Fontit: Leipäteksti: Adobe Garamond Pro 10,5 pt Otsikot: Kozuka Gothic Pr6N ; EL
SISÄLLYSLUETTELO 3
Pääkirjoitus Ilona Rantamäki
4
Tuutorien tervehdys Tuulia Sillanpää & Sippo Luomapuro
5
Kollaasi Tuulia Sillanpää
6
Viisukuumetta Anniina Parikka
8
Kaislan ja Sannin Pakettipalvelu Kaisla Karri & Sanni Sundvall
12
Kritiikki: Grand Theft Piano Ilona Rantamäki
14
Podcastkorneri Sippo Luomapuro
16
Blackout poetry Sippo Luomapuro
17
Puuhasivu Kaisla Karri & Sippo Luomapuro
18
Teeman biisilistasuositus
20
Puuhasivun ratkaisut
21
Blackout poetry Kaisla Karri
22
Esseet
23
Kuinka voitte olla varma? Tomi Aho
28
Sukupolvista, musiikista ja synkroniteetista Magdaleena Murto
30
Uudelleen E. Hautala
34
Horoskoopit Kaisla Karri
Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestölehti
Legenda on sitoutumaton ainejärjestölehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. www.teemary.org www.legendalehti.wordpress.com ig: @legendalehti PAINOPAIKKA Painosalama Oy ElectroCity Tykistökatu 4a 20520 Turku TOIMITUSKUNTA Päätoimittaja: Ilona Rantamäki Kuvitusvastaava: Milla Arajoki Oikoluku: Emma Kamppi, Milla Arajoki, Ilona Rantamäki Taitto: Milla Arajoki ja Katja Harinen Katja Harinen Kaisla Karri Sippo Luomapuro Tuulia Sillanpää Sanni Sundvall KANSI Sippo Luomapuro TAKAKANSI Katja Harinen
PÄÄKIRJOITUS
Alas musahäpeä!
K U VA S IP PO LU OM A PU RO
M
usiikki-Legendaa tehdessä olen käynyt keskusteluja musiikkimausta, ja olen huomannut muissa ja itsessäni musahäpeää. Erityisesti nuoruuden lempibändeistä puhuttaessa puheeni sekaan lipsahtelee hermostunutta naurahtelua, jonka tarkoituksena on osoittaa, että ymmärrän hävetä seiskaluokan lempibändiäni Tokio Hotelia. Keskustelukumppanini ovat paljastaneet häpeillen fanittaneensa teininä One Directionia, mutta myös jo lapsena musiikkimakua on peitelty tuomalla esimerkiksi koulun levyraatiin levy, jota ei todellisuudessa kuuntele. Häpeä ei kohdistu vain menneisyyteen. Kysyttäessä musiikkimakuani nyt, saatan valikoida parhaat päältä ja listata artisteja ja bändejä, joiden uskon saavan minut kuulostamaan monitasoiselta ja kiinnostavalta. Saatan jättää mainitsematta Disney-klassikot, musikaalihitit ja Euroviisujen törkeimmät, sillä ne voisivat saada minut näyttämään lapselliselta tai pinnalliselta, musiikista mitään ymmärtämättömältä houkalta – ja se tietysti hävettäisi. Musiikkimaku on kuitenkin henkimaailman asioita. En tiedä, miksi pidän jostain musiikista ja toista inhoan. En tiedä, miksi jokin laulu saa minut pitelemään korviani mutta toisen tanssimaan pöydillä. Ehkä kyse on mantelitumakkeesta, neurologiasta, lapsuudenkokemuksista, ehkä jostain muusta. Miksi siis kenenkään pitäisi sen kummemmin hävetä sitä, mikä ääni milloinkin saa korvat hyrisemään? Ravistelen siis hieman häpeää harteiltani ja teen muutaman paljastuksen ilmoituksen: Hank Solon "Söpö" on hyvä biisi. Kesäisin mökkireissuilla kuuntelen kappaleita kuten Fintelligensin "Rotko", Petri Nygårdin "Onko sulla pokkaa?" sekä HesaÄijän "Seksihelteet". Nuorempana opettelin soittamaan pianolla animetunnareita, kuten Naruton "Haruka Kanata", ja tekstiviestiäänenäni oli puhelimella tietokoneen kaiuttimista äänittämäni Ranman tunnari. Tykkäsin Sonata Arcticasta 11-vuotiaana ja tykkään Sonata Arcticasta 29-vuotiaana. Vaikka poskiani näitä kirjoittaessa kuumottikin, eivät ne tarkemmin ajateltuna olekaan kovin häpeällisiä. Tehkää siis perässä ja puretaan musahäpeä! Vuoden viimeisessä Legendassa muun muassa valmistaudutaan lähestyviin Euroviisuihin ja pohditaan Damien Chazellen mahdollisia musaopistotraumoja. Saamme myös julkaistavaksemme palkitun kirjallisuusesseen! Täten toimitus kiittää kuluneesta vuodesta, palataan syksyllä! Ilona Rantamäki
3
H
ei tuore fuksi! Tervetuloa Tampereen yliopistoon kirjallisuustieteilemään! Vielä alkumetreillä uusi ympäristö saattaa hämmentää ja moni asia askarruttaa. Nou hätä, me tuutorit olemme täällä teitä varten, ja meiltä voikin kysyä apua tai neuvoa melkein mihin tahansa! Tuutoreina tehtävämme on auttaa teidät alkuun yliopistourallanne ja toivottaa teidät osaksi ainejärjestöämme. Toivotamme teille antoisaa ja tapahtumarikasta fuksisyksyä. Lämpimästi tervetuloa joukkoomme!
4
Tuulia Sillanpää ja Sippo Luomapuro
T U ULI A SI LLA N PÄÄ
5
VIISUkuumetta Anniina Parikka kuvat Ilona Rantamäki
T
aas on se aika vuodesta! Viime vuonna Euroviisut olivat ennätyssuositut vuoden 2020 Euroviisujen perumisen seurauksena. Vuosi 2021 olikin viisuissa oikea rokin kultavuosi, kun voittajaksi ampaisi Italian Måneskin, ja Suomikin pärjäsi hyvin omalla rokkirallatuksellaan. Viime vuoden kuudes sija olikin Suomen viisuhistorian toiseksi paras sijoitus heti Lordin jälkeen. Tämän vuoden viisuissa on luvassa lisää rock-henkeä, kun Suomi lähettää viisuihin kansainvälisesti menestyneen The Rasmuksen, ja muitakin Måneskinista vaikutteita ottaneita kappaleita on tänä vuonna tulossa, kuten San Marinon "Stripper" ja Tanskan "The Show". Viisukuume nousee jo!
1956
1961
1974
1988
6
järjestettiin ensimmäiset Euroviisut Sveitsin Luganossa. Osallistujamaita oli ainoastaan seitsemän, ja jokainen maa lähetti viisuihin kaksi kappaletta.
Suomi aloitti Euroviisu-taipaleensa Laila Kinnusen esittämällä kappaleella "Valoa ikkunassa". 60-luvun lopulla Euroviisuissa sattui myös harvinainen tilanne, kun voittajaksi julistettiin yhtä aikaa neljä maata tasapistein, minkä vuoksi Suomi boikotoi viisuja seuraavana vuonna 1970.
Abban esittämä "Waterloo" on kaikkien aikojen suosituin Euroviisukappale, joka valittiin myöhemmin virallisesti suosituimman kappaleen asemaan Kööpenhaminassa Euroviisujen 50-vuotisjuhlassa.
Euroviisut voitti Celine Dion kappaleellaan "Ne partez pas sans moi", jolla edusti viisuissa Sveitsiä. Kasarilla viisubiiseistä tuli lähes poikkeuksetta hittejä, ja voittajakappaleet käännettiin usein myös suomenkielisiksi versioiksi.
1988
2006
2013
2020
asti viisuesityksiä säesti paikan päällä viihdeorkesteri, joka korvattiin taustanauhoilla vuodesta 1999 lähtien. Taustanauhat eivät aiemmin ole saaneet sisältää yhtäkään ihmisestä pääsevää ääntä, mutta nauhalta tuleva taustalaulu otettiin koekäyttöön viime vuonna.
oli legendaarinen vuosi, kun Suomen edustaja voitti Euroviisut ensimmäisen (ja ainoan) kerran kappaleellaan "Hard Rock Hallelujah" historiallisilla ennätyspisteillä, jotka rikkoi Alexander Rybak kolme vuotta myöhemmin kappaleellaan "Fairytale". Valitettavasti vuonna 2006 Suomi myös menetti asemansa kaikista pisimpään voittamatta olleena maana.
Euroviisuissa vahvistettiin ensimmäinen virallinen vilppitapaus, jossa jonkun maan televisioyhtiö oli yrittänyt ostaa lisää ääniä viisuihin. Tämän seurauksena sääntöjä muutettiin, ja TV-yhtiöille rapsahtaa jatkossa vilpinyrityksestä kolmen vuoden osallistumiskielto.
Euroviisut peruttiin ensimmäisen kerran kilpailun historiassa.
Lähteet:
Mari Pajala: Erot järjestykseen! - Eurovision laulukilpailu, kansallisuus ja televisiohistoria Retropop-blogi: 1980-luvulla Euroviisut olivat hittejä Yle: Viisukarsinnat muuttuivat joka vuosi 1980-luvulla Yle: 7 viisuilijaa, jotka ovat menestyneet musiikkimaailmassa euroviisujen ansiosta Wikipedia: Eurovision laulukilpailu Viisukuppila.fi
7
Kaislan ja Sannin
Kaisla Karri ja Sanni Sundvall kuvat Milla Arajoki ja Katja Harinen
Tuntuuko, että elämäsi kaipaa taustamusiikkia? Onko seuraava lukukokemus vielä etsinnässä tai kuivaako kurkkua? Ei hätää! Legenda on koonnut alle listan lättyjä, kirjoja ja juomia jokaiseen tilanteeseen. 8
1. Tarvitsemasi settilista täydelliseen keikkailtaan Keikkaan valmistautuminen alkaa hyvin etukäteen kyseisen artistin elämäkerralla. Jos sitä ei ole saatavilla, valitse yleisaiheinen teos kuten Robert Dimeryn 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. Tunnelmaan pääsyyn sopii kyseisen artistin live-albumi, ja pohjat vedetään kotona mieluisella juomalla! Kirjoittajien suosikit ovat Sandels-tölkki ja kyykkyviinipullo.
3. Henkinen valmistautuminen koulupäivään tai siitä toipuminen Koulupäivä vaatii paljon voimia, joten kirja kuten Liisa Uusitalo-Arolan Uuvuksissa saattaa olla paikallaan. HeHeheh yliopisto saa uuvuksiin. Mentaalisen hyvinvoinnin lasku on niin quirky ja hauskaa. So relatable. Lol metallia - ei lisättävää headbängää huolet pois! Juomaksi sopii vaikka kossuvichy tai muu juoma, joka jäi taskuun ja josta ei jää kiinni luennolla. Ei vaan! Alcoholism bad. Not coping with alcohol good :)
2. Koti-ilta Koti-iltana on ihana käpertyä kirjan kanssa sohvalle. Illalla rauhoittumiseen sopii mainiosti Eeva Åkerbladin Huolenpitoja, jonka lukeminen on kuin meditaatiohetki. Paraatipaikalla pölyttyvään vinyylisoittimeen voi taustamusiikiksi heittää pyörimään Arpan ensimmäisen albumin Laavalamppuja, ja uppoutua mukaan levyn utuiseen tunnelmaan. (Levy löytyy toki suoratoistopalveluistakin, mutta vinyylisoittimen kevyt rahina tuo tunnelmaan olennaista lisämaustetta.) Katupölystä karheaa kurkkua voi hoivata esimerkiksi höyryävällä kupillisella Muumimamman voimajuomaa tai joulusta asti jääkaapissa istuneella glögillä.
4. Ensimmäistä kertaa shortseissa ulos Keväiset kadut on harjattu talven sorasta ja sepelistä ja lämpömittari näyttää +15. Onkin siis aika kaivaa luottoshortsit kaapin perältä ja suunnata kohti Sorsapuistoa. Lukemiseksi mukaan voi napata minkä tahansa taskuun sopivasti mahtuvan pokkarin jotain helppoa ja kepeää kirjallisuutta. Jos lintujen liverrys alkaa jo aiheuttaa kipua silmien takana, sopii kepeän askelluksen taustalle Rubikin Solar-albumi. Helteestä hikistä otsaa voi viilentää ja janonsa sammuttaa tölkillisellä kylmää Nokian Panimon ginger beeriä.
9
6. Kotiin Tinder-matchin kanssa 5. Treffeille Tinder-matchin kanssa Romanttiseen tunnelmaan pääsee biisillä "Just the two of us" <3. Kirjasuosituksemme riippuvat kuitenkin sinusta: Jos haluat kuumaa ja seksikästä, tartu Harlekiini-romaaniin! Jos haluat nauttia vielä sinkkuelämästä ja tutustua paremmin itseesi ja muistaa oman arvosi, lue Florence Givenin Women don’t owe you pretty! Treffeillevalmistautumisjuoma aiheutti kirjoittajille haasteita. Pääsimme kuitenkin lopputulokseen: pullollinen yskänlääkettä. ANTAKAA MUN SELITTÄÄ, pliis. Ennen treffejä ei kannata juoda hirveän paljon, sillä treffeillä ei viittis ravaa vessassa. Yskänlääke kuitenkin antaa lämpimän ja ainakin kurkun puolesta terveen olon.
Esittele sivistystäsi klassikolla! Tähän tarkoitukseen sopii hyvin esimerkiksi Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai muu vastaava tiiliskivi. Musaksi sopii Cigarettes After Sex (self titled) no explanation needed. Punaviini sopii hyvin illalla rentoutumiseen, mutta älä jumalauta tarjoile sitä halvinta kyykkyä. Jos treffikumppani ei ole vielä päässyt jyvälle mahtavasta huumorintajustasi, voit liimata punaviinipullon kylkeen kuvan punkkarista ja kutsua pulloa vitsikkäästi valkkarin tapaan punkkariks!
8. Hipsterikahvila
7. Kumppanin vanhempien tapaaminen 404 error help not found - ei se mene suunnitellusti kuitenkaan. 10
Hipsteri rakastaa runoutta. Runous on kuitenkin hyvin vaikeaa ja ruuhkaisa kahvila ei välttämättä ole ideaali ympäristö kyseisestä haastavasta taidemuodosta nauttimiseen. Tämä ei kuitenkaan estä hipsteriä esittämästä julkisesti mielenkiinnon kohteitaan, sillä lähes klassikon aseman saavuttanut Rupi Kaurin Milk and Honey sopii sekä runointoiluun että nimeltään kahvilan ilmapiiriin. black or white? Tää on niin underground ettet oo varmaan kuullu tätä mutta kelaa: Sufjan Stevens - Carrie & Lowell. Ja kylkeen iso kauralatte, että kehtaa kirjoittaa autofiktioromaania kuusi tuntia kahvilassa tilaamatta muuta.
9. Vappukrapulasta toipuminen
K UVA T UU LIA S IL LA N PÄ Ä
Vappukrapulasta (tai monikossa) toipuminen voi ottaa koville. Samaistuminen voi kuitenkin helpottaa tilannetta, joten ei kun vain Seksihullujen "Krapulassa töihin" soimaan ja uuteen nousuun! Jos tämä ei innosta ja tarvii lohtua, kantsii upota Tove Janssonin maailmaan lukemalla Kuka lohduttaisi Nyytiä? (Harvinaista käsikirjoitusta "Kuka lohduttaisi krapulaista" ei koskaan julkaistu). Jos silmät ovat vielä sikkurassa eilisillasta tai glitteri tekee niillä näkemisestä vaikeaa, voi keskittyä kauniiden kuvien katselemiseen. Paras virvoke tähän tilanteeseen on tasoittava, esimerkiksi karpalolonkero. Jos tilanne kaipaa vahvempaa ei sitäkään katsota huonolla silmällä (palautusjuoma juodaan kuitenkin salassa).
10. Maailmanloppuun valmistautuminen Jos raketti sattuu olemaan saatavilla voi Pikakassan sanoin sillä hävitä vittuun, ja jos tämä ei ole mahdollista, kannattaa tarttua lohduttavaan opukseen kuten Mark Mansonin kirjaan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan? Maailmanlopun juomana toimii huoneenlämpöinen pirkkaolut, joka kuohahtaa avatessa ja vaahtoaa syliin. L
11
Grand Th teksti ja kuva
Ilona Rantamäki Grand Piano (2013) Ohjaus: Eugenio Mira Käsikirjoitus: Damien Chazelle Katsottavissa Kirjastokinossa
P
idän heist-elokuvista, eli sellaisista, joissa usein herrasmiesmäisesti toimivat rikolliset toteuttavat tarkkaan hiotun ryöstön, kuten vaikkapa Steven Soderberghin Ocean’s Eleven (2001) ja Spike Leen Inside Man (2006). Tällaisissa ryöstöelokuvissa olennaista on uskottava motiivi, johon ei riitä pelkkä rahanhimo: ryöstäjän ja ryöstetyn välillä on hyvä olla esimerkiksi kaunaa tai muu henkilökohtainen suhde. Lisäksi ryöstön täytyy näyttäytyä myös katsojalle sellaisena, joka täytyi toteuttaa juuri niin monimutkaisesti. Grand Pianon ryöstösuunnitelma on kyllä monimutkainen, mutta syitä sille täytyy keksimällä keksiä, ja se jos jokin on kehnon heistin merkki. Grand Piano kertoo pianistilupaus Tom Selznickistä (Elijah Wood), joka eräässä konsertissa soitti huonosti ja vetäytyi häpeissään parrasvaloista. Hänen menestynyt näyttelijävaimonsa Emma (Kerry Bishé) kuitenkin maanittelee miehensä palaamaan konserttisaleihin, ja viiden vuoden tauon jälkeen Tom onkin kauhunsekaisin tuntein matkalla Chicagoon esiintymään. Kyseessä ei ole mikä tahansa esiintyminen, vaan muistokonsertti Tomin edesmenneelle pianonopettajalle, jonka rakkaalla flyygelillä Tomin on tarkoitus soittaa. Tomin epäonnistumisenpelko saa kuitenkin väistyä kuolemanpelon tieltä, kun Tom löytää nuottiensa seasta uhkausviestejä, joissa uhataan ampua sekä Tom että hänen vaimonsa, jos hän soittaa yhdenkin nuotin väärin. Korvanapin kautta Tom pystyy keskustelemaan uhkaajan kanssa, ja käy ilmi, että tarkoituksena on päästä käsiksi pianonopettajan kadonneeseen omaisuuteen. Joku saattaa muistaa viime kevään Matikka-Legendan arvostelun elokuvasta The Oxford Murders (2008), joka on nähdäkseni jo surullisenkuuluisa klassikko. Helpotuksekseni (ja harmikseni) voin todeta, että Wood on päässyt Oxfordin ajoista yli ja istahtaa hermostuneen pianistin rooliin uskottavasti.
12
Theft Piano Myös John Cusack tekee perusvankan (ääni)roolin uhkaavana ryöstäjänä. Ongelma ei elokuvassa olekaan näyttelijäsuorituksissa tai ohjauksessa, vaan käsikirjoituksessa, josta vastaa – hieman yllättäen – Oscareita rohmunneen La La Landin (2016) ohjaaja Damien Chazelle. En ole hyvä arvaamaan elokuvien ja sarjojen käänteitä tai loppuratkaisuja. Esimerkiksi Squid Game (2021) oli monien mielestä ennalta-arvattava, mutta itse olin sarjan talutushihnassa enkä tiennyt, missä milloinkin mennään. Grand Pianon motiivit ja käänteet sen sijaan olivat minullekin ilmeisiä ensimmäisen viidentoista minuutin jälkeen. Toki on tarinoita, joiden viehätys piilee siinä, miten ennalta tiedettyyn ratkaisuun päästään. Grand Pianon potentiaali on siinä, että lähes koko elokuva tapahtuu suljetussa tilassa yhden konsertin aikana, mutta se ei onnistu luomaan tiheää jännitettä, joka paikkaisi ennalta-arvattavuutta. Jännite pyritään rakentamaan Tomin ja ryöstäjän dialogin varaan, mutta vaikka dialogi onkin paikoin sujuvaa, sille asetettu raskas tehtävä purkaa auki tarpeettoman monimutkainen ryöstösuunnitelma ja sen motiivit tekee dialogista informaationtäyteistä ja siten kömpelöä. Käsikirjoitus ei tunnu pystyvän hallitsemaan kutomaansa verkkoa, vaan joutuu turvautumaan hassulta tuntuviin alleviivauksiin ja kummallisiin hätäkeinoihin, kuten Tomin vaimon kiusalliseen ex tempore lauluesitykseen. Chazellen elokuvaprojektit tuntuvat kumpuavan jonkinlaisesta musaopistotraumasta. Grand Piano on kuin musiikin teorian peruskurssi 1/3, huomattavasti kiinnostavampi Whiplash (2014) 2/3 ja La La Land 3/3. Trauma lienee käsitelty, mutta Grand Piano on jäljellä muistuttamassa, että jostain on aloitettava. L
13
Podcastkorneri:
Vaihdetaanko hetkeksi äänimaisemaa? Sippo Luomapuro
S
illä aina ei tarvitse kuunnella musiikkia. Podcastit ovat jo pitkään kasvattaneet suosiotaan ja ovatkin loistava kanava uuteen tietoon, elämyksiin tai rentoutumiseen. Kuunneltavaa löytyy alfamiespodcasteista oikeasti faktoihin perustuviin julkaisuihin ja lifestylestä true crime -ohjelmiin - siis jokaiselle jotain. Yhä kasvavassa kulutuksessa ja arvostuksessa ovat myös fiktiiviset podcastsarjat, jotka jäävät usein podcasteihin liitettävien vahvojen mielikuvien varjoon. Kyseessä on kuitenkin aivan oma lajinsa ja ainutlaatuinen tarinankerronnan muoto. Fiktiivistä podcastia voidaan pitää jonkinlaisena 20-luvulla radiossa syntyneen audiodraaman jälkeläisenä. Esimerkiksi äänikirjoista fiktiivinen podcast eroaa keskittyessään täysin auditiiviseen tarinankerrontaan yhdistellen kaunokirjallisuuden, radion ja teatterin elementtejä. Audiodraama taiteenmuotona on edelleen kokeellinen - tavoitteena on tehdä teoksesta mahdollisimman kuunnelmallinen. Audiodraamassa voidaan hyödyntää esimerkiksi niin hiljaisuutta kuin tarkasti suunniteltua musiikkia ja muita äänimaailmoja, dialogia, ajatuksenvirtaa tai “neljännen seinän” rikkomista. Seuraavaksi nostan esiin muutaman kuuntelemisen arvoisen podcastin. Lista painottuu fiktioon ja kauhuun, mutta mukaan on ujutettu muutakin. Podcastista voit saada itsellesi uuden ystävän, seurattavan sarjan, analyysin kohteen tai vaikka verivihollisen. Kokeilemalla se selviää!
14
Welcome to Night Vale kertoo tarinaansa pienen ja eristyneen aavikkokaupungin radiolähetysten muodossa. Vuonna 2012 ensi kertaa julkaistu sarja on jo klassinen esimerkki fiktiivisestä podcastista. WTNV on yksi lajinsa kuunnelluimpia ja sillä on ollut suuri rooli tämänhetkisen audiodraaman suosiossa ja kehityksessä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Nightvale Productions on laajentanut ohjelmaa myös live-esityksiin ja romaaneihin. Night Vale tunnetaan kaikkien rakastamasta radiojuontajasta, kryptisestä tapahtumakalenterista ja salaperäisistä valoista yötaivaalla. The Magnus Archives avaa kuuntelijoilleen yliluonnollista tutkivan instituution arkiston ja nostaa niskakarvat pystyyn. Yksittäisistä lausunnoista ja hajanaisista pohdinnoista punoutuu vähitellen tapahtumien verkko ja kokonaisuus, joka pureutuu siihen, mitä pelko pohjimmiltaan on. Tämä vuosi sitten päättynyt viisikautinen sarja jätti tyhjiön monen kuuntelijan sydämeen. Arkiston kätköistä löytyy jokaiselle jotain omaa, oli se sitten puoleensavetävä jakso, samaistuttava hahmo tai henkilökohtainen painajainen. Camp Here & There on selvästi inspiroitunut edeltäjistään, mutta erottuu edukseen leikkisällä ja omaperäisellä tavallaan tarkastella vakavia ja synkkiäkin teemoja. Kuunnelma on virittynyt keskiläntisen kesäleirin kaiuttimiin ja seuraa sen kuulutusten välityksellä yhdessä koettuja yliluonnollisia ja henkilökohtaisia katastrofeja. Tähän sarjaan on vielä helppo päästä mukaan, koska se on vasta päässyt ensimmäisen kautensa päätökseen! Erityistä ylistystä Camp Here & There ansaitsee musiikistaan ja äänisuunnittelustaan. Tämä sarja vie ajatukset kauas arjesta ja saa sekä hymyilemään leveästi että pohtimaan elämän monimutkaisuutta. You’re wrong about sopii kaikille faktoista kiinnostuneille ja on loistava vaihtoehto esimerkiksi true crimesta toipuville kuuntelijoille. Journalistit Sarah Marshall ja Mike Hobbes palaavat menneisyydessä keskustelua herättäneiden ilmiöiden ja merkkihenkilöiden pariin tuoreella näkökulmalla. Käsittelyssä ovat erityisesti yleisön mielikuvituksessa vääristyneet ilmiöt ja julkisuuden kuvat. Jokainen jakso käsittelee aihettaan mielenkiintoisella, rennolla ja helposti lähestyttävällä otteella. Jaksojen myötä lisääntyvistä inside-vitseistä huolimatta voit halutessasi poimia kuunneltavaksi myös vain itsellesi mielenkiintoisia aiheita käsittelevät jaksot! L
15
P
S IPP O L UO M AP UR O
16
PUUHASIVU Kaisla Karri ja Sippo Luomapuro
1.
Selvitä, mikä sana muodostuu pystyriville. Sana paljastaa, mitä vihjeiden vastauksilla on yhteistä.
1. 2. 3. 4. 5. 6. 7.
Kansallissäveltäjä Single lady Huono romanssi Farrokh Bulsara Ketä elämä kantaa Imanin mies Suomen menestynein naissäveltäjä
2. Kuvasta löytyy 8 musiikkiin liittyvää esinettä tai asiaa, joiden nimissä kirjaimet ovat menneet sekaisin. Osaatko selvittää mitä ne ovat? 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8.
ekokulute rupumuplatka vuotinatin c-aktites knamak rakastmasi estjuil velilyyvyni
17
18
19
KU VA S I PP O L UO MA P URO
1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8.
20
kuulokkeet rumpukapulat nuottiavain c-kasetti mankka marakassit juliste vinyylilevy
2. 1.
PUUHASIVUN RATKAISUT
K A IS LA KA R RI
21
Esseet 22
KUVA TUULIA SILLANPÄÄ
Kuinka voitte olla varma? Tomi Aho Helsingin kaupunginkirjasto järjesti Vaikuttava kirja -kirjoituskilpailun, jonka aikuisten sarjan 2. sijalle ylsi fuksimme Tomi Ahon essee. Legendalla on nyt ilo julkaista tämä essee lukuvuoden viimeisessä lehdessä!
O
tsikon kysymyksen esittää kirjallinen hahmo toiselle kirjalliselle hahmolle kampusromaaniksikin määritellyn teoksen alkumetreillä: englanninkielisen kirjallisuuden opettaja Archer Sloane on käskenyt opiskelija William Stoneria käväisemään työhuoneellaan, jossa he keskustelevat tämän tulevaisuudensuunnitelmista. Keskustelun lopussa Stoner esittää kysymyksen Sloanelle, joka vaikuttaa näkevän hänen tulevaisuutensa kirkkaammin kuin tämä itse. Kun muutama vuosi sitten luin Stonerin, juuri tuo kysymys tuntui kirjalliselta lupaukselta jostakin suuremmasta. John Williamsin Stoner1 julkaistiin alunperin englanninkielisenä vuonna 1965, jolloin se ei ollut onnistunut herättämään suurempaa huomiota.2 Julkaisu osuu ajankohtaan, jossa postmodernismi otti kirjallisella kentällä ensiaskeliaan, mutta jonka kirjallisia keinoja sekoittava ja fiktiivisestä itsetietoisuudesta tunnettu kirjallisuustyyli eivät limity Stoneriin; se kulki ja
kulkee yhä lukijoita kohti realistisemmin, joskin vähäeleisesti. Teoksen suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa, ja sen julkaissut Bazar määrittelee verkkosivuillaan romaanin uudelleen löydetyksi klassikoksi. Muuten – kirjallisuusesseethän muistuttavat usein karttapaperia, johon esseisti on piirtänyt teoksen polut omien askeltensa kera. Kartta on saatettu nostaa vielä valoa vasten ja tulkittu läpikuultavuuden paljastamaa teemaa. Sellainen kartta saattaisi toki johdattaa joukon innokkaita lukijoita löytämään sen aarteen, jonka esseistikin on löytänyt. Minun esseeni ei levitä Stonerin popliinitakkia silmiesi edessä, eikä paljasta tarinasta mitään, mitä en itsekään haluaisi ennalta tietää. En tiedä ketään muuta kuin William Stonerin, joka olisi lypsänyt kuusivuotiaana lehmänkantturoita. Tiedätkö sinä? Williamin lapsuutta läpäisi kotitöiden kuormittama arki ja painostava hiljaisuus: ”Koti, jossa hän oli ainoa lapsi, tun23
tui yksinäiseltä – sitä sitoi yhteen vääjäämätön uurastus. Iltaisin istuttiin kolmestaan pienessä kyökissä öljylampun kajossa ja tuijotettiin kellertävää liekkiä - -”. (Stoner, 16). Uurastus jatkui ylioppilaaksi pääsyyn saakka. Sitten Williamin isä näki parhaaksi laittaa poikansa opiskelemaan Columbiaan, korkeakoulun vasta-avatulle maataloustiedekunnan laitokselle. William lähti, mutta uurastus ei loppunutkaan, sillä hän maksoi ylöspitonsa äidin serkun luona raskailla töillä, joita tilalla riitti. William uurasti ja opiskeli ensimmäisen neljästä vuodesta suunnitelmien mukaan. Toinen vuosi alkoi vaikeasti: ”Mutta pakollinen johdatus englanninkieliseen kirjallisuuteen vaivasi ja murehdutti häntä enemmän kuin mikään hänen siihenastisessa elämässään”(22). William oli vähällä reputtaa kirjallisuuden johdannon ensimmäisen tentin, eikä hän ymmärtänyt ahertamisen hyötyä Sloanen kurssilla. Pelkät sanat paperilla saivat hänet epävarmaksi. William oli tottunut siihen, että työhön käytetään lihaksia, ja että hiki virtaa. Epävarmuus on inhimillinen ja universaali piirre, eikä se tunnu kiinnittyvän aikaan tai paikkaan. Tarvitaanko epävarmuuden tunteeseen edes ihmistä? Voisimme kai mennä kysymään metsäneläimeltä, onko kieli ja sen ympärille kietoutuva tiedostava mieli välttämätön epävarmuuden kokemiseen: kun lähestyisimme eläintä, saattaisi se paradoksaalisesti etääntyä yhä kauemmaksi meistä. Epävarmuudenkin kokemisesta kumpuava itsesäilytysvaisto voi johtaa pakenemiseen – ihminenkin pakenee, ei välttämättä metsään vaan vaikka uurastukseensa pyrkiessään piiloon itseltään. Luennolla Sloane tivasi Stonerilta: ”Mitä tämä sonetti tarkoittaa?”(24), mutta Stoner ei saanut sanaa suustaan; ehkä juuri silloin tarinan päähahmo havahtui tiedon ja ajattelun merkitykseen, ja luonnontieteiden itsetarkoituksellinen pänttääminen alkoi tuntua vieraalta. Toisen lukuvuoden lopussa Stoner keskeytti maataloustieteen opintonsa ja aloitti filosofian, historian ja englanninkielisen kirjallisuuden kurssit. * Seikat, jotka saivat minut lukemaan Stonerin tuntuvat nipulta ihan tavallisia asioita. Kun tarkemmin ajattelen, niin siihen johtaneet yksittäiset sei-
24
kat alkavat tuntua oikealta sattumusten sarjalta. Mitä olisi tapahtunut ellen olisi lukenut Stoneria? Tai paremminkin, mitä olisi jäänyt tapahtumatta? Ellen olisi aikoinaan perustanut kirjaputiikkia pikkukaupunkiin, ellei lähetti olisi kantanut putiikkiin ruskeita pahvilaatikoita, ellei niissä olisi ollut kirjanäytteitä, myös Stoneria, ja entä ellei sen kannessa olisi ollut kirjan hyödyntämistä estävää tekstiä: ”Ennakkokappale, ei myyntiin”. Ellen olisi lainannut Stoneria työharjoittelijalle, jonka ystävä palautti kirjan myöhemmin minulle ja ylisti sitä. Ellen olisi myynyt kirjaputiikkia. Ellen olisi pakannut Stoneria muuttolaatikkoon, kun muutimme suuremman kaupungin kupeeseen. Ellen olisi jo vuosia ennen edellä mainittuja tapahtumia kohdannut tulevaa vaimoani, joka luettuaan Stonerin kehotti minuakin lukemaan sen. Ellen. Niin. Koen Stonerin kysymyksessä ihmettelevää, jopa ihailevaakin sävyä. Se syntynee keskustelun asetelmasta, jossa Stoneria yli tuplasti vanhempi Sloane vaikuttaa näkevän Stonerin tulevaisuuteen lähes maagisella varmuudella. Kukapa meistä ei haluaisi tietää. Sloanen varmuus voitaneen purkaa ainakin korkeahkoon ikään, akateemisen uran kerryttämään tietoon sekä tietenkin käsitykseen Stonerin opintomenestyksestä. Sloanen ”kyky” teki Stoneriin vaikutuksen, joka voidaan nähdä epävarmuuden ja hämmästymisen kautta. Kun Sloane aikaisemmin oli tivannut luennolla Stonerilta vastauksia soneteista, hän ehkä tiedostamattaan asettui tälle henkiseksi isäksi, joka vaati maatilalla tapahtuvan uurastuksen sijaan ajatustyötä, mielen pellon kääntämistä, ajatusten kylvämistä. Luulenpa, että juuri tuo nurinkurisesti turvallisuuden tunnetta heijasteleva asetelma sai Stonerin puhumaan itsensä kanssa, pisti miettimään mitä tehdä elämällä. Eikö ajattelun vaatiminen olekin hyvin ystävällistä? * Ystävyyttä käsittelee kirjallisuudentutkija Kuisma Korhonenkin, joka kiteyttää esseessään Kuollut ystävä, Paras ystävä? -esseessään väitöskirjansa ydinväitteen: essee syntyy ystävyydestä. Ydinväite vihjaa ystävyyden ja tekstien dynaamiseen suhteeseen, jonka punoksia Korhonen avaa:
Michel de Montaigne löysi hieman 1500luvun puolivälin jälkeen pienen tutkielman nimeltä Discours de la servitude volontaire. Hän piti tekstistä niin paljon, että päätti etsiä käsiinsä sen kirjoittajan, Étienne de La Boétien. Nuorten miesten välille kehittyi syvä ystävyys, joka jäi kuitenkin lyhyeksi. La Boétie kuoli vain pari vuotta miesten kohtaamisen jälkeen, vuonna 1563.3 La Boétien kuoleman myötä Montaigne oli päättänyt luoda ystävälleen kirjallisen muistomerkin ja sisällyttää tämän tutkielman keskelle omaa teostaan. Michel de Montaigne (1533-1592) oli4 ranskalainen filosofi, jota pidetään esseemuodon kehittäjänä, mutta niinpä vain hänkin on jo vuosisatojen ajan kuorsannut multaisella patjallaan, ehkä hengittänyt pilviä. Onneksemme Korhonen kuitenkin elää, onneksi hän on luonut kirjallisia muistomerkkejä; julkaistuja tekstejä. Esseellään Korhonen tulee liittäneeksi itsensä niin esseen syntyyn ja traditioon kuin kenties sitäkin suurempaan, kirjallisuuden tekijäksi ja lukijoiden ystäväksi. Kirjastothan ovat eräänlaisia kirjallisen ystävyyden majataloja, joita kierrellessä tulee välillä jännittävä tunne kaikesta siitä elämästä, jota hyllyt kannattelevat. Olivatpa kirjailijat elossa tai eivät, niin on selvää, että teokset pitävät sisällään menneisyyden puhetta. Puhetta, sanoja; alunperin ajatuksia, joiden eteen on nähty vaivaa, ajateltu. Jokainen kirja vaikuttaa vain odottavan ihmistä, joka kuuntelisi sen puhetta: ”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?”, niin Sloane kysyi Stonerilta (25). Lukiessani Korhosen esseetä minut valtasi lämmin tunne. Stonerin kysymyksen kohdalla tunsin samaa lämpöä konkreettisesti läpi kehon. Kaukolämpömäisen energian lisäksi kirjallisuus onkin peili, joka heijastelee erilaisia ajattelutapoja, näkökulmia, aatteita ja sosiaalista dynamiikkaa, jotka asettuvat päällekkäin omien ajatusten kanssa kuin kaksi kuvaa; kuva ja peilikuva ovat samanlaisia, mutta erilaisia. Osa heijastuksista voi tehdä niin suuren vaikutuksen, että se vaikuttaa konkreettisesti lukijan toimintaan. Kirjallisuus
onkin lahja, josta tekee mieli kiittää erityisesti silloin, kun resonoiva teos osuu kohdalle: Montaignea tai La Boétiea en voisi tavoittaa kirjekyyhkyillä, John Williamsille olisi turha yrittää rimpauttaa vastapuhelua. Korhoselle kuitenkin lähetin sähköpostin, jonka kirjoitin muodolliseen sävyyn kuin Stoner Sloanelle. Kirjallisuus on aikakone, joka kuljettaa menneisyyden kirjailijat lukuhetkeen ja lukijat menneisyyteen. Ne sanat, jotka ovat joskus olleet kirjailijan mielessä, ovat yhtäkkiä minun mielessäni, sitten sinun mielessäsi. * Pari vuotta sitten eräänä syysiltana Mitä olisi olimme käyneet vaimoni kanssa tapahtunut ellen pitkäksemme hämäräntäyteiolisi lukenut seen sänkyyn odottamaan unta. Stoneria? Tai Kuuntelin hänen hengitystään, eikä paremminkin, uni meinannut tulla. Käänsin katmitä olisi jäänyt seen itseeni, ajattelin menneitä ja tapahtumatta? meneillään olevaa, tärkeitä asioita. Luovan kirjoittamisen opintoja. Kirjoittamista. Lukemista. Valokuvaamisella elämistä. Avoimen yliopiston psykologian opintoja. Kehityspsykologian kurssista olin tykännyt, mutta kognitiivisen neurotieteen kurssista en; aloitusluennolla opettaja oli kertonut, ettei kurssia voisi läpäistä ilman kunnon pänttäämistä – kuin opettajan käsi olisi venähtänyt puolen auditorion yli ja läpsäissyt poskeeni litsarin. En kestänyt ajatusta pänttäämisestä pänttäämisen vuoksi. Tönäisin vaimoani. Ei mitään reaktiota. Yskäisin kuuluvasti. Ei liikahdustakaan. Nukutko, kysyin ja vedin peittoa itselleni. Tönäisin kovempaa, hetkutin hartiasta. Hän säpsähti ja mumisi, että mitä nyt? Avauduin pänttäämisestä, mutta kun lopetin, hän kuulosti pänttäävän 25
lampaita. Ravistin kunnolla. Kun hän ihmetteli käytöstäni, kysyin miten hän oli päätynyt lukemaan sosiologiaa. Se vain kiinnosti, hän vastasi. Kysyin välittömästi, että olisiko järkeä opiskella kirjallisuutta? Hämmennyin kysymyksestäni, kuin se olisi ollut jonkun muun. Tunsin tarvetta vastata siihen, mutta pysyin hiljaa. Hän mainitsi Stonerin, muusta en saanut selvää. Sitten hänen tuhinansa valtasi pimeän kuution. Stoner. Katselin yön maalaamaa seinää, kattoa, johon valo ryömisi joidenkin tuntien kuluttua, seinästä vaivalloisesti erottuvaa neliskanttista muotoa, josta näki ulkopuolista mustaa. Siirsin jalkaani niin, että se kosketti jotain lämmintä. Stoner, kuinka hyvältä sen ajatteleminen tuntuikaan. Sen tunnelma, opintojen käänne. Tuntui hullulta opiskella psykologiaa, vaikka ajattelin koko ajan kirjoitettua ja luettua. Pimeä näytti yhä mustemmalta, mutta ajatukset kirkkailta. Jopa tulevaisuus näytti joltakin, ääriviivattomalta, mutta kuitenkin. Suljin silmät. Kuvittelin Missourin yliopiston, pihatien, jolla kävelisin. Missourilaisen rakennelman päälle alkoi ilmaantua suoria linjoja kuin kameran filmille, johon valotetaan kuvan päälle toinen kuva. Missourin ja Tampereen kaksoisvalotus näytti mahdottomalta, mutta mahdolliselta. Näinhän sen ihan selvästi. * Katson punaista ja tunnen häpeää. Liikennevalon minuun kohdistama tuijotus ei sitä aiheuta, enkä oikein tiedä, mistä se syntyy. Valo vaihtuu. Kävelen kohti muistinvaraista pistettä, joka oli merkitty valintakoekutsun karttaan. Mielessäni kiemurtelee irtonaisia toisiinsa liittymättömiä sanoja kuin polku, joka vaikuttaa pitenevän sitä mukaa kun sitä kävelee. Pitkältä, mahdottomalta, mutta edessäolevalta. Miksi ihmeessä ilmoittauduin valintakokeisiin? Ehtisin kääntyä vielä. 46-vuotias fuksi, haloo! Varisisin kuin hautakanerva tulppaanien joukossa. Näyttäisin eksyneeltä, ehkä muistisairaalta tai jostakin karanneelta. Pakotan jalkani keskustakampuksen nurmikkoa halkovalle hiekkatielle, askeleissa rahisee, vihreä tuoksuu, linnut laulavat kuin unessa. Paistaa vaikka piti sataa. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta
26
ei tunnu siltä vaan jotenkin väärältä. Lähestyn väkijoukkoa, joka on kerääntynyt kutsussa osoitetulle paikalle. Noin paljon porukkaa, en ikinä pääse sisään. En haluakaan päästä. Haluanhan. Todellakin. En todellakaan tiedä. Katson kelloa, kävelen muiden ohi, hattupäinen katsoo silmiin ja hymyilee itsevarmasti. Vielä 20 minuuttia. Kuljen loivasti viettävää asfalttia alaspäin, ennen parkkialuetta käännyn vasemmalle. Nousen portaat ylös, sitten toiset, ja näen puun, menen sen luokse. Paksu puu, lehtipuu. En tiedä sen lajia, sekin hävettää. Ala-asteellehan tässä pitäisi pyrkiä. Tässä olin kirjoittanut runoja pari kesää sitten. Oli kuuma, tummaa Pirkka-olutta, pianomusiikkia matkaradiosta. Haaveita. Harakka lehahtaa puuhun, otan sen merkkinä. Nappaan kaksi SiriPiriä, murskaan ne hampaillani ja kiirehdin. Esanssinen mansikan maku leviää kielelle. Lupaan itselleni, että jos pääsen yliopistoon, lukisin Stonerin uudelleen. * Neljännen opintovuoden keskivaiheilla, talvella, Stoner hytisi kävellessään toiseen rakennukseen ilman kulunutta palttoota, ettei Sloane saisi nukkavierua käsitystä. Sloane oli käskenyt Stonerin juttusille Jesse Hall -päähallintorakennuksen toiseen kerrokseen. Stoner nousi portaat, meni Sloanen ovelle ja koputti. He keskustelivat. Sitten Stoner kysyi niin kuin kysyi ja Sloane vastasi: ”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner - -. Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.” (33). Niin yksinkertaista se on. Niin yksinkertaista se tosiaan oli. Stoner tajusi nyökkäilevänsä Sloanelle ja sanovansa jotain merkityksetöntä. Sitten hän jo astui Sloanen huoneesta käytävälle. Hänen huulensa kutisivat ja sormenpäät olivat puutuneet; hän käveli kuin unissaan mutta tiedosti ympäristönsä hyvin terävästi. Hän hipaisi käytävän sileiksi hiottuja puuseiniä ja oli aistivinaan puun iän ja lämmön. - - Hän astui Jesse Hallista ulos aamupäivään, eikä harmaus enää painostanut kampusta; se ohjasi
hänen silmänsä ylös kohti taivasta, ja hän tunsi katsovansa jotain mahdollisuutta, jolle ei tiennyt nimeä. (33) * Opiskelijat virtaavat luentosalista ulos kuin aikuiset lapset, ei minkäänlaista remakkaa. Siirryn muiden mukana toisen kerroksen käytävälle, menen ikkunan viereen. Katselen pilviä, joilla ei ole reunoja. Taivas näyttää lattealta, pilviläikät luovat syvyyttä, ne liukuvat lähes huomaamattomasti oikealle. Katseeni laskeutuu takapihan joutilaisiin urheiluvälineisiin, kuntoilualueeseen, neonväreihin. Muistan kuinka olin runopuulta nähnyt naisen kuntoilualueella heilauttelevan ranteenpaksuisia köysiä vuorotahtiin, ne kiemurtelivat kuin jättiläiskäärmeet, nainen hallitsi niitä. Se liike taisi siirtyä ajatuksista jalkoihini, yhtäkkiä tajuan käveleväni portaita kohti, hypähteleväni joidenkin askelmien yli, kääntyväni lattiatasanteella päinvastaiseen suuntaan ja jat-
kavani pääkampuksen takaovelle, jonka työnnän selälleen. Maa on vihreä, siihen on kylvetty betonilaattoja, säännölliseen asetelmaan. En tähtää askeliani laattojen väliin tai niiden keskelle tai mihinkään vaan annan jalkojeni viedä, ne melkein juoksevat edellä. Kipuan mitättömän rinteen ylös muutamalla askeleella. Nojaan polviini kumarassa, huohotan. Nostan katseeni, painan käden puuta vasten. Se on lämmin, lämmin vanha puu, rungon uurteet ohjaavat katseeni ylös kuin lukemattomat pienet polut. Taivaalle on kertynyt muhkeita valkoisia pilviä, joilla on selkeät reunat. Puun latvuksen muoto osuu pilven muotoon kuin pala peliin. Muodot limittyvät, ja pian hetki on ohi. Kosketan puuta ja puu taivasta, taivaskin jotakin. Tiedän, että tulee hetkiä, kunhan vain olen ja ajattelen, teen niin kuin ajattelen, niin kuin haluan. Niin yksinkertaista se on. Tai kaksinkertaista, kuten Stoner: ensimmäinen lukukokemukseni oli upea, toinen vielä upeampi. Stoner on sellainen kuuden tähden klassikko. L
Viitteet 1
John Williams: Stoner, Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro
2
https://www.bazarkustannus.fi/kirja/stoner/
3
Kuisma Korhonen: "Lukijoiden yhteisö", Avain 2011, 14
4
Kuisma Korhonen: "Lukijoiden yhteisö", Avain 2011,
14-15; erinäisistä syistä La Boétien tutkielmaa ei julkaistu Montaignen kirjassa.
27
Sukupolvista, musiikista ja synkronisiteetistä eli tapahtumareportaasi Tampereen Ylioppilastalon Vanhojen tanssit -tapahtumasta
Magdaleena Murto
12
. maaliskuuta kävin ystäväni kanssa Tampereen ylioppilastalolla tapahtumassa nimeltä VANHOJEN TANSSIT – AlternativePopGroove strikes back! Facebook-tapahtuman mukaan tapahtuma tulisi olemaan ennen kaikkea nostalgiatrippi 90-luvulla ja millenniumin alussa bailanneelle nuorisolle. En tietenkään kuulu kyseiseen ikäkategoriaan, mutta kun tapahtumaa mainostetaan noiden aikojen musiikilla, en voi kuvitella parempaa paikkaa olla tanssimassa. Aloin jo haaveilla Blurista, Suedesta ja Oasiksesta. Jono Yo-talon edessä oli massiivinen. Ennakkolipulliset pääsivät jonon ohi, luonnollisesti. Minulla ja ystävälläni ei ollut ennakkolippuja, ensiksikin koska en tajunnut, että sellaisen olisi voinut ostaa, ja toisekseen siksi että olisi ollut väärin viedä mahdollisuus ennakkolippuun joltain, joka on tullut tapahtumaan niin sanotusti nostalgiasyystä. Hyvin pian pakkasessa jonottaessa huomasin kuitenkin olevani hyvin väärässä klubijonossa, vaikka kuitenkin kovin oikeassa. Olisi pitänyt ehkä ottaa tapahtuman nimi kirjaimellisemmin, mutta toisaalta “vanhan” kategoria on kovin suhteellinen; olenhan minäkin jonkun mielestä “vanha”. En kuitenkaan ajatellut, että olisimme tapahtumassa niin silmiinpistävän nuoria. On epäseksikästä olettaa ikää, mutta aion silti todeta lähes sataprosenttisen varmalla arviolla, että minä ja ystäväni olimme koko tapahtuman nuorimmat osallistujat. Emme ainoastaan
28
nuorimmat, vaan tapahtuman ainoat vauvat. Suurin osa, arvioin, oli ainakin viisitoista vuotta minua vanhempia. Kun tajusin sen jonossa, minua alkoi oitis nolottaa. En osaa sanoa tarkalleen miksi, halusinhan vain mennä avoimeen tapahtumaan kuuntelemaan hyvää musiikkia. Nolostus vahvistui, kun takanamme jonottanut mies kysyi meiltä: “Mitä te teette täällä?” Se kysyttiin hyväntahtoisesti ja siitä seurasi ihan mukava juttelutuokio, mutta se sai minut kysymään samaa itseltänikin: mitä teen täällä? Jos olisin ollut humalassa, olisin varmaan syöksynyt suoraan metafysiikan syvään päätyyn. Yhtäkkiä tajusin, mitä sukupolvet ovat. Minä en kuulu tähän sukupolveen, joka oikeasti on elänyt ja hengittänyt Bluria ja Oasista Ylioppilastalolla ennen vuosituhannen vaihtumista. Minä elin ja hengitin brittipoppia violetinvärisestä Sony Walkmanista vuonna 2008 kun tajusin ensimmäisen kerran, että musiikkia voi kuunnella samalla kun kävelee, eikä vain sisällä pistorasiaan kiinnitetystä radiosta. Tavallaan silloiselle nuorisolle ja minulle tuo musiikki merkitsi samaa; vapautta kodin ulkopuolella, tahmaista ja rakasta aikaa lapsuuden ja aikuisuuden välissä, kun musiikki korvissa on kaunein ja voimakkain asia mitä on. Ystäväni rohkaisemana päätimme sinnikkäästi odottaa jonossa, ja pääsimme sisälle lämpimään juuri kun varpaat olivat irtaantumassa kehosta. On vaikea kuvailla miten väärässä paikassa olin oikeassa paikassa. On myös vaikea kuvailla sitä näkyä tanssilattialla, kun nostalgian
euforisoimat ihmiset törmäilivät yllättäviin men- landella. Minulle se merkitsi loistavaa kappaletta neiden vuosien tuttaviinsa ja lauloivat täydellises- poltettuna CD-levylle, näille ihmisille se merkitsi sä sopusoinnussa "Common People" –kappaleen ehkä ensimmäisiä euforisia yliopistokännejä yötahdissa. Se oli ehkä kauneinta mitä olen nähnyt kerhossa. Sitä kokemusta ei voita mikään. Muismissään klubilla koskaan. Minä rakastan tätä tan omani, silloin soi Klubilla edelleen Snoop musiikkia, ajattelin, mutta nämä ihmiset ovat Doggin ja Pharrelin "Drop It Like It’s Hot", ja eläneet sitä. Se oli heidän nuoruutensa. He olivat yllättäen se soi myös Vanhojen tansseissa, onhan ehkä juuri täällä, tai ehkä Doriksessa, elämässä kappale jo vuodelta 2004. Jotkut kappaleet ovat omaa opiskeluaikaansa, omissa haalareissaan. niin iättömiä, että ne halkovat sukupolvirajoja Aloin pohtia sukupolvia. Missä se risteää? Minun mennen tullen. nuoruuttani määritti täsmälleen sama musiikki Joidenkin kappaleiden kohdalla kävin läpi mikä tapahtumassa soi, mutta se merkitsee silti miltei maagisia kokemuksia, ikään kuin ajaton ja heille aivan eri asiaa kuin minulle. Heidän "Mo- aikakäsityksellemme naurava maailmankaikkeus torcycle Emptiness" ei ole minun "Motorcycle olisi koettanut puhua minulle. En tiedä miksi Emptiness", vaikka kuinka olisin nauhoittanut Elviksen "Suspicious Minds" tai Jeanetten "Porsen C-kasetille ja ajatelque te vas" soivat juuri lut että Manicsiä paremnäissä bileissä (ehkä ne paa yhtyettä ei ole eikä olivat hittejä Tampereen tule. ysäriklubeilla), mutta Sukupolvesta toiJotkut kappaleet molemmat noista kapseen ainakin yksi pysyvä paleista ovat sattumoisin asia on rytmi. Se on ovat niin iättömiä, olleet monien muiden liikkuva ja muuttuva, muassa tärkeitä lohtumutta joka vuosi ja että ne halkovat kappaleita minunkin vuosikymmen ihmiset opiskeluaikojeni suruissa kokoontuvat rytmin sukupolvirajoja ja soissa. Se oli kummaläärelle kuin nuotiolle, lista, kummallista. Synkheiluttavat kehojaan ja mennen tullen. ronisiteetti kietoutuu laulavat yhdessä. Ihan sylinteriin, eittämättä. sama tunnetko niitä ihViivyimme bileissä misiä ympärilläsi, te silti parisen tuntia ja koko jaatte jotain. Te jaatte sen ajan olin varma, että sukupolven rytmin. seuraava kappale on Blurin "Girls & Boys". En Kun Sueden "Trash" soi, olin melkein joutunut pettymään. Toki olin itsekin kuunnelliikuttunut. Viimeistään siinä vaiheessa olin lut kappaleen puhki jo ennen kuin täytin kuusiloputtoman kiitollinen ystävälleni, että hän oli toista, mutta olisi ollut pettymys lähteä Vanhojen patistanut minua pysymään jonossa. Mikään tansseista kuulematta kyseistä hittikipaletta. Se nolostus siitä, että olen aivan väärissä bileissä, sai niin ikään ihmiset ryntäämään villinä tansei voisi kumota sitä iloa mitä tunnen, kun voin silattialle. Sueden "Beautiful Ones" –kappaleen kuulla elämäni tärkeimpiä säveliä yökerhoympä- kohdalla silmäni ehkä oikeasti kostuivat. Olen ristössä, immersoituen samalla ympärilläni vello- itkupilli nostalgialle, etenkin kun sinä iltana en vaan käsinkosketeltavaan nostalgiaan ja riemuun. paitsi kokenut sitä itse muistellen omia teinianTanssilattia oli täyteen pakattu lähes koko ajan. gstejani Sony Walkmanin kanssa, vaan todistin Aina kun aistin todellisen hitin ja tanssilattialle- myös sitä kauneinta nostalgiaa, kun kokonainen ryntäyksen alkavan, väistyin sivuun. Yksi niistä sukupolvi palaa ystävien, rytmin ja etanolin ääoli Fatboy Slimin "Praise You". En tiennyt miten relle muistelemaan miltä tuntui olla nuori kausuuri hitti se oli näköjään ollut ilmestyessään. pungissa ja tanssia ikuisesti. L Minä olin kuunnellut sitä yksin huoneessani
29
Uudelleen E. Hautala
kuvat Ilona Rantamäki
O
li kevät. Toukokuun loppu. Kävelin ulos musiikkiopiston ovista liikutuksen kyyneleet silmissäni, halaten huilukoteloa. Painoin nenäni sen kankaiseen kantopussukkaan ja vedin sen tuttua tuoksua sisääni. Se oli siinä. Olin suorittanut päättötyöni, näyttänyt kaiken mitä osaan. Minulle sanottiin, että se oli hyvä. Lähdin rakennuksesta, jonka seinien sisässä olen itkenyt ja nauranut ja mököttänyt ja iloinnut reilusti yli puolet tähänastisesta elämästäni. Tuntui kummalliselta ajatella, että olen kävellyt sisään noista ovista silloin, kun ikäni oli vielä yksinumeroinen. Nyt kävelin ulos, kun lähestyin toista kymmentäni. Taakseni jäivät kasvamisen kipeimmät taitekohdat kaikkine iloineen ja suruineen. Taakse jäi myös soitonopettajani, joka oli seurannut minun kasvamistani sellaiseksi ihmiseksi kuin nyt olen. Ajattelen aina välillä sitä, miten hän on ollut se ihminen, joka on nähnyt pahimmat 13-vuotiaan kapinat, kun harjoitteleminen ei huvita ja kaikki menee
30
pieleen. Hän on myös nähnyt hetket, joita pidän elämäni suurimpina onnistumisen hetkinä. Muistan, miten itkin lähtiessäni viimeisiltä soittotunneilta. Tiesin, että tämä loppuisi pian. Opettajani oli halannut minua ja sanoi, ettei hänellä ollut enää mitään mitä opettaa minulle. Seuraava pysäkki olisi konservatorio tai muu vastaava paikka. Pienellä treenillä korkeakoulu. Se tuntui pahalta. Kirjoitin lauseen ylös päiväkirjaan sinisellä musteella. Kuprut paperilla kehystävät kirjoitusta ja kertovat, miten kipeää teki ymmärtää, että minäkin kasvan. Päättötyön jälkeen opettaja halasi minua uudelleen. Hän oli liikuttunut, minäkin pitelin tunteitani jotenkuten kasassa. Hänen sanansa ovat alkaneet merkitsemään vasta myöhemmin paljon enemmän kuin silloin kun ne sanottiin. “Älä lopeta soittamista”, hän sanoi. Minä nauroin silloin pienesti ja pyyhkäisin poskiani nopeasti. En minä lopettaisi. En osaa olla soittamatta. Minun instrumenttini on osa minua. Soittaminen on minulle liian rakasta, että sen voisi noin vain lopet-
taa. Silloin silmissäni kiilui suuria haaveita. Jossain niistä soitin Radion sinfoniaorkesterissa ykköshuilua, toisissa matkustin ympäri maailmaa soittamassa suurissa saleissa ihmisille uusia muistoja. Pääsin opiskelemaan. En musiikkia, vaan kirjallisuutta. Sukulaiset onnittelivat ja totesivat, että kyllä oli hyvä että sain paikan kunnolliselta alalta. Muusikot niin harvoin menestyvät. Intoa puhkuen tein muuttoa Tampereelle. Huilu tuli tietenkin mukaan. Kuvassa, jossa olen ensimmäistä kertaa uuden asunnon ovella, selässäni keikkuu musta kotelo. Minusta oli loukkaavaa edes ajatella, että jättäisin huilun paikkaan, jossa minä en ole. Lapsuuden kotiin matkatessa mukana oli aina reppu ja soitin. Vaikka muutto tapahtui yhdessä rytinässä, eikä juuri heti ollut aikaa etsiä uutta paikkaa soittaa, en murehtinut. Tottakai olisi teatteri tai orkesteri, johon pääsisin mukaan ja kehittyisin entisestään. Jätin huomiotta sen, että suurin osa orkestereista ei päässyt harjoittelemaan edes omalla vanhalla kokoonpanolla, ja heidän vii-
31
meisenä murheenaan olisi yksi uusi soittaja. Päättökonsertista on melkein kolme vuotta aikaa. Huilu ei ole enää asunnolla, vaan lapsuudenkodissa tallella. Se lepää huoneeni lipaston päällä, odottaen soittajaansa. Ja kauan se on odottanutkin, sillä en ole koskenut siihen kuukausiin. Oikeastaan vuosiin. Kukaan ei varoittanut, että soitin voisi muodostua niin tiiviiksi osaksi identiteettiä. En ajatellut sitä silloin. Minulle oli itsestäänselvää, että kun pyydettiin kuvailemaan itseään kolmella sanalla, heitin ilmoille epäröimättä ensimmäisenä huilistin. Nyt katson itseäni peilistä ja näen ehkä opiskelijan. Mutta en enää huilistia. Minua suorastaan pelottaa ajatus kotelon avaamisesta ja soittimen kohtaamisesta näin pitkän ajan jälkeen. Tuntuu, että en ole enää sen arvoinen. 19-vuotias minä sisälläni on vihainen, raivoissaan suorastaan. Hän mulkoilee minua kiukkuisesti pimeässä, yllään konserttipuku ja siististi käännetyt hihansuut. “Sinähän lupasit, ettet lopeta. Liian rakasta, niinkö se meni?” hän sihisee. Pyydän häneltä anteeksi, mutta hän jatkaa vihoitteluaan ja kääntää selkänsä minulle. Annan hänen olla,
32
koska ymmärrän suuttumuksen aiheen. Hän oli kuitenkin tosi hyvä. Eräänä yönä, kun en saa nukuttua, avaan YouTuben luovuttaneena. Huomenna ei kuitenkaan tapahdu mitään tärkeää. Vastaan tulee kaksi tuttua, hymyilevää kasvoa viu-
lujensa kanssa. Kanava, jota tapasin katsoa, kun odottelin orkesteriharjoitusten alkamista koulun jälkeen. Kanavalla kaksi ammattiviulistia tekevät suurimmaksi osaksi hyväntuulista huumorisisältöä klassisesta musiikista. Tässä videossa he yrittävät soittaa prima vistana,
ennakkoon valmistautumatta, katsojien tekemiä sävellyksiä. Silmäni seuraavat näytöllä näkyviä nuotteja ja ymmärrys iskee tajuntaani kuin kivimurikka ikkunaan. Tämä ei voi jatkua näin. Seuraavana viikonloppuna kiidän lapsuuden huoneeseeni mustan kotelon luo. Sitä tekee mieli silittää. Pyyhkäisen ohuen pölykerroksen kankaan päältä, se menköön elottoman esineen hellimisestä. Jännitys ja pelko lyövät jarrut pohjaan, mitä jos olen kahden vuoden aikana unohtanut miten tämä tehdään? Jos lihasmuisti, joka milloin tahansa olisi taipunut Mozartin Andanteen C-duurista, onkin unohtanut miten asteikot toimivat tai miten äänen saa kiinteäksi ja kirkkaaksi. Uteliaisuus ja kaipuu kuitenkin painavat enemmän ja kokoan huilun kasaan. Pitelen sitä hetken, ja annan sormieni löytää omat paikkansa. Tämä tapahtuu ihan helposti, kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Se rauhoittaa. Nuottikansiosta otan esiin suosikkini. Se on riski, mutta vaihtoehto tuntuu ainoalta oikealta. Lyijykynällä teh-
dyt merkinnät ovat juuri niillä paikoilla kuin muistinkin. Rivien välissä on pieniä muistutuksia siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä muuta kannattaa huomioida. Hengitysmerkit on vedelty rennosti muistuttamassa siitä, miten minä kannattelin tätä eteenpäin. Kyseessä on tottakai Astor Piazzollan "Cafe 1930". Päättötyössäni kuvailin kappaletta tarinaksi, joka vie sekä kuulijan että soittajan mukanaan. Alussa on jotain mystistä ja rauhoittavaa, kotoisaa jopa. Harmonioissa on kuitenkin jotain tummaa, joka roikkuu katukahvilan yllä. Keskiosa on selvästi kevyempi, nostalginen, haaveileva. Loppu on toisto alusta, mutta silti se tuntuu erilaiselta. Minusta loppu kaipaa takaisin entiseen, mutta hyväksyy myös, että samaa kahvilaa ei enää ole. Viimeisen äänen hiivuttua lasken huilun lepäämään olkaani vasten. Olen hengästynyt, kädet tärisevät hieman. Suoritus ei ollut erityisen kultainen, koska kappale on eittämättä vaativa. 19-vuotias minä hymähtää omasta nurkastaan halveksuvasti ja kysyy, enkö tuon parempaan pysty. Hän ei vaivaudu kääntymään vielä minua kohti, mutta pystyn kuitenkin tuntemaan hänen kasvoillaan pienen, varovaisen hymynkareen. “Minulla on ollut ikävä sinua.” L
33
Kristallipallo - Spiritual Unicorn Corner Tutustu syvemmälle tähtimerkkisi musiikillisuuteen tai selvitä ihastuksesi musamaku! Legendan musa-horoskoopit ovat täällä! Bonuksena tutustu jokaisen merkin onnensoittimeen ja saman horoskooppimerkin jakavaan muusikkoon. Kaisla Karri kuvat Milla Arajoki Kauris
Kauris kuuntelee ikivihreitä ja arvostaa vintage biisejä. Kauriit myös tuntevat vahvasti, joten heidän soittolistoiltaan saattaa löytyä myös oikullisia ja särmikkäitä artisteja. Kauris rakastaa jakaa musiikin ystävien ja läheistensä kanssa, joten hän on myös otollinen keikkakaveri. Onnensoitin: huuliharppu Onnenmuusikko: David Bowie
Vesimies
Vesimiehen musamaku on kokeellinen, joten uusia musavinkkejä kannattaa kysellä häneltä. Vastaukseksi tulee todennäköisesti jotain mistä et ole ikinä kuullut. Vesimies pitää innovatiivisesta, uniikista musiikista ja ehkä jopa oudostakin
musasta. Onnensoitin: otamatone Onnenmuusikko: Harry Styles 34
Kalat
Kaloille musiikki on eskapismia. Kalat voi löytää uppoutuneena tunteellisiin balladeihin tai hypnoottisiin biitteihin, mutta tuskin hittilistasta nauttimasta. Kalat arvostavat biisin taiteellisuutta oli biisi sitten mikä tahansa. Onnensoitin: guiro Onnenmuusikko: Kurt Cobain
Oinas Oinas haluaa tuntea musiikin kehossaan, eikä pelkästään kuunnella korvilla. Oinas jammailee energeettisen, rohkean musiikin tahtiin ja lisäilee soittolistalleen nopeatempoisia tanssikappaleita. Oinas rakastaa villejä ja intohimokkaita biisejä. Onnensoitin: melodika Onnenmuusikko: Lady Gaga
Härkä
Härkä pitää luonnollisesta musiikista ylituotetun sijaan. Härän soittolistalle pääsee myös sensuellit ja tunteelliset biisit. Härkä tykkää kuunnella musaa, joka heijastaa hänen kokemuksiaan tietyllä ajanjaksolla. Muuten härälle maistuu kaikki, genrestä riippumatta! Onnensoitin: fagotti Onnenmuusikko: Lizzo
Kaksoset
Kaksosille maittaa nopeatempoinen musa, jossa sanoitukset ovat keskiössä. Erityisesti sanoitukset täynnä sanaleikkejä, luovia käänteitä ja mielenkiintoisia tarinoita ovat kaksosen mieleen. Onnensoitin: bongorummut Onnenmuusikko: Kanye West
Rapu
Tunteelliset ja luovat ravut kuuntelevat tunteellista tai nostalgista musaa. Älä ylläty, jos rapu-tutun soittolistalta löytyy nuoruuden suosikkeja! It is not a phase mom! Onnensoitin: rytmikapulat Onnenmuusikko: Lana Del Rey
Leijona
Leijonan voi löytää kuuntelemasta teatraalista ja hauskaa musiikkia. Leijonat haluavat kuulla luovuuden ja ilon musiikissa, minkä takia heidän kuulokkeista an kuulee intohimomoisia, dramaattisia ja leikkisiä kappaleita. Sinnikkyys tekee leijonista myös hyviä muusikoita! Onnensoitin: urut Onnenmuusikko: Madonna
Neitsyt
Neitsyelle lyriikat ovat kaikki kaikessa. Neitsyt on tarkka yksityiskohdista ja osaa arvostaa taidokasta musiikkia ja ajatuksella kirjoitettuja sanoja. Muuten neitsyen musamaku on laaja! Onnensoitin: kulkuset Onnenmuusikko: Beyoncé
Vaaka
Vaaka rakastaa love-biisejä. Vaaka haluaa löytää merkityksen lyriikoiden takana ja arvostaa musiikkia sitä kautta. Toisaalta vaaka tykkää myös flirttailevasta purkkapopista. Onnensoitin: yksi akustinen kitara josta soi Wonderwall Onnenmuusikko: John Lennon
Skorpioni
Skorpioni ei noudata tarkkoja genrerajoja kunhan musiikki on monitasoista ja tummaa. Skorpioni haluaa musalla päästä lähemmäs tunteitaan ja tuntea tunteita syvemmin. Siksi skorpioni luukuttaa tummaa, intensiivistä musaa kryptisillä lyriikoilla ja ehkäpä jostain vähemmän tunnetusta genrestä. Onnensoitin: kirkonkellot Onnenmuusikko: Lorde
Jousimies
Jousimiehen musamaku on kahdella sanalla ekltektinen ja energinen. Jousimies on avoin eri genreille ja tyyleille. Jousimies tykkää seikkailla ja pitää hauskaa, ja se näkyy myös musamaussa! Onnensoitin: theremin Onnenmuusikko: Britney Spears
35
✿
✿
