Mehän emme lannistuneet! s

MEHÄN EMME LANNISTUNEET!

“Vuosiin on mahtunut koko elämän kirjo. Ihania ihmisiä, kohtaamisia, asiakkaita ja työkavereita. Rankkoja aikoja, rahahuolia, vaikeita ratkaisuja. Mutta päällimmäisenä on kiitollisuus siitä, että olen saanut olla mukana luomassa uutta ja säilyttämässä vanhaa ja saan matkaa vielä jatkaa.”

Minun tieni yhdistyksen kanssa alkoi 1.9.1991. Olin silloin juuri valmistunut sosiaaliohjaaja, joka etsi paikkaansa työelämässä. Muistan, miten jännitin haastattelussa. Se ilmeisesti näkyi puhumisessa, sillä olen nähnyt erään haastattelussa mukana olleen muistiinpanoissa, että ehdokas puhui paljon. Sain kuitenkin mahdollisuuden aloittaa projektisihteerinä hankkeessa, jossa oli jo kylvetty siemen avustajakeskustoiminnasta. Silloin emme sitä vielä tienneet, mutta ajatus vahvistui matkan varrella ja olen enemmän kuin onnellinen, että olen saanut tätä matkaa kulkea tähän päivään ja nähdä toiminnan kehittyvän koko toimialueelle ja löytävän uusia muotoja. Silloisella puheenjohtajalla Virpa Puistolla ja minulla oli tavoite, että joskus avustajakeskustoiminta olisi mahdollista koko yhdistyksen toimialueella. Silloin 90-luvun alussa se tuntui utopistiselta ajatukselta, mutta 2010-luvulla se saavutettiin. Usein palaan muistossani alkuaikoihin, jossa tehtiin paljon talkoilla, yhteiseen asiaan uskoen. Rahaa oli vähän ja se tuli pienistä puroista. Sain oppia silloiselta yhdistyksen sihteeriltä, Aino Mäkiseltä paljon ja hänen kanssaan teinkin työtä monen vuoden ajan. 90-luvulla seistiin usein ulkotoreilla, kerättiin arpajaisvoittoja, pakattiin ja purettiin. Ajat ovat muuttuneet, mutta edelleen sama yhteinen asia jäseniä yhdistää ja tehdään erilaista työtä talkoilla ja vapaaehtoisesti. Hauskimmat muistot ovat

Sirke Salmela n. 30 vuotta sitten.

jääneet Porin klubin vetäjän, yhdistyksen kirjanpitäjän sekä hallituksen jäsenen, Jarmo Tuomolan kanssa tehdyistä reissuista ja hetkistä. Joskus löysimme itsemme karaokea laulamasta lihastautipäivien jälkeen tai saimme juontaa hyväntekeväisyyskonsertin Turun konserttitalolla. Jarmon muhkeat viikset ja lupsakka luonne saivat kaikki hyvälle tuulelle.

Ensimmäinen virallinen kokopäiväinen työkaverini oli Tanja Luoti ja häneen liittyy hauska muisto kasettiradiosta. Koska rahaa oli vähän niin yhdistyksellä kuin meilläkin, emme voineet ostaa sellaista. 90-luvun puolessa välissä oli kirjakerhoja, joista sai kirjoja halvemmalla. Yhdessä kirjakerhossa oli jäsenhankinta-kampanja, jossa sai kasettiradion lahjaksi, jos toi uusia jäseniä. Nyt en enää muista kumpi oli jäsen ja kumpi tuli, mutta tähän tartuimme. Radio tulla tupsahti sitten postissa ja se tuotiin toimistolle. Se oli odotettu kapistus ja tiesimme, että se piristää päiviämme paljon. Kasetteja oli jo mietitty ja innostus oli suurta. Heti alkumetreillä se kuitenkin tipahti lattialle ja meni tottakai rikki. Mehän emme lannistuneet siitä, vaan päätimme palauttaa sen ja kirjoitimme, että se oli saapunut meille toimimattomana. Jännityksellä odotimme miten käy. Silloin ei ollut sähköposteja, joten postin kulku kesti ja odotusaika oli pitkä. Voi sitä onnen päivää, kun saimme uuden tilalle ja saimme Jari Sillanpään kuulumaan. Sillanpää oli Tanjan lempiartisti siihen aikaan. Vielä tänäkin päivänä sama kasettiradio palvelee päätoimistolla ja tuottaa iloa meidän päiviin.

Vuosiin on mahtunut koko elämän kirjo. Ihania ihmisiä, kohtaamisia, asiakkaita ja työkavereita. Rankkoja aikoja, rahahuolia, vaikeita ratkaisuja. Mutta päällimmäisenä on kiitollisuus siitä, että olen saanut olla mukana luomassa uutta, säilyttämässä vanhaa ja saan matkaa vielä jatkaa.

Teksti: Sirke Salmela, Toiminnanjohtaja