Alakuppila-Legenda 3/2020

Page 1

Alakuppila 3/20


S I S Ä L LY S LU E T T E LO 3 Pääkirjoitus 4 Sikariporras

Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestölehti

Legenda on sitoutumaton ainejärjestölehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

ALAKUPPILA

6 Alakuppilan historiikki 8 Fuksina etäisessä yliopistossa 10 Gallup 12 ”En halua olla ulkopuolinen satiirikko” - haastattelussa Riina Tanskanen 15 Makun todella hyvät lempparit leffa- kohtaukset kuppilakontekstissa 16 Kritiikki: Venla Saalon Kukkia maan alla - sanomattoman toiveet 18 Horoskoopit - kristallipallo 20 Henkilökunnan kommentti: Poltetun oranssin merkitys Poltetussa oranssissa 21 Alakuppilan tyhjyyttä tunnustellen - kuva reportaasi

PROOSA JA LYRIIKKA 24 26 27 28 31

Jatkokertomus, osa 5 Kiinnostus nolla prosenttia Magdaleena Murto Minun suonissani ei ole tavallista verta - Magdaleena Murto Paratiisin viereinen järvi Tuisku Tuukkanen Miten lakkasin välittämästä kasvatustieteestä nauttimalla kupillisen kahvia Sauli Lasanen

LOPUKSI

34 Overheard in Alakuppila 35 TULOSSA 36 Aatos

www.teemary.org www.legendalehti.wordpress.com Painopaikka: PUNAMUSTA OY Tampereen Tietotalo Naulakatu 2, 33100 Tampere

PÄÄTOIMITTAJA Tuisku Tuukkanen TOIMITUSKUNTA Sisältövastaava: Aappo Jutila Kuvitusvastaava: Anniina Kuusisto & Katja Harinen Oikoluku: Tatu Pajula & Emma Loikala Taitto: Tuisku Tuukkanen & Katja Harinen Kansi: Tuisku Tuukkanen Aatos: Tuire Lahtinen Magdaleena Murto


Pääkirjoitus

Voi, muistatteko Alakuppilan? Muistatteko, miten lämmintä Alakuppilassa oli ruuhka-aikoina, kun sata lämpöistä ihmiskehoa ahmi sataa lämpöistä ja vähän vetistä paninia, juoden ainakin kahtasataa kupillista höyryävää kahvia keskellä mustia seiniä ja mustaa lattiaa katon alla, joka on niin matala, että tekee mieli ryömiä? Muistatteko, miten pyöreiden pöytien ääressä uhottiin vallankumousta ja siteerattiin Brechtiä? Nostalgia on siivittänyt omaa suhtautumistani Alakuppilaan ihan aina. Kun laskeudun päätalon portaita Alakuppilaa kohti, kuvittelen, miten savuverho on aikoinaan estänyt näkyvyyden kahvilaan asti, ja kuinka tupakan katku on takertunut kiharrettuihin hiuksiin ja olkatoppauksiin. Vielä 90-luvun alussa Alakuppilassakin on saattanut tupakoida. Betoninen kaariseinä kahvilan perällä puolestaan paljastaa, että täällä on juotu kahvia jo yleisöpuhelinten aikaan. Onko puhelinta joutunut jonottamaan pitkään? Toisin kuin kuutiokahvila, Alakuppila paljastaa, että aikaa on kulunut. Ja silti, Esko Pajaniemen suunnittelemat pyöreät tuolit pysyvät. Jotkin asiat pysyvät. Mielikuvissani Alakuppila on hieman tunkkainen ja aina täynnä. Nykyään se on parhaimmillaankin autio. Kaipaan kahvilaa, joka ei todellisuudessa enää ole (tai ehkä ole koskaan ollutkaan) muistojeni kaltainen. Kun kokoustimme hiljaisessa kuppilassa toimituskunnan kanssa, minä todella ikävöin sitä, että viereisessä pöydässä joku journalistiopiskelija suunnitteli juttukeikkaa alaskalaiseen jätevedenpuhdistamoon aivan liian kovaäänisesti. Todellisuus tuntui nyrjähtäneen, kun omat ajatukset saattoi kuulla. Alakuppilan ei kuulu olla näin hiljainen ja tyyni. Mutta sitä se nyt on. Kun siirryimme etäopetukseen

emmekä enää päässet luokkahuoneisiin tai yliopistolle, suhtautuminen tiloihin ja paikkoihin tuli minulle näkyväksi. Kaipaan fyysisiä tiloja, jotka eivät ole oma yksiöni. Maailmalla raportoitiin elpyneistä luontosuhteista; ihmiset haluavat päästä pois kodeistaan. Ympäristöt vaikuttavat olennaisesti tunnelmiin, ajatustenvaihtoon ja mahdollisuuksiin. Tilat muovaavat meitä. Olisiko Joyce kirjoittanut Odysseuksen muualla kuin Dublinissa? Entä jos Hemingway ei olisi koskaan asunut Pariisissa? Miltä olisi näyttänyt, jos Sirkka Turkka olisikin asunut Kyproksella? Meille, nykyisille kirjallisuustieteen opiskelijoille, yliopisto on merkittävä paikka. Kuten Jenni kauniisti gallupissamme totesi, Alakuppilan tila itsessään on muisto, tunnemuisto. Aina Vege sååsin sokaisevasta valosta, juhlasalin marmoriin ja Alakuppilan matalan katon alle, nämä tilat ympäröivät meitä päivittäin – kunnes eivät enää ympäröineet ja jouduimme jäämään kotiin. Kun olemme ujosti palanneet näihin tiloihin, ne ovat muuttuneet. Niiden olemus on samaan aikaan tuttu ja vieras. Nykyinen Alakuppila on yhtä aikaa vanha ystävä ja uusi tuttava. Tämä lehti on yrityksemme tuoda se luoksenne. Tuisku Tuukkanen


SIKARIVoihan Alakuppila. Väljä kahvi, karvas tee ja polttava glögi, kaikki ne ovat iltapäiviäni niin lämpimästi hellineet ja tehneet pimeistä opiskelupäivistä yliopistolla tyhjän verran valoisampia. Muistan elävästi, kuinka kunnioitettava edeltäjäni Tuula perehdytti minut ympäristövastaavan tehtävään tammikuussa 2019. Olin itse vielä fuksi ja kujalla kaikesta. Muuta en tiennyt kuin sen, että nyt ollaan suuren ja mahtavan instituution äärellä; hallituksen tietenkin. Kaukana ovat ne ajat, kun karvaana luentoaamuna kömmittiin Alakuppilan kautta luentosaliin ja koristiin vieruskaverille, kuinka myöhään Klubilla tai Doriksessa oli edeltävänä iltana mennytkään. Sattuneesta syystä opiskelijaelämän juhlimistatsi on toistaiseksi tauolla, mutta lasken teidän teemalaisten varaan sen, että se vielä kytee ja lopulta roihahtaa,jahka aika on sopiva. Hallituslaisena olen kokenut kunnia-asiaksi sen, että jäsenistömme virkistäytymisestä (= univelkaantumisesta) huolehditaan, ja haluan välittää tuota sanomaa myös jälkihallituspolville. Tasapaino on tärkeää, ja siksi rappiota täydentävät hyvin syys-ja kevätretket, joita olen päässyt ympäristöjamppana järjestämään. Kannustankin kaikkia jäseniämme tänä syksynä kahteen ääripäähän, jotka yhdessä muodostavat kultaisen keskitien: viipyileviin ja leppoisiin ruskaretkiin kera polttavan rommihömpsyn. Kuten rakas ex-hallitussihteerimme Makku viime viikon arboretumretkellä osoitti, myös rommirusinajätski ajaa saman tehtävän. Jos ei jätskillä lämpiä nielu, niin vähintäänkin sielu!

Kristiina Petäistö

PORRAS 4


-

S

5


historiikki Aappo Jutila

Alakuppila on Tampereen yliopiston Päätalossa sijaitseva kahvila. Nykyään se on tunnettu oranssilla nahalla päällystetyistä Esko Pajamiehen suunnittelemista tuoleista ja sohvista, sekä rasvaisista panineista ja seisoneesta kahvista. Yliopiston päärakennuksen tai tutummin Päätalon rakentaminen aloitettiin lokakuussa 1959, mutta Alakuppila astui kuvaan vasta lisärakennuksen valmistuessa vuonna 1967. Alakuppila on ehtinyt olla mukana monessa, sillä kattaahan sen historia jo yli 40 vuotta yliopistomaailmaa. Arkkitehtitoimisto Seija Hirvikallion tekemässä Tampereen yliopiston päärakennuksen rakennushistoriallisessa selvityksessä kirjoitetaan, että ”[a]ulatilaan

6

syntyi kulttuurihistoriallisesti merkittävä alakuppila, jonka oranssin väriset nahkaverhoillut pyöreät tuolit olivat osa kuppilan henkeä.” Samainen selvitys jatkaa myöhemmin, että ”[a]lkuperäisiä Esko pajamiehen (sic!) suunnittelemia kiinto-ja irtokalusteita kuten tuoleja, pöytiä, sohvia, raheja on kunnostettu ja verhoiltu alkuperäisen mallin mukaisesti. Verhoilukangas-ja nahkavärejä on osittain muutettu, mikä erityisesti näkyy alakuppilan van-


NYKYISEN VEGEBARIN TILOISSA TARJOILTIIN MYÖS OLUTTA hojen vaalean ruskeiden tuolien värisävyn muuttumisena turkoosin siniseksi.” Tarkkasilmäinen lukija huomasi ylläolevassa kappaleessa jotain kummaa. Ensinnäkin alakuppilan oranssia kuvataan vaalean ruskeaksi, mikä on melko kaukaa haettua, kun katsoo auringossa loistavaa oranssia. Ja toiseksi Alakuppilan oranssi ei olekaan ikiaikainen kokemus, vaan jossain kohtaa alakuppila on puettu turkoosiin (löysin muutaman kuvan todistamaan tätä ja sain vastaani petroolinsinisen Alakuppilan, tuolien verhoilu on palautettu alkuperäiseen kuosiinsa vuoden 2011aikoihin). Kuitenkin Tampereen yliopiston päärakennuksen rakennushistoriallisen selvityksen sanoin: ”Alakuppilan väri ja tunnelma on aina ollut sen käyttäjissä, opiskelijoissa.” Jos näinkin perustavanlaatuinen kuin alakuppilan oranssi on joskus saanut väistyä uusien tuulien alta, herää kysymys, onko jokin muu asia toisin.Monien Tampereen yliopiston alumnien muisteloissa mainitaan Alakuppila. Esimerkiksi 70-luvun lopulla kirjallisuutta opiskellut Outi Lepomäki muisteli Juhlalegendassa (3/2019) kuinka, ”[p]ieneltä paikkakunnalta tulleena oli ilo huomata, kuinka ala yhdisti uusiin ihmisiin, luennoista ja muusta elämästä – kuten politiikasta – puhuttiin paljon esimerkiksi Alakuppilassa.”

Politiikka mainitaan usein Alakuppilan yhteydessä. Kuvittelenkin mielessäni hämärän tupakansavun täyttämän (Ai niin, unohtuiko mainita, että Alakuppilassa (niin kuin myös yläkerran ravintolassa ja Päätalon aulassa) sai tupakoida 90-luvun alkuun asti ja nykyisen VegeBarin tiloissa tarjoiltiin myös olutta.) salin täynnä puheensorinaa ja pöydälle nousseita innokkaita nuoria ajattelijoita.Esimerkiksi toimittaja Heikki Laurinolli muistelee, että 70-ja 80-luvun vaihteen opiskelijaelämässä tärkeitä paikkoja olivat Alakuppila, Tillikka ja Ylioppilastalo. Nykyäänkin (ainakin ennen COVID-19-pandemiaa) Alakuppila on täynnä puheensorinaa, ihmiset kulkevat ohitse, vaihtavat kuulumisia, järjestävät kokouksia ja keräävät voimia taas seuraavalle luennolle. Alakuppila on yksi yliopiston sosiaalisista keskuksista. Tämä Legendan teemanumero kunnioittaa Alakuppilan pitkää historiaa ja haluaa muistuttaa, että me kaikki Alakuppilassa notkuvat opiskelijat olemme osa suurempaa jatkumoa. Annetaan uusien ajatusten herätä ja rakentua Alakuppilassa ja muistetaan myöhemmin mainita, kuinka tämä melko karu aulatilaan pystytetty kahvio on muokannut yliopistossa viettämäämme aikaa.

7


Fuksina etäisess Katja Harinen

Poikkeusaikoina yliopistoon tutustuminen vaatii fukseilta sisukasta omatoimisuutta ja kekseliäisyyttä, kun luennot toteutetaan pääsääntöisesti etänä. Sovimme kirjallisuustieteen fuksinTesan kanssa tapaamisen Alakuppilaan. Saavun sateen kastelemana ja pari minuuttia myöhässä, mutta Tesa on käyttänyt ajan hyödykseen ja järjestellyt kalenteriaan. Tunnelma Alakuppilassa on korona-aikojen mukainen: rauhallinen ja vaitelias. Kahvilan ollessa suljettu en voi ottaa haastattelun yhteyteen kahvia, ja luentojen ollessa etäluentoja ei käytävillä käy vilkas ja eloisa kuhina. Alakuppilan rauhallisuus takaa helpon haastatteluympäristön, toisen voi kuulla hyvin ja ympärillä on paljon tilaa. Tänä vuonna kirjallisuustieteen fuksit aloittivat pääsääntöisesti etänä. Osalla on sivuaineissa lähiopetustakin, mutta se on harvinaista ja Tesa kuuluukin niihin fukseihin, joilla ei ole ainuttakaan lähiopetuksena järjestettyä kurssia. Etäopiskelu tekee yliopistosta paikkana ja tilana vääjäämättä etäisenja tiloihin tutustuminen ei tule automaattisesti luennoilla käymisen seurauksena. Orientaatioviikolla järjestetty tutustumiskierros on jättänyt lähinnä epämääräisiä kuvia eri paikoista. Toistot rakentaisivat lopulta kartan ja hahmotuksen tiloista. Tesa kuitenkin huomauttaa, että vaikka toistoja tulisikin, niin valitettavasti ne kohdistuvat yhteen tai kahteen paikkaan ja kokonaisvaltaisempi käsitys yliopistosta jää uupumaan. ”Täytyy vähän omatoimisesti tässä kohtaa suorittaa, jos haluaa päästä tutustumaan ja ihmettelemään” hän toteaa. Moni kokeekin yliopistoelämän keskeiseksi puoleksi yliopiston tilallisuuden. Itse olen huomannut kaipaavani luennoille kiirehtimistä, kahvin nappaa-

8

mista mukaan ja alkavan luennon odottelua käytävillä. Nyt Alakuppilastakaan ei kiireessä voi napata paniinia tai sinne ei voi mennä kahville kavereiden kanssa. Uusilla fukseilla kokemus yliopistosta voi olla hyvinkin vaisu verrattuna normaalioloihin. Miten yliopistomaailmaa on voinut lähteä luomaan poikkeusoloissa? Osa opiskelijoista on Tesan mukaan lähtenyt hakemaan yliopistomaailman tuntua opiskelemalla yhdessä Alakuppilassa. Tällä tavalla etäluentoja seuraamalla saa kokea yhdessäoloa, muttapienryhmäkeskusteluista on usein luovuttava tilan ollessa avoin kaikille. Tesa itse on kuitenkin opiskellut pääasiallisesti kotona ja vaikka hän osasikin odottaa etäopiskelua, kokee hän sen silti haastavana.”Mä itse kaipaan ja toivon, että jos-


sä yliopistossa sain kohtaa pääsen olemaan täällä. Se olisi niin iso osa oikeanlaista asennoitumista opiskeluun. Kun kotona nököttää, niin siitä tulee helposti semmoista, että teenpä tässä samalla jotain.” Tesa sanoo ja naurahtaa. Varmasti moni kotoa käsin opiskelujaan hoitanut kokee samaistumista: kotoa löytyy jokainen mukavuus ja tuska, joita yliopiston tiloissa pääsisi karkuun. Entä millaisia toiveita opiskelun järjestämisestä on tulevaisuuden suhteen? Tesan fuksiryhmällä on hyvä ryhmähenki, ja Tesa toivookin, että tilanteen normalisoituessa ja yliopistolle siirtymisen tullessa ajankohtaiseksi, muutos tehtäisiin yhdessä: ”tultaisiin porukkana tänne ja porukkana yritettäisiin selviytyä siitä.” Myös vanhempia opiskelijoita ja luennoitsijoita kohtaan

UUSILLE FUKSEILLE SELVIÄÄ VASTA MYÖHEMMIN,MITÄOVAT NORMAALIOLOT. löytyy toive: ”toivon, että sitten keväällä annettaisiin enemmän anteeksi sitä, ettei tiedetä missä asiat ja paikat on. Että ymmärrettäisiin se yleinen häröpalloilu ja sekoilu, mitä siitä seuraa!” Uudet fuksit joutuvatkin opettelemaan asiat hyvin toisella tapaa kuin aiemmat fuksit. Heille prosessi on käänteinen: ensin he oppivat poikkeusolot ja sitten ”normaaliolojen” opiskelutyylin. Vanhemmille opiskelijoille poikkeusolojen jälkeen on kenties luvassa

uudelleen oppimista tai paluuta ja vanhan muistijäljen herättelyä. Etäopiskelun lisäksi fuksit pääsivät heti uuden opintojärjestelmän kimppuun. Sisu aiheutti erityisesti lukukauden alkaessa paniikkia ja kapinointia yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Muutos ei ollut kivuton. Järjestelmäuudistusta kritisoitiin epäselvänä, hankalana ja tarpeettomana. Kysyessäni Tesan mielipidettä Sisuun syntyy syvä ja merkitsevä hiljaisuus. Niinpä, Sisu vetää usean meistä hiljaiseksi. ”Sisu on täysi mysteeri edelleen!” Tesa nauraa ja toteaa, että vaikka sitä käytiin tuutoreiden avulla läpi, aiheuttaa se edelleen paljon ihmetystä. ”Kaipaan paperiversiota, visuaaliselle ihmiselle se helpottaisi. Voisiko Sisuun saada sellaisen ominaisuuden, että kurssikarttoja voisi tulostaa ja sitten itse rakentaa?” En ole ehkä oikea henkilö viestin eteenpäin viemisessä, mutta lupaan kirjoittaa tähän juttuun Tesan toiveen! Loppuun utelen vielä kliseisesti Tesan, tuoreen kirjallisuuden opiskelijan, lempikirjaa. Tesa muuttuu pohtivaksi ja toteaa, ettei sellaista välttämättä voi sanoa sen vaihtuvuuden takia. Olen samaa mieltä. Kysymys on monelle epäreilu ja se pakottaa arvottamaan monesta hyvästä teoksesta jonkun erityisen hyvän, ikuisen lempparin. Tässä hetkessä Tesa kuitenkin suosittelisi Tikli -nimistä kirjaa. ”Se on hirvee eepos ja välillä tarpomista, mutta kun sitä jakso vaan mennä, niin se alkoi kiehtomaan!” Luottakaamme tähän. Ennen kuin lähdemme eri teille,kysyn vielä fiiliksiä Alakuppilasta ja siihen Tesa toteaa: ”no onhan tämä nyt legendaarinen paikka, josta kaikki puhuu! 9


GALLUP Katja Harinen

”Alakuppila always in my heart, best paikka!” Istun Alakuppilan pyöreässä pöydässä jännittyneenä. Viikko sitten perjantaina täällä ei ollut ketään. Ainoastaanvartija teki säännöllisen kierroksensa. Tunnelma oli aavemainen ja oranssit tuolit olivat vain hieman epäjärjestyksessä, mikä kieli vähäisestä käytöstä. Muutama kahvitahra pöydän pinnoilla kertoi kuitenkin elämästä ja silloin luotin, ettei koronan kurittama Alakuppila ole täysin vaiennut. Saapuessani maanantaipäivänä Alakuppilaan en kuule ensin mitään ja säikähdän, onko se taas autio? Eteeni aukenee kuitenkin lohduttavampi näky: muutamia oppilaita syventyneinä työskentelemään. Hiljaisuus voittaa kirjaston, mutta päivän edetessä puheensorinaakin alkaa ilmetä. Alakuppila vaikuttaa olevan vain haamu aiemmasta kuplivasta opiskelijoiden keitaasta. Millaisia ihmisiä tulee kotiensa etäluentotodellisuudesta, yöpukumaailman pehmeydestä yliopistolle ja Alakuppilaan? Nielen oman jännitykseni ja lähden kiertämään väistämättä huomiota herättävänä vaiteliaiden ja keskittyneiden opiskelijoiden keskuuteen aikomuksenani häiriköidä heitä kysymyksillä!

10


P

Taru ja Aida

Viidennen vuoden pohjoismaisten kielten opiskelijoita Onko Alakuppilassa työskentely ja hengaus tuttua? On hyvinkin tuttua. Oletko kaivannut Alakuppilaa? Taru: Joo, keväällä etenkin kun tehtiin paljon ryhmätöitä. Tultiin tänne heti, kun vaan päästiin. Aida: Kaipaan erityisesti kiskasta jotain, vaikka pullia! Mikä on parasta Alakuppilassa? Aida: Rentous ja rauha Taru: Täällä on sopivat välit muihin ihmisiin ja rauhallista. Pöytien välissä on hyvin tilaa, saa olla rauhassa. Onko jotain erityistä muistoa? Taru: Ei suoranaisesti yhtä, mutta kun olimme suorittamassa aineopintoja samassa harkkapaikassa, tuli tehtyä paljon hommia täällä. Aida: Joo, sinä aikana tuli oltua paljon täällä.

Jenni

Keväällä valmistunut maisteriksi aineenopettaja ja luokanopettaja, saksan-ja ruotsin kieli Onko Alakuppilassa opiskelu tuttua? On tuttua, täällä on tullut seitsemän vuotta vietettyäja nyt vielä istun täällä! Oletko kaivannut Alakuppilaa? / Mitä sieltä olet erityisesti kaivannut? Kyllä olen! Alakuppila always in my heart, best paikka! Mikä on parasta Alakuppilassa verrattuna muihin paikkoihin? Täällä on hyvät tulostimet! Täällä on hyvä opiskella, koska lähellä keskustaa ja nyt myös rauhallinen. Tämä on kiva, aurinkoinen ja sosiaalinen paikka. Ympärillä on ihmisiä, mutta saa olla yksinkin. Paikan monikäyttöisyys viehättää!

Onko mitään erityistä muistoa? Tila itsessään on muisto, tuntomuisto. Se miltä penkit ja pöydät tuntuvat, se tunne painuu muistoihin.

Veera

Ensimmäisen vuoden Saksan kielen opiskelija Onko Alakuppilassa työskentely ja hengaus tuttua? Viikoittain sitä teen, eli kai se sillä tavalla tuttua on. Mites muuten, kun olet fuksi, oletko kuullut Alakuppilan maineesta erittäin merkittävänä opiskelupaikkana? Maine ei ole kovin tuttu. Mikä on parasta Alakuppilassa? Täällä on ihan kivaa ja tämä on vähän syrjässä.

Suvi ja Aino

Aino kuudennen vuoden kirjallisuustieteenopiskelija, Suvi sairaanhoitajaopiskelija Onko Alakuppilassa opiskelu tuttua? Suvi: No on vasta viime viikkoina tullut tutuksi, kun tulin tänne opiskelemaan kaverini kanssa. Aino: Oon ollut tosi ison osan opiskeluajasta Alakuppilassa. Oletko kaivannut Alakuppilaa? / Mitä sieltä olet erityisesti kaivannut? Aino: Joo, palasin vasta ihan hiljattain tänne. Suville kysymys: Mitä oot löytänyt Alakuppilasta? No ainakin täällä on helpompaa opiskelu, kotona on kaikki houkutukset! Mikä on parasta Alakuppilassa verrattuna muihin paikkoihin? Aino: Pääsee ulos kodistaan tekemään töitä! Täällä on myös hyvä tunnelma. Löytyykö mitään erityistä muistoa? Suvi: Ei ehkä vielä semmoista tarkkaa ole tullut. Aino: Ei myöskään mitään tarkkaa, mutta oli kiva kun kahvila oli auki ja sai kavereiden kanssa juoda kahvia ja syödä valkosuklaakeksejä. Jos kahvila vielä aukeaa, suosittelen kokeilemaan valkosuklaakeksejä!

11


”En halua olla ulkopuolinen satiirikko” Aappo Jutila

Kirjallisuustiede, tyttöys, Instagram. Neljättä vuotta kirjallisuutta opiskeleva Riina Tanskanen yhdistää tämän kaiken. Hän on ottanut kaiken irti yliopistosta ja yhdistää rohkeasti akateemisen maailman Instagramin algoritmeihin. –Mie oon Riina, mie oon parikymppinen taitelija ja mie teen sellasta feministisyhteiskuntakriittistä tyttötaidetta ja sen lisäksi mie päätoimitan Vita nuova -nimistä verkkomediaa ja opiskelen kirjallisuustiedettä.

On tärkeä huomata, ettei tiedä mistään mitään Välillä mietityttää, mitä hyötyä humanistisen alan opinnoista on maailmassa, jossa kaikki pyörii rahan ympärillä. Riina kertoo, että yliopisto-opinnot kirjallisuustieteessä ovat avanneet hänelle tilan, jossa hän on päässyt toteuttamaan itseään. – Mie oon ollu just se ihminen, joka on varttunut pikkukaupungissa, Kärsinyt ja Odottanut, että pääsen yliopistoon ja löydän ne omankaltaiset ihmiset. Yliopistossa oon löytäny yhteisön, jossa mie en oo liikaa tai mie en oo liian vähän. Riina sanoo, että hänelle akateemisuus tarkoittaa uteliaisuutta ja tiedon kaipuuta. Yliopistossa on mahdollista esittää aina vain uusia kysymyksiä.

12

– Akateemisessa maailmassa on mahdollista saada vastauksia, mutta ehkä vielä tärkeämpi on saada lisää kysymyksiä ja huomata, että ei tiedä vielä mistään mitään, Riina huomauttaa. – Yliopisto antaa tilan, jossa voi upota erilaisiin teorioihin ja ilmiöihin. Minua kiinnostaa teorian lisäksi myös konkreettiset asiat, kuten tieteen popularisointi. Tämä näkyy kaikessa, mitä Riina tekee. Hän tutkii kandidaatintutkielmassaan ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvateoksen karnevalismia. Riina itse ottaa osaa ajankohtaiseen keskusteluun värikkäillä ja nasevilla piirustuksilla. Lisäksi hän päätoimittaa blogista laajaksi verkkomediaksi kasvanutta Vita nuovaa, jossa nuoret pääsevät kirjoittamaan artikkeleita ja analyyseja mieltä askarruttavista aiheista. – Yliopisto mahdollistaa erilaisten ihmisten yhteenliittymät. Vita nuovan kautta minulle on tullut konkreettiseksi, kuinka antoisaa kollektiivityöskentely on. On todella inspiroivaa, että ympärillä on lahjakkaita ihmisiä, joiden kanssa voi


oppia kokoajan lisää. Yhteisöllisyys korostuu Riinan puheessa usein. Vaikka hän nauttii opiskelusta ja kursseista, nousee kaikki yliopiston mahdollistama oheistekeminen etualalle. Ensimmäisinä yliopistovuosina myös ainejärjestötoiminta oli tärkeässä roolissa, kun etsi omaa paikkaa yliopistoyhteisössä. – Ystävien kanssa puhutaan paljon teorioista ja ajankohtaisista ilmiöistä. Mielestäni tämä kehittää enemmän ajattelua ja kykyä soveltaa kuin pelkkä kursseilla istuminen.

Yliopistosnobi ja sovinisti-Raili Riina ylläpitää Instagramissa Tympeät tytöt -nimistä tiliä, jonka taiteellisessa ilmauksessa hän yhdistää ”söpöt värikkäät tyttelikuvat aika julmiinkin ilmiöihin”. Hän pyrkii tuomaan erilaisia teorioita ja akateemisessa maailmassa käytyä keskustelua lähemmäs ihmisiä kirjoittamalla auki kuviin liittyviä ilmiöitä ja jakamalla niitä sosiaalisessa mediassa. – Oon ehkä ekoina yliopistovuosina ollut enemmän yliopistosnobi, mutta nyt erityisesti Tympeiden tyttöjen kautta oon päässyt siitä pois. Ei me olla mitään jumalallisia hahmoja, vaikka päästiin yliopistoon. Riina kertoo, että nykyään häntä ärsyttää akateemiskeskeinen kieli, sillä ajankohtaisten ilmiöiden pitää olla kaikkien saatavilla. Muutosta ei synny, jos asioista ei voida puhua. Hän kuitenkin painottaa, että on tärkeää jakaa mielipiteiden lisäksi myös ajankohtaista tutkimustietoaja teoriaa, jotta kaikki voivat muodostaa itse omat mielipiteensä. – Ei tarvitse olla yliopistotutkintoa sukupuolentutkimuksesta, että voi sanallistaa esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa. Riina käsittelee Tympeiden tyttöjen kautta itseään painavia ja mietityttäviä asioita. Sisältö on feminististä ja hauskaa.

Kuvien ja tekstin kautta lukijalle näytetään konkreettisena vaikenemisen kulttuuri, joka liittyy esimerkiksi raiskaamiseen, naisen asemaan, kuukautisiin tai sovinismiin. – Nämä kaikki ongelmat on tunnistettu jo ikuisuuksia sitten, mutta silti esimerkiksi sukupuoleen liittyvä kipuilu on edelleen luonteeltaan samanlaista. Kaikenlainen itsensä väheksyntä, seksuaalisesta väkivallasta vaikeneminen ja kehoon liitetyt erilaiset odotukset. Vaikka kirjallisuustieteen teorioita ja metodeita ei aina voi suoraan hyödyntää esimerkiksi ajankohtaisessa keskustelussa, Riina muistuttaa, että opintojen kautta hän on oppinut tuntemaan useita ajattelijoita ja hakemaan tietoa. – Opinnot on opettanut mua lukemaan tekstejä ja sisäistämään tekstin olennaiset kohdat. Toisaalta kirjallisuudentutkimus on auttanut myös ymmärtämään eri ilmiöiden taustoja, sillä perustuvathan ne usein ikiaikaisiin myytteihin. Esimerkiksi Medusan myytti on ollut pinnalla, kun keskustellaan raiskaukseen

13


liittyvästä stigmasta. Nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa osoitellaan melko herkästi, jos joku erehtyy käyttämään jotain termiä väärin ja paljastaa oman sovinistisuutensa. Riina yrittää karnevalistisen yleisen naurun kautta tuoda haastavat aiheet saataville ilman osoittelua. – Minulla on myös vahva ajatus siitä, että oon osa ilmiötä josta puhun. En halua olla ulkopuolinen satiirikko, joka osoittelee sormella yksittäistä ihmisryhmää. Mun mielestä tää yhteiskunta on ongelma ja mie oon osa tätä yhteiskuntaa. Riina huomauttaakin, että hän yrittää olla taiteessaan ymmärtäväinen ja opastaa ihmisiä kohti parempia ajattelumalleja. – On ihan super helppo kasvaa sovinistiksi tällaisessa yhteiskunnassa. Jokaisen sisällä asuu pieniä kummallisia ja haitallisia asenteita. Mussa asuu ainakin sellanen sovinistinen Raili, joka haluaa olla tosi huono feministi. Olennaista on tunnistaa nämä ajatukset ja sen jälkeen asialle voi tehdä jotain.

Valokuva: Anni Miettinen 2020

Kuka mitä hä?

- Riina Tanskanen - Taitelija @tympeattytot - Päätoimittaja @vitanuov - Kirjallisuustieteen opiskelija - Feministi

Alakuppila State of Mind Riinan Alakuppilamuisto Vita nuova on avoin kirjoittajakollektiivi, jonka toimintaan voi jatkuvasti hakea mukaan. vitanuovablogi.wordpress.com

14

”Me raahauduttiin fuksivuonna Alakuppilaan suoraan jatkoilta aamupalalle ja mentiin sieltä fonetiikan luennolle. Alakuppilan oranssit penkit sopii hyvin siihen mielentilaan, jossa itsekin usein olen siellä: ne on vähä sellaset törkeet ja nahistuneet.”


Tämä ei ole Makun paskat biisianalyysit, vaan

Makun todella hyvät lempparit leffakohtaukset kuppilakontekstissa SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA,TIETENKIN!

Inglourious Bastards (2009, Quentin Tarantino)

Hans Landa ja Shoshanna Dreyfus kohtaavat natsien kamukokoontumisessa ravintelissa. Tunnelma on PIINAAVA. Tajuaako Landa, että kyseessä on juutalaisnainen, tajuaako?! Katsoja ei meinaa pysyä housuissaan! Sekä Christoph Waltzin että Melanie Laurentin roolisuoritukset ovat EEPPISET. Muistakaahan laittaa struudelinne päälle kunnolla kermavaahtoa!

Atonement (2007, Joe Wright)

Cecilia Tallis ja Robbie Turner tapaavat kahvilassa (juovat toki teetä, brittejä kun ovat) ennen Robbien rintamalle lähtöä. Katsojaa alkaa itkettää jo ennen Robbieta. Tunnelma on kamala, niin täynnä rakkautta, että tuntuu raskaalta rinnassa. Tämä kohtaus saa kunniamaininnan. James McAvoy sinisillä itkusilmillään, Keira Knightley enkelinkosketuksellaan! COME BACK TO ME!

The Dark Knight Rises (2012, Christopher Nolan)

Alfredin kertoo liikkiksen fantasiansa siitä, kuinka hän firenzeläisessä kahvilassa istuessaan näkisi siellä aloilleen asettuneen Bruce Waynen vaimonsa ja lastensa kanssa, onnellisena, menneisyydestään vapautuneena. Alfred on liian hyvä ihminen ollakseen olemassa, joten onneksi onkin fiktiota. Ollapa itsekin vapaa menneisyyden haamuista, italialaisessa kahvilassa siemailemassa espressoa ja Fernet Brancaa (not sponsored). Ollapa siellä Alfredin kanssa!

Se7en (1995, David Fincher)

Somerset ja Tracy tapaavat dinerissa, koska Tracy on raskaana ja yksinäinen. Freeman ja Paltrow ovat loistavia ja dialogi realistista. Kun Tracy murtuu kyyneliin, katsoja murtuu mukana. Nyyh! Niin synkkää, niin realistista. Elämä on synkkää! Mutta onneksi elämässä voi olla yhtä hyviä ystäviä kuin Somerset. Morgan Freeman on tunnetusti aina jumalan roolissa.

15


Venla Saalon Kukkia maan alla – sanomattomat

toiveet

Tatu Pajula

Kukkia maan alla (Gummerus, 2020) on Venla Saalon romaani Berliinissä risteävistä ihmiskohtaloista. Saalon lasten-ja nuortenromaani Kirkkaalla liekillä oli 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana. Kukkia maan alla aloittaa Saalon aikuisille suunnatun kirjallisuuden uran loistokkaasti. Teos kuvaa pääasiassa kahta hahmoa, Mariannaa sekä Amaliaa. Marianna on jämähtänyt Berliiniin kukkakaupan myyjäksi maailmalla vietetyn nuoruuden jälkeen. Hänen elämäänsä kuuluu myös Puolassa asuva veli, Borys, sekä vieraantunut äiti. Amalia taas on tulevaisuuteen kurkottava urakiituri, joka unelmoi englannin kielen kartuttamisen tuomasta mahdollisuudesta päästä korkealle business-elämään. Amalian mukana kulkee hänen poikansa, vilkkaalla mielikuvituksella sekä luovuudella varustettu Karim. Lyhyehkö (159 s.) Kukkia maan alla muodostuu nopeasti luettavista luvuista, joiden välillä näkökulma siirtyy henkilöstä toiseen. Mariannan ja Amalian lisäksi Borys, Mariannan äiti sekä Karim pääsevät kertojan 16

rooliin ja kertojan vaihtuessa teoksen maailmakin muuttuu kiitettävästi. Henkilöiden äänet, ajatukset ja teot erottavat heidät toisistaan ja luovat teokseen pirteästi etenevän rytmin. Kukkia maan alla on teos, jota on todella ilo lukea ja sen lyhyyden vuoksi teos etenee äkkiarvaamatta kerralla tai muutamalla loppuun asti. Teoksen lyhyys on kuitenkin hämäävää. Vaihtuvat luvut loppuvat monesti kuin kesken tilanteisiin, joita olisi halunnut tarkkailla kauemminkin. Marianna tapaa esimerkiksi vieraantuneen äitinsä yhtäkkiä kukkakauppansa edessä 12 vuoden erilläänolon jälkeen. Kohtaus loppuu äidin ilmoittaessa, ettei hän ole saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Luvun jälkeen erikoiseen tapaamiseen ei enää palata. Fragmentaarisuus teoksessa palvelee kuitenkin sen teemaa henkilöiden keskinäisestä irrallisuudesta. Marianna joutuu kestämään katkeilevaa puhelinyhteyttä veljeensä ja Amalia elää enemmän tulevaisuuden fantasioissaan unohtaen keskittyä nykyhetkeensä. Borys haluaisi Mariannan muuttavan takaisin Puolaan mut-


tei pysty sanomaan tätä ääneen. Karim taas toivoo, että hänen äitinsä kiinnittäisi enemmän huomiota häneen. Hahmoja yhdistävä tekijä on Puolassa sijaitseva vanha talo, jossa Marianna, Borys sekä heidän äitinsä asuivat. He muistelevat taloa ja näkevät siitä sa-

FRAGMENTAARISEN TEOKSEN LUVUT LOPPUVAT USEIN KUIN KESKEN mankaltaisia unia. Amalia taas haikailee kiireisen kaupungin keskellä muuttavansa samaiseen henkilöiden unissa esiintyneeseen taloon. Mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus sekä ihmisten välit vaikuttavat toisiinsa matkojen päästä, joten teoksen kirjallinen katkonaisuus sopii kuvaan hyvin. Kukkia maan alla vihjailee etevästi henkilöidensä toiveista antamatta liikaa ilmi. Kaikki heistä toivovat jotakin, mutta heidän tuntuu

olevan vaikea ilmaista toisilleen, mitä se jokin on. Henkilöiden vaikeus puhua toisilleen toiveistaan on aidosti ja herkästi esitetty piirreromaanissa. Kukkia maan alla näyttää henkilönsä tilanteissa, joissa menneisyydestä on jo liikaa aikaa, mutta tulevaisuuteenkaan ei vielä pääse: ”Amalia odottaa ja odottaa, että aika kuljettaisi hänet eteenpäin, nopeasti, nopeasti, sinne, missä hänen kuuluu olla.” Välitilassa olevat valtaa se jokin nimetön ahdistus, joka estää heidän läheisyytensä. Mariannakin pohtii tätä jotakin: ”Ihan kuin hän olisi unohtanut jotakin. Tai kuin olisi juuri muistamaisillaan jotakin. Jokin uni, jokin tilaus? Lupaus, sopimus, aie?” Kuin päiväunessa hahmot kurottavat havahtumista kohti, mutteivat juuri yllä ja tämä kurotus ihmisten välissä luo teoksesta erityisen syvällisen. Kukkia maan alla on tarkkanäköinen, varma ja koskettava romaani tilanteesta, jossa vaikeat, julkipuhumattomat asiat ovat tapahtuneet jo aikoja sitten ja ne poispyyhkivä sovinto odottaa itseään.

17


Horoskoopit Krista Yrjölä

Kristallipallo - Spiritual Unicorn Corner Raikasta syssyn tuoksua astrologiikan ystävät! Lue arvostetun astrologin elämää suuremmat vinkit ruskan pakoiluun ja visiot syksylle 2020!!! Mukana myös horoskooppikohtaiset erityisräätälöidyt OnnenAlakuppila-ostosvinkit!!! Puhtaasti itsensä korostamisen hengessä astrologi on päättänyt käyttää despoottista mielivaltaansa ja siksi luemme horoskoopit nyt aivan missä sattuu-järjestyksessä.

Kauris: Kauriin syksy on rankkaa aikaa.

Kauriilla ei ole aikaa nukkua. Ikinä. Häntä piiskaa eteenpäin loputon järkevyys. Järkevä kauris ei ehdi ymmärtää sitä, miten järkevää jaksamisen kannalta olisi välillä nukkua ja levätä. Hän on aivan liian kiireinen kaikessa järkevänä olemisessaan nukkuakseen. Täysin järjenvastaisella tehoilullaan Kauris nappaa viisplussan kaikista kursseistaan ja jouluun mennessä kitsaasta ja kunnianhimoisesta Kauriista on tullut aivan liian vaikutusvaltainen ja törkeän rikas. OnnenAlakuppila-ostos: Piristävä sumppi ja pennin anis

Oinas: Oinas on kirmannut kesälaitumella

sarvet onnesta sykkyrällä ja nyt syksyn tullen tämä kevään lapsi on aivan pihalla. Opiskelun sijaan Oinas ostaa Late Lampaan pähkähullun tarrakirjan, kääriytyy kelsiturkkiin ja jää odottamaan pääsiäistä. OnnenAlakuppila-ostos: Kuuma tilli ja pihdattu Jallu 18

Leijona: Iloinen ja itsevarma Leijona on

hyväntuulisesti ja harja hulmuten kirjoitellut graduaan ja valmistumisen jälkeinen vapauden savanni siintää Leijonan ajatuksissa kuin ekstrasoosissa uitettu Sheba-annos. Leijona työstää eläimellisellä raivolla Jules Vernen klassikkoa käsittelevää graduaan Maailman ympäri 80 päivässä - fokalisaatio ja Phileas Foggin tajunnan kerrokset. Leijonan akateeminen ilo kokee kuitenkin kolhun, kun fiktiivinen Fogg yhtäkkiä ymmärtää olevansa ihmisen vaatteisiin pukeutunut kissa 80luvun lasten animaatiossa. Huh huh. OnnenAlakuppila-ostos: Pennulle Jaffaa

Kaksonen: Kaksonen ei nyt kerkee. Älykäs

ja kieronpuoleinen Kaksonen on koijannut itselleen opintopisteet koko lukuvuodelle jo joskus kesällä. Siksipä tällä kaksijakoisella ja eläväisellä ilmamerkillä onkin nyt syksyn pimenevinä iltoina aikaa paneutua lempiharrastuksiinsa; lutumussuiluun, itsensä kanssa väittelyyn ja tietty murhaamiseen. OnnenAlakuppila-ostos: Pikainen sumppi ja tikkaripussi

Neitsyt: KYLLÄ!!! Nyt se viimein tapahtuu!

Neitsyt menee naimisiin ja saa sata lasta, mikä on looginen mahdottomuus. Äidiksi tullut Neitsyt kärsii pahasta Neitsyt Maria -kompleksista ja tulkitsee Maria Mäkelälle Raamatun kertomuksia narratologisin metodein sellaisella paatoksella, että Mäkelä hylkää kirjallisuustieteen ja ryhtyy yrityskonsultiksi. Ps: Kukaan ei ilmoittaudu Neitsyen lasten isäksi, joten saikohan se sittenkään? OnnenAlakuppila-ostos: Saimaan nakkia


Rapu: Perhekeskeinen Rapu hinkuaa epä-

Kalat: Kalaa pelottaa. Hän on koko kesän

Vaaka: Tyylitajuinen Vaaka sisustaa ja

Härkä: Hedonistinen Härkä osaa nauttia

toivon vimmalla omaa perhettä, joten hän päättää tunnustaa Neitsyen lasten isyyden. Koska moderni Neitsyt ei tahdo kasvattaa lapsiaan kahlitseviin sukupuolirooleihin, on onni, että isäksi ilmoittautui eläin, eikä esimerkiksi Vesi- tai Jousimies. Ravun ja Neitsyen lapsista kasvaa suloisia susia ja kettuja. OnnenAlakuppila-ostos: Runkkukiikku. Eiku. hyggeilee. Seinäpaperiteline, niskakeinu ja tasapainolauta ovat jokaisen itseään kunnioittavan Vaa’an syksyiset ykköshankinnat . Kirjasuositus maanisen Vaa’an kumppanille syksyisiin koti-iltoihin on Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kertomuksia. Kotoilun lisäksi ekstravagantti Vaaka juhlii illallisilla - vähintään kolmen ruokalajin voimalla. OnnenAlakuppila-ostos: Alkupalaksi Tilliä kuuralla, pääruuaksi Kuikkavelli ja vilkasta pottua ja jälkkäriksi Munkit hillalla

Vesimies: Syksyllä sataa vettä ja siitä

Vesimies tykkää. Vesimies - tuo tähtikartan erikoisuudentavoittelijoiden ykkösveijari - vetää kurahousut jalkaan ja kumisaappaat päähän ja lukee läpi koko Päätalon Iijoki-sarjan yhdellä jalalla lätäkössä seisten. Vesileikkien lisäksi Vesimies perehtyy vesiviljelyn saloihin ja maalaa omakuvia akvarelleilla. OnnenAlakuppila-ostos: Joku neste, kussa pilli.

Jousimies: Älykäs Jousimies päättää opis-

kella kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja tilaa Prisman verkkokaupasta Arto Pietikäisen teoksen Joustava mieli. Koska Jousimies osaa myös olla äksy, tilaahän suorasukaisuuskohtaustensa varalle samalla jalkajousen ja lekan. Nyt Jousimiesten kamujen kannattaa olla hänen seurassaan, sillä Jouskari on luonteelleen tyypilliseen tapaan joviaalilla tuulella ja tarjoaa kaikille. OnnenAlakuppila-ostos: Viisi huttua

syönyt uutta perunaa ja silliä, mikä on omahyväisen Kalan herkkua. Kun Kala sai kuulla hullun kalan taudista, hän ahdistui - ylläri. Kala voi lievittää ahdistustaan lukemalla H.C. Andersenin satuja. Autokannibalismi tuntuu pikku jutulta, kun oivaltaa, että pienessä Merenneidossa kala panee ihmistä. OnnenAlakuppila-ostos: Kuuma silli ja luimiva potka kaikesta, myös syksystä. Pitkäpiimäisestä ja verkkaasta tahdistaan poiketen Härkä päättää tarttua härkää sarvista ja perehtyä suomalaisen draaman klassikoihin. Härkä koluaa läpi kaikki kirjakaupat Jotunin Kultaisen Vasikan perässä tietämättä, että Kauris on jo ehtinyt ostaa ne kaikki. OnnenAlakuppila-ostos: Pussi Nuudelia, hikkaava munkki ja pikkanen kahvi

Skorpioni: Skorpionia vitutti kesällä,

mutta onneksi nyt on syksy, joten Skorpionia vituttaa. Tälle horoskooppimerkille ominaista on ratkaista elämän alhot ja tasoitella eksistenssin rotkot viinan juonnilla. Siispä onkin onni, että myös Alakuppilassa voi vetää pään täyteen. Skorpioni lohduttaa itseään ryyppäämisen ohella suosikki”näyttelijänsä” The Rockin Skorpionikuningas-elokuvasaagan parissa. OnnenAlakuppila-ostos: Ruska-punkkua kuparipillillä ja mustunutta kanaa

Käärmeenkantaja: Kukaan ei tiedä

millainen tuo salaperäinen Käärmeenkantaja oikeastaan onkaan. Se tietysti johtuu siitä, että eihän semmoista horoskooppimerkkiä oikeasti ole olemassakaan. Kuitenkin se kuulostaa coolilta, joten hyväksytään. Käärmeenkantaja osallistuu Matias Nurmisen ja Laura Karttusen kurssille ”Nuoren Kvalian kärsimykset – Miltä tuntuu olla X?” ja kirjoittaa kertomusteoreettisen esseen siitä, miltä tuntuu olla Käärmeenkantaja. OnnenAlakuppila-ostos: Viisasta vattu 19


Henkilökunnan kommentti

Poltetun oranssin merkitys Eeva-Liisa Mannerin näytelmässä Poltettu oranssi (1968) Flóra Várkonyi

Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi -näytelmän otsikko viittaa päähenkilö Marinan piilotajuntaa ja (itse-)sielua symboloivaan hevoseen. Marina näkee unessaan säikähtäneen ja jähmettyneen punaruskean varsan, joka hyppää ikkunasta ja kuolee. Traumaattisen seksuaalisen kokemuksen ja äidin väkivaltaisen käytöksen aiheuttamista mielenterveysongelmista kärsivä Marina samaistaa itsensä unessaan tapaamaansa hevoseen. Kertoessaan siitä psykiatrille Marinalla on päällä oranssi leninki hevosensa muistoksi. Myös hänen punainen tukkansa ja hevosen punainen harja ovat rinnastettavissa. Psykiatri tulkitsee unisymbolina ilmenevää hevosta Marinan sieluksi, ”itseksi”. Sitä voi ajatella myös piilotajunnan ilmentymäksi, joka takaa Marinalle yhteyden Mannerin tuotannossa keskeiseen ”maagisen järjestyksen” maailmaan. Toinen kokeilemani tulkinta perustuu suomalaisen kansanuskon itse-sielun käsitteeseen, joka on olemassa ristiäisistä sosiaalisen elämän loppuun asti ja voi myös palata lähdettyään. Sytytettyään 20

vanhempiensa talon - hevosen väriin sopivaan - tuleen Marina joutuu mielisairaalaan, jolloin hänen itse-sielunsa ensin kuolee, mutta sitten palaa, ja Marina alkaa nimittää itseään Poltetuksi Oranssiksi.


ALAKUPPILAN

Katja Harinen

TYHJYYTTÄ

TUNNUSTELLEN

Lyhyt kuvareportaasi tyhjentyneestä Alakuppilasta

21


22


PROOSAA JA LYRIIKKAA

23


Jatkokertomus Osa 5

Magdaleena Murto

Mäntyniemen kiihkeän kiinnostuksen maailmanloppua kohtaan olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja hänen päässään – heidän kaikkien päissä. Ja nyt oli aivan liian myöhäistä... Mäntyniemi kääntyi hitaasti kohti. ”Tervetuloa apokalypsiin”, hän kuiskasi. Mitä helvettiä? Toinen kysymys kuului: mikä helvetin apokalypsi? Yksi psykoosiin napsahtanut humanisti sytyttelee ympäri kaupunkia tulipaloja, räjäyttää Pinni B:n paskaksi, ja yhtäkkiä kaikkien ihmisten on nieltävä se ja myönnettävä, että maailma loppuu? Jaa, ei lopu, tuumihän päässään. Hän kaivoi repustaan pakkopaidan, tainnutti Mäntyniemen maata vasten CSI: Miamista oppimillaan otteilla ja sitoi hänet. Sitten hän soitti hätänumeroon. Silminnähden hurjistunut Apokalypsi-Aatami roudattiin poliisien taluttamana lanssin perälle, Tervo-Mäkelä-Kanerva-Pölönen-Jansson-viisikon katsellessa vieres24

sä silmät tyhjyyttä ammottaen. Niin se toimii: parhaimmillaan huonon idean levittämiseen tarvitaan ensin vain yksi elävä olento. Ainoa asia, mitä muiden pitää tehdä, on uskoa se. Protagonistimme totesi mielessään, että nämä viisi ovat varmasti harmittomia ilman jumalaansa, heihin ei viitsisi tuhlata agenttiotteitaan. He näyttivät zombeilta muutenkin, todennäköisesti lobotomoitu Mäntyniemen toimesta jo aikaa sitten. Aivopesun voi tehdä monella tapaa. Mitä nyt? Apokalypsistä haaveillut psykoottinen mestarimieli oli saatu pois mekastamasta, mutta se ei


silti selittänyt, miksi kaikki olivat hylänneet kampuksen. Miltä keskusta mahtoi näyttää nyt? Ovatko ihmiset todella säikähtäneet niin pahasti, että ovat paenneet sankoin joukoin Pirkkalaan ja Kangasalle? Miksi hän oli edelleen täällä? Pinni B:ssä oli tapahtunut räjähdys, hän oli menettänyt tajuntansa ja herännyt aavemaiseen ympäristöön. Hetkistä ennen räjähdystä hän ei muistanut mitään. Mitä hän oli tekemässä? Missä kaikki olivat? Hän haahuili takaisin Alakuppilaan, turvapaikkaansa, kauneuden ja luovuuden tyyssijaan, jossa vuosikymmenten naurut ja keskustelut kimpoilivat muistokaikuina lattiasta kattoon. Musta LSD-kaariseinä alkoi elää ja kiemurrella, kun hän tuijotti sitä liian kauan. Ilmastoinnin humina alkoi kuulostaa kaukaiselta laululta, enkelikuorolta. Kuinka monta kertaa hän olikaan istunut tässä kahvilassa, potien erilaisia kummallisia tunteita, turhia tunteita, jotka nyt olivat kaikki menneet, kaikki murheet siirtyneet ajasta iäisyyteen, vain tullakseen kohta takaisin. Oliko aika pysähtynyt, ja hän ainoa liikkeessä oleva asia? Ahdistus kietoutui hänen vatsansa ja kurkkunsa ympärille. Kaikki nämä vuodet, kaikki nämä tuhlatut vuodet päättyvät siihen, että koko kaupunki tuhoutuu, niinkö? Että hän jää yksin tänne, tuhannen vuoden yksinäisyyteen tuijottamaan oskilloivaa mustaa seinää oranssin nahan keskelle? Mitä minulle tapahtuu? Mitä minulle tapahtuu? Sähköiskumaisesti ajatuksiin rynnistävät muistot kahvilta ja rahkapullalta tuoksuvasta eläväisestä kahvilasta keskeyttivät protagonistimme alkavan paniikkikohtauksen. Tässä ilmassa on jotain, hän ajatteli, jotain,

joka saa mielen menemään sekaisin. Häntä puistatti. Täältä oli nyt päästävä pois, oli etsittävä ihmisiä, vielä järjissään olevia ihmisiä. Hän alkoi meditoida ja kääri sen jälkeen itselleen tupakan. Hän juoksi kohti ulko-ovia ja ulos päästyään hengitti neljä kertaa syvään, sisään ja ulos, sisään ja ulos. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hän toisti mantraa itselleen. Alikulkutunnelin suulla kaikki alkoi tuntua jo vähän järkevämmältä. Derealisaatio alkoi antaa tilaa tyynem-

”HÄN ALKOI MEDITOIDA JA KÄÄRI SEN JÄLKEEN ITSELLEEN TUPAKAN.” mille ajatuksille. Kun adrenaliinin sumentama katse alkoi kirkastua, hän näki alikulkutunnelin toisessa päässä liikettä. ”Hei!” hän huusi, ”hei!” ja heilutti molempia käsiään. Hän lähti juoksemaan ihmishahmoa kohti. Hahmo oli selvästi toinen eksynyt ja hämmentynyt opiskelija, joskin tuntematon. ”Hei,” protagonistimme sanoi hengästyneenä juoksusta, ”tiedätkö mitä täällä on tapahtunut?” ”Valitettavasti. Kaikki on käynyt ilmi. Etkö ole kuullut?” Protagonisti näytti hämmentyneeltä, ei osannut arvata mitä kuulisi, jäi vain odottamaan. ”Olemme simulaatiossa, tarinassa. Me olemme jatkokertomuksessa. Mikään elämästämme ei ole ollut totta.” ”Mitä helvettiä?!” 25


Magdaleena Murto

Kiinnostus nolla prosenttia. Istun Alakuppilassa ja aivojani kutittaa. En aio nousta pyöreän pöydän äärestä, kunnes on pakko. Minulla on edessäni kirjat, joista vielä puoli vuotta sitten olisin ammentanut viisitoista sivua pelkkää tiukkaa asiaa. Nyt minun aivojani vain kutittaa, enkä halua kirjoittaa. Paitsi tätä. Vain tätä. Edessäni pöydällä kolme valkeaa kahvikuppia kiinnostaa visuaalisesti enemmän kuin tämä romaani, jota ennen rakastin. En jaksa lukea enää yhtään mitään. Kiinnostus nolla prosenttia. Jos minä kirjoittaisin tiedettä, lähtisin täältä pian. En ole valmis siihenkään. Toisaalta tarvitsen tekemistä. Kuolen tylsyyteen, sekin vielä. Haluan ajan kulumaan nopeammin, mutta en tiedä millä pillerillä sellaisen efektin saa. Tai tiedän, mutta haluan ajan oikeasti kulumaan nopeammin. Millaisella pillerillä sellaisen saa? En tiedä millä tieteellä sellaista tutkitaan. Olisipa pilleri, joka saa ajan kulumaan nopeammin ja minut kirjoittamaan. Olisipa pilleri. Kaikki vain pyörryttää, oksettaa tai ärsyttää. Jos olisin sentimentaalisessa romaanissa, varmaan kuolisin pian. Se olisi väistämätön pakollisuus. Sormeni ovat kylmät tästä näpyttämisestä, vaikka oikeastaan en ole kirjoittanut mitään järkevää. Paitsi tätä. Haluan itkeä. Keskellä tätä yliopiston kahvilaa. Haluan mennä makaamaan tuohon keskelle mustaa lattiaa, näiden pöytien ja tuolien väliin, tämän musta-oranssin paratiisin juurelle, ja itkeä, itkeä silmäni ulos. Ehkä silloin en olisi enää tylsistynyt. Ehkä silloin pääsisin tästä kaikesta, kaikesta. Ehkä silloin kokisin sentimentaalisen kliimaksin. Minun on jo valmiiksi kylmä. Siitä se alkaa. Minua sattuu jo valmiiksi vatsaan. Vähän lisää, ihan vain vähän lisää sitä polttavaa tuskaa, mistä niissä kirjoissa puhutaan. Sitten minä menen tuohon lattialle. Tuohon lattialle parkumaan.

26


Magdaleena Murto

Minun suonissani ei ole tavallista verta. Sille tapahtui jotain, kun se pääsi kosketukseen Auringon valon kanssa eräänä keväänä jokunen vuosi sitten. Kun suonet koskettavat suoraan Aurinkoon, jotain tapahtuu. Suonet muuttuvat, muuttavat muotoa, tapahtuu muutos, muutos erilaiseen olomuotoon, jollaisessa suonet alkavat väristä omituisista, ennennäkemättömistä asioista. Veri alkaa tekemään kummallisia asioita, sen koostumus alkaa elää, eikä se ole entisensä enää koskaan. Jos suonien veri koskettaa Auringon valoa tiettynä kohtana tiettynä kohtana kevättä, tapahtuu peruuttamaton muunnos. Verimuunnos, suonimuunnos. Minun suonissani ei ole enää tavallista verta. Se on erilaista kuin koskaan, eikä se koskaan tule olemaan entisensä. Minä kosketin aurinkoa kerran, eikä suoneni ole olleet entisensä sen jälkeen. Muutos suonissa on peruuttamaton. Minä kosketin kerran oranssia nahkaa. Muutos on ollut peruuttamaton. Ja minä kosketin palanutta ihoa, syviä arpia, sammumatonta tulta. Minä sytyin palamaan, enkä ole sammunut vielä. Kerran minä tajusin, että Aurinko on valtava, palava illuusio. Ja sitten minä huomasin, että palava illuusio on palavaa materiaa. Ja materia on tosiasiallisesti olemassa. Minun silmäni ovat tosiasiallisesti tässä, päässä. Ja niistä tosiasiallisesti vuotaa, vuotaa jotain, joka tuntuu tässä palavassa nahassa. Se polttaa nahkani tumman oranssiksi. Se polttaa kehon mustaksi hiileksi. Minun nahkani palaa. Ja oranssin nahan keskellä minua alkoi tosiasiallisesti itkettää kun taakseni ilmestyi valtava, keltainen, palava materia eikämuistuta minua enää mistään muusta kuin tästä ja tämä, tämä on peruuttamatonta.

27


PARATIISIN VIE Tuisku Tuukkanen

paratiisin viereisellä järvellä katselimme pintaa vastahakoisesti ja vahingossa roihusimme jalat maalla, jalat maassa jalat leijuen vetten yllä hups paratiisin viereisellä järvellä katselit, kun kahlasin ja sukelsin kirkas vesi, pohja jossain kaukana särjet kimmelsivät ympärilläni sinä tuikit rannassa odotimme yhdessä, että ihoni kuivui piinallista, kutkuttavaa, valloittavaa tiesimme kyllä, mitä tuleman piti tiesimme silloinkin ihanaa kun tulit, kuiskin korvaasi ja kuulin miten hymyilit partaasi joinain hetkinä silmissä sumeni ja hetkeksi käännyin uskoon paratiisin viereisellä järvellä katselin pehmeitä kiharoita ja estin itseäni koskemasta – mahdottomuus – kasvoni painautuneina ihoosi tuoksuit siltä, miltä elämä tuoksuu puraisin hieman sinä olet ihme, riparilla sanottiin tuhahtelin mutta sitten hoin sitä mielessäni uuden alun mantra laskit kätesi polvelleni ja halusin, että teet niin aina rakastan rakastan rakastan, joku huusi pellot juoksivat ja heinät hulmusivat keho kypsyi ja lämpeni ikkuna auki, iho hohkasi niin koskit minua hellästi sotkit takkuiset hapsuni johdatit minut lehtien alle kiitos, että toit mut tänne rakastan rakastan rakastan

28


EREINEN JÄRVI osasit kertoa mikä lintu laulaa mikä kala hyppää mistä asennoista pidät osasit pysyä etäällä ja tulla lähelle heittäydyit ja vetäydyit samalla hengenvedolla koskit sieltä, minne kukaan muu ei uskaltanut kurottaa pajulintu lauloi vastarannalla paratiisin viereisellä rannalla tuli ilta kuun kajossa kuljimme kiemurtelevaa polkua katsoimme kaurista silmiin ja kätemme käpertyivät yhteen astuin kantapäillesi, irrotit otteesi hapuilinko yksin pimeässä siltä ei tuntunut vaihdoin vuoteeseesi lakanat ja se oli liikaa ehdottomasti sinulle, joka arvostat itsenäisyyttä tunteet humahtivat (mihin suuntaan?) olenko liian paljon? olenko liian pian? olenko edes? koskiko jumala vai kuvittelinko vain? nyt, paratiisin viereisellä järvellä katsomme taivasta ja näemme samoilla silmillä en pitänyt sitä mahdollisena tässä rannassa, ensi kertaa, jonkun katse tekee minusta kokonaisen, eikä särje ei edes naarmuta hellii vain kuuntelet mitä puhun ja pureskelet sitä mielessäsi olet läsnä, olet rauhaa, olet sydämestäsi lempeä ja se on enemmän mitä saatoin kuvitellakaan haluat tulla nähdyksi, haluat jakaa, haluat kertoa minäkin, minäkin, tule osaksi maailmaani, tule tule jaetaan metsät ja järvet laske öylätti kielelleni kuinka saatoin epäillä en kuvitellut mitään! en mitään! 29


mutta sitten kuljet perässäni ylös etkä kurki enää hameeni alle vaikka tarjoan mahdollisuutta järvi on tummunut järvi on hiljennyt pohjaan ei näe älä pelkää, sanon muttei pelko kieltämällä katoa katseeni ei rauhoita vallattomia kiharoitasi ollaan vallattomia yhdessä, yritän paratiisin viereisellä järvellä olin kolmesta asiasta varma 1.tämä jatkuu 2.haluan, että tämä jatkuu 3.haluat, että tämä jatkuu vain yksi uskomuksista piti paikkaansa ja olen yllättynyt juuri minun haluni piti olla oikukkain näinhän minulle sanottiin näin minulle sanottiin istumme pimenevien vesimassojen äärellä olemme jälleen polulla irrotat kätesi, uudelleen pidättäydyt ja kyllä minä näen sen hapuilen olen ylpeä sinusta kun lopetat kaiken ihmettelet sitä, mutten osaa kuin kannustaa vaikka sydän vetää kohti maata olen niin ylpeä sinusta. olen niin ylpeä. sitten alkaa odottaminen. odotan odotan. laitan puhelimeni äänet päälle ensimmäistä kertaa vuosiin astelen veteen, kiveltä kivelle syvälle pyhäkköön en pääse pitkälle jatkuva kilinä ei tuo rauhaa soittaja on aina lehtimyyjä tai äiti haukkailen omenoita heitän ne pois enkä malta pysyä etäällä hups

30


Miten lakkasin välittämästä kasvatustieteestä nauttimalla kupillisen kahvia Sauli Lasanen En ole ikinä pitänyt hyppytunneista. Onko siinä nyt mitään mieltä? En ehdi kävellä kotiin ja – itse asiassa ehtisin kyllä, kahteenkin kertaan! Mutta tiedän hyvin, että mikäli astun sisään kotiovesta, rojahdan vuoteelle ja luon epämääräisiä silmäyksiä pyykkeihin, jotka piti pyykätä eilen; huonekasviin, joka piti kastella viikko sitten – en enää löydäkään tietäni takaisin. Tänään kaikki on kuitenkin toisin. Astun rinta rottingilla ulos luentosalista ja annan katseeni levätä rauhallisessa, joskin omaan makuuni hieman liian täydessä kuppilassa. Vilkaisen Nokia Lumia 610 -puhelimeni naarmuista näyttöä. Kaikki sanovat, että se on aikansa elänyt, mutta minä en huomaa mitään eroa. Näyttöön syttyy valo kahden minuutin viiveen jälkeen, ja neljä numeroa kertovat luennon loppuneen ajallaan. Muistaakseni se oli sosiaalipsykologia. Aivan niin. Tänään minulla oli niin kova kiire, etten ehtinyt nauttia aamukahvia, ennen kuin oli jo lähdettävä. Aamukahvi on päivän paras ja ylipäätään ainoa hyvä hetki. Nämä baristat varmasti sekoittavat kultakatriinaa juomaveteen ja kannattavat uutta maailmanjärjestystä, mutta tänään en anna sen haitata. Olen odottanut tätä koko päivän. Astelen linjastolle suu yhtenä hymynä. Kassan takana seisova asiakaspalvelija luo toverillisen silmäyksen minuun ja Nokia Lumia 610 -puhelimeeni. »Tavallinen? Ettet vain haluaisi kauramaitoa sen kanssa?» Pudistan teatraalisesti päätäni ja vilkaisen taakseni, ettei kukaan vain nähnyt. Kokeneen asiakaspalveluhymyn koristamat kasvot tutkivat vireystilaani, varmasti miettien, uskaltaako minulle enää tarjota kahvia. »Muistathan sitten juoda vettä», kehottaa barista. Ja menee pois. Seuraavassa hetkessä löydän itseni. Nurkkapöydästä yksin. Pitelen mustaa psykopaatinlitkua kädessäni ja oi, miten se lämmittää! Että haluanko maitoa sen kanssa? En nyt, en koskaan! –totean uhmakkaasti paksulle 31


valkoiselle pylväälle, joka estää kattoa putoamasta päälleni. Laukkuni jäi luentosaliin. En voi käydä läpi edellisen luennon, politiikantutkimuksen muistiinpanoja, niin kuin minulla on aina ollut tapana. Vai oliko se vuorovaikutuksen teoria? Ja ei voi olla... pelkkä tuoksu on... vedän keuhkoni täyteen kahvimukin aromikasta tuoksua ja naurahdan ääneen. En joutunut maksamaan paninista tällä kertaa! Nuuhkaisen kohti taivasta kiipeäviä höyrypilviä. En tilannut paninia. Tämä kahvi. Se on kuumaa kuin... mikä on kuuminta, mitä voit ajatella tällä hetkellä? Tämä kahvi. Se on kuumaa kuin tämä kahvi! Nuuhkaisen vielä kerran. Tummapaahdettu euforia! Kaikkien väsyneitten sankari! Olen alkanut kerätä jo useitakin hämmentyneitä katseita viereisen pöydän kauppatieteilijöiltä, mutta minä katson takaisin, koska olen humanisti. Hörppään kahvia ahnaasti ja teen ylitulkintoja. Yhdellä kauppatieteilijöistä on upouusi iPhone 3000SuperEliteEdition X, jolla hän tuhoaa liberaaleja internet-kommenttiketjuissa. Toinen pohtii kuumeisesti, miksi hänen kahviinsa ei jätetty maitovaraa, ja loput kolme lukevat japanilaisia anime-sarjakuvia. Maailma pyörii ympärilläni niin kuin Huhtamäen muovikannet eivät pyöri. Ei paluuta takaisin, ajattelen minä. Välillä hörppään mukista taas yhden siemauksen ja välillä en. Taas yksi hurmoksellinen, höyryävä pikkukuolema.»Kaikki on hyvin!» vakuutan kovaan ääneenlaukulle luentosalissa. Aivan niin, oli jotakin, mitä minun piti muistaa, mutta en millään... Keskitän nyt kaikki ruumiilliset aistini kahvimukiin ja itseeni; meihin molempiin yhdessä. Vero-oikeuden luennosta täytyy olla jo pitkä tovi. Hapuilen veltoin sormin puhelinta ottaakseni selvää ajasta. Ja voi pojat, miten sitä on kulunut! Minua alkaa äkkiä naurattaa, ja kun olen aloittanut, en enää kykene lopettamaan. Kävin kerran nuorena mustikassa. Se oli sellainen pieni metsä. Siellä oli hyttysiä. Tässä huoneessa ei ole hyttysiä. On vain minä, sängyn alla oleva hämähäkinseitti ja Elanie. Oi, Elanie! Sinä olet paras minun kaikista mielikuvitusystävistäni. Juotko sinäkin kahvisi mustana? Nämä valkeat tiiliseinät kaatuvat päälleni; ne kuiskivat hävyt-

32


tömyyksiä. Öisin ja viikonloppuisin. Kahvi tuodaan tänäkin aamuna tarjottimella. Olen yksinkertainen ihminen, jolla on yksinkertaiset huvit. Aamukahvi on päivän paras ja ylipäätään ainoa hyvä hetki. Teen serveteistä pieniä koripalloja, jotka heitän ilmiömäisellä tarkkuudella kohti roskakoria. Kaikki kolme menevät ohi. Muistan, kun kerran kasvatustieteen luennon jälkeen istuin alas juodakseni kupillisen kahvia. Olen kiitollinen Elanien seurasta, mutta tänä aamuna haluan juoda kahvini yksin. Ensiksi pyydän häntä ystävällisesti poistumaan. Kun se ei toimi, alan anella ja rukoilla. Ihan totta, Elanie, minä rakastan sinua, mutta minun on pakko olla yksin juuri nyt. Lopulta raivostun ja alan huutaa; hyppiä tasajalkaa. »Mene pois! Tämä kaikki on sinun syytäsi! Mene pois!» Menetän hermoni niin, että poimin lattialta juuri viskaamani paperipallot ja alan viskoa niitä kohti Elanieta. Kaikki kolme menivät läpi. Olen niin tolaltani, että pudotan mukini, ja musta neste roiskuu pitkin laminaattia. Parrakas, hoikka mies astuu ovesta sisään. Hän on käynyt täällä joka päivä, mutta en vieläkään muista hänen nimeään. »Taasko sama juttu?» Nyökkään hyvin, hyvin vastahakoisesti. Elanie on onneksi jo haihtunut ilmaan. Vaikka ei kai kukaan muu ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota hänen läsnäoloonsa. En ymmärrä, miksi. Heistä voisi tulla hyviä ystäviä. Mies auttaa minua siivoamaan sotkun ja käskee minua lepäämään. Illalla olen jo rauhoittunut. Minua hävettää silti niin, etten uskalla katsoa Elanieta silmiin. Ennen pitkää hiljaisuus käy kuitenkin liian painostavaksi, ja minun on pakko avata suuni. »Anteeksi. Ei olisi pitänyt huutaa.» Elanie ei vastaa mitään. Kaikki on aivan kuten ennenkin. »Tiedätkö, Elanie?» aloitan tunnustelevalla äänellä. Vuodenajat ulkona ehtivät vaihtua moneen kertaan, ennen kuin lopulta tavoitan hänen huomionsa. Hän kääntyy puoleeni ja kohottaa kulmiaan odottaen vastausta. »Minusta luentopäiväkirjojen minimipituus pitäisi olla lyhyempi.» 33


OVERHEARD IN ALAKUPPILA 1.

”Miksi sä tulit sinne ja kohtelit mua ku lasta?! Sä pilaat kaiken! Sä oot pilannu kaiken!” – huudettu puhelimeen.

2.

”Sen paskavedenpuhdistamon johtajan nimi on ihan oikeesti Bob. Bob!” – journalistiopiskelija suunnitteli juttukeikkaa Alaskaan ja vaikeutti tenttiin lukemista.

3.

”Ei kun mä vastustan imurointia, ihan periaatteellisesti” – opiskelija kieltäytyi ottamasta vastaan ilmaista pölynimuria kaveriltaan.

4.

”Mut rakkaus on ikuista, vaan sen kohde vaihtuu.” ”Voi vittu sä oot zen.” – kaksi mimmiä ei vaibanneet samalla tasolla.

34


KAPITALISMI MAINOS

35


36


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.