Junnusta oikeustieteen opiskelijaksi? teksti ja kuva Jenna Kosunen
OLEN JUNNU. Suoraan lukion penkiltä. 19-vuotias vanhempien helmoista lähtenyt. Lyhyessä elämässäni olen vain opiskellut, kuunnellut ja totellut mitä muut aikuiset sanovat. Seurannut vain heidän antamiaan suuntaviivojaan kulkemalla niiden mukaan miettimättä itse. Lukiossa kehotettiin tai oikeastaan käskettiin hakemaan suoraan oikeustieteelliseen. ”Ei välivuosia, ei mistään hinnasta, se ei kannata, siitä on enemminkin haittaa kuin hyötyä”, he sanoivat. Johtuiko se siitä että lukio saa paremman maineen, kun opiskelijat pääsevät suoraan kouluihin vai ajattelevatko he meidän parastamme, tulevaisuuttamme ja onneamme? Voihan tosin aivosolumme olla kuolleita viinasta, huumeista, nuuskasta ja tupakasta jo ensi vuonna; kuka sitä tietää mitä välivuotena tulee tapahtumaan. Sillä nuoruutta eletään vain kerran. OLEN NYT ISTUNUT suurissa luentosaleissa sato-
18
Manipulus 3/15
jen ihmisten seassa ja kokenut olevani hetkittäin täysi junnu. Tyhmä, lapsellinen, yhteiskuntatietämätön ja muista jälkeen jäänyt. Pitäisikö nämä asiat todella tietää? Tietokirjoistako ihmiset näitä bongaavat? Olisiko siis väärin, että ensimmäisinä viikkona olin kateellinen ihmisille, jotka olivat yrittäneet monia kertoja päästä yliopistoon sisälle? Heille niin sanotuille huono-onnisille positivisteille, jotka jaksoivat yrittää ja ahertaa kuin mummo lumessa rankkasateessa? Uskon, että heille oli muodostunut yrittäessä skeema siitä mitä he haluavat elämässään tehdä ja tahtotila siihen. Ei muuten sitä voisi jaksaa eikä vuodatettaisi verta, hikeä ja kyyneleitä opiskelupaikan eteen, tuhlattaisi rahoja valmennuskursseihin ja avoimiin yliopistoihin. Koettaisi monia pettymyksiä ja silti nähtäisiin toivoa tulevaisuudessa. Se on aivan käsittämätöntä ja se lyö minut vieläkin ällikältä. Voin vain ihailla heitä ja katsoa ylös päin. Voin vain sanoa päässeeni ensimmäisellä yrityksellä lukemaan julkisoikeutta en-
