Kehotus 3/2022

KEHOTUS

sisältö

10 08

Pääkirjoitus Ajankohtaista

04 24 18 16

Kaksikko joka valloittaa maailmaa peli kerrallaan

Joulunovelli

Elämä kuin elokuva: Kendrick Lamarin good kid, m.A.A.d. city 10 vuotta

Kehotus 3/2022

Julkaisija: Keho Ry, Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen ainejärjestö Yhteystiedot: kehotuslehti@gmail.com Instagram @kehotuslehti

Päätoimitus: Ella Kauppinen Hellevi Holopainen Minea Simi Silvia Sairanen Sonetta Humala

Kirjoittajat: Elina Lakkala Hellevi Holopainen Helmiina Humala Ilari Mäkilä Kati Welling Minea Simi Oscar Arminen Silvia Sairanen Sonetta Humala

Kääk, Kandi -osa 2

Taitto: Sonetta Humala Kuvitus: Alvar Krogius Hellevi Holopainen Pixabay Silvia Sairanen Unsplash

Kansi: Sonetta Humala

Lehden tekoon on saatu HYYn järjestölehtitukea.

Tilinteon äärellä

Vuodenvaihde on turbulenttia ja ristiriitaista päättymisten ja uusien alkujen välitilan aikaa. Arkea merkityksellistäneiden asioiden jäljiltä kalenterissa on yhtäkkisiä täytettä kaipaavia koloja. Vaihtuva vuosi tuo tullessaan mahdollisuuden uudistumiseen ja uudelleenkäynnistykseen, uuteen virtaan ja uusiin uriin, mutta kestää hetken tunnistaa ja valita niistä omimmat. Niin päätoimituksessa kuin Kehon hallituksessa tunnetaan parhaillaan haikeutta vastuuvuoden kääntyessä kohti loppuaan, mutta myös ansaittua ylpeyttä taakse jääneestä vuodesta saavutuksineen.

Järjestöllemme on ollut ilo ja etuoikeus vetristää koronan surkastuttamia tapahtumienjärjestämislihaksia sekä pyrkiä tarjoamaan monipuolista toimintaa ja opintoihin liittyvää edunvalvontaa kaikille kehonmielisille opiskelijoille. Me päätoimituksessa puolestaan koemme syvää mielihyvää siitä, kuinka upeilla toteutuksilla ja sinnikkäällä työllä herätimme uljaan lehtemme usean vuoden horroksesta jälleen elinvoimaiseksi ja sisällöltään rikkaaksi julkaisuksi. Aika on kiitänyt ohitse huimaavalla vauhdilla, ja niin Keho kuin Kehotus on aika luovuttaa pitkälti uusiin käsiin, riemuksemme molemmat paitsi vakaina ja terveinä,

niin myös vapaina ja seksikkäinä. Uudet tuulet lennättävät molempia kohti tulevaa vuotta tuoreine seikkailuineen, ja ohjaksista luopuminen suo vanhoille toimijoille kepeää vapauden nostetta tarrata kiinni henkilökohtaisiin mahdollisuuksiin ja sivupolkuihin.

Järjestö tai lehti eivät kuitenkaan ole yhtä kuin hallitus tai päätoimitus, tai sellaiseksi miellettyinä ne ainakin olisivat hyvin onttoja sisältä. Keho koostuu kaikista teistä, joille ohjelmaa ja sisältöä järjestetään, ja Kehotus puolestaan saa inspiraationsa meistä kehon opiskelijoista ja meitä puhututtavista, meille olennaisista

kirjoittanut päätoimittaja Hellevi Holopainen

aiheista. Molemmat ovat meidän kaikkien yhteisiä luomuksia, toivottavasti löydätte toiveittenne, tarpeittenne ja mielenkiintojenne heijastumia molemmista. Luomus on muutoinkin tämänkertaisen numeromme teema. Lehteä visioidessamme ajatuksemme kääntyivät ehkä eniten taiteen suuntaan, mitä luomuksiin tulee, mutta oikeastaan koko arkemme on täynnä monenmoisia luomuksia loppuesseistä tilinpäätösasiakirjoihin, neulepuseroihin sekä pikkujoulujen asukokonaisuuksiin ja tarjoiluihin. Vain osa on tiedostetusti luotuja, mutta merkityksellisiä ovat yhtä lailla tiedostamattomat tuotokset, eletyn elemän ja sen tapahtumien ja kohtaamisten paineessa syntyneet todellisuuden palaset ja me itse osana sitä. Hieman kuin henkilökohtaisen välitilinpäätöksen hengessä ryhdyin pohtimaan itseäni, jäljittämään kaikkea sitä, minkä luomus itse tunnistan olevani. Totta kai olennaisimmat vaikutteet löytyvät tähänastisen elämänkaareni tapahtumahistoriasta, läheisistäni ja DNA:stani, mutta kutkuttavin ajatusharjoitus oli koittaa nimetä selkeitä muistijälkiä, joita erilaiset taidekokemukset ovat upottaneet minuun ja unelmiini. On kiistatta selvää, että kuluttamani taide ja sen tekijät, joita sanomisineen ja tekemisineen seuraan, vaikuttavat käsityksiini ja odotuksiini maailmasta. Taiteella ja sen luojilla on kuuluva ja salakavalasti uppoava ääni. Siksi onkin syytä yrittää pitää silmällä, mitä se korviini kuiskii, millaista minua ja ympäröivää maailmaa sallin sen luoda ja ilmentää.

Ihka ensimmäinen elokuva, jonka koskaan pääsin teatteriin katsomaan, oli 101 dalmatialaista. Se oli rakkautta ensi istumalta, nimittäin tuntemattomien kanssa jaettujen katsomiskokemusten taianomaiseen tunnelmaan, erityisyyteen, jonka teos saa, kun siitä menee

varta vasten jonnekin nauttimaan. Puhuin hämyhaukusta taukoamatta kotimatkalla ja seuraavana päivänä päivähoidossa, ja se lukeutuu yhä suosikkijuonikuvioihini. Jo lapsesta saakka olen pitänyt fiktiota jonakin voimallisempana kuin pelkkänä viihteenä. Se on pakopaikka, jonne itsensä voi hukuttaa, jopa kuvitella mukaan, ja sen osoittautuessa puutteelliseksi tai epätyydyttäväksi, jopa muovata sen maailmaa mieleisekseen, venyttää tarinaa. Vaikka kaikesta ei olisikaan luojien kanssa yhtä mieltä, kerronnan myötä eläessään poimii itseensä paitsi sanontoja, eleitä ja ajattelutapoja, haaveita ja käsityksiä rakkaudesta, oikeasta ja väärästä, ammattikunnista ja ihmisistä ominaispiiteineen, sovinnaisista ja ”oikeista” tavoista ja järjestyksestä elää elämää tai esimerkiksi viettää joulua. (Cue Foucault & Gramsci todellisuuden rakentumisineen, hallinnallisuuksineen, diskursiivisine vallankäyttöineen ja hegemonisine diskursseineen.) Taiteen vaikutuspiiri on vangitsevimmillaan, kun vaikuttuminen on jaettua ja yhteistä, samanaikaisesti koettua, jopa sukupolvikokemuksenomaista. Nykyään nämä kokemukset trendaavat ja leviävät (ehkä jopa hiipuvat ja unohtuvat?) välittömämmin, mutta ilmiö on sama kuin silloin, kun Frendien uutta jaksoa joutui odottamaan viikon, kaikki katsoivat sen yhtä aikaa tietääkseen, mistä seuraavana päivänä keskustella,

”Hieman kuin henkilökohtaisen välitilinpäätöksen hengessä ryhdyin pohtimaan itseäni, jäljittämään kaikkea sitä, minkä luomus itse tunnistan olevani.

”

eikä uusintoja tullut kymmeniä eri kanavilta eri aikoihin.

Taidekokemukset aistivälitteisinä elämyksinä myös kytkevät meidät tiettyihin hetkiin henkilökohtaisessa historiassamme. Eräs tietty Beatlesin kappale saa yhä minut tuntemaan pahoinvoivaa jännitystä, koska kuuntelin sitä ennen jokaista YO-koettani kuin rituaalina. Taru sormusten herrasta ei ole vain kirja, vaan neljä joululomavuorokautta, jotka 12-vuotias minä vietti huoneessaan kuvitellen mielessään lukemaansa maailmaa niin, että tuskin suostui nukkumaan tai puhumaan muille sanaakaan. Spice Girls puolestaan on ensimmäinen ja ainoa bändi, jota olen koskaan fanittanut, joten halutessani tuntea jälleen ripauksen nuoruuden energiaa ja kaikkivoipaisuutta, minun ei tarvitse kuin laittaa Spiceworld soimaan, kun taas Bondit, Indiana Jonesit ja Komisario Palmut merkitsevät minulle isäni kanssa vietettyjä mukavia yhteisiä hetkiä ja muistoa turvallisuudentunteesta jännittävien tapahtumien keskellä (vaikka oikeasti olin kyllä aivan liian nuori näkemään mitään näistä!). Teosten juurtuminen osaksi meitä ja tunnereaktioitamme suo niille valtaa sekä erityisaseman, joka suojaa niitä kyseenalaistuksilta ja saa meidät puolustelemaan niitä myös ongelmallisuuksia havaittaessa.

Mikäli siis mietin, mitkä elämykset yllä mainittujen lisäksi ovat eniten hiipineet puolustusteni läpi ja kiistatta osaltaan tehneet minusta sen omasta Paceystä tai Mark Darcysta haaveilevan jouluihmisen ja vaativan romantikon, joka tiedän olevani, ei syyllisiä tarvitse etsiä ikisuosikkejani kauempaa. Tietysti se olin jo minä, joka aikanaan niistä huumaantui, mutta The Sound of Music, Hovimäet ja Utriot ovat kiistatta sorvanneet mielenkiinnonkohteitani ja

mieltymyksiäni, kun taas niin Kuutamolla kuin The Holidaynkin Iirikset ovat samaistuttavan läheisiä hahmoja sekä eksyneisyydessään huolestuttavilla että toivoa herättävillä tavoilla. Ally McBeal, Gilmikset ja West Wing ovat selvästikin olleet aikanaan piirtämässä sitä, keneksi haluan tulla, vaikka onkin vaatinut perspektiiviä havaita niiden vaikutus. Jotkin mieleemme istuneet ajatukset kytevät hitaasti ja salakavalasti, kuten havaitsin tarttuessani Helmet-lukuhaastetta varten Rauha S. Virtasen Selja-sarjaan täyttääkseni kirja liittyy lapsuuteesi -kohdan. Olin nimittäin luullut keksineeni aivan sattumanvaraisesti tutkia kandiani varten nimenomaan Chilen lähihistoriaa, mutta siellähän se aiheeni jo oli, 20 vuoden takaisilla nuoruuteni lehdillä. Siispä, jos jotakin olen pohdinnoistani kostunut, niin sen, että todellisuuksien rajat ovat huokoisia. Toki elämässä on hetkiä, etenkin nuoruudessa, jolloin olemme alttiimpia vaikutuksille ja meihin on helpompi painaa syvempiä, olemuksellisia jälkiä. En ole varma, surrako nykyisiä suojamuurejani ja paksumpaa nahkaani, joiden myötä This is usin, You’re the Worstin ja Parks & Recreationin kaltaiset huiput kyllä koskettavat kyyneliin saakka, mutteivat silti pääse enää ihon alle. Vai paljastuuko turtumiseni vaikutuksille näidenkin osalta vuosia myöhemmin harhaksi? Ikää kartuttavaan ja vastahakoiseen, itseään valmiina pitävään jäärään pitääkin vaikuttaa hienovaraisemmin. On eittämättä haikeana todettava, että kehittämäni kyynisyys estää minua enää kokemasta yhtä syvästi kuin vaikkapa ensi kertaa baletissa käydessäni, Jörö-Jukkaa lapsena teatterissa ikuiseksi painajaiskuvastoksi säikähtäessäni, Pearl Harborin traagisen rakkaustarinan äärellä tai lukiossa jonkin Uuno Kailaan pateettisemmasta päästä olevan runon parissa herkistyessäni.

Silti välillä sitä kohtaa fiktiossa kadehdittavia murenia, joita pyrkii parhaan kykynsä ja tuu-

Vaikka olenkin paasannut pitkällisesti taiteen kyvystä raivata itselleen nurkka sielusta, ei kaikki tartu, saati määritä sinua, ja osan voi suorastaan surutta ohittaa tuntien tyytyväisyyttä silkkojen typeryyksien tunnistamisesta.

”

rinsa mukaan omaksumaan omaan todellisuuteensa. Samalla kuluttamaltaan viihteeltä on myös oppinut vaatimaan paljon. Itse huomaan yhä herkemmin viskaavani nenää inhosta nyrpistäen keskeneräisinä nurkkaan teoksia, joiden ihmiskuva ja toisten kohteleminen eivät miellytä, tai huomaan tekijöiden haluavan minun asettuvan jonkun arvomaailmaltaan itselleni vastenmielisen päähenkilön puolelle. (Todistettavasti voisin pitää vaikkapa Zettermaneista tai Ruth Gallowaysta pitkän ja raivoisan palopuheen.) Elämääni oikealla hetkellä tullut fiktio siis on opettanut ja jatkuvasti opettaa paitsi minusta, niin minua. Tiedän yhä paremmin, mitä itselleni haluan, mitä siedän ja mistä haaveilen, mille haluan tehdä tilaa, minkä ilmentää itseäni, ja mitä aistimuksia ihmissuhteisiini tai onnistumisiini ja epäonnistumisiini haluan liittyvän. Uskon olevani oman elämäni Leslie Knope niin hyvässä kuin pahassa, ja että hissit ovat maagisia kohtaamispaikkoja, joissa elämä ja kohtalo voivat saada kokonaan uuden suunnan. Vakavampien oppien saralla representaatioiden arvo ja voima ovat kiistattomia ja nykyään yhä ilahduttavammin hyödynnettyjä, mutta kovakouraisemmin tietoisesti ohjaamaan, opettamaan ja moralisoimaan pyrkivä viihteenä kulutettava fiktio on aina jotenkin saanut karvani pystyyn ja torjuntareaktion päälle. Sellainen on tuntunut naivilta aivopesulta, tai pahimmillaan

kömpelöltä yhteiskunnallisten ongelmien yksinkertaistamiselta ja viihteellistämiseltä. Viime aikoina olen vähittäin pyörtänyt päätäni tämänkin suhteen, etenkin jos intentio ja teemat on avattu selväsanaisesti, ja toteutus on kunnianhimoinen. Eräällä tämän syksyisen kandiseminaarini osanottajista on parhaillaan työn alla kiehtova tutkimus ilmastonmuutosteemaisten videopelien vaikutusmahdollisuuksista ja strategioista. Tämän nykyajan voiman ja välineiden valjastajien, vaikuttajien, uudesta sukupolvesta saamme lukea haastattelun tässä lehdessä.

Ennen kaikkea kuitenkin ajattelen, että fiktion tulee tuottaa itse kullekin elämyksiä, oivalluksia ja nautintoa tarvitsematta silpiä jokaista siitä potentiaalisesti omaksuttavissa olevaa asenteenjyvästä atomeiksi tai nostaa jok’ikistä sanavalintaa mikroskoopin alle tarkasteltavaksi. Ongelmallisuuksien ja henkilökohtaisten ristiriitojen löytäminen on osa prosessia, jossa niin oma itse kuin taide ja viihde luomuksina vallitsevissa konteksteissaan kehittyvät ja tulevat tulkituiksi. Vaikka olenkin paasannut pitkällisesti taiteen kyvystä raivata itselleen nurkka sielusta, ei kaikki tartu, saati määritä sinua, ja osan voi suorastaan surutta ohittaa tuntien tyytyväisyyttä silkkojen typeryyksien tunnistamisesta. Sitä paitsi aina ei tarvitse jaksaa yrittää olla se paras mahdollinen versio itsestään.

Toivonkin teille kaikille runsaasti kaikenmoisia, liioista syyllisyydentunteista ja analyysintarpeista vapaita nautintoja lomanne ajaksi. Hekumoikaa huolella ja palatkaa jälleen tammikuussa puurtamisen pariin kielet ja mielet terävöitettyinä!

Tätä vuotta kiitollisena taaksepäin muistellen ja edessä olevaa innolla odottaen,

KEHOSSA YLIOPISTOLLA

Syksyn ja talven aikana Keho on ehtnyt järjestää muun muassa upeat 31-v sitsit, excursion E2 Tutkimukseen sekä jouluisen leffaillan. Lisäksi Keho ry:n uusi hallitus valittiin vaalikokouksessa Kuppalassa 23.11.

Vuoden 2023 upea hallitus: puheenjohtaja Ilari Mäkilä varapuheenjohtaja Kaisa Myllylä sihteeri Johanna Airaksinen taloudenhoitaja Hellevi Holopainen Muut jäsenet: Anna Havukainen Aino Korhonen Mette Peuhkuri Tiia Ylikoski

Kokouksessa valittiin myös Kehotuksen päätoimitukseen Ilari Mäkilä sekä jo toistamiseen Hellevi Holopainen.

Kehotus toivottaa onnea kaikille valituille ja seuraa innolla, mitä kaikkea mahtavaa Keho ry ensi vuonna keksii!

Konkretiaa pöytään -hankkeen vaikuttamistyö on kannattanut, Unicafe avasi 7.12. täysin kasvin kasvipohjaisen kuppilan Myöhä.

Tiedekulmassa on 19.1.2023 asti nähtävillä maksuton Intohimona Itämeri -näyttely. Valokuvanäyttely on Helsingin yliopiston tutkimusasema Tvärminnen luomus, jossa esillä on Itämeren vedenalaiset elinympäristöt lajeineen sekä itämerellä tehty arvokas tutkimustyö. Tvärminnen tutkimusasemalla on tehty korkeatasoista merentutkimusta yli 120 vuotta pyrkimyksenä ymmärtää Itämeren ainutlaatuista luontoa. Asemalla on tuotettu muun muassa iso osa nykyisestä tiedosta Itämeren rehevöitymisestä ja sen vaikutuksista. Näyttelyn ovat valokuvanneet Alf Norkko, Mats Westerbom, Valtteri Hirvonen, Pata Degerman ja Susanna Mikander.

Helsingin yliopisto hakee uutta rehtoria johtamaan yliopiston toimintaa 1.8.2023 alkaen. Viisivuotiselle toimikaudelle toivotaan tieteen ja tutkimuksen vankkaa asiantuntijaa, joka osaa “rohkeasti edustaa yliopiston ääntä”.

SUOMESSA MAAILMALLA

Luonnonvarakeskus LUKE on julkaissut raportin, josta ilmenee Suomen hiilinielujen tipahtaneen niin alas, ettei Suomi saavuta EU:ssa asetettua hiilinielutavoitettaan. Seurauksena joudutaan korvaamaan kymmenien miljoonien hiilidioksiditonnien edestä päästöjä. Suomi joutuu mitä todennäköisemmin ostamaan hiilinieluyksiköitä muilta EU-mailta usealla miljardilla eurolla. Tutkijat ovat varoittaneet hiilinielujen katoamisesta jo vuosia, mutta politiikassa ongelmaan ei ole päätöksenteolla tartuttu. Hiilinielutavoitteen saavuttaminen vaatisikin metsien hakkuutason radikaalia madaltamista, mikä vaikuttaa kovin epätodennäköiseltä puun kysynnän kasvaessa. Ensi kevään vaaleissa äänestettäessä onkin syytä lukaista, millaista metsäpolitiikkaa oma ehdokas puolueineen ajaa. Juuri tuhansien järvien ja metsien maassa tarvitaan järkevää ja kestävää ilmastopolitiikkaa. Lähde: Yle.fi

Kanadassa YK:n luontokokouksessa on solmittu maanantaina sopimus luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta. Lähes 200 maata hyväksyi kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen, joka velvoittaa maat suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Kirjaukseen sisällytettiin myös maa- ja merialueiden ennallistaminen, haitallisten vieraslajien torjuminen, suojelun tehokkuus ja paikallisyhteisöjen oikeudet. Yksi onnistuminen on myös kirjattu vaatimus siitä, että suurten monikansallisten yritysten on raportoitava arvoketjujensa luontovaikutukset. Kaikkia yrityksiä vaatimus ei kuitenkaan koske. Biodiversiteettisopimusta on kritisoitu siitä, ettei suojelutavoitteessa vaadita tiukkaa suojelua, eikä kaikki sopimuksen vaatimukset ole useille globaalin etelän valtioille saavutettavissa nykyisellä rahoituksella. Lisäksi huolta herättää kysymys siitä, toteutuuko alkuperäiskansojen oikeudet ja kuuleminen ilmastoasioissa. Tulevat vuodet näyttävät, jääkö uusi sopimus Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen nousun lailla haaveeksi vai ollaanko nyt todella sitouduttu konkreettisiin ilmastotoimiin. Lähde: HS.fi

Kaksikko

Alvar ja Matias ovat 12-13-vuotias kaksikko Helsingistä. Kaksikko on tutustunut käydessään samaa koulua, mutta heidän ystävyytensä on lähivuosina syventynyt yhteisen intohimon myötä. Vapaa-aikansa kaksikko käyttää pelien tekemiseen; suunnitteluun, koodaamiseen ja visuaalisen ilmeen rakentamiseen, sekä tietysti omien peliensä pelaamiseen. Olen vierailemassa Alvarin huoneessa, peliluolassa, jossa kaksikko esittelee koneeltaan erilaisia keskeneräisiä projekteja. Osa projekteista on peli-ideoita ja niiden visuaalista hahmottelua, jotain hahmorakennelmia, koulutehtäväanimaatio sekä monenlaisia erityylisiä kokeiluja. “Laita vähän pienemmät senssit, tai onks sul sharp tech, paina tosta” -ohjaa Matias. Alvar näyttää koneeltaan hahmotelmaa pelihahmosta, jonka kasvot on mallinnettu isästä otetusta kuvasta. “Tää on vielä aika huono”.

kun asiat eivät edenneet toivotulla tavalla. Matias kuitenkin pinnisteli alun vaikeuksien yli ja kannustaa muitakin näkemään tämän vaivan: “Sitten kun osaa perusteet, voi antaa tilaa luovuudelle”, rohkaisee Matias.

Alvar sen sijaan on jo päiväkoti-ikäisenä osallistunut isänsä pitämiin pajoihin, joissa on saanut oppia helpotettua versiota koodaamisesta, sekä tehdä animaatioita. Pelien tekemisestä Alvar innostui, kun katsoi YouTube-videoita erilaisista peleistä ja päätti ryhtyä itse kokeilemaan: “Ajattelin että eihän se niin vaikeeta voi olla!” Matias ehdotti yhteistä projektia, ja kaksikko on nyt tehnyt jo pari vuotta pelejä yhdessä. Kaksikko on oppinut kaiken pelien koodaamisesta, animoimisesta ja erilaisten ohjelmien käytöstä YouTubesta, mutta isät ovat kuitenkin auttaneet vaikeissa paikoissa: Matiaksen isä on auttanut koodaamisessa, ja Alvarin isä on ollut mukana inspiroimassa uusia pelejä.

”

Pelit ovat olleet kaksikon intohimo jo vuosia, ehkä aina. Matias kertoo että on syntymästään saakka halunnut tehdä oman pelin, ja lähti toteuttamaan unelmaa ystävän ehdotuksesta. Alussa koodaamisen opetteleminen ja pelien tekeminen oli hankalaa sekä motivaatiota vaikea löytää

Uuden pelin suunnitteleminen on kuin uuden elokuvan tai sarjakuvan suunnittelemista; idea voi tulla mistä vaan, ja liittyy usein omiin intohimoihin.

”

Matias valoittaa uuden projektin aloittamista ja kertoo, että uuden pelin suunnitteleminen on kuin uuden elokuvan tai sarjakuvan suunnittelemista; idea voi tulla mistä vaan, ja liittyy usein omiin intohimoihin. Kaksikko kertoo itse inspiroituvansa melkein mistä vaan, kuten esimerkiksi naapurin kissasta, josta Matias onkin jo tehnyt kauhupeliä. Kun idea pulpahtaa mieleen, he käyvät kävelyllä keskustelemassa ja muovaamassa ideaa sekä pohtimassa sen toimivuutta ja toteutusta. Välillä idean muotoutuminen tarvitsee myös toisen kävelyn, jotta aivot todella lähtevät raksuttamaan. Toisinaan idea taas kasvaa keskusteluissa liian suureksi, ja on sitten mahdotonta toteuttaa kaksikon resursseilla. Tällä hetkellä Matias kertoo olevansa erityisen inspiroitunut pelaamastaan peligenrestä ‘Rogue Like’, jossa pelin maailma on erilainen jokaisella pelikerralla; hahmon kuoltua täytyy aina aloittaa koko peli alusta, eikä pelissä pysty taktikoimaan aikaisemman pelikerran perusteella. Matias on aloittanut oman projektin, jossa peli toimii samalla toimintalogiikalla. Hän on innostunut projektista, sillä voi siten myös itse pelata peliä tietämättä etukäteen, mitä pelissä tulee tapahtumaan.

Suunnitteluvaiheen jälkeen kaksikko ryhtyy tositoimiin. Työnjako on selvä: Matias koodaa koska Alvar ei osaa. Alvar sen sijaan keskittyy pelin visuaalisen ilmeen hahmotteluun. Alvar tahtoisi oppia koodaamaan ja on tehnyt erilaisia kokeiluja koodaamisen oppimiseksi. Lento-

simulaattoripelin hahmotelmassa hän saa hahmon liikkumaan oikealle, mutta vasemmalle painaessa hahmo lähtee liikkumaan taaksepäin. Matias kuitenkin kannustaa Alvaria jatkamaan koodaamisen opettelua ja viimeistelemään lentosimulaattoripelin.

Koodaamisen ja visuaalisen puolen lisäksi kaksikko suunnittelee pelin juonta ja kulkua. Peliä tehdään yhdessä koneella, tai omissa kodissa samaan aikaan, jolloin keskustelu tapahtuu telegram-palvelun kautta. Telegram viestiketjussa on ehdotuksia uusien hahmojen ulkonäöstä, painostusviestejä vastaamaan aikaisempiin ehdotuksiin ja paljon hauskoja meemejä joita Alvar ja Matias lähettävät toisilleen pelinteon lomassa.

Jos peli on huono, se voidaan jättää ja siirtyä seuraavaan. Huonoja pelejä on tylsä pelata, tai niiden

toteuttamiseen vaaditaan liian vaativia taitoja. Sen sijaan hyvän pelin tunnistaa siitä, että sen tekeminen sujuu ja menee eteenpäin, haasteita löytyy, mutta ei kuitenkaan liikaa. “Ei me haluta tehdä pelejä joita ei ite haluta pelata”, pohtii Alvar ja lisää: “Hyvä pelattavuus on tärkeää”.

ja vaikka Alvar usein saa lisäaikaa sitä pyytäessä, ei sitä silti ole tarpeeksi. Matiaksella ei ole ruutuaikaa, ja viikonloppuisin peliä koodatessa saattaa kulua jopa viisi tuntia päivässä huomaamatta. Aikaa ei silti ole Matiaksellakaan tarpeeksi, sillä kouluvastuut vievät päivistä liikaa aikaa koodaamiselta ja aikaa pelien tekemiseen arkena jää vain pari tuntia.

”

Kesken jääneitä projekteja on monia, osa niistä on mietintätauolla, ja niihin palataan myöhemmin. Osa sen sijaan on kuopattu kokonaan. Kaksikko on muun muassa työstänyt multiplayer online -peliä, mutta pelin multiplayer -osuus oli liian työläs koodattavaksi, ja siksi peli Alvarin mukaan “meni mönkään”. Alvar on itse tehnyt first person ammuntapeliä, mutta aika loppui kesken, ja sittemmin uudet peli-ideat ovat vieneet tilaa vanhojen työstämiseltä. “Mihinköhän se tökkäs?” -pohtii Alvar toisen pelin loppumisen syytä, ja jatkaa: “nää kaikki tökkää johonkin”. Matiasta naurattaa.

”

On ärsyttävää kun kehitystä pelissä ei saa aikaan, tai uusi idea himmentää innostusta aikaisempaan ideaan. Ongelmana on myös, että on haukannut liian suuren palan ja osaaminen loppuu kesken.

Koulua ja pelien tekemistä on kaksikko pystyn jollain tavoin yhdistää: Alvarin koulutehtävänantona oli tehdä “minkä tahansalainen esitys mistä tahansa aiheesta”, joten yhdessä luokkalaisensa kanssa Alvar päätti käyttää mahdollisuuden animoimiseen. Matias on myös saanut tehdä koulutehtävän animaationa. Matiaksen karvapalloanimaation karvapallon tuhannet yksittäiset karvat osoittautuivat kuitenkin “tietokoneen suorituskyvylle liian kalliiksi”, eikä Matias siksi pystynyt viimeistelemään koulutyötään. Alvar muistuttaa että Matias on myös osallistunut hänen kouluanimaatioonsa: “Kiitos Matiakselle, joka opetti tekemään tähtitaivaan tähän animaatioon, mä en vielä osaa”. “Sun kannattais kyllä opetella”, huomauttaa Matias.

Matias kertoo, että hänestä uuden peliprojektin päättyminen johtuu usein motivaation puutteesta; on ärsyttävää kun kehitystä pelissä ei saa aikaan, tai uusi idea himmentää innostusta aikaisempaan ideaan. Ongelmana on myös, että on haukannut liian suuren palan ja osaaminen loppuu kesken. Alvarin suurin haaste pelien teossa liittyy ajankäyttöön; on liikaa mitä tahtoisi tehdä ja liian vähän aikaa. Vanhempien asettama ruutuaika on vain 45 minuuttia päivässä,

Kaksikko tekee monia erilaisia pelejä, vaihdellen kauhupeleistä ammuntapeleihin ja seikkailupeleistä logiikkapeleihin. Jokaisella pelillä on oma inspiraationsa ja tyylinsä; kenties peli ottaa inspiraatiota 90-luvun peleistä, pyrkii olemaan mahdollisimman todellinen tai tyyliltään riisuttu. Matias on kokeillut myös esimerkiksi mobiilipelien sekä virtual reality -pelien tekemistä. Alvar on kokeillut pelata Matiaksen VR-pelikokeilua, mutta se harmillisesti osoittautuikin liian pelottavaksi pelata. “Mä about hyppäsin tuolilta ja heitin ne lasit pois”, Alvar kertoo pelikokemuksestaan ja jatkaa: “Loppuilta käytettiin hauskojen äänien ettimiseen netistä ja laitettiin niitä niihin jump scareihin.” Jättiläishämähäkkihirviön säikähdys ei enää tuntunut niin pelottavalta windows shut down -äänen kanssa.

Alvarin ja Matiaksen tämän hetkinen merkittävin yhteinen projekti on nimeltään ‘Iltarastit’. Kyseessä on suunnistussimulaattori, joka keskittyy suomen kansantarujen hirviöihin, kuten hiisiin. Matias kertoo, että projekti on henkisesti valmis, mutta tarvitsee vielä modelit: kartan, ‘ukkelit’ sekä suunnistusmekaniikan. Kaksikko on erittäin ylpeä tuotoksestaan, siihen on käytetty paljon aikaa ja se on omista peleistään edistyksellisin. Molemmilla on paljon innostusta viedä projekti loppuun.

Yhdessä tekeminen on Alvarille ja Matiakselle tärkeää. Toiselta saa innostusta ja virtaa, kun oma motivaatio alkaa loppumaan. Yhdessä ideoiden suunnittelu ja läpikäyminen keskustelemalla on tärkeää pelin muovautuessa ideasta todeksi. Kaverilta saa tarvittaessa myös apua, ja mikä tärkeintä: kaverille saa valittaa jos koodi ei toimi. Alvar painottaa, ettei osaisi melkein mitään ilman Matiasta.

Kivointa pelien tekemisessä on kaksikon mielestä tekemisen luovuus. Mistä vaan ideasta voi lähteä liikkeelle ja tehdä voi melkein mitä vaan. “Jos on joku päivä sellanen olo et toi on siistii, niin sit sä voit tehdä sen”, kertoo Matias. Innostavaa on myös omien ideoiden todeksi tuleminen, Matias kertoo että on todella palkitsevaa tehdä pitkään projektia ja vihdoin saattaa se loppuun. Muiden tekemien pelien pelaaminen muuttuu myös jännittävämmäksi kun osaa itse nähdä pelejä pelintekijön näkökulmasta: silloin herää ajatuksia siitä, kuinka tämä on tehty, miten pystyisin itse toteuttamaan saman mekaniikan, ja mitä peli innostaa oppimaan seuraavaksi.

Kysyn, mistä aloittelijan kannattaa lähteä opettelemaan pelien tekemistä. “Youtubesta on hyvä aloittaa”, kertoo Matias ja suosittelee kanaviksi esimerkiksi ‘Brackeys’ sekä ‘Game Maker’s Toolki’ . Inspiroitumiseen kannattaa katsoa kanavaa Dani, joka herättää ainakin Alvarissa innostuksen siitä, mitä kaikkea voisi vielä joskus osata tehdä. Alvar ja Matias esittelevät ohjelmia joista on ollut paljon hyötyä pelien tekemisessä: Unity, Unreal Engine sekä Blender. Matias painottaa, että kannattaa todella aloittaa ja yrittää pelien tekemistä jos se kiinnostaa edes vähän. Alvar lisää, että alku todella on kamala, mutta kun harjoitusta kertyy, alkaa itse tekeminenkin sujua. Kaksikko korostaa, että pelien tekeminen ei ole kuin musiikin tekemistä, jonka oppimiseen tulisi käydä tunneilla. Peleihin ja tarvittaviin ohjelmiin löytyy kaikki apu ilmaiseksi netistä. Kaksikko kertoo, että tekisi mielellään pelejä työkseen. “Olishan se kiva tehä työkseen sitä mistä tykkää”, haaveilee Matias. Elokuvien tai sarjojen tekeminen kuulostaa kaksikolle hyvältä kakkosvaihtoehdolta, jos pelien kanssa ei onnistakkaa. Kaksikon pitää pelejä elokuvia kiinnostavampina, sillä pelit ovat kuin elokuvia, mutta peleissä saa todella olla sen maailman sisällä, vaikuttaa pelin kulkuun sekä tarinan rakentumiseen. Kokemus on peleissä elokuvia persoonallisempi. Matias kertoo, että rakkaus peleihin on molemmille ainutlaatuinen ja on pienestä asti ollut, ja tulee vain kasvamaan. Alvar lisää, että olisihan se hienoa, jos kaverit hehkuttaisivat uutta peliä, ja voisi itse sanoa olleensa siinä mukana. “Se on vähän sama asia, kuin että sanoisi että mä oon näytellyt pääosaa tossa leffassa!”

Seuraavia projekteja on jo mielessä. Alvar olisi innokas kokeilemaan 2D pelin tekemistä, mutta kamppailee

ajanpuutteen kanssa ja sen kanssa, että piirtäminen on liian hankalaa. Matiasta kiehtoo multiplayer -tekniikan haltuun ottaminen. Musiikkia on ollut vaikea peleihin tehdä, joten Alvar sekä Matias paljastavat, että voisivat harkita kaksikon kasvattamista tiimiksi, jotta tämä osuus saataisiin hoidettua.

Nyt kaksikko aikoo kuitenkin jatkaa Iltarastien parissa. Sitä ennen Alvarin täytyy juosta yläkertaan pyytämään lisää ruutuaikaa.

Joulunalusajan maagisia hetkiä

teksti: Hellevi Holopainen, kuva: Pixabay

Aivan liian aikaista. Kuka edes voi keksiä, että jokin luento alkaa jo kahdeksalta, kun kymmeneltäkin on vielä hädin tuskin hereillä ja ehtinyt juoda riittämiin kahvia. Täysin sivistymätön kellonaika. Kärsimys, jota ei mitenkään riittänyt korvaamaan edes reittivalinta yliopistolle Aleksia pitkin. Aamuhämärässä hohtavat vanhanaikaiset A-kirjaimet olivat aina olleet klassisuudessaan hänen ehdoton jouluvalosuosikkinsa. Korvannipukoita ja sormenpäitä nipisteli viiman jäljiltä. Saappaankärjetkin näköjään aivan läpimärät ja rapaiset siitä hiiskatin suolaloskasta, jossa kadulla sai kahlata. Ja nyt hänen sisäisen jupinansa keskelle tunkeutui vieno kostean villan haju, joka sai hänet nostamaan katseensa kengänkärjistään ja vilkaisemaan peilin kautta hetkellistä matkakumppaniaan, joka oli ilmeisesti myös varhaisen aamun uhrina täällä Portsun hississä. Tällä oli päässään sulaneista lumipisaroista kimalteleva korvaläpällinen pipo, jonka reunusta kiersivät kirmailevat rusakot. Ja heidän peilissä heijastuneiden katseidensa kohdatessa tämän kasvoille levisi mitä suloisin hymy. Hän tunsi vatsanpohjansa hypähtävän hieman. Tai ehkä se oli vain hissin pysähdys neljänteen kerrokseen päästääkseen hänen matkatoverinsa kyydistä kummankaan lausumatta toisilleen sanaakaan.

Riemusta kiljahtelevien lasten äänet kaikuivat hänen iltakävelyreittinsä varrella. Ensimmäinen ohut lumikerros oli usuttanut kaivamaan pulkat ja liukurit komeroista, kiidättämään huimapäitä kaikkia mahdollisia rinteitä alas. Pörröisiä koiria jolkotteli vastaan kuin kevyestä lumisateesta tohkeissaan, joillain palelevaisimman näköisillä lämpöliivit päällään ja tossut jalassa. Polun varressa kuusten juurella kulki vana citykanin loikkien painaumia ja jossain latvuksissa rapisteli orava. Tyyni talvimaisema valutti töiden ja opiskelun stressin ja uupumuksen hetkeksi hänen harteiltaan. Mielen perukoilla lähti soimaan Arkihuolesi kaikki heitä kuin kaikuna edellisillan Kauneimmista joululauluista. Seutulan kappeliin raahautuminen oli ollut vaivan arvoista. Sen punaiset hirret olivat hehkuneet talvisessa maisemassa kuin keskellä vuosisadan takaista vantaalaista maalaisidylliä. Lumi narskui jalkojen alla, pakkanen kipristeli varpaissa ja nenässä kihelmöi. Hän kokeili, kuinka suuren huurupilven sai puhkuttua keuhkoistaan. Tuttu lähestyvä humina sai kohotottamaan katseen pimeälle taivaalle, missä tähtien sijaan tuikkivat lähestyvän lentokoneen merkkivalot, ja etulyhdyt halkoivat keiloillaan väylää tuiskuiselle taivaalle.

Ensimmäinen joulukortti oli kolahtanut päivän aikana luukusta. Se pääsi paraatipaikalle keittiön hyllyyn. Tänä vuonna ei ollut aikaa tai ainakaan jaksamista riittänyt omalle jouluaskartelulle, mutta pienelle koristelulle sentään. Parvekkeen kaiteeseen valot, keittiön ikkunaan paperitähti, vähän tonttuja sinne tänne ja tekokuusi kaikilla höysteillä olohuoneen nurkkaan. Ulko-oveen käpykoriste täydentämään rapun kranssikimaraa. Parasta olivat kuitenkin oikeat kynttilät ja aamukahvi niiden valossa. Ikkunalla vähitellen aukeava hyasintti, taustalla korkeintaan jokin tarkoin harkittu joululaulu, ei mitään liian pirteää, saati karmeita sovituksia aamun rauhaa rikkomaan.

Naapurista tulvahteli rappuun huumaavia leipomisen tuoksuja. Ehkä maustekakkua. Ja joulutorttuja. Sekä jotain veden kielelle herauttavaa suolaista. Myöhemmin iloisen rupattelun ääniä naurunremahduksilla höystettynä. Pikkujoulut, ehkäpä. Hän tunsi pistoksen, joka oli yhtä aikaa puoliksi kateellista kaihoa, puoliksi tyytyväisyyttä siitä, ettei itse tarvinnut tänä vuonna jaksaa monituisten kekkereiden hälyä ja hulabaloota. Hän soitti äidilleen sopiakseen joulun logistiikasta. Kuka tuo mitä, tulee milloin ja millä ja mihin. Koska kierretään naapureissa ja sukulaisissa, keneltä puuttuu vielä lahjat, ja milloin valmistetaan mitäkin syömisiä. Kumpikin huokaili luurinsa päässä hengästyttävää kiirettä, tietäen silti, ettei vaihtaisi kaikkea tulevaa tohinaa ja sen suunnittelua kuitenkaan mistään hinnasta pois. Sillä lopussa siinsivät kauniisti katetut pöydät, joulurauhan julistus riisipuuron ja sekametelisopan äärellä, likipitäen hiljaisuuden vallitessa tehty hautausmaavierailu kynttilöineen, hyvä ja lämmin mieli, läheisten kuulumisten virta, rakkaudella valitut muistamiset sekä ähkyn mahdollistavat

herkut ja – mikä parasta – täysin kiireetön, tunnelmallinen, joulupäivä.

Joulukalenterissa oli enää avaamatta jokunen luukku. Erilaisia eläimiä omissa joulukoohotuksissaan oli paljastunut jo kuvassa olevan maiseman täydeltä, ja Viisasten kirjakin joutunut jo toistamiseen näsän käsiin. The Grinch ja Holidaykin taasen katsottu, samoin lukuisia muita vähemmän ansiokkaita joulutunnelman tuojia, tai ehkä pikemminkin sen hyödyntäjiä. Päivän ohjelmassa oli kauan odotettu jouluostosreissu kummilapsen ja tämän vanhempien kanssa. Kaakaota Tuomaan markkinoilla ja loputon puhetulva päiväkodin tapahtumia ja joululahjatoiveita sikin sokin kerrottuina. Osuvia ja ihania käsityö- ja herkkulöytöjä, mutta ennen kaikkea halauksia, jotka saivat silmät kostumaan ja sydämessä läikähtelemään tunteita, joista jokaista hän ei edes halunnut tai uskaltanut kovin tarkoin tutkailla. Kaustisten lähdettyä runsaine pakaaseineen kotimatkalle, hän päätti vielä tehdä muutaman viimeisen kirjalöydön Kummisedästä. Kävellessään takaisinpäin Rautatieasemaa kohti, hän pysähtyi jo toistamiseen tänään Stockan jouluikkunan äärelle ja muisteli hymyillen sitä ihmetystä ja intoa, joilla pieni Kuura oli minuuttitolkulla löytänyt kuvaelmasta yhä uusia yksityiskohtia. Samassa hänen huomionsa kiinnitti jokin silmäkulmasta havaittu liikahdus. Katsahtaessaan vasemmalle hän näki jäniksiä - tuttuja jäniksiä tutun pipon reunassa. Ja kohta taas sen hymyn, joka sai hänet tuntemaan pientä huimausta. Kumpikin pysyi yhä vaiti, käänsi vain katseensa takaisin ikkunaan, josta heijastuivat satumetsän taustaa vasten heidän levenevät hymynsä. Takinhelman tasalla rystyset ja sormenpäät hipaisivat toisiaan. Hetkessä oli taikaa.

Elämä kuin elokuva: Kendrick Lamarin good kid, m.A.A.d. city 10 vuotta

Onlauantaiyöjoskus2010-luvullajaolenluikerrelluttieniahtaaltatanssilattialtayökerhonsohvalleistumaan.DJonjuuri vaihtamassakappalettajatuttusyntetisaattorinluomasointumattokeskeyttääedellisenkappaleenbassonpoljennan.

teksti: Ilari Mäkilä, kuva: Joel Muniz/Unsplash

“Hei tää on niin hyvä juomabiisi, otetaan huikka aina kun se sanoo drank!”, joku hihkaisee vierestäni. Vastustan kiusausta selittää henkilölle, että kappale on itseasiassa tilitys alkoholismista ja artistin pyrkimyksestä turruttaa hänen kokemansa psykologinen kärsimys. Klubilla soiva lyhennetty singleversio ei sisällä kolmatta säkeistöä, joka alkaa sanoin: “all I have in life is my new appetite for failure / and I got hunger pain that grow insane, tell me, do that sound familiar?”. Myöhemmin säkeistössä hän oksentaa liiallisesta juomisesta samalla, kun kaverit ympärillä nauravat: “as the window open I release everything that corrode inside of me / I see you jokin’, why you laugh? Don’t you feel bad? / I prob’ly sleep and never ever wake up, never ever wake up, never ever wake up”.

En kuitenkaan halua olla “se” tyyppi, joka kesken bileiden alkaa selittää kappaleen oikeaa tarkoitusta. Kappaleen sanoituksellisesta aiheesta huolimatta en voi kiistää, etteikö biisin säksättävät hi hatit, kick-rumpu kuvio ja eteerinen synariffi ole kuin tehty tanssilattialle. Helposti mukana hoilattava kertosäe ei ole myöskään sattumaa. Albumi, jolle tämä kappale kuuluu, on täynnä vastaavanlaisia polaarisia sommitelmia niin musiikillisesti, kuin lyyrisestikin. Aiemman tilanteen ironisuus palaa kuitenkin taas mieleeni, kun myöhemmin illalla viereisessä vessakopissa kuulen jonkun oksentavan.

Vuonna 2012 julkaistiin useampikin rap-albumi, jotka olivat genreä uudelleen määrittäviä joko tuotantotyyliensä tai sanoituksiensa puolesta. Tällaisia julkaisuja olivat esimerkiksi Killer Miken R.A.P. Music ja Death Gripsin The Money Store. Omasta mielestäni kuitenkin vaikuttavin ja myöhemmin erääksi henkilökohtaiseksi suosikikseni noussut albumi on Kendrick Lama-

rin good kid, m.A.A.d. city.

GKMC on omaelämänkerrallinen konseptialbumi, joka kertoo Kendrick Lamarin nuoruudesta Comptonissa, Kalifornian osavaltioon kuuluvassa kaupungissa. Levyn teemoja ovat muun muassa jengiväkivalta, rakkaus ja rakenteellinen rasismi. Kendrickin vaihtelevat intonaatiot, tavat taivuttaa sanoja ja henkilöhahmojen näkökulmasta räppääminen yhdistettynä kappaleiden välissä kuultaviin keskusteluihin, ja puhelinvastaaja viesteihin luovat immersiivisen ja elokuvamaisen kuuntelukokemuksen. Pelkästään levyn singlejä kuuntelemalla konseptimaisuus ei avaudu. Backseat Freestyle on yksi albumin tunnetuimpia kappaleita. Kappaleessa Kendrick räppää hyvinkin brassailevaan ja aggressiiviseen sävyyn siitä, kuinka hän janoaa rahaa, valtaa ja kunnioitusta. Irroitettuna muusta levystä kappale saattaa vaikuttaa artistin pinnalliselta prameilulta. Kappaleella on kuitenkin tärkeä rooli osana kokonaisuutta. Sitä edeltävä Bitch, Don’t Kill my Vibe on nykyhetken Kendrickin reflektio siitä, mitä kuuluisuus ja raha on aiheuttanut hänen mielenterveydelleen ja kuinka menestys itsessään ei tee ihmistä onnelliseksi. Kappale loppuu puhelinvastaajan äänitteeseen, jossa Kendrickin kaveri pyytää tätä freestyle-sessioon autonsa takapenkille, josta seuraavan kappaleen nimi juontuu.

Backseat Freestylen on takauma nuoren, ehkä noin 16-vuotiaan Kendrickin mielenmaisemasta. Kappaleen osittain koominenkin vulgaarius on kuin kylmä suihku edellisen kappaleen mietiskelevän, hieman unenomaisen tunnelmoinnin jälkeen. Kendrick viljelee polariteetteja pitkin levyä ja yksi näistä on Martin Luther King nuoremman ja OJ Simpsonin mainitseminen

kappaleessa, jossa Kendrick kertosäkeessä kertoo unelmoivansa, kuten King. Vapauden ja ihmisryhmien välisen tasa-arvon sijaan Kendrickin unelmat ovat kuitenkin itsekkäämpiä. Materiaalisen himon lisäksi kappaleessa kuvataan myös ylitse pursuavaa ja hallitsematonta seksuaalista himoa. Hän samaistuukin King:n sijaan enemmän Simpsoniin, joka tappoi ex-vaimonsa ja onnistui välttämään vankeustuomion.

Backseat Freestyle kontekstualisoi myös seuraavaa kappaletta, The Art of Peer Pressure. Kappale avaa sitä, mikä oikeastaan saa nuoren Kendrickin käyttäytymään edellisen kappaleen kuvailemalla tavalla. Kendrick mieltää olevansa “sober soul”, mutta ystäviensä kanssa hän sekakäyttää alkoholia ja huumeita. Hän on valmis myös väkivaltaan, vaikka jälleen mieltää itsensä rauhantekijäksi. Tämä on kuitenkin Kendrickin kaveriporukka, eikä vaihtoehtoja ole. Ryhmäpaine saa myös Kendrickin toisaalta kyseenalaistamaan minäkuvan ja tehtyjen tekojen suhdetta. Ehkä se, mitä Kendrick tekee kaveriporukassa, on lopulta määrittävä tekijä. Omassa mielessään hän voi pitää itseään minä hyvänsä, mutta jos teot eivät vastaa arvoja, ovatko arvot vain tekopyhyyttä?

Rakkaus on monisävyinen ja läpileikkaava teema levyllä. Levyn avaavalla kappaleella Sherane A.K.A. Master Splinter’s Daughter nuori Kendrick on matkalla tapaamaan tyttöä, jota hän on tapaillut kesälomansa ajan. Kendrick pohtii, johtaako suhde aikanaan avioliittoon. Toisaalta hän miettii, onko suhteessa todella kyse rakkaudesta vaiko himosta. Samalla Sheranen tapaamiseen liittyy myös pelkoa, sillä tyttö asuu alueella, jonka Kendrick tietää vaaralliseksi. Kappale loppuukin siihen, kun kaksi tummiin

pukeutunutta henkilöä viittoo Kendrickia pysäyttämään autonsa.

Myöhemmällä levyn kappaleella Poetic Justice, Kendrick purkaa tunteitaan rakkauskirjeen tapaan Sheranelle. Kappaleessa sämplätään Janet Jacksonin kappaletta Any Time, Any Place. Jackson näyttelee myös elokuvassa nimeltä Poetic Justice, jossa Jackson — vastanäyttelijänään Tupac Shakur — näyttelee naista, jonka poikaystävä kuolee jengiväkivallan seurauksena. Shakurin ja Jacksonin hahmojen kemia muistuttaa paljon Kendrickin ja Sheranen suhdetta. “A fatal attraction is common, and what we have common is pain”. Väkivalta on jatkuvasti läsnä Kendrickin ja Sheranen kanssakäymisessä. Kumpaakin heistä on jollain tavalla koskettanut jengiväkivallan aiheuttama kipu. Poetic Justice loppuu äänitteeseen, jossa levyn ensimmäisen kappaleen tummiin pukeutuneet henkilöt paljastuvat Sheranen serkuiksi. He alkavat tivaamaan Kendrickiltä mistä tämä on kotoisin, selvittääkseen onko Kendrickillä yhteyksiä kilpailevaan jengiin. Kuuntelija revitään herkästä rakkauden tunnustuksesta keskelle uhkaavaa ja mahdollisesti väkivaltaiseksi muuttuvaa tilannetta. Tämä on jälleen yksi esimerkki Kendrickin tavasta esittää elämänsä polarisaatiota kuulijalle.

Levyn päättävällä kappaleella Compton Kendrick julistaa lopulta myös rakkautta kotikaupunkiansa kohtaan. Vaikka kaupungilla on väkivaltainen ja se on myös osa sen todellisuutta, reaktiivisuuden sijaan Kendrick aktiivisesti juhlii Comptonin positiivisia asioita. Comptonista on tullut useita arvostettuja artisteja, kuten N.W.A. Kendrick kritisoi Yhdysvaltojen mediaa siitä, että N.W.A.:n kaltaisia kulttuurisia ikoneita juhlitaan mediassa samalla kun

Comptonin sosioekonomista realiteettia ei tunnusteta. Monille rodullistetuille nuorille miehille musiikki voi olla ainoa pakokeino ulos jengeistä ja väkivallasta. Rakenteellisen rasismin ja vankilateollisuuden luoman kompleksin myötä nuorten miesten tulevaisuus on synkkä, ellei heidän elämässään tapahdu jotain interventiota, joka tarjoaa heille vaihtoehdon. Kendrickille se oli musiikki ja usko, mutta suurin osa muusikon urasta unelmoivia ei tule koskaan pääsemään samaan asemaan kuin hän.

Comptonia edeltävä Real kuvaa Kendrickin uskoon tulemista symbolisella kasteella ja realisaatiolla siitä, että on tuhoon tuomittua tavoitella onnellisuutta ulkoisilla asioilla, jos itseään ei voi hyväksyä ja rakastaa. Kappaleen lopulla olevalla puhelinvastaaja äänitteellä Kendrickin isä neuvoo poikaansa olemaan toistamatta hänen tekemiään virheitä. Kuka tahansa voi valita jengielämän ja murhaamisen, mutta vastuunotto itsestä ja läheisistä mittaa todella ihmisyyttä erityisesti silloin, kun vaihtoehdot näyttävät ole-

van olemattomat.

Good kid, m.A.A.d. city teki Kendrick Lamarista maailmanlaajuisesti tunnetun ja kriitikoiden arvostaman artistin. Seuraava levy To Pimp a Butterfly sai suitsutusta aina Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamasta lähtien. Sitä seurannut Damn oli musiikinhistorian ensimmäinen Pulitzer-palkinnon voittanut ei jazz tai klassisen musiikin levytys. GKMC:n vaikutus oli kuitenkin myös merkittävä. Konseptialbumeita on aikaisemmin pidetty valkoisten amerikkalaisten ja brittiläisten rock-yhtyeiden leipälajina. Hip hop musiikkia ei ole aina nähty yhtä “älykkäänä” kuin muita musiikin genrejä. Kendrick Lamar osoitti GKMC:lla, että myös hip hop taipuu monitasoiseksi ja –ulotteiseksi konseptialbumiksi, josta löytää uusia sävyjä toistuvilla kuuntelukerroilla. Jotain kertoo se, että yksi maailman suurimmista ja vaikutusvaltaisimmista musiikkimedioista, Rolling Stone valitsi vuonna 2022 good kid, m.A.A.d city:n kaikkien aikojen parhaimmaksi konseptilevyksi.

kuva: Roger Cosby/Unsplash

Vuoteni Kehossa alkoi marraskuisena iltana Pitäjänmäessä, kun nautiskelin Silvian tekemiä joulutorttuja ja glögiä samalla jännittäen kokousta. Lähdin Silvian luota onnellisena ja helpottuneena sillä hallitus vaikutti aivan ihanalta ja oli tullut vielä ihan täyteen! Vanhana kunon bilehiirenä halusin tietysti tapahtumavastaavaksi, mutta onneksi sain myös Johannan ja Silvian jakamaan pestiä kanssani, niin saatiin monipuolista ohjelmaa vuoteen. Nella myi minulle myös tilavastaavan pestin, joka sopi vallan mainiosti, sillä sen myötä sain avaimet Kuppalaan ja Uudelle, eli luonnollisesti mahdollisuuden flexata kavereilleni joka välissä.

Tapahtumien järkkäily tuli luonnostaan minulle ja oli kiva päästä katsomaan kulisseihin miten kaikki valtsikan järjestökentässä toimii. Hallituksemme koki tapahtumantäytteisen vuoden ja pääsimme näyttämään kykymme erityisesti tarjoilujen saralla. Toinen toistaan herkullisemmat leivokset olivat esillä esimerkiksi syksyn leffaillassamme ja peli-illassa. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen se keväinen päivä, kun lähdimme muutaman hallitustoverin kanssa Itämerelle nauttimaan raikasta meri-ilmaa (ja täyttämään limuvarastoja), jonka jälkeen kiiruhdin lähes suoraan Rushiin Kehon ja Tason yhteiseen Excuun. Sinä päivänä pöhistiin! Keväällä järjestimme muutamat bileet, joista minulle unohtumattomin oli tietysti Euphoria-teemaiset. Sain näyttää niissä osaamistani erityisesti karkkishottien teon saralla. Ja kuinka voisinkaan unohtaa sitä keskiviikkoa, kun pääsin itse Barry Gillsin kanssa nauttimaan herkullista tonkkaviiniä Kehon ja henkilökunnan yhteisessä tapahtumassa Sivistyksellä. Letturakastajan kohokohta oli tietysti hallituksen viimeinen suuri ponnistus, eli synttärisitsit rakkaalle 31-vuotiaalle hallitukselle.

Vuoteen on mahtunut iloja, mutta myös turhautumista. Monet kerrat on tullut yömyöhään raahattua tölkkisäkkejä läpi keskustan Uuden roskiksille kuin mikäkin joulupukki tai kuurattua Kuppalan lattioita. Mutta tottahan se on, että parhaat tapahtumat ovat ne joita on itse järjestänyt ja toivottavasti myös muut ovat nauttineet! On ollut myös ihana päästä Kehon kautta tutustumaan moneen muuhun yhmuun ja suosittelen hallitustoimintaa tästäkin syystä kaikille! Vuosi rupeaa lähenemään loppuaan ja samoin tämän tapahtumavastaavan puhti. Silti voin sanoa, että lähden hallituksesta ainakin vapaana ja seksikkäänä. Ja ne painavat tölkkisäkit ovat pitäneet huolta, että Keho on myös vakaa ja terve.

Kiitos ja hyvästi Keho….ainakin toistaiseksi

VUOTENI KEHOSSA

k a t i w e l l i n g

Mielestäni Keho on tänä vuonna profiloitunut onnistuneesti moninaisten tapahtumiensa, bileidensä ja upeiden kotitekoisten tarjoilujensa kautta. Itse olen pysytellyt vähän taka-alalla tapahtumien järjestämisessä, joten en ota kunniaa mistään aiemmin luettelemastani.

Lempimuisto kuluneelta vuodelta on varmaan Euphoria-bileet. Ne olivat myös ekat bileet, jossa hyödynnettiin jo nyt patentoitua tekniikkaa muuttaa seinävalojen väriä värillisten muovitaskujen avulla. :D

Hallituksen osana toimiminen on ollut todella hauskaa ja palkitsevaa, ja sen myötä on syntynyt vuosikurssien välisiä ystävyyksiä.

Pakko myöntää, että fuksivuotena järjestöhommiin hakiessa suurin motivaattori oli pelko: fomo otti meikäläisen kuristusotteeseen, ja piirtelin yön hiljaisena tunteina mielessäni uhkakuvia siitä, kuinka kaveriton (järjestötoiminnasta saa kavereita <3) ja työtön (järjestötoiminta on hyvää CV:n täytettä <3) tulisin harmaassa tulevaisuudessa olemaan. Mulla ei ollut instaa, ja tiesin, että riski olla autuaan tietämätön tulevista tapahtumista oli todellinen – varsinkin jos on niin usein niin ulapalla kuin allekirjoittanut. Kun siis Rosa ja Janika ilmoittivat hakevansa Kehoon oli helppoa mennä mukana.

Me kolme ajateltiin, että meidän lisäksi Kehoon olisi ehkä pari muuta hakijaa. Noup! Meitä oli täysi hallitus (14!!), ja mikä oli aluksi tuntunut kivalta puuhastelulta tuntui äkkiä astetta vaativammalta. Toisaalta iso hallitus tarkoitti, että me oikeasti voitaisiin tehdä ja järjestää paljon asioita – ja mä voisin hillua mukana ympäristövastaavana. ”Ympäristövastaavuus voi oikeestaan olla vähän mitä sä haluut”, sano joku mulle joskus hallituksen alkuvaiheessa ja käytännössä se tarkottaa sitä, että ympäristövastaavana voi olla tekemättä mitään tai tehdä tosi paljon, ihan miten huvittaa ja jaksaa.

a r m i n e n e l i n a l a k k a l a

Alussa mä jaksoin. Mä väsäsin paintilla ”bring your own cup” -kuvia viestinnälle ja tilasin meille myytäväksi SLL:n norppamerkkejä, leivoin vegaanikeksejä, koitin kierrättää viemällä bileistä pulloja alepaan ja pahveja himaan. Kesän jälkeen mä aloin vaan olla mukana toiminnassa, rehellisesti sanottuna uhraamatta juurikaan ajatuksia sille, miten Keho voisi olla ympäristöystävällisempi. Vaan ehkä mä olin jo tehnyt oman osani. Seuraavat saa sit järkätä Kuppalaan kierrätysastiat.

Parhaimpia muistoja on ollut ne hetket, kun ollaan oltu tekemässä jotain mitä en ois ikinä ajatellu tekeväni ja kun mä oon tajunnu kuinka ihania ihmisiä mun hallituskumppanit on. Sillon kun mä ja Iris ollaan jälleen kerran hoidettu jotain hanttihomma yhdessä, kun mä ja Venla ollaan naurettu yhdessä jollain luennolla, kun Hellevi on sanonu jonku loistavan one linerin, kun Nella on vaan ollut Nella tai Havu on vaan ollut Havu. En nyt ala name chekkaamaan teitä kaikkia, koska meitä on neljätoista (14!!), mutta kiitos tasapuolisesti kaikille. Kaikkee hyvää ja lempeetä elämää<3 Rakkaudella, Elina

MITÄ SUN KANDILLE KUULUU?

- osa 2: tilannepäivitys

teksti: Hellevi Holopainen

Viime numerossa jäätiin kandiprosessissa jännittävään vaiheeseen, nimittäin valmistautumaan oman tutkimussuunnitelman esittämiseen. Ihan viimeistään tässä kohtaa on kirjoittajana syytä luopua minkäänasteisen neuvojenantoasetelman teeskentelemisestä, sillä muistoissani viime viikkojen yllä leijuu jonkinlainen syksyisen stressin ja uupumuksen usva, jonka keskellä olen räpiköinyt selviytymismoodissa dediksestä seuraavaan. Mikä ei toki välttämättä hirveästi poikkea normaalitilanteesta, mutta noin vatsahaavanvälttelymielessä ei ole ainakaan suositeltava elämäntapa matkittavaksi.

Hämärästi muistelen oman esitykseni menneen ihan hyvin, ja ettei se ollutkaan lainkaan niin kaameaa kuin olin ennalta kuvitellut. Paineen alla minulla on taipumus papattaa asiani hyvin nopeasti ja monotonisesti, nyt tein sitä täyden kymmenen minuutin edestä, mutta ainakaan kukaan ei nukahtanut ja joku taisi kysyä tarkentavan kysymyksenkin. Tietoisuus siitä, että ryhmä oli jo tuttu, samassa tilanteessa kuin itsekin, ja toisaalta itse puhui kerrankin asiasta, josta oikeasti tiesi jo useamman viikon perehtymisen edestä ja josta oli kiinnostunut, selvästi myös ehkäisi pakokauhua sisällön unohtamisesta. Melkein pelottavammalta tuntui opponoinnin ja seminaarin vetäjän kommenttien vastaanottaminen, huoli siitä, että omassa näkökulmassa oli pahoja aukkoja tai että omat ajatukset eivät välittyneet tolkullisina vastaanottajalle. Palautteen saaminen oli kuitenkin todella hedelmällistä, huomaamatta jääneitä tulokulmia ja lisäpohdintoja avaavaa, muttei liian kyseenalaistavaa ja ennen kaikkea hyvässä hengessä annettua. Perioditauko toi tähän

päälle kaivatun hetken huoata helpotuksesta.

Seuraavaksi kerraksi meillä oli yllättävänkin kimurantiksi osoittautunut tehtävänanto, nimittäin valmistella kysymys, johon vastaaja (jonka roolia seminaarin vetäjä esitti) ei voi vastata totuudenmukaisesti, muttei myöskään omassa kuvitteellisessa asemassaan ja tilanteessaan koskaan vastaisi ”en ymmärrä”, ”en tiedä” tai ”en kommentoi”. Tämä oli oikeastaan kiva kevennys koko projektiin. Oma kyhäelmän oli seuraavanlainen: Vastaaja on henkilö, joka ei usko tosirakkauteen ja kestäviin parisuhteisiin. Hän on kaasona parhaalle ystävälleen, joka hääpäivän aamuna hermostuneena valmistautuessaan kysyy vastaajalta, että uskoohan tämäkin varmasti, että morsian ja hänen puolisonsa tulevat elämään onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Viritelmästäni ehkä voi havainnoida, että vietin väliviikon tehokkaasti kipeänä ja älyllisesti rakentavia elokuvia katsellen. Vaikka moninaisen mielikuvituksellisia olivat muidenkin

keksinnöt. Haastattelun tekemiseen, joka oli päivän teema, oma tuotokseni ei tosin kuitenkaan soveltunut esimerkiksi. Haastattelu ei oman tutkielmani kohdalla ollut ajankohtainen kysymys, mutta sen sijaan tällä tapaamisella lähestyviksi konkretisoituneet määräajat kyllä aiheuttivat hetkellistä hengenahdistusta. Kotitehtävät eivät suinkaan päättyneet yllä mainittuun aivopähkinään, vaan seuraaville kahdelle viikolle oli varattu melko työläät harjoitukset argumentaatiosta ja tutkielman rakenteesta. Nämä molemmat ilmensivät jälleen sitä todellisuutta, että kandiseminaari on tosiaan oma erillinen kurssikokonaisuutensa, jonka suoritukseen on tienattava neljä opintopistettä, ei pelkästään alusta lopputyön työstämiseen.

Vertailevan argumentaatioanalyysin laatiminen kahdesta tieteellisestä artikkelista sekä kahden aikaisemman kandintutkielman analysointi ja perusteltu arvosteleminen veivät tehokkaasti mehut jaksaa työstää ohessa omaa tutkielmaa. Kolmen sivun edestä omaa kirjallisuuskatsausta oli kuitenkin palautettava liki välittömästi jälkimmäisen kotitehtävän perään. Vaikka tässä kohtaa olo tuntuikin vähän ryytyneeltä ja saattoi kyseenalaistaa, eikö kotitehtäville ja niiden aiheille olisi ollut paremmin aikaa varhaisemmassa vaiheessa seminaarirupeamaa, toisaalta ainakin tässä kohtaa läpikäytyinä ne olivat tuoreimmassa muistissa ja parhaat opit helpoimmin siirrettävissä omaan työskentelyyn. Samalla vanhojen kandien tutkailu poisti painetta pahimmalta täydellisyydentavoittelulta havainnollistaessaan realistisia odotuksia.

tulevine osineen, asetteluineen ja kokonaisargumentaation tiivistyksineen aikaansai sydämentykytyksiä, mutta kuten aiemminkin joidenkin tehtävien kohdalla, todelliset vaatimukset olivat lievemmät kuin mitä tiukasti kriteerilistaa lukemalla ensin vaikutti. Lisäksi tämän tekeleen tulisi lopulta lukemaan vain oma opponentti, seminaarin vetäjä lukisi ja kommentoisi vasta juuri ennen joulua palautettavaa versiota. Viimeisellä viikolla ennen esitelmäkertojen alkamista läpikäytiin HOPS-kysymyksiä, maisterivaiheeseen siirtymistä ja kaikkia mahdollisia tutkielmasta ja opinnoista pohdituttamaan jääneitä seikkoja sekä varmisteltiin, että itse kukin on seminaarin kuluessa suorittanut sen äidinkieleen vaaditun LIB-200-tiedonhankintakurssin… Eniten useimpia meistä vielä mietityttivät hyvinkin käytännönläheiset seikat muun muassa arvostelu- ja valmistumisaikataulusta muotokysymyksiin pituudesta ja oikeista pisteen paikoista lähtien. Näistä yllättävän moni tuntui olevan taattuun valtsikatyyliin vailla aivan ehdottomia sääntöjä ja tapauskohtaisen tulkinnan varassa. Kiinnostavin ”pikkuseikka” ilmeni melkeinpä sivulauseessa, nimittäin se, ettei tammikuun 8. päivän DL olekaan aidosti mikään ehdoton ja pakollinen, jonka jälkeen sakkoa alkaisi juosta, vaan vain suosituspäivä. Oikeasti lopullisen version tutkielmastaan voikin palauttaa silloin, kun se tuntuu itsestä valmiilta. Vaikka toki tämä tieto tuntui huojentavalta ja tarkoittaa, ettei joululoma välttämättä olekaan täysin

kandin valtaama, levisi sisimpääni samalla pieni huolenjyvä. Tiukat deadlinet nimittäin toimivat minulle, kirjoitan tehokkaimmin, tuotteliaimmin ja terävimmin (tietty myös pinna kireällä, itseäni viivyttelystä sättien ja stressitasot katossa) niiden alla. Kurssin tähänastinen muutama välidedis on pakottanut ainakin tätä prokrastinoinnin mestaria edistämään työtään asteittain ihan konkreettisesti, eikä vain mielen pohjalla. Ilman ehdotonta palautuspäivää tekstiään voi myös vielä muuttaa ja hioa loputtomiin, lisäillä ja vatvoa, kunnes koherenssi kärsii. Mistä sitä tietää olevansa valmis? Tai voi kyllä olla, että hommaan on jo lopulta niin kyllästynyt, että siitä haluaa päästä eroon, oli tyytyväinen tai ei.

ni. Lopultahan määrä ei tarvitse kuin noin tuplata, ja se tuskin muodostuu ongelmaksi. Enemmän kyseenalaistan kandintyön kuuden opintopisteen laajuuden. 162 tuntia jää nimittäin arvioni mukaan huomattavan kauas koko projektin vaatimasta todellisesta työmäärästä.

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt jo kuulla seitsemän huikeaa seminaariesitelmää, osa vielä vähän suuntaa hakevampia, osa jo pitkälle viedyn ehyitä ja johdonmukaisuudessaan kateutta herättäviä, kaikki kuitenkin omaperäisiä ja mielenkiintoisia. Oma vuoroni opponoida on tuoreeltaan takana. Rakentavien ja hyödyllisten suullisten kommenttien ja pohdintojen antaminen

Minikandin palautuksen alla vertaistuki toimi eikä sisäisessä kaaoksessa tuntenut olevansa yksin. Vaikka monesti tuntui, ettei itse enää tiennyt, minne oma argumentaatio oli matkalla, jos minnekään, niin auttoi tietää, etteivät muidenkaan tiekartat olleet vielä aukottomia.

Jo esitellystä tutkimussuunnitelmasta ja palautetusta kirjallisuuskatsauksen pätkästä sai hyvän pohjan työn aloittamiselle, ja mielen syövereistä taasen purettua argumenttinsa kulun ja väliotsikot sekä lyhennetyt purut siitä, mitä kunkin alle kuvittelee olevan tulossa. Vaikka oma työ tuntui tökkivän ja olevan vielä pitkälti vaiheessa, siitä puuttuvan paljon pureksimatonta ja olennaiseen tiivistämätöntä tausta-aineistoa ja teoriaa, hahmottui siinä jo ainakin itselle jonkinlainen punainen lanka, ajatus siitä, mitä aikoi ja halusi työllään sanoa. Hankalimmalta tuntui oman alkuperäisaineiston käsittely, diskurssianalyysin selkeä ja perusteltu toteuttaminen, jonka äärellä tunnen itseni vielä valmistautumattomaksi ja kyvyttömäksi, mutta jostakin sitä on vain aloitettava. Kymmenen sivua syntyi tuskalla, osa siitäkin hataraa, mutta koen sen jo hyväksi lähdöksi lopulliseen kandii-

tiiviisti oli yllättävän hankalaa, vaikka tai koska pohjamateriaali oli toisaalta runsasta ja etenemissuunnaltaan tiedossa, toisaalta vielä merkittävästi työn alla. Oma esitysvuoroni koittaa viimeisellä tapaamiskerralla ennen joululomaa. Aluksi oli helpottava ajatus, että esitysvaiheeseen pääsemisellä ei ole kiire, mutta toisaalta tunnen yhä kasvavaa painetta siitä, että työni pitäisi olla siiheksi jo todella kattavaan pisteeseen saakka laadittu. Jotenkin mystisesti olen ilmeisesti välittänyt signaalia, että tiedän, mitä teen, että ajatusprosessini on ”valmiihko”. Toivottavasti tämä ei kerro torjuvasta kyvyttömyydestä ottaa vastaan kommentteja ja palautetta, kehittää työtäni ja paikata sen puutteita. Yksi huolistani nimittäin on, että minulla on ollut liian vahva ajatushahmotelma alusta saakka, visio, joka ohjaa löydöksiäni.

kuva: Pixabay

Toistelen itselleni tämän tästä, että kaikki menee kyllä hyvin, ja useimmiten uskonkin vakuuttelujani. Useasti hukassa olemisen tunne ja moninaiset epävarmuudet valtaavat kuitenkin alaa. Monesti tuntuu, että hukun aiheeseeni ja siitä jo olemassa olevan materiaalin runsauteen, kyseenalaistan ymmärrykseni, saati kykyni soveltaa teorioita ja diskurssianalyysia, saati osaamiseni ja oikeuteni kirjoittaa ”oikeasta” aiheesta jotakin muka uutta tai edes omintakeista. Huonoina hetkinä kirjoitukseni tuntuu työläältä, käsiin hajoavalta, väistämättä vajavaiselta ja yksiulotteiselta pintaraapaisulta, toisten työn synteesiltä, riittäviä perusteita ja punaista lankaa vailla olevalta huijaukselta, joka ei koskaan voi valmistua sellaisena kuin sen haluaisin olevan, ja joka tulee vääjäämättä olemaan pettymys vähintäänkin itselle ja ohjaajalle sekä kaikille muille, joita harhoissani luulen sen kiinnostavan. Ei ehkä siis ihme, että on helpompaa ja houkuttelevampaa kirjoittaa kandin kirjoittamisesta sen sijaan että kirjoittaisi kandia. Kuitenkin tuon kaiken lomaan osuu oivalluksen ja löydön hetkiä, täydellisiä lähteitä, kohdilleen loksahtavia sanavalintoja ja kirjoittamisen flow-tiloja, jolloin niin argumentaatio kuin kokonaisuus käyvät järkeen, tuntuvat saavuttavan jotakin tuoretta ja omaa, ja onnellinen loppu häämöttää. Hyvä siitä tulee – jonakin päivänä.

minut ja sinut, rakas ystävä, on luotu tänne olemaan juuri tällaisia kuin olemme ei meidän tule muuttua muita varten, kuin ei taiteenkaan tule muuttua katsojaansa varten meille on suotu vapaus niin olla, kuin luoda mitä tahansa, jotta saisimme täyttää sisimpämme mahdollisuus luoda taidetta oikeus luoda hyvää minut ja sinut, rakas ystävä, on luotu luomaan

runo: Helmiina Humala

PÄÄTOIMITUS SUOSITTELEE

Tunnustan heti tähän alkuun, että alkuperäisenä tarkoituksenani oli suositella teille syväluotaavan arvostelun myötä jotakin kirjaa. Uskoin tavoitteen toteutumiseen liki viime metreille saakka, kunnes viimein oli taivuttava sen todellisuuden edessä, että olen tämän periodin kuluessa lukenut ehkäpä 40 sivun edestä jotakin muuta kuin opiskeluun liittyvää. Siitä ei ihan kirja-arvostelun aineksiksi ole. Niinpä näin oman riekaleisen keskittymiskykyni ääreltä suosittelen teillekin ihan vain antaumuksellista levosta ja rauhasta, jouluelokuvista ja herkuista sekä jopa rasittavista sukulaiskohtaamisista nauttimista – lomahenkeä itselle iloa tuottavimmalla toteutuksella!

Mikäli uuden vuoden koittaessa taas tarmoa ja puhtia riittää – etenkin, jos olette listaamisesta ja tilastoista innostuvia ihmisiä, kuten minä – suositan Helmet-lukuhaasteeseen tarttumista. Ei suoritusmentaliteetilla, vaan inspiraationa, monipuolistajana ja havaintojen lähteenä, mitä omiin lukutottumuksiin tulee. Haasteen Facebook-ryhmä tarjoaa mahdollisuuden kiivaaseenkin kirjallisuuskeskusteluun ja kirjalöytöihin, kun taas projektia varten luotuja exceleitä täyttämällä voi tuottaa kirjojenkahluustaan lukudataa ja kaavioita, mikäli mielii. Itse en ole varmaan minään vuonna saanut haastetta kuin puoliksi kasaan, mutta kohtien täyttämisen pohdiskelu ja suunnittelu on aina yhtä kutkuttavaa, ja vuodenvaihteessa toteuttamani haasteen summaaminen kirvoittaa muistelemaan vuoden lukukokemusten huippuja sekä rakkaimpia hahmoja. Vaikka varsinaista perusteltua teossuositusta minulta ei tällä kertaa irronnutkaan, niin uskallan silti ehdottaa itse kullekin kokeiltavaksi omaa vuoden top3stani:

Kirk Wallace Johnson – Sulkavaras

Toshikazu Kawaguchi – Before the Coffee Gets Cold Ocean Vuong – Lyhyt maallinen loistomme

hellevi minea

Näin uuden vuoden kynnyksellä suositukseni on kuluneen vuoden reflektointi, ei sellaisena “nämä kaikki menivät päin helvettiä” -listauksena vaan rehellisenä pohdintana siitä, mitä kaikkea vuoteen on mahtunut niin hyvässä kuin pahassa. Ainakin allekirjoittaneella on tyypillistä painaa menemään niin kovassa putkessa, ettei menneistä kuukausista muista mitään, ellei muistelulle suo tilaa. Reflektoinnille on suotavaa omistaa vaikka kävelylenkki, muutama päiväkirjansivu tai tunnin purkusessio ystävän kanssa. Vaikka vuosi 2022 olisi ollut sinulle surkea, on se vähintäänkin antanut jotain opittavaa, ehkä onnistumisiakin (pienetkin voitot on voittoja!!!!). Nyt on hyvä hetki antaa itselleen tunnustusta lukuisista selätetyistä haasteista ja toisaalta myös antaa anteeksi kaikenlainen keskeneräisyys, jos arkinen suossa tarpominen ei ole vielä ottanut loppuakseen. Summa summarum: päästä vanhasta irti, niin on uudelle tilaa! Lempeää loppuvuotta <3

Ps. Lisäksi suosittelen appelsiinien ostamista, ne on sesongissa ja superhyviä!!