Elävää vuorovaikutusta ei voita mikään s

ELÄVÄÄ VUOROVAIKUTUSTA EI KORVAA MIKÄÄN

Aino Mäkinen, yhdistyksen pitkäaikainen sihteeri ja vapaaehtoinen. Puoliso Olavi Mäkinen kuoli äkillisesti neljä vuotta sitten. Muutti sen jälkeen omakotitalosta Uittamolle kerrostaloon. Kaipaa keväisin omaa puutarhaa.

Aino Mäkinen on yhdistyksen konkari ja esimerkki siitä, miten alkuvaiheessa jokainen teki vähän kaikkea. Aino oli yhdistyksen sihteeri, mutta aina mukana myös kirpputoreilla, myyjäisissä, retkillä, illanvietoissa ja tarvittaessa hulluttelemassa esiintymislavallakin.

Suurin merkitys hänen mielestään tässä kaikessa oli se, että osallistujat tekemisen ohessa rupattelivat keskenään ja kertoivat omia asioitaan. Samalla he huomasivat, etteivät olekaan tässä maailmassa yksin ongelmineen. – Yhteinen toiminta vie ajatukset pois sairaudesta ja laajentaa näkemystä. Että muillakin on samanlaista. Rupattelu tekemisen ohessa on paljon helpompaa kuin että istuttaisiin puhumaan pöydän ääreen. Se tulee siinä sivussa, eikä tarvitse tulla puhumaan varta vasten. Ja eri mieltäkin pitää saada olla. – Siinä saa tulla mukaan sellaisena kuin on, ei tarvitse olla tutkintoja suoritettuna. Kaikki ovat samalla viivalla. – Tällaista ihmisläheistä vuorovaikutusta ja vertaistukea minä kaipaan. Sillä on suuri merkitys sairastaville. Se on ihan toista kuin kirjoittaminen. Vuorovaikutus ei näy koneelta, vaikka kuinka yrittäisi. Kun yhdistys järjesti esimerkiksi risteilyjä, jätettiin aina tarkoituksella aikaa ilman ohjelmaa, omaa aikaa keskusteluille ja jutteluille. – Ja vaikka sairaudesta onkin kyse, niin kyllä meillä oli hauskaakin!

”Lihaksista viis, liikkumaan siis”

Saatuaan CTM-diagnoosin 1977 Aino Mäkinen joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle 1985. Lääkärin suositus kunnon ylläpitämiseksi oli tuolloin, että et saa koskaan pysähtyä. Sitä neuvoa Aino alkoi noudattaa mielellään – ja noudattaa edelleenkin. Se sopii hänen luonteelleen.

Hän oli jossain vaiheessa suorittanut opaskurssin ja hoksasi, että opastoiminnan kautta hän pääsisi tapaamaan ihmisiä. Samoihin aikoihin Lihastautiyhdistyskin huomasi, että Aino on nyt vapailla markkinoilla. Eki Linkoranta ja Ritva Lehtiö alkoivat houkutella Ainoa yhdistyksen sihteeriksi. Liittokokouksissa Aino alkoi tuntea jäsenistöä ympäri Suomea ja siitä alkoi pitkä, täyspainoinen toiminta yhdistyksen ytimessä. – Sellaiset pienet tapahtumat houkuttivat mukaan. Markkinat ja myyjäiset, Yhtä köyttä -tapahtumat, teatteriretket, risteilyt, liikuntatapahtumat, joulujuhlat ja muut. Aluksi järjestettiin omaa sopeutumisvalmennusta ja kuntoutustakin, joihin saatiin myös tukea. Niissäkin oli sellainen pientominnan henki. Sittenhän tämä puoli muuttui valtakunnalliseksi ja me jäätiin pois.

Ydinporukkaan kuuluivat mm. Terttu Virta, Anja Nurmi, joka oli käsiaseammunnan maailmanmestari, Lea Rinne, Koskisen Ritva Naantalista, Vainion Terttu Salosta ja monet muut. Pääsääntönä oli, että naiset höösäsivät ja miehet auttoivat mukana. Retkille päästiin kohtuullisin kustannuksin Askaisten Auton bussilla. Tertun mies Kalevi Vainio oli monesti kuljettajana.

Muistorikkaat retket

Yksi ikimuistoisista retkistä oli lapsiperheille järjestetty retki Ruotsiin Kolmårdenin eläintarhaan. Varsinainen elämys kohdattiin, kun safarikierroksella karhu oli istahtanut keskelle tietä niin, että kaikki pääsivät katselemaan sitä bussin ikkunoista ihan lähietäisyydeltä. Kukaan ei ehtinyt ottaa edes valokuvia. Aino yritettiin patistaa ulos ajamaan karhu pois, mutta lopulta vartija tuli avuksi ja päästiin jatkamaan matkaa.

Aino Mäkinen on ollut yhdistyksen pitkäaikainen kantava voima.

Usein odottamattomat kommellukset ovat olleet se, mikä on tehnyt reissusta muistettavan. Kuten teatterimatka Poriin kesäteatteriin, jossa esitettiin Tukkijoella. Matkalaisten paikat olivat kolmella ensimmäisellä rivillä, mutta katos suojasti vasta neljänneltä riviltä lähtien. Yhtäkkiä taivas repesi ja seurasi raju ukkoskuuro. Reissulaiset eivät olleetkaan enää Tukkijoella, vaan todellakin tukkijoessa.

Näytöksen jälkeen alkoi kuivattelu, ja sen jälkeen mentiin kokemusta rikkaampina syömään.

Eri tavalla ikimuistoinen oli syyskuinen, parinkymmenen osallistujan virkistysristeily ruotsinlaivalla. Paluumatkalla Aino heräsi yöllä ja ihmetteli, miksi laiva on pysähtynyt keskelle merta, mutta nukahti pian uudelleen. Aamulla oltiin aika paljon myöhässä ja Aino huolehti ehtimistään junalle ja Jyväskylään, jossa olisi iltapäivällä koulutustapahtuma. Pian myöhästymisen syy alkoi selvitä. Se oli Estonian onnettomuusyö.

Vaikka junassa kuului koko ajan uutisia onnettomuudesta, alkoi sen mittakaava valjeta vasta vä-

Markkinoilla ja kirpputoreilla hankittiin varoja omaan virkistystoimintaan. Ja se hankkiminenkin oli jo virkistävää! Kolmårdenin eläinpuistomatkan kruunasi keskellä tietä istuskellut karhu. Sitä muisteltiin pitkään.

hitellen. Perillä Aino otettiin vastaan toivottamalla tervetuloa, ja elävänä. – Kaikki menivät ihan hiljaisiksi.

Yhdistystoiminta pelasti minut

Yhdistyksen ensimmäiset tilat olivat Yliopistonkatu 11:ssa Lihastautiliiton tilojen nurkkauksessa. Oli helpotus saada jonkinlainen kaappi, mihin sai sijoitettua kaikki paperit, pois omista nurkista. Vähän isompiin tiloihin päästiin, kun saatiin vuokrattua tila Kivikukkaron monitoimikeskuksesta Yliopistonkadulla. Siellä saattoi jo järjestää omia tapahtumia, kuten joulujuhlia.

Jarmo Tuomola oli armoitettu joulupukki. Ennen H-hetkeä Jarmo istui pöydässä Ainon vieressä, ja hänen toisella puolellaan lapsenlapsi Tanja. Joulupukin ilmaantuessa Tanja katseli ja kuunteli hetken aikaa ja ilmoitti sitten: mummi kuule, tolla joulupukilla on ihan samanlainen ääni kuin sedällä, joka istui sun vieressä.

Lihastautiliiton muutettua isompiin tiloihin yhdistys palasi entiseen paikkaan, joka hankittiin omaksi ja remontoitiin tarpeita vastaavaksi. Virpa Puisto tuli puheenjohtajaksi ja pian palkattiin RAY:n tuella järjestösihteeriksi Sirke Salmela. Toiminta alkoi paisua ja ryhdyttiin perustamaan avustajakeskusta.

Ainokin oli tuon muutosvaiheen aikana, 1990-luvun alussa paljon töissä. Virallisesti kolme tuntia päivittäin ja loput vapaaehtoisena. Hommat yhdistyksessä tukivat tuolloin myös Ainon omaa selviytymistä, kun oma tytär, kolmen pienen lapsen äiti sairastui syöpään. Toimistosta Aino meni tyttären kotiin lasten tueksi ja sieltä yöksi omaan kotiin miettimään elämän rajallisuutta. – Yhdistyksessä oli kontakteja, joiden kautta sain muuta ajateltavaa ja saatoin unohtaa suremisen.

Nyt Aino harmittelee, kun korona on kaventanut sosiaalisia kontakteja ja tapaamisia. Onneksi on ajokortti ja auto, niin pääsee päivittäin ostoksille ja katsomaan vilinää kodin ulkopuolella. Koronan vuoksi hän joutui peruuttamaan monet suun-

Kolmårdenin eläinpuistomatkan kruunasi keskellä tietä istuskellut karhu. Kolmårdenin eläinpuistomatkan kruunasi keskellä tietä istuskellut karhu. Joulujuhliin kuului aina myös arpajaiset. Ainon vieressä tyttärentytär Tanja, oikealla puolella Jarmo Tuomola ja Karl-Olof Sjöblom.

Tarvittaessa ryhdyttiin sketsihahmoiksi lavalle. Sirke Salmela haastattelee poikaviikariksi sonnustautunutta Ainoa.

nitelmat ja siirtämään osan niistä aikaan ”sitten kun”.

– En oikein tiedä, onko tämä nyt sanottavasti masentanut, mutta onhan tämä ajanjakso kaikkine rajoituksineen lisännyt yksinäisyyttä ja pelkoa ympärillä pyörivää ”atmosfääriä” kohtaan. Masennus on laaja-alainen käsite. En oikein tajua millainen tunne se on, vaikka eivät minua suuretkaan surut ole unohtaneet. Ilmeisesti minua on auttanut se, että olen jaksanut olla aktiivisesti mukana monessa elämän menossa.

Teksti: Riitta Liede