Kari Kinnaslampi –
Iltavirkku syntymästä lähtien O
len halunnut näyttelijäksi jo viiden–kuuden vanhana. Ehkä se johtui elokuvista ja televisioteatterista, joka veti puoleensa. Yläasteella ja lukioaikoina harrastin nukketeatteria ja kävin kursseja. Äitini Lea Kinnaslampi oli perhepäivähoidonohjaaja ja muutamat perhepäivähoitajat innostuivat tekemään nukketeatteria kanssani. Esiinnyttiin aika paljon lastenjuhlissa. Jälkikäteen ajatellen se on ollut vähän samaa kuin näytteleminen: nukke pitää saada elämään. Siihen elottomaan esineeseen on siirrettävä elämä, liike ja ääni – se on samaa kuin siirrät vieraan ihmisen itseesi ja saat uuden kävelytyylin ja äänen. Nukketeatterissa tajusin mitä näyttelijäntyö on. Lapsena näkemäni upeat musikaalit ja klassikot ruokkivat mieltäni. Ensimmäinen teatterikokemukseni oli Oulun kaupunginteatterissa, Paavo Liskin ohjaama Kalevala. Katsoin hievahtamatta koko esityksen. Se oli jännittävä, pelottava ja ihana – Louhi oli aivan mieletön. Ihmettelin, kun lavalla, sisätiloissa, kasvoi koivuja. Koko se taikamaailma vei sieluni. Ymmärsin, että tätä haluan elämässäni tehdä. Kävin kaikki kouluni Torniossa, ylioppilaaksi asti. Minusta piti tulla peruskoulun luokanopettaja ja pääsinkin Lapin korkeakouluun opettajakoulutukseen. Mieli teki kuitenkin teatteriin. Katselin OKL:n ikkunoista Rovaniemen
Teatterille ja katsoin, kun Kaija Kujala ja muut näyttelijät menivät aamuharjoituksiin – huokailin, että voi kun minäkin pääsisin. Vuoden opiskelun jälkeen oli annettava periksi. Pyrin Teatterikorkeakouluun äidiltä salaa. Eräänä aamuna sitten äiti huusi ”Kari!” hyvin merkillisellä äänellä. Pääsykoetulokset olivat tulleet ja Pohjolan Sanomissa oli nimeni kissan kokoisilla kirjaimilla. Olin ainoa, joka olin päässyt Teatterikorkeakouluun koko Lapin läänistä. Elettiin vuotta 1984. Teatterikorkeakouluaikanani minulla oli viisi eri rehtoria – Maija-Liisa Martón viimeisenä. Teakissa aloin vihata liikuntaa, joka ei muutenkaan ollut minun juttuni. Vasta nyt viime vuosina olen löytänyt uimisen, mutta olen vihannut juoksemista Sanovat, että minusja kävelemistä. Sen trauman Teakin aika ta on tullut lempeämpi teki. Mutta – kun te- ja rauhallisempi. Minun atterissa tekee roo- ei tarvitse enää huutaa lityötä, roolin te- kenellekään tai olla pakeminen fyysistyy halla päällä. Alkuaikojen alitajunnassa. Vaikka en kauheasti jump- jyrkät saumat ja terävät paa, kyllä lämmitte- kulmat ovat hioutuneet.
9
