Kehotus. 2/2015 LOVE by Kehotus.

KEHOTUS. 2/2015

all you need is love?

pää(tön)kirjoitus.

Rakkauden pelko?

Tänä vuonna ilmestyi Paperi-T:n levy Malarian pelko, joka sai huikean vastaanoton. Tykästyin itsekin levyyn ja erityisesti sen tunnelmaan. Lueskelin ilmestymisen lähipäivinä paljon levyarvioita ja luonnehdintoja levystä, joista yksi kosketti minua erityisesti. Siinä levyn suosio nähtiin osittain selittyvän sillä, miten Paperi-T:n lyriikat avaavat nyky-ajan parisuhteen päättymiseen liittyviä tuntoja. Levyn symboliikassa vahvasti esillä oleva malaria nähtiin synonyyminä rakkaudelle. Rakkaus on tauti, joka juurtuu syvälle ja sattuu. Mitä rakkaus sitten oikeastaan on? Onko se malarian kaltainen loistauti, joka iskee ja pesii syvälle syvimpään vai onko se jotain muuta? Mietin asiaa pitkään ja hartaasti ja päädyin omissa tunnoissani siihen, että vaikka rakkaus välillä satuttaa ja sattuu, liittyy siihen myös elämän toinen puoli. Tunne siitä, että elämässäsi on joku, joka välittää sinusta ja jonka kanssa voi jakaa kaiken. Rakkaus ei ole myöskään rajoittunut parisuhteisiin vaan ihmisen rakkaus suuntautuu monille ja eri tavoin. If this is love, I don’t want it. Take it away, please! Why does it hurt so much? Because it was real. (Hobitti: Viiden armeijan taistelu) En ehkä ole niin renttu kuin Paperi T:n levyn rakkaudesta riutunut kertoja, mutta alakuloisuudessa pääsen kuitenkin lähelle. Ymmärrän sen miksi rakkaus pelottaa ja miksi ihmisiä on niin hankala päästää lähelle. Joskus siinä satuttaa myös itsensä. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät etten ole aina niin kauhean tunteikas tai avoin. Tästä syystä voin näyttäytyä hieman kylmänä ja etäisenä. Minulle ihmiset ovat pelottavia, avoimuus ei aina kannata. On helpompaa piiloutua, silloin kukaan ei voi myöskään satuttaa. Siinä missä Paperi T:n levyn perusteella rakkaus on kuin loinen, joka tuhoaa sisältä päin, minulle rakkaus antaa myös toivoa. Se, että ympärillä on ihmisiä jotka välittävät ja rakastavat, antaa toivoa siitä, että ehkä joskus uskaltaa rakastaa myös itseään. Yksi urhea ihminen on lupautunut rakastamaan minua loppuelämänsä ja se antaa toivoa siitä, että ehkä sitä loppuen lopulta onkin ihan ok. Rakkaudella on outo tapa tuoda valoa elämään. Lainaan lopuksi Coldplayn kappaletta Fix You, jossa tässä tapauksessa kertoja voisi nähdä vaikkapa rakkauden. Lights will guide you home And ignite your bones And I will try to fix you Joten muistakaa siis rakastaa ja uskaltakaa näyttää se myös muille! Rauhaa ja rakkautta, Konsta

kehotus 2/2015 vakiot. Päätoimittaja

s. 3 pää(tön)kirjoitus.

Konsta Naumi

s. 11 hallituspalsta.

Ulkoasu ja taitto Konsta Naumi, Sonja Hyötylä ja Lotta Huhtamäki

s. 24-25 kehitysmaatutkija työelämässä. s. 27 kehon kuvia.

Kirjoittajat Konsta Naumi Sonja Hyötylä Erika Paakkinen Milja Rämö Meeri Tiensuu Ella Alin Anna Berghäll

s. 27

Kannen kuva Konsta Naumi ja Lotta Huhtamäki Paino Picaset Painos 50 kpl Palaute kehotuslehti@gmail.com Julkaisija Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ry. Printin ISSN 2342-9364 Verkkojulkaisun ISSN 2342-9488

Kehotus saa HYY:n järjestölehtitukea

s. 11 “Viime keväänä olin pääsykoeahdistuksentäyteisellä iltakävelyllä edellisenä vuonna Valtsikaan päässeen ystäväni kanssa. Hän yritti valaa minuun uskoa ja totesi, että se hetki, kun saa tietää tulleensa valituksi, olisi parempaa kuin rakastuminen”

vain tässä lehdessä. s. 6-7 Rakkaudesta suklaaseen s. 8 Pilvilinnoja ja epävarmuutta s. 9 Runoja rakkaudesta s. 10 Syksyn 2015 tuutorit esittelyssä s. 12-13 Balancing Between Different Loves s. 14-15 Maailman vanhin ammatti s. 16 Sanoja rakkaudesta ja sen puutteesta s. 17-19 Itse, Toiset ja Valistunut rakkaus s. 20-23 Rakkautta yli rajojen s. 26 Libanonilainen Mashrou’ Leila puolustaa homojen oikeuksia melankolisella musiikilla s. 16 “Ensitreffit alttarilla aiheuttaa poskiräkäitkukohtauksia, joiden jälkiä ei yksi Ben&Jerry’s suklaajäätelö suklaahipuilla ja suklaakeksitaikinalla riitä korjaamaan.” s. 26 “Beirutilainen Mashrou’ Leila on Lähi-idän suosituimpia indie-pop-yhtyeitä, mutta vielä tunnetumpi orkesteri on äänekkäinä homoseksuaalien oikeuksien puolustajana”

Rakkaudesta suklaaseen Teksti: Sonja Hyötylä Suomalainen syö vuodessa keskimäärin kuusi kiloa suklaata, vaikka suklaantuotantoon liittyy paljon ongelmia. Tuotantoketjut ovat usein hämärän peitossa ja lapsityövoiman käyttö on mahdollista. Suklaassa käytettävän palmuöljyn tuotannossa tuhoutuu valtavasti sademetsiä. Voiko suklaata syödä hyvällä omallatunnolla? Ja jos voi, ovatko maailmanparantajille sopivat suklaat mistään kotoisin? Kehotus testasi kolmea hiukan eettisempää ja ekologisempaa suklaata. Jotta liiallinen kriittisyys pystyttiin välttämään, raatiin kuului kahden kehitysmaatutkijan lisäksi myös keskimääräistä suomalaista edustava suklaanrakastaja.

Pirkka maitosuklaalevy

80g, 1,89€, 23,63€/kg Luomu, Fairtrade Ulkonäkö: 8/ 15 Maku: 7,5/ 15 Yleisarvosana: 7/ 15 Ulkonäkö on maanläheinen, pirkkamainen ja selkeä. Makua raatilaisista kaikki pitivät joulukalenterisuklaamaisena, tosin raatilaiset eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, onko tämä hyvä vai huono asia.

Suklaan rakenne oli oudohko. Vaikka maku ei ollut erityisen hyvä, suklaata voisi ostaa jos haluaa edullista suklaata, tai sitä aikoo käyttää esimerkiksi leivontaan. Hintalaatu-suhde siis melko ok.

iChoc mango-jogurtti valkosuklaa

40g, 1,50€, 37,50€/kg Luomu, Stop Child Slavery Ulkonäkö: 7/ 15 Maku: 10,5/ 15 Yleisarvosana: 7/ 15

Suklaan ulkokuori on mysteeri: mitä tämä oikein on? Kiinnittää huomion kyllä, mutta kertoo sisällöstä kovin vähän. Raatilaisista yksi vertasi ulkonäköä kaksitoistavuotiaan Paint-väkerryksiin. Mangon maku oli erittäin voimakas ja pirteä ja suklaan koostumus oli hyvä. Mangon palaset kuitenkin jäivät ikävästi hampaisiin kiinni. Raatilaiset pohtivat missä tilanteessa tätä suklaata ostaisi. Näin pieni suklaalevy aiheutti ihmetystä, tuote olisi voinut toimia paremmin suklaapatukkana.

Seed and Bean Mandarin & Ginger 85g, 3,99€, 46,94€/kg Luomu, Fairtrade, Vegan, Handmade Ulkonäkö: 12/ 15 Maku: 13,5/ 15 Yleisarvosana: 12/ 15 Ulkonäkö miellytti raatilaisia. Paperiset kauniit kääreet tekivät suklaalevystä juhlavan oloisen.

Inkiväärin maku on mahtava! Raatilaisista kaikki toisaalta pitävät inkivääristä noin yleensäkin, joten kaikki eivät välttämättä olisi samaa mieltä. Suklaa on todella tummaa, mutta siinä ei ole tummalle suklaalle tavallista kitkerää jälkimakua. Ulkonäkö ja maku saivat kaikilta raatilaisilta muita suklaita paremmat pisteet. Ehdoton lemppari. Hinta on todella korkea, mutta suklaa painii hiukan eri sarjassa kuin testin kaksi muuta suklaata. Tummat, hienot suklaat maksavat tavallisestikin maitosuklaata enemmän. (Vinkkinä, kyseistä suklaata saa halvemmalla Ruohonjuuresta!)

Kaikki suklaat ostettiin Postitalon K-Supermarketista.

Pilvilinnoja ja epävarmuutta Koonnut: Sonja Hyötylä

Kehotus sai käsiinsä nuorten naisten WhatsApp-keskustelun ja selvitti, mitä reilu parikymppiset avioerolapset oikeasti rakkaudesta ajattelevat. S: Meidän porukat ilmotti tänään että ne eroaa :( että semmosta. S: Hirveetä aatella, että nekin oli vissiin jotaki 18 vuotta yhessä. Lapset ja kaikkki, ja silti voi mennnä näin. Turha vissiin rakennella mitään pilvilinnoja, mihin tässä maailmassa voi muka luottaa niin paljon, että kuvittelis sen kestävän?

S: Tässä kohtaa vois varmaan pohtia evoluutiobiologiaa vaikka kuinka. Meidän kulttuuri kuitenki poikkeaa siitä, miten ne hormonit toimii. Odotetaan uskollisuutta, vaikka biologian näkökulmasta uros pyrkii vaan lisäntymään mahdollisimman monen kanssa. Ihminen on liian monimutkainen.... H: Eihän sekään, että iso osa eroaa nykyään sinällään vielä ennusta mitään kenenkään kohtalosta. Vaikka meidän äiti ja isä oli yhdessä 30 vuotta ja sitten eros, mää aion kuitenki rakentaa mun pilvilinnoja! Sitte jos ne romahtaa niin oonpahan ainaki saanut aikani iloita haaveista.

M: Just kuuntelin luentoa, jossa sanottiin että parisuhteen ja vanhemmuuden käsitteet on alkanut erkaantua. Ihmisellä on mahdollisuus saada enemmän: perustaa perhe ja tehdä lapset, mutta myöhemmin vaihtaa kumppania ja saada tyydyttävä parisuhde. Mikä sitten on kestävän parisuhteen takana?

M: Niin on. Liian “sivistynyt”.

M: Niin, toivohan se ihmisen tulevaisuutta kantaa. Ja työn teolla saa tuloksia. Yks työmaa tuo parisuhde-elämä. N: Aina pitää jaksaa tehdä töitä sen suhteen eteen ja jos molemmat on sitoutunut kunnolla niin miks se ei onnistuis? Aina ei voi olla täydellistä ja joskus se kärsivällisyys vaan loppuu... Onhan tuoki mielenkiintoista että miks odotetaan että forever, jos se ei oo biologisestikaan normaalia. Mutta sitten taas on paljon suhteita, jotka kesää läpi elämän ja onhan se tärkeetä uskoa että vois olla itselläki semmosta.

S: Mää en koe että eläällä ois välttämättä mitään tarkotusta, mutta jos on niin se on olla onnellinen. Voihan ihminen olla onnellinen ilman rakkauttaki! H: Niin, ilman parisuhdetta varmasti. Mutta musta ihminen on niin sosiaalinen ja kiintyvä, että jotain rakkautta tarvii. S: Tarkotin ilman mitään muutakaan rakkautta. Jos haluaisin ostaa veneeen ja selata loppuelämäni merillä ilman ihmiskontakteja niin voisin kai mää niinki olla onnelinen? S: Mää kyllä koen että ihmisen ei tarvi rakastaa ko itseään ollakseen onnellinen. Harvalla se riittää, mutta koen lähtökohtasesti että rakkaus ei määritä onnellisuutta.

M: Ehkä se on sitä että rakastuminen ja rakastaminen on eri juttuja. Ja rakastamistakin voi olla myöhemmin monenlaista tai se voi loppua kokonaan. Tai vaikka ei loppuis, on mahdollista tehä valintoja oman elämän ja tyytyväisyyden suhteen. Koska rakkauskaan ei tarkota suoraan tyytyväisyyttä. Mutta mistä muusta tässä elämässä ois kyse ko rakkaudesta? Ja pitää ehdottomasti pyrkiä tyytyväisyyttä kohti. Ja rakkautta kohti. Romahtaa jos romahtaa, rakkautta on niin paljon ympärillä muualla, että kyllä siitä selviää. M: Mm. Totta. Mutta läheiset ihmissuhteet tekee onnelliseks. Ja perhe, sukulaiset ja yhteenkuuluvuus. Seki on rakkautta.

H: Niin, sitten sää varmaan kiintyisit sun veneeseen ja vapauteen ja rakastaisit niitä M: Nii! Hah! Rakkautta on kaikkialla <3

Rakastunut Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit’ ei paina elon päivätyö. Yksin kerttu laullaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa. Minä myöskin aamunaallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin. Nytp’ on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta. Eino Leino, 1896

Rauha Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi rauha mun sydämessäin, tää suuri ja outo ja uus?

Runoja rakkaudesta

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou’ot muut.

Koonnut: Katriina Huttunen

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Erotessa

Eino Leino, 1898

Muistelen minä sinua: satakielet soittelevat yössäni hämärtyvässä. Muistelet sinä minua: lepinkäiset lentelevät pääsi päälle istumahan. Muistelemme toisiamme: kaksi kaunista kesällä, kesälehti kolmantena. Eino Leino, 1905

Syksyn 2015 tuutorit esittäytyvät! Saana Hokkanen

Laura Kanninen

Kuka olet?

Olen Keski-Suomesta lähtöisin oleva wannabehelsinkiläinen. Hiekkateiden ja peltomaisemien kasvatti. Pinnalta kyynikko, mutta ytimeltä idealisti. Toimin myös Keho ry:n vuoden 2015 hallituksen varapuheenjohtajana sekä urheilu- ja kulttuurivastaavana.

Olen kaikkeen varautunut partiolainen, joka on elänyt lähes koko elämänsä Espoossa, käynyt peruskoulunsa musiikkiluokalla ja omistaa liian monta kahvikuppia (lähemmäs 10 yhden hengen taloudessa). Kehossa toimin taloudenhoitajana (a.k.a. massikeisari).

Miksi kehitysmaatutkimus?

Siksi, koska kehitysmaatutkimus ei tarkastele maailmaa ainoastaan yhdestä näkökulmasta tai vain yhtä sen sektoria. Se tutkii yhteiskuntia kokonaisuuksina, joissa kaikkien ihmisten teot linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa. Pidän myös kehitysmaatutkimuksen ongelmakeskeisyydestä ja ratkaisunhakuisuudesta. Minua kiehtoo myös siihen sisäänrakennettu itsekriittisyys ja refleksiivisyys. Näen pääaineeni jonkinlaisena maailmanjärjestelmän tutkimuksena ja tavoitteeni opiskelussa onkin ymmärtää miten maailmamme toimii ja miksi niin.

Yhteiskuntatieteet ovat aina kiinnostaneet minua ja kehitysmaatutkimuksen näkökulma on lähellä sydäntä. Löysin oppiaineen jo lukiossa ja sen jälkeen en ole oikeastaan vakavasti edes harkinnut opiskelevani mitään muuta. Pidän erityisesti kehitysmaatutkimuksen kriittisyydestä, mikä on mielestäni myös erittäin tärkeää. Myös moninäkökulmaisuus ja laaja-alaisuus ovat asioita, jotka ovat mielestäni kehitysmaatutkimuksen vahvuuksia.

Mitä rakastat?

Kaksi perinteistä: perhettä ja ystäviä. Lisäksi: urheilua, matkustamista, opiskelua, kaikkea mikä liittyy luontoon ja ympäristöön, lukemista, Kuusankosken lakua, uusia alkuja, sadetta, aamukahvin keittämistä, merta ja mummun villasukkia.

Oi niin paljon kaikkea! Äitiä, isää, veljeä, perhettä, ystäviä, metsää, uuden oppimista, hyvää kahvia, sadepäiviä, jäänmurtajia, valkosuklaata, ulkoilmassa syömistä ja Marimekon kahvikuppeja. Vain muutamia asioita mainitakseni...

Mitä inhoat?

Ikävää, tekopyhyyttä, tekemättömyyttä, sitä kun herää aamulla eikä tiedä mitä tehdä sinä päivänä, huonoja argumentteja ja sitä kun mummun tekemät villasukat on märät.

Sitä kun autoilijat eivät päästä jalankulkijoita suojatien yli (argh!).

Miksi tuutoriksi?

Rakastan uusiin ihmisiin tutustumista ja tykkään järjestää toimintaa ja tekemistä kaikille. Omilla tuutoreillani oli suuri vaikutus siihen, miten kotiuduin Helsingin yliopistoon ja Kehoon. He tekivät opiskelun aloituksesta paljon helpomman. Haluaisin olla osaltani vaikuttamassa, että myös uusilla fukseilla olisi mahdollisimman mahtava alku opiskeluissaan.

Koska onko siinä huonoja puolia? Haluan ehdottomasti olla mukana toivottamassa uudet opiskelijat mukaan Kehon ihanaan yhteisöön! Itselleni tuutoreiden merkitys oli suuri ja toivon, että uudet fuksit tuntevat olonsa yhtä tervetulleiksi kuin itse tunsin. Keho on pieni, mutta sitäkin ihanampi! Lisäksi pääsen myös itse mukaan fuksitapahtumiin! Winwin.

Parasta just nyt? Tein eilen porkkanamuffinseja, ehkä se.

Parasta just nyt? Kotona tuoksuu puhtaalta pyykiltä!

hallituspalsta.

Uusille fukseille ja vähän muillekin – fuksivastaavan terveiset Teksti: Erika Paakkinen

Saadessanne tämän lehden käsiinne kesälomaa on jäljellä vielä hetki. Viettäkää se viisaasti ja levätkää jos mahdollista, sillä syksyllä alkaa aikamoinen ryöpytys. Keholaisten kesken uusien fuksien hehkuttaminen on alkanut jo aikaisin keväällä, ja olemme lievittäneet malttamatonta odotusta suunnittelemalla monipuolista ohjelmaa fuksisyksyyn: luvassa on muun muassa sitsejä,maailmanparannusiltoja, lettuja ja fuksiaisia niin Helsingissä kuin etelämpänäkin. Hallitus ottaa myös ilolla vastaan fuksien toiveita ja ideoita. Voin laskea yhden käden sormin tilanteet, joissa olen vuodattanut onnen kyyneleitä: puolitutun sukulaisen häät, puolitutun sukulaisen häät, puolitutun sukulaisen häät – ja ensimmäinen onnentoivotuspuhelu: pääsit sisään kehitysmaatutkimukseen. Tässä kohtaa pääsen kätevästi sivuamaan myös tämän numeron teemaa: viime keväänä olin pääsykoeahdistuksentäyteisellä iltakävelyllä edellisenä vuonna Valtsikaan päässeen ystäväni kanssa. Hän yritti valaa minuun uskoa ja totesi, että se hetki, kun saa tietää tulleensa valituksi, olisi parempaa kuin rakastuminen. Epäilin tätä silloin, ja pidin häntä hieman höyrähtäneenä. Saatuani tietää valinnastani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hän oli oikeassa: se oli elämäni paras yksittäinen hetki. Keskustelen kuitenkin mielelläni aiheesta niiden kanssa, joilla on kokemusta paljon puhutusta rakkaudesta ensi silmäyksellä. Näin ollen kehitysmaatutkimukseen pääseminen on tuonut elämääni sekä sen onnellisimman yksittäisen hetken että ehdottomasti onnellisimman vuoden. Eräs fuksitoverini kertoi aluksi pelänneensä, että muut opiskelijat olisivat niin sanotusti tylsiä perunoita. Jos teillä on samansuuntaisia kauhukuvia, ei huolta: keholaiset ovat sen sijaan mansikoita, mangoja ja passionhedelmiä. Fuksivuosi on ollut hulvaton, hurmaava ja hengästyttävä, ja uskallan luvata, että sama meno jatkuu ensi vuonna. Mitä luultavimmin tästä alkaa yksi elämänne parhaista ajanjaksoista. Nyt suurin urakka ja raastavan jännittävä odotus on ohi: nyt olette osa tätä kurvikkaan kuumaa ja haluttua Kehoa. Alan heti alkuun viljellä hetkessä kulttiasemaan noussutta lausahdusta “Kehossa et ole koskaan yksin”. Se voi kuulostaa yksinkertaisuudessaan hassulta, mutta kokemukseni mukaan siihen kiteytyy jotain keskeistä pikkuisen ainejärjestömme olemuksesta. Siihen voi sitten turvautua kävellessään jännityksissään elokuussa Kaisaniemeen, jossa odottaa mahtituutorien Lauran ja Saanan lämmin syli. Onnentoivotuksia lienee sadellut joka puolelta – nauttikaa joka ikisestä. Nyt, jos koskaan, on syytä juhlia ja tuntea skumpan kuplissa kaikki ne Koposen äärellä vietetyt sadat ja taas sadat tunnit. On syytä myös täysin häpeilemättömästi kieriskellä siinä herkullisessa ajatuksessa, että ensi kevättä ei todellakaan tule viettämään pää hajoten Senghaasin totuuksiin, vaan ulkona auringossa punahaalarit jalassa. Joten vielä kerran: onneksi olkoon ja lämpimästi tervetuloa.

Balancing Between Different Loves Text: Milja Rämö Illustration: Lotta Huhtamäki

”We have two ways of saying ’I love you’. First one is ’Seni seviyorum’. ’Sana aşığım’ is the more serious one.” Seems legit, right? Then another friend explained that ‘Seni seviyorum’ can also be an expression for a crush as Turks use it also for liking someone. I was still following. Then she added that it is also used in a long relationship to describe deep love and companionship. “Wait, what?” was my exact reaction. “So how do you know what the person actually means and at what point do expressions change?” I asked. “You just know.” I am not really sure who I am to write about love or the differences of the idea of love. It feels like I am still learning what it means to love someone. It definitely does not make the learning any easier to be balancing between different cultural and linguistic notions of love. Cultures are supposed to enrich our understandings, but when it comes to love, a human being is very vulnerable. Love takes our minds to levels that we perhaps were not aware of existing. We open to people that we might not even know so well yet. And the disappointments in love at least make me take out a pack of cigarettes even though I am not a smoker. Rationality disappears and with it the ability to look beyond our notions of love can also disappear. One

becomes more exposed to misunderstandings, also to cultural ones. First time I thought I was in love I was 16 years old. I had fallen in love with this Rwandan boy who was a couple of years older than I was. I told my friend that I would never date a Finnish boy. Around that time I had been envying afros and wanted my future children to have such a lovely hair too. My whole life I had envied people who came from multicultural families, knowing at least two languages and being able to call different countries as home. (This was of course a very idealistic idea of what it meant to come from a multicultural family.) According to myself I came from a boring family where everyone was Finnish. And the only exotic relative was my second cousin who is half Swedish. Obviously it was my parents’ fault that I was not able to communicate with her, as they didn’t teach me any other language than Finnish. Being an on-and-off expat in Istanbul I have heard a few times ‘Seni seviyorum’, which from my understanding is as loosely used than the English expression ‘I love you’. I am still struggling to learn that this does not mean what a Finnish expression ‘Minä rakastan sinua’ means to me.

A couple of weeks ago a friend of mine said that saying ‘Minä rakastan sinua’ is almost like a promise of engagement or at least of living together. Obviously she was exaggerating, but still many who I know do not say it to even their family members. Instead I say ‘Olet rakas’, which means you are dear to me. These couple of weeks I have been thinking about Turkish passion. Sometimes I feel more passionate than my Turkish friends, but it turns out that perhaps I am just being more open about my feelings and thoughts. A very close friend described Turkish passion as a meeting point of Mediterranean fireworks and the Middle Eastern conservatism. According to him when it comes to love, one is passionate, but at the same time it should not be shown.

“I want to believe that love exists in different depths and layers in different cultures.”

The idea of hiding one’s passion was a very contradictory idea, as on the streets of commercial Istanbul or at the beaches of Alanya one can see very open dalliance. However truly loving someone seems to be expressed in a more settle way, at least in my group of friends. Then again are Alanya beach romances love? Or am I being too black and white about the notion of love? I still haven’t been going out with a Finn (at least to my knowledge). I don’t know if it is because of the statement that I made to my friend almost 10 years ago, or the wish to belong to different places, or just that I haven’t clicked with a Finn. I know that I do need to be critical about my lack of interest towards Finns, or more likely of the interest towards, for the lack a better word, the orient, but that would be a whole new writing looking at my personal human history. When it comes to being with a Turk, I have been wondering where is the meeting point where I drop the Finnish serious understanding of love and start mingling with other ideas of romantic love. But also will someone who does not know my culture (and I don’t only mean the Finnish culture, but also for example my family) ever understand what is my notion of love? Growing up as a part of an international English speaking community, I also started to love everyone way more loosely. Now slowly entering to the Turkish speaking networks, I can easily say ‘Seni seviyorum’ to my friends because that is just a part of communicating close friendship. Love, or aşk as the Turks call it, is very easy to just throw around. It is also lovely to get drunk of the idea of love and pipe dreams. At the the same time I feel like I am cheating on the Finnish ‘Minä rakastan sinua’. At the end of the day, I guess we are just lost in translation. I want to believe that love exists in different depths and layers in different cultures. It is just expressed with variety of vocabulary, which with translation can create expectations that do not meet. Though at the same time speaking the same native language does not guarantee understanding.

Maailman vanhin ammatti Teksti: Meeri Tiensuu – Kirjoittaja on juuri nyt rakastunut banaanikookosmaito -smoothieen, vihreään sekä kukkamekkoihin.

Kaikkihan sen tietävät. Jo pelkästään kirjoittamalla Googlen hakukenttään ”maailman vanhin ammatti”, ensimmäinen hakutulos ohjaa Wikipedian sivulle, jonka vasemmassa yläreunassa lukee ”Prostituutio”. Prostituutio eli sukupuoliyhteys tai muu seksuaalinen teko korvausta vastaan on 2000-luvun aikana herättänyt paljon keskustelua, joka tuntuu jatkuvan ja kiihtyvän entisestään. Mielipiteitä on monenlaista ja oikeita vastauksia siitä, miten prostituution tulisi suhtautua, ei ole kenelläkään. Tästä kertoo esimerkiksi eri maiden erilaiset lainsäädännöt prostituutiota koskien. Mikä tekee prostituutiosta niin problemaattisen? Mikä ero on siinä puhuuko seksityöstä vai prostituutiosta? Kertooko prostituution olemassaolo jotain meistä ihmisistä? Prostituutio on hyvin politisoitunut puheenaihe – ja syystäkin. Sillä on vaikutuksensa talouteen ja poliittisiin linjanvetoihin. Siksi siitä keskusteleminen on tärkeää eikä prostituution asemaa nyky-yhteiskunnissa voi ohittaa. Prostituutio on pitkään linkitetty yhteen ihmiskaupan kanssa. Eikä syyttä, sillä näillä kahdella on eittämättä yhteys toisiinsa. Näin ei kuitenkaan ole jokaisessa tapauksessa – ja tämä tosiasia tuntuu jäävän median huomion ulkopuolelle hyvin usein. Media on taitava uhriuttamaan ja usein prostituution parissa työskentelevät (naiset) nähdäänkin uhreina, joille epäoikeidenmukainen maailma ei ole tarjonnut muuta vaihtoehtoa kuin ansaita rahaa myymällä itseään. Tässä uhri-ajattelussa on toki perää, mutta viime aikoina keskusteluun on onnistunut nousemaan myös prostituoitujen oma ääni. Enää keskustelu ei pyöri vain siinä, että prostituutio on alistavaa ja yksinkertaisuudessaan paha asia maailmassa: On alettu puhua prostituution sijaan seksityöstä. Seksityön puolestapuhujat ovat nostaneet esiin pointteja, joiden myötä rahan ansaitseminen seksuaalisen kanssakäymisen kautta voisi olla kukkakauppiaaseen verrattava ammatti; vain tuote on erilainen. Tämänkaltaiset näkökulmat kumpuavat liberaalista arvoajattelusta, jossa hurrataan vapauden ja ennen kaikkea vapaakaupan nimeen. Nämä kaksi erilaista suuntausta pitävät prostituutioon, tai seksityöhön, liittyvää keskustelua yllä. Molemmilla on kannattajansa ja vastustajansa, vahvuutensa ja

heikkoutensa. Se, että prostituutiota ei nähdä vain ja ainoastaan epäinhimillisenä alistamisen muotona on joiltain osin parantanut seksityöläisten asemaa. Esimerkiksi Alankomaissa politiikka on se, että prostituutio on laillista bisnestä ja siihen osaa ottavat nähdään yksityisyrittäjinä, jotka maksavat veroja siinä missä muutkin. Valtio on asettanut erinäisiä sääntöjä ja rajoituksia toiminalle sen varjolla, että lakia käytetään väärin esimerkiksi ihmiskaupan parissa. Tämä uhka on todellinen ja se tunnistetaan. Samaan aikaan kuitenkin nousee ääniä, että rajoitukset ja ennen kaikkea seksin ostamisen kieltäminen lailla (näin on esimerkiksi Norjassa ja Ruotsissa) vain vaikeuttavat seksityöläisten elämää. Kriminalisointi vähentää seksityöläisten itsemääräämisoikeutta ja on osaltaan lisäämässä ihmiskauppaan ja muuhun laittomaan toimintaan liittyviä toimia kuten paritusta. Se, että toiminta muuttuisi laittomaksi, nähdään ongelmana ennen muuta siksi, että kaikesta huolimatta bisnes jatkaisi olemassa oloaan ja siinä mukana olevien asema heikkenisi entisestään. Keskittymällä seksityöläisten aseman ja oikeuksien parantamiseen ja siihen liittyvän stigman poistamiseen, nähdään etenkin seksityöläisten itsensä – niiden, jotka ovat äänensä saaneet kuuluviin - parempana vaihtoehtona seksin oston kieltämisen sijaan. Vaikka prostituutio onkin saanut kasvavasti huomiota globaalissa maailmassamme, siitä edelleen puhutaan melko matalalla profiililla. Ainakin silloin, kun puhe tulee prostituution ”käyttämisestä”. Siinä ollaankin nimittäin pitkälti kaikkien prostituutioon liittyvien ongelmien ytimessä. Mistä prostituution olemassa olo juontuu? Kysynnästä. Oli kyse sitten jenkkisotilaista Hong Kongissa tai Matti Meikäläisestä Helsingin kadulla, on tosiasia se, että nämä osapuolet pitävät bisneksen hengissä. Puhumattakaan seksiturismista. Osalle seksityöläisistä nämä ihmiset ovat lottovoitto ja keino ansaita seuraavan kuukauden elanto, toisille nämä ovat hirviöitä, jotka ylläpitävät ihmisarvoa alentavaa toimintaa ällöttävillä mielihaluillaan. Seksibisneksessä riittää sekä miehiä sekä naisia, mutta yleinen konsensus on se, että prostituoiduista suurin osa on naisia. Kun nopeasti miettii, niin millä tahansa kielellä ajateltuna naispuoliselle prostituoidulle on olemassa huomattavasti enemmän nimityksiä kuin miespuoliselle vastaavalle. Tämäkin

fakta kertoo ennen muuta koko ilmiön yhdestä ydinongelmasta; rakenteellisesta eriarvoisuudesta, jossa naiset ovat edelleen heikommassa asemassa miehiin verrattuna. Naisille prostituutio-teollisuuteen mukaan lähteminen on valitettavan usein vaihtoehto, joka juontuu heidän huonommasta asemasta ympäröivässä yhteiskunnassa. Se, että opiskelijatytöt Suomessa rahoittavat opintojaan prostituution keinoin ja puolustavat toimintaansa sillä, että omalla kehollaan he voivat tehdä mitä tahtovat, ei poista sitä tosiasiaa, että jossain muualla, sanotaan vaikka Meksikossa, 19-vuotiaalla kahden lapsen äidillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua länsimaisten turistien rahan armoille ja myydä itseään kadulla ruokkiakseen perheensä. Joku voisi sanoa, ettei näitä esimerkkejä voi rinnastaa sillä todellisuudet ovat niin erilaisia, mutta onko loppupeleissä niin? Se mitä teemme täällä, vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu tuolla. Niin se vain toimii. Asia olisi eri, jos jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet päättää ja valita, mutta maailma ei vielä ole siinä pisteessä. Vaikka alaa puolusteltaisiin kuinka, on kenenkään vaikea väittää vastaan, etteikö seksibisnekseen liittyisi ongelmia ja epäoikeudenmukaisuutta. Globaalistuneen maailman myötä keskustelu on laajentunut eikä sitä käydä enää pelkästään valtioiden sisällä; prostituutio on monimutkainen ja ennen kaikkea globaali asia, joka linkittyy muuhun politiikkaan loppupeleissä hyvin tiiviisti. Syitä ja tarinoita on yhtä monta kuin on seksityöläisiä eikä vain yhdenlainen lähestymistapa voi tarjota ratkaisuja prostituution tuomille kysymyksille ja ongelmille. Väärinkäyttäjiä riittää, vaikka alaa pyrittäisiinkin rajoittamaan ja sääntelemään. Kun kyse on ihmiskehosta ja fyysisestä kanssakäymisestä ihmisten välillä, ollaan tulenarkojen asioiden äärellä. Eteen nousevat kysymykset yksilön vapaudesta, itsemääräämisoikeudesta, vastuusta ja hyvinvoinnista: Teemoja, joiden parissa pähkäily ei koskaan ole yksinkertaista. Sen sijaan, että jatketaan kiistelyä siitä, minkälainen lähestymistapa ja näkökulma prostituutioon tulisi ottaa, voisi olla tulevaisuuden kannalta kestävämpää kiinnittää huomiota seksibisneksen syihin ja lähteä ratkomaan vyyhtiä nimenomaan ongelmien ytimestä.

“Vaikka alaa puolusteltaisiin kuinka, on kenenkään vaikea väittää vastaan, etteikö seksibisnekseen liittyisi ongelmia ja epäoikeudenmukaisuutta.”

Lisämateriaalia aiheeseen liittyen: - The Selling of Innocents –dokumentti (1996), Ruchira Gupta - Tales of the Nights Fairies –dokumentti (2002), Snohini Ghosh - Love and Globalization: Transformations of Intimacy in the Contemporary World (2007), Mark B. Padilla - Lydia´s open door – Inside Mexicos Most Modern Brothel (2008), Patty Kelly - The Industrial Vagina – The political economy of the global sex work (2009), Sheila Jefferys

Sanoja rakkaudesta ja sen puutteesta Kirjoittajat ovat rakkaudennälkäisiä realisteja, ikuisia romantikkoja ja pahassa puutteessa. Todellaki.

Lonely, I’m Mr. Lonely, I have nobody for my own I’m so lonely, I’m Mr. Lonely I have nobody for my own I’m so lonely. Kaikki, mitä tarvitset on rakkaus, mutta entäs kun sitä (eikä edes sitä) ei irtoa. En muista, milloin viimeksi olisin kauhunsekaisin tuntein odottanut viivan kertovan, onko telkkä pöntössä vai ei. En muista, milloin viimeksi olisin kohdannut jonkun, joka oikeasti sykähdyttää. Pussaillut jonkun muun kuin karvajalkaisen Ihmemaan Liisan kanssa. Tai pussaillut ylipäätänsä. Minne katosivat vuodet? Eikö opiskeluajan pitänyt olla hurmiota, kiihkeitä katseita, hormonien sekaista haparointia tai edes jotain?

maistereita. Silmissäni vilisee peiliselfieitä, Kanarian lomakuvia, neonvärisiä vaimonhakkaajapaitoja, golffareita ja espoolaisia. Hakkaan ruksia vimmatusti. Talvimaisemassa seisova (pun intended) mies hirvenpää intiimialueidensa peittona ei hänkään selviä jatkoon. Näin olen kuullut. Näistä pitäisi valita. Ja lisäksi jonkun pitäisi valita vielä minut, meidän molempien toisemme. Mitkä vitun mahdollisuudet tässä elämässä on löytää rakkautta?

Vappuna katsoin kadehtien vierestä, kun kaverini otti vihdoin lähikontaktia pitkäaikaiseen ihastukseensa. Ajatuksissa pyöri klassinen Kummeli-sketsi, että KYLLÄ MUHUNKIN SAA KOSKEA, mutta loppuillasta tein tuttavuutta lähinnä Hesburgerin kerrosaterian kanssa. Kannun vuosijuhlilla sain turhaan odotella illan viimeistä hidasta ja elämää suurempia tunteita kun Antti Tuiskun säestämänä suuntasin kohti narikkajonoa. Ei tullut uutta hoitoa pilkun aikaan, ei vaihtunut sylki.

Ensitreffit alttarilla aiheuttaa poskiräkäitkukohtauksia, joiden jälkiä ei yksi Ben&Jerry’s suklaajäätelö suklaahipuilla ja suklaakeksitaikinalla riitä korjaamaan. Yksi järjestetty ja jo alusta alkaen terapoitu suhde, kiitos. Peace motherfuckers + xoxo.

Missä on kuumat miehet? Kauniit naiset? Fiksut ja filmaattiset ihmiset? Meikä ainakin on kuuma. Lähes jo yli kiehuva. Kaunis ja hauskakin vielä. Siitä huolimatta #TISuomi Simollakin on enemmän vientiä kun mulla. Sen kerran kun pyydetään kahville kieltäydyn. Miksi? No kun se positiivinen jännite. Ja se taianomainen yhteys. (Miten hitossa sitä päätyy nukkumaan aina uudestaan saman ihmisen viereen? Miten vaikeaa on sanoa, että hei tyyppi nyt enemmän pliis, että oot ihan kiva ja taidan sillee ehkä mahdollisesti vähän fiilistellä sua ja olematonta mahdollisuutta olla jotain?) Kaverini väittävät, että kuljen pää pilvissä, vaadin liikaa, odotan liikaa. Hyppään suoraan syvään päätyyn silloin kun pitäisi ottaa rennommin. Päätin relata, liityin Tinderiin. Punavihreä kuplani kumisee tyhjyyttään, kun ruudulle lävähtää kerta toisensa jälkeen purjehtivia kauppatieteiden

Toisilla menee kettu koloon. Toisilla ei. (kuva https://twitter.com/Eeliye/ status/588410877684142080)

Itse, Toiset ja valistunut rakkaus Teksti: Ella Alin Kuvitus: Lotta Huhtamäki

Risto Saarisen tänä vuonna ilmestynyt ”Oppi rakkaudesta” käsittelee länsimaisen aatehistorian pääajatuksia siitä, mitä rakkaus on. Länsimaalaisuuden lisäksi kirjassa ammennetaan erityisen paljon Mestari Kongin, kungfutselaisuuden perustajan, ajatuksista. Tämä teksti ei ole kirja-arvostelu tai referaatti. Hahmottelen tässä tekstissä itsen ja toisen tunnistamisen ja kunnioittamisen ajatuksia, nähden ne tärkenänä ”post-kolonialistiselle” rakkauskäsitykselle. Kaikki lähteet ovat löydettävissä kyseisestä kirjasta, tai saatavissa minulta. Kun puhutaan ihmisten välisestä rakkaudesta, huomionarvoista on miettiä kolmen subjektin olemusta. Näitä ovat minä, toinen tai toiset, ja rakkaus. Rakkautta voinee pitää myös objektina, mutta Risto Saarisen tavoin käsittelen sitä tässä subjektina, voimana, joka aiheuttaa jotain. Risto Saarinen kysyy, täytyykö siis ensin rakastaa itseä, jotta voi rakastaa muita, vai toisinpäin? Nykypsykologiassa suositaan näkemystä, jonka mukaan ihmisen täytyy ensin rakastaa itseään, jotta hän kykenee rakastamaan muita. Tämän kuulin viimeksi psykoterapeutti Maaret Kallion suusta, kun hän pohti Ensitreffit alttarilla –sarjan parisuhteiden onnistumista. Usein uskonnollisten ajattelijoiden mukaan taas ensin tulee rakastaa toisia, mistä hyvästä seuraa kunnioitusta ja hyvää mieltä myös itseä kohtaan. Mitä edes on ”itse”? Entä keitä ovat ”toiset”? Risto Saarinen antaa kysymykseen kolmannen vastausvaihtoehdon; ihan ensin on rakkaus. Se, ja sen puute muokkaavat sekä sitä, mitä minä itse olen että sitä, mitä muut ovat. Ihmiseen kohdistuvat teot ja toiminta ovat joko rakkauden sävyttämiä, tai sitten niistä puuttuu rakkautta. Kun ihminen syntyy, hän on täysin ympäristönsä – ennen kaikkea huoltajiensa – armoilla. Ihminen kasvaa ja kehittyy varhaislapsuudessaan voimakkaasti sen sävyttämänä, miten ne ihmiset, joilla on häneen suurta

valtaa, reagoivat häneen ja hänen tarpeisiinsa. Se, miten huoltaja tunnistaa ja miten hän vastaa lapsen viesteihin esimerkiksi nälästä, läheisyyden kaipuusta tai pelosta, vaikuttaa suuresti siihen, miten lapsi itse suhtautuu näihin tarpeisiinsa ja niiden ilmaisemiseen. Rakkauden sävyttämät reaktiot, kuten esimerkiksi vaipan vaihtaminen sen ollessa tarpeen ovat positiivisia perustavia tekoja, jotka viestivät hyväksyvää tunnustamista. Huoltaja tunnistaa tarpeen, tunnustaa sen vaativan reaktiota ja reagoi siihen hyväksyvästi, jolloin lapsi oppii, että hänen tarpeenilmauksensa oli oikeutettu, ja että häntä rakastetaan, koska häntä autetaan selviämään ongelmastaan, jota hän ei pysty itse ratkaisemaan. Näin jo ennen kuin lapsi osaa itse rakastaa, hänen persoonansa muokkautuu rakkauden tekojen kautta. Samoin hän jo pienestä muodostaa näkemystään toisista ihmisistä suhteessa heihin häneen kohdistamaansa rakkaudelliseen tai rakkaudettomaan toimintaan. Kun ajattelee pientä vauvaa, tuntuu loogiselta, että hän ei voi rakastaa itseään eikä muita – ainakaan mikäli rakkauden ajatellaan ilmenevän tekoina – mutta hän on selvästi rakkauden eri puolten (rakkaudentäyteisen ja rakkaudettoman toiminnan) kohteena. Tällä tavoin tarkasteltuna näyttää tosiaan siltä, että ensin on rakkaus, sitten vasta ihminen voi rakastaa itseään tai muita. Hyväksyvä tunnustaminen rakkauden näyttämöllä, usein perhepiirissä, jossa lapsi hyväksytään omana itsenään, kehittää lapsen itsetuntoa. Milloin ja miten sitten pieni lapsi voi itse alkaa rakastaa toisia, ja keitä nämä toiset ovat? Risto Saarisen mukaan tähän vaaditaan uhmaiässä alkava vaihe, jossa lapsi alkaa tunnistaa huoltajan suhteellisen riippumattomuuden itsestään; huoltaja ei enää toteutakaan kaikkia lapsen toiveita, ja saattaa joskus jopa vetäytyä omaan rauhaansa, kun tietää lapsen jo hetken selviävän hengissä ilman häntä. Tästä

alkaa elämänmittainen matka, jossa ihminen etsii ja navigoi itsensä erillisyyttä ja toisaalta yhteyttä suhteessa muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Miksi ihmisen täytyy tunnistaa erillisyytensä muista ihmisistä voidakseen rakastaa heitä? Tätä avatessaan Risto Saarinen vertaa ihmisyksilöä ihmisyhteisöön. Kun tunnustusta haluava valtio asettuu näytille jo tunnustetuille valtioille pyrkiessään tasavertaiseksi niiden kanssa, sitä tarkastellaan tiettyjen kriteerien valossa. Onko valtiolla rajat? Onko sillä toimiva hallinto ja oikeuslaitos kaikkialla rajojensa sisällä? Jos nämä ja muut valtion tärkeät tunnusmerkit toteutuvat uudessa valtiossa, pidetään reilun pelin mukaisena, että muut valtiot tunnustavat sen osaksi joukkoaan. Ne tunnistavat, että se täyttää oleelliset kriteerit, ja samalla ne tunnustavat sen, hyväksyvät sen osaksi itsenäisten maiden ryhmää. Tällainen uuden valtion tunnustaminen siis edellyttää sekä sitä, että valtiolla on tarpeeksi suuri itsemääräämiskyky että sitä, että muut toimijat tunnustavat sen vertaisekseen. Tällaista valtion ”hyväksyvää tunnustamista” voidaan verrata yksilön hyväksyvään tunnustamiseen. Jos ihmistä ei ole erillisenä tunnistettavissa, ei häntä voi rakastaa. Toisaalta vaikka ihminen olisi periaatteessa erillisenä tunnistettavissa, mutta häntä ei tunnusteta sellaisena kuin hän on, eli häntä ei hyväksytä, ei voida puhua rakkaudesta. Jos taas ihminen periaatteessa olisi mahdollista tunnistaa omaksi erilliseksi itsekseen, mutta häneltä itseltään puuttuisi halu itsenäisyyteen, on häntä vaikea rakastaa, sillä eihän hän ei itsekään halua olla erillinen rakkauden kohde. Näyttää siis selvältä, että voidakseen rakastaa, ihmisen on oltava sekä rakkauden kohteena, eli objekti (hänestähän kehittyy persoona rakkauden kohteena olemisen kautta) että itsenäinen, erillinen toimija, eli subjekti. Risto Saarinen esittääkin, että ihminen loppuelämänsä ajan vuorovaikutuksessaan muihin ihmisiin on jatkuvassa yhteyden ja erillisyyden kokemuksien vaihtelun tilassa. Ihmissuhteissa kumpikin osapuoli – tai kaikki osapuolet – korostavat sekä yhteyksiä että erillisyyttä. Varhaislapsuuden erittäin tiiviit riippuvaisuussuhteet, jotka voivat muovata persoonan kehitystä hyvinkin voimakkaasti, hälvenevät ihmisen kasvaessa ja saadessa elämäänsä parhaassa tapauksessa yhä enemmän merkityksellisiä ihmissuhteita. Jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen, kuten myös kohtaamiset muun ympäröivän maailman, kuten luonnon ja kulttuurin eri muotojen kanssa, jättävät jälkensä ihmisen persoonaan. Näin ollen ihminen on jollain tapaa kokonainen oma maailmansa; hän kantaa mukanaan sitä maailmaa, jossa on elänyt ja elää. Koska todelliset ihmissuhteet ja kohtaamiset todellisten ihmisten kanssa ovat määrältään hyvin rajattuja yhden ihmisen elämän aikana, ihminen voi kasvaa ja kehittyä myös kuviteltujen kohtaamisten kautta. Englantilainen psykoanalyytikko Donald Winnicott puhuu siirtymäkohteista: pieni lapsi voi nallensa tai nukkensa kanssa sovitella kymmeniä tai satoja rooleja sekä itselleen että nallelle mittaillakseen etäisyyttä itsensä ja nallen - minän ja toisten - välillä. Risto Saarisen mukaan yksin olemisen taito, rakkauden perusedellytys, on taitoa asettaa muut ihmiset sopivan etäisyyden päähän itsestään. Ei liian kauas – se voi johtaa sekä itsen että

muiden merkityksettömyyteen ja esineellistymiseen sekä yksinäisyyden tunteeseen – eikä liian lähelle, sillä silloin ihminen on liian riippuvainen muiden todellisista ja kuvitelluista tekemisistä, sanomisista ja ajattelemisista. Saksalainen filosofi Axel Honneth korostaa erilaisten taiteen ja kulttuurin muotojen tärkeyttä aikuistenkin ihmisten ”nalleina”, siirtymäkohteina, joiden avulla ihminen pystyy kokemaan tunteita, tapahtumia, tiloja, ja ajatuksia, joita hänen todellinen fyysinen ympäristönsä ja olemassa olevat ihmissuhteensa eivät herättäisi. Siirtymäkohteiden puute voi olla haitallista paitsi ihmisen luovuudelle, myös hänen kyvylleen kokea empatiaa – eräänlaista kuvittelua sekin. Siirtymäkohteiden olemassaolo myös auttaa ongelmaan joka syntyy siitä, että meillä on vain rajattu määrä todellisisa ihmissuhteita muokkaamassa meidän persooniamme - satujen ja todellisen elämän ilkeän äitipuolen tytärpuolet voivat paeta negatiivisen ihmissuhteen valtaa itseensä kirjojen maailmaan, kuten monen romaanin juoneen kuuluukin. Roolileikki siirtymäkohteiden kanssa, luovuuden ja empatiakyvyn kasvamisen myötä, myös auttaa meitä tulemaan paremmaksi itsemme ja toisten tunnistajiksi, ymmärtäjiksi ja hyväksyjiksi. Samainen Axel Honneth tulkitsee C. W. F. Hegelin ajatuksia ihmiselämälle tärkeistä ”tunnustuksen näyttämöistä”. Jos rakkaus kuuluu tunne-elämän näyttämölle, ja rakastetuksi tuleminen aiheuttaa ihmisessä terveen itsetunnon vastatessaan ihmisyksilön tarpeisiin ja tunteisiin, muita ihmiselle tärkeitä tunnustamisen näyttämöitä ovat ”tiedon ja reilun pelin näyttämö” sekä ”sosiaalinen näyttämö”. Tiedon ja reilun pelin näyttämöllä ihminen tunnistetaan ”oikeushenkilönä”; häntä kunnioitetaan tasaarvoisena moraalikansalaisena, ja häntä kohdellaan oikeudenmukaisesti. Tällä näyttämöllä kehittyy ihmisen itsekunnioitus, käsitys omasta ”kunniallisuudesta” vallitsevassa yhteiskunnassa. Sosiaalisella näyttämöllä tunnistetaan ihmisen yksilölliset pyrkimykset, kyvyt ja taidot. Hänet nähdään toimijana, ja hänen toiminnalleen annetaan arvostusta. Tällä näyttämöllä kehittyy ihmisen omanarvontunto. Kun ihminen suo itselleen hyväksymisen prosesseissa kehittyneet itsetunnon, itsekunnioituksen ja omanarvontunnon myös toisille ihmisille, voidaan puhua toisen kunnioittamisesta. Risto Saarinen muodostaa kunnioituksesta yhden rakkauden perussuunnista (muiden rakkauden perussuuntien ollessa pyrkiminen, auttaminen ja ystävällisyys, joista en tässä sen enempää puhu). Itse asiassa hän esittää, että kunnioitus on alkuehto muille rakkauden perussuunnille. Filosofi Emmanuel Levinasin mukaan lähimmäisenrakkaus lähtee kyvystä erottaa Minä ja Toinen. Ilman kykyä erottaa näitä, ihminen pyrkii kolonisoimaan muut, eli näkee muut samoina kuin itse. Esimerkiksi rakkauden kultaisen säännön - tee muille kuten toivoisit itsellesi tehtävän - toteuttaminen tulee mahdottomaksi, jos itsen ja toisen erillisyyttä ei kyetä erottamaan. Levinasin mukaan on mahdollista päästä sellaiselle moraalisen tietoisuuden tasolle, jossa pystyy tunnistamaan toisen ”kasvojen” erilaisuuden. Risto Saarisen mukaan kunnioitus jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen puolikas on oman itsetunnon heijastamista toiseen; se on hyväksynnän ja arvostuksen osoittamista toisille - ei vain itsensä yläpuolella tai samalla tasolla oleville,

vaan myös itseään heikommassa asemassa oleville. Kunnioituksen toinen puoli on kykyä tunnistaa, että toisen kasvot eivät ole samat kuin minun kasvoni. Toisen kasvot ovat aina jollakin tapaa ”vieraat”. Risto Saarinen vetääkin tärkeän rajan ystävyysrakkauden ja vieraanvaraisuuden, eli muukalaisrakkauden välille. Ystävyysrakkaus on sisäpiirirakkautta, ja se on vieraanvaraisuutta enemmän itserakkautta: on todennäköistä, että parhaat ystävämme ovat jossain määrin samanlaisia, kuin mitä me itse olemme. Samoin ystävien rakastaminen hyödyttää meitä itseämme - ainakin äkkiseltään katsoen - enemmän kuin muukalaisten rakastaminen. Ystävyysrakkautta esiintyy kaikkialla maailmassa, mutta muukalaisrakkaus vaatii laajempaa kulttuurista pääomaa. Kulttuurinen pääoma, joka ohjaa muukalaisrakkauteen, kumpuaa perityistä ja opituista ymmärryksistä siitä, miten on oikeudenmukaista ja hyvää kohdella vieraita ihmisiä. Risto Saarinen esittää, että kattava lähimmäisenrakkaus, johon siis muukalaisrakkaus sisältyy, on valistunutta eikä synnynnäistä. Se edellyttää järjen avulla saavutettavaa parempaa ymmärrystä oikeudenmukaisuudesta, ja tietoista itsetutkistelua ja oman käytöksen reflektointia. Lähimmäisenrakkaus edellyttää puolueettomuutta, sillä ilman sitä palaamme takaisin ystävyysrakkauden sisäpiiriin. Pyrkimys puolueettomuuteen ja toisten aitoon kunnioittamiseen, rakastamiseen, tarkoittaa siis sitä, että ”omaa minää ei levitetä” pitkin maailmaa. Ei kolonisoida toisia kotona eikä kauempana.

“Pyrkimys puolueettomuuteen ja toisten aitoon kunnioittamiseen, rakastamiseen, tarkoittaa siis sitä, että ”omaa minää ei levitetä” pitkin maailmaa”

“Miksi ihmisen täytyy tunnistaa erillisyytensä muista ihmisistä voidakseen rakastaa heitä?”

Rakkautta yli rajojen Haastatellut: Sonja Hyötylä Kuvitus: Lotta Huhtamäki

Globalisaation kiihtyessä maailma muuttuu jatkuvasti yhä pienemmäksi ja ihmisten kontaktit yli kulttuuri-, kieli- ja valtiorajojen lisääntyvät. Myös parisuhteet, joiden osapuolet ovat kotoisin eri puolelta maapalloa ovat tavallisia - tai ainakin kehitysmaatutkimuksen kuplan sisällä siltä usein tuntuu. Vaikuttaako erilainen tausta parisuhteeseen? Haastattelimme kehitysmaatutkijaa, kehitysmaatutkimuksen opiskelijaa ja juuri oppiaineestamme valmistunutta maisteria aiheeseen liittyen.

Florencia Quesada and Jussi Costa Rican Florencia met Finnish Jussi in a Central American History Congress in 1996. Their relationship has always been a close combination of personal and academic life, since they are both historians and interested in Latin America. Since they met, they have live together in France, Costa Rica, Guatemala, Argentina, Honduras and Spain, but for over a decade their headquarters has been in Oulunkylä. Their family consists of three daughters, one common and two from Jussi’s former marriage. Did your different backgrounds create problems at the beginning? In general terms I don’t think we had had huge differences between us since we have very similar ways of thinking in key aspects of life. Therefore, we share many values and ways of seeing life, in that sense it has been easy. But certainly, we come from two different cultural settings and at the beginning of a relationship, this means adapting and learning from our cultural differences. In our case, more from my part, since I was the one who left everything behind. I had to learn a new language and adapt to a very different climate (the hardest aspect coming from the tropics). In other words, start a new life in such a different culture it was difficult indeed! Finns are so direct and to the point whereas in my culture we have to say many things before getting to it. Thus, for me it was a bit rude to be so direct. I learned to accept those differences and not seeing it as rudeness but simply different styles of communication. In the process I learned a lot about myself, and probably changed a little bit in that respect. Has the situation changed since the beginning? Is it still clearly visible that you have different backgrounds? After so many years of marriage we know each other like the palm of the hand, and we have created our “hybrid relationship”. I hardly think about our different cultural backgrounds. And if something arises, we always make jokes about it, “oh don’t be such a Finn” or “oh the “tica” (nickname for Costaricans) came out of you”. What’s the biggest thing you have learned from having a spouse from a different country and culture? If I have to mention some specific aspect I have learned from having a husband from a different culture will be respect for “the otherness”, for the difference, but also adaptation. You learn to have a flexible mind because there are numerous challenges you must face. What’s best in having a relationship with a person from different country and culture?

The best thing is to have such a rich mixture of both cultures and traditions. We have enriched mutually from our cultural backgrounds, and we have been lucky enough to live in both countries and get to know very well our cultures and histories. When you have children in common, also one of the best aspects is the product that comes out of that, in our case Frida. I think it is fantastic for her to be fully bilingual and have a part of the Finnish and Costa Rican culture. Frida is a “mestiza”, and we are very proud of her big green eyes with black eyelashes. Mixtures are always positive. What language do you use together, is it the native language of one of you? Is it hard to have different native languages or was it difficult in the beginning? We always speak in Spanish -my mother tongue-, since it’s the language we’ve got to know each other, which gives me an advantage. It was natural and easy since Jussi knew Spanish before we met. But on the other side, it would of be important for me to speak in Finnish together in a daily basis, to become fluent in Finnish, which is not my case. We have tried several times but it won’t last more than 5 minutes, I guess it’s not natural, unfortunately. At home we speak mostly in Spanish and Finnish but we also speak in English depending on which members of the family are present. When the whole family is together we use those three languages, which could be hard and confusing, but we have managed well so far. The difficult part when I came to Finland was the communication with Jussi’s daughters because I couldn’t speak in Finnish at all. But you became creative. Art was our tool of communication and I spent endless hours painting with them when they were kids, and it worked out. Does love meant the same thing in your cultures? Or does the word love have a different meaning? Love is a universal feeling. How do you express it is probably where you will find the differences. But then, that is also related to your personality, so it’s hard to define where the frontier of cultural/personality aspects starts or ends. In our case I don’t see any differences whatsoever, we are both very communicative and we express intensively our feelings, –for good or bad–.

Erika Paakkinen ja Rodrigo Erika tapasi poikaystävänsä, alun perin brasilialaisen, mutta suurimman osan elämästään Irlannissa asuneen Rodrigon, Englannissa, missä he sattuivat asumaan samoissa opiskelija-asuntoloissa. Pari on seurustellut kolme vuotta ja asuu tällä hetkellä Helsingissä.

Loiko erilainen tausta suhteenne alussa ongelmia? Varsinaisia ongelmia ei ole ollut, mutta käytännön järjestelyt ovat aiheuttaneet ylimääräistä säätöä, esimerkiksi koska perheemme asuvat kolmessa eri maassa. Myös molempien perheet ovat todella avoimia ja suvaitsevaisia, joten sen kanssa ei ole ollut ongelmia. Olen itse ollut aikaisemmin usein aika aloitteellinen, mutta nyt puolitahattomasti ajattelin, että koska on kyseessä lattarimies, antaa hänen tehdä aloite ja katsotaan toimiiko suunnitelma, jos ei ni sitten toimin itse . Miten tilanne on muuttunut suhteenne myötä? Näkyykö erilainen tausta yhä paljon? Nykyään en ajattele erilaisia taustojamme oikeastaan ollenkaan, välillä lähinnä läpänheitossa. Nykyään, kun asumme Suomessa, puhumme yleisesti ottaen suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, mutta emme oikeastaan toisistamme ”erilaisten taustojen edustajina”. Itseasiassa mielestäni yleisesti ihmisten ajatteleminen kulttuuritaustan kautta on vähentynyt ja nykyään entistä enemmän nähdään yksilöt yksilöinä. Mikä on suurin asia, mitä olet oppinut siitä, että olette kotoisin eri maista ja kulttuureista? Kärsivällisyyttä. Sitä, ettei ole väliä mistä on kotoisin: välittäminen ja rakkaus ei katso taustaa. Valtioiden rajat ja kansallisuudet ihmisiä erottavina tekijöinä ovat ihmisen itse keksimiä, illuusioita, ja niiden yli näkee jos vain haluaa. Lisäksi se, että kieliongelmat ovat ongelmia vain, jos niistä tekee ongelmia. Mikä on parasta siinä, että tulette eri kulttuureista? Arki on aina mielenkiintoista, koko ajan oppii uutta ja maailmankuva laajentuu. Lisäksi kieltä oppii tietenkin ihan eri tavalla, kun kotona puhuu joka päivä.

Mitä kieltä puhutte keskenänne, puhutteko jomman kumman äidinkieltä? Tuottaako tai tuottiko aiemmin eri äidinkieli ongelmia? Eniten puhumme englantia, mutta yritämme puhua myös mahdollisimman paljon suomea ja portugalia. Välillä turhauttaa olla se osapuoli, joka ei puhu äidinkieltään. Rodrigon vahvin kieli on englanti, koskahän on lähes aina asunut englanninkielisessä maassa. Perheensä kanssa hän puhuu portugalia. Toisaalta on ollut yllättävää huomata, että vaikka olen kuullut paljon sanottavan, ettei mikään kieli voi korvata äidinkieltä ensisijaisena tunnekielenä, nykyään tuntuu helpommalta ja luonnollisemmalta puhua englanniksi tunteista ja fiiliksistä. Haastavaa on ollut lähinnä se, kun on iso porukka suomalaisia ja keskustelu aina tuppaa liukumaan suomen puolelle. Siinä itse yritän puhua englantia ja kääntää. Tulee myös paineita siitä, että kumpaa tahansa kieltä puhuttaessa on ihmisiä, jotka eivät ole mukavuusalueellaan. Nykyään Suomessa asuessamme välillä olen ollut tahattomasti jopa pahoillani suomen kielen vaikeudesta, sen opetuksen heikosta tasosta ja opetuksen heikosta yhteydestä käytännön kielenkäyttöön, sekä suomalaisten suhtautumisesta ulkomaalaisten suomen kielen opetteluun. Siihen mennee aikaa, että suomalaisetkaan eivät pitäisi enää ihmeenä ja outona sitä, että joku aikuisena suomeen muuttanut oppii puhumaan kieltä. Tarkoittaako rakkaus kulttuureissanne samaa asiaa? Tai sana rakkaus? Suomen sana rakkaus on paljon voimakkaampi kuin englannin tai portugalin. Englanniksi rakkaus on paljon helpompi ja arkisempi asia sanoa ääneen. Käsitteenä rakkaus ei katso kulttuurieroja.

Mia Luhtasaari ja Pancho Mia tapasi meksikolaisen Panchon vuonna 1998 ollessaan lukioikäisenä vaihto-oppilaana Panchon kotikaupungissa. Pari on ollut naimisissa kymmenen vuotta ja heillä on kaksi lasta: kolmevuotias Erik ja viiden kuukauden ikäinen Lina. Alkuaikoina pari vietti neljä vuotta kaukosuhteessa, minkä jälkeen he ovat asuneet yhdessä kaksi vuotta Meksikossa, kuusi vuotta Madridissa ja Helsingissä viimeiset viisi vuotta.

Loiko erilainen ongelmia?

tausta

suhteenne

alussa

Erilaisuus on ollut enemmänkin lähetävä tekijä: molemmat löysimm toisesta piirteitä, joita emme löytäneet paikallisilta. Taustamme eivät ole määritelleet suhdettamme, vaan ennen kaikkea sen vahvuus on rakkaudesta kumpuava kumppanuus ja huumori, joka on läsnä päivittäin kotonamme. Miten tilanne on muuttunut suhteenne myötä? Näkyykö erilainen tausta yhä paljon? Koen suhteemme tasapainoiseksi, koska olemme molemmat asuneet toisen kotimaassa. Se antaa ymmärrystä toisen tavoista ja ajattelumalleista -mikä on varsin hyödyllistä lastenkasvatuksessa! Lisäksi vuotemme Madridissa olivat meille parina erittäin antoisa ja rakas vaihe elämässämme; paikka oli neutraali pelikenttä, jossa kummallakaan ei ollut kotietua. Olimme espanjankielisessä maassa Euroopassa ja palaisimme sinne takaisin jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus. Mikä on suurin asia, mitä olet oppinut siitä, että olette kotoisin eri maista ja kulttuureista? Joskus on parempi lähteä kalareisulle vieraille vesille! Kansalaisuus tai kulttuurierot eivät ole koskaan olleet meidän suhteemme keskiössä, vaan se, että tulemme erittäin hyvin keskenämme toimeen, ymmärrämme ja tunnemme toisemme

todella hyvin. Kulttuurimme ovat osa meitä, mutta ne eivät määrittele meitä ihmisinä tai suhdettamme. Kunnioitamme erilaisuuksiamme samalla kun täydennämme toisiamme niin hyvässä kuin pahassa. Mikä on parasta siinä, että tulette eri kulttuureista? Asioita, kuten tekemisiä, tapoja, sanontoja, liikennesääntöjä, ruokailutottumuksia, ei pidä liian itsestään selvyytenä, vaan niitä oppii myös itse pohtimaan ja tarkkailemaan omia asenteitaan kriittisesti. Mitä kieltä puhutte keskenänne, puhutteko jomman kumman äidinkieltä? Tuottaako tai tuottiko aiemmin eri äidinkieli ongelmia? Meidän yhteinen kielemme on ollut alusta alkaen espanja, vaikka nyt naureskelemme sille, miten mahdoimme ymmärtää toisiamme ihan alkuun, kun Mian kielitaito ei ollut kovin edistynyt. Puhuimme siis varsinaista rakkauden kieltä! Ongelmia eikä suuria väärinkäsityksiä ei ole syntynyt, lähinnä hauskoja mokia, joille olemme monet kerrat nauraneet jälkikäteen ja piikitelleet toisiamme. Tarkoittaako rakkaus kulttuureissanne samaa asiaa? Tai sana rakkaus? Rakkaus tarkoittaa molemmille samaa asiaa, kulttuurista riippumatta. Ilman tätä yhteisymmärrystä pitkälle parisuhteelle tuskin olisi ollut edellytyksiä.

Kehitysmaatutkija työelämässä – Tiina Juvonen Haastatellut: Konsta Naumi

Kuka olet ja missä työskentelet tällä hetkellä? Olen Tiina Juvonen, valtsikasta vastikään valmistunut lähiölapsi, ihmettelijä ja innostuja, joka vielä harjoittelee omien rajojensa vetämistä. Tällä hetkellä olen mukana kahdessa työprojektissa, joista molemmat linkittyvät innovaatioihin ja yhteiskehittämiseen. Toinen on Plan Suomen järjestämä Development Smartups Innovation Challenge, jossa pyrimme rakentamaan siltoja kehitysyhteistyön tekijöiden ja innovaatioyhteisöjen (mm. paikallishubien ja startuppien) välille neljässä eri maassa yhdessä työparini kanssa. Toisessa olen mukana yliopiston juhlavuoden viestintä- ja tapahtumatiimissä, jossa pyrimme mm. tekemään 375-juhlavuodesta ja yliopiston Helsinki Challenge-innovaatiokilpailusta merkityksellisempää yliopistolaisten keskuudessa. Miten päädyit opiskelemaan kehitysmaatutkimusta? Opiskelin aluksi kansantaloustiedettä ja kehitysmaatutkimusta sivuaineena. Tuolloinen pääaineeni ei kuitenkaan tuntunut omalta ja kun palasin välivuodeltani Ugandasta (jossa olin vapaaehtoisena paikallisessa mentorointi-instituutissa) ymmärsin, että haluan vaihtaa pääainetta. En kokenut suurta maailmantuskaa vaan olin enemminkin utelias ja halukas oppimaan ja ymmärtämään paremmin sitä kuinka tosiinsa linkittyneessä todellisuudessa elämme. Kehitysmaatutkimuksessa sain soveltaa Ugandassa kertyneitä käytännönkokemuksiani teoriaan ja ymmärsin, että omalla kohdalla syvin oppi syntyy usein juuri käytäntöä ja teoriaa yhdistelemällä. Pidin välittömästi myös oppiaineen keskustelevasta ja avoimesta ilmapiiristä, jossa jokainen sai olla vapaasti oma itsensä. Mitä opiskelit yliopistossa kehitysmaatutkimuksen lisäksi? Sivuaineina opiskelin Afrikan tutkimusta ja kansantaloustiedettä. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut fiksua opiskella jotain myös oman ”valtsikakuplan” ulkopuolella eli ottaa kursseja vaikka Aalto-yliopistosta ja tutustua sitä kautta paremmin eri aloihin ja niiden opiskelijoihin.

Minkälaista osaamista opiskelu valtiotieteellisessä tiedekunnassa on antanut työelämää varten? Ehkä tärkein on ’miksi’ -kysymysten esittäminen: miksi teen tätä työtä? miksi toimimme näin? jne. Koen, että itsereflektio ja kriittinen näkökulma on arvokasta, kunhan sen ei anna tulla toiminnan esteeksi. Kriittisyyttä voi hyödyntää esim. olemassa olevien toimintamallien kehittämiseksi. Koen myös, että valtsika opetti paljon ongelmien moniulotteisuudesta – harvaa asiaa voi, saati kannattaa tarkastella vain yhdestä perspektiivistä. Tänä keväänä olen perehtynyt töiden puolesta Human Centered Design –metodiin, jota esim. sosiaaliset yritykset hyödyntävät kehittäessään uusia ratkaisuja ympäröiviin ongelmiin. Olen huomannut, että design thinkingissä ja etnografisten tutkimuksen teossa on paljon yhteneväisyyksiä: esimerkiksi osallistuva havainnointi, avoimuus, ymmärryksen kasvattaminen, testaus ja jatkuva reflektio ovat tärkeitä molemmissa. Kaiken kaikkiaan tutkimusprosessissa ja uuden innovaation synnyssä on melko paljon yhtäläisyyksiä: molemmissa vaaditaan mm. aikaa ja tilaa luovuudelle ja oivalluksille sekä herkkyyttä kuunnella, ymmärtää ja soveltaa palautetta, jota kentältä saadaan. Omat opit graduaineistonkeruumatkalta ovat olleet hyödyllisenä pohjana mm. workshoppien suunnittelussa esimerkiksi silloin kun mietin kuinka rakentaa luottamusta ihmisten välille. Minkälaisia yhteyksiä työelämään sinulla opiskeluiden aikana tai heti niiden jälkeen?

oli

Olin töissä opintojen ohella monta vuotta, mutta opintoja ja mielenkiinnonkohteita vastaaviin projekteihin eksyin vasta viimeisimpinä opiskeluvuosinani. Vuonna 2013 aloin työskennellä yliopiston yrittäjyystilassa Helsinki Think Companylla (www.thinkcompany.fi) ja yhteisöllinen työtila mullisti käsitykseni työelämästä ja siitä mikä (työ)elämässä ylipäätään on mahdollista. ThinkColla syntynyt Think Africa –yhteisö (www.thinkafrica.fi) on yhä tärkeä osa elämää ja sitä kautta olen saanut tavata mielettömän kiinnostavia ja inspiroivia ihmisiä. Viime vuonna olin puolivuotta Addis Abeban suurlähetystössä Cimo-harjoittelussa, jossa pääsin rakentamaan siltoja etiopialaisten ja suomalaisten startup-yhteisöjen välille – ja yhteistyö jatkuu edelleen.

Olen ollut todella onnekas siinä, että valmistumista edeltävissä työpaikoissani sain toteuttaa ideoitani vapaasti ja oppia tekemällä - myös virheiden kautta. Valmistuttuani minulla oli näin jo jonkinlainen käsitys omista vahvuuksistani ja siitä minkä tyylistä työtä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Kuinka sait nykyisen työpaikkasi? Ensin on ehkä hyvä kertoa, että valmistuttuani mulla oli tunne, että haluan keskittyä niihin juttuihin, johin mulla on aitoa paloa, enkä välttämättä hakea perinteistä työpaikkaa (kuten jo mainitsin ThinkCo mullisti näkemykseni työelämästä). Olin muuttanut kimppakämppäänkin lähinnä siksi, että mulla olisi taloudellista joustovaraa etsiä ja kokeilla eri juttuja. Rehellisesti sanottuna usko omiin juttuihin oli kuitenkin koetuksella alkuvuodesta, kun erilaiset ideat eivät lähteneetkään toivotulla tavalla lentoon ja hetkeksi jo huolestuin ja stressaannuin, että tuleeko tästä mitään. Päätin kuitenkin rauhoittua ja antaa itselleni vielä hieman aikaa löytää oma juttu. Rentouduin. Pian sain soiton sekä entiseltä pomoltani että henkilöltä, jolle minua oli suositeltu. Ymmärsin, että ns. piilotyöpaikkoja on valtavasti. Siksi kannattaakin puhua omasta työtilanteesta ja kiinnostuksen kohteista avoimesti ihmisille, koska seuraavan kerran kun jotain sinulle sopivaa vapautuu, saatat olla se henkilö, jolle soitetaan.

pitäisi olla ”valmiimpia” ennen kuin niitä voi lähteä toteuttamaan – ja joskus meidän monialaisuus ja kriittisyyskin saattaa jarruttaa toimintaa. Tosiasiassa vain jakamalla ideoita / ajatuksia voivat ne jalostua - ja johtaa lopulta merkitykselliseen toimintaan. Virheitä ei kannata pelätä, sillä ne vain osoittavat, että olemme koittaneet jotain uutta. Millaisena koit siirtymän opiskelusta työelämään? Koska olin jo ollut jo jonkin aikaa itseä kiinnostavissa töissä, ei muutos ollut suuri. Mutta henkisesti jään varmasti ikuiseksi opiskelijaksi ja ihmettelijäksi - siitä kiitos valtsikalle! Inspiroivaa kesää!

Mitä nykyinen työsi sisältää? Suunnittelua, motivointia, matkustelua, fasilitointia, inspiroitumista, verkkoviestintää, sometusta, sparrausta, mutta myös paljon käytännön juttujen hoitamista, sähköpostien alle hukkumista ja keskittymiskyvyttömyyttä. Parhainta on ehdottomasti ideointi, ihmisten innostaminen ja ihmisistä inspiroituminen! Haasteena puolestaan on oma helposti innostuva luonne yhdistettynä heikkoon fokusointikykyyn. Lainasinkin juuri kirjastosta Onnistu itsesi johtamisessa –opuksen. Minkälaisena näet tulevaisuutesi työelämässä? Toivon, että saan jatkossakin ideoida, innostaa ja oppia muilta – ja paljon muuta! Jos löydän omalta tuntuvan, lievästi hullun, toisiaan tukevan ja rohkaisevan joukon ihmisiä voisin mahdollisesti ryhtyä yrittäjäksi. Olen helposti innostuvaa sorttia, joten luultavasti olen mukana monessa eri jutussa tulevaisuudessakin, mutta toivoisin, että oppisin keskittymään paremmin ja sanomaan toisinaan myös ’ei’. Minkälaisia vinkkejä haluaisit antaa juuri valmistuville opiskelijoille työelämään siirtymisestä? Astukaa rohkeasti ulos kirjastoista ja luentosaleista – tehkää erilaisia asioita ja ajautukaa niiden juttujen pariin, joihin teillä on paloa ja joihin haluatte vaikuttaa! Tekemällä ja virheistä oppii – ja uskokaa pois, osaatte paljon paljon enemmän kuin mistä annatte itsellenne krediittiä!

“Astukaa rohkeasti ulos kirjastoista ja luentosaleista – tehkää erilaisia asioita ja ajautukaa niiden juttujen pariin, joihin teillä on paloa ja joihin haluatte vaikuttaa!”

Meillä valtsikalaisilla on usein se ongelma, että tiedämme kyllä teoriassa mikä yhteiskunnassa on haasteina, mutta harvoin teemme käytännössä mitään muuttaaksemme todellisuutta. Koemme usein, että ajatusten/ideoiden

Libanonilainen Mashrou’ Leila puolustaa homojen oikeuksia melankolisella musiikilla Teksti: Anna Berghäll Kuvitus: Lotta Huhtamäki Maailma kylässä -festarilla vieraillut beirutilainen indiepop-yhtye on Lähi-idässä suosittu uuden ajan ääni. Undergroundvaikutteinen bändi puhuu sananvapaudesta, ihmisoikeuksista ja miesten välisestä rakkaudesta. Beirutilainen Mashrou’ Leila on Lähi-idän suosituimpia indie-pop-yhtyeitä, mutta vielä tunnetumpi orkesteri on äänekkäinä homoseksuaalien oikeuksien puolustajana. Maailma kylässä -festivaalilla esiintynyt yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Hamid Sinno on itse avoimesti homoseksuaali. Bändin suorasukaiset lyriikat ovat rohkeita Lähi-idässä, jossa seksistä ei ole tapana puhua — saati sitten miesten välisestä seksistä tai rakkaudesta. Libanonin rikoslaki tuomitsee homoseksuaalisuuden “luonnonvastaisena toimintana”. Siihen nähden esimerkiksi mahdottomaksi osoittautuneen rakkauden päättymisestä kertova balladi Shim El Yasmine (“Haista jasmiinia”) on uskalias. Olisin halunnut pitää sinut lähelläni esitellä sinut vanhemmilleni että olisit kruunannut sydämeni olisin laittanut sinulle ruokaa, lakaissut kotisi hemmotellut lapsiasi ollut kotirouvasi. Asennemuutos on kuitenkin monien mielestä käynnissä. Viime vuonna beirutilainen oikeusistuin kallistui yhdessä päätöksessään siihen, ettei homoseksuaalisuus ole luonnotonta. Myös libanonilainen kansalaisyhteiskunta nostaa päätään: Arabimaiden ensimmäinen LGBTIjärjestö “Helem” on järjestänyt mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia, ja Meem-niminen järjestö tarjoaa homoseksuaalisille naisille neuvontaa sekä lakiapua. Vuonna 2013 Libanon poisti ensimmäisenä arabimaana homoseksuaalisuuden mielisairauksien listalta.

Kaihoisan viulun undergroundia Yhteiskunnalliset viestit ja arabipop saavat helposti kuvittelemaan, että Mashrou’ Leilankin sointia leimaisivat reipas tempo ja lyriikat, joiden tahtiin on helppo heiluttaa nyrkkiä. Toisin kuitenkin on: musiikki on usein melankolista retro-rockia, jossa on paljon vaikutteita armenialaisesta kansanmusiikista ja undergroundista. Hamid Sinno laulaa välillä megafonin läpi ja surullista äänimaailmaa kannattelee Haig Papazianin riipaiseva viulu. “Arabian kielellä on suuri vaikutus musiikin tunnelmaan. En osaa ihan sanoa, miksi musiikkimme on niin surullista”, laulaja Hamid Sinno kertoo. “Kappaleemme käsittelevät monenlaisia tunteita menetyksestä ja epäonnistumisesta rakkauteen ja hedonismiin.” Arabikevään äänitorvi Mashrou’ Leilan suosio on kasvanut arabikevään myötä. Indie-arabipopista ja -rockista on tullut ihmisoikeuksien kovaääninen puolustaja, ja Mashrou’ Leila on tämän liikkeen yksi kantavimmista äänistä. Vaikka muutos parempaan on monien mukaan käynnissä, ei Hamid Sinnon mukaan ole syytä juhlaan. Työtä homoseksuaalien oikeuksien eteen riittää: samaa sukupuolta olevat eivät voi mennä naimisiin, ja on mahdotonta olla avoimesti homo armeijassa. Homoparien adoptio sekä syrjinnän vastaiset ohjeistot työpaikoilla ovat niin ikään laittomia. Se, että yksi oikeudenpäätös kääntyi lain kirjainta vastaan, ei vielä riitä. Seuraava tuomari voi linjata toisin . Mutta sinä olet talossasi, ja minä olen toisessa talossa voi luoja, kunpa en olisi ikinä päästänyt sinua lähtemään Haista jasmiinia ja muista unohtaa minut.

Saako sydän sykkiä eri tahtiin muiden kanssa? Usein paras taiteen keinoin tehtävä yhteiskunnallinen kritiikki on verhottua: käytetään vertauskuvia ja satiiria, tarjotaan kuuntelijoille oivalluksia. Esimerkiksi Mashrou’ Leilan kolmannen studioalbumin nimibiisi “Raasuk” kertoo miehestä, joka tanssii oman sydämensä tahtiin. Koska häntä ei saada kuriin ja kontrolliin, häneen lopulta asennetaan ennalta ohjelmoitu rytmikone, joka muuttaa hänen sydämensä rytmin. Sen jälkeenkin mies tanssii, mutta samassa rytmissä kaikkien muiden kanssa. Samankaltaista arvoituksellisuutta on yhtyeen nimessä. Mashrou’ Leilan voisi suomentaa vaikka Leilan projektiksi, mutta koska suosittu naisen nimi Leila tarkoittaa arabiaksi yötä, bändin nimen voi tulkita tarkoittavan myös yli yön kestävää projektia — tai yhden illan juttua. Yhtye nauttii spekulaatioista ja antaa melkeinpä joka haastattelussa nimelleen eri selityksen.

Teksti on aiemmin julkaistu Kepan viikkokirjeessä ja nettisivuilla.

kehon kuvia.

The most beautiful things in the world cannot be seen or touched, they are felt with the heart.

Antoine de Saint-ExupĂŠry, Litte prince, 1943