RAUHANKASVATUSNEUVOLA 8

Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.

HANNA NIITTYMÄKI

OSA 8

Voiko rauhanihminen antaa jälkikasvunsa osoitella toisia aseella? Hyökkääkö kunnon rauhanaktiivi puuttumaan jopa vieraiden lasten pyssyleikkeihin?

Kohtuullisia pyssyleikkejä ei kannata kieltää, mutta toisia kohti ei saa osoitella.

Olen elänyt tyttömaailmassa. Sitten sisareni sai pojan. Poika tulitti ja tulitti ja tähtäili. Poika sanoi olevansa hyvä ja tuhoavansa kaikki pahat.

”Hyvän puolella pahaa vastaan” ei ole toimiva argumentti, koska niinhän kaikki aina ovat, leikeissä ja oikeasti – ja silti toisiaan vastaan.

Meidän sodan kokenut mummo asui meidän kanssa kun oltiin lapsia ja sitä inhotti kaikki pyssyleikit.

80-luvulla keskusteltiin paljon siitä, miten noihin sotaleikkeihin pitäisi suhtautua. Yksi ajatus oli, että aikuinen menisi mukaan leikkiin ja koettaisi johdatella leikin tunnetasolla loppuun tilanteessa, jossa joku on ammuttu. Mitä sitten tapahtuu? Ei voi nousta ja alkaa leikkiä uutta leikkiä. Kun on kuollut. Kieltäminen ei ehkä toimi. Tulos on yleensä päinvastainen. Muistan, että kun lapsena yritettiin rajoittaa, alettiin miettiä, miten rikkoa sääntöjä.

Mun kaveri, pasifistien poika, nakerteli itselleen näkkäristä pyssyn, piirsi vihkot täyteen aseita ja on nyt Suomen parhaita aseasiantuntijoita.

Tosi mielenkiintoista on tutkimus rauhanomaisista kulttuureista ja siitä, miten ne kasvattavat lapsia. Yleistä on, että 1) väkivaltaa ei palkita mitenkään, ei edes huomiolla, ja 2) väkivaltaan turvautuminen ja äkkipikaisuus on tyhmää, pitkäpinnaisuus tosi hienoa.

Olennaisempaa kuin rajoitukset on asioista keskustelu.

Isien, vaarien ja naapurin setien pitää lopettaa puupyssyjen ym. sotalelujen veistely pikkupojille!

Omien poikieni pyssyleikeistä huolestuneena aloin kerran kesken leikin opastaa: ”Kyllähän te ymmärrätte, että noin ei voi oikeasti toiselle ihmiselle tehdä?” Vastauksesi sain hölmistyneitä katseita ja toteamuksen: ”Äiti, tää on LEIKKIÄ!”

LASTENTARHANOPETTAJA TUOMAS URHON AJATUKSIA:

Leikki itsessään on arvokasta. Me aikuiset haluamme usein arvioida leikkiä omista tarpeista ja arvoista käsin. Leikin oleellisin arvo on, että se on kivaa. Haastattelin lapsia taisteluleikeistä ja he kertoivat, että hauskinta leikissä on jännitys. Jännitys syntyy siitä, kun tapahtuu jotain odottamatonta ja odotetaan toisten hyökkäystä. Pyssy- ja taisteluleikeissä vastakkain ovat hyvät ja pahat. Asetelmat leikkeihin tulevat peleistä ja tv-sarjoista. Pääsääntöisesti hyvä voittaa ja lapsi saa kokea olevansa sankari ja pelastaja. Leikissä lapsi saa olla voimakkaampi ja vaikutusvaltaisempi kuin välttämättä omassa elämässään.

Pahuuden ja rumuuden käsittely on oleel-

linen osa ihmisenä kasvamista. Mikä olisikaan turvallisempaa kuin kokeilla omaa pahuuttaan leikissä, jossa kaikkien kavereiden kanssa on sovittu toisen pahuudesta. Se ei satuta tai loukkaa toista. Silloin voi ampua toisen noin vain, koska samassa leikissä olevat ovat sopineet sen niin. Usein ammuttu herää henkiin tai muuttuu toiseksi hahmoksi. Yleensä lapsilla ei ole vaikeuksia erottaa leikkiä ja todellisuutta.

TEKSTI: MOHAMMED IBRAHIM • KUVA: ELINA HIIRONNIEMI

TOIMITTAJAN TYÖN KARU TODELLISUUS SOMALIASSA

Somalia on toimittajille erittäin vaarallinen paikka tehdä työtä. Yli 30 journalistia ja mediatyöläistä on tapettu Somaliassa vuoden 2012 jälkeen. Toimittajan henki ja vapaus ovat vaarassa riippumatta siitä, kirjoittaako hän islamisteista tai hallituksesta. Somaliasta puuttuu median toiminnan turvaava laki.

”Sä kuolet mujahidinien käsissä. Et sä eikä sun perheesi pääse pakoon ansaa

jonka mujahidinit on virittäneet sulle ja kaikille muille uskontonsa myyneille.”

Näin julisti anonyymi sähköposti, jossa viitattiin työhöni New York Timesille, ja josta tuli yksi pahimmista saamistani uhkauksista. Tätä seurasi toinen tapahtuma Mogadishussa kesäkuussa 2016, kun kaksi aseistautunutta henkilöä ilmestyi kotiovelleni pelottelemaan perhettäni. He kyselivät vaimoltani olinpaikastani ja uhkasivat, että mitä pikemmin alan katua, sen parempi.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen uhkaus, jonka olen saanut. Olen saanut useita tappouhkauksia, mutta ne oli kohdistettu vain minuun, mikä oli vielä siedettävä hinta siitä, että sain elää onnellisesti perheeni kanssa Mogadishussa. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin, he uhkasivat myös perhettäni.

Perheeni edustaa minulle tärkeintä asiaa elämässäni, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka paljon pelottelu vaikutti minuun. Saatuani uhkauksen ilmoitin siitä heti työnantajani New York Timesin toimistoon Nairobiin ja pyysin neuvoa. He pitivät uhkausta erittäin vakavana, koska se kohdistui perheeseeni. Journalistin urani aikana Somaliassa olen tottunut näkemään eriasteista väkivaltaa ammattikuntaani kohtaan, ja lopulta nämä perheeseeni kohdistuvat uhkaukset saivat minut lähtemään maasta ja hakemaan turvapaikkaa Suomesta. PÄÄSENKÖ TÄNÄÄN TURVALLISESTI KOTIIN

Toimittajien turvallisuus Somaliassa on hyvin epävarmaa. Heillä ei ole varaa palkata henkivartijoita, eikä heillä välttämättä ole tietoa uhkaajien henkilöllisyydestä. Ja vaikka olisikin, näitä ei saada vastuuseen.

Tulee mieleen tarina, jonka ystäväni kertoi minulle. En halua mainita häntä nimeltä hänen oman turvallisuutensa takia, mutta hän työskentelee valtiollisessa uutispalvelu SONNAssa. Ystäväni kertoi nähneensä eräänä päivänä kadulla veljensä tappajat, jotka oli juuri aikaisemmin pidätetty. Kollegani ei tiennyt, miten nämä epäillyt tappajat oli voitu vapauttaa ilman oikeuskäsittelyä. Todella pelottavaa, puhumattakaan jos työskentelee länsimaisille uutiskanaville, joita monet pitävät vääräuskoisina. On vaikea ajatella elävänsä paikassa, jossa ihmiset ympärillä uskovat, että työskentelet ”Jumalan viholliselle” jos puhut työstäsi. Somalialaiset näkevät Yhdysvaltojen hallituksen suurimpana vihollisenaan.

Mogadishulaisilla ja kaikilla toimittajilla Somaliassa on mielessä sama kysymys: Pääsenkö tänään turvallisesti kotiin? Minulla on kymmenittäin kollegoja, jotka ovat kuolleet pian saatuaan tappouhkauksen. Hautajaisissa omaiset ovat kertoneet minulle uhkailuista. Somalian journalistien liiton NUSOJin mukaan suurin osa tapetuista ja maanpakoon lähteneistä journalisteista oli ennen sitä saanut tappouhkauksia.

Tänä päivänä toimittajien tappajat nauttivat täydestä koskemattomuudesta. Yli 30 journalistia ja mediatyöläistä on tapettu Somaliassa vuoden 2012 jälkeen, kertoo YK:n raportti syyskuulta 2016. Raportissa korostuu toimittajan työn vaarallisuus. Siinä on dokumentoitu myös 120 mielivaltaista median edustajien pidätystä vuosilta 2014–2016. Raportin mukaan mielipiteenvapautta, jolla on keskeinen merkitys demokraattisten yhteiskuntien rakentamisessa, rajoitetaan vakavasti.

Koska olen saanut kansainvälistä suojelua Suomen hallitukselta, minun ei onneksi tarvitse enää pelätä joutuvani ongelmiin tekemäni työn takia.

Viiime vuonna Suomesta turvapaikan saannut mogadishulainen toimittaja Mohamed Ibrahim on viiden viime vuoden ajan toiminut kotimaassaan journalisteihin kohdistuvan väkivallan rankaisemattomuutta vastaan. Hän on puhunut somalialaisten toimittajien puolesta monissa kokouksissa ja konferensseissa niin Somalian hallituksen virkailijoiden kuin YK:n edustajienkin kanssa. Valitettavasti merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut, ja median ammattilaisten tilanne on Somaliassa yhtä paha kuin ennekin.

SOMALIMAA SOMALIA

SOMALIALAINEN MEDIA

Somaliassa on vallinnut kaaos ja sekasorto yli kahden vuosikymmenen ajan, ja Somaliaa pidetään yhtenä vaarallisimmista paikoista harjoittaa toimittajan työtä. Maana, jossa toimittajat elävät jatkuvassa pelon ilmapiirissä. Mutta miksi toimittajan työ Somaliassa on niin vaarallista?

Vuoden 2000 alussa alkoi kehitys, jonka seurauksena toimittajan työstä tuli entistä vaarallisempaa. Silloin Somaliassa kasvoi sekä islamistien että radioasemien määrä, ja samalla sanomalehtien levikki laski. Sotilashallinnon kaaduttua vuonna 1991 Somaliassa alkoi energinen ja säätelemätön median aika, mistä kertoo se, että Mogadishussa ilmestyi tuolloin yli 70 erilaista päivittäistä sanomalehteä. Suurin osa näistä lehtistä ilmestyi ennen kuin ensimmäinen itsenäinen radiokanava Radio Banaadir aloitti toimintansa vuonna 1996.

Kahdenkymmenenyhden vuoden sotilashallinnan aikana maassa oli vain Radio Mogadishu, Radio Hargeysha, Somalian kansallinen televisio ja kansallinen sanomalehti Xiddigta Oktoobar. Nämä olivat kaikki hallituksen kontrolloimia. Myös Somalian nykyinen hallinto on sotilaallisen vallan tuote, eikä maassa näin ollen ole lehdistönvapauden historiaa.

Koska Somalia on suullisen perinteen yhteiskunta, sanomalehdet hävisivät alle vuodessa radiokanavien aloitettua toimintansa. Ihmiset eivät enää ostaneet sanomalehtiä, koska uutiset, jotka heitä kiinnostivat, oli jo kerrottu radiossa. Nykyään Mogadishussa ilmestyy kuusi päivälehteä ja Somalimaan alueella muutamia kymmeniä. Tosin Somalimaassa radioasemien lisensointi on kielletty, eikä siellä tänä päivänä ole kuin yksi radioasema, Hargeysa, joka on Somalimaan hallinnon kontrolloima.

Suuri yleisö kuitenkin on kuitenkin sisäistänyt ajatuksen, että vain hallitus on vastuussa mediasta, ja itsenäisen median kasvua on pidetty merkkinä välinpitämättömyydestä. Tämä ei ole ihmisten vika, mutta he ovat tottuneet valtiolliseen mediaan.

Toinen tekijä, joka on tehnyt toimittajan työstä vaarallista, on islamistien nousu Somaliassa. Islamistit ovat taistelleet nyt yli vuosikymmenen ajan klaanien sotapäälliköiden kanssa, mikä on hajottanut Somalian lääneihin.

Väkivallan ja aseilla hallitsemisen kulttuuri on myös uhka medialle. Ei ole periaatteessa merkitystä sillä, mikä taho pitää toimittajien työtä uhkana. Toimittajan henki ja vapaus ovat yhtä lailla vaarassa, koski hänen uutisointinsa sitten poliitikkoja, yhtiöitä, islamisteja tai hallitusta. Maassa ei ole median toimintaa turvaavaa lakia, ja tuomioistuimet tuomitsevat journalisteja mielivaltaisesti käyttämällä heitä vastaan vuodelta 1964 peräisin olevan rikoslain pykäliä propagandasta.

Suomennos Dimitri Ollikainen

Mohammed Ibrahim on ollut Somalitoimittajien kansallisen liiton pääsihteeri 2011–2016. Huhtikuussa 2016 hänet valittiin Mogadishussa sijaitsevan Somalien ammattiliittojen keskusjärjestön pääsihteeriksi. Vuodesta 2006 lähtien hän on työskennellyt monien paikallisten ja kansainvälisten tiedotusvälineiden palveluksessa, esimerkiksi The New York Times, Radio Shabelle ja Pan African News Agency (Panapress). Hän on edistänyt lehdistönvapautta ja työskennellyt sitä edistävissä järjestöissä kuten International News Safety Institute (INSI) ja International Federation of Journalists (IFJ). Hänet palkittiin USA:n ABC-televisiokanavan ja Long Island Universityn kansainvälisellä tutkivan journalismin stipendillä sekä George Polk -journalismipalkinnolla vuonna 2012.

Ibrahimilla on työpiste Rauhanpuolustajien toimistossa Helsingissä. Rauhan Puolesta -lehti seuraa jatkossakin Somalia-uutisia.

LÄNSI-SAHARAN ANONYYMIT NAISTOIMITTAJAT

Marokon vuonna 1975

miehittämästä LänsiSaharasta välittyy hyvin kapea kuva muuhun maailmaan. Luonnonvaroiltaan yksi Afrikan rikkaimmista alueista on jäänyt hämärän peittoon, kun Marokko pyrkii muokkaamaan kuvaa, joka siitä välittyy ulospäin. Media on hiljaa, koska Marokko estää kansainvälisiä toimittajia saapumasta miehittämälleen alueelle, ja ne harvat, jotka sinne pääsevät, karkotetaan, kuten esimerkiksi The Economistin

toimittaja Robert McShane.

Miehitetyllä alueella elävä sahrawinuoriso on ottanut käyttöön uudet keinot, joilla se pyrkii murtamaan hiljaisuutta: uusi tekniikka, internet ja älypuhelinsovellukset.

Sahrawitoimittajat ottavat valtavan riskin toimiessaan salassa erittäin väkivaltaisessa ympäristössä, jossa ihmiset ovat jatkuvan tarkkailun alla. Nuoriso kehittää uusia tapoja, joilla se saisi levitettyä teksti- ja kuvamateriaalia Marokon miehityksestä ja siitä, miten luonnonvarojen riistäminen sekä sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen apartheid vaikuttaa heidän arkeensa.

PÄIVITTÄISTÄ AHDISTELUA

Oikeudenkäynti, jossa käsiteltiin Gdeim Izikin* poliittisia vankeja, siirrettiin Länsi-Saharasta yli tuhannen kilometrin päähän Rabatiin. Tämä aiheutti sen, että sahrawien omat toimittajaryhmät joutuivat tekemään pitkän matkan tarkkaillakseen oikeudenkäyntiä. Tehtävän suorittamista vaikeuttaa lisäksi toimittajien oma heikko taloudellinen asema.

Aicha Babeit, 24, media-

aktivisti Boujdourin kaupungista, on ryhmänsä nuorin. Hän kuvaa, nauhoittaa ja kirjoittaa juttuja

kaupungistaan, kuten myös Meriem Zafri, 33, joka kuuluu Salwan Mediaan. Meriem El Bourhimi, 34, Nazha Khalidi ja Afaf Houseini, 32,

EU JA LÄNSI-SAHARAN LUONNONVARAT

Euroopan unioni joutuu arvioi-

maan uudestaan suhteitaan Marokkoon. EU:n tuomioistuimen joulukuussa antaman päätöksen mukaan Länsi-Saharan aluetta ei voi sisällyttää unionin ja Marokon välisiin kauppa- ja muihin sopimuksiin. Se, miten EU tulee käytännössä sopeuttamaan suhteensa Marokkoon oikeuden päätöksen jälkeen, on vielä epäselvää. Tammikuussa EU-parlamentin ulkoasiainvaliokunta vaati EU:ta kunnioittamaan oikeuden päätöstä. ”Me kunnioitamme oikeusvaltiota, ja sen tärkein periaate on oikeuden päätösten toimeenpano”, totesi valio-

kunnan puheenjohtaja Elmar Brok.

Oikeuden päätöksen perusteella kaikenlainen kaupankäynti LänsiSaharan luonnonvaroista tulisi kieltää, eikä EU-maiden yritysten tulisi investoida alueelle. Viime marraskuussa Espanja, Portugali, Ranska ja Saksa allekirjoittivat Marokon kanssa julkilausuman yhteistyöstä uusiutuvan energian tuotannossa. EU-maita kiinnostaa tuoda puhdasta energiaa Marokosta. Mutta erityisesti suuri osa Marokon tuuli- ja aurinkoenergian hyödyntämishankkeista sijoittuu laittomasti miehitetyn Länsi-Saharan alueelle. Vuoteen 2020 mennessä tavoitteena on, että alueella sijaitsisi yli 25 prosenttia maan uusituvan energian tuotannosta.

Tammikuussa EU-komission energia- ja ilmastokomissaari

Miguel Arias Cañete vastasi

parlamentin esittämään kirjalliseen kysymykseen asiasta. Vastauksessaan komissaari viittasi EU-tuomioistuimen päätökseen ja totesi, että aiottu yhteistyö tullaan toteuttamaan kansainvälisen oikeuden edellyttämällä tavalla. Vastauksesta ei selviä, miten Länsi-Saharassa tuotettu aurinkoenergia voitaisiin erotella Marokossa tuotetusta, mikäli Marokko yhdistää alueen kansalliseen sähköverkkoon.

Cañeten vastaus merkitsee muutosta EU-komission asenteessa Länsi-Saharan kysymykseen. Aiemmin komissio on antanut ymmärtää, että Marokko on de facto hallinnut Länsi-Saharaa, mutta tuomioistuimen päätös vaatii tunnustamaan alueen erillisyyden. Muutos ainakin komissaarin asenteessa on suuri: aikoinaan Arias Cañeten viimeisin tehtävä Espanjan kalastusministerinä oli saada LänsiSaharan kalavedet sisältänyt EU:n ja Marokon välinen kalastussopimus hyväksytyksi. EU-tuomioistuimen odotetaan tänä vuonna arvioivan senkin sopimuksen lainmukaisuuden Länsi-Saharan osalta.

EU-tuomioistumen päätöksen tulee estää länsisaharalaistuotteiden pääsy EU-markkinoille. Vähintäänkin tuotteiden alkuperämerkintä pitää muuttaa Länsi-Saharaksi. Suomessa tämä koskisi ainakin sardiineja ja tomaatteja. Valitettavasti EU-maiden yritykset eivät ainakaan vielä näytä kunnioittavan tuomioistuimen päätöstä. Esimerkiksi saksalaisen

Siemensin toimitusjohtaja Joe Käser puolusteli yhtiökokouksessa

investointejaan Länsi-Saharan tuulipuistoihin. Perinteisin sanakääntein hän kertoi yhtiön luottavan asiantuntijoihinsa kansainvälisen lainsäädännön suhteen, ja lisäsi perään samat tyhjänpäiväiset mantrat länsisaharalaisten itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta ja tuesta Saksan viralliselle ulkopolitiikalle: tuki YK:lle ja rauhanomaiselle ja molempia osapuolia tyydyttävälle ratkaisulle.

Samaa liturgiaa toistaa meidän ulkoministeriömme, ja se on tuttua myös länsisaharalaisille, jotka ovat yli 25 vuotta odottaneet sitä YK:n alaisuudessa toteutettavaa muutamaa tuntia demokratiaa, minkä kansanäänestyksen järjestäminen veisi ja josta sovittiin Marokon kanssa vuonna 1991.

TEEMU MATINPURO Lisätietoja: wsrw.org

Vasemmalla olevassa kuvassa toimittajat Salha Boutanguize (vas.) ja Afaf Houseini. Ylhäällä kuva pahoinpidellystä Salha Boutanguizesta.

ovat Equipe Median ja RASD TV:n

tiimeistä ja Salha Boutanguize, 33,

myös RASD TV:stä. Heillä kaikilla on selkeä päämäärä siitä, että he tulevat kamppailemaan itsenäisyyden puolesta sanan ja kuvan avulla. Heitä ahdistellaan päivittäin, usein heidän kimppuunsa hyökätään. Heidän kotiensa lähettyvillä on joka päivä yksi tai useampi auto, joissa on valtion agentteja tarkkailemassa heidän menemisiään ja katsomassa, keitä ihmisiä he tapaavat kotonaan.

Valokuvat Salha Boutanquizan törkeästä pahoinpitelystä levisivät kaikkialle sosiaaliseen mediaan. Kuvat eivät kerro kuitenkaan koko totuutta siitä, kuinka laajaa hänen ja hänen kollegoidensa kohtaama väkivalta oikein onkaan.

SAHRAWIYHTEISÖ TUKEE TOIMITTAJIA

Näiden naisten tekemä työ on mahdollista vain koska koko sahrawien yhteisö tukee heitä. Se tarjoaa heille suojelua ja apua vähäisistä resursseista ja vaikeista oloista huolimatta.

Rankka työ, kovat olosuhteet ja riskit, joita nämä toimittajat joutuvat kestämään, eivät auta heitä tulemaan kuuluisiksi tai edistä heitä urallaan. Heitä motivoi halu rikkoa hiljaisuus ja saada kansainvälinen yhteisö reagoimaan. Se on tärkeää, mikäli sahrawien kamppailun ja vastarinnan halutaan kantavan hedelmää.

Sahrawimedia onnistui kuin onnistuikin julkaisemaan tietoa Rabatin oikeudenkäynneistä, kiitos nuorten rohkeiden toimittajien. Olemme kuitenkin heille sen velkaa, että levitämme tietoa sahrawien väkivallattomasta vastarinnasta ja siitä kärsimyksestä, jota he ja heidän perheensä joutuvat kokemaan miehityksen alla. Nämä nuoret toimittajat tekevät työtä asian, eivät uransa vuoksi.

TEKSTI: POR UN SAHARA LIBRE -KOLLEKTIIVI

Suomentanut Antit Kurko

*Gdeim Izik oli vuonna 2010 järjestetty mielenosoitusleiri, jonka tuhannet sahrawit perustivat miehitetyn Länsi-Saharan pääkaupungin El Aaiúnin ulkopuolelle. Marokon armeija hajotti leirin erittäin väkivaltaisesti, ja tästä tapahtumasta voidaan laskea alkaneen myös arabikeväänä tunnettu kansannousujen sarja Pohjois-Afrikassa.