Rauhaa ei puolusteta vain vetoomuksin & juhlapuheissa, rauhaa rakennetaan arjessa yhdessä sinun & minun, heidän & meidän kanssa. Tule mukaan!
R auhanpuolustajat pyrkii toiminnallaan aktivoimaan ihmisiä ottamaan asioista selvää ja toimimaan rauhan puolesta, myös omassa arjessaan. Tavoitteena on
HELSINKI
Maanantaina 27.2. NUCLEAR CAFÉ:
YDINASEIDEN LÄHELTÄ PITI -TILAN
TEET kello 18–20 Café Mascotissa, Nel jäs linja 2. ICAN Finlandin koordinaatto ri Kati Juva kertoo ydinaseiden kanssa vuosien varrella sattuneista läheltä piti -tilanteista. Järjestää ICAN Finland.
Lauantaina 1.4. SUOMEN SOSIAALI FOORUMI, eri puolilla kaupunkia, seuraa ilmoittelua. www.sosiaalifoorumi.fi
Torstaina 23.2. TURVALLISUUS
POLITIIKKA JA VIHOLLISKUVAT kello 17–19 Kansalaistoiminnan keskus Matarassa, Matarankatu 6, Matarasalin A-puoli. Kirjailija ja kolumnisti Raimo Pesonen alustaa kirjansa Turvallisuuspolitiikan taskukirja –Viholliskuvien paluu pohjalta. Järj. Keski-Suomen Rauhanpuolustajat.
Sunnuntaina 23.4.
KOKOUS kello 16–18 Valmetin Metallityöväen ao:n huoneistossa, Kalevankatu 4, 3. krs. Vuosikokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat, joiden lisäksi kuullaan Rauhan puolustajien edustajan tilannekatsaus. Kahvitarjoilu. Tervetuloa!
globaalin vastuunsa tuntevat kansalaiset ja valtio.
R auhanpuolustajien toiminnan pääteemat ovat turvallisuuspoliittiseen keskuste luun osallistuminen, suomalaisen yhteiskunnan militarisoinnin vastustaminen, aseidenriisunta ja rauhankasvatuksen edistäminen, ydinaseriisunta, kansainvälinen
solidaarisuus ja rasisminvastainen toiminta.
R auhanpuolustajat järjestävät tapahtumia ja mielenosoituksia, laativat vetoomuksia ja julkilausumia sekä julkaisevat kantaaottavaa kirjalli suutta Liken ja Rauhanpuolustajien Pystykorvakirjasarjassa.
Keskiviikkona 1.3. LAPIN RAUHAN PUOLUSTAJIEN VUOSIKOKOUS kello 17–19.30 Kemin kulttuurikeskuksen huoneessa 310, Marina Takalon katu 3. Toimitaan yhdessä rauhan puolesta. Järj. Lapin Rauhanpuolustajat.
Perjantaina 24.2. RAIMO PESONEN JA VIHOLLISKUVIEN PALUU kello 17.30–19.30 Aleksinkulmassa, Aleksanterinkatu 9. Kirjailija ja kolumnisti Raimo Pesonen puhuu viholliskuvista ja kirjastaan Turvallisuuspolitiikan taskukirja –Viholliskuvien paluu. Järj. Oulun rauhanryhmä.
Tiistaina 14.3. RAUHANRYHMÄN VAALIPANEELI teemalla Kave ria ei jätetä – ihmisoikeudet ja kuntapolitiikka. Osanottajat, tapah tuman paikka ja tarkempi aika ilmoitetaan myöhemmin. Järj. Oulun rauhanryhmä.
Teemojen Uusikaupunki – rauhankaupunki 400, Suomi 100 ja Rauhanpuolustajien Uudenkaupungin yhdistys 40 vuotta merkeissä järjestämme 6.–7.5.2017 Uudessakaupungissa juhlavuoden tapahtuman.
Aiheesta ”Satavuotiaan Suomen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuden näkymät rauhanliikkeen näkökulmasta” alustaa Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja, professori MARKKU KANGASPURO. Aiheesta”Informaatiokuplat, viholliskuvien maailma ja medialukutaito” alustaa yhteiskuntatieteilijä, tohtori NOORA KOTILAINEN.
Paljon muutakin mielenkiintoista on luvassa ja niiltä osin ohjelma täydentyy kevättä kohti mentäessä. www.avakka.com/Avakka/Solid.html
MARKKU KANGASPURON KOLUMNI
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntailiitteessään (29.1.) puolustusvoimien komentajan kenraali Jarmo Lindbergin laajan haastattelun. Laajassa haastattelussa huomioni kiinnittyi pariin lauseeseen, joita ei oikein kunnolla osoitettu sen kummemmin haastattelijan Tommi Niemisen kuin komentajankaan lausumaksi. ”Tulee vielä päivä, jolloin Suomen maape rällä taas soditaan. Se on kamala ajatus, mutta historian valossa se on aika varmaa.”
Tällainen kohtalonusko on hyvin pelottava piirre, varsinkin jos näin ajatellaan puolustusvoimien johdossa. Minkälainen tuo ”väistämätön” sota sitten tulisi olemaan? Kenraali Lindbergin mukaan se olisi ennakoimaton ja arvaamaton. Haastattelun mukaan hyökkäys Suomeen tuskin olisi perinteinen, hidas ja helposti ymmärrettävä, vaan nopea, outo ja vaikea hahmottaa.
Suomen Rauhanpuolustajien jäsenlehti • ISSN 2343-5097 (painettu) ISSN 2343-5100 (verkkojulkaisu) • Julkaisija: Suomen Rauhanpuolustajat ry, Hämeentie 48, 00500 Helsinki, p. 050 358 1441 • s-posti: pulut@kaapeli.fi • Ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. • Toimituskunta: Teemu Matinpuro (vast. toim.), Timo Kalevi Forss, Anu Harju, Antti Kurko, Hanna Niittymäki • Ulkoasu ja taitto: Essi Rajamäki • Kannen valokuva: Nina Lyytinen • Painopaikka: Botnia Print Oy, Kokkola • Lehtitilaus 36 e/vuosi • Rauhan Puolesta -lehti ilmestyy helmi-, huhti-, kesä-, elo-, loka- ja joulukuussa.
Kymmenien miljardien eurojen taloudelliset uhra ukset uusien hävittäjien hankintaan kertovat siis varautumisesta johonkin uudenlaiseen sotaan. Sillä kuten eversti evp. Tuomo Hirvonen toteaa nykysodan käynnistä Turun Sanomissa: ”Torjuntahävittäjistä ei olisi strategisen ensi-iskun estäjiksi siinäkään tapauksessa, että ne ehtisivät ilmaan ennen hyökkäyksen alkamista. Ne ovat avuttomia ballististen ohjusten torjumisessa, eikä risteilyohjustenkaan alas ampuminen tahdo niiltä onnistua. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on käyty 50 sotaa. Vain yhdessä tapauksessa alivoimaisen osapuolen torjuntahävittäjä on tuhonnut vastustajan ilma-aluksen.” Seuraava sota Suomen alueella olisi varmasti myös viimeinen – joten siihen ei kannata varus tautua.
Onko meillä varaa varustautua sotaan, vai pitäisikö meidän varustautua torjuttavissa oleviin turvallisuus uhkiin ja hyvinvointivaltion ylläpitoon – rauhaan. Varustautumiskilpailussa tulemme aina jäämään suur valtojen jalkoihin, vaikka toki Yhdysvaltoja kiinnostavat meidänkin euromme oman aseteollisuutensa rahoitta jina. Hallituksen puolustuspoliittisen selonteon mukaan meillä näyttäisi olevan varaa vaikka mihin, paitsi hyvin vointiin.
Ensi vuonna Pohjolassa pidetään myös kylmän sodan jälkeisen ajan suurimpia sotaharjoituksia yhdessä Natomaiden kanssa. Venäjä toimii samoin, erityisesti Baltian ja Valko-Venäjän suunnalla. Kiistaa on siitä, kuka tämän kaiken täällä Itämeren piirissä aloitti. Mutta innolla Suomikin näyttää olevan mukana turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristämiseen alueella. Olisiko jonkun syytä nyt ehdottaa dialogia, jossa molemmin puolin vältettäsiin liiallinen sotilaallinen aktivoituminen ja varustelukierre –yhdessä sopien. Aseidenriisunta näyttää vain poistuneen politiikan sanavarastosta.
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.
Psykologi ja psykoterapeutti Kirsti Palonen on kriisitilanteissa muuri, johon järkyttynyt voi tukeutua. Pitkä yhteistyö pales tiinalaispakolaisten leireillä on antanut syvyyttä psykologin työhön. Palonen tunnetaan myös upeista varsipistoistaan ja taidokkaista valokuvistaan, joita hän kutsuu savumerkeiksi somessa.
Työurani ei ole mitenkään tyylikäs, mutta olen ollut innokas oppimaan ja aloittamaan jotakin uutta”, kommentoi Kirsti Palonen uraansa psykologina ja psykoterapeuttina. Vuosien varrelle mahtuu pestejä mielisairaalassa ja mielenterveystoimistossa, Suomen Psykologiliitossa ja yliopistolla sekä yksityisellä vastaanotolla.
Kun Suomi kompuroi 90-luvun alun lamassa, Palonen työskenteli vastaperustetussa Peijaksen sairaalassa psykologina ja osallistui Peijaksen yleissairaalapsykiatrisen työryhmän toimintaan. Hän oli mukana perustamassa Vantaan kriisiryhmää ja Työttömien kriisipal velua. Lama-Suomi tarvitsi Palosen panosta myös Velkaneuvonta ry:ssä. Samoihin aikoihin hän liittyi SPR:n psykologien valmiusryhmään. Syksyllä 1994 valmiusryhmä joutui Palosen sanoin tulikasteeseen, kun M/S Estonia upposi Suomenlahdella. Ryhmä antoi psyykkistä ensi- ja kriisiapua, perusti psykologien päivystävän puhelimen ja tiedotti viidellä kielellä onnettomuuden mahdollisista psyykkisistä seu raamuksista ja auttavista tahoista. Palonen työskenteli Estonian haaksi rikon aikaan SPR:n keskustoimistolla
ja sai kutsun kansainvälisen valmiuden psykologikonsultiksi, jossa jatkaa edelleen.
Vaikka työ on ollut haastavaa ja vaihtelevaa, on Palonen löytänyt aikaa vapaaehtoistyölle. Monia järjestöjä, joiden käyttöön Palonen on antanut tietoaan ja työpanos taan, yhdistää rauhantyön tavoite. Palonen kutsuu Vietnamin sotaa rauhantyön peruskurssikseen. Tuon ajan mielenosoitukset ja järjestötyö tuntuvat merkityksellisiltä, ja Palonen kuvaa ikimuistoiseksi sitä vappuaattoa ja vapunpäivää,
kun tuli tieto Vietnamin sodan päättymisestä.
Palonen toimi tuohon aikaan useissa järjestöissä, kuten Suomen Psykologiliitossa, Terveysrintamassa ja poliittisessa laululiikkeessä. 80-luvun alussa elettiin ydinuhan aikaa, ja monet ammattikunnat jär jestäytyivät tehdäkseen rauhantyötä. Palonen luonnosteli parin kollegansa kanssa säännöt ja perustamiskirjan Psykologien rauhantoimikunnalle, joka kehittyi Psykologien Sosiaalinen Vastuu -yhdistykseksi.
Syyskuussa 1982 Suomeen kan tautui uutisia Libanonista: Israelin aseistamat falangistijoukot olivat surmanneet satoja, jopa tuhansia ihmisiä pakolaisleirissä LänsiBeirutissa. Suurin osa uhreista oli naisia, lapsia ja vanhuksia.
Tuo tapahtuma tunnetaan nyky ään Sabran ja Shatilan verilöylynä. Psykologien rauhantoimikunta päätti aloittaa kehitysyhteistyöhankkeen Libanonissa. Yhteistyökumppaniksi löytyi Beit Atfal Assumoud -järjestö (BAS), joka oli perustettu vuonna 1976 Tal El-Zaatarin piirityksessä orvoiksi jääneiden lasten auttamiseksi.
”Vietnamin sota oli rauhan peruskurssini.”KUVA:
BAS on kehittänyt toimintaansa erityisesti perheille tarjottavaan apuun. Yhteistyö on jatkunut yli 30 vuotta.
”Merkityksellistä on, että yhteistyökumppaneinamme on ollut samoja henkilöitä alusta alkaen. Olen oppinut luottamaan heihin ja arvostan heitä paljon. On ollut antoisaa nähdä BASin kehittävän työmuotojaan tilanteiden muuttuessa ja mahdollisuuksien avautuessa”, Palonen kiittää. ”Varmaan mukanaolo tässä työssä ei olisi samalla tavalla jatkunut ilman kollega Sirkku Kivistön sinnikkyyttä vaikempinakin hankekausina.”
Pitkä yhteistyö palestiinalaisten keskuudessa pakolaisleireissä on
antanut syvyyttä psykologin työhön ja opettanut psykologisten traumo jen ylisukupolvisuudesta.
”Opin myös, miten hitaasti niiden syvällisin merkitys saattaa avautua ulkopuolelta ja tässä tapauksessa etuoikeutetusta ympä ristöstä tulevalle. Muistan aina, kun pitkään tuntemani Jamile Shehade totesi: ’Tässä verilöyly tapahtui.’ Veimme tuolloin lapsiryhmää kentälle leikkimään. Olin lukenut useita perusteellisiakin tekstejä Sabran ja Shatilan verilöylystä siitä lähtien, kun aloitimme yhteistyön BASin kanssa, mutta vasta tuolloin, kun verilöylystä oli kulunut 20 vuotta, tapahtumat tulivat eläviksi aivan uudella tavalla. Silloin myös Jamile ja hänen ystävänsä alkoivat kertoa meille yksityiskohtaisesti 1980-luvun kokemuksistaan.”
Elämä pakolaisleireissä ilman kotimaata ja kansalaisoikeuksia on koskettanut syvästi. Palonen kertoo työssään todenneensa, kuinka sotien ja muiden katastrofien vaikutukset ulottuvat sukupolvesta toiseen. Eräs poika kuvasi Paloselle kotimaan menettämistä: ”Se on kuin reikä sydämessä.”
Paloselle karjalaisten muistot luovutetuilta alueilta sisältävät samaa kipua, millä palestiinalaiset puhuvat kotimaastaan.
”Menneen muistaminen on tärkeää, mutta ei yksipuolisesti. Arvostan historiantutkijoita, jotka ovat nostaneet esiin sota-ajoista sellaisia ikäviä puolia, jotka on
mieluummin unohdettu. Erehdysten muistaminen voi olla perustana toisin tekemiselle seuraavan sadan vuoden aikana.”
Suomen 100-vuotisjuhlan kynnyksellä Palonen on ideoinut PSV:lle Lasten Suomi -hankkeen, jossa tulevaisuuden suomalaiset voisivat kertoa, miten he elävät nyt ja millainen heidän ympäristönsä on.
Kirsti Paloselle vapaaehtoistyö palestiinalaispakolaisten parissa on antanut uskoa ja rohkeutta työs kenneltäessä kotimaan vaikeissa kriisitilanteissa.
”Kesällä 2007 asuin Beddawin pakolaisleirissä, kun 13 kilometrin päässä pommit jauhoivat maan tasalle Nahr El-Baredin leiriä. Beddawi oli täynnä kaikenikäisiä pommituksia paenneita, jotka kirjaimellisesti olivat menettäneet kaiken.”
Konflikti Libanonin armeijan ja Fatah al Islamin taistelijoiden välillä kesti toukokuusta elokuuhun.
Palonen työskenteli vapaaeh toisena BASin katastrofityössä. Noissa olosuhteissa yhtenä työnä oli pommituksista pelastuneiden lasten sadutus. Palosen työparina toimi BASin hammashoitaja Nadia El-Dehidi, joka oli pikkulapsena pelastunut Tal El-Zaatarin verilöy
”Liityryhmiinjayhdistyksiin, jotkaajavatrauhanja oikeudenmukaisuudenasiaa. Kehitäyhteistyötaitojasi. Annatietosijataitosiyhteiseen käyttöön.Silloinniiden merkityskasvaa.”
lystä, mutta menettänyt siellä isänsä.
”Hänen kanssaan tapasimme lapsia ja heidän perheenjäseniään kouluissa ja muissa paikoissa, joista suojaa oli löytynyt. Erityisesti paneuduimme lapsiin, jotka olivat menettäneet toisen vanhempansa. Onneksi täysorpoja ei ollut.”
Saman vuoden marraskuussa Suomi järkyttyi Jokelan koulusur mista, ja sisäasiainministeriö nimitti Palosen koordinoimaan tragedian jälkihoitoa. Kesän kokemukset Pohjois-Libanonista toivat luotta musta siihen, että Tuusulassakin löytyy voimavaroja päästä pahasta paikasta eteenpäin.
”Kun työni Tuusulassa oli päättynyt, sanoin leikilläni Jokelan koulukeskuksen opettajille, että he ovat ansainneet selviytymistieteiden kandidaatin arvonimen. Libanonissa olen oppinut paljon ihmisen käsit tämättömästä selviytymiskyvystä, ja sen varaan perustan työtäni myös Suomessa.”
Pakolaisleireillä elää sukupolvia, joilla ei ole minkäänlaisia kansalais oikeuksia. Syyrian sota on Palosen mukaan vaikeuttanut Libanonin palestiinalaispakolaisten oloja.
”Psykologisella tasolla naapu rimaan sota lisää turvattomuuden tunnetta. Se on kuluttavana pinnan alla, vaikka Libanonissa on opittu elämään mahdollisimman tavallista arkielämää niin pitkään kuin mahdollista.”
Pakolaisleireihin on tulvinut lisää väkeä Syyriasta, ja samoja niukkoja resursseja ei ole pystytty venyt tämään kaikille. Avustusjärjestöt kamppailevat rahoitusvaikeuksissa, palestiinalaispakolaisten kou lutilanne on huonontunut, eikä työpaikkojakaan ole tarpeeksi.
Palonen kuvaa, kuinka köyhän pakolaisen sairastuessa omaiset joutuvat kiertämään eri avustusjär jestöissä pyytämässä hoitomaksuja, ja myös ulkomaille päässeet per heenjäsenet yrittävät kerätä rahaa.
”Syyriasta Libanoniin paenneille palestiinalaisille on usein ollut kauhistus havaita, miten huonoissa oloissa siellä vakituisesti asuvat palestiinalaiset elävät”, Palonen kertoo.
”Väkivallan uhka on Libanonissa pohjavireenä aina olemassa. Tuoreessa muistissa on se, kun Israel pommitti Libanonia 2006 sekä Nahr El-Baredin pakolaislei rien pommitukset vuonna 2007.”
Libanonin sisällissota päättyi 90-luvun alussa, ja järjestöjen työ palestiinalaispakolaisten kes kuudessa helpottui. BAS pääsi aloittamaan ammatilliset mielenterveyspalvelut vuonna 1997. Perheneuvoloita on vuosien varrella perustettu viisi eri puolille Libanonia. Palosen mukaan BASin toiminnan kivijalka on perhekes keinen sosiaalityö pakolaisleireissä ja niitä ympäröivillä köyhälistö alueilla. Perheneuvolatoiminta täydentää tätä työtä. Perheneuvoloissa sosiaalityöntekijä toimii moniammatillisessa tiimissä. Kun sosiaalityöntekijät käyvät ihmisten kotona, rohkaistaan aikuiset mukaan lapsen hoito suunnitelman toteutumiseen ja vanhempia tuetaan heidän omissa ongelmissaan.
BASin työllä on merkitystä sisäl lissodan arpien parantumisessa:
”Perheneuvoloissa mielen terveystyön ammattilaiset ovat pääasiassa libanonilaisia ja edus tavat maan kaikkia uskonnollisia ryhmiä. Palestiinalaisväestö on ollut libanonilaisten hyökkäysten kohteena, ja asialla olleet ryhmät ovat edustaneet eri uskontoja.
”Olemme vetäneet stressinsäätelypatikointeja BASin sosiaalityöntekijöille ja perhe neuvoloiden henkilökunnalle. Kuvissa perheneuvolan työn tekijöitä. Perusajatuksena on, että luontokokemus ja liikunta rentout tavat ja rauhoittavat. Retken aikana teemme lisäksi erilaisia harjoituksia.”
Joillekin palestiinalaisperheille voi olla uusi kokemus kohdata ’hyvä libanonilainen’, kuten maroniitti kristitty psykiatri.”
Palonen sekä psykologi Nina Lyytinen ovat järjestäneet stressinsäätelytyöpajoja BASin sosiaalityöntekijöille vuodesta 1994. BASin työntekijät auttavat kaikkein vaikeimmissa tilanteissa olevia, ja työ on raskasta erityisesti silloin, kun tulee useita samanaikaisia tehtäviä.
Syyrian sota on lisännyt autet tavien määrää. Asiakkaina on niin syyrialaisia kuin palestiinalaisia
pakolaisia. Keinoja jaksamiseen ja riittämättömyyden tunteeseen on etsitty työpajoissa:
”Olemme keskustelleet siitä, miten tärkeää ja usein vaikeaa on jaksaa kuunnella, kun perheenjäse net kertovat elämänsä vaikeuksista. Periaatteessa suomalaisilla työntekijöillä on samoja stressin syitä, vaikka käytössä onkin enemmän resursseja. Siksi olemme voineet käyttää Libanonissa samoja menetelmiä kuin Suomessa.”
Kysyttäessä kovenevan maailman politiikan ja kylmien asenteiden vaikutuksista Palonen muistaa BAS:n toiminnanjohtajan Kassem Ainan todenneen, kuinka valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen tulisi rahoittaa uskonnollisesti sitoutu mattomien järjestöjen toimintaa köyhien keskuudessa. PSV:n sarja kuvahankkeessa 15-vuotias poika piirsi tarinan, jossa taloudellinen epätoivo ja yrityksen epäonnistumi nen ajoivat päähenkilön aseelliseen ääriliikkeeseen.
Rauhan Puolesta -lehdessä 3/2011 kerrottiin Palosen ja kumppanien perustamasta Solidaa risuussilmukat-verkostosta, jossa neulotaan lämmittäviä kämmekkäitä ja villavaatteita pakolaisleirien lapsille.
”Solidaarisuussilmukat on esi merkki siitä, miten erilaista osaamista voi käyttää solidaarisuustyössä. Tässä tapauksessa naiset hyödyntävät mie leistä harrastustaan. Mukana on monia, jotka eivät osaa olla tekemättä mitään.”
Solidaarisuussilmukat toimii edel leen, ja Kirsti Palonen kiittääkin neulojia ja monia matkalaisia, jotka ovat kuljet taneet neuleita Beirutiin.
Facebook: Solidaarisuussilmukat
• Älä luule, ota selvää. Auta lasta ottamaan selvää asioista, jotka häntä askarruttavat, ehkä pelottavatkin.
• Opi tunnistamaan omia stereotypioitasi ja korjaamaan niitä.
• Opi rauhoittamaan itsesi, jos joudut pelkojen, ahdistuksen tai suuttu muksen valtaan, ja kasvattajana opeta tätä lapsellekin.
• Opi kuuntelemaan avoimin mielin ilman ennakkoasenteita.
Jos olet tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, opeta heitä näkemään ja ymmärtämään asioita toisen näkökulmasta – mieluiten oman esi merkkisi avulla. Muistan itse aina, miten opin tätä äidiltäni. Hän katsoi keittiön ikkunasta silmänkantaman päähän naapuriin, jossa emäntä teki töitä kasvimaalla ja sanoi: ”Kyllä Kaarinan selkä on nyt kipeä, kun hän on koko päivän kuokkinut kasvimaalla.”
• Opeta kasvattajana avuliaisuutta muita kohtaan.
”Kun perheeltä puuttuu ruoka ja muu välttämätön, ottaa sen elättäjä avun vastaan sieltä, mistä saa. Ääriliikkeillä on rahoittajansa, ja köyhyys on yksi niiden kannatuksen kasvualusta. Vaikkei köyhyyden poistaminen ja suurten varallisuuserojen poista minen välttämättä sotia poista, se auttaisi.”
Kansainvälinen apu on todella tarpeen. Palonen toteaa, että BASin perheneuvolatyö ei olisi ollut mahdollista ilman pohjoismaisten järjestöjen, PSV:n, Arabikansojen ystävyysseuran (AKYS) ja Norwegian Aid Committeen tukea.
”PSV ja AKYS saavat kiittää ulkoasiainministeriötä hanketuesta, joka on mahdollistanut perheneu voloiden toiminnan.”
Oman ammattiosaamisen hyödyntäminen vapaaehtoistyössä vaatii Palosen mukaan paljon ylimääräistä hallinnollista työtä, ja työn puitteiden järjestäminen vie aikaa. PSV ry:llä ei ole palkattua työvoimaa, joille tehtäviä voisi siirtää.
”Tällä hetkellä kaikkien kehi tysyhteistyötä tekevien järjestöjen suuri ongelma on se, mistä saada rahoitusta hankkeisiinsa. Olemme tehneet useita rahoitusanomuksia, jotka eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.”
Kiristyneestä rahoituksesta huolimatta PSV on sitoutunut
tukemaan BASin toimintaa myös tulevaisuudessa. Yhdistyksessä ollaan valmiita muokkaamaan yhteistyötä tilanteiden mukaan.
”Olemme käyneet läpi vaiheita, joissa vakiintuneet työmuodot on jouduttu vaihtamaan kriisityöot teeseen. Uskomme, että BASissa on edelleen joustoa tarpeen tullen.”
Kun Nina Lyytinen ja Kirsti Palonen järjestävät BASin perheneuvoloiden työntekijöille stressinsäätelytyöpajoja, mennään usein luontoon. Palonen sanoo, että luonto ja taide ovat hänen henki reikänsä haasteiden keskellä.
”Innostus ja kiinnostus omaan työhön ovat kannatelleet minua pitkälti, mutta joskus vieneet yli jaksamisen rajan. Vanhemmiten olen oppinut kestämään sitä, että moni asia vaatii enemmän aikaa kuin alun perin kuviteltiin. Samoin en ota pettymyksiä ja kritiikkiä enää yhtä henkilökohtaisesti.”
Yhteiskunnallisesti suuntau tuneen työn ja vapaaehtoistyön lisäksi Palonen haluaa tutkia myös sisäistä maailmaa. Samaan aikaan, kun Palonen työskenteli Peijaksessa ja osallistui SPR:n valmiustyöhön, hän osallistui Therapeia-säätiön psykoanalyytikkokoulutukseen. ”Psykologille on hyödyllistä nähdä ja ymmärtää ulkoista ja sisäistä maailmaa yhtä lailla, sekä niiden vuorovaikutusta.” 90-luvun puolivälin jälkeen Palonen on myös tehnyt pidempiä psykoterapioita. Omaa psykoanalyysiaan Palonen kutsuu elämänsä tärkeimmäksi sijoitukseksi.
Kun Kirsti Palonen on vapaalla, hän kävelee, tapaa ystäviä, matkustaa turistina ja valokuvaa. Palonen sanoo havainnoivansa ympäris töään tarkemmin kuvatessaan: kuvaan voi ikuistua mikä vain, joka kiinnittää huomion ja kiinnostaa. Joskus hän antaa itselleen kuvaa mistehtävän, esimerkiksi löytää piristävä asia ankeana päivänä.
Valokuvatessakin Palonen tarkkailee näkymiä ja itseään: ”Katselen ottamiani kuvia ja valit sen niistä yhden päivän kuvaksi kuvapäiväkirjaan. Siinä prosessissa tulee huomaamatta mietittyä, millainen päiväni oli. Olen Suomen Valokuvaterapiayhdistyksen jäsen ja tämä päiväkirjamenetelmä on minun itseterapiaani.”
Kuvapäiväkirjan avulla Palosen Facebook-ystävät voivat seurata hetkiä kotoa Kallion kaduilta ja maailmalta.
”Olen mieltänyt kuvan erään laiseksi savumerkiksi. Maalla tiedettiin, että naapurissa voi olla jotain ongelmaa, jos savu ei noussut piipusta. Päiväkirjakuvani kertoo, että hengissä ollaan ja ehkä siitäkin, millaisissa voimissa ja tunnelmissa.”
Tue Psykologien Sosiaalisen Vastuun toimintaa kotimaassa ja maailmalla: www.vastuu.fi
Libanonin hankematkojen tapahtumista Facebookissa: PsykologienSosiaalinenVastuuRy
The National Institute of Social Care and Vocational Training –Beit Atfal Assumoud: www.socialcare.org
Vuonna 2017 Itämeren alueella koetaan kylmän sodan jälkeisen ajan kiivain sotaharjoitteluvuosi. Suomen armeija osallistuu muun muassa Ruotsin ja Viron pääsotaharjoituksiin. Viimevuotiseen tapaan Suomen taivaalle odotetaan ensi syksynäkin yhdysvaltalais koneiden vierailua. Puolustusministeriö ei ole tarkentanut, ovatko he tälläkin kertaa kutsuneet itse itsensä vai tule vatko kutsuttuina lentämään yhdessä suomalaiskoneiden kanssa Venäjän rajan tuntumassa.
Jo tätä aiemmin yhdysvaltalaiskoneita, kuten myös kahdeksan muun Nato-maan (Alankomaiden, Belgian, Espanjan, Britannian, Kanadan, Ranskan ja Saksan) koneita lentää Pohjois-Suomen taivaalla. Arctic Challenge 2017 -ilmasotaharjoitus on Norjan, Ruotsin ja Suomen joka toinen vuosi järjestettävä harjoitus, tänä vuonna Suomi on järjestelyvastuussa. Mutta kuka harjoitusta todellisuudessa johtaa, jos ennakkotietojen mukaan siihen osallistuu myös Naton taistelunjohto ja muun muassa AWACS-valvontakonekalustoa?
Viimeksi Ruotsin vuonna 2015 järjestämiin sotaharjoituksiin osallistui Yhdysvaltojen B-52-pommikoneita, jotka voidaan aseistaa ydinasein. Erityisesti näiden tappokoneiden mukanaolo herätti ansaittua kritiikkiä, sillä ne tulivat surullisenkuuluisiksi Vietnamin sodan aikana.
Toinen ”sotilaallisesti liittoutumaton” pohjoismaa Ruotsi puolestaan vastaa syyskuussa järjestettävästä Aurora 2017 -sotaharjoituksesta, jossa Suomikin on mukana. Se on suurin maassa järjestetty sotaharjoitus yli 20 vuoteen. Toivottavasti harjoituksen nimellä ei viitata Auroralaivaan, josta ammuttiin lokakuun vallankumouksen ensi laukaukset vuonna
1917 – ulkopuolisten toteuttamat vallan vaihdokset kun tuppaavat epäonnistumaan, kuten USA ja Nato ovat saaneet huomata niin Afganistanissa (siellä toki myös Neuvostoliitto sai sen tuta), Irakissa ja Libyassa.
Näiden lisäksi Suomi lisää osallistu mistaan myös Baltiassa järjestettäviin sotaharjoituksiin. Olemme mukana Viron Kevätmyrsky (Kevadtorm) -pääsotaharjoi tuksessa ja Yhdysvaltain johtamissa Saber Strike -harjoituksissa Baltiassa.
Venäjä ei jää naapureitaan maltilli semmaksi harjoittelussa. Venäjän läntisen sotilaspiirin ja Valko-Venäjän yhteinen Zapad 2017 -harjoitus tulee olemaan aivan eri kokoluokkaa kuin edellinen vastaava vuonna 2013. Helsingin Sanomien mukaan Venäjän asevoimat on vuokrannut käyt töönsä 4 162 junanvaunua. Kun edellinen Zapad-harjoitus pidettiin 2013, vaunuja tilattiin vain 200.
Rauhanliike Suomessa ja Ruotsissa tulee esittämään kritiikkiä Nato-sotaharjoituksia vastaan. Venäjällä rauhanliike on vali tettavasti hiljennetty toistaiseksi lähes kokonaan. Sotaharjoitusten sijaan Itämeren alueella tarvittaisiin aseriisunta-aloitteita ja yhteistyötä uuden kylmän sodan ilmapiirin sijaan.
Ihmisryhmien kollektiivisella leimaamisella on saatu paljon pahaa aikaan: juutalaisten ja muiden kansanryhmien joukkotuhosta vähem mistöjen syrjintään.Keskustelu turvapaikanhakijoiden ja kaksoiskansalaisten oikeuksista on nostanut pin taan karulla tavalla näkemyksiä, jotka Totalitarismin synty -klassikkoteoksen 1948 kirjoittanut Hannah Arendt näki 1930-luvun natsi-Saksan ja stalinismin synnyn edellytyksinä.
Hän kirjoitti Euroopan poliittisen järjestelmän julkisivun hajoamisesta ensimmäisen maailmanso dan aiheuttamaan epävakauteen. Tilanne muistutti meidän omaa sotien ja pakolaiskriisin maailmaamme. Arendt kuvasi, kuinka sota jätti heitteille suuria ihmisryhmiä, ”joihin ympäröivän maailman säännöt eivät enää päteneet – – Maailma pysyi kuitenkin näennäisesti vakaana, jonka vuoksi turvattomiksi jääneet ryhmät alkoivat näyttää muutoin järkevän ja normaalin säännön kovaonnisilta poikkeuksilta.” Tämä teki epäoikeudenmukaisen ja epänormaalin kohtalon uhreista ja tilanteen tarkkailijoista yhtä kyynisiä. ”Kummatkin erehtyivät luulemaan kyynisyyttä kasvavaksi viisaudeksi maailman menosta, vaikka tosiasiassa he olivat yhä enemmän pyörällä päästään, joten heistä tuli typerämpiä kuin koskaan.”
Kuin kommenttina meidän populisteillemme Arendt jatkoi: ”Politiikan yleistä rapautumista kuvaa ehkä par haiten epämääräinen ja läpitunkeva viha, jota kaikki tunsivat kaikkeen – – Euroopan kansallisvaltiot eivät kyenneet perustuslaeillaan takaamaan ihmisoikeuksia niille, jotka olivat menettäneet kansalaisoikeutensa – – Se teki vainoojahallituksille mahdolliseksi pakottaa myös vastustajansa noudattamaan niiden arvoja – – Jo sana ihmisoikeudet todisti kaikille asianosaisille – niin uhreille, vainoojille kuin sivustakatsojille – toivotonta idealismia tai typerää teeskentelyä.”
Natsi-Saksan kukistumisen jälkeen tämän kaiken piti olla menneisyyttä. Terrorismin vastaisessa sodassa otettiin kuitenkin käyttöön kidutus, yksityisyyden suoja murrettiin tietoliikenteen urkinnalla, ja nyt, Obaman aikaansaaman tauon jälkeen, Donald Trump puolustaa jälleen kidutusta.
Myös kansanryhmiä, meillä kaksoiskansalaisia, leimataan jälleen epäluotettaviksi. Arkijärjenkin luulisi sanovan mitä tästä seuraa. Kevytkansalaisuus ilman täysiä kansalaisoikeuksia tuottaa väistämättä ajatuk sen myös kevytvelvollisuuksista.
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.
Markku Kangaspuro totesi Ay-väen rauhanpäivillä, että tämän päivän poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painopiste on Tyynellämerellä. Itämeri on sivunäyttämö, mikä antaa meille tilaa pitää se sotilaallisista jännitteistä vapaana alueena.
Kun puhumme Itämeren turvallisuuspoliittisesta tilanteesta Suomen näkökulmasta, joudumme puhu maan Venäjästä ja sen aikeista. 1990-luvulla Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto alkoi purkautua. Rauhanliikkeessä, järkevästi ajattelevien maiden ulkopolitiikoissa ja diplomaateissa heräsi toivo, että myös Nato kävisi tarpeettomaksi, koska sen vihollinen katosi. Neuvostoliitosta irtosi maita, joita kutsuttiin uusiksi demokratioiksi. Lännessä olivat Nato-maat. Näiden väliin jäi iso joukko valtioita, jotka eivät tuolloin kuuluneet mihinkään sotilasliittoon.
Suomi ja Ruotsi olivat perintei sesti sotilasliittoihin kuulumattomia maita. 1990-lukuun vaikuttivat myös Jugoslavian hajoamissodat, Georgian sisällissota, Abhasian, Ossetian ja Georgian välinen sota sekä Moldovan sota Transnistrian kysymyksineen.
Kylmän sodan aikana sotilaspo liittisesti herkkiä alueita oli muun muassa Pohjola, johon kuuluu Murmanskin alue venäläisine sotilastukikohtineen. Siellä oli Neuvostoliiton ydinaseita sekä ydinsukellusveneitä, joista osa upposi pohjaan ydinreaktorei neen. Alueeseen kuuluvat myös Norjanmeri ja pohjoinen Atlantti. Siellä toimivat Nato-maat Norja, Islanti ja Britannia. Pohjoiselle alueelle keskittyi paljon sotilaallista
jännitettä. Toinen herkkä alue on Tanskan salmet, joiden kautta voidaan vaikuttaa koko Itämeren seutuun.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tilanne lientyi huomattavasti geopoliittiselta asetelmaltaan ja sotilasliitot alkoivat hajota. Valitettavasti Eurooppa ei tarttunut
tähän tilaisuuteen. Nato alkoi etsiä itselleen uutta roolia.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvaltojen politiikkana on ollut Venäjän vaikutusvallan pienentä minen. Entisen Neuvostoliiton alue on ympäröity Naton jäsenmailla. Ketjuun kuuluvat Baltian maat,
Naton jäsenmaat Varsovan liitosta irtautuneet ”uudet demokratiat”
Neuvostoliitosta irtautuvat tasavallat
Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari, Romania, Bulgaria sekä Turkki. Natolla on erityissopimukset Georgian ja Azerbaidžanin kanssa ja isäntämaasopimus Suomen ja Ruotsin kanssa. Isäntämaasopimuksen perusteella Suomen satamat ja lentokentät ovat Nato-joukkojen käytössä
myöskin operaatiossa, joka voi suuntautua kolmatta osapuolta vastaan – periaatteessa myös Venäjää vastaan tietyssä tilanteessa. Isäntämaasopimuksen perusteella Suomi ja Ruotsi ovat valmistautuneet joukkojen vastaanottamiseen. Tähän liittyvät suuret sotaharjoitukset Yhdysvaltojen ja muiden Natomaiden kanssa. Ne ovat osaltaan lisänneet jännitettä Itämeren alueella jo paljon ennen Ukrainan kriisiä ja myös sen jälkeen.
Miksi sitten erityisesti Baltian maat ovat painostaneet Suomea ja
Ruotsia liittymään Natoon? Miksi avoimesti pro-Nato-lehdeksi julis tautuneessa Helsingin Sanomissa siteerataan virolaisten argumentaa tiota Suomen Natoon liittymiseksi? Tähän on yksi hyvin yksinkertainen syy, joka ei kaipaa minkäänlaisia rauhanideologisia tai militaristia lähtökohtia. Se on reaalipolitiikka.
Viron laivasto koostuu yhdestä ”kalastusaluksesta”. Sen ilmavoi miin kuuluu helikopteri, josta ei tiedetä pystyykö se nousemaan ilmaan. Miehiä – joskin hyvin kou lutettuja – on vain 3 000. Suomen armeijassa pelkästään varusmiehiä on 30 000. Lisäksi Virossa on noin 3 000 vapaaehtoista suojeluskunta laista. Viron maa-armeijassa on siis 6 000 miestä.
Viro, Latvia ja Liettua ovat ulkois taneet oman maanpuolustuksensa muille. Ne ovat liittyneet Natoon juuri sen takia, että Nato-joukot suojaisivat niitä sotilaallisesti. Sen takia Baltiassa ovat Naton joukot harjoittamassa ilmavalvontaa. Samasta syystä sinne on nyt tuotu yhdysvaltalaisia joukkoja. Ukrainan kriisin jälkeen sekä Nato-joukot että USA:n joukot ovat läsnä Baltiassa. Baltian maat toivovat, että myös Suomen ja Ruotsin joukot osallistuisivat Baltian ulkoistettuun puolustukseen.
Jos kuvitellaan tilanne, jossa Baltian maiden ja Venäjän välille syntyisi kriisi, olisi Nato-joukkojen siirtäminen Baltiaan äärimmäisen hidasta. Ne tarvitsevat isoja tukikohtia, joita Baltiassa ei ole. Tämä tarkoittaa sitä, että joukot tarvitsisivat Suomen ja erityisesti Ruotsin tukikohtia: lentokenttiä, satamia ja kasarmeja. Jos toimisimme Naton 5. artiklan eli solidaarisuussopimuksen mukai sesti, olisimme automaattisesti sidottuja turvaamaan Baltian maiden puolustusta. Meillä ei olisi tosiasiassa edes teoreettista harkin nan varaa avun vastaanottamisessa ja välittämisessä.
Markku Kangaspuro ei ymmärrä, miksi meidän pitäisi katsoa Itämeren ja Suomen tur
vallisuustilannetta Baltian maiden näkökulmasta. Hänestä sitä pitää katsoa kokonaisuudessaan. Myös Norjaan on tulossa amerikkalaisia joukkoja, ja norjalaisia huolestuttaa se, etteivät he tiedä tuleeko maahan joukkojen mukana ydinaseita. Tätä amerikkalaiset eivät kerro. Norja on sitoutunut omassa Natojäsenyydessään siihen, ettei se sijoita ydinaseita omalle alueelleen.
Naton ja Venäjän välinen voima tasapaino täytyy pitää sellaisena,
intressit ovat alueella vaarassa vaikkapa Naton laajetessa.
Baltian maihin sijoitetut Natojoukot eivät vielä muuta sotilaallista voimatasapainoa, mutta ne valmis televat mahdollista lisäjoukkojen sijoittamista. Tämä on molemmin päin nähty realistinen kuva, jota Suomessa ei valitettavasti käsitellä kovin paljon. Suomen nykyinen puolueettomuus on tällä hetkellä parhaiten Itämeren vakautta ylläpitävä tekijä. Nyt tarvittaisiin presidentti Niinistön peräänkuulut tamia vakautta lisääviä konkreettisia toimia. Jotain pitäisi tehdä, jotta Itämeren alueella vallitseva varuste lukierre saadaan pysäytettyä.
ettei kumpikaan voi tehdä toisensa vastaista liikettä vaikkapa jouk kojen lisäämiseksi heikentämättä omaa turvallisuuttaan. Tämä on ollut logiikka myös kehityksestä huolestuneiden norjalaisten käymissä keskusteluissa. Kaikki varustelu, mitä on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, on omiaan horjuttamaan Itämeren sotilaallista voimatasa painoa. Suomen politiikka on tähän mennessä ollut se, ettemme pyri tekemään liikkeitä, jotka horjuttaisivat Itämeren sotilaallista voimatasapainoa. Noin 80 prosent tia Suomen ulkomaankaupasta ja taloudesta kulkee Itämeren kautta, se on meille äärettömän tärkeä kokonaisuudessaan. On Suomen etu, että Itämeri pysyy rauhanmerenä.
Noin 50 prosenttia Venäjän Eurooppaan menevästä öljyn viennistä tulee Suomenlahden satamista. Tulevaisuudessa Venäjältä Saksaan menevästä kaasusta jopa 70 prosenttia tulee menemään Itämeren pohjaa pitkin Nordstream-putkessa. Itämeri on herkkä ja strategisesti tärkeä asia myös Venäjälle. Se ei tule katsomaan sivusta Itämeren alueen kehitystä, jos sen taloudelliset
Kun Putin pistäytyi Kultarannassa, hän puhui 1 500 kilometrin sotilaal lisesti tyhjästä alueesta Suomen ja Venäjän rajalla. Hän puhui tietysti venäläisittäin suurella mittakaa valla ja tulkitsi karttoja löyhästi. Tarkasti laskien sotilaallista tyhjiötä on noin tuhannen kilometrin leve ydeltä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen useita sotilastukikohtia poistettiin. Venäjällä on Suomen suuntaan olevalla alueella käytet tävissään 70 000−80 000 miestä. Suomen armeijan sodan ajan vahvuus on 220 000.
Jos puhumme täysin epätoden näköisestä tilanteesta, jossa Venäjä haluaisi maa-armeijallaan valloittaa Suomen, siihen tarvittaisiin kolme kertaa suurempi määrä miehiä kuin puolustajalta löytyy. Tällaista määrää miehiä Venäjällä ei ole lii kuteltavissa eikä aseisiin saatavissa kovin helposti. Silloin päädytään puhumaan oletetun hyökkäyksen yhteydessä ydinaseista ja ilmavoi mien käytöstä.
2000-luvun alussa Venäjä supisti voimakkaasti asevoimiensa kalustoa ja joukkojaan Suomen rajan tuntumassa. Se on edelleenkin vallitseva tilanne kaikesta kuule mastamme puheesta huolimatta. Jotkut evp.-kenraalit ovat tabloidlehdistössä nostaneet esiin Alakurtin sotilastukikohdan Venäjällä. Sen tarkoituksena on väitetty olevan Suomen katkaiseminen Oulun kor
Itämeri on maailmanpolitiikan sivunäyttämö.GEORGIA KAZAKSTAN
keudelta. Alakurtin sotilastukikohta on kuitenkin perustettu tukemaan Venäjän pohjoista laivastoa. Sitä ei ole rakennettu ensisijaisesti Suomea silmällä pitäen.
Kaliningradiin on Ukrainan kriisin jälkeen ja Naton kasvaneen läsnäolon takia tuotu ydinohjuksia. Ne tuotiin ainakin harjoituksiin. Emme tiedä, onko niitä viety sen jälkeen pois. Sieltä löytyy myös pari modernia sota-alusta, jotka voivat laukaista risteilyohjuksia. Niiden kantama voi olla jopa 2 000 kilometriä. Venäjä ampui samoja ohjuksia muutaman kappaleen koeja näyttömielessä Mustaltamereltä Syyriaan.
Suomessa puhutaan yhä talvisodasta eikä nykyisistä sodista. Kun puhutaan nykyisestä sodasta, sodankuvasta ja tilanteesta, jossa Venäjälle ja Suomelle tulisi konflikti, Venäjä ei lähtisi hyökkäämään tänne Raatteentietä pitkin. Tarvittaessa muutamassa laivassa sekä Kaliningradissa olevat risteilyohjukset tuhoaisivat koko Etelä-Suomen infrastruktuurin ennen kuin me ehdimme sanoa edes A. Se on tämän päivän sodan kuva. Suomella ei ole sotilaallisia keinoja maamme turvallisuuden takaamiseksi konfliktissa Venäjän kanssa. Tuossa tapauksessa siihen ei auta myöskään Nato eikä Naton ydinasesateenvarjo. Suomi olisi vain taistelutanner, johon ydinpom mit putoavat.
Kangaspuron mielestä Suomen puolueettomuus, liennytys ja yhteistyö ovat ainoita keinoja säilyttää rauha.
Venäjällä on jäljellä Itämerellä kolme sukellusvenettä. Vuona 1991 Neuvostoliiton hajotessa Venäjällä oli 40 sukellusvenettä. Maan kaluston pieneneminen Itämerellä on ollut dramaattista. Risteilijöitä ja isompia aluksia ei ole enää yhtään. Hävittäjiä ja fregatteja on yhteensä kahdeksan. Pienempiä aluksia oli 300 kappaletta vuonna 1991. Nyt niitä on käytännössä nolla. Tuonkokoinen on – ydinaseita lukuun ottamatta – Venäjän suuri sotilaallinen uhka, jolla perustellaan muita asioita eli käytännössä Suomen sotilas- ja
turvallisuuspolitiikan muuttamista. Lännellä on Itämeren alueella 15 sukellusvenettä ja 25 suurta alusta.
Euroopan todellisena haasteena on se, että aseellisen voiman käyttö politiikan tekemisen välineenä ei ole koskaan loppunut. Sitä käyte tään, sillä uhataan ja sillä tehdään politiikkaa. Kyse ei ollut pelkästään Georgian sodasta 2008 ja Ukrainan kriisistä. Meillä on ollut Jugoslavian hajoamissodat, Kosovon pommi tukset sekä länsieurooppalaisten valtioiden aktiivinen osanotto konflikteihin entisissä siirtomais saan ja Lähi-idässä. Jälkimmäiseen osallistuu myös Venäjä.
Jakamattoman Euroopan ajatus on tietyllä tapaa tullut päätökseen. Eurooppalaisista arvoista on vaikea puhua. Euroopassa ovat nationalismi ja uudelleen piirtyvät
niiden tuottamat pakolaiset sekä Euroopan talouskriisi ovat aiheut taneet seurauksia, jotka näimme brexitissä.
Tabloid-lehdet kertoivat, että Britannian eroaminen Euroopan unionista oli Putinin voitto. Näin ei todellakaan ollut, vaan brexitin aiheuttivat brittien omat taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat. Eurooppaa jäytäviä syviä ongelmia ovat sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, köyhyys sekä rikkaiden rikastuminen, jota ei voida enää perustella. Euroopan ongelma on myös Britannian, Puolan, Unkarin, Slovakian, Tšekin ja Itävallan nationalistisen äärioi keiston nousu. Meillä on Tanskan, Ruotsin ja Suomen erittäin tiukasti kiristynyt pakolaispolitiikka, jossa rikotaan jopa omia perustuslakeja ja humanitaarisen pakolaispolitii kan periaatteita.
Ilmastonmuutoksen hallitse mattomat seuraukset voivat tuottaa aivan erikokoisen pakolaisongelman kuin minkä koimme vuonna 2014. Puolentoista miljoonan pakolaisen tuleminen Eurooppaan ei ole mitään verrattuna siihen, että ilmaston muutoksen aiheuttaman kriisin seuraukset toteutuvat. Puhtaasta vedestä, asuinalueista ja ruuasta tulee pulaa. Silloin miljardien ihmisten elinmahdollisuudet ovat vaarassa. Me emme todennäköisesti kestä sitä, varsinkaan jos Suomi ei tahtonut kestää 30 000:ta pakolaista, joista puolet lähetettiin kipin kapin takaisin.
Meillä on edelleen pankkikriisi, roskalainat ja pankkien epävakaus. Mitä tapahtuu, jos euroalueen talous romahtaa, jos Eurooppa oikeasti kriisiytyy, jos hyvinvointivaltiomme alkaa mennä todella alaspäin?
henkiset ja fyysiset rajat tulleet selkeästi näkyviin. Kukaan ei enää puhu Venäjän integroimisesta Eurooppaan. Ajatus siitä, että voi taisiin muodostaa yhteinen laaja Eurooppa, joka tekisi yhteistyötä ja loisi yhteistä hyvinvointia, on haihtunut jo kauan sitten. Euroopan unioni arvoyhteisönäkin on aikamoisissa ongelmissa. Asetelma on pakolaiset vastaan talouskriisi. Maailman kriisit ja
Ihmiskunnan suurimpia ongelmia on ydinsodaksi kärjistyvän sodan välitön uhka. Se on jopa ilmas tonmuutosta suurempi uhka. Jos ydinsota alkaa, jokainen ymmärtää mitkä sen seuraukset ovat. Pelkästään Yhdysvaltojen ja Venäjän ydinaseilla on mahdollista tuhota maailma useaan kertaan. Moneen vuosikymmeneen ei ole kuultu niin löysää heittelyä ydinaseiden käytöstä kuin viime vuosina. Trump kysyy television vaaliväittelyssä: ”Miksi emme ole jo käyttäneet ydinaseita, jos kerran meillä sellaiset on.” Venäjän Tanskan-lähettiläs uhkaa Kööpenhaminaa ydinaseilla. Putin viittaa ydinaseiden käyttöön säännöllisesti. Britannia, Ranska ja Yhdysvallat uudistavat ja modernisoivat ydinaseitaan. Venäjän asevoimien modernisaation pääsuunta on ydinaseiden käyttö kelpoiseksi tekeminen nykysotia silmällä pitäen. Tämä on todellinen huoli, jota ei ole otettu tarpeeksi vakavasti. Sen lisäksi meillä on uusia ydinasevaltioita, jotka ovat aika arvaamattomia, kuten Intia, Pakistan ja Israel sekä todennäköi sesti myös Pohjois-Korea.
Minkälaiset voimat tulevat silloin pitämään kuria ja järjestystä? Silloin ei enää puhuta demokraattisista arvoista ja ihmisoikeuksista. Alueelliset kriisit ovat myös vaarassa eskaloitua. Jos puhuisimme Syyrian ja Irakin sodasta Euroopassa, puhuisimme maailmansodasta. Pelkästään länsiliittoutuneiden joukoissa on Syyrian kriisissä taistelemassa 60 maata. Siellä on maailmansota. Kukaan ei sano, etteikö tämä voisi laajentua.
On olemassa myös vaara, että USA ja Venäjä joutuvat aseelliseen kontaktiin Syyrian alueella. Se on asia, jota maat ovat vältelleet viimeiseen asti, vaikka ovatkin uhkailleet sillä. Menossa on monia muitakin konflikteja, jotka saattavat kasvaa suuremmiksi. Nämä ovat ihmiskunnan varsinaiset ongelmat.
Onko Venäjä haaste Euroopan demokratialle? Jos eurooppalainen ja länsimainen edustuksellinen demo kratia vaarantuu Putinin politiikasta ja Venäjästä, on länsieurooppalainen demokratia niin kypsä hedelmä, että se romahtaa jo ihan itsestään, toteaa Kangaspuro. Lisäksi niin sanottu hybridi- ja informaatiosota on ilmiö, joka on ollut aina olemassa ja on käytössä muillakin kuin Venäjällä. Hybridisota trolleineen ei romahduta demokratiaamme.
Ihmiskunnan suurimpia ongelmia on ydinsodaksi kärjistyvän sodan välitön uhka. Se on jopa ilmastonmuutosta suurempi uhka.
Demokratiaa uhkaavista proses seista suurimpia on talouden globalisaatio. Se on jatkunut pitkään ja irrottanut talouden demokraattisista prosesseista. Tästä puhutaan, kun isot firmat eivät maksa lainkaan veroja eikä hyvinvointivaltio saa verotuloja järjestelmän ylläpitämiseen. Tämän takia Google on Britanniassa ja Apple Irlannissa erittäin kevyellä verotuksella. Poliittinen järjestel mämme on tällä hetkellä voimaton tekemään asialle mitään.
Väitetään, että länsimainen demokratia perustuu hyvinvoivan keskiluokan tukeen. Yhdysvalloissa on ollut jo pitkään käynnissä prosessi, joka nosti Trumpin valtaan. Siellä keskiluokka pienenee. Rikkain prosentti ihmisistä rikastuu ja työtä tekevän keskiluokan tulevaisuu dennäkymät heikkenevät. Tämä on järjestelmän iso kriisi, joka on aivan eri kokoluokkaa kuin Venäjän politiikka.
Vastauksena talouden globalisaa tiolle on ollut politiikan globalisaatio. Se on tuottanut ylikansallisia poliittisia päätöksentekoelimiä kuten Euroopan unionin. Puhumme EU:n demokratiavajeesta, koska unionin demokratia on vähäisempää kuin kansallisvaltioiden demokratia, mikäli demokratialla tarkoitetaan ihmisten päätäntävaltaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa omiin
asioihinsa ja oman elinympäris tönsä kehitykseen.
Parlamentaarista päätäntävaltaa on siirretty ylikansallisille elimille. Tämä prosessi on uhka demokrati allemme, ei suinkaan Putin, joka ei hänkään tietenkään ole maailman suurin demokraatti. EU on vai keuksissa, kuten myös Venäjän johtama Euraasian unioni. Titaanien kamppailuun osallistuvat maailman toiseksi suurin kansantalous Kiina sekä suurin talous Yhdysvallat. Nämäkin ovat uhkia länsimaiselle demokratialle.
Krimin valtauksessa ei ammuttu laukaustakaan. Carl von Clausewitz on jo lähes parisataa vuotta ollut sotateorian klassikko. Hänen elin aikanaan ei ollut nettiä, bittejä eikä ydinaseita. Hän sanoi sodan olevan politiikan jatkamista toisin keinoin. Clausewitz sanoi myös, että sotaa tulee välttää, jos poliittiset keinot riittävät päämäärään pääsyyn. Tällä Kangaspuro viittasi Krimiin, koska juuri siten venäläiset toimivat siellä, näyttivät sotilaallista voimaa. Poliittiset edellytykset olivat kypsiä Krimin ottamiseen ja Venäjä otti sen.
Sota on kameleontti, jatkuvasti muuttuva ilmiö. Krimin valtauksesta ei voi siis vetää johtopäätöksiä, että Venäjän uusi strategia olisi nopea toiminta ja hybridisota. Sota muut tuu aina tilanteen ja tarkoituksen mukaan.
Clausewitz on sanonut, että sota on ihmisten välistä vuorovaiku tusta. Se on ensisijaisesti mielen vaikutusta mieleen, ei materian materiaan.
Tämän päivän poliittinen, talou dellinen ja sotilaallinen painopiste on Tyynellämerellä. Itämeri on sivunäyttämö, mikä antaa meille tilaa pitää se sotilaallisista jännitteistä vapaana alueena. Tyynellämerellä vaikuttavat Kiina, Yhdysvallat ja Japani, maailman kolme suurinta kansantaloutta, ja alueella on valtava talouskasvu. Yhdysvallat on myös siirtänyt sinne omia joukkojaan Euroopasta. Kangaspuro arvioi, että Tyynenmeren näkökulmasta
Ukrainan kriisi tulee olemaan ohimenevä sivujuonne globaa lissa historiassa. Eurooppa on globaalisti ajateltuna eläköityvä kulttuurin ulkomuseo. Jos mieti tään sitä, miten maailman asioita järjestetään, huomataan, että Eurooppa ja Venäjä eivät pärjää ilman toisiaan.
Kun amerikkalaiset strategit laskeskelevat, miten maailman järjestystä muutetaan tai miten pelisäännöt luodaan Amerikan eduksi, he joko tekevät diilejä Kiinan kanssa tai vastustavat Kiinan nousua Trumpin tapaan. Tätä varten Trump kerää liitto laisia ja miettii uutta suhdetta Venäjään. Hän haluaa padota Kiinan voimaa. Tosin Kiina miettii samaa kuviota ja suhdettaan sekä Yhdysvaltoihin että Venäjään. Venäjällä ja Kiinalla on kuitenkin olemassa idut sotilasliittoon. Niillä on Shanghai Co-operation Organization, sotilaallinen järjestö, joka on järjestänyt muun muassa sotaharjoituksia Etelä-Kiinan merellä. Venäjällä ja Kiinalla on omat ristiriitansakin, jotka liittyvät muun muassa Kazakstaniin ja
Keski-Aasian energiavaroihin.
Jos Eurooppa haluaa näytellä omaa rooliaan maailmannäyt tämöllä, sen ei kannata alistua Kiinan tai Yhdysvaltojen pom poteltavaksi. Tässä mielessä meidän on onnistuttava Euroopan tilanteen rauhoittamisessa ja yhteistyön luomisessa Venäjän kanssa. Venäjä katselee Itämerta Ukrainan, Valko-Venäjän ja entisen Itä-Euroopan näkökulmasta. Nato tulee kuvaan mukaan Britannian ja Yhdysvaltojen läsnäolon näkökulmasta.
Venäjällä on paljon muitakin intressejä kuten Euraasian alue, joka jatkuu Lähi-itään asti. Siksi Venäjä on mukana Syyriassa. Sevastopolin laivastotukikohta Krimillä on Venäjälle tärkeä muun muassa sen takia, että sieltä on yhteys Välimerelle Bosporinsalmen kautta. Venäjälle eteläinen rintama on sotilaallisesti paljon tärkeämpi kuin Itämeren alue. Tämä tarkoit taa myös meille mahdollisuutta olla ajautumatta konfliktiin Itämeren alueella.
Äskettäin julkistettu ”kaikkia meitä suomalaisia edustavan” hallituksen puolustuspoliittinen selonteko ei sisältänyt juurikaan yllätyksiä. Sodanajan joukkojen kokoa kasvatetaan ja rahahanat avataan asehankintoihin, joiden lopullinen hinta tuskin jää selonteon lukemiin. Suunnitelluilla miljardihankinnoilla Suomi siirtyy Euroopan asemarkkinoilla kärkikastiin.
Laivaston uusien alusten ja Hornetien korvaajien hintala puksi selonteossa arvioidaan 8,2–11,2 miljardia euroa. Hornetien hinta nousi alkuperäisestä arviosta 46 prosenttia, joten varmaa lienee, että todelliset kustannukset tulevat olemaan aivan jotain muuta. Tähän päälle tulevat erilaiset päivitys- ja käyttökulut. Nykyisiä Horneteja on päivitelty miljardiluokan summalla ja käyttökulut taitavat olla puolus tusministeriön mukaan luokkaa 10 000 € tunnissa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomen valtion viime vuoden budjetti oli noin 55 miljardia euroa. Kipeisiin leikkauk siin ja niiden välttämättömyyteen vetoavat poliitikot näyttävät innos tuneen asekaupan tiskillä kuin pikkulapset karkkikaupassa.
Mielipidetiedustelujen valossa suomalaisten enemmistö on edel leen Nato-jäsenyyttä vastaan ja jäsenyyden kannatus näyttäisi ole van lievässä laskussa. Jäsenyyttä ei nyt uskalletakaan suoraan tavoitella. Puolustusselonteossa Nato on kuitenkin enemmän kuin keskeisessä roolissa, sen merkitystä korostetaan niin
Euroopan union kanssa toteutet tavassa yhteistyössä kuin Ruotsin ja Suomen tärkeänä sotilaallisena kumppanina. Lisäksi läheisinä yhteistyökumppaneina luetellaan Yhdysvallat ja erikseen kaikki Pohjois-Euroopan Nato-maat.
Nato todetaan yksiselitteisesti transatlanttista sekä eurooppalaista turvallisuutta ja vakautta edis täväksi toimijaksi. Minkäänlaista kritiikkiä tai edes kriittistä arviointia liittyen esimerkiksi Naton rooliin Libyan kaaoksen luonnissa tai ohjuspuolustusjärjestelmään ja Venäjän reaktioon ei huomioida millään tavoin.
Selonteossa tulkitaan hyvin yksiselitteisesti, että Venäjä on suurvalta-asemaansa vahvistava ja etupiirijakoon perustuvan turvalli suupolitiikan ajaja. Sen katsotaan olevan valmis käyttämään nopeasti ja koordinoidusti sotilaallista voimaa ja muuta keinovalikoimaa. Pitkäkestoisen Ukrainan konfliktin osalta Venäjän asevoimien suorituskykyä voidaan tuskin
pitää kovinkaan mainittavana. Krimillä pienet vihreät miehet olivat valmiina Sevastopolin tukikohdassa ja suuri osa paikallisesta väestöstä tuki miehitystä. Ukrainan joukot päättivät olla vastaamatta aggres sioon, minkä takia vallankaappaus tapahtui käytännössä verettömästi.
Tilanne Itämeren alueella olisi varmasti toinen. Siellä selonteon mukaan ”Venäjä pyrkii haastamaan Naton kyvyn tukea Baltian maiden ja Itä-Euroopan alueen puolustusta mahdollisen sotilaallisen kriisin käynnistyessä. Venäjällä on kauko vaikutteisia asejärjestelmiä, joilla kyetään tuhoamaan kohteita sekä estämään ilmatilan ja merialueen vapaa käyttö.” Venäjän omia puolustuspoliittisia perusteluja selonteko ei pyri mitenkään avaamaan. Itämeren kautta kulkee lähes puolet maan ulkomaankau pasta, joten merialueen vapaa käyttö lienee se, mitä he pyrkivät omalta osaltaan varmistamaan kai kissa olosuhteissa. Molemmat siis varustautuvat ”samaa” uhkakuvaa vastaan.
Muuten Venäjän luetellaan toimivan niin kuin kaikki muutkin suurvallat kylmän sodan jälkeen ja hetkellisesti hiljentyneen varuste lukierteen kiihtyessä. Suurvaltojen välisten aseidenriisuntaneuvottelu jen jäätyä historiaan ovat ne kaikki kehittämässä uusia, erityisesti kaukovaikutteisia asejärjestelmiä, ydinaseita ja avaruuspuolustusta.
Puolustusselonteko näyttää käytännössä armeijan kirjeeltä joulupukille. Ennenhän selonteko oli yhdistetty hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon, joita syystäkin saattoi kutsua sotilaspoliittisiksi selonteoiksi. Nyt käsillä on nimenomaan sitä – maanpuolustus on vain ja aino astaan sotilaalliseen tulivoimaan, omaan tai liittolaisten, perustuvaa toimintaa. Valitettavasti joulupukkia ei ole olemassa, vaan aselahjat kustannetaan meidän kaikkien kukkarosta.
Rauhanliikkeen ei auta kirjoitella omia kirjeitään joulupukille. Suomen seuraava eduskunta tulee olemaan avainasemassa maamme reivaamisessa takaisin rauhantahtoisen ulko- ja turval lisuuspolitiikan ja sille alisteisen puolustuspolitiikan tielle. Nykyisen hallituksen aikana tästä tuskin on toivoa: painopiste on lähes kokonaan asevaraisessa turval lisuuspolitiikassa, jonka hintalappu on kestämätön niin meillä kuin muuallakin.
TEEMU MATINPUROArtikkelin kuvitus on Valtioneuvoston puolustusselonteon kansista.
Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.
Voiko rauhanihminen antaa jälkikasvunsa osoitella toisia aseella? Hyökkääkö kunnon rauhanaktiivi puuttumaan jopa vieraiden lasten pyssyleikkeihin?
Kohtuullisia pyssyleikkejä ei kannata kiel tää, mutta toisia kohti ei saa osoitella.
Olen elänyt tyttömaailmassa. Sitten sisa reni sai pojan. Poika tulitti ja tulitti ja tähtäili. Poika sanoi olevansa hyvä ja tuhoavansa kaikki pahat.
”Hyvän puolella pahaa vastaan” ei ole toimiva argumentti, koska niinhän kaikki aina ovat, leikeissä ja oikeasti – ja silti toisiaan vastaan.
Meidän sodan kokenut mummo asui meidän kanssa kun oltiin lapsia ja sitä inhotti kaikki pyssyleikit.
80-luvulla keskusteltiin paljon siitä, miten noihin sotaleikkeihin pitäisi suhtautua. Yksi ajatus oli, että aikuinen menisi mukaan leikkiin ja koettaisi johdatella leikin tun netasolla loppuun tilanteessa, jossa joku on ammuttu. Mitä sitten tapahtuu? Ei voi nousta ja alkaa leikkiä uutta leikkiä. Kun on kuollut.
Kieltäminen ei ehkä toimi. Tulos on yleensä päinvas tainen. Muistan, että kun lapsena yritettiin rajoittaa, alettiin miettiä, miten rikkoa sääntöjä.
Mun kaveri, pasifistien poika, nakerteli itselleen näk käristä pyssyn, piirsi vihkot täyteen aseita ja on nyt Suomen parhaita aseasiantuntijoita.
Tosi mielenkiintoista on tutkimus rauhanomaisista kulttuureista ja siitä, miten ne kasvattavat lapsia. Yleistä on, että 1) väkivaltaa ei palkita mitenkään, ei edes huomiolla, ja 2) väkivaltaan turvautuminen ja äkkipikaisuus on tyhmää, pitkäpinnaisuus tosi hienoa.
Olennaisempaa kuin rajoitukset on asioista keskustelu.
Isien, vaarien ja naapurin setien pitää lopettaa puu pyssyjen ym. sotalelujen veistely pikkupojille!
Omien poikieni pyssyleikeistä huolestuneena aloin kerran kesken leikin opastaa: ”Kyllähän te ymmär rätte, että noin ei voi oikeasti toiselle ihmiselle tehdä?” Vastauksesi sain hölmistyneitä katseita ja toteamuksen: ”Äiti, tää on LEIKKIÄ!”
Leikki itsessään on arvokasta. Me aikuiset haluamme usein arvioida leikkiä omista tarpeista ja arvoista käsin. Leikin oleelli sin arvo on, että se on kivaa. Haastattelin lapsia taisteluleikeistä ja he kertoivat, että hauskinta leikissä on jännitys. Jännitys syntyy siitä, kun tapahtuu jotain odotta matonta ja odotetaan toisten hyökkäystä. Pyssy- ja taisteluleikeissä vastakkain ovat hyvät ja pahat. Asetelmat leikkeihin tule vat peleistä ja tv-sarjoista. Pääsääntöisesti hyvä voittaa ja lapsi saa kokea olevansa sankari ja pelastaja. Leikissä lapsi saa olla voimakkaampi ja vaikutusvaltaisempi kuin välttämättä omassa elämässään. Pahuuden ja rumuuden käsittely on oleel linen osa ihmisenä kasvamista. Mikä olisikaan turvallisempaa kuin kokeilla omaa pahuuttaan leikissä, jossa kaik kien kavereiden kanssa on sovittu toisen pahuudesta. Se ei satuta tai loukkaa toista. Silloin voi ampua toisen noin vain, koska samassa leikissä olevat ovat sopi neet sen niin. Usein ammuttu herää henkiin tai muuttuu toiseksi hahmoksi. Yleensä lapsilla ei ole vaikeuksia erottaa leikkiä ja todellisuutta.
HANNA NIITTYMÄKISomalia on toimittajille erittäin vaarallinen paikka tehdä työtä. Yli 30 journalistia ja mediatyöläistä on tapettu Somaliassa vuoden 2012 jälkeen. Toimittajan henki ja vapaus ovat vaarassa riippumatta siitä, kirjoittaako hän islamisteista tai hallituksesta. Somaliasta puuttuu median toiminnan turvaava laki.
”
Sä kuolet mujahidinien käsissä. Et sä eikä sun perheesi pääse pakoon ansaa jonka mujahidinit on virittäneet sulle ja kaikille muille uskontonsa myyneille.”
Näin julisti anonyymi sähköposti, jossa viitattiin työhöni New York Timesille, ja josta tuli yksi pahim mista saamistani uhkauksista. Tätä seurasi toinen tapahtuma Mogadishussa kesäkuussa 2016, kun kaksi aseistautunutta henkilöä ilmestyi kotiovelleni pelottelemaan perhettäni. He kyselivät vaimoltani olinpaikastani ja uhkasivat, että mitä pikemmin alan katua, sen parempi.
Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen uhkaus, jonka olen saanut. Olen saanut useita tappouhkauksia, mutta ne oli kohdistettu vain minuun, mikä oli vielä siedettävä hinta siitä, että sain elää onnellisesti perheeni kanssa Mogadishussa. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin, he uhkasivat myös perhettäni.
Perheeni edustaa minulle tärkeintä asiaa elämässäni, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka paljon pelottelu vaikutti minuun. Saatuani uhkauksen ilmoitin siitä heti työnantajani New York Timesin toimistoon Nairobiin ja pyysin neuvoa. He pitivät uhkausta erittäin vakavana, koska se kohdistui per heeseeni. Journalistin urani aikana Somaliassa olen tottunut näkemään eriasteista väkivaltaa ammat tikuntaani kohtaan, ja lopulta nämä perheeseeni kohdistuvat uhkaukset saivat minut lähtemään maasta ja hakemaan turvapaikkaa Suomesta.
Toimittajien turvallisuus Somaliassa on hyvin epävarmaa. Heillä ei ole varaa palkata henkivar tijoita, eikä heillä välttämättä ole tietoa uhkaajien henkilöllisyydestä. Ja vaikka olisikin, näitä ei saada vastuuseen.
Tulee mieleen tarina, jonka ystäväni kertoi minulle. En halua mainita häntä nimeltä hänen oman turvallisuutensa takia, mutta hän työskentelee valtiollisessa uutis palvelu SONNAssa. Ystäväni kertoi nähneensä eräänä päivänä kadulla veljensä tappajat, jotka oli juuri aikaisemmin pidätetty. Kollegani ei tiennyt, miten nämä epäillyt tappajat oli voitu vapauttaa ilman oikeuskäsittelyä. Todella pelottavaa, puhumattakaan jos työskentelee länsimaisille uutiskanaville, joita monet pitävät vääräuskoisina. On vaikea ajatella elävänsä paikassa, jossa ihmiset ympärillä uskovat, että työskentelet ”Jumalan viholliselle” jos puhut työstäsi. Somalialaiset näkevät Yhdysvaltojen hallituksen suurimpana vihollisenaan.
Mogadishulaisilla ja kaikilla toimittajilla Somaliassa on mielessä sama kysymys: Pääsenkö
tänään turvallisesti kotiin? Minulla on kymmenittäin kollegoja, jotka ovat kuolleet pian saatuaan tappouhkauksen. Hautajaisissa omaiset ovat kertoneet minulle uhkailuista. Somalian journal istien liiton NUSOJin mukaan suurin osa tapetuista ja maanpakoon lähteneistä jour nalisteista oli ennen sitä saanut tappouhkauksia.
Tänä päivänä toimittajien tappajat nauttivat täydestä koskemattomuudesta. Yli 30 journalistia ja mediatyöläistä on tapettu Somaliassa vuoden 2012 jälkeen, kertoo YK:n raportti syyskuulta 2016. Raportissa korostuu toimit tajan työn vaarallisuus. Siinä on dokumentoitu myös 120 mielivaltaista median edustajien pidätystä vuosilta 2014–2016. Raportin mukaan mielipiteenvapautta, jolla on keskeinen merkitys demokraattisten yhteiskuntien rakentamisessa, rajoitetaan vakavasti.
Koska olen saanut kan sainvälistä suojelua Suomen hallitukselta, minun ei onneksi tarvitse enää pelätä joutuvani ongelmiin tekemäni työn takia.
vastaan. Hän on puhunut somalialaisten toimitta jien puolesta monissa kokouksissa ja konferensseissa niin Somalian hallituksen virkaili joiden kuin YK:n edustajienkin kanssa. Valitettavasti merkittäviä muutoksia ei ole tapah tunut, ja median ammattilaisten tilanne on Somaliassa yhtä paha kuin ennekin.
Somaliassa on vallinnut kaaos ja sekasorto yli kahden vuosikym menen ajan, ja Somaliaa pidetään yhtenä vaarallisimmista paikoista harjoittaa toimittajan työtä. Maana, jossa toimittajat elävät jatkuvassa pelon ilmapiirissä. Mutta miksi toimittajan työ Somaliassa on niin vaarallista?
Vuoden 2000 alussa alkoi kehi tys, jonka seurauksena toimittajan työstä tuli entistä vaarallisempaa. Silloin Somaliassa kasvoi sekä islamistien että radioasemien määrä, ja samalla sanomalehtien levikki laski. Sotilashallinnon
kaaduttua vuonna 1991 Somaliassa alkoi energinen ja säätelemätön median aika, mistä kertoo se, että Mogadishussa ilmestyi tuolloin yli 70 erilaista päivittäistä sanom alehteä. Suurin osa näistä lehtistä ilmestyi ennen kuin ensimmäinen itsenäinen radiokanava Radio Banaadir aloitti toimintansa vuonna 1996.
Kahdenkymmenenyhden vuoden sotilashallinnan aikana maassa oli vain Radio Mogadishu, Radio Hargeysha, Somalian kansallinen televisio ja kansallinen sanomalehti Xiddigta Oktoobar. Nämä olivat kaikki hallituksen kontrolloimia. Myös Somalian nykyinen hallinto on sotilaallisen vallan tuote, eikä maassa näin ollen ole lehdistönva pauden historiaa.
Koska Somalia on suullisen per inteen yhteiskunta, sanomalehdet hävisivät alle vuodessa radioka navien aloitettua toimintansa. Ihmiset eivät enää ostaneet sanomalehtiä, koska uutiset, jotka heitä kiinnostivat, oli jo kerrottu radiossa. Nykyään Mogadishussa ilmestyy kuusi päivälehteä ja Somalimaan alueella muutamia kymmeniä. Tosin Somalimaassa radioasemien lisensointi on kiel
letty, eikä siellä tänä päivänä ole kuin yksi radioasema, Hargeysa, joka on Somalimaan hallinnon kontrolloima.
Suuri yleisö kuitenkin on kuiten kin sisäistänyt ajatuksen, että vain hallitus on vastuussa mediasta, ja itsenäisen median kasvua on pidetty merkkinä välinpitämät tömyydestä. Tämä ei ole ihmisten vika, mutta he ovat tottuneet valtiol liseen mediaan.
Toinen tekijä, joka on tehnyt toimittajan työstä vaarallista, on islamistien nousu Somaliassa. Islamistit ovat taistelleet nyt yli vuosikymmenen ajan klaanien sotapäälliköiden kanssa, mikä on
hajottanut Somalian lääneihin.
Väkivallan ja aseilla hal litsemisen kulttuuri on myös uhka medialle. Ei ole periaatteessa merkitystä sillä, mikä taho pitää toi mittajien työtä uhkana. Toimittajan henki ja vapaus ovat yhtä lailla vaarassa, koski hänen uutisointinsa sitten poliitikkoja, yhtiöitä, islamisteja tai hallitusta. Maassa ei ole median toimintaa turvaavaa lakia, ja tuomioistuimet tuomitsevat journalisteja mielivaltaisesti käyt tämällä heitä vastaan vuodelta 1964 peräisin olevan rikoslain pykäliä propagandasta.
Mohammed Ibrahim on ollut Somalitoimittajien kansallisen liiton pääsihteeri 2011–2016. Huhtikuussa 2016 hänet valittiin Mogadishussa sijaitsevan Somalien ammattiliittojen keskusjärjestön pääsihteeriksi. Vuodesta 2006 lähtien hän on työskennellyt monien paikallisten ja kansainvälisten tie dotusvälineiden palveluksessa, esimerkiksi The New York Times, Radio Shabel le ja Pan African News Agency (Panapress). Hän on edistänyt lehdistönvapaut ta ja työskennellyt sitä edistävissä järjestöissä kuten International News Safety Institute (INSI) ja International Federation of Journalists (IFJ). Hänet palkittiin USA:n ABC-televisiokanavan ja Long Island Universityn kansainvälisellä tutkivan journalismin stipendillä sekä George Polk -journalismipalkinnolla vuonna 2012. Ibrahimilla on työpiste Rauhanpuolustajien toimistossa Helsingissä. Rau han Puolesta -lehti seuraa jatkossakin Somalia-uutisia.
Marokon vuonna 1975 miehittämästä LänsiSaharasta välittyy hyvin kapea kuva muuhun maailmaan. Luonnonvaroiltaan yksi Afrikan rikkaimmista alueista on jäänyt hämärän peittoon, kun Marokko pyr kii muokkaamaan kuvaa, joka siitä välittyy ulospäin. Media on hiljaa, koska Marokko estää kansainvälisiä toimittajia saapumasta miehit tämälleen alueelle, ja ne harvat, jotka sinne pääsevät, karkotetaan, kuten esimerkiksi The Economistin toimittaja Robert McShane
Miehitetyllä alueella elävä sahrawinuoriso on ottanut käyttöön uudet keinot, joilla se pyrkii murta maan hiljaisuutta: uusi tekniikka, internet ja älypuhelinsovellukset.
Sahrawitoimittajat ottavat valtavan riskin toimiessaan
salassa erittäin väkivaltaisessa ympäristössä, jossa ihmiset ovat jatkuvan tarkkailun alla. Nuoriso kehittää uusia tapoja, joilla se saisi levitettyä teksti- ja kuvamateriaalia Marokon miehityksestä ja siitä, miten luonnonvarojen riistäminen sekä sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen apartheid vaikuttaa heidän arkeensa.
Oikeudenkäynti, jossa käsiteltiin Gdeim Izikin* poliittisia vankeja, siirrettiin Länsi-Saharasta yli tuhannen kilometrin päähän Rabatiin. Tämä aiheutti sen, että sahrawien omat toimittajaryhmät joutuivat tekemään pitkän matkan tarkkaillakseen oikeudenkäyntiä. Tehtävän suorittamista vaikeuttaa
lisäksi toimittajien oma heikko taloudellinen asema.
Aicha Babeit, 24, mediaaktivisti Boujdourin kaupungista, on ryhmänsä nuorin. Hän kuvaa,
nauhoittaa ja kirjoittaa juttuja kaupungistaan, kuten myös Meriem Zafri, 33, joka kuuluu Salwan Mediaan. Meriem El Bourhimi, 34, Nazha Khalidi ja Afaf Houseini, 32,
Suomennos Dimitri OllikainenEuroopan unioni joutuu arvioi maan uudestaan suhteitaan Marokkoon. EU:n tuomio istuimen joulukuussa antaman päätöksen mukaan Länsi-Saharan aluetta ei voi sisällyttää unionin ja Marokon välisiin kauppa- ja muihin sopimuksiin. Se, miten EU tulee käytännössä sopeuttamaan suhteensa Marokkoon oikeuden päätöksen jälkeen, on vielä epäsel vää. Tammikuussa EU-parlamentin ulkoasiainvaliokunta vaati EU:ta kunnioittamaan oikeuden päätöstä. ”Me kunnioitamme oikeusvaltiota, ja sen tärkein periaate on oikeuden päätösten toimeenpano”, totesi valio kunnan puheenjohtaja Elmar Brok
Oikeuden päätöksen perusteella kaikenlainen kaupankäynti LänsiSaharan luonnonvaroista tulisi kieltää, eikä EU-maiden yritysten tulisi investoida alueelle. Viime marraskuussa Espanja, Portugali, Ranska ja Saksa allekirjoittivat Marokon kanssa julkilausuman yhteistyöstä uusiutuvan energian
tuotannossa. EU-maita kiinnostaa tuoda puhdasta energiaa Marokosta. Mutta erityisesti suuri osa Marokon tuuli- ja aurinkoenergian hyödyntä mishankkeista sijoittuu laittomasti miehitetyn Länsi-Saharan alueelle. Vuoteen 2020 mennessä tavoitteena on, että alueella sijaitsisi yli 25 prosenttia maan uusituvan energian tuotannosta.
Tammikuussa EU-komission energia- ja ilmastokomissaari Miguel Arias Cañete vastasi parlamentin esittämään kirjalliseen kysymykseen asiasta. Vastauksessaan komissaari viittasi EU-tuomioistuimen päätökseen ja totesi, että aiottu yhteistyö tullaan toteuttamaan kansainvälisen oikeuden edellyttämällä tavalla. Vastauksesta ei selviä, miten Länsi-Saharassa tuotettu aurinko energia voitaisiin erotella Marokossa tuotetusta, mikäli Marokko yhdistää alueen kansalliseen sähköverkkoon.
Cañeten vastaus merkitsee muutosta EU-komission asenteessa
Länsi-Saharan kysymykseen. Aiemmin komissio on antanut ymmärtää, että Marokko on de facto hallinnut Länsi-Saharaa, mutta tuomioistuimen päätös vaatii tunnustamaan alueen erillisyyden. Muutos ainakin komissaarin asenteessa on suuri: aikoinaan Arias Cañeten viimeisin tehtävä Espanjan kalastusministerinä oli saada LänsiSaharan kalavedet sisältänyt EU:n ja Marokon välinen kalastussopimus hyväksytyksi. EU-tuomioistuimen odotetaan tänä vuonna arvioivan senkin sopimuksen lainmukaisuu den Länsi-Saharan osalta. EU-tuomioistumen päätöksen tulee estää länsisaharalaistuot teiden pääsy EU-markkinoille. Vähintäänkin tuotteiden alkuperämerkintä pitää muuttaa Länsi-Saharaksi. Suomessa tämä koskisi ainakin sardiineja ja tomaatteja. Valitettavasti EU-maiden yritykset eivät ainakaan vielä näytä kunnioittavan tuomioistuimen päätöstä. Esimerkiksi saksalaisen
Siemensin toimitusjohtaja Joe Käser puolusteli yhtiökokouksessa investointejaan Länsi-Saharan tuulipuistoihin. Perinteisin sana kääntein hän kertoi yhtiön luottavan asiantuntijoihinsa kansainvälisen lainsäädännön suhteen, ja lisäsi perään samat tyhjänpäiväiset mantrat länsisaharalaisten itsemääräämisoikeuden kunnioitta misesta ja tuesta Saksan viralliselle ulkopolitiikalle: tuki YK:lle ja rau hanomaiselle ja molempia osapuolia tyydyttävälle ratkaisulle.
Samaa liturgiaa toistaa meidän ulkoministeriömme, ja se on tuttua myös länsisaharalaisille, jotka ovat yli 25 vuotta odottaneet sitä YK:n alaisuudessa toteutettavaa muu tamaa tuntia demokratiaa, minkä kansanäänestyksen järjestäminen veisi ja josta sovittiin Marokon kanssa vuonna 1991.
TEEMU MATINPUROLisätietoja: wsrw.org
Vasemmalla
Ylhäällä
ovat Equipe Median ja RASD TV:n tiimeistä ja Salha Boutanguize, 33, myös RASD TV:stä. Heillä kaikilla on selkeä päämäärä siitä, että he tulevat
kamppailemaan itsenäisyyden puolesta sanan ja kuvan avulla. Heitä ahdistellaan päivittäin, usein heidän kimppuunsa hyökätään. Heidän kotiensa lähettyvillä on joka päivä yksi tai useampi auto, joissa on valtion agentteja tarkkailemassa heidän menemisiään ja katsomassa, keitä ihmisiä he tapaavat kotonaan.
Valokuvat Salha Boutanquizan törkeästä pahoinpitelystä levisivät kaikkialle sosiaaliseen mediaan. Kuvat eivät kerro kuitenkaan koko totuutta siitä, kuinka laajaa hänen ja hänen kollegoidensa kohtaama väkivalta oikein onkaan.
Näiden naisten tekemä työ on mah dollista vain koska koko sahrawien
yhteisö tukee heitä. Se tarjoaa heille suojelua ja apua vähäisistä resurs seista ja vaikeista oloista huolimatta.
Rankka työ, kovat olosuhteet ja riskit, joita nämä toimittajat joutuvat kestämään, eivät auta heitä tulemaan kuuluisiksi tai edistä heitä urallaan. Heitä motivoi halu rikkoa hiljaisuus ja saada kansainvälinen yhteisö reagoimaan. Se on tärkeää, mikäli sahrawien kamppailun ja vastarinnan halu taan kantavan hedelmää.
Sahrawimedia onnistui kuin onnistuikin julkaisemaan tietoa Rabatin oikeudenkäynneistä, kiitos nuorten rohkeiden toimittajien. Olemme kuitenkin heille sen velkaa, että levitämme tietoa sahrawien väkivallattomasta vasta rinnasta ja siitä kärsimyksestä, jota he ja heidän perheensä joutuvat
kokemaan miehityksen alla. Nämä nuoret toimittajat tekevät työtä asian, eivät uransa vuoksi.
Suomentanut Antit Kurko
*Gdeim Izik oli vuonna 2010 järjestetty mielenosoitusleiri, jonka tuhannet sahrawit perustivat miehitetyn Länsi-Saharan pääkaupungin El Aaiúnin ulkopuolelle. Marokon armeija hajotti leirin erittäin väkivaltaisesti, ja tästä tapahtumasta voidaan laskea alkaneen myös arabikeväänä tunnettu kansannousujen sarja Pohjois-Afrikassa.
Rauhanliitto julkaisi joulukuussa artikkelikokoelman Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen. Kirsti Era luki ja arvioi sen.
Ukrainan Euromaidan-mielen osoitukset alkoivat syksyllä 2013, Krimin valtauksesta on pian kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se aina kin on selvää, että se mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.
Rauhanliitto julkaisi joulu kuussa 2016 kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen, jonka ovat toimittaneet Laura Lodenius ja Timo Mielonen Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ja ukrainalaisten artik kelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudis tamista. Oksana Tšelyševa kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia.
Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Tšelyševan tärkeä kirjoitus ”Ukraina ei ole mustavalkoinen” saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on kuitenkin tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman,
Enqvist, Putkonen jne.) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.
Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania, samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Tšelyševa. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rin tamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.
Putinia taas palvelee niin propa ganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomi ota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimie lisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin Putinia näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi,
kannatus vain kasvaa.
On harmillista, että kirja ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.
Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tuki
kohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi kansainvälistä oikeutta ja liitti Krimin itseensä. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.
Naton kaltaiselle asiantuntija organisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo vuonna 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumi sen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä vuonna 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään 1999–2003: Georgian sota oli nähty jo vuonna 2008.
Näiden näkökohtien puuttu minen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantu minen maan asioihin ja kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus – USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.
Suosittelen jatkolukemiseksi Richard Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.
Teksti on julkaistu Kirsi Eran blogissa: https://rauhanveteraani.net/2017/01/10/ ukrainan-mutkikas-tilanne/
Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen -kirjan voi ladata netissä: http://rauhanliitto.fi/tiedotus/julkaisut/ nakokulmia-ukrainan-todellisuuteen
Oksana Tšelyševa on Suomessa vakituisesti asuva journalisti ja ihmisoikeusaktivisti, joka toimittaa humanitaarista apua Itä-Ukrainaan. Hänelle tämä sota ei ole ensimmäinen, sillä 2000-luvun alussa hän toimi Tšetšeniassa reportterina ja ihmisoikeustarkkailijana.
”Olin Venäläis-tšetšenialaisen ystävyysseuran toimittaja, enkä syyskuun 1. päivään 2004 mennessä ollut tekemisissä sotivien osapuolten kanssa – vaikka tietenkin puhuin sotilaiden kanssa tarkastuspisteillä. Sitten olin kuitenkin pakotettu luopumaan puolueettomuuden periaatteesta, kun Beslanissa vallattiin koulu. Ihmisenä jouduin valitsemaan, istu ako odottamassa ja julkaista sitten tiedot menehtyneiden panttivankien määrästä, vai tehdäkö jotain uhriluvun alentamiseksi. Minulla oli tilaisuus siihen, sillä olin vuotta aikaisemmin saanut Strasbourgissa puhelinnumeron, josta piti tavoittaa Lontoosta asuva tšetšeeniaktiivi Ahmed Zakajev. Tein ratkaisuni ja soitin,
koska halusin vähentää uhrien mää rää. Zakajev tuomitsi terrorismin yleensä ja silloisen panttivankien ottamisen erikseen”, kertoo Oksana Tšelyševa.
Kanssakäyminen tšetšeeni aktiivien kanssa aiheutti ennalta arvattavan reaktion Venäjän hal linnossa. Venäläis-tšetšenialainen ystävyysseura julistettiin Nižni Novgorodin tuomioistuimessa äärijärjestöksi. Amnesty
International taas palkitsi vuonna 2006 Tšelyševan journalistin työstä äärioloissa. Sitten hän joutui hyvästelemään sekä Volgan että koko Venäjän.
”Olen asunut poliittisena pako laisena Helsingissä vuodesta 2008. Minulla on Suomen passi ilman kansalaisuutta, mikä oikeuttaa äänestämään paikallisvaaleissa, jopa asettumaan ehdokkaaksi. Kirjoitan yhä. Viime viikolla ilmestyi Ukrainaa käsittelevä artikkelikokoelma, jossa on useita kirjoituksiani parin viime vuoden ajalta. Vältän niissä mustavalkoista katsantoa konfliktiin. Eniten käsittelen humanitaarista tilannetta sekä Ukrainassa että Donetskin ja Luhanskin ’tasavalloissa’ ja ’harmaalla vyöhykkeellä’, jota ei todellisuudessa kontrolloi kukaan ja jonka asukkaat ovat kaikkein vaikeimmassa tilanteessa.”
Oksana Tšelyševa on käynyt
Ukrainassa useita kertoja konfliktin aikana.
”Aluksi sanottakoon, että olen syntynyt Zaporožjessa Ukrainassa ja asunut siellä lapsena. Heinäkuun 2014 jälkeen, jolloin menin sinne uudessa ominaisuudessa, olen käynyt siellä vähintään kymmenen kertaa, ja vuonna 2015 asuin Ukrainassa viisi kuukautta. Koska en pääse Venäjälle, oli helpoin reitti ns. tasavaltoihin minulta suljettu. Tammikuussa 2015 Ukraina määräsi aivan kammottavan kulku lupajärjestelmän; sitä ennen kävin alueella Ukrainan kautta.
Olen tällä kertaa tekemisissä molempien puolten sotilaiden kanssa, ennen muuta ratkoakseni konkreettisia humanitaarisia pulmia. Olen viettänyt melko paljon aikaa Donetskissa ja Luhanskissa, ja sen jälkeen on kysytty, näinkö siellä Venäjän armeijaa. En nähnyt, ehkä se oli asemissa jossain nurkan takana. Sen sijaan näin ns. puolustajia, joita ei puheenparren perusteella voi pitää paikallisina. Vapaaehtoisia siis.
Muistan tapaamisen Luhans kissa, lastenkoti N:o 1:ssä, jonka uuden vuoden kuusen juurelle toimme lahjoja. Odottamatta tapasin siellä neljä sotilaspukuista miestä ilman aseita ja kengänsuo jukset saappaiden päällä. Kolme nuorta ja yksi viisikymppinen mies olivat myös tuoneet lahjoja, erittäin hyviä. Vanhin miehistä osoittautui dagestanilaiseksi, joka on ikänsä asunut Donin Rostovissa. Hän oli tuonut paikalle myös venäläisen vaimonsa, joka toimi pakkasuk kona. Kysyin miehen motiiveista lasten auttamisessa ja hän vastasi: ’Vihaan nationalismia.’ Sitten he olivat lähdössä takaisin asemiin, ja eräs poika tuli pyrkimään mukaan.
Mies vastasi: ’Et ole vielä kahdek saatoista, ja sinulla on vastuullasi ihmisiä. Auta täällä.’
En ihannoi kumpaakaan osapuolta. Joka tilanteessa näen edessäni ennen kaikkea ihmisiä. Ihan hiljattain matkustin taksilla Harkovassa, jossa olin avustusasi oissa. Kuljettaja oli hyvin puhelias, auttoi kantamaan laatikoita. Ilmeni, että hän oli ukrainalaisen Aidarpataljoonan entinen sotilas, ja hän piti minulle pitkän monologin siitä, miksi oli lähtenyt sotaan ja miksi tullut pois. Puolet hänen suvustaan asuu Moskovan tienoilla ja on katkaissut yhteydet häneen.
Mies sanoi aivan tosissaan, että oli lähtenyt Aidariin ensinnäkin siksi, ettei ollut käynyt armeijaa eikä siis kelvannut muualle kuin vapaaehtoispataljooniin, ja toiseksi, koska oli koko vuoden 2014 odottanut, milloin ’Donetskin jengi’ hyökkää Harkovaan. Kun niitä ei vain kuulunut, hän päätti itse ’pis täytyä’ niiden luona. Merkillisintä oli, että sotilas, joka oli palvellut puolitoista vuotta Luhanskin alueella, oli vakuuttunut siitä, ettei ole taistellut Venäjää vastaan. Ylipäätään Venäjään on pidettävä hyvät välit, vakuutti tämä entinen Aidarin taistelija.”
Kenen sitten on syy? ”Kaikkien. Mukaan lukien Porošenko, johon käytännössä kaikki ryhmät siellä suhtautuvat kielteisesti. Se näkemys yhdistää nyt kaikkia.”
Millaiset mielialat vallitsevat nyt Suomen venäläisyhteisössä, maa hanmuuttajien keskuudessa? ”Heissä on aika paljon venäjän kielisiä, jotka ovat joko ostaneet asunnon tai avioituneet suomalaisen kanssa. On myös pakolaisia. Asenne politiikkaa kohtaan on hyvin vaihteleva, kuten Venäjällä ja Latviassakin. Kuitenkin vaietaan enemmän. Avustustoimintaa tukevat muutamat venäläiset, mutta 80 pro senttia lahjoituksista antaa kuuluisa elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki.
Myös Latviassa auttajina on sekä maan kansalaisia että vailla kansa
laisuutta olevia. Elävässä elämässä kaikki on paljon monimutkaisem paa kuin sosiaalisessa mediassa. Tiedän hyvin kansallismielisiä latvialaisia, jotka ovat lähettäneet apua Itä-Ukrainaan.”
Entä suomalaisen median suh tautuminen? Pelätäänkö Venäjää samalla tavoin kuin Baltiassa?
”Tietyssä määrin kyllä, mutta ei se ole verrattavissa siihen, mitä täällä Latviassa esiintyy. Suomen yhteiskunnassa on ylipäätään jo kauan sitten muodostunut oma suhde Venäjään. Historia on ollut ongelmallinen, mutta suomalaiset ovat pystyneet säilyttämään omat näkemyksensä. Se, mitä tapahtui neuvostoaikaan ja mitä nyt, on kyt köksissä keskenään. Viime vuonna esimerkiksi suomalaiset maanvil jelijät järjestivät suuren protestin.
Olin järkyttynyt kun näin, miten Senaatintorille ajoi satoja trakto reita ja muita maatalouskoneita. He vaativat Venäjä-sanktioiden purkamista, koska Suomen maa taloussektori on vakavasti kärsinyt vastasanktioista.
Sama koskee Suomen rajaalueita, joille venäläiset turistit ovat tuoneet paljon työpaikkoja. Ihmiset ovat tietenkin tyytymättömiä. Kun olen palannut kotiin Ukrainasta, kansalaisjärjestöt ovat halunneet kuulla reaalisia faktoja tilanteesta. Suomen mediassa tosiaan puhu taan nyt hyvin vähän Ukrainasta.”
Riiassa kävi hiljattain Ilja Jašin, yksi Drugaja Rossijan (Toinen Venäjä -puolueen) johtajista [lienee alkuperäisessä haastattelussa
ilmenevä väärinkäsitys, Jašin on ollut Jablokon ja Parnasin aktiivi, nykyisin Solidarnost-liikkeessä –toim. huom.]. Hän sanoi, että Venäjä pitää Baltiaa Naton heikkona lenk kinä ja tulee yrittämään täälläkin hybridioperaatiota.
”Olen itse osallistunut Toisen Venäjän toimintaan, aikanaan minut valittiin sen kansalliseen johtoelimeen. Minusta väite on naurettava, enkä pidä Jašinia mitenkään vakavasti otettavana henkilönä. Hän saattaa lörpötellä mitä päähän pälkähtää.
Venäjän oppositio on vali tettavasti menettänyt pahasti uskottavuuttaan, niin liberaali kuin patrioottinenkin. Siksi olen valinnut asettumisen ihmisen puolelle, tavallisen ’pienen’ ihmisen, joka tarvitsee lämmityshiiltä, vaippoja tai vauvanruokaa.”
Miten avustustyönne hoituu käytännössä?
”Apua menee Gorlovkaan, Makejevkaan, Altševskiin, Luhanskiin. Mariupolissa teen yhteistyötä Anna Jaroslavtsevan säätiön kanssa, joka auttaa haavoit tuneita ja menehtyneiden perheitä. Toimimme Ukrainassa Harkovassa, Melitopolissa, Zaporožjessa, Slavjanskissa. Jos joku etsii tästä Venäjän vaikutusta, vastaan: sitä ei ole. Ihmiset keräävät vaatetta, jalki neita, leluja. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen koonnut luottoavus tajien verkoston. Ns. tasavaltojen kontrolloimille alueille menevä apu toimitetaan sinne Ukrainan
tarkastuspisteiden kautta. Ihailen niiden ihmisten urheutta ja voimia, jotka selvittävät eniten apua tarvit sevat ja jakavat tavarat heille. Yksi avustajista käy siellä kolmivuotiaan tyttärensä kanssa! Viime aikoina olen ostanut lääkkeet ja ruuan ukrainalaisten verkkokauppojen kautta, ja ne kootaan Harkovaan.
Hiljattain puoleeni kääntyivät ukrainalaiset virkanaiset kahden siirtolaistytön asiassa. Tytöille ei voitu määrittää toimeentulotukea, koska he ovat alaikäisiä ja vanhem mat ovat jääneet toiselle puolelle. Vaihtoehtoina olivat lopullinen huostaanotto tai jättäminen ilman toimeentuloa. Siksi he pyysivät minua välittämään paperit siitä, että vanhemmat suostuvat huoltajuuteen.”
Millaiset mielialat on Ukrainassa? Olisi mukava kuulla ensi käden tietoa.
”Olin vuonna 2016 noin kolme kuukautta Odessassa, Harkovassa, Nikolajevissa ja Kiovassa. Mitä siitä voi sanoa? Ihmiset eivät luota kehenkään, he yrittävät vain pärjätä.
Odessassa näin, kun ihmiset saivat lämmityslaskuja, jotka ovat suurempia kuin eläke. Kaupungin virkamiehet selittelivät kahden vii kon ajan korottavansa tariffeja siksi, että Kiova on päättänyt niin. Herää kysymys, mihin tämä voi johtaa.
Ei riitä, jos sanomme Ukrainan yhteiskunnan olevan pirstaleina – se on mielettömän uupunut sotkusta, joka maassa vallitsee. Hallitukseen ei luoteta lainkaan: ei niiden keskuudessa, jotka taistelevat tasavaltoja vastaan Donbassissa, eikä tavallisten siviilien. Se on epäluottamusta sekä paikallisia hallintoelimiä että eurooppalaisia organisaatioita koh taan. Ja samaan aikaan varmuutta siitä, että kriisi jatkuu hyvin pitkään ja aiheuttaa vielä suurempia kärsimyksiä.”
Suomentanut Kirsti Era
Haastattelu on julkaistu 16.1.2017 latvialaisella uutissivustolla Vesti.lv.
Odessassa Ukrainassa syntyneen valokuvaaja Olya Morvanin kuvista koostuva näyttely oli esllä Helsingin Kaisa-talossa helmikuun alussa. Morvanin kuvat havainnollistavat, miltä Ukrainan sota näyttää konfliktialueilla asuvien ihmisten silmin. Morvan on kuvannut Ukrainan tapahtumia vuodesta 2013 lähtien. Hänen töitään on julkaistu useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri maailmaa.
Galina, jonka on pakko elää kellarissa, esittelee asuntoaan Pes kyn lähiössä. Raskaan sotakaluston vetäytymisestä huolimatta venäjänmieliset joukot jatkavat päivittäisiä hyökkäyksiään ke vyemmin asein. Donetsk, Ukraina. 17. maaliskuuta 2015.
Poltettu talo Peskyssä. Pesky, joka sijaitsee noin kilometrin päässä Donetskin lentokentäl tä, on ollut näyttämönä mo nille Ukrainan, venäjänmielis ten separatistien sekä Venäjän joukkojen välisille taisteluille. Donetsk, Ukraina. 17. maalis kuuta 2015.
Sotilas soittaa pianoa koulussa, jota oli pommitettu use aan kertaan. Artemivsk, Ukraina. 14. maaliskuuta 2015.
Sotilas kävelee asemapaikalleen hiilikaivokselle. Tätä so taa sanotaan ”jäätyneeksi konfliktiksi”, mutta jatkuvat tais telut ja tulitukset osoittavat toista. Avdejevka, Donetskin alue, Ukraina. 23. tammikuuta 2016.
Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.
Suomessakin levinnyt väittely valeuutisista on paljastanut ammattitoimittajienkin keskuudessa vallitsevaa tietämättömyyttä valtamedian valheellisuuden taustoista. Näkyvistä ovat kadonneet valheellisen tiedonväli tyksen syvät historialliset juuret. Yleisesti väitetään, että vasta Donald Trumpin valitseminen Yhdysvaltain presidentiksi on paljastanut, että elämme ”totuuden jälkeistä” poliittista aikaa.
Yhdysvaltain valtamedia on käyttänyt virinnyttä keskustelua hyväkseen. Se julistaa, että totuuden jälkeistä aikaa elävät ihmiset, jotka eivät pidä läntistä propagan daa totuutena. Yhdysvaltain politiikkaa ja mediaa analysoinut Nicolas J. S. Davies kirjoittaa: ”Kuitenkaan suuri osa siitä, mitä poliitikot, sanomalehdet ja asiantuntijat meille kertovat, ei perustu todelliseen maa ilmaan vaan on vain propagandan kaikua. Ihmisten todelliset kokemukset muodosti vat taannoin ’uutisten’ aineistoa. Nyt tilalle ovat tulleet hallituksen viranomaisten ja suuryhtiöiden PR-henkilökunnan lausunnot ja lehdistötiedotteet. Totuuden jälkeistä aikaa elävät toimittajat, tuottajat ja reportterit, jotka muokkaavat tätä aineistoa ykkösuutisikseen.”1
Yhdysvaltain valeuutiskeskustelussa on hyökätty asiallisia vaihtoehtosivuja vastaan. Hämäräperäinen PropOrNot-järjestö syytti
Washington Postin sivuilla venäläismieli sestä propagandasta muun muassa näitä itsenäiselle ajattelulle tärkeitä sivuja: Consortiumnews, Antiwar.com, Global Research, Information Clearing House, Truthout ja Truthdig.
Näiden sivujen kirjoittajien joukossa on myös veteraantoimittajia, jotka ovat kokeneet valtamediassa työskentelyn jour nalistisesti toivottomaksi. Muita tärkeitä valtamedian vääristymiä oikaisevia netti sivuja ovat Znet, CounterPunch, Common Dreams, TomDispatch, The Electronic Intifada, The Palestine Chronicle ja Media Lens.
Kannattaa myös tutustua Noam Chomskyn yhdessä Edward Hermanin kanssa aikoinaan lanseeraamaan propagandamalliin. Tämä malli, joka lähtee ennen kaikkea Yhdysvaltain oloista, osoittaa, että media ei yhteiskunnallisessa roolissaan pyri tukemaan yleisön mahdol lisuuksia osallistua mielekkäällä tavalla poliittiseen prosessiin. Ihmisille ei tarjota älyllisesti relevanttia tietoa poliittisen osallistumisen helpottamiseksi. Sen sijaan median ensisijainen yhteiskunnallinen tehtävä on propagoida yhteiskuntaa ja valtiota hallitsevien etuoikeutettujen ryh mien taloudellista, sosiaalista ja poliittista ohjelmaa.2
Herman ja Chomsky huomauttivat
kuitenkin, että järjestelmä ei kykene aukottomaan mielipiteiden muokkaukseen. He osoittivat esimerkein, miten joukkotie dotusvälineiden manipuloiva raportointi ei läheskään aina tehonnut. Amerikkalaisten enemmistö reagoi vihamielisesti yrityksiin aiheuttaa epävakautta muiden maiden oloihin ja kukistaa niiden hallituksia.
Tämä pakotti 80-luvulla Ronald Reaganin hallituksen salaiseen toimintaan aggres siivisten ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseksi.
Tietenkin yleinen mielipide voi olla ailahteleva, jos päivittäinen uutistarjonta
Ihmisille ei tarjota älyllisesti relevanttia tietoa poliittisen osallistumisen helpottamiseksi.
on täynnä vääristelevää informaatiota ja vaikenee hallituksen todellisista motiiveista. Tämän tietäen Yhdysvaltain hallitukset ovat usein turvautuneet valehteluun (kuten yhdistämällä syyskuun 11. päivän terroriiskut Saddam Husseiniin) ja pelotteluun (kuten väitteillä Irakin muodostamasta sotilaallisesta uhasta ja joukkotuhoaseiden olemassaolosta).
Yhdysvaltain entiset laatulehdet ovat nyt vain varjo menneisyydestään. The New York Times on esimerkiksi jotakuinkin kykenemätön Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriittiseen arviointiin. Noam Chomsky sitee raa vähälle huomiolle jäänyttä teosta New York Timesin asenteesta kansainväliseen oikeuteen. Kirjassaan The Record of the Paper alan asiantuntijat Howard Friel ja Richard Falk kiteyttävät lehden asenteen näin: Jos Yhdysvaltain vihollisia voidaan syyttää kansainvälisen oikeuden rikkomisesta, ne tuomitaan kovin sanoin. Vihollisten käyttäytymisen aiheuttama järkytys –todellinen tai teeskennelty – on suuri. Mutta kun Yhdysvallat syyllistyy samanlaiseen laittomuuteen, asiaa ei käsitellä ollenkaan. On kuin mitään ei olisi tapahtunut.3
Viimeaikainen kehitys on yhä huoles tuttavampaa. Amerikkalaiset vallanpitäjät eivät enää tyydy hallitsevaan otteeseensa ulkopolitiikkansa raportoimisessa, olipa kyse Syyriasta, Ukrainasta tai Venäjästä. Nyt mennään pitemmälle. Presidentti
Barack Obama allekirjoitti viime joulu kuussa lain, joka myöntää 160 miljoonaa dollaria hankkeeseen, joka kamppailee sellaista ”propagandaa” vastaan, joka aset taa kyseenalaiseksi virallisen Washingtonin version todellisuudesta.
Amerikkalaiset kansalaisaktivistit sano vat, että Donald Trumpin kaudella edessä on entistä aggressiivisempi hyökkäys joukkotiedotusvälineitä ja toisinajattelijoita vastaan.
1. The ’Post-Truth’ Mainstream Media, Consortiumnews. com, 9.1.2017, https://consortiumnews. com/2017/01/09/the-post-truth-mainstream-media/
2. Edward S. Herman & Noam Chomsky, Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media, Pantheon Books 1988, s. 298.
3. Noam Chomsky: What We Say Goes, ss. 3–4; www.lausti.com/articles/books/chomsky11.html
www.antiwar.com/ www.globalresearch.ca/ www.informationclearinghouse.info/ www.truth-out.org/ www.truthdig.com/ https://zcomm.org/znet/ www.counterpunch.org/ www.commondreams.org/ www.tomdispatch.com/ https://electronicintifada.net/ www.palestinechronicle.com/ www.medialens.org/
Eduskunta käsittelee kevätkaudella ensi vuo sikymmenelle kaavailtua hävittäjähankintaa. Koneiden elinkaarikustannukset nousevat Ylen arvion mukaan 15–30 miljardiin euroon. Hankinnan edellyttämä valtiovelan kasvu närästää pahasti talous kuripolitiikkansa toteutumista vahtivaa Euroopan unionia, veronkorotukset taas aiheuttavat ristiriitoja porvarihallituksen sisällä. On pohdittu mahdolli suutta hakea EU:lta erivapautta velkaantumisrajoihin, erillisen puolustusveron perimistä tai puolustusob ligaatioiden myymistä, mutta todennäköisimmältä vaihtoehdolta näyttää yhdistelmä lisävelkaa ja valtion menojen lisäleikkauksia muihin budjetin osiin.
Hävittäjien määrästä ei sen sijaan käydä keskustelua. Miksi juuri kuusikymmentä konetta, miksei saman tien kahtasataa – tai riittäisikö kuitenkin neljäkymmentä?
Pariisin rauhansopimuksessa 1947 Suomen sotaka lustolle määriteltiin useita rajoituksia. Brittien aloitteesta hävittäjälentokoneiden enimmäismääräksi muodos tui 60 (lukua on hieman venytetty koulutuskoneiksi määritellyillä kaksipaikkaisilla koneilla). Myöhemmin sopimukseen saatiin poikkeamia esimerkiksi ilmatorjun taohjuksia hankittaessa, ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomi irtautui rauhansopimuksen aserajoituk sista ydinaseita lukuun ottamatta.
Kuudestakymmenestä hävittäjästä on kuitenkin pidetty kiinni, vaikka tekniikan kehittyminen ja konei den kallistuminen ovat pienentäneet ilma-armeijoita maailmalla huomattavasti. Kun toisen maailmansodan aikainen amerikkalaishävittäjä maksoi nykyrahassa noin viisi miljoonaa dollaria, 80-luvun F-16:n hintalapun suuruusluokka on noin 50 miljoonaa – ja Suomeenkin nyt tyrkyllä olevan F-35:n 150 miljoonaa. Toisen maail mansodan suosituimpia hävittäjämalleja rakennettiin kymmeniin tuhansiin nousevina sarjoina, nyt valmistus määrät liikkuvat yleensä muutamissa sadoissa.
Entisissä luvuissa pysyttäytyminen nostaa Suo men ilmavoimien suhteellista vahvuutta silloin, kun konemäärät muualla putoavat. On kuitenkin mie tittävä, mihin meillä on varaa – ja mihin tarpeisiin hankintoja lopulta tehdään. Iltalehden Olli Ainolan arvion mukaan amerikkalaisia F-35-hävittäjiä saa daan puolustusministeri Niinistön mainostamaan ”asevelihintaan”, koska osa koneista varataan Baltian ilmapuolustukseen.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Marraskuussa Yhdysvaltojen presidentiksi valittiin mies, johon yhdistettiin muun muassa sanat arvaamaton tai vaarallinen Tammikuussa heti virkaanastujaisten jälkeen tuli nopeasti ilmi, että hän todella aikoo toteuttaa suunni telmiaan nopealla tahdilla käyttäen hyväkseen oikeutta presidentin asetuksiin. Maahantulokielto on saanut syystäkin suurta huomiota, onneksi liittovaltion tuo marilla on ollut rohkeutta määrätä sen toimeenpano keskeytettäväksi. Presidentti on myös jo antanut luvan jatkaa öljyputkien rakentamista alkuperäisväestön alu eiden lähistöllä. Saman öljyputken, jonka rakentamisen ympäristösyistä Obama keskeytti muutama vuosi sitten. Eivät uutiset rapakon takaa ainakaan turvallisuu dentunnetta ole lisänneet, päinvastoin. Uutisia riittää kotimaassakin. Ihmettelin, kun puo lustusministeri Niinistö vahvisti maamme pyrkimyksen hakeutua JEF-yhteisöön eli Britannian johtamaan kan sainväliseen valmiusjoukkoon, jonka tarkoituksena on vastata nopeasti missä tahansa päin maailmaa tapah tuviin tilanteisiin esimerkiksi YK:n tai Naton pyynnöstä. Siis mitä? Sanoja arvaamaton ja vaarallinen voisi käyt tää kuvaamaan Suomenkin tapahtumia. Tämäkö on se keino, jolla poliitikkomme purkavat Suomen puolueet tomuuden, kun he eivät ole yrityksistä huolimatta ja median avustamina saaneet kansalaisia kannattamaan Nato-jäsenyyttä?
Monissa keskusteluissa nousee esille pohdinta siitä, mihin maailma on menossa. Keskustelujen sävy on aikaisempaa huolestuneempi. Huolestunut se on myös puhuttaessa Suomesta ja hyvinvointiyhteiskun nasta, syystäkin. Kuntien palveluiden yhtiöittämisen ja yksityistämisen juna etenee vauhdilla, toisin kuin Länsimetro. Valmistaudutaan soteen, vaikka ei tiedetä mitä se tulee olemaan. Meillä on kuitenkin paljon vai kutusmahdollisuuksia siihen, miltä lähiympäristömme näyttää. Tulevissa kuntavaaleissa me äänestäjät annamme valtakirjan ja teemme valinnan.
Onneksi on hyviäkin uutisia. Lahden ay-väen rau hanpäivillä valittiin uusi Työpaikkojen rauhantoimikunta vuosille 2017–2018. Lämmin kiitos nyt pois jääneille, jotka ovat vuosien ajan olleet mukana toiminnassa ja antaneet aikaansa ja tietämystään rauhantyölle. Nyt toimikuntaan tuli mukaan runsaasti (yli 30 %) uusia jäse niä, työssäkäyviä ay-aktiiveja. Näin sen kuuluukin olla. Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila oli Ay-väen rauhanpäivillä Lahdessa 15.1. huolissaan lapsista ja nuorista. Sosiaalinen nousu on pysähtynyt ja huono-osaisuus – sekä taloudellinen että sosiaalinen – periytyy yhä vahvemmin. Tämä näkyy lapsen omanarvontunnon ale nemisena ja lahjakkuuden menettämisenä, kun lapsi ei saa kotona kannustusta ja tukea. Lapsen tulevaisuuden määrittää yhä enemmän se, mihin perheeseen ja kuntaan hän sattuu syntymään. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on Kurttilan mielestä pöyristyttävää ja osoittaa hyvinvoivalta keskiluokalta yhteiskunnalli sen tajun puutetta.
Kuntapäättäjämme koostuvat suurelta osin hyvinvoivasta keskiluokasta, mikä valitettavasti näkyy siinä, että moni kunta harkitsemattomasti rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta. Työttömän lapsella on oikeus vain puolipäivähoitoon, ja työttömän vanhemman on sosiaalisiin syihin vedoten anottava kunnalta kokopäivähoitopaikkaa. Tämä on sekä lapsen että vanhemman kannalta epäoikeudenmukaista, halutaan ikään kuin jakaa kansaa kahteen kastiin työmarkkina-aseman perusteella.
Työttömyys ei valitettavasti ole häviämässä, ja työttömän lapsi joutuu kärsimään tuplarangaistuksen kurjasta työllisyystilanteesta. Ensin lapsen on sopeuduttava matalaan elintasoon ja suoranaiseen köyhyyteen työttömyyden pitkittyessä. Usein tämän seurauksena
vanhemman hyvinvointi heikkenee, mikä väistämättä heijastuu lapseen. Toiseksi lapsi ei ehkä pääse ollenkaan päivähoitoon, koska kokopäivähoitopaikan anominen tuntuu nöyryyttävältä ja rajattu päivähoitooikeuskin leimaa työttömän ja hänen lapsensa. Näin lapsi, joka eniten tarvitsee päivähoitopaikkaa, välittäviä aikuisia ja vertaisseuraa, on tuomittu kotiin neljän seinän sisälle. Lapsi ei opi sosiaalisia taitoja ja sosiaalinen syrjäytyminen alkaa jo ennen koulutien alkua.
Peruskoulu ja subjektiivinen päivähoito-oikeus ovat olleet loistavia tapoja tasata lasten lähtöolosuhteista johtuvaa eriarvoisuutta. On turha ihmetellä nuorten syrjäytymistä, jos samanaikaisesti leikataan lyhytnäköisesti päivähoidosta ja koulutuksesta. Eriarvoisuuden kasvu rapauttaa yhteiskunnallista luotta musta, mistä seuraa ikäviä lieveilmiöitä, kuten suvaitsemattomuuden ja päihteiden käytön lisääntymistä. Ei kukaan syrjäydy tai käyttäydy epäsosiaalisesti tahallaan, vaan taustalta löytyy toivottomuutta ja osattomuuden kokemuksia. Tarvitsemme solidaarisuutta ja inhimillisyyttä päätök sentekoon. Sekä kuntien että valtion olisi kohennettava heikompiosaisten asemaa. Siihen meillä on taatusti varaa, jos halu amme pysyä sivistyneenä yhteiskuntana.
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsen.
Ailasmaa Eija, JHL, Rauma
Bäckman Bjarne, JHL, Espoo
Gren Janne, RL, Lohja Haverinen Jaana, PAM, Joensuu
Hakamäki Sanna, PAM, Turku Hakamäki Vesa, JHL, Turku
Heikkilä Eija, PAU, Vantaa
Hiltunen Keijo, JHL, Vantaa Houma Päivi, SuPer, Lahti
Ilminen Suvi, JHL, Jyväskylä
Jalovaara Tarja, TEK, Tampere Ketonen Irma, JHL, Lohja Kivinen Minna, TEAM, Nokia Koivu Talvikki, PAM, Helsinki Kuusniemi Kauko, RL, Tampere Lehtola Satu, JHL, Lahti Lehtonen Juhani, JHL, Hämeenlinna Leskinen Ari, PRO, Vantaa
Lilja Juhani, PRO, Helsinki Lintunen Iina, JHL, Helsinki Mäkimartti Hannele, RL, Helsinki Pelttari Tanja, JHL, Porvoo Sagulin Anja, JHL, Lahti Salo Kristiina, JHL, Espoo Salmén Päivi, SuPer, Helsinki Sirén Jouni, Akava, Tampere Sulopuisto Ari, RL, Joensuu
Suonperä Arjo, Lakimiesliitto, Espoo
Tallbacka Helmer, SEL, Helsinki
Ylismäki Kikka, JHL, Helsinki
Wallin Katja, JHL, Helsinki
Vapaavuori Timo, JHL, Espoo
Puheenjohtaja: Tanja Pelttari Varapuheenjohtaja: Keijo Hiltunen
Istuin lauantaina männätammikuun 14. iltapäivällä ihan hereillä Lahden Kansanopiston salissa.
Ay-väen rauhanpäivillä oli katsaus ”Turvallisuuspoliittinen tilanne Itämerellä”. Mitäs arvelet, missä on Isojen Asioiden päänäyt tämö? Itämerellä se ei kaikkien mielestä ole, vaikka moni tiedotus väline Suomessa niin toivoisi asia ymmärrettävän.
Heti perään kiipesivät estradille puheenvuorojaan odottamaan JHL:n puheenjohtaja Päivi NiemiLaine, SuPerin Silja Paavola, SEL:n Veli-Matti Kuntonen,Tehyn Rauno Vesivalo sekä otsikon Hessu, Rakennusliiton tiedotuspäällikkö Heikki Korhonen.
Mistäkö heidän piti kertoa käsityksiään?
Mitäpä itse sanoisit työ maan kaffeetauolla aiheesta ”Yhteiskunallinen ilmapiiri ayliikkeen haasteena”?
Hereillä ei tarvinnut pysytellä, hereillä pysyi hyvin kuunnellessaan liittojohtajien puheenvuoroja. Menköön Heikkikin tässä yhteydessä liittojohtajana. Oli mielenkiintoisia useamman minuutin puheenvuoroja. Kaikki puheenvuoron käyttäjät uskovat – ja uskoakseni uskovat edelleen –oman väen tyytyväisenä pitämisen olevan monella tapaa parasta rauhantyötä.
Miksi sitten useimmat framilla olleet liitot ovat mukana kikyssä? Ja miksi Rakennusliitto ei?
Tänään (7.2.) tiedetään – kun uutiset vähän väliä siitä muistut tavat – että on muutama muukin
ammattiliitto, joilla on hallituksen kannasta eriävä käsitys kikyn erinomaisuudesta.
Juuan kunta, kuulopuheiden mukaan muutama muukin, on päättänyt käyttää määrätyn (sovitunkin?) työajan pidennyksen työhyvinvoinnin edistämiseen. Miksi ei useampi? Mitä ovat tehneet ammattiosastot? Kysypä vaikka Vaskos-Martilta Joensuusta!
Vuosittain toistuvan Ay-väen rauhanpäivät -tapahtuman avauspaneeli päättyi napakkaan kysymykseen siitä, miten liitot ovat varautuneet mahdolliseen sotatilaan. Muut vastaukset voi ohittaa, sillä Hessu putsasi pöydän: ”Sellaiseen tilanteeseen ei maata (ja kansaa?) saa ajaa! Sellaista tilannetta emme yksinkertaisesti hyväksy!” Millähän lihaksilla? Kysyn vaan.
Muuten olen sitä mieltä, että uudisrakennus on mieluisampaa työtä kuin jälleenrakennus!
Seuraavat rauhanpäivät järjestetään tammikuun 2018 puolivälissä Helsingissä. Jokohan siellä on avauspaneelissa mukana myös vientialojen ammattiliittojohtaj(i)a. He kun ovat määrittelemässä mitä me muut – vähemmän tärkeät –palkansaajat saamme tienata...
Joensuussa 7.2.2017
ARI SULOPUISTO Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsen.
Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhantur vaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallatto muudessa on kysymys. Tämä on sarjan yhdeksäs osa.
Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä Optor! eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toimin nasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru sormusten herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta,
vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ”coolia” ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusväli neiden ja yliopistojen toimintaa.
Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa ja mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševi´cilla
TIMO VIRTALA
PELKO VOITETAAN HUUMORILLA
ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.
Otpor-liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päät tää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta omiin käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi, niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omista juutta ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.
Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševi´cin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli se, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Kymmeniä tuhansia lentolehtisiä heiteltiin kerrostalojen katoilta ja liikkeen logoja maalattiin ahkerasti mitä mielikuvituksellisimpiin paik koihin. Sillä tavoin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.
Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Heille lähetettiin Albert Einstein -instituutin perustajan ja maailman johtavan väkivallattomuustutkija Gene Sharpin väkivallattoman val lankumouksen oppaita, ja Sharpin oppilas ja ystävä, Yhdysvaltain armeijasta eläköitynyt Robert Helvey tuli vetämään heille väkivallatto muuskoulutusta. Koulutuksellisen ja rahallisenkin tuen takana oli yhdys valtalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoit teinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoilla.
Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja
jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševi´cin vastaisen poliittisen opposition.
Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankil assa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka oli pidätetty vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka oli pidätetty viisi kertaa tai useammin.
Miloševi´cin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Hänen kannattajiensa oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševi´cin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut siitä, että mielenosoi tukset oli orkestroitu ulkomailta käsin ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaanvaluuttaa.”
Heinäkuussa 2000 Miloševi´c onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pys tyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mieleno soitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.
Slobodan Milošević toimi ensin Jugoslavian sosialistiseen liit totasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1989–1992, sitten Jugoslavian hajoamissodan aikana ja sen jälkeen ”tynkä-Jugoslaviaan” eli Jugoslavian liittotasavaltaan kuulu neen Serbian presidenttinä vuosina 1992–1997, ja lopulta koko Jugoslavian liittotasavallan presidenttinä vuosina 1997–2000.
Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuului aikoi naan kuusi osavaltiota: Serbia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Slovenia, Makedonia ja Montenegro. Näistä kaikki muut paitsi Miloševićin johtama Serbia kannattivat Jugoslavian hajotta mista kuudeksi itsenäiseksi valtioksi silloisten osavaltioiden rajojen mukaisesti. Tämä järjestely toteutuikin Kroatian ja Bos nian sotien päätyttyä vuonna 1995. Arviolta 140 000 ihmistä oli saanut surmansa, kymmeniä tuhansia naisia oli raiskattu, ja kaikkien sotiin osallistuneiden maiden talous, infrastruktuuri sekä poliittinen ja moraalinen ilmapiiri olivat raunioina. Ser bian työttömyysprosentin arvioidaan sodan päättyessä olleen viidenkymmenen prosentin tienoilla.
Marraskuussa 1996 järjestettiin Serbiassa paikallisvaa lit, jotka oppositio voitti, mutta joiden vaalitulosta Milošević kieltäytyi hyväksymästä. Tämän seurauksena opiskelijat ja opposition Zajedno-yhteenliittymä järjestivät seuraavan vuo den helmikuuhun asti jatkuneita mielenosoituksia, joissa oli laajimmillaan mukana 200 000 ihmistä. Lopulta Milošević tai pui painostuksen alla ja hyväksyi vaalituloksen, vaikka jäikin valtaan. Zajedno-yhteenliittymä ei pysynyt koossa montaa kaan viikkoa tämän jälkeen.
Vuosina 1996–1999 käytiin Kosovon sota. Miloševićin hallinto oli lakkauttanut sosialistisen Jugoslavian aikaisen Kosovon autonomian, mikä oli lisännyt kosovolaisten, joista 90 prosenttia oli etniseltä taustaltaan albaaneja, itsenäisty mishaluja. Kosovon vapautusarmeijan toimet saivat Serbian tiukentamaan otettaan ja kuolonuhrien määrä nousi. Etnisen puhdistuksen pysäyttämisen nimissä Nato pommitti keväällä 1999 Serbian armeijan yksiköitä Belgradissa, Kosovossa ja Montenegrossa, jossain määrin myös siviili-infrastruktuuria, ja vahingossa myös Kiinan suurlähetystöä ja Serbian viranomai sia pakenevia Kosovon albaaneja. Toisin kuin Clinton ja Blair toivoivat, ja juuri niin kuin Chirac oli varoittanut, pommitukset eivät suinkaan heikentäneet Miloševićia, vaan lisäsivät hänen kannatustaan ja voimaannuttivat nationalisteja. Pommitus ten jatkuessa Serbia tehosti albaanien karkotuksia. Arvioidaan, että jopa miljoona Kosovon albaania joutui lähtemään kodeis taan. Lopulta Serbia veti joukkonsa Kosovosta, mutta Milošević jäi valtaan.
estettäisiin. Mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmis massoista oli kysymys, poliisit eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.
baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.
Miloševi´cia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kun nioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun 5. päivänä 2000 protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.
Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja, jotta ihmisten pääsy pääkaupunkiin
Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševi´cin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa –toinen kuoli sydänkohtaukseen ja toinen auto-onnettomuudessa.
Silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskei simpiä sloganeita oli ”gotov je” eli ”hän on loppu” ja jossa lyödään
Yksi tulkinta on se, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaat teellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä tapauksessa väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.
Vallankumouksen jälkeen Otpor toimi pari vuotta demokratian
toteutumista valvovana kansalais järjestönä, kunnes se lakkautettiin lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen.
Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVASin metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (2003), Ukrainassa (2004), Libanonissa (2005), Egyptissä (2011) ja Syyriassa (2011).
Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.
Tuula Sykkö osallistui Kreikassa rauhantapahtumaan, jossa poliittisen tilannekatsauksen jälkeen järjestettiin piirakan leikkausjuhla.
Ateenassa ammattiyhdistysten talolla 20.1.2017 pidetyssä juhlassa Kreikan rauhanpuolustajia vastaava yhdistyksen EEDYEn puheenjohtaja Stavros Tassos ja pääsihteeri Despina Pantelaki puhuivat yleisen maailmantilannekatsauksen lisäksi Kreikan tilanteesta. Kreikka on monien pakolaisten ensimmäinen etappi. Pakolaislapset ovat kokeneet kouluissa selkeää syrjintää. Tilanne kärjistyi Ateenan metropolialueeseen kuuluvassa Péraman kaupungissa. Syrjintätilanteet päätettiin ottaa vakavasti ja niin kreikkalaisille vanhemmille kuin opettajille annettiin tietoa pakolaisuuden syistä. Teemaksi valittiin ”Ajattele heitä” palestiinalaisen Mahmoud Darwishin runon mukaan.
Asiaohjelman jälkeen ravittiin ruumista. Joulupuuroon kätkettyä onnenmantelia vastaa Kreikassa vassilopita-piirakka. Ottomaanien ajalta pohjaavaan perinteeseen liittyy tarina siitä, että kreikkalaisten oli piilotettava kultaesineensä ja he keksivät leipoa ne vassilopitaksi, kunin gaspiirakaksi. Nykyään perheiden lisäksi ammattiyhdistykset ja myös EEDYE ylläpitävät perinnettä jär jestämällä piirakanleikkausjuhlan, vassilopitakopsimon.
EEDYEn puheenjohtaja ja pää sihteeri leikkasivat piirakasta palat ensin rauhalle, liennytykselle ja rauhanaktiiveille. Sitten he tarjoili vat piirakkapaloja nimeltä mainiten rauhanryhmien edustajille, ja pääpiirakan loputtua kutsutuille jaettiin yksilöllisesti pakatut pikkupiirakat.
Ajattele heitä Kun valmistat aamiaistasi, ajattele heitä. Älä unohda ruokkia kyyhkysiä. Kun aloitat sotia, ajattele heitä. Älä unohda heitä, jotka kaipaavat rauhaa. Kun maksat vedestä, ajattele heitä Heitä, joilla on vain pilviä joista imeä vettä. Kun palaat kotitaloosi, ajattele heitä. Älä unohda heitä, jotka asuvat teltoissa. Kun katselet tähtiä ennen nukahtamista, ajattele heitä.
Heitä joilla ei ole paikkaa, mihin mennä nukkumaan. Kun puhut vapaasti, ajattele heitä. Heitä joiden ei sallita puhua. Ja kun ajattelet heitä, muita itsellesi sano tämä: ”Kunpa olisin kynttilä pimeydessä.”
Mahmoud Darwishia (1942–2008) pidetään Palestiinan kansallisrunoilijana.
nauru.
Tilaukset: www.rauhanpuolustajat.org/kauppa, p. 050 358 1441. Hintoihin lisätään postikulut. Tarjoushinnat voimassa 31.3.2017 asti.
Kirja on kattava katsaus ja reportaasi Afrikan maaperän luonnonvarojen riistosta ja sen hirvittävistä ja kauaskantoisista seurauksista. Bassey esittää myös ehdotuksia kestäviksi korjausliik keiksi, joita tarvitaan ympäristön ja paikallisten ihmisten elinehto jen pelastamiseksi.
Liisa Liimatainen on seurannut Irania joulukuusta 1997 lähtien lukuisilla Yleisradion toimitusten reportaasimatkoillaan. Hänen Iranin yhteiskunnasta kertova kirjansa perustuu yli puoleen sataan tuoreeseen henkilöhaas tatteluun ja runsaan kymmenen vuoden kokemuksiin Iranissa.
Kyyhkynmuotoinen heijastin ottaa kantaa rauhan puolesta. CE-hyväksytyssä pehmoheijasti messa on teksti molemmilla puo lilla. Lanka-hakaneulakiinnitys.
Oman vankan toimittajakoke muksensa perusteella kirjoittaja kannustaa katsomaan kulissien taakse ja löytämään älyllisesti haastavan ja inhimillisesti rikkaan maan. Islamin tuntemuksensa ansiosta toimittaja sitoo Iranin yhteiskunnallisen myllerryksen myös islamin ja sen vähemmistön, šiiamuslimien historiaan.
Samaan aikaan kun tiedemiehet ja kansalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista valtavista ongelmista, suuryhtiöt ja sotilaat näkevät sen tuovan lähinnnä uusia haasteita, joista hyötyä. Lue, miten sota teollisuus ja suuryhtiöt muovaa vat lämpenevää epätasa-arvon maailmaa.
Keskitysleiriltä paenneen tytön selviytymistarina. Janina oli 12-vuotias, kun hänet äitinsä kanssa suljettiin gettoon ja sieltä Janowskan keskitysleiriin. Janina onnistui pakenemaan leiriltä ja piileskeli Krakovassa vastarinta liikkeen suojeluksessa. Tuolloin hän alkoi kirjoittaa päiväkirjan omaisia muistelmiaan.
Toimivamman talouden perusteet selkokielellä. Taloustieteen professori Robin Hahnel esittelee realistisesti konkreettisia ehdotuksia tulevaisuuden oikeudenmukaiselle ja ekologisesti kestävälle taloudelle.
Kirja kertaa ja kommentoi tuoreeltaan ja kriittisesti viime aikojen suomalaista turvallisuuspoliitiikasta käytyä julkista keskustelua. Ovatko poliitikot ajautuneet sivuraiteille turvallisuuspolitiikan määrittelijöinä?
Haetaanko Suomessakin talous kriisin koettelemaa kansallista yhtenäisyyttä jälleen viholliskuvia luomalla?
Yleisradiosta tuttu veteraani toimittaja raottaa tulevaisuu den ovea arabimaailman konser vatiivien lipunkantajamaassa. Kirjassa kymmenet naiset, nuoret ja itäisen energialäänin shiiavähemmistön edustajat kertovat, mikä on heidän tavoittelemansa toisenlainen Saudi-Arabia.
Lähi-idän viileä kevät on johtanut alueen sekasortoon: Syyria on verisessä sisällissodassa, Libya täydellisessä kaaoksessa, Libanon erilaisten poliittisten voimien ristivedossa, Irak pirstaloitumassa, Palestiinan rauhanneuvottelut umpikujassa ja Egyptissä on palattu sotilashallintoon. Ari Kerkkänen kuvaa kaaoksen taus toja ja nivoo tapahtumia yhteen.
Nnimmo Bassey: KIEHUVA JA KÖYHTYVÄ AFRIKKA Nick Buxton & Ben Hayes (toim.) ILMASTONMUUTOKSEN VOITTAJAT Janina Hescheles: