Työurana kristillinen teatteritaide

Työurana kristillinen teatteritaide – kokemuksia kirkkodraaman kentältä

Teksti ja kuvat: Liisa Kosonen

Kristillisen teatteritaiteen juuret ulottuvat keskiajalle, jolloin se oli merkittävin teatterimuoto Euroopassa. Katolinen kirkko suosi Raamattuun perustuvia näytelmiä, koska tavallinen kansa ei ymmärtänyt latinankielisiä jumalanpalveluksia. Tekstejä kirjoitettiin usein luostareissa ja alkuun vain papit esittivät näitä pelkistettyjä näytelmiä.

Vähitellen taidelaji kehittyi; lisättiin pukuja, henkilöhahmojen luonteenpiirteitä ja huumoriakin ja rooleja annettiin myös maallikoille. Suosion yhä vain kasvaessa, esitykset piti siirtää kirkkotiloista ulos portaille tai kaduille ja toreille, joissa niitä esitettiin vankkureilta käsin. Tavoitteena oli uskon vahvistaminen, helvetinpelon herättäminen ja pyhimysten roolin korostaminen. Tekniikan avulla tuotiin esille taivaan ihanuus ja kidutusten julmuus helvetissä.

Koska näytelmiä esitettiin suurina kirkollisina juhlapyhinä ja ne saattoivat kestää useita päiviäkin, vastuu piti aikaa myöten siirtää maallikoille. Perinne jatkui 1600-luvulle asti ja vain yksi säie ulottuu sieltä nykyaikaan. Vuonna 1632 Oberammergaun kyläläiset lupasivat Jumalalle, että jos Hän säästää heidät Euroopassa riehuneelta rutolta, he ryhtyvät esittämään kärsimysnäytelmää säännöllisin väliajoin. Kylä säästyi ja esitykset ovat pyörineet siitä saakka, lähes 400 vuotta, joka 10. vuosi. Nykyään esityksiä on jopa 250 kertaa kunakin esitysvuonna ja katsojia tulee kaikkialta maailmasta. Rooleissa on kolmoismiehitys ja varsinaisia näyttelijöitä noin 800. Kylä elää pitkälti tästä näytelmäperinteestä. Voi vain arvella, miten kova kisa käydään päärooleista! Parhaillaan on sen esitysvuosi ja suuri unelmani toteutumassa, sillä elokuussa olen itsekin lähdössä Oberammergauhun.

Kirkkotaide Suomessa

Kirkkoteatteri rantautui Suomeen nykymuodoissaan 60-luvun lopulla, pioneereinaan Marjatta Haapanen ja teologi Lilja Kinnunen-Riipinen, joka teki myöhemmin väitöskirjansakin ”Teatteri kirkossa vai kirkko teatterissa” tältä saralta. Muistan itsekin, miten 60-luvulla teatteria pidettiin syntinä ja miten esitysten viemistä vielä itse kirkkotilaan karsastettiin! No, teatterikipinöitä ei saatu tukahdutettua ja 80-luvulla tekijöiden joukkoon liittyi mm. Tytti Issakainen, joka on kirjoittanut lukuisia näytelmiä kristillisen teatterityön käyttöön. Olen harvoin nähnyt ja tehnyt liturgista kirkkodraamaa, joka on symboliikkaa käyttävä esitysmuoto, mutta dra

Kärsimysnäytelmän tekijäkaarti Kirkkonummelta v. 2010.

maattista kirkkodraamaa sitäkin enemmän. Siinä käytetään kaikkia maallisen teatteritaiteen elementtejä; roolit ovat selkeitä ja työkaluna ovat tunteet ja draamalliset jännitteet. Raamatun henkilögalleria tarjoaa loppumattoman aarreaitan tekstien dramatisoimisessa näytelmiksi, vaikuttavimpien joukossa tietenkin itse Jeesus ja hänen kohtalonsa. Oma polku

Oma tieni kristillisen teatteritaiteen pariin lähti liikkeelle oikeastaan lastennäytelmästä Kolme iloista rosvoa, jonka näin 12-vuotiaana Kansallisteatterissa. Sen hurmaava maailma oli innostajani, kun aloin vetää seurakunnan tyttökerhoa näytelmäkerhona ja ylioppilaaksi tultuani valitsin pääaineekseni teatteritieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Ohjaajantyö kansalaisopistossa alkoi jo opintojen aikana, mutta valmistumiseni jälkeen lähdin kuitenkin toimittajaksi, koska ohjaajantyötä vaikeutti alituinen miespula ja työskentely ärsyttävän ahtaissa luokkahuoneissa, pulpettien keskellä. Työilo palasi, kun sain pyynnön ohjata seurakunnalle tämä rakastamani ”rosvonäytelmän” lähetystyön hyväksi – ihanteellisissa oloissa ja rosvokoplakin valmiiksi etsittynä. Kirkkodraamasta en tiennyt vielä mitään, kun huomasin ilmoituksen syksyn 1991 kirkkodraamakurssista Nurmeksen evankelisessa opistossa, mutta tiesin heti, että se oli minun paikkani. Opettajina toimivat mm. edellä mainitut kirkkodraaman tekijät. Antoisa kurssi päättyi Immanuel, Jumala kanssamme -esitykseen jouluaaton aattona Nurmeksen kirkon ympäristössä. Itse olin siinä Jesajan ennustuksia Jeesuksen syntymästä, korkean kiviportin päällä huutava ”pylväspyhimys”.

Kurssin loputtua ennätin vielä näyttelijänä Marjatta Haapasen Sacrilude-ryhmän viimeisimpiin lukeutuvaan näytelmään Viimeinen yö Jerusalemissa, joka esitettiin Temp

peliaukion kirkossa. Rikas työkenttä

Sain pian kutsun Suomen Raamattuopistoon draamatyöskentelyn opettajaksi ja ilmaisuboksin vetäjäksi. Vuodet 1992–2004 teatterintekijänä Raamattuopistolla tarjosivat huikean monipuolisen työsaran kristillisen teatterityön saralla. Opetus oli käytännönläheistä, sillä jokaisen ryhmän kanssa työstettiin lopputyönä näytelmä, joskus hyvinkin suurelle yleisölle nuorten tapahtumissa. Joitakin tekstejä dramatisoin kirjoista, mutta pääosin kirjoitin ne itse ryhmän ideoiden pohjalta. Nuorten luovuus ja rohkea ote yllätti positiivisesti joka ikinen kerta. Silloinen toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä oli teatteritaiteen suuri ystävä ja näytelmiä alettiin valmistaa myös henkilökunnan kanssa opiston isompiin tapahtumiin. Mäkelä löysi esitettäväksi hyvin syvällisiä ja kiinnostavia aiheita, usein liittyen historian henkilöihin tai Raamatun tapahtumiin. ”Onpa Jumalalla tarkka korva ja huumorintajua”, tuumin, kun heti ensimmäisessä näytelmässä tuhlaajapojasta oli pelkästään miesrooleja eikä minkäänlaista pulaa esittäjistä!

Harjoitukset pidettiin aina kirkkosalissa, joka oli myös esitystila, koska muuta paikkaa ei ollut. Se pakotti miettimään, miten suhtautua kirkkotilan pyhyyteen, kun roolihenkilöiden joukossa saattoi olla uskon jyrkkiä vastustajia, kerran jopa itse pääpaholainen! Niinpä työnsimme alttarin seinustalle syrjään ja kannoimme pois polvistumispenkit esitysten ajaksi, mutta vierailuesityksissä muissa kirkkotiloissa se ei onnistunut. Kirkkoesitysten haasteena on yleensäkin aina kehnot valaistusolosuhteet ja huono kuuluvuus. Hyvä äänenkäyttö kaikuvissa kirkoissa onkin merkityksellistä, sillä toimimme ilman mikrofoneja. Kirkkotiloja ei voi myöskään lavastaa, joten lähes ainut ”lavastus” on puvustus ja rekvisiitta.

Pienoinen haaste sisällöltään niin rikkaassa työssä oli ja on se, että kun esitykset tarjotaan tapahtumiin ilmaisina, ne tehdään melko olemattomalla budjetilla, joten luovuus on kunniassaan. Kerran kun työstimme nuorisotyöhön opiskelijoiden kanssa Tytti Issakaisen Tien sinne te tiedätte -passiodraaman Temppeliaukion kirkkoon, kuorolaisten lukumäärä selvisi vasta kenraaliharjoituksissa. Seuraavan yön ja osan päivääkin käytin ompelemalla 12 kuoropukua puuttuville. Valmistuivat ajoissa.

Koen kiroilun aina sietämättömäksi ilmansaasteeksi, mutta Laestadiuksesta kertovassa näytelmässä hänen jyrkän vastustajansa Pekka Raattaman vuorosanoihin oli realismin takia pakko laittaa kaikkein jykevin kirosana. Kun sekin kappale esitettiin sitten Temppeliaukion kirkossa, tuo Pekan vihaisena pärskäyttämä kirosana jäi soimaan kirkon holveissa… Toisaalta kun esittäjäkaartissa oli aina teologeja mukana, luotin heidän sanovan, jos joku asia on täysin sopimaton.

Opiston ohjelmistossa on ollut paljon historiaan liittyviä näytelmiä, mm. Kierkegaardista, Pilatuksesta, Sokrateesta, Freudista, Dostojevskin teksti Inkvisiittorista jne. Freudin esittäjä, kirkkosalissa vuosikymmenet Jumalan sanaa saarnannut teologian tohtori Raimo Mäkelä vastasi ihmetteleviin kyselyihin, että hänen ei ollut lainkaan vaikeaa esittää samaisella paikalla myös ateistia, sehän on ihmisen luonnollinen asenne suhteessa Jumalaan.

Kirkkonäytelmäluettelo ja teatterityön kurssit

Työskennellessäni Suomen Harrastajateatteriliitossa sekä koulutus- että tiedotussihteerien sijaisena kokosin työni ohella Kirkkonäytelmäluettelon vuonna 2000. Nykyään se löytyy sähköisenä liiton sivuilta ja toivon, että siitä on yhä iloa kristillisen teatteritaiteen kentällä. Valmiita näytelmiä ei luettelossa ole, vaan tietoa teksteistä, sisällöstä ja saatavuudesta, mutta 2000-luvun tekstit siitä puuttuvat. Työtä tehdessäni luin kaikki nämä tekstit läpi ja sain näin siitä itsekin hyödyn – ja kotiini ison kassillisen näytelmiä Suomen Lähetysseurasta säilytykseen. Työhuoneeni pursuaa tekstejä ja toivoisinkin tämän jutun avulla löytäväni niille uusia käyttäjiä! Käytyäni itse pari SHT:n pitkää ohjaajakurssia, esitin että Raamattuopisto ottaisi ohjelmaansa vastaavanlaiset kurssit, kristillisen teatteritaiteen tekijöille. Kurssit toteutuivatkin vuosina 1998–2005, alueinaan ohjaajan- ja näyttelijäntyö sekä draamatekstin kirjoitus. Lyhyempiä teatterityön kursseja vedin muuallakin Suomessa, mm. Jyväskylän seudulla ja Vuokatinrannassa. Kursseilla syntyi upeita tekstejä ja jokainen viikonloppukokoontuminen päättyi aina esityksiin. Teatteri Talentti

Uuden vuosituhannen kunniaksi kotiseurakuntani Kirkkonummelta päätti panna pystyyn teatteriryhmän ja kutsui minut sen vetäjäksi. Teatteri Talentti -nimellä toiminut ryhmämme teki näytelmien rinnalla myös draamallisia hartauksia. Osallistuimme Saarijärven teatteripäiville sen historian ensimmäisillä kirkkodraamaesityksillä; v. 2001 Kolkuttaja (kirj. Lauri Uusi-Hakimo) v. 2003 Paavali, vapaa ja vangittu ja 2009 neljällä pienoisnäytelmällä. Ohjasin tuon Irja Mäkisen kirjoittaman Paavali-näytelmän yhtä aikaa myös Raamattuopistolla ja puolisoni Juha oli molempien nimihenkilö. Paavali oli varsin suosittu, kiersimme esittämässä sitä monissa kirkoissa. Seurakunnan 40-vuotisjuhliin työstimme näytelmän sen historiasta v. 2003. Laajensin perspektiiviä 1200-luvulta olevan kivikirkkomme ruotsinkieliseen historiaan kirkon 800v-juhlavuoden näytelmään v. 2005. Seuraavana vuonna, kun käsillä oli Porkkalan palautuksen 50-vuotisjuhlat, lisäsin näytelmään kohtauksia mm. kirkon tyhjentämisestä ja evakkoon lähdöstä, kun Porkkalasta tuli Neuvostoarmeijan tukikohta syksyllä 1944. Koko ryhmälle oli valtava ilo saada näin pureutua kotiseudun historiaan.

Huikea aikamatka oli myös Martin Lutherista kertovan pitkän näytelmän käsikirjoitus ja ohjaus v. 2017, uskonpuhdistuksen 500-juhlavuonna. Luther kampesi silloin jo uniinikin. Historiafriikkinä sain kutsun käsikirjoittaa ja ohjata myös Vihdin seurakunnan 500-vuotisjuhlanäytelmän Vuosisadat vierivät v. 2007. Se oli työurani suurin voimainponnistus, jonka surulliseksi muistoksi jäi yhden päähenkilön kuolema kesken ensi-illan. Se on täytetty Kun Paavo Liski etsi näyttelijöitä SHT-liiton kautta Via Crucis -kärsimysnäytelmään Helsinkiin v. 1996 ja -97, innostuimme puolisoni kanssa lähtemään mukaan. Juha pyydettiin heti pääosin ammattinäyttelijöistä koostuvaan opetuslapsijoukkoon, kun taasen minä, teatterityön ammattilainen, sain tyytyä olemaan osa kansanjoukkoa! Kokemus oli opettavainen, sillä Paavo Liski, arvostamani pitkän linjan teatterintekijä, aloitti ohjaustyönsä nurisematta koululuokan ahtaudessa. Tapahtuma järjestetään edelleen Helsingissä vuosittain, mutta käytyäni katsomassa esityksen myöhemmin, petyin kun siihen oli liitetty niin paljon ylimääräistä sä

Tässä seison – Jumala minua auttakoon! -näytelmä Lutherista esitettiin v. 2017. Esiintyjäkaarti päähenkilön ympärillä Kirkkonummen kirkossa. Esillä myös Lutherin Ruusu-sinetti, jonka risti kertoo Jeesuksen rakkaudesta ja kehä iankaikkisesta elämästä.

Se on täytetty -näytelmässä Jeesusta vartioivat roomalaiset sotilaat. Kuva harjoituksista vuodelta 2010.

lää. Arvostin Liskin luomaa jykevyyttä ja keskitettyä otetta. Ajattelin, ettei sen arvokkaampaa työtä voi olla kuin tuo Kristuksen kärsimysnäytelmän ohjaaminen ja tulihan se sitten omallekin osalle. Sain työkutsun ensin Vilppulan seurakunnasta, jonka väkeä oli ollut kursseillani. Käsikirjoitin ja ohjasin sinne kärsimysnäytelmän ”Se on täytetty” v. 2006, esityspaikkoina Vilppulan ja Mäntän kirkot. Vaikka ohjausmatka oli pitkä ja olin jälleen siirtynyt vakinaiseksi toimittajaksi, työ onnistui, kun tapaamiset keskitettiin pitkiin viikonloppuihin. Sitten jo omakin seurakunta ehdotti sitä ohjelmistoon ja kärsimysnäytelmiä on esitetty vaihtelevin tekstein pitkänperjantain jumalanpalveluksena jo useita kertoja. Dramaattinen Raamattu

Raamatun dramaattinen rikkaus tuli esille kurssitöissä, mutta omalla työkentällä se pääsi kukoistukseensa yhteistyössä Irja Mäkisen kanssa. Opiston ensimmäisellä kirkkodraamakurssilla ollut Irja innostui näytelmien kirjoittamisesta Raamatun pohjalta huomatessaan, ettei valmiita ja kiinnostavia tekstejä juuri ollut. Koska yhteinen näkymme oli, että tekstit pitää saada käyttöön, perustimme kahden naisen teatterin; Irja kirjoitti tekstit, minä ohjasin ja usein näyttelimmekin yhdessä, mutta isoimmissa keskityin vain ohjaamiseen. Irja kirjoitti näytelmiä myös tilaustöinä, esimerkiksi opiston naistenpäiville niiden tematiikkaan räätälöitynä, kuten Ilon ja surun sisaret.

Emme tainneet koskaan miettiä teatterille edes nimeä eikä organisaatiotakaan ollut, silti työn tuloksena syntyi yli 30 näytelmää esitykseen, valtaosa pienoisnäytelmiä ja osa monologeja. Mutta annetaan Irjan kertoa työn aloittamisesta ja aiheiden löytymisestä.

– Ensimmäisen, Ruutista kertovan pienoisnäytelmän esitys avasi ikään kuin uuden näyn ja tien johonkin, minkä määrää en silloin voinut aavistaa. Jotkut henkilöt halusivat esiin kuten Paavali, vapaa ja vangittu, tai Oikean juutalaisen fariseus, joka kutsui Jeesuksen kotiinsa. Myös jokin ajankohtainen tapahtuma saattoi panna ajatuksen liikkeelle, esim. Pitkä matka murheesta iloon sai virikkeen Keran asemalla tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa nuori mies jäi junan alle. Kirjoittaminen on ollut nautinto ja ilo, kun siinä voi sukeltaa ihmismielen syvyyksiin. Ja samaahan näyttelemisessäkin tapahtuu. Onnistuminen, kun yleisö ottaa hyvin vastaan esityksen ja saa siitä jotakin, palkitsee aina vaivan.

Kaiken hyvän keskellä kirjoittamisessa riittää Irjan mukaan myös suuria haasteita.

– Että olisi aina aito, rehellinen ja totuudellinen ihmistä kuvatessaan. Että voisi luoda toivoa ja uskoa parempaan. Että voisi kertoa jotain Jumalan hyvyydestä ja armosta, näyttää tien maailman parhaimpaan paikkaan: ristin juurelle, armoa omaksumaan.