Issuu

K E H OT U S

KAIKILLE KEHOILLE

SUOMEN ASEKAUPAT ISRAELIIN

ENNAKKOLUULO EI OLE MIELIPIDE

KEHOTUS 1/2017

sisältö

04 12

20 24

Barrikadeilla: Samanarvoisten Suomi -verkkogalleria

Kaksi kautta

Pääkirjoitus

16 Taistelussa testatut

Kehotus 3/17 Julkaisija: Keho ry, Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen ainejärjestö Yhteystiedot: kehotuslehti@gmail.com

KEHOTUS 1/2017

Päätoimitus: Erika Paakkinen Saana Hokkanen Santeri Ruonavaara Kirjoittajat: Aili Pyhälä Assi Pakarinen German Torres O. Elias Anttila Erika Paakkinen Ilmari Huotari Johanna Virtanen

Ennakkoluulo ei ole mielipide

30 Post-developmentalism for the unethical

Markus Kröger Saana Hokkanen Santeri Ruonavaara Tuuli Orasmaa

Taitto: Saana Hokkanen Kuvitus: Jasmin Rautakorpi Päätoimituksen valokuvat: Anu Rantonen Paino: Picaset Oy

PÄÄKIRJOITUS

ITSENÄISYYS – ITSESTÄÄNSELVYYS? Teksti: Erika Paakkinen

ataloniassa järjestettiin lokakuun ensimmäisenä päivänä kansanäänestys itsenäisyydestä. Samana päivänä poistin Facebook-kavereistani espanjalaisen kielikurssikaverini kymmenen vuoden takaa. Olin tiennyt hänen vastustavan Espanjan valtiottomien kansojen itsenäisyysliikehdintää ja aikoinaan ajautunut hänen kanssaan pienimuotoiseen väittelyyn aiheesta, mutta tällä kertaa somepäivitys meni liian pitkälle: hän piti kansanäänestyspäivän poliisiväkivaltaa oikeutettuna, sillä äänestäjät olivat toimineet perustuslain vastaisesti. Päivitys huipentui liehuviin lippuihin ja virtuaaliseen eläköön-huutoon Espanjan puolesta. Keskushallinto peräänkuuluttaa Espanjan yhtenäisyyttä käymällä väkivalloin muiden kansojen rauhanomaisten poliittisten pyrkimysten kimppuun. Katalonia ja pääjutussa käsiteltävä Palestiina taas ovat malliesimerkkejä siitä, kuinka kaikki nationalismi ei ole änkyränationalismia. Kansoilla, joilla ei ole omaa valtiota, ei ole tämän myötä myöskään edellytyksiä puuttua muiden kansojen itsemääräämisoikeuteen; heidän nationalismiinsa ei siis kuulu muiden nationalismien kieltämistä. Erilaisten nationalismien välille on mahdollista luoda, toki karkea ja kärjistävä, mutta suuntaa-antava, kahtiajako imperialistiseen nationalismiin ja altavastaajanationalismiin. Toinen kaverini, tällä kertaa englantilainen, oli hiljattain Helsingissä käymässä. Toteutin kuuliaisesti turistioppaan roolia, ja selostin kaupungilla näyttävässä roolissa olevasta Suomi 100-teemasta. Hänen vastauksensa oli nuiva: ”Wohoo, nationalism!” Jaamme hänen kanssaan pitkälti samankaltaisen arvopohjan, mutta tämän kommentin jälkeen jäin pohtimaan, kuinka helppoa hänen englantilaisena

on sanoutua irti nationalismista ja pitää sitä menneiden aikojen hömpötyksenä. Valitettavasti sin fronteras -yhteiskunta on kuitenkin hyvin kaukainen utopia, ja vaikka kuinka tavoittelisi post-nationalistista maailmaa, kommentit eivät ole olemassa tyhjiössä. Niiden, joiden kotimaat sortavat tai ovat lähihistoriassa sortaneet pieniä altavastaajanationalismeja, tulisi olla erityisen varovaisia. Baskiystäväni taas on kertonut, että hänen asuessaan ulkomailla ihmiset ovat ihmetelleet sitä, kuinka usein ja vahvasti hän tuo esiin baski-identiteettiään. Monille eurooppalaisille kansoille, joille oman kansan itsenäisyys on itsestäänselvyys, tämä ilmeisesti tuntuu omituiselta. Kataloniassa, Baskimaassa tai Palestiinassa nationalismin ohittaminen englantilaisen ystäväni tapaan ylenkatsovalla olankohautuksella menneiden aikojen ideologiaksi ei yksinkertaisesti onnistu. Siellä nationalismi on päivittäistä, päivänpolttavaa, käsinkosketeltavaa. Facebook-kaverin poistamisen kaltaisella pienen ihmisen someaktivismilla tuskin mikään muuttuu. Toisaalta, kenties hänen kavereissaan on useampia kaltaisiani, joille tällaisen päivityksen jälkeen edes Facebook-kaveruuden edellytykset eivät enää täyty. Toivonkin siis, että hänen sosiaalisen median tileilleen käy kuten Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle erään puoluejohtajan lausuttua lähimmäisenrakkautta ja kristillistä anteeksiantoa tihkuvia lausahduksia vähemmistöistä. Toivon myös, että kielikurssikaverini tapauksessa kyseinen hypoteettinen joukkopako aiheuttaisi edes pientä itsekritiikkiä tai yritystä nähdä tilanne myös katalonialaisten – ja baskien, skottien ja kurdien, vain joitakin mainitakseni – näkökulmasta.

KEHOTUS 1/2017

Robert Chambers

Nutritionists take care to plan To do their surveys when they can be sure the weather’s fine and dry, the harvest in, food intake high. Then students seeking PhDs Believe that everyone agrees that rains don’t do for rural study – suits get wet and shoes get muddy. And bureaucrats, that urban type, wait prudently till crops are ripe, before they venture to the field to put their question: ‘What’s the yield?’ The international experts’ flights have other seasons; winter nights In London, Washington and Rome are what drive them, in flocks, from home. And northern academics too are seasonal in their global view For they are found in third world nations mainly during long vacations.

KEHOTUS 1/2017

AJANKOHTAISTA Teksti: Santeri Ruonavaara

KEHOSSA

ehitysmaatutkimuksen oppiainejärjestö Kehitysmaatiedon opiskelijat ry, tuttavallisemmin Keho, täytti tänä vuonna 26 vuotta. Kehotuksen toimituksen läpikäymän historiallis-arkeologisen aineiston mukaan Kehon äitimuori Kehitysmaanstituutin kärvistellessä synnytystuskissaan, tapahtui merkkivuonna 1991 muun muassa seuraavaa: Suomi liittyi Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksen (CERN) jäseneksi, YK:n turvaneuvosto tuomitsi yksimielisesti Israelin väkivallan Palestiinaa kohtaan (pitkälle on vuodesta 1991 päästy), Rovaniemen kihlakunnanoikeus tuomitsi vuonna 1989 konkurssin tehneen Poro ja Riista Oy:n toimitusjohtajan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen sekä sakkoihin ja korvauksiin jatketusta törkeästä veropetoksesta ja väärennyksistä, Kummelin ensimmäinen jakso, ns. pilotti, ilostutti suomalaista tv-yleisöä, asianajaja ja pyhimys Matti Wuori valittiin Greenpeacen johtoon, laulaja Ed Sheeran ja videobloggaaja Eetu ”Eeddspeaks” Pesonen syntyivät, Metropoliitta Bartolomeos I valittiin yksimielisesti uudeksi Konstantinopolin ja Uuden Rooman Arkkipiispaksi sekä Ekumeeniseksi Patriarkaksi, jäämies Özin ruho löytyi pahoin paleltuneena ja ainakin Liettua, Georgia, Kroatia, Slovenia, Viro, Latvia, Venäjä (?), Ukraina, Valko-Venäjä, Moldova, Azerbaidzhan, Kirgisia, Uzbekistan, Tadzikistan, Armenia ja Turkmenistan itsenäistyivät.

YLIOPISTOLLA

rasilian entinen presidentti Dilma Rousseff vieraili syyskuun lopussa Helsingin yliopistolla. Tuttavallisemmin Dilmana Brasiliassa tunnettua Rousseffia vastaan nostettiin virkarikossyyte vuoden 2016 keväällä, ja hänet pantiin viralta Brasiliassa saman vuoden elokuussa. Entisen preisdentin kohtelu on ollut kiistanalaista, kriitikoiden mukaan kyseessä oli parlamentaarinen vallankaappaus. Prosessi sekoittui maassa samoihin aikoihin käynnistettyyn (katso: Kehotus 2/2017) korruption vastaiseen, Autopesulaksi nimettyyn poliittis-oikeudelliseen operaation. Ylen haastattelussa Latinalaisen Amerikan asiantuntija Teivo Teivaisen mukaan Dilmaa kuitenkin yleisesti pidetään edeltäjiään puhtoisempana poliitikkona, ja Dilman kannattajat näkevät korruptiota vastaan kamppailleen Dilman joutuneen korruptiosta syytettyjen ja vangittujen tahojen ajojahdin kohteeksi. Rousseff käsitteli puheessaan omaa näkemystään virallepanon juurisyistä. ”Dilmalla itsellään on tarjota muutama selitys viraltapanoon. Ensinnäkin häntä oli helppo vähätellä hänen sukupuolensa takia. Toisekseen entinen hallituskumppani, Michel Temerin johtama keskustaoikeistolainen PMDB-puolue halusi syöstä hänet vallasta estääkseen korruptiotutkinnan kohdistumisen omiin jäseniinsä. Kolmanneksi vastustajat halusivat tuoda Brasiliaan uusliberalistista, eli yksityistämistä, kulukuria ja vapaakauppaa edistävää talouspolitiikkaa, mutta eivät olleet onnistuneet voittamaan politiikalleen tarpeeksi tukea vaaleissa. ” Lähde: Helsingin Sanomat

KEHOTUS 1/2017

AJANKOHTAISTA

SUOMESSA

petusministeri Sanni Grahn-Laasosen käynnistämä selvitys tai visiointi korkeakoulujen tulevaisuudesta on loppusuoralla. Opetusministeriön selvitystyön perusteella eduskunnan käsiteltäväksi ollaan sorvaamassa yliopistolain muutosehdotusta. Uusi laki purkaisi nykyisen niin sanotun duaalimallin eli mallin, jossa korkeakoulujärjestelmä koostuu erillisistä ammattikorkeakouluista ja yliopistoista. Uudessa mallissa yliopistoja ja ammattikorkeakouluja säätelisi nykyisten erillisten lakien sijasta sama laki. Ministeriön mukaan siirtymä uuden hahmoteltavan lain mukaiseen maailmaan ei kuitenkaan tarkoittaisi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen lakkauttamista sinällään, nämä kun muodostaisivat yksittäisen oikeushenkilön, jonka ”sisällä” voisi suorittaa molempia tutkintoja. Ministeri Laasosen mukaan valmisteluun olisi hyvä suhtautua maltillisesti. ”Jos yhdessä korkeakoulujen kanssa päädytään siihen, että korkeakoulujärjestelmän uudistumista, koulutustason nostamista ja tutkimuksen laatua parhaiten edistetään yhteisellä korkeakoululailla, en näe estettä sille, että vähintäänkin valmistelu käynnistetään jo tällä hallituskaudella. Painotan kuitenkin, että visiotyö on kesken – kenenkään ei tarvitse nyt kiirehtiä sitä tyrmäämään.” Lähde: Helsingin Sanomat

MAAILMALLA

lokuun alussa Keniassa järjestettiin presidentinvaalit. Vaalien alla maassa tunnelma oli monin paikoin levoton, etniset jännitteet kireitä ja äänestysjärjestelmän uudistuksen suunnittelija Chris Msandon murha kohahdutti. Itse vaaleja ajatellen istuvan presidentin Uhuru Kenyattan valtakoalition asemaa pidettiin vankkana voimakkaasta oppositiosta huolimatta. Tutkija Sirkku Hellsten arvioi Ylen Ykkösaamussa seuraavasti: “Jos vaalit olisivat vapaat ja oikeudenmukaiset, äänet menisivät hyvin tasan.” Vähemmän yllättäen Kenyatta julistettiinkin vaalien voittajana jatkokaudelle opposition pitäessä meteliään. Kenian korkein oikeus tiputti kuitenkin pommin muutamaa viikkoa myöhemmin ja mitätöi vaalien tuloksen. Ratkaisua voi pitää historiallisena, itsenäisen Afrikan historiassa minkään maan oikeuslaitos ei ole aiemmin tehnyt vastaavaa. Kansalaisten yllättyneisyyttä lisäsi myös se, että edellisten vaalien aikaan oppositio niin ikään syytti Kenyattan voittaneen vilpillä, mutta syytöksestä ja vaateista ei seurannut muutoksia. Nyt kritiikin kohteena ovat olleet Kenyattan rintaman lisäksi sähköisen vaalijärjestelmän toimivuus ja kansainväliset vaalitarkkailijat. Erityisesti myrskyn silmään on joutunut vaalitarkkailua johtanut Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri John Kerry. Huolimatta demokratian pienestä voitosta, Keniassa odotellaan uusia vaaleja 60 päivän sisällä mitätöimispäätöksestä sekavissa tunnelmissa. Mitätöinnin jälkeen etnisten jännitteiden pelätään kiristyvän ja poliittisen ilmapiirin tulehtuvan entisestään. Uusintavaalienkaan luotettavuudesta ei ole takeita. Lähde: Ykkösaamu (Yle Areena) ja The Ulkopolitist

KEHOTUS 1/2017

HALLITUSPALSTA

Terveiset hallitukselta

KEHOTUS 1/2017

Ilmari Huotari, puheenjohtaja

yksy 2017. Yhmu, Keho, Kannu. Mistä sitä aloittaisi? Alkanut lukuvuosi on ollut erikoislaatuinen varmasti kaikille järjestötoimijoille Valtsikassa ja Keho ei tässä tapauksessa ole poikkeus. Aikaisemman kymmenen Kehitysmaatutkimuksen fuksin sijaan YHMU:un on rantautunut noin sata uutta opiskelijaa, mukaanlukien maisterifuksit. Hallituksen näkökulmasta tämä on tuonut tullessaan suuren määrän muutoksia päiväjärjestykseen. Ensinnäkin tapahtumat ovat olleet suurempia ja osallistujamäärät sellaisia, mitä Keho ei ikinä olisi voinut kuvitella. Tapahtumien kokoluokan muuttuminen on pakottanut järjestäjät huomioimaan erilaisia asioita, kuin aikaisemmin. Osallistujien turvallisuuteen on kiinnitetty tänä syksynä erityistä huomiota, mistä varmasti näkyvin osa on Kannunvalajienkin lanseeraama ”turvallisuusyhteyshenkiö”. Tämä on saanut toivotun vastaanoton sekä fukseilta että vanhemmilta opiskelijoilta. Onhan se kieltämättä mukava ajatus, että pikkutunneillekin venyvissä tapahtumissa on joku rationaaliseen ajatteluun kykenevä henkilö paikalla. Muutokset ovat myös herättäneet kysymyksiä siitä, miten Valtsikan järjestökenttä tulee muuttumaan uusien koulutusohjelmien vaikutuksesta. Mikä on perinteisten ainejärjestöjen rooli? Perustetaanko uusien koulutusohjelmien opiskelijoille omat järjestöt? Kuka, miten, milloin? Itselläni ei ole käytössä sellaista kristallipalloa, joka kertoisi tarkalleen, mitä tulevina vuosina tulee tapahtumaan, mutta kaino toiveeni olisi, että vanhoille järjestöille löytyisi oma paikkansa vielä jatkossakin. Nyt, kun vanhat pääaineet eivät enää saa ”omia” fukseja suoraan, yksi vaihtoehto olisi, että jo olemassaolevat ainejärjestöt siirtyisivät palvelemaan vanhempien opiskelijoiden tarpeita eräänlaisina maisterijärjestöinä. Tämä tarkoittaisi enemmän työelämään, opintoihin ja edunvalvontaan liittyviä tehtäviä ja vähemmän juomien kantamista keskellä yötä Kuppalasta Uudelle Ylioppilastalolle. Maisterivaiheen opiskelijoita usein alkaa kiinnostaa yhä enemmän opiskelujen jälkeisen elämän tarkastelu ja eri vaihtoehtojen kartoittaminen. Tuollaisten asioiden yksin pohtiminen ja vaihtoehdoista itse selvän ottaminen voi olla hankalaa ja ajoittain hyvinkin raskasta. Tässä voisi pääosin maisteriopiskelijoista koostuva hallitus tarjota erinomaisen väylän mm. erilaisten työelämätapahtumien muodossa parempaan ymmärrykseen valmistumisen jälkeisen elämän järjestämisestä. Kaikkia ei toki välttämättä työelämä vielä maisterivaiheessakaan kiinnosta, vaan fokus voi olla vielä täysillä opiskelussa ja opintovastaavan rooli hallituksessa voi olla nähdäkseni kasvamaan päin. Toki vain aika näyttää sen, mihin suuntaan toiminta lähtee etenemään ja sen, löytyykö vanhemmista opiskelijoista riittävästi kiinnostuneita toiminnan pyörittämiseen. Ymmärrämme, että tuo vaihe elämässä saattaa olla hyvinkin kiireinen ja niin monella ei ehkä ole aikaa muulle kuin opiskelulle ja mahdollisille palkkatöille. Tämän takia teimme kesän aikana Kehon sääntöihin muutoksen, joka vähentää pakollisten jäsenten määrää Kehon hallituksessa. Tulevaisuudessa pakollisia pestejä ovat puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, sihteeri, taloudenhoitaja ja opintovastaava. Tämän lisäksi hallitukseen valitaan 0-10 hallituksen jäsentä sekä 0-4 varajäsentä. YHMU tulee saamaan oman järjestönsä hieman myöhemmin, mutta asia laitetaan liikkeelle jo lokakuun puolella organisoimalla todennäköisesti pääosin fukseista koostuva YHMU-toimikunta, jonka tehtävänä perustaa lopulta järjestö, tottakai erilaisten virkistystapahtumien järjestämisen lisäksi. Toimikunta tulee olemaan avoin toki myös vanhemmille opiskelijoille.

ESITTELYSSÄ

MARKUS KRÖGER apulaisprofessori, kehitysmaatutkimus

Aloitin yliopisto-opinnot kauppakorkeakoulussa, mutta huomasin varsin pian olevani kiinnostunut taloudesta vain yhtenä yhteiskunnan osa-alueena sen sijaan, että haluaisin opiskella juuri bisnestä jokaisella kurssilla. Kansainvälisen bisneksen opiskelujen jälkeen siirryin ilolla yliopiston puolelle, jossa opiskelin laajasti eri aineita. Tykästyin Latinalaisen Amerikan tutkimukseen, koska siinä alueeseen liittyviä asioita luettiin monialaisesti. Se oli myös pääaine kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen maisteriohjelmassa, johon tahdoin. Vuosi Etelä-Amerikassa avasi silmät eriarvoisuudelle ja yhteiskunnallisille ongelmille sekä liikkeille, jotka yrittävät näitä ratkaista: Slummien ja maaseudun kurjuuden näkeminen toi aivan uudenlaisen ymmärryksen, jollaista ei olisi voinut saavuttaa Suomessa. Maisteriksi valmistuessani tein harjoitteluja ja olin erilaisissa Etelä-Amerikan maaseudun kehitykseen ja metsien asukkaiden oikeuksiin liittyvissä kehitysyhteistyötehtävissä. Olisin varmaan jäänyt niihin hommiin Amazonille, jollen olisi päässyt tutkijakoulutettavaksi Amerikkojen tutkimuksen tutkijakouluun. Muutama vuosi vierähti Etelä-Amerikassa tehdessäni kenttätutkimusta Brasilian valtasuhteista, maaseudun kansanliikkeistä sekä selluinvestoinneista, joiden konflikteista ja politiikasta kirjoitin gradun ja maailmanpolitiikan väitöskirjan. Väitöskirjan jälkeen tutkin usean vuoden ajan globaalia metsä- ja kaivosteollisuutta ja näihin liittyvää politiikkaa ja vastarintaa etenkin Brasiliassa ja Intiassa, mutta myös täällä meidän pohjoisessa ”globaalissa etelässämme”, eli Suomen ja Arktisen alueen syrjäseuduilla.

Opetuksessa pyrin käyttämään samantyylisiä menetelmiä kuin Berkeleyssä, jossa olin tutkijana. Opiskelin siellä globaalia poliittista taloutta, kehityksen ja globalisaation sosiologiaa, BRICS-maiden nousua, kansanliiketeoriaa, ja poliittisen analyysin metodeja. Perinteisestä kehitysmaatutkimuksesta otteeni eroaa siinä, että päähuomio on poliittisten dynamiikkojen, syy-seuraussuhteiden analyysissä, vaikka toki katson myös kehitysvaikutuksia. Tutkimukseni on keskittynyt luonnonvarasektorin investointipolitiikan analyysiin, erityisesti kansanliikkeiden toimien vaikutusten vertailevaan arviointiin. Kenttätutkimusta olen tehnyt etenkin investointien tuhoamilla tai muuttamilla alueilla paikallisväestön parissa. Tämän “sellu-, teräs-, ja kaivospaikkakuntaturismin” kautta olen vieraillut aika erilaisissa paikoissa kuin etelään matkaavat yleensä. Viimeksi olin tarkastelemassa Perun Amazonin laitonta kullankaivuuta Madre de Dios -joella ja Brasilian Acren keräilykansojen suojelualueilla tapahtuvaa laitonta sademetsän hakkuuta ja polttamista karjalaitumiksi. Olen kiinnostunut myös monien muiden teemojen, kuten globaalien puuplantaasien laajentamisen, ”biotalouden” ja vihreän/ruskean talouden, maankaappausten, territoriaalisuuden poliittisen ontologian ja suurimittaisten ympäristömuutosten, kriittisestä tarkastelusta.

KEHOTUS 1/2017

AILI PYHÄLÄ yliopistonlehtori, kehitysmaatutkimus

As a new member of staff in Development Studies, I was kindly asked to introduce myself via this magazine, which of course I’m delighted and honored to do.

I’ve always had a hard time answering the question: “What do you do?” or “What is your discipline of study?”. I guess deep down I’ve even tried to resist fitting into any category or narrow discipline. When I was studying my first degree in Environmental Sciences (at the University of East Anglia, UK), I kept wanting to take courses in Development Studies and Political Science. When I went to do my PhD in Development Studies (at the same university), I kept very active ties to natural sciences. I feel I’ve always bridged two worlds: the artistic and the scientific, the human and the natural, the “soft” and the “hard”, the qualitative and the quantitative…. perhaps because I’ve always been in between worlds myself. Born in Mexico, and raised around the world (in India, Italy, Finland, and Kenya during my school years, then UK, Spain, Peru, Madagascar, Germany, and Australia as an adult), I was already from a young age straddling the tensions between being “at home” wherever I was living, yet always a foreigner (except for at the numerous international schools that I attended, often with close to 40 nationalities in just my class). As a result, I don’t feel like I really have a nationality, at least not a culturally defined one. I have always perceived and tried to understand and resolve phenomena at the global scale. That said, interestingly, while my professional work experience covers more than 25 countries, I’ve focused much of my research at the very local scale, mostly at the level of small-scale communities. When I was about 10 years old, I already knew that what I wanted to do “when old” was to dedicate my life to conserving the rainforests of Am-

KEHOTUS 1/2017

azonia. And true enough, that is where I found myself very soon after. Yet, one summer, whilst working in Brazil as a research assistant in Conservation Biology, it became very clear to me that there is no future for Amazonian rainforests unless the very complex socio-political, legal and economic problems were resolved – and indigenous rights addressed. That was the big shift for me to development studies. I’ve dipped my toes back in ecology since then, but I am naturally much more of a social scientist. And quite an undefined one, merging studies of local knowledge systems to indigenous rights, and from environmental justice to cross-cultural perceptions of wellbeing. Alongside my academic life I have also taken time (up to 8 years in one go) out of the academic treadmill to try and “save the world” in other ways – having also worked in the NGO sphere, government, as a consultant (many years in Development Cooperation), and as an environmental and human rights activist. I spent years working with Ecological Footprint accounts, as well as with permaculture and ecovillage design. Today my work continues to be largely global in scope, and much of my time goes to trying to help promote and support bottom-up initiatives to meeting indigenous and local community environmental rights. So while I’ve come a long way from my childhood Amazonian dream, and while today I also work elsewhere (across Africa and the Arctic), my life purpose is still the same: to make this world a better place, for all cultures and all species. And, having moved back to Finland just over two years ago, I feel I am in the right place and right time, to put my knowledge, skills and above all – heart - to it. Hope to meet many of you along the way!

PALSTALLA OPISKELIJAT KERTOVAT TOIMINNASTAAN KANSALAISAKTIVISMIN PARISSA

BARRIKADEILLA

SAMANARVOISTEN SUOMI -VERKKOGALLERIA Teksti: Meeri Tiensuu

onfliktintutkimuksen peruskäsitteitä ovat negatiivinen ja positiivinen rauha. Ensimmäisellä tarkoitetaan tilaa, jossa ei ole fyysistä tai suoraa väkivaltaa. Suomi voidaan näin ollen määritellä maaksi, jossa vallitsee negatiivinen rauha. Positiivisella rauhalla tarkoitetaan prosessia, jossa yhteiskunnallisia konflikteja ratkaistaan väkivallattomasti ja kaikkia osapuolia hydöyttävällä tavalla, niin sanotusti win-win -taktiikalla. Tämän positiivisen rauhan suhteen meillä on kuitenkin vielä paljon työnsarkaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee monia rakenteita, jotka ylläpitävät symbolista ja rakenteellista väkivaltaa, toisin sanoen epätasa-arvoa, suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja. Vaikka näiden asioiden opiskelu onkin mielestäni mielenkiintoista ja avartavaa, ei ymmärrykseni kasvaminen valitettavasti korreloi epäoikeidenmukaisten rakenteiden murtumisen kanssa. Vaikuttaako se, että pyrin ymmärtämään erilaisuutta, kuitenkaan ongelmien perimmäisiin syihin? Ehkä jollakin tasolla. Mutta ei kuitenkaan kovin ratkaisevalla tasolla. Ja se turhauttaa. Vuoden 2017 aikana olen ollut mukana Samanarvoisten Suomi -projektissa. Kyseessä on verkossa julkaistava galleria sadasta rohkeasta suomalaisesta, jotka ovat uskaltautuneet kertomaan ajatuksia elämästään. Projekti on pyrkimys kohti inhimillisempää ja ennakkoluuloja murtavaa journalismia, jonka keskiössä ovat haastateltujen kokemukset. Ennakkoluulot ovat isoja mörköjä, ja niitä

meillä ihmisillä toisiamme kohtaan tuntuu riittävän. Elämme valitettavaa vihapuheen ja vastakkainasettelun aikaa, jossa erilaisuus ei olekaan enää se kuuluisa rikkaus. Erilaisuus näyttäytyy monelle uhkana, jota ennakkoluulot ja tietämättömyys entisestään ruokkivat. Näitä ilmiöitä Samanarvoisten Suomi pyrkii tarinoiden avulla murtamaan ja purkamaan. Ja ilokseni se on siinä myös onnistunut. Samanarvoisten Suomi -projekti on ravistellut huomaamaan usein melko näkymättömissä pysyviä rakenteita – niin hyvässä kuin pahassakin. Haastateltavat ihmiset ovat olleet ihailtavan rohkeita jakaessaan kokemuksiaan julkisesti. Projekti on ollut arvokas ja hieno oppitunti monessakin mielessä. Sen aikana olen havahtunut omaan naiiviuteeni. Olen nauranut ja liikuttunut, hämmästynyt ja ilahtunut, ymmärtänyt ja yrittänyt ymmärtää. Tätä tunteiden kirjoa toivon myös lukijoiden itsessään tunnistavan. Projektissa mukana oleminen on saanut minut miettimään omia ennakkoluulojani ja ennen kaikkea omaa tietämättömyyttäni. Vaikka erilaisuus on minulle itsestään selvää, onko samanarvoisuus? Olinko aiemmin ajatellut, mikä merkitys televisio-ohjelmien tekstityksillä on kuuroille ihmisille? Tai olenko ajatellut, mitä tiedän saamelaisista, Euroopan Unionin ainoasta alkuperäisväestöstä? Vastaus molempiin on ei, en ollut ajatellut. Mutta nyt olen.

“Positiivisen rauhan suhteen meillä on kuitenkin vielä paljon työnsarkaa.”

www.samanarvoistensuomi.fi

KEHOTUS 1/2017

PALSTALLA KEHOLAISET KIRJOITTAVAT OPPIMASTAAN, PERUSKURSSEISA VÄITÖSKIRJOIHIN

KOVALEVYLTÄ PÄIVÄNVALOON

Teksti: Johanna Virtanen

Kandidaatin tutkielma

Naisten oikeuksien toteutuminen Ruandan siirtymäkauden oikeusjärjestelmissä

ikeus, totuus ja rauha. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa konfliktinjälkeisessä kontekstissa kaikkien näiden tavoittelu, sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisen lisäksi, on paljon vaadittu. Näitä kaikkia kuitenkin odotan siirtymäkauden oikeusjärjestelmiltä, jotka luovat oikeusvaltioperiaatteisiin nojaavaa institutionaalista ja normatiivista pohjaa rauhan ajalle maissa, joissa on tapahtunut systemaattisia ihmisoikeusrikkomuksia. Ruandan kansanmurhan jälkeen maa oli uskomattoman suuren haasteen edessä: Sen tuli saattaa oikeuden eteen sadat tuhannet génocidaires, kansanmurhaan tavalla tai toisella osallistuneet. Kansainvälinen Ruanda-tuomioistuin ja Ruandan kansallinen oikeusjärjestelmä eivät olisi voineet selvitä tehtävästä edes vuosisadassa. Näin ollen niiden lisäksi maassa herätettiin henkiin löyhästi perinteiseen oikeusjärjestelmään pohjautuva, kyläyhteisöihin perustettu gacaca-tuomioistuin. Siirtymäkauden oikeusjärjestelmät saavat rahoitusta myös merkittäviltä kansainvälisiltä kehitystoimijoilta. Viime aikoina nimenomaan perinteisiin oikeuskäytäntei-

“Siirtymäkauden todellisuus luo pohjaa ”normaalin” ajan todellisuudelle, joten naisten oikeuksien sisällyttäminen siirtymäprosessiin on äärimmäisen tärkeää. KEHOTUS 1/2017

siin perustuvat tuomioistuimet ovat kiinnittäneet innostunutta huomiota. Ne nähdään vaihtoehtona prosesseiltaan kalliille ja raskaille kansainvälisille rikostuomioistuimille, jotka voidaan kokea jopa uuskoloniaalisena interventiona. Innostuksen myötä on erityisen tärkeää analysoida siirtymäkauden oikeusjärjestelmien vaikutuksia naisten oikeuksien toteutumiseen. Siirtymäkauden todellisuus luo pohjaa ”normaalin” ajan todellisuudelle, joten naisten oikeuksien sisällyttäminen siirtymäprosessiin on äärimmäisen tärkeää. Tutkimuskysymykseni on: Miten Ruandan siirtymäkauden oikeusjärjestelmien yhdistelmä, ja erityisesti perinteiseen oikeuskäytäntöön nojaava gacaca ottivat huomioon naisten oikeuksien toteutumisen? Olemassa oleva tutkimus on ottanut erityisesti huomioon seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten kokemukset. Keskiöön tutkimuksissa nousevat eri oikeusjärjestelmien mandaatit sekä systemaattisena kansanmurhan aseena käytetyn raiskauksen kategorisointi ja sen käsittely gacaca-tuomioistuimissa. Lisäksi tutkimus, joka analysoi siirtymäkauden oikeusjärjestelmien vaikutuksia naisten oikeuksien toteutumiseen käsittelee oikeuden, totuuden ja rauhan kannalta olennaisen yhteiskunnan eri tasoilla tapahtuvan sovinnonteon (reconciliation) merkityksiä naisten näkökulmasta. Kansanmurhan jälkeinen Ruanda on erinomainen tapausesimerkki siirtymäkauden oikeusjärjestelmistä ja niiden haasteista ottaa naisten oikeuksien toteutuminen huomioon. Vaikka Ruandassa siirtymäkautta ohjasivat ihmisoikeusnormit, vaarana on olettaa naisten oikeuksien sisältyvän automaattisesti käsityksiin ihmisoikeuksista Saharan eteläpuolisen Afrikan konfliktinjälkeisessä kontekstissa. Pieni positiivinen näkökulma loppuun. Kansanmurhan jälkeinen Ruanda on nähnyt myös merkittäviä edistysaskelia naisten oikeuksien edistämisen kannalta, mistä erinomainen esimerkki on Ruandan parlamentin maailman korkein naisedustusto.

Väitöskirja

LAND CONCENTRATION IN COLO AND THE DEBATE ON “BALDÍOS” Teksti: German Torres

ccording to the Food and Agricultural Organization of the United Nations, land concentration is a complex process in which actors who acquire or have the intention of acquiring large areas of land for exploiting resources through large-scale projects and agro-industries. A common measure of inequality is the GINI index, most known for quantifying income disparity but also used for land distribution measuring. A GINI equal to 0 means absolute equality and 1 means absolute inequality. The Colombian land distribution GINI is 0.88. The Colombian state has intended to tackle this problem through designing administrative procedures including formalization of private lands, clarification and recovery of public lands, restitution of land deprived by violence, and termination of ownership if the piece of land has been illegally transferred. Nevertheless, the land inequality GINI remains one of the highest in the world. The situation has deteriorated by the long-standing armed conflict which has displaced millions of people from the countryside to the main cities. Large areas of land have been illegally appropriated, and according to official records, more than two million people have been forcefully displaced. The concept of private property was introduced in Colombia by European conquerors and colonizers in the 15th century. The conquerors violently took control over vast territories, imposing a semi-feudal system based on the exploitation of indigenous peoples and African slaves. The Spanish crown actively promoted exploration of remote lands and used them as a reward for services or bravery in the battle. Understandably, this policy led to forcibly displacing indigenous populations to less productive lands. Land ownership was a status symbol and social hierarchies were formed accordingly. Moreover, urbanization and industrialization were long postponed, and cer-

tain surnames are seen as linked to large-scale land-holding to this date. In Colombia, areas of land with no private owner and subsequently claimed by the State are called “baldíos”. Officially they are intended for agrarian reform purposes. The area of Colombia is 1.141.000 km², which, despite how it is portrayed on official maps, is more than three times the area of Finland. Curiously however, more than 200 years since its foundation, the Colombian State does not even know the total area of its baldíos, nor where they are located. A person aiming to adjudicate baldíos must provide proof of no previous occupation, no ownership of other rural lands, and an overall property less than the equivalent of 1000 monthly minimum wages. However, baldíos are being systematically and illegally appropriated by people who do not meet the requirements. In practice, actors such as agro-industries or large landholders take advantage of the problem, consolidating land concentration. In 2016, after 52 years of war, the guerrilla group Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia (FARC) and the Colombian government signed a peace agreement. Prior to this, one of FARC’s most recurrent arguments for continuing the war had been the inequitable access to land, and this concern was embodied in the first point of the final peace agreement. With the purpose of consolidating the newly-found peace, a specific fund was established by agreement of both parties to distribute areas of land to peasants with no previous rights to land. The lands distributed through this fund were aimed to be donated, subtracted from natural reserves, expropriated areas with a history of illegal activities, and recovered baldíos. However, since the State is unaware of where its baldíos are, utilizing them for the fund is likely to prove challenging. This issue is predicted to be even worse when looking for the former baldíos that were acquired by

The land inequality GINI is one of the highest in the world.

KEHOTUS 1/2017

OMBIA

ostensibly legal formal procedures such as signing private contracts or obtaining titles through civil justice. In 2014, the national court acknowledged the systematical appropriation of baldĂos and decreed their identification and recovery. However, the instructions will be hard to implement since it would have to involve active interaction by central institutions and may face resistance by powerful economic actors and regional elites. In most of the lands in question the local people were forcibly displaced by armed groups, and due to their remote location, there are little or no connections to main cities. Subsequently, the price of land dropped and other actors such as armed groups and private companies took control of large areas. Also, in order to take over their lands, poor infrastructure (lack of or no roads, irrigation systems or public services) has been used to take advantage of the already difficult circumstances of small-scale peasants. Some have gone even further and, in order to raise production levels, proposed legislative modifications to allow industrial land exploitation. Deconcentrating land in the Global South is dependent on diverse mechanisms and actions. Basic infrastructure and legislative initiatives overcoming classical approaches on property are a precondition for successful land redistribution. To encompass large areas of land, some powerful actors have combined ancient legal systems still valid in many countries with utilizing the economic development discourse arguing that small projects are inefficient and must therefore be replaced by agro-industries. This perpetuates feudal systems where the local workforce is being used as a commodity, which in turn reproduces social divisions and increases land concentration. In the case of illegal land ownership, pre-existing concepts should be reshaped and the land reserved for redistribution. It is also necessary to point out that agro-industries are not invasive by definition, but they do have to respect legal limits which protect vulnerable populations such as indigenous peoples or small-scale peasants. Therefore, even marginalized people can ac-

KEHOTUS 1/2017

Property must be respected, when it has been legally constituted, whilst in presence of illegal procedures, it should be reversed and the land reserved for redistribution.

quire the lands available in the market, naturally respecting environmental and labor rules. The historical connotation of baldĂos is useful for understanding their purpose. Today, they are a very good tool for redistributing land based on income and patrimony. However, it is necessary to improve the institutional mechanisms for administrating them and stopping their appropriation by those who do not meet the requirements, especially given their importance for the peace process. In Colombian land concentration, social hierarchies, globalization and conflict are tightly intertwined. Concepts such as property or productiveness are still in the center of the debate. Nevertheless, the debate should start focusing mainly on the workers whose labor bring the bread to our tables.

”TAISTELUSSA TESTATUT” Suomen aseyhteistyö Israelin kanssa myötävaikuttaa ihmisoikeusrikkomuksiin miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Teksti: Kanerva Rautila

KEHOTUS 1/2017

ansainvälinen tuomioistuin, YK-järjestelmän tärkein oikeudellinen elin, julkaisi vuonna 2004 neuvoa-antavan asiantuntijalausunnon Israelin Länsirannan miehitetyille palestiinalaisalueille rakentaman muurin laillisuudesta. Lausunnossa todettiin, että muurin rakentaminen rikkoo kansainvälisen oikeuden periaatetta, joka kieltää hankkimasta maa-alueita voimankäytön avulla sekä estää palestiinalaisia toteuttamasta itsemääräämisoikeuttaan ja alueellista suvereniteettiaan. Lisäksi tuomioistuin totesi siirtokuntien, joita Israel on rakennuttanut vuodesta 1967 miehittämilleen palestiinalaisalueille, olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia. Muurin avulla Israel on pystynyt liittämään joitain siirtokunnista tiiviimmiin itseensä. Lausunnon mukaan muurin rakentaminen ja sitä ohjaava hallintojärjestelmä haittaavat miehitetyillä palestiinalaisalueilla asuvien ei-israelilaisten asukkaiden liikkumisen vapautta sekä oikeutta työhön, terveyteen, koulutukseen ja riittävään elintasoon. Tuomioistuin totesi, että Israelin on ensisijassa noudatettava niitä kansainvälisiä velvoitteita, joita se on muurin rakentamisella rikkonut. Israelin tulisi välittömästi lopettaa muurin rakentaminen, purkaa jo rakennetut osat, maksaa korvauksia muurin rakentamisesta aiheutuneista vahingoista sekä palauttaa kaikki anastetut maa-alueet omistajilleen. Ottaen huomioon tapauksen luonteen ja suuruusluokan, tuomioistuimen mukaan muilla valtioilla on velvollisuus olla tunnustamatta muurin rakentamisesta aiheutunutta laitonta tilannetta sekä olla antamatta tukea tai olla myötävaikuttamatta laittoman tilanteen jatkumiseen. Valtioilla on myös velvollisuus puuttua kaikkiin palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden esteisiin, joita muurin rakentaminen aiheuttaa, sekä varmistaa, että Israel noudattaa kansainvälistä humanitaarista oikeutta. Kolmetoista vuotta lausunnon antamisen jälkeen Israel ei ole ryhtynyt toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi, vaan muurin rakentaminen ja miehitettyjen alueiden palesti-

KEHOTUS 1/2017

inalaisväestön oikeuksien rajoittaminen jatkuu edelleen. Gazan kaistale on asetettu saarron alle, laittomien siirtokuntien rakentaminen ei ole pysähtynyt ja päivittäiset ihmisoikeusloukkaukset ovat normi. Yhdysvallat ja EU-maat eivät myöskään ole riittävästi puuttuneet laittomaan tilanteeseen, vaan ovat myötävaikuttaneet ja hyötyneet sen jatkumisesta ja täten osallistuneet rikokseen.

Suomi hyväksyy laittoman tilanteen Suomen Israelin kanssa käymä asekauppa on yksi esimerkki Suomen myötävaikutuksesta ja osallisuudesta laittoman tilanteen jatkumiseen. Suomen hankinnat israelilaisilta aseteknologiayrityksiltä viestittävät Israelin valtionjohdolle suoraan, että Suomi hyväksyy laittoman tilanteen, jonka tarpeisiin ja ylläpitoon aseita on kehitetty ja käytetty. Kaupankäynti tukee rahallisesti Israelin hallintojärjestelmää ja taloutta. Lisäksi kaupankäynti pitkittää miehityksen jatkumista, sillä se hyödyttää aseyrityksiä, jotka ovat vahvasti integroituneet Israelin asevoimien kanssa. Suomen israelilaisiin asekauppakumppaneihin kuuluu muun muassa Rafael Advanced Defense Systems (Rafael), Israeli Aerospace Industries (IAI) ja Elbit Systems (Elbit). Rafael ja IAI ovat Israelin valtion omistuksessa, ja Rafaelilla on yhteyksiä maan ydinaseohjelmaan. Elbit puolestaan on Israelin suurin asevalmistaja, joka vuonna 2015 teki 207 miljoonaa dollaria voittoa. Globaalisti Israel on miehittämättömien lennokkien viennissä lyömätön, lippulaivoinaan IAI ja Elbit. Niiden valmistamia lennokkeja viedään useisiin Euroopan, Aasian ja Amerikan maihin, joissa lennokkeja käytetään muun muassa valvontaan ja muuhun ei-aseelliseen toimintaan. Israel on onnistunut dominoimaan lennokkimarkkinoita osittain aggressiivisen markkinointinsa avulla, mutta myös sen takia, että lennokkeja valmistavat yritykset ovat tehneet tiivistä yhteistyötä Israelin asevoimien kanssa ja pystyneet tekemään tuotekehittelyään sota- ja konfliktialueilta saadun palaut-

teen ohjaamina. Yritykset markkinoivatkin tuotteitaan usein “taistelussa testatuiksi”, mikä tarkoittaa, että niitä on käytetty sotatoimissa Gazassa tai Libanonissa. Elbitin kehittelemää teknologiaa ja aseita on käytetty hyväksi useissa siviileihin kohdistuneissa iskuissa. Israelin ilmavoimien käyttämät Hermes- ja Heron-lennokit ovat Elbitin ja IAI:n valmistamia, ja osa niistä on varusteltu Rafaelin Spike-ohjuksilla. Ilmavoimat käyttävät lennokkeja tiedonkeruuseen, valvontaan ja tiedusteluun sekä kohteiden identifioimiseen, maiseman kartoittamiseen reaaliajassa ja maavoimien iskujen opastamiseen. Ohjuksilla varusteltuja lennokkeja käytetään myös ilmaiskujen tekemiseen. Human Rights Watch julkaisi Gazan 2008–2009 sodan, eli Operaatio Valetun lyijyn, jälkeen raportin, jonka mukaan Israelin armeija tappoi 42 lennokki-iskussa 87 siviiliä. Raportissa tarkasteltiin tarkemmin kuutta iskua, jotka tappoivat yhteensä 29 siviiliä, joista kahdeksan oli lapsia. Human Rights Watchin mukaan ei ollut näyttöä siitä, että kohteiden läheisyydessä olisi ollut palestiinalaistaistelijoita. Kohteet eivät myöskään liikkuneet nopeasti tai yrittäneet paeta alueelta, jolloin lennokkioperaattoreilla oli aikaa määritellä oliko kyse siviileistä vai taistelijoista. Lisäksi kolmessa tapauksessa lennokit ampuivat ohjuksia katoilla leikkiviä palestiinalaislapsia kohti alueilla, jotka olivat kyseisellä hetkellä kaukana tapahtuvista taisteluista. Human Rights Watch korosti raportissaan lennokkien pitkälle kehitettyä teknologiaa, jonka avulla operaattorit saavat reaaliajassa selkeän kuvan ympäristöstään ja siellä liikkuvista henkilöistä päivin ja öin. Lennokit on varusteltu erilaisilla

sensoreilla ja tutkilla, sähköoptisilla ja infrapunakameroilla sekä lasereilla. Eräs lennokkioperaattori kertoi israelilaislehden haastattelussa pystyneensä havaitsemaan muun muassa kohteidensa vaatteiden värin, suurehkon radion tai aseen. Lennokkien hämmästyttävän teknologisen kyvykkyyden valossa Human Rights Watch piti iskuja sotarikoksina. Puoli vuotta operaation jälkeen, elokuussa 2009, Suomi hankki viestintäteknologiaa Elbitiltä 17 miljoonalla eurolla. Samoihin aikoihin Norjan eläkerahasto päätti sen sijaan divestoida Elbitistä sillä perusteella, että Elbit on toimittanut elektronisen valvontajärjestelmän Israelin Länsirannalle rakentamaan muuriin. Vuonna 2015 Suomi jatkoi viestintäteknologian hankkimista Elbitiltä päättämällä hankkia siltä kenttäradioita 38 miljoonalla eurolla. Vuonna 2015 puolustusministeriö myönsi viisi sotatuotteiden vientilupaa Israeliin. Patria sai kolme lupaa ja Noptel Oy kaksi. Kolmessa luvista vastaanottaja oli Elbit. Suomen valtion omistama Patria on aikaisemmin tehnyt tuotekehittelyä Elbitin kanssa Patrian valmistamien panssariajoneuvojen aseistamisessa. Lisäksi se on kehittänyt miehistönkuljetusvaunujensa suojausjärjestelmiä israelilaisen Plasan Sasan kanssa, joka oli myös yhden Patrialle 2015 myönnetyistä luvista vastaanottaja. Plasan Sasa mainostaa kotisivuillaan työntekijöillään olevan sotakokemusta ja suurimman osan yrityksen valmistamista tuotteista olevan sotakäyttöön. Suomalainen Insta DefSec Oy on 2000-luvulla myynyt Rafaelille ohjuksissa käytettävää teknologiaa, ja Suomi on myös ostanut Rafaelilta Spike-ohjuksia ainakin vuosina 1994– 2012. Vuonna 2000 Suomi osti Rafaelin Spike-ohjuksia 37,2

Suomen tulee korjata asekauppansa ulkopoliittisen, ihmisoikeuksia ja demokratiaa ajavan linjauksensa mukaiseksi.

KEHOTUS 1/2017

miljoonalla eurolla ja kaksi vuotta myöhemmin uudestaan noin 21 miljoonalla eurolla. Suomesta on viety Spike-ohjusten osien lisäksi myös sotilaalliseen käyttöön päätyneitä teleskooppimastoja, joita valmistaa Mastsystem International. Yhteensä Suomi on käynyt asekauppaa Israelin kanssa satojen miljoonien eurojen edestä.

Yliopistot vastaavat aseteollisuuden tarpeisiin Vastalauseita Israelin aseteollisuudelle voi esittää myös akateemisilla areenoilla. Israelilaiset yliopistot ja muut akateemiset instituutiot tekevät paljon yhteistyötä aseteollisuuden kanssa ja vastaavat tutkimuksellaan sen tarpeisiin. Jerusalemin heprealaisen yliopiston hallintoneuvoston puheenjohtaja sekä Weizmann-tiedeinstituutin hallituksen jäsen, miljardööri Michael Federman on myös Elbitin hallituksen puheenjohtaja. Yliopistojen hallitukset luonnollisesti vastaavat yliopiston toiminnan ja talouden keskeisistä tavoitteista ja strategiasta sekä valitsevat rehtorin ja mahdollisesti muuta hallinto- ja opetushenkilökuntaa. Israelin teknillinen korkeakoulu Technion tekee tutkimusyhteistyötä sähköoptiikassa Elbitin kanssa, on kehittänyt kauko-ohjattavan puskutraktorin palestiinalaisten kotien tuhoamiseen sekä äänipommin mielenosoitusten hajottamiseen ja joukkojenhallintaan. Elbit myös sponsoroi Technionissa tehtävää tutkimusta apurahoilla. Lisäksi Technion tarjoaa kurssia, jonka tavoitteena on kouluttaa osallistujat Israelin aseteollisuuden brändäämiseen ja markkinoimiseen globaalille yleisölle. Tel Avivin yliopisto on puolestaan tehnyt yhteistyötä Israelin armeijan kanssa 55:ssä eri tutkimusprojektissa ja järjestää asekehittelykonferensseja. Yliopiston The Institute for National Security Studies -ajatushautomo-tutkimuskeskuksessa ideoitiin myös pahamaineinen “Dahiya-doktriini”, joka on nimetty Beirutissa sijaitsevan Dahiyan kaupunginosan mukaan. Vuonna 2006 käydessään sotaa Hizbollahia vastaan, Israel otti käyttöön doktriinin, jonka mukaan ainoa keino voittaa on käyttää suhteetonta voimaa ja kylvää niin paljon tuhoa siviiliväestön keskuuteen, että väestö painostaa Hizbollahia lopettamaan sodankäynnin. Samaa ajattelua on sittemmin sovellettu myös Gazassa. Suomen puolustustarvikevientiä säätelevät Suomen ratifioimat kansainväliset sopimukset sekä kansallinen lainsäädäntö. Vuonna 2014 voimaan tulleessa YK:n asekauppasopimuksessa määritetään, että valtio ei saa myöntää lupaa

KEHOTUS 1/2017

Valtioilla on velvollisuus puuttua kaikkiin palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden esteisiin, joita muurin rakentaminen aiheuttaa.

aseiden vientiin, jos aseita käytettäisiin muun muassa siviileihin kohdistuviin hyökkäyksiin tai olisi huomattava riski, että niitä käytettäisiin vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Myös EU:lla on asevientiluville yhteiset kriteerit: vienti on kiellettävä, jos aseet aiheuttavat tai pitkittävät aseellisia konflikteja tai vaarantavat alueellisen rauhan, turvallisuuden tai vakauden. Usein vedotaan siihen, että asekauppa Israelin kanssa ei ole ongelmallista, koska Israeliin ei kohdistu hankintoja estäviä kansainvälisiä pakotteita tai asevientikieltoa, eikä voida varmuudella sanoa, mihin tarkoituksiin Suomesta vietyä välineistöä on käytetty paikan päällä. Kansainvälisen tuomioistuimen lausunnon valossa Suomen asekauppa Israelin kanssa ei kuitenkaan näyttäydy vain moraalisesti kestämättömänä, vaan myös kansainvälisen oikeuden velvoitteiden vastaisena. Epäolennaista on myös se, millaista asekauppapolitiikkaa muut Pohjoismaat tai EU-maat harjoittavat ja onko Suomen toiminta linjassa niiden kanssa. Suomen tulee ensisijaisesti korjata oma asekauppansa ulkopoliittisen, ihmisoikeuksia ja demokratiaa ajavan linjauksensa mukaiseksi, sekä tehdä kaikki voitavansa, jotta laiton tilanne Israelin miehittämillä alueilla saataisiin loppumaan. Suomalaisten yliopistojen tulee arvioida suhteensa israelilaisiin yliopistoihin ja punnita tarkoin yhteistyön seuraukset miehityksen ja ihmisoikeusloukkauksien jatkumisen kannalta.

ENNAKKOLUULO EI OLE MIELIPIDE Olen vihainen, olen turhautunut ja haluan saada ӓӓneni takaisin. Tӓmӓ teksti on tribuuti R. Griffinin autoetnographiselle artikkelille « I AM an Angry Black Woman: Black Feminist Autoetnography, Voice and Resistance» (2012). Lisäksi se on teksti omasta vihastani, joka kumpuaa syvӓltӓ tukahdetuista tunteista suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuuden ja hiljentymisen aikakaudella. Teksti siitӓ, miten hiljentyessӓmme, pyrkiessӓmme analysoimaan akateemisesti ja keskustelemaan toisia kunnioittavasti, olemme lopulta pӓӓtyneet tilanteeseen, jossa kunnioitusta ja akateemista keskustelua arvostetaan yhtӓ paljon kuin itse arvostamme MV-lehden artikkeleita. Tekstissӓ korostan oman vihan tunteeni lӓpi tarvetta siirtyӓ hiljaisesta paheksunnasta tekoihin, tarvetta antaa oman ӓӓnemme kuulua, lopettaa jatkuva alistuminen ja nӧyristely, riisua itsemme niistӓ sӓӓnnӧistӓ, jotka meihin on istutettu, ja joita noudatamme yhtӓ orjallisesti kuin herramme meitӓ kӓskevӓt. Teksti: Assi Pakarinen

Olen vihainen, vihainen akateeminen nuori nainen. Olen vihainen oikeutetusti enkӓ aio sitӓ ensitӧikseni pyytӓӓ anteeksi. En aio edes perustella oikeuttani olla vihainen, vaan siirryn suoraan kertomaan vihani syitӓ; kenelle olen vihainen ja miksi. Oikeuteni olla vihainen on yhtӓlailla oikeuteni kuin niiden, joilla on oikeus kutsua minua suvakkihuoraksi ja hiekkapilluksi. En aio sӓӓstellӓ vihani laatua, en sensuroida tekstiӓni, en perustella sitӓ teoreettisilla lӓhteillӓ tehdӓkseni artikkelista perinteisemmӓn, akateemisemman. En aio alistua maskuliiniselle akateemiselle tekstille, jossa unohdan oman ӓӓneni, jotta olisin arvostelijoideni mielestӓ uskottavampi. Sillӓ olen vihainen, ja saan olla vihainen. Vihani antaa minulle voimaa kirjoittaa, tunnen kehoni herӓӓvӓn eloon ja vereni kuohuvan ihoni alla. Kihelmӧin kauttaaltani, ja poskeni punoittavat. Vihani saa nӓkyӓ; sen alkaa olla jo aikakin tulla nӓkyvӓksi. Tunnen, miten sormeni hidastuvat nӓppӓimistӧllӓ, ja alan epӓrӧidӓ tekstiӓni. Olenko kuitenkin vӓӓrӓssӓ, olisiko minun pitӓnyt muodostaa vӓhemmӓn tunteita herӓttӓvӓ akateeminen artikkeli enemmistӧn tyranniasta ja vapauden vӓhentymisestӓ, eikӓ omien tunteideni kautta reflektoida yhteiskuntamme tilaa? Mitӓ jos tekstini pӓӓtyy hommafoorumin sivuille, minut leimataan suvakkihuoraksi ja Facebook-seinӓni tӓyttyy vihapuheesta? Onkin helpompi olla hiljaa, on helpompi keskittyӓ omaan pӓivittӓiseen selviytymiseen ja antaa olla. Mennӓ kotiin katsomaan Netflixiӓ peiton alle ja olla varma siitӓ, ettӓ kyllӓ joku muu vielӓ tӓmӓn selvittӓӓ. Pӓivittӓinen vihamme vaihtuu pikkuhiljaa turtumiseksi. Me turrumme jokapӓivӓiseen vihapuheeseen, haukkumiseen, pilkkaan. Turrumme niin pahasti, ettӓ kun

Yle julkaisee tutkimuksen sovinismista populaarimusiikissa, emme keskity siihen, mitӓ se kertoo yhteiskunnastamme, vaan kuuntelemme nyӧkytellen, kun artisti artistin perӓӓn kertoo, etten se ole minӓ, joka niin laulaa, vaan ”artistiminӓ”. Ja illalla laulamme yhdessӓ muiden kanssa Kuppalan kellarissa: “Mä tiedän et sun kanssa voisin panna koko Suomen kuntoon / Haluun höylää sua ku halpaa juustoo-oo / Nussittuna nukut paremmin!” Avatessani aamuisin uutiset, sosiaalisen median tilini, kuunnellessani suomalaisen naisia halventavan pop-musiikin kermaista nauhaa, olen vihainen. Olen vihainen niin itselleni ja ympӓrӧivӓlle yhteisӧlleni kuin medialle ja poliitikoille, sosiaalisen median trollaajille sekä jokaiselle fasistisesta julkaisusta tykkӓӓvӓlle. Olen vihainen patriarkaalisista laeistamme, jotka eivӓt onnistu hillitsemӓӓn fasisteja ja naisvihaajia. Olen vihainen medialle, joka elӓӓ klikkauksista ja on syӧttӓnyt perussuomalaisten populistista ideologiaa yhteiskuntaamme kuin ansaittua lamaannuttavaa myrkkyӓ juuri herӓnneisiin aivosoluihimme. Vihainen niille, jotka ovat katsoneet sivusta, kun rasistiset ryhmittymӓt ottavat katujamme valtaansa ja tunkeutuvat henkilӧkohtaiseen tilaamme ӓlypuhelinten kautta ja hallitsevat iltauutisiamme, eivӓtkӓ ole tehneet sille mitӓӓn. Vihainen niille, jotka eivӓt ole uskaltaneet nousta vastarintaan ja kutsua asioita niiden oikeilla nimillӓ ennen, kun pӓӓdyimme tӓhӓn tilanteeseen, joka saa minut nӓin vihaiseksi. Hiljaisuus on merkki hyvӓksynnӓstӓ – ja hiljaisten hyvӓksyjien valtakunta on rakas kotimaamme Suomi. Opimme hiljaisen hyvӓksynnӓn taidon jo lapsena leikkikentillӓ: Mikӓli olet tarpeeksi hiljaa, saatat KEHOTUS 1/2017

“Olen vihainen siitä, ettemme me ole nousseet barrikadeille, huutaneet ääniämme käheäksi Eduskuntatalon edessä, kirjoittaneet manifesteja ja aloittaneet vallankumousta.”

selvitӓ peruskoulusta ilman ettӓ sinua kiusataan. Nyt hyvӓksymme saman aikuisten maailmassa, niissӓ instituutioissa, joiden pitӓisi toimia esimerkkinӓ tulevaisuuden lapsillemme ja kertoa, ettei kiusaaminen ole sallittua. Suomi ei ole kivan koulun mallimaa. Olen vihainen vihreille, vasemmistolle, jokaiselle hyvӓӓ haluavalle ihmiselle siitӓ, etteivӓt he ole kyenneet uskottavaan vastarintaan populismia ja sen hyvӓksymӓӓ rasismia vastaan. Ettemme me, minӓ mukaan lukien, ole nousseet barrikadeille, huutaneet ӓӓniӓmme kӓheӓksi Eduskuntatalon edessӓ, kirjoittaneet manifesteja ja aloittaneet vallankumousta. Olemme hiljaisuudessamme, sivistyneessӓ akateemisessa diskurssissamme antaneet tilaa rasismille, sovinismille ja fasismille, ja yrittӓneet olla järkevämpi osapuoli, joka hyvӓksyy yhtӓlailla jokaisen perustelemattoman halventavan argumentin. Olemme pyrkineet pitӓmӓӓn yllӓ keskustelua arvoista ja ihmisyydestӓ samalla kuin he, joille olemme sen tilan antaneet, ovat onnistuneet haukkumalla, alistamalla ja pilkkaamalla saamaan puolelleen puolet kansastamme. Sillӓ aikaa kun me olemme omassa kuplassamme kirjoittaneet akateemisia tekstejӓmme ihmisoikeuksista, ovat he jalkautuneet ja puhuneet ymmӓrrettӓvӓsti, meidӓn tekstiemme samaan aikaan hukkuessa jonnekin Soinin plokin ja Halla-ahon Scriptan vӓliin. Olen vihainen, ettemme ole kohdanneet pelkoamme avoimesti, ettemme ole tarjonneet toisillemme voimaa nostaa ӓӓntämme kuuluviin ja olleet se ӓӓnekkӓӓmpi, selkeӓmpi osapuoli. Mikӓ voisi olla selkeӓmpӓӓ kuin se, ettӓ me kannatamme tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Jostain syystӓ viestimme on kadonnut ja meistӓ muistetaan vain se, ettӓ pyӧrӓiKEHOTUS 1/2017

lemme ja juomme inkivӓӓriolutta Kallion hipsteribaareissa keltaisissa sadetakeissa keskustellen Helsingin uusista vegaaniravintoloista. Samalla perussuomalaisista muistetaan se, ettӓ he vastustavat maahanmuuttoa ja ovat ”suomalaisen” asialla. Olen vihainen siitӓ, ettei kukaan enӓӓ seuraavana pӓivӓnӓ muista, ettӓ kokoomuslaiset ovat porvareita, perussuomalaiset ovat rasisteja ja keskustalaisten identiteetti on yhtӓ kadoksissa kuin minun ӓӓneni ennen tӓtӓ tekstiӓ. Olen vihainen siitӓ, miten muistetaan se, ettӓ vihreӓt ovat kaupunkilaisia viherpiipertӓjiӓ ja vasemmistolaiset kommunisteja. SDP:stӓ kukaan ei tunnu viime aikoina muistavan juuri mitӓӓn. Minua harmittaa se, ettӓ loin stereotypioita puolueista, jotka ovat yhtӓ moninaisia kuin jokainen meistӓ, eikä niitä pitӓisi niputtaa yhteen sanaan. Samalla olen vihainen siitӓ, ettӓ minӓ en saisi niputtaa niitӓ yhteen sanaan, kun minutkin saavat muut niputtaa yhteen sanaan. Olen vihainen, mutta samalla helpottunut. Vihani on pinttynyt nӓihin sanoihin ja lauseisiin, ja olen pӓӓssyt siitӓ yli. Olen saanut takaisin sen, mitӓ minulta on viety, ja haluan jokaisen saavan sen takaisin. Antavan ӓӓnensӓ kuulua, lӧytävӓn voimansa, astuvan esiin. Vaativan kadottamaamme tilaa takaisin, koska ansaitsemme sen. Yhtälailla ansaitsemme kӓyttӓӓ ӓӓntӓmme, tunteitamme ja kokemuksiamme perusteina sille, miksi koemme olevamme alistettuja, hiljennettyjӓ ja yksin, ja sille, miksi koemme ahdistusta tässä yhteiskunnasta. Lopulta ӓӓntemme kohotessa ja hiljaisen hyvӓksynnӓn pӓӓttyessӓ, olen vakuuttunut siitӓ, ettӓ yhdessӓ olemme ӓӓnekkӓӓmpiӓ kuin koskaan.

KEHOLAINEN TYÖELÄMÄSSÄ PALSTALLA HAASTATELLAAN ENTISIÄ KEHITYSMAATUTKIMUKSEN OPISKELIJOITA HEIDÄN TYÖURISTAAN. Haastattelu ja teksti: Erika Paakkinen ja Santeri Ruonavaara

Missä olet töissä?

len töissä asunto,- energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen ympäristö- ja luonnonsuojeluasioista vastaavana erityisavustajana. Työ on ministerin töiden onnistumisen edellytysten vahvistamista eri tavoin. Tehtäviini kuuluu muun muassa puheiden ja kirjoitusten valmistelua, neuvottelua hallituskumppanien ja näiden erityisavustajien kanssa, matkoilla mukana olemista, taustamateriaalin etsintää sekä niin sanottua käytännön säätämistä.

Miten päädyit nykyiseen työhösi? Olin kymmenen vuotta sitten eduskunnassa useamman keskustalaisen kansanedustajan avustajana, ja tein sitä kautta yhteistyötä Tiilikaisen kanssa. Erityisavustajan pesteihin ei haeta, niihin kutsutaan. Sain eräänä keskiviikkoiltana puhelun, että esikunnassa olisi paikka auki, lähtisitkö töihin. Päätin sitten lähteä.

Missä olet ollut töissä aiemmin? Edellisen poliittisen työskentelykierroksen jälkeen olin kymmenen vuotta muualla. Olin pienessä ajatuspajassa tekemässä kehityspolitiikkaan liittyvää globaalikasvatus- ja kehitysviestintähanketta. Sitten lähdin Damaskoksen suurlähetystöön CIMO:n harjoittelijaksi, josta päädyin CMI:lle (Crisis Management Initiative). CMI:llä olin yhteensä kuusi vuotta. Aloitin Lähi-itä-tiimissä; ja olin myös Ammanin toimistolla töissä, hankkeessa, jota tehtiin Libanonissa, Jordaniassa ja Egyptissä. Lapsen saamisen jälkeen palasin Helsinkiin ja toimin erilaisissa ohjelmatyön tukitoiminnoissa. Viimeisenä olin Euraasia-tiimissä ja työskentelin Ukrainan ja Kaukasuksen alueiden kanssa.

Taru Savolainen Ympäristö- ja luonnonsuojeluasioista vastaava erityisavustaja, Ympäristöministeriö

Millaisista töistä haaveilit opiskeluaikanasi? Opiskeluaikoina mietin yhtenä vaihtoehtona Ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssia (Kavaku). Hain sinne kertaalleen ja pääsin soveltuvuuskokeeseen, mutten tullut valituksi. Lienen kompastunut liialliseen ideologismiin. Kavaku ei kuitenkaan koskaan ollut ykkösvaihtoehtoni, sillä haaveilin enemmän käytännön tekemisestä ja järjestötöistä. Kaikkea tekemistäni ohjaa halu tehdä jotain, mikä muuttaa elämää, olemista tai maailmaa edes jonkun ihmisen tai ihmisryhmän näkökulmasta paremmaksi.

Mikä on ollut antoisin projekti, jossa olet ollut mukana? Yksi rakkaimpia työkokemuksiani on aika vapaaehtoisena englannin opettajana tytöille pakolaisleirissä Palestiinalaisalueella. Minulle oli hyvin tärkeä myös viimeisin hanke, jossa olin mukana CMI:llä. Siinä tehtiin nuorisodialogia Kaukasuksella, ja mukana oli armenialaisia, azerbaidzhanilaisia ja vuoristo-karabahilaisia nuoria yhdessä miettimässä tapoja vaikuttaa jäätyneeseen ja toisaalta eskaloitumisherkkään tilanteeseen.

KEHOTUS 1/2017

TYÖELÄMÄ

Damaskos oli pieni lähetystö, joten siellä sain tehdä monipuolisia tehtäviä, myös substanssiraportointia. Pääsin myös osallistumaan Jordaniaa koskeviin hankkeisiin substanssitasolla sekä energiapuolen seuraamiseen ja raportointiin. Lisäksi meillä oli samanmielisten maiden aktiivinen harjoittelijayhteisö, jossa käytiin seuraamassa esimerkiksi ihmisoikeustaistelijoiden oikeudenkäyntejä. Lähi-itä on minulle myös alueena rakas. Nykyinen työni on myös mielenkiintoista, erityisesti tuleva projektini, joka liittyy kiertotalouden edistämiseen. Kiertotalous on samanaikaisesti sekä maailman parantamista että hyvä business case. Kiertotaloudessa jokainen voi tehdä hyvää kuluttamalla fiksusti tai omistamalla yhdessä. Lisäksi teollisuus voi toimia tehokkaammin hyödyntämällä materiaaleista uudelleen kaiken mahdollisen, kehittämällä tehokkaampia prosesseja ja luomalla uudenlaisia palveluita.

Mikä on ollut erikoisin työtehtäväsi? Päädyin etsimään Alexander Stubbin turvamiehelle maastopyörää, jotta tämä pysyisi Stubbin perässä lenkillä.

Mitkä ovat tärkeimpiä taitoja, joita olet tarvinnut työurallasi? Joka paikassa töitä on aina ollut vähintään sen verran kuin pystyy tekemään ja joskus enemmänkin. Tärkeää on siis priorisointi; sen erottaminen, mikä on tärkeää tehdä nyt, mikä voi odottaa ja mihin ei kannata tarttua ollenkaan. Tekemättömien töiden kanssa elämisen suhteen minun on täytynyt kehittyä. Toisaalta on täytynyt oppia siihen, että riittävän hyvä on ihan ok, eikä aina tarvitse ylittää itseään täydellisyydessä. Ottaisin esiin myös klassikoita: tärkeää on tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa, muistaa kiittää ja ottaa vastaan kiitosta muilta. Toisaalta on arvokasta myös pystyä löytämään muista ihmisistä ja itsestään sellaiset vahvuudet, joihin pystyy luottamaan ja itsestään sellaiset kohdat, joita pitää kehittää. Lähtökohtaisesti kaikkiin kanssaihmisiin kannattaa suhtautua myönteisesti ja pyytää apua kun sitä tarvitsee. Tämä on ollut nykyisessä työssäni erityisen tärkeä juttu, sillä monet asiat ympäris-

KEHOTUS 1/2017

töministeriössä, teollisuuslaitosten päästörajoista lähtien, ovat minulle uppo-outoja. Tärkeää on siis voida reippaasti sanoa, etten ymmärrä tästä mitään, selittäkää minulle. Olennaista on siis sitkeys ja sen oivaltaminen, että aina voi oppia.

Mitä vinkkejä antaisit nykyisille keholaisille työnhakuun ja omanlaisen työn etsintään? Minulla ei ole koskaan ollut täsmällistä suunnitelmaa tai tarkkaa työtehtävää, johon haluaisin sijoittua, tietynlainen perusajatus vain. Maailmanparantamisen kriteeristö on täyttynyt hyvin erilaisissa paikoissa ja täyttyy nykyisessä työssänikin esimerkiksi ilmastoneuvottelujen muodossa. Vinkiksi sanoisin, että kannattaa opiskella silloin kun sen aika on, jottei opintoihin mene 15 vuotta kuten minulla. Samanaikaisesti opiskeluun, kuten mihinkään muuhunkaan elämässä, ei kannata suhtautua liian ryppyotsaisesti. Täytyy olla myös aikaa rentoon tekemiseen, kuten Kehon parissa toimimiseen. Työnhaussa kannattaa olla reippaasti oma itsensä, koska rehellisyydellä itseään kohtaan pystyy antamaan rehellisen vaikutelman muillekin ihmisille. Se, että pyrkii asettamaan itsensä johonkin tiettyyn malliin siitä, mitä nyt kuuluisi olla, ei toimi. Liian tarkkoja suunnitelmia ei kannata tehdä. Jokainen kuitenkin yllättäen löytää oman polkunsa, kunhan katselee asioita avoimin mielin. Riittävän usein kannattaa myös haastaa omaa maailmankuvansa ja ajattelunsa ja kysellä itseltään, miksi tekee mitä tekee.

Kaikkea tekemistäni ohjaa halu tehdä jotain, mikä muuttaa elämää, olemista tai maailmaa edes jonkun ihmisen tai ihmisryhmän näkökulmasta paremmaksi.

KAKSI KAUTTA Saharan autiomaata hipovan Burkina Fason vuosi on jaettu kahtia. Suuren osan vuodesta ei sada juuri yhtään. Kun sadekausi alkaa, kaikki muuttuu. Teksti: Tuuli Orasmaa

Pienviljelijöiden köyhyys on kausittaista. Monessa tutkimuksessa niin globaalissa Etelässä kuin Pohjoisessa on huomattu, että köyhimmät tekevät usein lyhytnäköisiä päätöksiä. Monet niistä ovat huonoja päätöksiä. Köyhyyspiikin aikaan päivittäistä kulutusta horjuttavat investoinnit (esimerkiksi toisen lannoitesäkin ostaminen tai vessan rakentaminen) eivät houkuttele. Eivät, vaikka sadosta tulisi suurempi tai vaikka kehitysjärjestö tuli juuri tarjoamaan huokeampia rakennusmateriaaleja. Kausittaisten vaihtelujen vuoksi kehitysprojektien ajoituksella on suuri merkitys. Viljelijät ovat vauraampia, siis viisaampia, heti sadonkorjuun jälkeen. Ensi vuoden lannoitteet ja muut suuret investoinnit kannattaisi tehdä juuri silloin. Juuri silloin kannattaisi tehdä kotitalouden investointeja vaativia kehitysprojekteja. Kysymys kehy-ihmisille: kuinka moni ottaa ajoituksen projekteja suunnitellessaan huomioon?

uskeaa, kaikki on ruskeaa. Tai punertavan tomun peitossa. Pelloilla makaa harvakseltaan korrenpätkiä jäänteinä viime sadonkorjuusta, multakasat halkeilevat.

On huhtikuu. Burkina Fasossa noin kahdeksan kuukauden mittainen kuiva kausi alkaa olla kuumimmillaan. Kuivalla kaudella tyhjät pellot näyttävät ankeilta. Teiden varsilla huojuu kitukasvuista heinää. Karjankasvattajat valikoivat, mitkä lehmät kannattaa lypsää vai kannattaako mitään. Kun laidunmaat kuivuvat, lehmien kylkiluut tulevat esiin. Osa karjasta on viety etelään, Ghanaa ja Norsunluurannikkoa kohti, vehreämmille maille. Mutta toisin kuin voisi luulla, kuiva kausi ei välttämättä ole vuodenajoista köyhin. Yleensä tähän aikaan pienviljelijöiden varastossa riittää vielä hirssiä viime sadosta, jolla perheen saa ruokittua. Vaikka sateet ovat viljelijöille elinehto, niiden saapuminen tarkoittaa monille tiukkoja aikoja.

KEHOTUS 1/2017

Voiko viljan jo korjata?

Sateessa

Syyskuussa vyö kiristyy. Mitä lähempänä uutta sadonkorjuuta ollaan, sitä matalammaksi käyvät viime vuonna varastoidut viljakasat. Samalla koulujen kesäloma on päättymäisillään ja uusi lukuvuosi tarkoittaa monelle perheelle vuoden suurimpia kulueriä: koulumaksuja, koulupukuja, ehkä uudet kengät.

Touko-kesäkuussa alkaa uusi vaihe. Kun ensimmäiset pisarat tippuvat, lähdetään ostamaan kattolevyjä tulevien rankkasateiden varalle. On ehkä vaihdettava lukot. Sadekaudella murtovarkauksia on enemmän, koska pisaroiden hakatessa peltikattoa on vaikeampi kuulla, kun naapurissa murretaan ovia.

Viljelijät seuraavat jännittyneenä tähkän kehittymistä. Koska Burkina Fasossa alle 2 % maatalousmaasta on kastelujärjestelmien piirissä, sadon onnistuminen riippuu pitkälti sateista. Eikä vain sateiden määrästä, vaan myös niiden voimakkuudesta ja erityisesti ajoituksesta.

Kylvöt lähestyvät. Sitä ennen on muokattava pellot. Burkinan maatalous pyörii pitkälti käsivoimin ja kylvökausi on sadonkorjuun lisäksi vuoden työvoimaintensiivisintä aikaa.

Rankkasade väärään aikaan voi lakoonnuttaa kypsän viljan, mikä on pahinta, mitä sadonkorjuuta odottanut viljelijä voi pellollaan nähdä. Milloin saa jo alkaa korjata satoa? Kunpa sateet jo loppuisivat. Nyt kun ajat ovat kovat, köyhimmistä köyhimmät tekevät huonoja päätöksiä. Monen ruokavarastot ovat jo ehtyneet ja yhä enemmän rahaa on varattava ruuan ostoon markkinoilta. Silloin on houkuttelevaa jättää tyttären koulumaksu maksamatta tai rokotukset ottamatta. Pitää vain toivoa, ettei kukaan sukulainen potkaise tyhjää tai mene naimisiin juuri nyt – hää- tai hautajaiskulut tästä vielä puuttuisivat.

Kun laidunmaat kuivuvat, lehmien kylkiluut tulevat esiin.

KEHOTUS 1/2017

Jos perheessä ei riitä työvoimaa, sitä on palkattava. Se maksaa. Lannoitettakin kannattaisi ostaa. Onneksi lapset ovat kesälomalla ja myös monet kaupungeissa ja kultakaivoksissa työskentelevät nuoret ovat matkustaneet takaisin kotikyliinsä. Perheen työvoima on halvempaa. Sateet tuovat mukanaan myös malarian, sillä hyttyset alkavat lisääntyä lätäköissä ja vesialtaissa. Aina joku sairastuu ja malarialääkitys voi tulla kalliiksi. Toisinaan Ramadanin päätösjuhla osuu samaan saumaan. Rahat pitäisi löytää vuoheen, lampaaseen, tai niin hienoon juhla-ateriaan kuin varat antavat myöten. Sadekausi ei ainoastaan tuo monia lisäkuluja. Kauden edetessä myös viljavarastot ehtyvät.

Helpotus Kun sateet viimein lakkaavat, riennetään taas pelloille yhtä suurin joukoin kuin kylvökauden alussa. Sadonkorjuun aikana kaikki lisäkädet ovat tarpeen. Viljavarastot täyttyvät. Hetken elo on yltäkylläistä. On helpompi katsoa tulevaan, kun vatsa on täynnä. Pitäisikö sittenkin viedä nuorin tytär kouluun?

KAIKILLE Ajatuksia kehopositiivisuudesta, pehmeydestä, karvoista ja kauneudesta Teksti: Saana Hokkanen

Bodypositivity- tai kehopositiivisuusliike sai alkunsa 90-luvulla, kun Connie Sobcak ja Elizabeth Scott perustivat feministisen Body Positivity Movement -järjestön. Ilmiön taustalla on ajatus siitä, että nykyinen vallitseva tapamme käsittää ja kuvata kauneutta rajaa ulkopuolelleen lähes kaikki, jotka eivät ole valkoisia, hoikkia ja heteroita ja/tai joilla on fyysisiä tai toiminnallisia kehityshäiriöitä, rajoituksia tai hidasteita. Kehopositiivisuus-ajattelu pyrkii tuomaan esiin ja muuttamaan kauneusihanteidemme taustalla vaikuttavan rasismin, ableismin ja rajoittuneisuuden. Imogen-nimeä käyttävä kehopositiviisuus- ja feministiaktivisti kuvaa Instagram sivuillaan kehopositiivisuusajattelua radikaaliksi poliittiseksi suuntaukseksi, jonka tarkoituksena on rikkoa yhteiskuntamme ihmisten kehoja ja fyysisyyksiä marginalisoivat, sortavat systeemit. Myös Suomen valtamediassa on käsitelty kehopositiivisuuteen liittyviä aiheita. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä kirjoitettiin 24.8.2016 niin sanotuista merenneitoreisistä. Juttu toi esiin verkossa ihmisiä ilahduttaneen ilmiön, joka pyrki juhlistamaan ihmisiä, joiden reidet osuvat toisiinsa: ”Congratulations, you are now one step closer to

being a mermaid!”. Kyseinen kampanja ja siitä kirjoitettu lehtijuttu myös ärsyttivät monia. Jutta Sarhimaa kirjoitti Nyt-lehteen 31.8.2016 tekstin, jossa hän käsitteli merenneitoreidet-jutusta kirjoitettuja kommentteja. Useiden kommenttien mukaan kehopositiivisuus on mennyt liian pitkälle, sillä se syrjii hoikkia ja hyväkuntoisia ihmisiä. Omaan korvaani tämä kuulostaa samalta kuin iänikuinen keskustelu, jossa feminismi nähdään miesvihana. Kehopositiivisuudessa ei ole kyse siitä, että kritisoitaisiin jotain mallia toisten kustannuksella. Kyse on siitä, että mahdollistetaan muillekin se oikeus, joka muutamilla harvoilla on tähän asti ollut. Samoin kuin feminismi ei ole vain sukupuolirooleista ja valtasuhteista kärsivien naisten asia, kehopositiivisuus ei ole vain mahdottomiin normeihin sopimattomien ihmisten asia. Vahingoittavat ajattelumallit satuttavat kaikkia. Nykyisessä kauneusretoriikassamme mikään ei riitä. Käytän esimerkkinä itseäni. Terveydenhoitajat ovat sanoneet painoindeksiäni “normaaliksi”, minulla ei ole näkyviä fyysisiä tai toiminnallisia rajoituksia, olen valkoinen eikä minua ole kiusattu ulkonäköni takia. Olen lukenut butlerini ja debeauvoirini, boikotoin “naistenlehtiä”, en sano ääneen itselleni tai kenellekään muulle ikäviä asioita ulkonäöstä enkä ole yläasteen terveystarkastuksen jälkeen käynyt vaa’alla. Silti olen monet kerrat itkenyt ulkonäköäni, verrannut itseäni kaikkiin muihin, häpeillyt kaikkia mahdollisia karvoituksia rannalla, liikuntatunnilla, uimahallissa, treffeillä ja itsekseni kotona, jos on sattunut sellainen vahinko, etten ole muistanut ajella, vahata tai sokeroida. Pitkään en ostanut vaatteita, jotka eivät piilottaneet pois joitain osia minusta ja keväisin aloin usein urheilla enemmän, jotta olisin riittävä kesäksi. Kuinka sairasta on, että kamppailen tämän asian kans-

KEHOTUS 1/2017

KEHOILLE sa, vaikka istun melko todennäköisesti lokeroon, joka on nykyisten kauneus-, paino-ja hyväksyntänormien mukaan “tavallinen” tai jopa “hyvä”? Olen viimeisen vuoden aikana tiedostaen alkanut muuttaa ajattelumalliani, sillä vaikka me olemme nykyisten normien ja ihanteiden uhreja, samaan aikaan myös pidämme niitä yllä.

Kuka jää ulkopuolelle? Kehopositiivisuudessa on kyse inkluusiosta ja siitä, kenellä on lupa olla näkyvillä, kuka hyväksytään, ja kenellä on oikeus mihinkin tässä elämässä. Monet ihmiset, jotka eivät istu nykyisten kauneusihanteiden (tai pikemminkin rajoitteiden) mukaiseen lokeroon, ovat joutuneet luopumaan paljosta ulkonäkönsä takia. Jos olet lihava, saat urheilla vain silloin, kun kukaan ei näe. Karvat täytyy sheivata ennen rannalle menoa. Jos haluat tietyn ammatin, sinun tulee muuttaa ulkonäköäsi sen mukaiseksi. Jos sinulla on vamma, peitä se parhaasi mukaan. Voit ottaa lävistyksiä, tatuointeja ja värjätä hiuksesi, kunhan tajuat, että niin sinusta tulee vähemmän viehättävä. Seksiä saat harrastaa vain, jos näytät samalta kuin Victoria’s Secret -mallit (tai pimeässä). Sortavat käsityksemme kauneudesta tai hyväksyttävyydestä vaikuttavat siihen, kuka saa olla näkyvillä yhteiskunnassa, kenellä on oikeus toimia, ja kenen ääntä kuunnellaan. Kun ihminen marginalisoidaan jonkin piirteen mukaan, hänen koko subjektiutensa usein tiivistetään tuohon yhteen piirteeseen. Marginalisoiduilta ihmisiltä riisutaan heidän identiteettinsä toiseuttamisen prosessissa. Jokaisella tulisi olla oikeus kokea oma kehonsa kodikseen, olla muutakin kuin ulkonäkönsä ja tuntea ylpeyttä myös pehmeydestä, arvista, jäljistä, muodoista ja väreistä.

Terveys? Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että kehon tulee olla tietyn näköinen ollakseen terve – ja sen myötä hyväksytty. Terveydentila tai toimintakyky eivät kuitenkaan ikinä voi tai saa määrittää ihmisen arvoa tai sitä, ansaitseeko hän omaa tai muiden kunnioitusta ja rakkautta. Puhumalla fyysisestä terveydestä tässä yhteydessä viittaamme siihen, että millä tahansa tavalla sairaat ihmiset tai he, joilla on toiminnallisia hidasteita, eivät saisi juhlistaa omaa fyysisyyttään tai olla KEHOTUS 1/2017

ylpeitä itsestään. Ihmisten vartaloiden arvostelu niiden toimintakyvyn tai terveyden mukaan on aivan yhtä vahingoittavaa kuin niiden arvostelu ulkonäön perusteella. Vaikka kuinka “tarkoittaisimme hyvää” ehdottamalla esimerkiksi, että jonkun pitäisi laihduttaa, ehdotus itsessään on vahingoittava tämän terveydelle. Mielenterveys liittyy erottamattomasti kehopositiivisuuteen. National Eating Disorder Association -järjestön mukaan maailmanlaajuisesti noin 70 miljoonaa ihmistä kärsii jonkinlaisesta syömishäiriöstä. National Association of Anorexia Nervosa and Associated Disorders -järjestön mukaan joka 62. sekunti joku kuolee syömishäiriöstä johtuvan suoran syyn seurauksena. Myös monet nykyiset bodypositivity-aktivistit ovat erilaisista syömishäiriöistä selvinneitä tai kamppailevat niiden kanssa edelleen. Tapamme tavoitella kiiltävää pintaa aiheuttaa sen, että valtava määrä ihmisiä kärsii sisäisestä pimeydestä. Beyoncéa lainatakseni: “Pretty hurts”.

Koska, ei siitä huolimatta Nykyisiä ja entisiä normeja ja kauneusihanteita on toki kritisoitu jo kauan, ja ihmisten moninaisuutta on pyritty tuomaan enemmän esiin. Usein kuitenkin tapa, jolla kauneusihanteisiin sopimattomat ihmiset esitetään, on tästä huolimatta edelleen vahingoittava. Normista poikkeavat esitetään itsevarmoina ja rohkeina ihmisinä, jotka uskaltavat olla omia itsejään kaikesta huolimatta. Lihavia/vammaisia/erilaisia, mutta silti kauniita. Mielestäni on uskomatonta, että vain solakat, fyysisiltä kyvyiltään moitteettomat, vaaleat, arvettomat, vammattomat ja karvattomat saavat olla ylpeitä

omista vartaloistaan jostakin syystä, kun kaikki muut saavat olla ylpeitä (jos suinkaan kykenevät) aina jostain huolimatta. Kapitalistinen kulutusmallimme tuo tähän oman valtavan panoksensa. Kulttuurimme kautta meihin on istutettu ajatus virheistämme, jotka meidän tulee korjata ostamalla asioita, joita emme todella tarvitse. Kaikenlaiset fyysisyydet olisi helpompi nähdä hyväksyttävinä, jos näkisimme mainoksissa, elokuvissa, politiikassa ja kaikkialla yhteiskunnassa monipuolisemmin kaikennäköisiä ihmisiä. Moninaisuuden näkeminen on askel kohti moninaisuuden hyväksymistä ja “normaalin” käsitteen laajenemista kohti. Eräs ystäväni kertoi minulle kamppailleensa itsetuntonsa ja ulkonäköpaineiden kanssa valtavasti siihen asti, kunnes löysi kumppanin, joka hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli. Olen onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat hyväksyvien ja rakastavien ihmissuhteiden kautta oppineet hyväksymään myös itse itsensä. Kuitenkaan ratkaisu sortaviin kauneusihanteisiimme ja niistä johtuvaan marginalisoitumiseen ei voi olla se, että meidän kaikkien tulisi löytää joku, joka hyväksyy meidät sellaisena kuin olemme. Sen sijaan meidän tulee rakentaa sellainen yhteiskunta ja kulttuuri, joka hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Mielestäni tämä kuulostaa järjettömän hyvältä diililtä, sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että näkemämme kauneuden määrä lisääntyy maailmassa.

Keho-rakkautta verkossa Instagram-tilejä ja blogeja: Bodyposipanda: Megan Jayne Crabbe (kehopositiivisuus- ja feministiaktivisti, anoreksiasta toipunut bloggari ja kirjailija) Feeding_of_the_fox: Imogen (syömishäiriöstä toipunut kehopositiivisuusaktivisti ja intersektionaalinen feministi, bloggari ja fyysisesti vammainen nainen) Curvesbecomeher: Aarti Olivia Dubey (Intian-singaporelainen intersektionaalinen feministi, kehopositiivisuusaktivisti ja -kirjoittaja, muotibloggari) Rvbyallegra: Ruby Allegra (australialainen, fyysisesti vammainen queer-nainen, kehopositiivisuusaktivisti, taideopiskelija ja meikkitaiteilija) Notoriouslydapper: Kelvin Davis (kehopositiivisuusaktivisti, kirjoittaja, muotibloggari ja malli. Abearnamedtroy: Troy Solomon (kehopositiivisuusaktivisti, muoti- ja tyylibloggari) Mattjosephdiaz: Matt Joseph Diaz (kehopositiivisuusaktivisti, kirjoittaja ja puhuja) (Määritelmät kyseisten ihmisten omia, käännökset englannista suomeksi kirjoittajan)

ARVOSTELU

ietyllä tapaa Lindqvistin kirjan sukulaisteos. Italialaisfilosofi Losurdo perkaa perusteellisesti liberalismiksi kutsutun aatesuunnan historiaa. Losurdon teoksen ydin on kysymyksessä, miksi ja miten liberalismin eli vapauden aatteen nimeen vannovat kulttuurit ovat kyenneet viimeisen viidensadan vuoden aikana ihmislajimme suurimpiin väkivallan ja vapaudenriiston tekoihin. Kenties filosofitaustastaan johtuen Losurdo kirjoittaa koukeroisesti ja haastavasti Lindqvistiin verrattuna, eikä teos ole tekstillisesti likimainkaan yhtä sujuva. Teoksen ansioksi voi kuitenkin laskea sen häikäisevän perusteellisuuden; Losurdo liikkuu analyyttisesti ja laajaa historiallista aineistoa hyväksikäyttäen liberalismiksi itseään kutsuvan filosofisen perinteen ristiriitaisuuksien ja mustimpien salaisuuksien ytimessä. Losurdo luovii kirjassaan läpi läntisen sivilisaation historian orjuuden historiasta siirtomaavallan kautta 1900-luvun karmeaan historiaan.

Domenico Losurdo: Liberalismin musta kirja (Into, 2013) Teksti: Santeri Ruonavaara

Jotta [...] paradoksi voidaan selittää, se on avattava kaikessa radikaaliudessaan. Orjuus ei jatkanut olemassaoloaan kolmen liberaalin vallankumouksen menestyksestä riippumatta. Päinvastoin, se saavutti huippunsa niiden seurauksena. “Orjaväestön kokonaismäärä Amerikoissa kohosi 1700-luvulla noin 330 000:een ja 1800-luvulla lähes kolmeen miljoonan saavuttaen yli kuuden miljoonan huipun 1850-luvulla.” Liberaali maailma vahvisti ratkaisevasti orjuuden asemaa, ihmisen ylivaltaa toista kohtaan.

Ruotsalaistoimittajan teos oli 1990-luvulla ilmestyessään eräänlainen spektaakkeli kotimaassaan. Lindqvist tekee kirjassaan tutkimusmatkan eurooppalaisen kulttuurin väkivaltaisen historian lehdille ja modernin rasismin juurille. Lindqvist mietiskelee ja tutkii läntisen sivilisaation tuhoa ja inhimillistä kärsimystä Saharan autiomaan sydämessä. Teoksen ytimessä on puolalaiskirjailija Joseph Conradin klassikkoteoksen Pimeyden sydämen kapteeni Kurtzin lausahdus: exterminate all the brutes. Lindqvistin teos on kerronnallinen ja todella vetävästi kirjoitettu. Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä teos lähentelee kevytlukuisuudessaan jo hyvin kirjoitettua lukuromaania. Synkästä ja karmaisevasta aiheestaan huolimatta se on kiehtovaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Lindqvist nostattaa kirjassaan kiusallisia ja tuskallisia kysymyksiä: kuinka paljoon pahaan ihminen pystyykään? Kuinka ihminen voi perustella itselleen käsittämättömiä julmuuksia vetoamalla hyviin aikeisiin? Ja ennen kaikkea, kuinka me kykenimme pystyttämään vuosisadoiksi kolonialistisen järjestelmän, joka perustui ahneudelle, rasismille ja väkivallalle? Esiteollisella Euroopalla ei ollut paljon sellaista tarjottavaa, mille muulla maailmalla olisi ollut kysyntää. Tärkein vientiartikkelimme oli väkivalta. Maailmalla meitä pidettiin niihin aikoihin mongolien ja tataarien kaltaisina nomadisotureina. Nämä hallitsivat hevosen selästä, me taas laivan kannelta. [...] Kuitenkin suuri osa asutusta maailmasta oli 1800-luvun alussa yhä laivatykistön kantomatkan ulkopuolella. Niinpä Robert Fulton teki sotilaalliselta kannalta täkeän keksinnön kun hän sai ensimmäisen höyrykäyttöisen aluksen kulkemaan Hudsonjoella. Pian Euroopan joilla liikkui satoja höyryaluksia. Ja vuosisadan puolivälissä ne alkoivat kuljettaa eurooppalaisia tykkejä syvälle Aasian ja Afrikan sisäosiin. Imperialismin historiassa alkoi uusi kausi.

Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat (Into, 2015) Teksti: Santeri Ruonavaara

Post-developmentalism for the unethical If power relations, ethics and lingering colonialism haven’t convinced you to look to post-developmentalism, philosophy of science might. Teksti: O. Elias Anttila

ost-developmentalism is all the rage among the development studies students in Helsinki. The post-developmentalists analyze ways in which the ideal of development currently in use is essentially Western, and how that translates into implicitly oppressive discourses and policies. As they know, the practical implementation of their doctrine is extremely difficult and onerous. It requires entire mindsets to be changed. The political, ethical and practical aspects of post-developmentalism are the key foci of the doctrine’s students and researchers. However, power-relations aside, post-developmentalism seems to have an underexamined theoretical side as well. Anthropological philosophy can support post-developmentalism in showing how different cultures and groups of people form different conceptions and meaning networks and thus have different goals in their social organization. In other words, philosophers know why and how different peoples have different ideas of what good life is. One idea that could support post-developmentalism comes from the philosophy of science, and it’s called the theory-ladenness of observations. What this means is that whatever observations we make, we import some of our own thoughts into our observations. For example, when I look at a tennis ball, I don’t just see the visual data for the yellow-green color and how the pixels of that color are organized in my field of vision – I see and recognize the ball as a tennis ball. If I had never seen a tennis ball before in my life, my observation might be of a slightly different kind. I would not import all the experiences of tennis balls into it, because I would have none. I wouldn’t just see raw visual sense data either: I would import previous experience, maybe of yellow-green things, of fuzzy things, of ball-shaped things, onto the ball. Philosophers of science talk about proponents of different scientific theories seeing things (al-

beit usually not tennis balls) differently, but here we can depart science and apply the concepts to something else. Observers who observe the ball in roughly the same way tend to live in groups. In this example, tennis balls (or the tennis ball observations) get tennis ball meanings from a social activity, namely tennis. In fact, a lot of the theory in our theory-laden observations comes from the fact that we are social. The shared but not universal meanings of different things, this way formed, is one basic conception of the foundation of what we call culture. This is one (and definitely not the only) plausible rough account of how meaning could be conceived and made. The last step, which is especially important for post-developmentalism, is to notice that this kind of meaning is not only related to the physical world. Just as observation is theory-laden in the tennis ball example, so is theory itself. Words, concepts and ideas all have the same kind of imported experience as the tennis ball. Hence, just as the post-developmentalists say, development or a good life has a literally (yes, literally) different meaning from culture to culture, which we can only fully understand if we are part of the same meaning culture. To put it jocularly, you can’t just Google Translate this stuff. Theory-ladenness comes in degrees, and it’s important to notice that for the purposes of post-developmentalism, it’s not necessary to be a radical here. Theory-ladenness in a misnomer here, because all that’s really required is to notice that when we observe, we don’t perceive raw, naked observational data. We do not blankly look upon the world, we actively participate in seeing, grasping and listening to it. You can be sure that how we do that absolutely makes a difference on how we should inhabit that world.

“Naiivius on kuin neitsyys. Kun sen kerran menettää, ei sitä koskaan saa enää takaisin.” -Erik Allardt

2/17