Kolumni Aki Reinimäki
Ammatti: opiskelija Veroilmoitukseen laitetaan ammatti. Se pitää määritellä bonuskorttia, kuntosalijäsenyyttä tai asuntoa hankkiessa. Olen odotellut päivää, kun siihen voi todella laittaa oikean ammatin. Toistaiseksi siinä on aina lukenut opiskelija (ensi vuonna se muuttuu, kun valmistuin viime tammikuussa, mutta pohditaanpas silti tätä probleemia hetkisen). Opiskelija. Vaikka se on meidän ammattimme, emme me sitä tee työksemme. En ole koskaan tavannut opiskelijaa, joka ei tekisi töitä. Siis palkkatöitä. Valtaosa meistä työskentelee osa-aikaisesti lukuvuoden aikana ja loputkin lomillaan. Lisäksi jotkut käyttävät aikaansa yhteisten asioiden hoitamiseen esimerkiksi ainejärjestöissä tai ylioppilaskunnassa. Muistan tiedekuntajärjestön pj-hommienkin vieneen usein vähintään puolet jokapäiväisestä valveillaoloajasta. Vuokra pitää saada maksettua, opintoja tehtyä, ihmissuhteita hoidettua. Paras olisi vielä, kun tämän kaiken tekisi jokseenkin hymyillen tai ainakaan ääneen valittamatta. Opiskelu ei ole ollut opiskelijan työ pitkään aikaan. Pahimmillaan teemme kahta työtä ja samalla yritämme saada tutkintoa kasaan. Siltikään rahat eivät meinaa riittää. Ottakaa lainaa, sanotaan, niin ennenkin tehtiin. Monet ottavat lainaa ja rahoittavat sillä esimerkiksi vuoden vaihdossa. Kyllä vaihdon voi sen verran tärkeänä sijoituksena pitää. Mutta vaikka lainaa ottaisi, ei silläkään välttämättä elä, ainakaan huoletta. Ehkä kiireeseen ja pulaan pitää tottua? Ehkä nuorten maisterien työelämä on kiireistä. Ehkä vahvuutemme kokonaisuuksien hallinta tarkoittaakin sitä, että pystymme hoitamaan kahta työtä, paria projektia ja – muuta elämää yhtaikaa? Että hallitsemme tehtävien moniajon hajoamatta? Tai että pystymme tekemään päätöksiä äkkiä kiireessä, punnitsemaan kokonaisuuden ilman pitkällistä perehtymistä asiaan? En sano, että kaikki nuo ominaisuudet olisivat huonoja. Työelämässä todella on niin, että projektinhallintataidot ovat meille tärkeitä. Ja niihin kai valmentuu opiskeluaikana väkisinkin, kun joutuu hallitsemaan omaa elämäänsä. Tätä ei taida missään opinto-oppaassa lukea. Raadollista on vain se, että kaikki eivät tähän pysty. Vuosikausia opiskelijat ovat joutuneet käyttämään mielenterveyspalveluja vain siksi, että elämästä ei tunnu saavan otetta – vauhti on liian kova, tulevaisuuden hahmo epäselvä. Ja opinnoista: joskus mietin, voiko tällainen järjestelmä tuottaa niitä huippuosaajia, joita Suomen kilpailukyvyn säilymiseksi tarvitaan? Jos opinnot hoidetaan – jos ei nyt ihan sivutoimisesti, niin ainakin puolivaloilla, voidaanko saada parasta aikaan? Ehkä valtsikaankin todella valikoituvat vain parhaat, koska tenteistä tuntuu välillä pääsevän läpi, kun omaa toimivan puppugeneraattorin. Ei voi olla hyvä, jos tutkinto yritetään saada kasaan työssäkäynnin ohella. Voisimmeko todella opiskella ammatiksemme? Voisiko opiskelu olla meidän työmme? Haluan uskoa siihen, että voisi. Ja toisaalta työkokemuksen hankkiminen on olennaisen tärkeää työllistymisen kannalta. Tarvitaan vain paljon enemmän tukea eri tahoilta, jotta lääkefirmojen tuotteiden ei tarvitse avittaa opiskelijan elämänhallintaa. Tässä on yliopiston, yhteiskunnan, järjestöjen ja työelämän asiantuntijoiden yhteistyön paikka. (En tässä ehdi kertoa, miten asia hoidetaan, mutta jos tuotte pari-kolme vaihtoehtoa, teen päätöksen äkkiä.) Hei tyypit, antakaa meidän opiskella silloin kun on opiskelun aika! Opiskelu on meidän ammattimme!
Kirjoittaja on VTM ja yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liiton SVAL:n asiamies.
