Junnusta oikeustieteen opiskelijaksi?

teksti ja kuva Jenna Kosunen

OLEN JUNNU. Suoraan lukion penkiltä. 19-vuotias vanhempien helmoista lähtenyt. Lyhyessä elämässäni olen vain opiskellut, kuunnellut ja totellut mitä muut aikuiset sanovat. Seurannut vain heidän antamiaan suuntaviivojaan kulkemalla niiden mukaan miettimättä itse. Lukiossa kehotettiin tai oikeastaan käskettiin hakemaan suoraan oikeustieteelliseen. ”Ei välivuosia, ei mistään hinnasta, se ei kannata, siitä on enemminkin haittaa kuin hyötyä”, he sanoivat. Johtuiko se siitä että lukio saa paremman maineen, kun opiskelijat pääsevät suoraan kouluihin vai ajattelevatko he meidän parastamme, tulevaisuuttamme ja onneamme? Voihan tosin aivosolumme olla kuolleita viinasta, huumeista, nuuskasta ja tupakasta jo ensi vuonna; kuka sitä tietää mitä välivuotena tulee tapahtumaan. Sillä nuoruutta eletään vain kerran.

OLEN NYT ISTUNUT suurissa luentosaleissa satojen ihmisten seassa ja kokenut olevani hetkittäin täysi junnu. Tyhmä, lapsellinen, yhteiskuntatietämätön ja muista jälkeen jäänyt. Pitäisikö nämä asiat todella tietää? Tietokirjoistako ihmiset näitä bongaavat? Olisiko siis väärin, että ensimmäisinä viikkona olin kateellinen ihmisille, jotka olivat yrittäneet monia kertoja päästä yliopistoon sisälle? Heille niin sanotuille huono-onnisille positivisteille, jotka jaksoivat yrittää ja ahertaa kuin mummo lumessa rankkasateessa? Uskon, että heille oli muodostunut yrittäessä skeema siitä mitä he haluavat elämässään tehdä ja tahtotila siihen. Ei muuten sitä voisi jaksaa eikä vuodatettaisi verta, hikeä ja kyyneleitä opiskelupaikan eteen, tuhlattaisi rahoja valmennuskursseihin ja avoimiin yliopistoihin. Koettaisi monia pettymyksiä ja silti nähtäisiin toivoa tulevaisuudessa. Se on aivan käsittämätöntä ja se lyö minut vieläkin ällikältä. Voin vain ihailla heitä ja katsoa ylös päin. Voin vain sanoa päässeeni ensimmäisellä yrityksellä lukemaan julkisoikeutta en-

simmäiseltä varasijalta ja ilman valmennuskursseja. Kaikkia kirjoja en valintakokeseen ostanut, lainasin kirjastosta ja netistä etsin tietoa. Puuttuiko minulta ensimmäisillä viikoilla tai nyt samanla nen motivaatio mikä heillä on? He olivat saavuttaneet pitkäaikaisen unelmansa, asian josta monet olivat haaveilleet ja minä vain tein sen. Silloin en tiennyt enkä tiedä vielkään, että johtuiko sisäänpääsyni onnesta, tuurista, hyvästä karmasta vai jonkintasoisesta johdatuksesta. Syytä en tiedä. Ehkä se oli vain yksinkertainen onnen potku tai sitten olin vain todella taitava.

MUISTAN YHTENÄ ILTANA ensimmäisellä viikolla toivoneeni, etten olisi päässyt ensimmäisellä kerralla sisälle. Tunsin olevani liian junnu, liian lapsellinen tähän porukkaan. Muut ovat parisen vuotta vanhempia, viisaampia ja eläneempiä. Minä en 19-vuotiaana, pikkukylän tyttönä tiennyt mitään lainsäädännöstä, työelämästä, Talvivaarasta, Edilexistä tai yksittäisistä laeista, joiden pitäisi koskettaa elämäämme. Tiesin vain sen minkä minulle lukiossa kerrottiin. Eräänä iltana minut sitten valtasi totaalinen paniikki: teki mieli itkeä, huutaa ja yksinkertaisesti luovuttaa. Pääni meinasi haljeta kaikesta uudesta ja vaikeasta. Ennen tiukat housuni tuntuivat löysältä ja unettomia öitä oli enemmän kuin koskaan eläessäni ja koulua oli ollut vain viikon päivät. Mitä tästä seuraisi? Päätyisinkö ruumisarkussa valmistujaisiini vai mielisairaalaan? Oliko kaikki yksinkertaisesti oman sekoamiseni arvoista? Rehellisesti sanoen, jos olisin lukion penkillä istuessani tiennyt mitä se alku shokki on, olisin todennäköisesti lähtenyt avoimeen yliopistoon ja työelämään kerry tämään tieto- ja rahavarastoani sekä sivistystäni: yksinkertaisesti aikuistumaan. Monet sanovat, että kannattaa jatkaa heti opiskelua lukion jälkeen, elää siinä opiskelun putkessa. On totta, että kaikki ”vanhat tiedot” ovat muistissa, osaa järjestää asioita toisella lailla kuin välivuoden pitäneet, mutta maailman näkemisestä ei voisi koskaan olla haittaa. Sivistystä ja alkutietoa tarvitaan aina.

NYT OLEN KUUKAUDEN elänyt yliopiston pölyissä, tehnyt ensimmäisen tenttini ja hillunut suunnilleen kaikki tapahtumat lävitse. Vaikka todennäköisesti pahamainen Valtiosääntöoikeus ei tule menemään lävitse, niin en jää hirttosilmukkaan roikkumaan. Luulin todella, että jäisin, pelkäsin omaa reaktiotani, mainetta jonka saa epäonnistujana ja sen takia vaadin kuukauden aikana itseltäni mahdottomia. Olisi pitänyt saada kuuta taivaalta aivan liian nopeasti, onnistua täydellisesti eikä epäonnistuminen tullut kyseeseenkään. Se olisi ollut aivan liian noloa, kamalaa ja hävettävää. Tentin jälkeen, kun olisin halunnut mennä kotiin rypemään itsesäälissä, syömään suklaata ja vuodattamaan muutamia kyyneleitä, niin silloin uudet ystäväni saivat minut ymmärtämään asian ytimen: olen sisällä yliopistossa lukemassa julkisoikeutta parin sadan henkilön hakijoista karsiutuneena ensimmäisellä yrityksellä ja vielä mahtavien ystävien kanssa. Sehän on jo itsessään onnenpotku, josta pitäisi nauttia eikä hankkia hirttotuomiota tai elää löysässä hirressä. Olen matkalla kohti rikosseuraamustyötäni, joten mitä siitä vaikka ensimmäisellä kerralla tentti ei onnistunut. Ei elämä minua potki päähän vaan minä potkin yksinkertaisesti elämää. Joten, kykenisikö kumminkin junnusta tulemaan kunnon oikeustieteen opiskelija? Voisinko mitenkään missään vaiheessa päihittää ne viisaammat, vanhemmat ja kokeneemmat aikuiset, lyömään heidät täysin ällikällä olemalla altavastaaja ja menestyisin hyvin vaikka kaikkia tietoja tai taitoja minulla ei olisikaan? Noista en osaa vielä sanoa, kannattaa kysyä muutaman vuoden päästä, mutta kuminkin yksi asiaa on täysin varmaa: olen junnu, mutta onneksi minusta ei voi tulla junnumpi.

”Monet sanovat, että kannattaa jatkaa heti opiskelua lukion jälkeen, elää siinä opiskelun putkessa. On totta, että kaikki ”vanhat tiedot” ovat muistissa, osaa järjestää asioita toisella lailla kuin välivuoden pitäneet, mutta maailman näkemisestä ei voisi koskaan olla haittaa. Sivistystä ja alkutietoa tarvitaan aina.”