamisen kautta: esitys kohtaa katsojan. Kun esityksen tietyt prinsiipit täyttyvät, se on minulle teatteria, oli se digitaalista tai ei. Kaikilla on toki oikeus ajatella miten ajattelee. Ei äitini äiti pitänyt aikoinaan Beatlesia musiikkina. On tyypillistä ihmiselle, että uutta vierastetaan.

Meidän täytyy asemoida itsemme maailmaan, todellisuuteen ja universumiin. Teatteri, näyttämö on aikoinaan syntynyt tarpeesta selittää maailmaa ja ihmisyyttä, yhteisö on kokoontunut näyttämön ääreen katsomaan itseään. Myytit ovat syntyneet tarpeesta selittää miten ihminen on tullut tähän maailmaan. Miksi on pilviä? Mikä on elämisen tarkoitus? Miksi olemme sellaisia kuin olemme? Samassa yhteydessä voi pohtia myös sitä, kuka on taiteilija. Onko se meriittejä saavuttanut ja korkeasti kouluttautunut ihminen vai ihminen, joka sanoo olevansa taiteilija.

2. Jos teatteriryhmämme haluaa ottaa digitaalisen teatterin haltuun, mitä pitää tehdä, mistä aloittaa?

Ensimmäinen mahdollinen kysymys on: mikä on esityksen sisältö, mikä on se tarina tai näytelmä tai teos, joka halutaan luoda. Toi-

Kuva: Stein Valkoinen

MARIA OIVA

• Kotimaassa ja kansainvälisesti työskentelevä teatteriohjaaja, esitys- ja mediataiteilija.

• Viime vuodet Oiva on kehittänyt digitaalisen näyttämön konseptia. • Tehnyt uraauurtavaa taiteilija- ja taidelähtöistä tutkimus- ja kehitystyötä #digiteatterissa. • Hänellä on pitkä kokemus esityksistä, joissa katsojan kehollinen kokeminen on keskiössä.

• Palkittu TINFO-palkinnolla vuonna 2019.

nen mahdollinen kysymys on: mitä alustaa halutaan käyttää.

Kohdeyleisöajattelua on pakko tehdä jonkin verran, koska esimerkiksi sosiaalista mediaa käytettäessä digiteatterin näyttämönä, on tarpeen ymmärtää, ketkä kyseistä somea käyttävät. Jos tehdään vaikka Tuntematon sotilas mahdollisimman klassisella tavalla ja pyritään tavoittamaan sotaveteraanien lapsia, on Facebook hyvä alusta. Jos taas halutaan tavoittaa teinit, käytä jotakin muuta somea. Siis, toimi sillä alustalla, missä yleisösi on.

Digitaalista näyttämöä täytyy ensin testata, kuten fyysistäkin näyttämöä. Miten lujaa minun pitää puhua, mihin katsoa jotta katsoja näkee kasvoni, miten esitys valaistaan, millaiset puvut halutaan, mitä haluamme viestiä? Pitää opetella käyttämään sitä näyttämöä, mitä halutaan käyttää. Tutkikaa miten mikäkin alusta toimii – TikTok, Facebook, Instagram, YouTube, WhatsApp…

3. Millainen teatteri toimii digitaalisena? Toimiiko jokin paremmin kuin jokin toinen?

Kutsun kaikki mukaan miettimään tätä, koska meillä on tästä vielä suhteellisen vähän tietoa ja kokemusta. Suurimmalla osalla meistä on kuitenkin kokemus siitä, miltä tuntuu istua ruudun ääressä. Ajatellaan konkreettisesti: jos esitys on tarkoitettu katsottavaksi puhelimelta, on sen näyttämö tosi pieni. Instagramin kuvaruutu on neliön mallinen. Ne rajaavat jotakin pois samalla tavalla kuin fyysisessäkin näyttämössä on omat rajoituksensa. Mutta, on vaikea nimetä mitään sellaista, mikä ei missään nimessä toimisi.

4. Jos on kertakaikkiaan liveteatterissa täysin kiinni ja jumissa, eikä pysty tekemään digiloikkaa edes ajatuksissaan, millaista houkutusnamua tarjoaisit uuden ajattelun herättelemiseksi?

Tarjoaisin uteliaisuuden namua. Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea ja on terveellistä tunnistaa jos joku ei ole mun juttu. Kenellekään en tosin suosittele, että kategorisesti toteaa, että jokin on paskaa näkemättä sitä. Se ei ole hedelmällinen lähtökohta etenkään taiteilijalle.

Uteliaisuus on hyvä, ja ihan riittävä lähtökohta. Mitä digitaalisuus voisi mahdollistaa, mitä uutta tai lisää se antaisi, jopa enemmän kuin fyysinen näyttämö.

Sen me menetämme, ettemme oli ”lihassa” samassa tilassa, mutta mitä se lihassa oleminen sitten tarkoittaa?

Ajatellaanpa läsnäoloa. Olen itse fyysisen läsnäolon ihminen, en ole diginatiivi, enkä ole sitä mieltä, että digitaaliset näyttämöt korvaavat fyysisen. Mutta digitaalinen kohtaaminen on ihan oikeaa kohtaamista, vain erilaista kuin fyysinen. Olen kokenut myös paljon syvempiä kohtaamisia digitaalisesti kuin fyysisesti. Hyvin intiimejä, koskettavia, tosia. Fyysisessä tilassa oleminen ei automaattisesti tarkoita sen ”todempaa” kohtaamista.

Sosiaalisen median pointti on kohdata, keskustella ja olla ihmisten kanssa sosiaalisesti. Teatterissa on merkitykseltään paljon samaa. Some mahdollistaa yleisön välisen kommunikaation, keskustelemisen esityksen sisällä ja vuorovaikutuksessa olemisen uusilla tavoilla – osin jopa mielekkäämmillä. Uusia yleisöjäkin kannattaa miettiä. Suurin osa alle kolmikymppisistä elää digitaalisessa todellisuudessa. He ovat läsnä siinä koko ajan, samoin kuin fyysisessä todellisuudessa. Jos halutaan jalkautua sinne missä nuoret elävät, pitää nöyrtyä, eikä se ole myönnytys tai kompromissi. Tätä uutta asiaa pitäisi nöyrästi tutkia, mutta olla samalla kriittinen – kysymällä, kokeilemalla ja neutraalisti tutkimalla.

5. Kummalle arvelet digitaalisuuden haltuunottamisen olevan vaikeampaa – katsojalle vai tekijälle?

Tekijälle. Ihan ehdottomasti. Itse teen perinteistä teatteria mutta myös esitystaidetta tosi paljon. Olen 15 vuotta tehnyt esityksiä, jotka tapahtuvat kaduilla, iholla, mielissä. Minulle näyttämönä voi toimia vaikka ihmisen tietoisuus. Näyttämöitä on monenlaisia ja kun me ammattitaidolla kehystämme sen mihin katsoja on tulossa, he tulevat ihan mielellään. En ole kohdannut esitystä, joka olisi ollut muotonsa kautta liian vaikea. Meidän pitää osata kertoa mikä tämä esitys on. Katsoja miettii haluaako osallistua siihen vai ei.

6.Ihminen oppii esimerkilläkin aika lailla. Annapa muutamia digiteatterin haltuunottaneita tahoja, joiden esityksiä suosittelisit luuraamaan.

Vapaita taiteilijoita on, jotka tekevät, kuten näyttelijä Topi Kohonen tekee monologia Instagramiin. Karanteeniteatteri striimaa näyttämöesityksiä, mikä sekin on jo iso askel. Monet teatterit ovat alkaneet tehdä samaa. Koronankohottamat teki omat kokeilunsa digiteatterista. Yksilöt tekevät tällaisia. Englantilainen mediataideryhmä Blast Theory, on tehnyt tätä 20 vuotta.

Oleellinen kysymys on nyt pitkäjänteisen, varta vasten digitaalista alustaa varten tehdyn teatterin kehittäminen ja mahdollistaminen. Toivoisin pääseväni tekemään näytelmätekstiä Zoomiin. Näytelmäteksti kirjoitettaisiin suoraan tätä alustaa varten. Hyödynnettäisiin kamerakulmia, monikameraa, leikkausta, zoomia… mutta se tarvitsee tuotantoresursseja. Näen tässä kuitenkin aivan valtavirtataiteen mahdollisuuden, teatterin ja elokuvan välimaastoon. Se voisi olla viihteellinen, kokeellinen.

7. Onko digiteatterin tekemisessä joitakin perustavaa laatua olevia lainalaisuuksia, joita ei ole perinteisessä teatterissa?

Ohjaajan työssä hahmotan, että minun pitää ymmärtää riittävästi lavastamisesta, valosuunnittelusta ja niin edelleen – toki kaikki eivät ajattele näin, mutta kun lähdetään tekemään digiteatteria, pitäisi tarpeellisesti ymmärtää teknologiasta. Kannattaa ottaa osaajia avukseen ja ymmärtää, mitä ”osaaja” näissä muodoissa tarkoittaa. Nyt ei ehkä tarvita näyttämömestaria, mutta tarvitaan ohjelmoija.

8. Mikä sinut on sytyttänyt digiteatterille?

Homma alkoi vuonna 2015, kun Riihimäen Teatteri aloitti hienon pilotin. Olin Johanna Hammarbergin kanssa Todellisuuden tutkimuskeskuksessa ja menimme teatteriin tekemään esityksen Dada 99. Teimme teatteriin Kabaree Voltairen,

jossa tarjoiltiin kahvia ja dadaistisia leipomotuotteita. Katsojat istuivat kahvilan pöydissä. Yksi osio esityksessä oli, että esitimme katsojille kysymyksiä, kuten ”mitä taide on” ja katsojat alkoivat esittää kiinnostavia vastakysymyksiä ja muita kommentteja. Loin esitykselle oman Twitter-tilin ja aloin twiitata katsojien kommentteja, poimin mitä korvaani sattui. Kommentit alkoivat elää omaa elämäänsä ja synnyttää dialogia esityksen ulkopuolella. Merkitsin he aina aihetunnisteella #dada99. Totesin, että tässähän on syntymässä jotakin. Aloin ottaa myös harkitusti kuvia ja postata niitä Instagramiin samalla aihetunnisteella. Näin joka esityksen aikana ilmestyi kahdelle alustalle sisältöä tällä tunnisteella. Esitys sai someen ikään kuin rinnakkaisteoksen, toki vain välähdyksiä ja häivähdyksiä siitä, mitä yleisö koki esityksessä. Aihetunnisteella sai kuka tahansa kaiken materiaalin kerralla nähtäväkseen. Tuli myös useita yhteydenottoja nuorilta, jotka hämmästelivät, että onko Riihimäen Teatterilla IG-tili.

Silloinen Riihimäen Teatterin johtaja Matti Arnkil soitti ja kertoi, että he ovat miettineet taiteellisen johtajan Janne Saarakkalan kanssa digitaalisuutta ja kysyivät lähtisinkö viemään teatteria siihen suuntaan. Hankkeeseen saatiin rahoitus ja se alkoi tammikuussa 2017. Ei ollut hajuakaan mitä tehdään, mutta oli olo, että tästä tulee valtava tutkimustyö. Halusin, että tehdään koko ajan ulostuloja, eikä nysvätä kahta vuotta teatterin sisällä, vaan kaiken on näyttävä kadunmiehelle. Onnistuimme siinä. Siitä tuli uusi näyttämö. Rahoitus mahdollisti minun ja lavastaja-mediataiteilija Jyrki Pylvään palkat, mutta ei meillä ollut mitään tuotantopaikkaa. Oli selvää, että teatteria tehdään meidän puhelimilla ja sillä mitä meillä on. Niin se lähti.

9.Onko Suomi digitaalisen teatterin kehitysmaa vai missä me olemme menossa?

Tuntuu, että täällä ollaan taiteellisissa kokeiluissa jopa pidemmällä kuin esimerkiksi Britanniassa, vaikka siellä on pitkä teatterihistoria ja valtava ihmismassa. Digitaalista teatteria voisi tarkastella kylmästi myös rahan näkökulmasta. Britanniassa tehdään kyllä elämysteollisuutta isosti, vaikkakin se tahtoo jäädä wau-efektin tasolle, joten jos siitä näkökulmasta katsotaan, on tässä jäänyt valtava potentiaali käyttämättä. Haluaisin haltuunottaa elämysteollisuuden käyttämän välineistön ja koneiston taiteelllisen teatterin käyttöön. Missä olisi se taho, joka rahoittaisi tätä ja näkisi potentiaalin? Miten taiteilijat pääsisivät käsiksi tähän maailmaan? Mikä olisi alusta- ja tuotantotaho? Tällä hetkellä digitaalinen teatteri lepää paljolti yksilötaiteiljoiden varassa, eikä meillä kellään ole sellaisia resursseja ja rakenteita että muoto kehittyisi mielekkäästi ja ideaalilla tavalla.

Tässä voisi olla myös valtavat markkinat jos tehtäisiin ammatillisesti ja kohdeyleisöä ajatellen, taiteellisesta potentiaalista puhumattakaan. Jos puhutaan vaikkapa Suomi-kuvan viemisestä, olisi tässä hirveästi työntövoimaa.

Pienellä fokuksen siirtämisellä laitosteattereiden jo olemassa olevat resurssit ja osaaminen voidaan päivittää vaikka proggiskohtaisesti. Mielestäni ei ole viisasta, tai oikeastaan ei edes totta todeta, että teatteri on kuollut kun fyysisiä massoja ei voi ottaa samaan tilaan samaan aikaan. Teatterin tappamisen sijaan annetaan sen uudistua ja hengittää ja päästä täyteen, moniääniseen potentiaaliinsa.

Kun sähkö tuli aikoinaan teatteriin, se oli hirveä kriisi. En sano, että kaikkien esitysten pitää tapahtua WhatsAppissa, mutta meillä on aika paljon mahdollisuuksia erilaisiin yhdistelmänäyttämöihin. Miten lavennamme fyysistä näyttämöä? Millaisia kerronnan tapoja voisi olla? Eikö teatterin pidä heijastaa aikaa, jossa elämme? Kännykät ovat jokaisen kädessä, joten voisivatko ne olla meidän uusia kansannäyttämöitämme? YouTubessa ei ole välissä akateemikkoja kysymässä onko sinulla maisterin paperit, vaan kuka tahansa voi tuutata sinne mitä tahansa. Tämä on se maailma jossa me elämme. On merkillistä jos teatteri sanoo, että tämä ei kosketa meitä.

10. Mitä koronan jälkeen tapahtuu digitaalisille näyttämöille?

Teknologia on tullut jäädäkseen ja meidän pitää ottaa se haltuun. On mielenkiintoista, että me ihmiset otamme sumeilematta haltuumme luontoa ja kehitämme jopa omia lajeja, joita syödä mussuttelemme ja kohtelemme miten vaan. Kun pitäisi ottaa itse tekemämme tekniikka haltuun, alkaa vaikertaminen että ei ei ja onpas vaikeaa. Miksi emme tarttuisi teknologiaan omistajan, luojan, elkein ja valjastaisi sitä taiteen palvelukseen. Koska teknologian luojia olemme me, ihmiset, vaikkakin sen yksityiskohtainen salatiede onkin harvojen hallussa. Mutta meillä on pääsy näiden oraakkelien luokse! Kun kerran olemme ottaneet taiteelle sähkönkin, miksi emme ottaisi kaikkea muutakin mitä sähkön jälkeen on tullut.

Täytyy myös koko ajan muistaa, mitä hyvää teknologia on tuonut meille: saamme esimerkiksi puhua rakkaittemme kanssa lähes kasvotusten tuhansien kilometrien päähän. Olisimmeko uskoneet 20 vuotta sitten? Eivätkä pandemiat taida tähän loppua, ja teknologian läsnäolo ja kehitys ei ainakaan lopu. Mutta me voimme päättää, miten ja mihin sitä käytämme.

Miten voimme olla toisillemme läsnä myös etänä, kestävällä tavalla? Se on kysymys, jonka parissa meidän on pakko jatkaa työtä.