LÄPI KAIKEN NÄKÖALATTOMUUDEN Pääkirjoitus Olin palaamassa alkukeväästä — ennen koronatilanteen räjähtämistä Suomessa — takaisin Tunisiasta. Ranskassa Charles de Gaullen lentokentällä lehtitelineissä otsikot huusivat taudin saapumista Eurooppaan. Kaikkea sitä ei käsittänyt ja koko korona oli ainakin itselleni täysin tuntematon. Nopeasti ajat muuttuvat. Nyt matkustaminen, vapaus, alkuvuosi tuntuvat käsittämättömältä ja vallitsevasta tilanteesta on tullut uusi normaali. Vaikeinta kaikessa on ollut näköalattomuus. Ihminen tarvitsee lyhyen ja pitkän aikavälin tavotteita ja suunnitelmia. Matka kahden kuukauden päästä, Turun palloseuran peliin ensi viikolla ja ehkäpä kesällä Ruisrockiin. Yhtäkkiä ei mitään, vaan suurimmat suunnitelmat liittyivätkin päivän kauppareissuun tai päätökseen illan ruuasta. Korona-ajan suuri pahoinvointi liittyy suurelta osin myös samaan näköalattomuuteen, et voi merkata ylös tiettyä päivämäärää, vaan on vain odotettava mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Näköalattomuus ei kuitenkaan ole vain koronan mukanaan tuoma lieveilmiö, vaikka moni meistä onkin tutustunut siihen vasta vallitsevan tilanteen myötä. Näköalattomuus on yleinen masennuksen tunne. Tunne siitä, ettei kykene näkemään parempia tulevaisuuksia, vaan korkeintaan nykyisen jatkoa. Näköalattomuus on hallitseva ilmiö myös niiden nuorien elämässä, joista yhteiskunnassamme puhutaan syrjäytyneinä. Heille se on usein vielä hyvin kouriintuntuvaa, ei työ- tai opiskelupaikkaa, ei ystäviä tai läheisiä perheenjäseniä.
Siinä missä koronan mukaan tuoma näköalattomuus on korjattavissa positiivisin rokoteuutisin ja pienenevien tartuntalukujen myötä, ei kahteen esiinnostamaani tapaukseen ole samanlaista ratkaisua. Lisätköön tämä kollektiivinen kokemus siis myös ymmärrystä niitä yhteiskuntamme osallisia kohtaan, jotka eivät elämässään valoisia tulevaisuuden polkuja näe. Ongelmaa ei ratkota tyhjillä lauseilla, kuten "kyllä elämä kantaa" tai "käy vaikka ulkoilemassa". Positiivista on kuitenkin se, että nämäkin ongelmat ovat ratkaistavissa. Ratkaisu vaatii kuitenkin päättäväisyyttä ja kunnianhimoisia poliittisia päätöksiä. Masennuksesta kärsivien on saatava apua tilanteeseensa heti, eikä kuukausien viiveellä. Vaikka hallituspuolueet kannattivatkin terapiatakuuta vaalien alla, on sen edistäminen vallitsevaan tilanteeseen vedoten hyllytetty. Tämä ei ole malliesimerkki päättäväisyydestä tai kunnianhimoisesta poliittisesta päätöksestä. Tämä on ongelman pakoilua tekosyihin vedoten. Myös nuorten syrjäytyminen on ilmiönä voitettavissa ja sihen tarvitaan positiivisia yhteiskunnallisia uutisia. Lisää työ-, opiskelu- ja harjoittelupaikkoja sekä ymmärrystä niistä juurisyistä, jotka ovat johtaneet nuoret tähän tilanteeseen. Näköalattomuus on voitettavissa ja siihen tarvitaan uskoa ja sisua.
Viljami Haavisto, päätoimittaja
OMSTÖPTA PLANER KAN GE SPÄNNANDE RESULTAT Från ordförande Året 2020 håller så småningom på att lida mot sitt slut. Precis som för de flesta var mina personliga planer för året väldigt annorlunda: 2020 skulle erbjuda en mjukstart i mitt ordförandeskap före ett hektiskt kommunalval nästa vår. Vi skulle resa runt i landet, träffa unga kristdemokrater från Hangö till Utsjoki, utmana och engagera just er på spännande evenemang nära och fjärran. Min vision var att under 2020 kunna bygga KD Unga till att bli mera utav en samlingsplats för unga med kristdemokratiska värderingar, där man trots dagens polariserade åsiktsklimat får vara den man är och därifrån vi, stärkta av varandra, kan ta avstamp till att förändra världen på riktigt. Då samhället stängdes ner i mars ändrade allas våra liv kurs. Det blev också snabbt klart för oss i KD Ungas ledning att våra planer för året inte skulle vara genomförbara som sådana. Att planerna stöps om kan ändå föra med sej oväntat fina saker. I våras anpassade vi vår diskussionsklubb Arvoklubben till onlineformat och vid skrivande stund har över 700 unika tittare sett på livesändningarna på Instagram. Vår årliga storsatsning, Agoraseminariet hölls likaså digitalt med inspirerande talare och aktiva deltagare från hela landet. Också våra lokala ungdomskretsar har kommit med innovativa digitala lösningar som till exempel YouTubebaserade Arvocast i Österbotten. Även om metoderna blev nya har vi alltså tagit oss närmare visionen: att vara ett
dynamiskt forum för kristdemokratiska unga där vi tillsammans kan diskutera, lära oss och påverka samhället. Det gläder mej också att se att vi som organisation, trots oförutspådda omständigheter, fortsätter att intressera. Förutom smickrande följartal på sociala medier får KD Unga in en stadig ström medlemsansökningar, vilket absolut är den bästa responsen ni kan ge. Är det så att du just nu håller i en publikation från KD Unga för första gången någonsin, vill jag passa på att hjärtligt välkomna dej med i gänget. Vare sej du är ny eller gammal medlem vill jag också påminna dej om att hela KD Ungas ledning finns till för just dej och vi tar gärna emot respons och idéer. 2020 kanske inte blev någon mjuklandning, men istället är jag otroligt stolt över vad vi fått till stånd under året. Nu är det dags att kavla upp ärmarna och ladda om för kommunalval tillsammans. Visst hänger du med?
Annika Lyytikäinen, ordförande för KD Unga P.S. Alla tidigare Arvoklubbar finns att se på KD Ungas IGTV (@kdnuoret). Sommarens inbandningar av Agora-seminariet hittar du på vår YouTube-kanal.
Miten yksitt채iset kunnat voivat pit채채 kiinni elinvoimaisuudestaan ja tarvitaanko siihen taikatemppuja?
Kannessa Syksyinen aamu Hangossa. Kuva: Viktor Karasev.
Millaista on oikeanlainen koronaelvytys? Helsingin yliopiston taloustieteen tohtorikoulutettava Jyri Soria pohtii keinoja talouden elvytt채miseksi.
ANNIKA LYYTIKÄINEN
Suomen osallistumista EU:n elpymispakettiin 6,6 miljardilla eurolla on puitu kesästä lähtien enemmän ja vähemmän kiivaasti. Julkinen keskustelu on pyörinyt pitkälti sen ympärillä, mitä Suomen 3,2 miljardin euron ”tuella” saadaan, mutta merkittävästi vähemmän on keskusteltu siitä, mistä 3,4 miljardin euron nettomenetys on pois. Elpymispaketin lasku Suomelle ulottuu suunnitelmien mukaan vuoteen 2058 asti, joten rehellinen keskustelu siitä olisi paikallaan. Korona-aikakauden lisätalousarvioita katsellessa myös allekirjoittanut on alkanut sokaistua suurille summille. 3,4 miljardia euroa on kuitenkin valtavan paljon rahaa, jonka suuruus selviää parhaiten suhteuttaessa sitä valtion muihin menoeriin. Suomen nettokustannus EU:n elpymispaketista on esimerkiksi enemmän, kuin Valtion budjetissa 2020 suunnattiin korkeakoulutukseen ja tutkimukseen yhteensä (3,28 mrd), koko puolustusministeriön hallinnonalaan (3,2 mrd) tai kuin Suomi käyttää kehitysyhteistyöhön neljässä vuodessa (0,82 mrd/vuosi). KD Nuoret on lähtökohtaisesti Eurooppa- ja EU-myönteinen nuorisojärjestö – onhan koko unioni kristillisdemokraattisen rauhanprojektin peruja. Tänä päivänä on kuitenkin tärkeä muistaa, että Euroopan Unionia voi kannattaa ja siitä voi pitää, vaikkei olisikaan valmis sitomaan silmiään ja antamaan talutusnarua unionille. Kuten poliittisessa keskustelussa yleensä, niin myös EU-asioissa otsikoihin nousevat lähes poikkeuksetta kaikista äärimmäisimmät näkemykset ja kaikenlainen välitila tuntuu katoavan kansan mielestä. KD Nuoret kannattaa sellaista EU:ta, joka on tiivis yhteistyöelin jäsenmaiden välillä, jossa vapaa liikkuvuus tuo lisäarvoa kansalaisten arkeen ja joka on uskottava pelaaja ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, mutta jossa myös lähipäätösperiaate toteutuu, jossa tunnustetaan jäsenvaltioiden ainutlaatuisuus ja jossa jokainen jäsenvaltio vastaa omasta kansantaloudestaan itse.
Elpymispaketista käydyn keskustelun yhteydessä olen hämmästellyt erityisesti joidenkin kokoomuspoliitikoiden näkemyksiä siitä, että se ei itseasiassa haittaisi ollenkaan, jos tämä historiallinen yhteisvelka vie unionin liittovaltiokehitystä eteenpäin. Kokoomuksen suunnalta tulevat toiveet liittovaltiosta eivät itsessään yllätä, mutta se, että demokratiaa kunnioittavat poliitikot haluaisivat viedä Suomen vaivihkaa ja kansaa kuuntelematta eurooppalaiseen liittovaltioon on paitsi käsittämätön ajatus, myös kansalaisten vedättämistä. Suomalaiset äänestivät kansanäänestyksessä 1994 Euroopan Unioniin liittymisen puolesta, eikä kansan silloin antama mandaatti mitenkään voi ulottua liittovaltioon. Jos suomalaisten tahto on olla osa eurooppalaista suurvaltiota, on sitä noudatettava, mutta siihen suuntaan ei mitenkään voida kulkea nykyisistä lähtökohdista käsin.
"KOKOOMUKSEN SUUNNALTA TULEVAT TOIVEET LIITTOVALTIOSTA EIVÄT ITSESSÄÄN YLLÄTÄ--" Voidaan toki ajatella, että globaalista talouskriisistä selvitään vain toinen toistamme tukien ja yhteistä velkaa ottaen. Suomen talous on riippuvainen viennistä ja tuonnista, jonka takia Suomelle on erityisen tärkeää, että myös kansainvälisillä markkinoilla niin kysyntää kuin tarjontaa on. Tällä voitaisiinkin perustella tarvetta mittavalle yhteiselvytykselle; on tärkeää, että suomalaiset tuotteet tekevät kauppansa Saksassa jatkossakin. Haasteensa tällaisiin solidaarisuushankkeisiin tuo kuitenkin se, että EU-maat toimivat keskenään hyvin erilaisilla tavoilla ja paikallinen talousrakenne ja politiikka ovat hyvin erinäköisiä eri maissa. Yhteisvelasta käydyssä keskustelussa on esimerkiksi
noussut esiin aivan perusteltu huoli siitä, että suomalaiset veronkorotukset valuisivat Espanjassa käyttöön otettavaan perustuloon. Tällaista epäreiluutta on tiukallakaan sääntelyllä mahdotonta täysin estää unionissa, jossa velkaa otetaan yhdessä, mutta laina niin käytetään kuin maksetaankin keskenään erilaisilla pelisäännöillä. Järjestelmän porsaanreikien hyödyntäminen esimerkiksi talouskurimuksesta jo ennestään kärsivissä Etelä-Euroopan maissa ei ole ilkeyttä vaan subjektiivisesti järkevää talouspolitiikkaa. Kokoomuslaiset liittovaltiointoilijat ovat siinä oikeassa, että ratkaisu edellä mainittuihin porsaanreikiin olisi unionin jäsenmaiden järjestelmien harmonisointi ja yhteinen verotusjärjestelmä. Jos haluamme kulkea yhteisen velan tielle, on myös muun taloudenpidon oltava enemmän tai vähemmän yhteisten linjojen mukaista. Se ei kuitenkaan ole kristillisdemokraattinen ratkaisu. Olen vakuuttunut siitä, ettei järjestelmän aukot täyttävä liittovaltio toisi suomalaisille tai eurooppalaisille mukanaan konkreettista lisäarvoa. Sen sijaan kehitys veisi meitä kauemmas kristillisdemokratialle keskeisestä lähipäätösperiaatteesta. Lähipäätösperiaatteen mukaan päätökset tulee tehdä niin lähellä kansalaista kuin mahdollista, ja esimerkiksi verotuksesta tulisikin päättää kuntaja valtiotasolla, ei missään nimessä kaukana Brysselissä. Järjestelmät ovat olemassa palvellakseen ihmisiä, ei päinvastoin, ja kun päätökset tehdään monen portaan päässä ihmisestä itsestään, etääntyvät ne väistämättä myös ihmisen arjesta. Me emme näe itseisarvoa siinä, että asiat ovat kaikkialla samalla tavalla, vaan meille on arvokasta, että paikalliset ratkaisut palvelevat paikallisia tarpeita ja tapoja. Olisiko yhteisvelan kariutuminen sitten jättänyt Euroopan pahimmat koronakärsijät pulaan? Ei olisi. Elpymisvelkaa voi
ottaa yksittäinen valtiokin, ja olenkin vakuuttunut siitä, että se itseasiassa on yhteisvelkaa tehokkaampi keino päästä koronakriisistä yli: tällöin velka ei valu porsaanreikiin vaan sinne, missä siitä on aidosti suurin hyöty. Itsenäinen vastuu omasta kansantaloudesta ilman takeettomien lainojen takaporttia luo intressit jokaiselle jäsenmaalle huolehtia omasta taloudestaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä saattaa kuulostaa kurjalta, mutta sitä se ei ole. Kun taloudenpitoa ei voi sysätä toisen vastuulle, on vero- ja velkavarojen käyttö vastuullisempaa ja tehokkaampaa. Terveestä kansantaloudesta hyötyvät ensi kädessä kansalaiset itse. Kun kansallinen talouspolitiikka ympäri Eurooppaa mahdollistaa kansalaisten ja yritysten kuluttamisen, tuottamisen ja investoimisen, käy suomalainenkin kauppa Eurooppaan. Porttiteoriat ja kaltevilla pinnoilla pelottelu vie helposti halvan retoriikan tielle. On kuitenkin selvää, että EU:n elpymispaketti on jo avannut periaatteellisen portin yhteisen taloudenpidon polulle. Se on kehityskulku, joka vie päätöksenteon kauemmas eurooppalaisesta kansalaisesta ja joka eheän Euroopan rakentamisen sijaan on omiaan rapauttamaan sitä hyvää eurooppalaista yhteisöä, joka meillä tähän asti on ollut. Yhteinen taloudenpito tuo mukanaan kateuden sitä kumppania kohtaan, joka saa itseä enemmän, sekä kaikille epäedullista oman edun tavoittelua keplottelun keinoin. Mutta ryöstettiinkö Suomi Brysselin heinäkuisessa yössä? On kiistämätöntä, että Suomi tuli heinäkuiselta Brysselin reissulta kotiin 3,4 miljardia euroa köyhempänä. Miljardeja, joita meidän lisäksi maksavat lapsemme ja lapsenlapsemme, ja jotka ovat väistämättä paljon pois jostakin muusta. Pelkäänpä kuitenkin pahoin, että Suomi luottokortin mukana antoi myös palan sieluaan eurooppalaiselle liittovaltiolle.
AMI RAJALA
Elpymispaketti ei ole ainoastaan kompromissi jäsenvaltioiden välillä, vaan myös hyvin poikkeuksellinen neuvottelutulos. Elämme kuitenkin hyvin poikkeuksellista aikaa, jolloin joudumme turvautumaan myös uudenlaisiin ratkaisuihin. Vastaavan kaltaista täysin ulkopuolelta tullutta uhkaa ei unioni ole kohdannut vielä koskaan. Meidät ryösti korona, ei EU. Suomen, kuten monen muunkin unionin jäsenvaltion talous on vahvasti sidoksissa EU:n talouteen. Jos unionin talous sakkaa, samoin sakkaa myös oma vientivetoinen taloutemme. Itse asiassa ulkomaankaupastamme yli 60 % suuntautuu juuri EUalueelle. Jos Italia, Espanja tai muu koronaviruksen erityisen rankasti vastaanottanut ja muutoinkin talousvaikeuksissa kärvistelevä jäsenvaltio ei nouse kriisistä, vaikuttaa se negatiivisesti koko unioniin, ja siten myös pieneen Suomeen. Yhteisen talousunionimme säilyttämisen vuoksi ja toisaalta hyvin itsekkäästi myös itsemme vuoksi, olemme yhdessä mukana elvyttämässä lainoin ja avustuksin. Täydellistä tulosta on kuitenkin mahdotonta saada aikaan; olemmehan neuvottelupöydässä yhdessä 26 muun eurooppalaisen valtion kanssa. Yhteinen päämäärämme on kuitenkin selvä: Sisämarkkinamme on elvyttävä, jotta jäsenvaltioiden talous saadaan jälleen raiteilleen. Elvytyksessä on riskinsä ja siksi tässä tilanteessa niin Suomen kuin koko Euroopan unionin on oltava varpaillaan. Emme voi myöntyä sille, että tämä kertaluontoiseksi tarkoitettu velanotto toistuu uudestaan. Jää on kuitenkin nyt murrettu ja siksi Suomelta ja muilta nuukan pohjoisen jäsenvaltioilta vaaditaan jatkossa suoraselkäisyyttä, sillä yhteinen velanotto on
mahdollista entistä matalammalla kynnyksellä. Lisäksi tarvitsemme Saksaa jarruttamaan yhdessä kanssamme. Mutta ei, elpymispaketti ei tarkoita sitä, että Euroopan unionin uusi suunta olisi nyt päätetty ja liittovaltio olisi pian todellisuutta. Myös tässä tilanteessa näkisin, että lähipäätösperiaate on edelleen voimissaan. Koronakriisi on kohdannut koko Eurooppaa ja siksi kristillisdemokraateillekin tutun yhteisen hyvän vuoksi, elpymispaketti oli selkeä ratkaisu tilanteessa, jossa koko maanosan talous yskii yhteisen vihollisen kourissa. Tarvitsimme koko unionin kantamaan hartiavoimin taakkaa. Operaation onnistuminen Suomessa ja muualla EU:ssa on kiinni siitä, mihin rahat suunnataan. Suuret yksityiset ja julkiset investoinnit ovat tärkeässä roolissa elpymisessä. Uskon, että oikeilla toimilla EU:n elpymispaketin avulla nousee entistä vahvempi ja kilpailukykyisempi yhteisö. Jotta avustukset ja lainat kohdistetaan oikein, on valvonnan oltava tiukkaa. Valtioiden elvytyssuunnitelmat tulevatkin komission arvioitavaksi sekä muiden jäsenmaiden hyväksyttäviksi. Näin pystymme unionin sisällä valvomaan elvytyksen onnistumista. Mikäli EU ei tässä tilanteessa olisi tarttunut ruoriin, olisimmeko jääneet avuttomina katsomaan kannelle, kuinka laivamme uppoaa? Mitä olisimme voineet tehdä toisin? Kritiikin sijaan kaipaisinkin myös ratkaisuehdotuksia, joilla tilanne olisi voitu ratkoa paremmin. Näen kuitenkin syyt tyytymättömyyden takana. Elvytyspaketti ei ole Suomen kannalta optimaalisin ratkaisu. Tutut ja turvalliset EU-politiikkamme peruspilarit ovat murentumassa ja joudummekin tarkastelemaan uudelleen, mitä me todella haluamme EU:lta.
VILJAMI HAAVISTO
Korona-aika on kurittanut yrityksiä toimialoilta laidasta laitaan. Suomalainen kilpaurheilukaan ei ole säästynyt, vaikka moni ei asiaa ole edes ajatellut. Useat suomalaiset urheiluseurat ovat vakavissa talousvaikeuksissa ja joutuneet lomauttamaan sekä irtisanomaan työntekijöitään. Miltä suomalaisen kilpaurheilun tulevaisuus näyttää?
Kyse ei ole vain urheilusta Urheilusta puhuttaessa unohtuu usein sen merkitys suomalaiselle taloudelle ja kuntien elinvoimalle. Suomalaiset suurseurat ovat positiivisen kansanterveydellisen vaikutuksensa lisäksi suuria työnantajia ja sisäänheittäjiä kuntien ja kaupunkien turismille. Liiga (tuttavallisemmin SM-liiga) on oma yhtiönsä ja toimii erillään Suomen jääkiekkoliiton alaisista sarjoista. Samoin Liigassa pelaavat joukkueet ovat yrityksiä, joiden toimimisen ja taloudellisen selviämisen eteen on kyettävä tekemään kaikkensa. Kun liigakausi maaliskuussa lyötiin koronan takia pakettiin, ei moni ymmärtänyt, että vaikka rahan sisääntulo katkesi, kulujen pyöriminen jatkui. Yhtäkkiä monen työpaikka, pelaajista valmentajiin, seurojen henkilöstöön ja hallien työntekijöihin oli vaarassa. Monet seurat joutuivat leikkaamaan palkkoja ja jopa lomauttamaan pelaajia ja muita työntekijöitä. Pois kassasta jäivät playoffsien lipputulot ja televisiooikeuksista saatavat tuotot sekä hallimyynti. Muutaman kansanedustajan huomiota lukuunottamatta yhtäkkiä oli yhtä hiljaista kuin tyhjissä jäähalleissa. Kiinnostusta tai intohimoa tilanteen ratkaisemiseksi ei ollut tarjolla ja ongelmasta ääneen puhuttaessa kilpaurheiluun viitattiin kintaalla. Tärkeämpääkin oli pöydällä. Monelta päättäjältä tuntui unohtuvan urheiluseurojen merkitys Suomelle. Mainittujen työpaikkojen lisäksi seurat vastaavat juniorityöstä sekä luovat elinvoimaa ja positiivista kassavirtaa alueen muille yrityksille muun muassa turismin muodossa. Eikä sovi unohtaa viihdearvoa, urheiluotteluiden sisältöarvoa ihmisten elämiin.
"SUOMALAISET SUURSEURAT OVAT POSITIIVISEN KANSANTERVEYDELLISEN VAIKUTUKSENSA LISÄKSI SUURIA TYÖNANTAJIA JA SISÄÄNHEITTÄJIÄ KUNTIEN JA KAUPUNKIEN TURISMILLE." Huhuja ja epämääräisiä päätöksiä Keväästä asti koko vuoden suomalaista kilpaurheilun kenttää on vaivannut epätietoisuus. Hallituksen riveistä tai liepeiltä liikkeelle laskeneet huhut loivat pelkoa uusista rajotteista ja mahdollisista viivästyksistä urheilusarjojen alkamiselle. On selvää, että seurojen oli mahdotonta tehdä tarkkoja taloussuunnitelmia toimintakaudelleen, sillä heillä ei ollut tarvittavaa tietoa tulevista päätöksistä liittyen tapahtumien yleisörajoituksiin. Esimerkiksi suomalaisen jalkapallon pääsarjan, Veikkausliigan, suunnitellun alun lähestyessä ei ollut minkäänlaista tietoa, saako katsomoihin ottaa ylipäätään yhtään katsojaa. Samaan aikaan kausikortteja — seurojen merkittävää tulonlähdettä — oli kuitenkin myytävä, vailla vastauksia mahdollisten kuluttajien kysymyksiin saatavasta vastineesta. Sama tapahtui uudelleen jääkiekon liigakauden alun lähestyessä. Valtaosa jääkiekon pääsarjan kausikorteista myydään kesällä, mutta silloin purettiin rajoituksia puhuen samalla syksyllä koittavasta uudesta tartunta-aallosta ja
mahdollisista uusista rajoituksista. Mitään ei oltu opittu, vaan jääkiekkoseurat joutuivat jännittämään tietoa vielä viimeisellä viikolla ennen liigakauden alkua. Päätökset on lopulta saatu aikaan, mutta ne eivät ole olleet selkeitä edes hyvällä halulla tulkittuina. Mikä päätös on milloinkin koskenut ulkourheiluja mikä taas sisäurheilutapahtumia. Myös vaadittavat toimenpiteet turvallisten tapahtumien järjestämiseksi ovat olleet moniselitteisiä tai niiden huomioimiseksi on ollut vain vähän aikaa. Samaan aikaan seurat ovat joutuneet tuskailemaan maskiongelman kanssa. Kun hallituksen suunnalta ei kuulunut maskisuositusta olivat seurat puun ja kuoren välissä. Mikäli seurat päättäisivät, että tapahtumiin ei tulla kuin maskit päässä, mikä sen vaikutus olisi osallistumisaktiivisuuteen kevään kielteissävytteisen maskikatastrofin muistaen? Seurat ovat joutuneet painimaan myös erilaisten alueellisten vaikutusten keskellä. Esimerkiksi jääkiekkojoukkue Vaasan Sport joutui panemaan lapun luukulle, kun Vaasan kaupunki teki päätöksiä alueellisista katsojarajoituksista. Tilanne oli Sportille erityisen harmillinen, sillä seuran uuden areenan avajaisia oli määrä viettää pian päätöksen jälkeen. Seurat ovatkin joutuneet keksimään hyvinkin monipuolisia keinoja turvatakseen taloutensa. Sport myi virtuaalilippuja Sport vs. Covid-19 -otteluun, mutta pian tämäkin kyseenalaistettiin vastikkeettomana varainkeruuna.
"PÄÄTÖKSET ON LOPULTA SAATU AIKAAN, MUTTA NE EIVÄT OLE OLLEET SELKEITÄ EDES HYVÄLLÄ HALULLA TULKITTUINA." Suomalainen kilpaurheilu on pelastettavissa Nyt jos koskaan tarvitaan tilanteen ymmärtäviä päätöksiä ja ratkaisuja. Sellasia päätöksiä, joita suomalainen urheilun kenttä on odottanut koronatilanteen puhkeamisesta asti. Kulttuurikentän tapahtumajärjestäjiä on tuettu viimeistään syksyn aikana oikeutetusti ja samat tuet on ulotettava koskemaan täysimääräisenä suomalaista kilpaurheilua. Uusia rajoituksia koskevia päätöksiä tehdessä on huomioitava paremmin huippu-urheilijoiden tilanne ja harjoitteluumahdollisuudet, eikä keväinen kuntosalien ja muiden liikuntapaikkojen täyslukitus saa toistua. Myös suurseurojen tarpeita ja huolia on kuunneltava ja niille annettava ansaittu huomio. Hallituksen tulisi miettiä edes väliaikaisia kevennyksiä varainhankinnan byrokratiaan, sillä suomalaiset ovat urheilukansaa ja haluavat auttaa rakkaita seurojaan, mutta seurat eivät tunnu tietävän mitä voivat tehdä ja mitä eivät. Alueellisesti apua voivat tarjota niin kunnat kuin alueella toimivat yritykset. Ensimmäisenä kuntien tulee miettiä mahdollisia kevennyksiä urheilustadioneista sekä liikuntahalleista perittäviin vuokrakustannuksiin, jotta seurojen kuluahdinkoa voitaisiin edes vähän helpottaa. Kunnissa voitaisiin myös miettiä mahdollisia harrastusseteleitä koronasta rahallisesti kärsineille kotitalouksille. Näin pystyttäisiin varmistamaan, että juniorit saisivat jatkaa rakkaita harrastuksiaan, eikä seurat menettäisi yhtään enempää rahaa harrastusmaksujen muodossa. Myös alueelliset yritykset voivat joulumuistamisten sijaan ostaa työntekijöilleen lippuja paikallisten urheiluseurojen otteluihin. Muun muassa näillä keinoin voidaan turvata paikallisyhteisöille niin tärkeiden seurojen tulevaisuus.
Paikallisuudessa on useita kiintopisteitä, joista ammentaa kuntien päätöksentekoon. Kiintopisteet ovat muistutuksia kuntiemme alueellisesta erityislaatuisuudesta, johon ne ovat aikojen saatossa muovautuneet. Ne yhdistävät paikallisen historian nykyisyyteen: tilaisuudet, muistomerkit ja muut muistutukset siitä, mistä kunta on tullut, luovat jatkuvuutta nykyisyyteen. Jokaisella maamme yli kolmellasadalla kunnalla lähtökohdat ja tavoitteet ovat tietysti erilaisia. Osalla alueen juuret ovat syvällä kirjoitetussa historiassa, kun taas toiset kunnat katsovat siihen, mikä on vielä edessä. Tällaisista painotuksista huolimatta kunnat haluavat alueillensa uusia asukkaista, yhteisöjä ja yrityksiä. Siihen voidaan vastata molemmilla, paikallisella perinteellä ja edespäin katsomisella. Onnistuneesti toteutettuna ne toimivat yhdessä ja ovat elinvoiman puskureita. Kunnalliseen perinteeseen katsominen ei suinkaan siis ole menneisyyden haikailua, vaan perustansa tuntemista ja sen tuomista osaksi kunnille välttämättömiä tavoitteita. Elinvoimaisuus on välttämätöntä kunnille, joiden tavoitteena on uudistua ja luoda menestystä. Kunnissa paikallinen elinvoimaisuus on vahvasti riippuvainen alueen vetovoimaisuudesta. Kunnissa elinvoimaisuudesta laaditaan strategioita, mutta niiden tahtotilan toteutumisessa on toivottavaa. Sitä voidaan selittää osin sillä, miten toimintatavat ja lähtökohdat saattavat poiketa. Keskeisintä on kuitenkin tukea paikallisia kansalaisjärjestöjä, jotka onnistuneesti tuovat paikallisuutta kunnassa esille. Kansalaisjärjestöjen luoma toimeliaisuus tukee keskeisellä tavalla kunnan elinvoiman
tavoitteita. Niiden toimiessa vieläpä yhdessä erilaisten tavoitteiden eteen, saadaan kunnissa kansalaisyhteiskunnan parhaat puolet esille. Edellä on annettuna yleinen kuva siitä, miten paikallisuudesta tulee elinvoimaa. Mallin soveltaminen kuntakohtaisesti vaatii oikeanlaista toimintakulttuuria ja tahtoa kehittyä. Tarkastellaan, miten nämä toteutuvat todellisessa paikallisuuden mallikunnassa, Tammelassa. (ks. Case Tammela) Tammelan kunnan mallissa on todella vaadittu ”tammelalaista henkeä”, mutta erialaisissa kunnissa samankaltainen malli voidaan toteuttaa oikeanlaisella asenteella. Kuntia ei voida tosin asettaa samalle viivalle, sillä niiden lähtökohdat poikkeavat toisistaan. Tammelassa toimintakulttuuri kumpuaa paikallisesta toimeliaisuudesta ja oman paikkansa tuntemisesta. Siellä kasvatetaan uusia sukupolvia, jotka ovat niin ikään tammelalaisia. Kuntien tulee mahdollistaa pitkän aikavälin tavoitteena vastaava kulttuuri, jossa kuntalaiset tuntevat paikallisuutensa ja haluavat tehdä työtä sen eteen. Tällä tavalla voidaan vastata kuntien välisen muuttamisen tuomiin haasteisiin ja toisaalta toivottaa uudet kuntalaiset tervetulleiksi. Sote-uudistus toteutuessaan laittaisi kunnat entistä tiiviimmin etsimään keinoja luoda elinvoimaa peruspalvelujen tuottamista laajemmin. Ajallisesti kestävin keino on ajattoman paikallisuuden ja paikallisen toimeliaisuuden tukeminen. Voivathan kunnat koettaa hyppiä uusimpien trendien perässä, mutta se ei ole kestävää. Sen sijaan tulee tuntea paikallinen perustansa, jotta voisi tuntea nykyisyyden ja luoda ajatonta tulevaisuuta. Suuntalinjat on luotu, mutta ne tulee vain tunnistaa.
CASE TAMMELA
VAALIJULISTEET SYYNISSÄ "Avaimet elämään" (Eduskuntavaalit 1991)
"Perusarvot kunniaan" (Eduskuntavaalit 1979)
Annika: "Symboliikaltaan pidän itse hieman kerroksellisemmasta visuaalisesta viestinnästä, mutta perusajatus julisteessa on ihan hyvä; usko, toivo ja rakkaus ovat hyvät avaimet elämään, ja tätä SKL (silloinen KD) haluaa tarjota. Avainten värit voi tulkita symbolisoivan poliittista oikeistoa, keskustaa ja vasemmistoa, joka viitannee SKL:än poikkeukselliseen ”kameleonttiasemaan” puoluekentällä. Mitään muuta varsinaista poliittista viestiä en julisteesta löydä, enkä välttämättä törmätessäni siihen edes ajattelisi, että kyseessä on poliittisen puolueen juliste."
Annika: "Tämä on kenties suosikkini näkemistäni SKL-ajan julisteista. Selkeä viesti, sinivalkoinen ilme, pääosassa hyvinvoiva ja eloisa perhe." Arvosana: 5/5 Ami: "Mainos on tunteisiin vetoava ja viesti menee perille. Siitä ei kuitenkaan löydy erityistä yllätyksellisyyttä tai säväyttävyyttä." Arvosana: 3/5
Arvosana: 2/5 Ami: "Perinteisen kristillinen vaalimainos. Viesti jättää kuitenkin konkreettisen politiikan tavoitteet äänestäjän oman mielikuvituksen varaan."
Markus: "Iskevä slogan ja lämminhenkinen kuva yhdessä välittävät erinomaisesti puolueen olemassaolon syyn ja ideologian ytimen. Mitä muuta tarvitaan?" Arvosana: 5/5
Arvosana: 1/5 Markus: "Suora viittaus Raamattuun sopii mielestäni kovin huonosti eduskuntavaalikampanjaan. Juliste tuo mieleen pikemmin seurakunnan nuortenillan kuin politiikan. Plussaa autenttisesta 1990-luvun tunnelmasta."
Viljami: "Perinteinen ja tiivistää hyvin mistä puolueessa ja sen ohjelmassa on kyse. Kuvasto kuitenkin niin ilmeinen, että suurta ideointa ei ole tarvinnut, vaan moni puolueesta tietämätönkin olisi kuvaston osannut puolueeseen yhdistää." Arvosana: 3/5
Arvosana: 3/5 "Perusarvoissa tulevaisuus" (Presidentinvaalit 1982) Viljami: "Ei vakuuta kyllä yhtään. Vaikea nähdä, että olisi vakuuttanut myöskään äänestäjiä. Perinteistä kristillisyyteen viittamista, millä ei ainakaan uusia viiteryhmiä ole yritetty tavoittaa." Arvosana: 1/5
Annika: "Presidentinvaalien yleisen luonteen huomioiden pidän julistetta kokonaisuutena onnistuneena; juliste viestii uskottavuudesta ja kuvassa on selvästi luotettava, valtionjohtoon sopiva herra. Myös slogan istuu mielestäni
yleisesti kohtuuhyvin presidentinvaaleihin. Juliste saa miinusta melko ankeasta harmaaskaalasta ja siitä, että vaaleissa, jossa vastustajina olivat mm. Mauno Koivisto, Harri Holkeri, Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo, kaikki profiililtaan enemmän tai vähemmän pönöttäviä valtiomiehiä, olisi voinut revitellä hiukan enemmän."
Arvosana: 4/5 Ami: "Säväyttävä vaalimainos, joka varmasti jää mieleen. Kukapa ei sarjakuvien sankareista tykkäisi. Tällaisella mainoksella lyödään muiden tylsät julisteet laudalta." Arvosana: 5/5
Arvosana: 3/5 Ami: "Vaalimainos sopii hyvin henkilövaaleina tunnettuihin presidentinvaaleihin. Katse syvällisesti ja karismaattisesti kaukaisuuteen luo presidentillisen vaikutuksen. Ytimekäs iskulause." Arvosana: 3/5 Markus: "Yksinkertaisuudessaan toimiva. Tumma tausta ja musta kravatti luovat ehkä hieman hautajaismaisen tunnelman."
Markus: "Itsevarma, mieleenpainuva ja sopivan populistinen. Politiikan sisältö kiteytetty menemättä liikaa yksityiskohtiin. Vaaliliiton kärkiehdokkaalla ansaitsemansa tila." Arvosana: 5/5 Viljami: "Hieno juliste! Uutta ajattelua, jolla varmasti ravisteltiin ihmisten ennakkoluuloja puolueesta. Kärkiehdokas huomioitu asiaan kuuluvasti." Arvosana: 5/5
Arvosana: 4/5 "Koti, uskonto, isänmaa" (Eduskuntavaalit 2011) Viljami: "Muistuttaa ajan yhdysvaltalaisia vastaavia. Hyvin onnistunut ja presidentillinen." Arvosana: 5/5 "Kristillisdemokraattien tehtävä EU:ssa" (Eurovaalit 2009) Annika: "Tämä juliste on varmasti herättänyt huomiota kaduilla 2009 Eurovaalien alla, jonka puolesta puhuu myös onnistuneet vaalit. Juliste on ehdottomasti aikansa tuote enkä käyttäisi sitä enää vuonna 2020, mutta ilme ja sanoma on monesti aika nössöinä koetuilta kristillisdemokraateilta rohkean topakka – suunta, johon toivoisin KD:n viestinnän tänäkin päivänä kulkevan."
Annika: "Koti, uskonto, isänmaa -sloganin varastaminen Kokoomukselta oli sinänsä nokkela veto aikana, jolloin slogan kieltämättä oli alkanut istua KD:lle Kokoomusta paremmin. Muistan kuitenkin jo 2011 ihmetelleeni, että julisteesta olisi monella tapaa voinut tehdä mielenkiintoisemman ja vaikuttavamman esimerkiksi visualisoimalla kotia, uskontoa ja isänmaata. Musta fontti valkoisella pohjalla, taskulämmin ”tästä on kyse” -loppukaneetti ja logo eivät vakuuttaneet silloin eivätkä vakuuta nyt." Arvosana: 1/5 Ami: "Tuttu ja iskevä slogan. Erilaisesta fontista huolimatta visuaalisuus ei ole parasta KD:ta tässä mainoksessa." Arvosana: 2/5 Markus: "Tyylikäs näpäytys eräälle arvonsa hylänneelle vanhalle puolueelle. Kuvitus tai edes vähän suurempi määrä väriä voisi tehdä julisteesta eloisamman." Arvosana: 4/5 Viljami: "Suosikeitani kaikessa yksinkertaisuudessaan. Itse olisin kuitenkin lisännyt taustalle esimerkiksi suomalaisen kansallismaiseman." Arvosana: 4/5
Hidas irtautuminen neuvostojärjestelmästä Kun Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa, useimmat itsenäistyneet entiset neuvostotasavallat halusivat tehdä selvän irtioton vanhasta neuvostojärjestelmästä. Tämä koski erityisesti Valko-Venäjän pohjoisia naapureita, Latviaa, Liettuaa ja Viroa, jotka tekivät kaikkensa kumotakseen vanhan sosialistisen suunnitelmatalouden ja korvatakseen sen länsimaisella vapaalla markkinataloudella. Ne myös pyrkivät nopeasti keskeisiin läntisiin yhteisöihin, kuten Euroopan unioniin ja Natoon. ValkoVenäjä valitsi toisenlaisen tien. Vuonna 1994 presidentinvaalit voittaneen ja viime päiviin asti vallan kahvassa keikkuneen Aljaksandr Lukašenkan johdolla Valko-Venäjä on pitänyt kiinni entisen Neuvostoliiton perinteistä, symboleista ja narratiiveista tiukemmin ja innokkaammin kuin yksikään toinen entinen neuvostotasavalta. Lukašenka ei suostunut ottamaan käyttöön historiallista itsenäistä Valko-Venäjää symboloivaa punavalkoista lippua, vaan valitsi neuvostoaikaisen punavihreän lipun, johon oli tehty kosmeettisia muutoksia, kuten sirppi ja vasara -symbolin poistaminen. Monia neuvostoarjen elementtejä palautettiin. Maahan perustettiin esimerkiksi valtiota tukeva Komsomolia muistuttava nuorisojärjestö, ja opinnot Suuresta isänmaallisesta sodasta sisällytettiin pakollisena osana yliopistojen koulutusohjelmiin. Lukašenka jatkoi kommunistiajan käytäntöjä Valko-Venäjän valtio- ja talouselämässä. Hän on johtanut maata autoritaarisella otteella, eikä ainoitakaan vaaleja hänen ensimmäisen vaalivoittonsa jälkeen ole pidetty vapaina tai reiluina. Samalla valkovenäjän kieli marginalisoitiin, ja venäjän kielelle annettiin hallitseva asema. Nykyään jopa 90 prosenttia valkovenäläisistä lapsista käy venäjänkielistä koulua.
"--VALKO-VENÄJÄ ON PITÄNYT KIINNI ENTISEN NEUVOSTOLIITON PERINTEISTÄ, SYMBOLEISTA JA NARRATIIVEISTA TIUKEMMIN JA INNOKKAAMMIN KUIN YKSIKÄÄN TOINEN ENTINEN NEUVOSTOTASAVALTA." Nuorten kansallinen herääminen Neuvostonostalgiaan tukeutuminen oli pitkään toimiva tapa pitää vanhemmat, 1940ja 1950-luvuilla syntyneet valkovenäläiset tyytyväisinä Lukašenkan hallintoon. Heille erityisesti neuvostokansan uhraukset ja yhteinen kärsimys toisessa maailmansodassa olivat tärkeä osa kollektiivista muistia, ja tätä perintöä korostamalla Lukašenkan onnistui varmistaa vakaa kannatuspohja. Vuosien kuluessa tuo pohja on kuitenkin kaventunut. Samalla kun sodanaikainen sukupolvi siirtyy vähitellen ajasta ikuisuuteen, Neuvostoliiton romahduksen jälkeen syntynyt sukupolvi on alkanut ottaa paikkaansa Valko-Venäjän yhteiskunnassa. Tälle joukolle hallinnon neuvostonostalgia edustaa kankeaa pysähtyneisyyttä, eikä se kelpaa heille identiteetin rakennusaineeksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana nuori sukupolvi on alkanut pitää entistä suurempaa ääntä. Heille Telegram, YouTube ja kansainvälinen populaari-
kulttuuri ovat luontevampia kiinnekohtia kuin Lukašenkan vanhanaikainen autoritaarisuus. Monille valkovenäläisille nuorille maastamuutto oli pitkään se tapa, jolla omia haaveita elämästä pääsi toteuttamaan. Mutta viime vuosina uusi itsevarma valkovenäläinen kansallinen identiteetti on herännyt heidän keskuudessaan. Siinä korostuvat Valko-Venäjän rikas eurooppalainen kulttuuriperintö ja suhteet läntisiin naapureihin. Sen sijaan viime vuosisatojen venäläinen ja neuvostoliittolainen imperialismi halutaan pitää siitä loitolla. Monille valkovenäläisille mielenosoitukset ja vallankumous Ukrainassa vuosina 2013 ja 2014 antoivat nostetta uudelle kansalliselle identiteetille. Valkovenäläiset suhtautuivat suurella empatialla ukrainalaisten pyrkimyksiin vapautua autoritaarisesta johtajastaan. Elokuun 2020 presidentinvaaleissa opposition keulakuvat eivät aluksi ottaneet uuden kansallisen identiteetin korostamista osaksi kampanjointiaan, sillä he eivät halunneet vieraannuttaa vanhempia sukupolvia. Siksi he keskittyivät aluksi vaatimaan poliittisten vankien vapauttamista. Punavalkoisten lippujen yleistyminen kampanjatilaisuuksissa kuvasti kuitenkin sitä, kuinka tärkeä identiteettikysymys oli suurelle osalle väestöä. Elokuussa kansallinen herääminen tapahtui lopullisesti, kun peräti sadat tuhannet ihmiset lähtivät kaduille ympäri maata kantaen hallinnon kieltämää itsenäisen Valko-Venäjän symbolia.
Venäjän karhun kainalossa Valko-Venäjän ainutlaatuisen Venäjä-suhteen vuoksi on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten Moskovassa suhtaudutaan maan tapahtumiin. Maat ovat keskenään valtioliitossa, ja Venäjä katsoo Valko-Venäjän kuuluvan tiukasti omaan etupiiriinsä Euroopan geopoliittisessa asetelmassa. Valtioliiton perustamissopimus allekirjoitettiin vuonna 1999, ja sopimuksen pohjalta oli tarkoitus luoda Neuvostoliiton kaltainen federaatio, jolla olisi yhteinen valtionpäämies, parlamentti, lippu, vaakuna, kansallislaulu, armeija, perustuslaki ja valuutta. Prosessi on jäänyt kuitenkin suurelta osin kesken, ja nykyään valtioliitto merkitsee lähinnä maiden kansalaisten vapaata liikkuvuutta maasta toiseen. Lukašenka haaveili valtioliittosopimusta allekirjoittaessaan, että hänestä tulisi tulevan valtioliiton presidentti. Kun Venäjää johti äärimmäisen epäsuosittu presidentti Boris Jeltsin, ajatus vaikutti vielä jossain määrin realistiselta. Mutta kun Jeltsinin jälkeen Venäjän johtoon astui Vladimir Putin, oli selvää, ettei hän auttaisi Lukašenkaa toteuttamaan unelmaansa. Putin halusi edistää valtioliittoprosessia vetäen Valko-Venäjää lähemmäs Venäjää, kun taas Lukašenkan uudeksi tavoitteeksi tuli säilyttää maansa itsemääräämisoikeus ja liikkumatila niin pitkälle kuin mahdollista.
Lukašenkan ja Putinin suhde ei ole ollut ongelmaton. Putinia on epäilemättä ärsyttänyt se tapa, jolla Lukašenka on flirttaillut länsimaiden kanssa ja vihjailut lämpimämmistä suhteista Euroopan unioniin ja Yhdysvaltoihin. Vuonna 2014 Valko-Venäjä esimerkiksi kieltäytyi tunnustamasta miehitettyä Krimin niemimaata osaksi Venäjää, ja viime vuosina Yhdysvaltojen suurlähetystö on saanut enemmän toimintavapauksia Minskissä. Kesällä 2020 Yhdysvallat on alkanut toimittaa raakaöljyä Valko-Venäjälle. Monet länsimaiset kommentaattorit ovat nähneet yhtymäkohtia Valko-Venäjän valtavien mielenosoitusten ja Ukrainan vuosien 2013 ja 2014 tapahtumien välillä. Yhteistä
tapahtumilla on ainakin se, että kansalaiset osoittivat molemmissa suurin joukoin mieltä autoritaarista johtajaansa vastaan vaatien tämän eroa. Toisaalta tapahtumilla on myös olennaisia eroja. Ensinnäkin Ukrainan mielenosoitukset alkoivat, kun presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi assosiaatioja vapaakauppasopimuksen EU:n kanssa ja päättikin hakea tiiviimpää taloudellista suhdetta Venäjän kanssa. ValkoVenäjällä mielenosoitukset käynnistyivät vilpillisten presidentinvaalien seurauksena. Toiseksi Ukraina on selvästi jakautunut länsimieliseen länsiosaan ja Venäjä-mieliseen etnisten venäläisten asuttamaan itäosaan. Valko-Venäjällä ei ole vastaavaa alueellista ja etnistä jakoa. Kolmanneksi Venäjä pitää kulttuurisista, historiallisista ja poliittisista syistä Valko-Venäjää paljon läheisempänä naapurina kuin Ukrainaa. Ei siis ole syytä odottaa, että Venäjän armeijan erikoisjoukot tai ”pienet vihreät miehet” ilmestyisivät lähiaikoina ottamaan osia Valko-Venäjän maa-alueesta hallintaansa. Venäjä näyttää oppineen virheistään, sillä Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota on tehnyt valtaosasta ukrainalaisia ymmärrettävästi todella Venäjä-vastaisia. Venäjä ei halua menettää valkovenäläisten sympatioita. Toisaalta valkovenäläisillä ei myöskään näytä olevan yhtä vahvaa kaipuuta länteen. Toisin kuin Maidanin mielenosoituksissa Kiovassa, Minskissä ei ole näkynyt EU:n lippuja. Venäjä haluaa jatkossakin pitää Valko-Venäjän lähellä itseään. Lukašenka ei kuitenkaan ole ainut mahdollinen mies varmistamaan tätä. Venäjää tuskin haittaisi ollenkaan, jos hankalan Lukašenkan tilalle tulisi joku muu. Venäjän näkökulmasta uuden presidentin tulisi pitää Valko-Venäjän läheiset Venäjä-suhteet yllä ja kyetä samalla toteuttamaan sellaiset poliittiset uudistukset, että mielenosoittajat rauhoittuvat. Toistaiseksi tällaista ihmistä ei ole näyttänyt
löytyvän. On selvää, että Lukašenka on pulassa. Hänen legitimiteettinsä maansa presidenttinä on kadonnut, sillä suuri osa hänen keskeisistä tukijoistaankin vaatii hänen eroaan. 14. syyskuuta Lukašenka joutui nielemään ylpeytensä ja pyytämään Putinilta apua tavatessaan hänet Sotšissa. Julkisuuteen kerrottiin vain, että Venäjä myöntäisi Valko-Venäjälle kipeästi kaivattua lainaa ja että aikaisemmin sovitut maiden yhteiset sotaharjoitukset toteutuisivat. Kukaan ei tiedä, mitä presidentit puhuivat suljettujen ovien takana. Kenties Putin painosti ahtaalla olevaa Lukašenkaa etenemään valtioliittoprosessissa. Joka tapauksessa tapaamisesta otetuissa valokuvissa miesten kehonkielestä välittyy selvä viesti: Lukašenka katsoo rintamasuunta käännettynä anovasti Putinin puoleen Putinin istuessa rennosti selkänojaansa nojaten, jalat levällään, tyhjä ilme kasvoillaan.
Kohti uutta Valko-Venäjää Lukašenkan tulevaisuus näyttää synkältä. Ilman Moskovan jatkuvaa tukea hänellä ei ole edellytyksiä jatkaa vallassa. Jos hän pelaa korttinsa oikein, hän voi kuitenkin olla presidenttinä vielä vuosia. Niin kauan, kun hänellä on Putinin tuki ja Valko-Venäjän turvallisuuspalvelut pysyvät hänelle uskollisina, opposition vaikutusmahdollisuudet pysyvät rajallisina. Pullon henki on kuitenkin päässyt vapaaksi, eikä sitä saa enää takaisin pulloon. Valkovenäläiset ovat heränneet vaatimaan muutosta ja uskaltavat nyt unelmoida maasta, jossa heillä on tulevaisuutta ja toivoa. Ennen pitkää nuori ja liberaali, neuvostoajan rasitteista vapaa sukupolvi ottaa paikkansa yhteiskunnan johtopaikolla. Tätä kehitystä vanhat neuvostoaikoja haikailevat miehet eivät voi pysäyttää.
I säkerhetspolitiken har Sverige och Finland delvis olika utgångspunkter. Trots att man delar en militär alliansfrihet framkommer tydliga skillnader. Om man kan förenkla det till att Finland brukar ett lågt och diplomatiskt tonläge gentemot Ryssland, samtidigt som man bibehållit ett starkt totalförsvar, har Sverige istället ett högt tonläge kombinerat med en nationell försvarskapacitet som i mångt och mycket är obefintlig. Givetvis härstammar vägvalen ur våra länders olika historiska erfarenheter. Alliansfriheten till trots har vi under åren sett försvarspolitiska närmanden. Med start från 2014 undertecknades det särskilda försvarssamarbetet som har inneburit gemensamma operativa och strategiska utbyten. Det tar sig uttryck i fullt samövade svensk-finska förband och tillgång till varandras territorier vid förhöjt säkerhetsläge. Närmast planeras och förbereds ett värdlandsstödsavtal som innebär att civilt och militärt stöd i kris och krig regleras. Närmare än en försvarsallians går troligtvis inte att komma. Frågan är, var bör det stanna? Det bästa alternativet, både för Sverige och Finland, är allt vidare ett Natomedlemskap. Det finns inga substitut till den organisation som genom 28 medlemsstater, däribland våra övriga Nordiska granndländer, garanterar säkerhet och stabilitet i västvärlden. När det kommer till kvalificerad kollektiv säkerhet mäter sig inget med Nato. Ensam är inte stark, och desto mer ensam man är desto farligare blir situationen. Med det i åtanke bör det därför inte uteslutas att ett försvarspolitiskt samarbete på alliansnivå mellan Sverige och Finland skulle kunna bli en fruktbar realitet.
Det skulle i praktiken förbättra säkerheten för såväl Sverige och Finland samt Östersjöregionen i stort. Tröskeln till Norden skulle i ett svep bli högre, och avskräckningen gentemot Ryssland större. Närmelsevis behöver man inte spekulera hur de Finlandsfrivilliga hade ställt sig till ett sådan utveckling om de hade levt idag. Man kan pröva att sätta sig in i deras situation. Det lilla grannlandet har precis blivit attackerat av en av världens mäktigaste imperium. David står mot Goliat. Vad gör du? Du väljer då att lämna dina nära och kära samt riskera ditt eget liv för att strida och försvara grannlandet. Åtskilliga tusen svenskar tog detta beslut. Dels ville de att hotet aldrig skulle nå till Sverige. Ytterst gjorde dem det för att hjälpa sitt broderfolk. Det var en självklarhet att försvara Finland, så som det upprepande gånger har uttryckts av Finlandsveteranerna. En självklarhet. Lika självklart som det var för de frivilliga att komma till Finlands beskydd måste det vara för oss, både i Sverige och i Finland. Det är min skyldighet till min gammelfarfar. Det är den nya generationens ansvar till den gamla. Skribenten Anton Roos är 2. viceordförande samt försvars- och säkerhetspolitisk talesperson för Kristdemokratiska Ungdomsförbundet (KDU) i Sverige. Anton är barnbarnsbarn till en Finlandsfrivillig och titulerar sig själv finlandofil på Twitter.
Sosiaalisessa mediassa seikkaileva voi havaita, että kärsimyksestä on muodostunut tuossa todellisen ja virtuaalisen maailman risteyksessä ensisijainen valuuttamme. Kyse ei ole pelkästään siitä, kuka on joutunut kokemaan eniten epäoikeudenmukaisuutta omassa elämässään. Vähintään yhtä tärkeää on erilaisten sorron muotojen tunnistaminen muiden sanoissa ja teoissa, sekä tällaisten vääryyksien esille nostaminen. Näin tehdessään some-maailman sankari pääsee ikään kuin sijaiskärsijäksi löytämälleen uhrille, osalliseksi koko internetin kokoista maailmanparannusprojektia ja täten kerryttämään omia hyvesignalointipisteitään. Se, kokeeko oletettu uhri itse tulleensa poljetuksi, on sivuseikka.
Esimerkkinä tästä toimikoon Marimekon hallituksen puheenjohtajan Mika Ihamuotilan 11. syyskuuta kirjoittama twiitti, jossa hän kuvaili varsin ilahduttavaa asennettaan kohdatessaan maahanmuuttajataustaisia palvelualan työntekijöitä. Ihamuotila kertoi kysyvänsä työntekijän juurista ja toivottavansa hänet tervetulleeksi Suomeen. Twiitti keräsi paljon positiivista huomiota, mutta tykkäyksien määrän ylittäessä kriittisen massan, myös tiedostavammat twiittajat löysivät apajille. Haistaessaan mahdollisuuden loukkaantua, alkoivat hyvepisteiden keräilijät kritisoida twiittiä. Tätä kritiikkiä lukeva pääsi mukaan intersektionaalisuuden pikakurssille. Tutuksi tulivat termit kuten "valta-asema",
"mikroaggressio" ja "toiseuden kokemus". Lyhyesti negatiivinen palaute voidaankin tiivistää näin: Ihamuotila käyttää hyödyksi valkoisuuttaan (valta-asema) olettaessaan maahanmuuttajan maahanmuuttajaksi, ja näin levittää negatiivisia stereotypioita puolivahingossa (mikroaggressio), saaden maahanmuuttajan tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi suomalaisesta yhteiskunnasta (toiseuden kokemus). Ihamuotila itse kuvasi kohtaamiensa maahanmuuttajien suhtautuvan keskustelunaloituksiinsa positiivisesti. Ja miksi he eivät näin suhtautuisikaan? Erilaiset kulttuurit ovat lähtökohtaisesti rikkaus, eivät negatiivinen asia. Jos taas kysymysten kohde ei satukaan olemaan maahanmuuttaja, hän kertoo sen. Koska maahanmuuttajataustaisuus ei ole solvauksen aihe, aihetta loukkaantua ei luulisi löytyvän. Itse asiassa, jos jostain haluaa loukkaantua, voi siihen halutessaan löytää aihetta näiden valveutuneiden twiittaajien asenteesta. Hehän antavat ymmärtää, että maahanmuuttajataustaisuus olisi jotenkin negatiivinen piirre, kun kerran tämän olettaminen ihmisestä, joka onkin "supisuomalainen", nähdään loukkaavana. Lienee kuitenkin todennäköisempää, että kritisoijat eivät pidä maahanmuuttajia vähempiarvoisina, vaan yksinkertaisesti pyrkivät keräämään hyvesignalointipisteitä. Joka tapauksessa tilanne oli varsin selvä: Ihamuotilan kohtaamat maahanmuuttajat eivät olleet loukkaantuneet, mutta paikalle oli päätynyt iso joukko puolestaloukkaantujia. Edes maahanmuuttajataustaisten Twitter-käyttäjien puolustuspuheenvuorot eivät auttaneet, sillä täysin alkuperäisestä tilanteesta osattomat ihmiset olivat päättäneet pahoittaa mielensä. Lopulta Ihamuotila taipuikin kiittelemään kritisoijia ja toteamaan, että ei tiennyt viljelevänsä mikroaggressioitansa.
"VALITETTAVASTI EDES VARSIN HYVISSÄ OLOSUHTEISSA, KUTEN MEILLÄ TÄÄLLÄ SUOMESSA, KÄRSIMYSTÄ EI VOI VÄLTTÄÄ, VAAN SE ON ÄÄRIMMÄISEN ISO OSA IHMISEN ELÄMÄÄ." No, miten Pinhead liittyy tähän kaikkeen? Lyhyesti: "Pick your battles" eli "valitse taistelusi". Aika moni tuntuu omaksuneen asenteen, jossa elämän arvo kumpuaa sen mielekkyydestä. Oleellista elämässä on onnellisuus, omien haaveiden ja intohimojen toteuttaminen, sekä oman kärsimyksen minimoiminen. Tällä tavalla ajattelevalle saattaa muodostua kuva kamppailusta turhakkeena, asiana jota pitäisi viimeiseen asti välttää. Valitettavasti edes varsin hyvissä olosuhteissa, kuten meillä täällä Suomessa, kärsimystä ei voi välttää, vaan se on äärimmäisen iso osa ihmisen elämää. Siksi kehtaankin väittää, että on tärkeätä valita, minkä vuoksi kärsimme. Itse en mielelläni hukkaisi aikaa hypoteettisille ongelmille, kuten mikroaggressioille. Maailma on täynnä ihan oikeata, varsin konkreettista aggressiota, jota vastaan kamppailla. Sitä voi löytää jopa pelottavan läheltä, omasta sydämestään. Jo sitä vastaan taistelemisessa tarvitaan paljon voimia, joten ei kannata hukata resursseja kamppailussa tuulimyllyjä vastaan.
En koe olevani sellaisessa asemassa, että osaisin tarpeeksi tarkasti arvioida muiden kärsimystä. Siksi en ihan uskalla todeta Pinheadin tavoin: "Lopeta pillittäminen!" Uskon kuitenkin, että kun valitamme ja kitisemme, voisimme varmastikin löytää tähän parempia syitä, kuin hyvää tarkoittavat muka-rasistit. Näin nyrkkisääntönä kehotan keskittymään enemmän puhujan intentioon ja asenteeseen, kuin siihen miten hänen puheensa voidaan pahalla tahdolla tulkita. Rasistin tunnistaa yleensä siitä, että hän itse tiedostaen haluaa toiselle ryhmälle pahaa ja pitää heitä vähempiarvoisena.
"ÄLÄ ANNA KÄRSIMYKSESI MENNÄ HUKKAAN." Itse asiassa intentio on yleensä tärkeämpää, kuin mitä jonkun henkilön suusta sattuu huonona hetkenä tulemaan. Esimerkiksi intersektionaaliset feministit viljelevät kauniita sanoja, kuten tasa-arvo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Silti kyseisen ideologian seuraajien käytös on usein kuin vihamielisen kultin toimintaa. Olen päässyt muutaman kuukauden sisällä lukemaan, miten "miesviha on naisia voimaannuttava asia" (Helsingin Sanomien artikkeli Pauline Harmange -nimisen feministin kirjasta "Vihaan miehiä"), "miehet ovat lähtökohtaisesti uhka" (intersektionaalisen Miehet RY -järjestön viestintävastaavan twiitti) ja jopa miten Yhdistyneiden kansakuntien virallinen Twitter-tili kirjoittaa koko maailman kärsimysten johtuvan miesten dominoinnista. Vaikuttaakin siltä, että intersektionalistien päämäärä ei ole kaikkien tasaarvo, kauniista sanoista huolimatta, vaan oman katkeruuden purkaminen ryhmiin, jotka he itse määrittävät etuoikeutetuiksi. Kun tähän ajatusmaailmaan vielä tuntuu usein sekoittuvan rasismin uudelleenmäärittely niin, että esimerkiksi valkoihoisia kohtaan ei voi olla rasistinen, alkaa tällä tavalla ajattelevien pyrkimykset olla selviä. Rasismin uudelleenmäärittely termiksi, joka ei koske tietyn ihmisryhmän kohtaamia ennakkoluuloja, on vähän samantapainen uudelleenmäärittely, kuin jonkun ihmisryhmän määrittely ulos ihmisyyden piiristä. Ryhmää, jonka ei nähdä kuuluvan ihmisyyden piiriin, voidaan kohdella äärimmäisen julmasti. Samoin jos määrittelemme, että tietyn ryhmän kohtaama rasismi ei ole rasismia, annamme itsellemme luvan kohdella tätä ryhmää ennakkoluuloisesti. Jos tämä uudelleenmäärittely sisällytetään termeihin tasa-arvo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus, on helppo puhella kauniita ja silti toteuttaa omaa pahaa tahtoansa. Vaikuttaa siltä, että jos sitoo oman arvonsa itsensä toteuttamiseen ja kuvittelee kärsimyksen olevan vältettävissä, on helpompaa uskotella oman ahdinkonsa olevan muiden syytä ja näin oikeuttaa mielessään tiettyjen ryhmien demonisoinnin, sekä itsensä asettamisen epätasa-arvoisen kohtelun yläpuolelle. Voi jopa olla, että siinä sivussa keksii uusia, muille näkymättömiä uhkia, kuten mikroaggressioita, jotta oma maailmankuva ei horjuisi. Uskon kuitenkin, että me kaikki kohtaamme kärsimystä siinä määrin, että on vaikeaa ja ennen kaikkea turhaa, alkaa sijoittamaan ihmisiä etuoikeusskaalan eri päihin. Fiksumpaa onkin kohdistaa vaivannäkönsä johonkin, joka universaalimmin nähdään ongelmana. Tällaisetkaan ongelmat eivät maailmasta ihan hetkessä lopu. Valitse joku tarkoitus, mikä on itsellesi tärkeä ja tee sen puolesta työtä. Älä anna kärsimyksesi mennä hukkaan.
OIKEA KORONAELVYTYS
Aina talouskriisien edessä on helppo kääntyä valtion ja keskuspankkien puoleen ja toivoa heiltä jonkinlaista ihmelääkettä, jolla saadaan talous kuntoon. Haaste on, että ainut tehokas tapa, jolla ne voivat auttaa kriisitilanteessa on, jos valtio on ennalta varautunut tällaisiin tilanteisiin ja säästänyt niitä varten. Nyt jos koskaan elvytyspolitiikka olisi paikallaan, mutta sitä on hankala harjoittaa, jos valtio on jo velkaantunut ja on harjoittanut kiristävää veropolitiikkaa vuosikausia. Keynesiläisen talouspolitiikan keskeinen haaste on, että hyvinä aikoina intressit pitää kiinni säästölinjasta ovat vähäiset, ja samalla huonoina aikoina lisätään kriisien yli kestäviä menoeriä. Näin syntyy kierre, jossa syödään niitä varoja, joita tarvitaan negatiivisten shokkien aikana. Tämä johdanto voi tuntua epärelevantilta tällä hetkellä, sillä emme voi enää mitään sille, mitä aiemmin on tehty. Tosiaan, mutta voimme oppia siitä tulevaisuutta varten ja oppia säästämään kasvukausina. Kysymys silti kuuluu: millaista on oikeanlainen elvytys koronan aikaan? Yritän tarjota listan, joka rajallisuudestaan huolimatta antaa suuntaviivoja. 1. Ensimmäinen periaate on, että ainut tapa saada talous nousuun on tuottamalla itse enemmän. Korona on iskenyt syvästi moniin aloihin, ja osa niistä (esimerkiksi matkailu) ei voi sille juuri mitään. On kuitenkin muita aloja, joilla jokainen meistä voi pyrkiä oman tuottavuutemme nostamiseen. Olkoon se toimistolla tai kotona, jokaisen tulee miettiä, onko oma työaika aidosti tehokasta ja tuottava. 2. Tällainen tuottavuuden kehitys on mahdotonta tietyillä aloilla. Niillä tämä kriisi on hyvä hetki panostaa ideoiden kehittämiseen, inhimillisen pääoman kasvattamiseen ja – jos mahdollista – investointeihin. 3. Valtion tulee tukea niitä aloja, joihin korona vaikuttaa eniten, ja pyrkiä lieventämään pienten ja keskisuurten yritysten taakkaa. Sitä voi tehdä mm. tukemalla työpaikkojen säilymistä ja tarjoamalla verohelpotuksia.
"VALTION TULEE TUKEA NIITÄ ALOJA, JOIHIN KORONA VAIKUTTAA ENITEN, JA PYRKIÄ LIEVENTÄMÄÄN PIENTEN JA KESKISUURTEN YRITYSTEN TAAKKAA." 4. Nämä tuet ovat rasite valtiontaloudelle, joten samaan aikaan on tärkeä tehostaa sitä rakenteellisilla muutoksilla. Valtiolla ei ole varaa laittaa rahaa hukkaan, erityisesti huonoina aikoina. Kunnallistasolta eduskuntaan täytyy käydä menoerät läpi ja pyrkiä vähentämään turhat kulut ja menoerät minimiin. Tämä auttaa karsimaan budjetista mahdolliset noidankehät, mistä on hyötyä niin nyt kuin kriisin jälkeenkin. 5. Lainanotto ja velkaantuminen ovat järkeviä sillä ehdolla, että jokaisen lainatun euron rajahyöty ylittää sen hinnan korkokuluineen. Muulloin kriisin vaikutuksia vain pitkitetään lykkäämällä niitä, niin kuin finanssikriisi vuonna 2008 pahasti osoitti. Tämä periaate pätee sekä kotitalouksiin että valtioon. Velkaantuminen on joskus tarpeellista ja hyödyllistäkin, mutta sitä täytyy tarkasti valvoa. 6. Valtion tulee helpottaa palkkaamista ja pyrkiä minimaaliseen työttömyyteen. On hyödyllisempää sekä työvoimalle että valtiontaloudelle vähentää tuntuvasti palkkaamiskustannuksia ja siten menettää verotuloja kuin pitää kiinni niistä, mutta joutua tukemaan kasvavaa työttömien joukkoa. Työttömyys on taloudelle tuplasti kalliimpaa, sillä työttömyystuen kustannusten lisäksi menetetään työntekijän tuottavuusvaikutukset. Oikeanlaista koronaelvytystä lienee se, että jokainen meistä pyrkii järkevään käyttäytymiseen, oman ja muiden terveyden suojaamiseen sekä oman työn tehokkuuden parantamiseen.
Personligen ser jag konservatism som en mycket bredare ideologi än ett antal ihopbuntade åsikter i värderingsfrågor. Istället för ett autosvar på de klassiska värderingsfrågorna uppfattar jag konservatismen som en plattform eller synvinkel därifrån man kan begrunda svaret till vilken samhällelig fråga som helst. Ett konservativt tankesätt värdesätter tidigare generationers arbete och förhåller sig neutralt till subjektiva idéer. Nya idéer är inte per definition bättre än gamla eller ens egna bättre än andras. Men varför styrs våra tankar till familjeuppfattning eller moraliska problemställningar om liv och död då vi hör ordet konservativ? Och varför har konservativ helt utan någon vidare hänsyn till innebörden kommit att bli motpolen till allt som är nymodigt, öppensinnat och kärleksfullt, liberalt? Dels vill jag skylla på tvåpartisystemet och den ytterst polariserade samhällsdebatten i USA och Storbritannien. Förutom tvåpartisystem med ett ”konservativt” och ett ”liberalt” parti var har respektive länders ledare i några år fått symbolisera förkroppsligandet av konservatismen. Å andra sidan bidrar också diskussionsklimatet på hemmaplan till samma polarisering.
utan måste innebära förbättringar. Därför måste vi överväga reformer och genomföra dem med noggrannhet, inte i all hast av förnyandets iver. Som konservativa människor är det vår uppgift att visa att traditionellt och långvarigt inte behöver betyda unket och föråldrat. Det är också vår uppgift att leva ut att konservativa värderingar och en konservativ samhällssyn inte är lika med trångsynthet och fördömande. Vi är inte konservativa för att vi ogillar nytt utan för att vi respekterar det som funnits innan oss. Kan man inte uppnå en utopi är det bättre att bevara det goda som finns. Som konservativa unga politiker är det likaså viktigt att utveckla och reformera då något behöver uppdateras. Konservatismens och kristdemokratins inbyggda pragmatik erbjuder en bra hjälp på vägen till hållbara reformer: vårt krav på reformer är att de inte endast förnyar utan även förbättrar. Vi styrs inte av en ideologisk utopi utan vill helt enkelt finna de bästa möjliga lösningarna på existerande problem. Dessutom vill vi i regel att förbättringen gynnar alla: inte enbart en ideologisk intressentgrupp som till exempel företagare, arbetare, jordbrukare eller pensionärer.
"KONSERVATISM BETYDER INTE ATT ALLT VAR BÄTTRE FÖRR, MEN INTE HELLER ATT NYTT AUTOMATISKT SKULLE VARA BÄTTRE."
"VI ÄR INTE KONSERVATIVA FÖR ATT VI OGILLAR NYTT UTAN FÖR ATT VI RESPEKTERAR DET SOM FUNNITS INNAN OSS."
Konservatism betyder inte att allt var bättre förr, men inte heller att nytt automatiskt skulle vara bättre. En konservativ person byter alltså inte ut mormors porslin till en Ikeaservis enkom för att den sistnämnda är producerad på 2020-talet. Konservatism är inte heller rädsla för förändring, utan snarare en stor respekt för dem. Förändringar har inget egenvärde i sig
I slutändan står begreppet konservatism i våra egna händer. Det är vi som har makten över om begreppet även i framtiden kommer att locka fram Donald Trump, Boris Johnson eller kanske Päivi Räsänen på näthinnorna eller om intrycket snarare är exempelvis en grupp unga, dynamiska och pragmatiskt progressiva kristdemokrater.
Kauppa, kirkko ja kyläkoulu - lähiyhteisöjen merkitys ennen ja nyt Tämän vuoden Agoran otsikko oli "Kuihtuva kotiseutu - onko lähityhteisöjen renessanssi mahdollinen?". Teeman tarkoituksena oli herätellä osallistujia suuntaamaan ajatuksia kuntakohtaisiin kysymyksiin tulevia kuntavaaleja ajatellen. Teema oli entistä ajankohtaisempi kun koulutustapahtuma järjestettiin kokonaan etänä. Kaikilla oli mahdollisuus osallistua tapahtumaan asuinpaikasta riippumatta. Agoran ensimmäinen koulutuspäivä "Kauppa, kirkko ja kyläkoulu - lähiyhteisöjen merkitys ennen ja nyt" toimi eräänlaisena johdantona koko akatemialle. Kansanedustaja Päivi Räsänen kertoi turvallisen lähiyhteisön merkityksestä lapsuudessa ja nuoruudessaan. Erityisesti Räsäsen anekdootti "koko kylästä kasvattajina" oli herättelevä ja erityisen silmiä avaava vallitsevina yksilökeskeisyyden aikoina. Ennen pienissä kylissä vanhemmat saattoivat jättää lapsensa hoitoon naapureille ja lasten oli turvallista leikkiä, sillä kaikki tunsivat toisensa ja pitivät huolta toisistaan.
"ENNEN PIENISSÄ KYLISSÄ VANHEMMAT SAATTOIVAT JÄTTÄÄ LAPSENSA HOITOON NAAPUREILLE JA LASTEN OLI TURVALLISTA LEIKKIÄ, SILLÄ KAIKKI TUNSIVAT TOISENSA JA PITIVÄT HUOLTA TOISISTAAN." Räsänen korosti alustuksessaan myös kyläkoulujen merkitystä turvalliseen lapsuuteen. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, niin koulumatkan kuin sosiaalisten puitteiden osalta. Päivän toinen alustaja, Suomen Kylät ry:n puheenjohtaja Petri Rinne jatkoi Räsäsen linjoilla. Rinne kertoi järjestönsä tekemästä työstä Suomen kyläyhteisöjen hyväksi ja korosti korona-ajan merkitystä uuden "kyläherätyksen" liikkeellepanijana. Rinne innosti myös kaikkia nuoria lähtemään mukaan kylätyöhön, jotta nuoretkin voisivat kokea kylät omakseen. Järjestöön ollaan suunnittelemassa hänen mukaansa myös nuorisojaostoa.
Elinkeinon elinehdot - yrittäjä ja kunta symbioosissa Toinen päivä keskittyi tiukasti kuntatalouteen ja pääkaupunkiseudun ulkopuolisen Suomen menestysmahdollisuuksiin. Päivän ensimmäinen puhuja oli Kouvolan lakritsin lakutehtailija Timo Nisula, joka oli juuri muutamaa viikkoa aikaisemmin julkaissut paljon mediahuomiota saaneen työntekijärekryn tehtaallaan. Kouvolaan muuttavalle työntekijälle tarjottaisiin palkan lisäksi muun muassa asunto. Nisula lähtikin alustuksessaan liikkeelle siitä, kuinka yrittäjien tulisi olla rohkeampia tekemään itse repäiseviä alotteita sen sijaan, että vaativat koko ajan kunnilta enemmän resursseja ja helpotuksia. Kunnan elinvoimaisuudesta huolehtiminen oli hänen mukaansa koko yhteisön yhteinen tehtävä. Erään osallistujan kerrottua hakeneensa aikanaan töitä Kouvolan lakritsilta ja muistaneensa sen erityisesti siksi, että vaikkei tullut valituksi hänelle lähetettiin kirjeen ohessa, mitä muutakaan kun kouvolalaista lakua, tarttui Nisula tähän. Hänen
mukaansa yritysten tulee tulla pois norsunluutorneistaan lähemmäs tavallisia ihmisiä ja osallistuttua kunnan arkeen. Erityisesti Nisulan huumori ja vaiheikkaat esimerkit saivat yleisöltä paljon kiitosta. Toisen päivän toinen puhuja oli KD Nuorten entinen puheenjohtaja, Agora-akatemian perustaja ja nykyään kuntien elinvoimaisuuden parissa työskentelevä Aki Ruotsala. Ruotsala kertoi kuinka kunta voi paremmin, kun siellä on hyvä yrittää ja että pienetkin asiat saattavat vaikuttaa suuresti kunnan menestykseen, innostus tarttuu helposti. Nisula innostui jopa kysymään onko herra Ruotsala palkattu näyttelijä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tavannut fiksua virkamiestä.
"NISULA INNOSTUI JOPA KYSYMÄÄN ONKO HERRA RUOTSALA PALKATTU NÄYTTELIJÄ, SILLÄ HÄN EI OLLUT KOSKAAN ENNEN TAVANNUT FIKSUA VIRKAMIESTÄ." Katseet kohti tulevaa - mistä on menestynyt kunta tehty? Agoran viimeisenä päivänä ohjelmassa oli kolme puhujaa. Kolmannen päivän eirtyinen kysymys oli, että mitä tarvitaan, jotta kunnat voivat menestyä ja miten pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta Suomesta tehdään houkutteleva vaihtoehto. Ensimmäisenä puhujana Mäntyharjun kunnanjohtaja Jukka Ollikainen kertoi kuinka Mäntyharjun kaltaisesta, mökkiläisten kunnaksi mielletystä kunnasta tehtiin houkutteleva vaihtoehto ympärivuotiseen asumiseen. Ollikaisen keinosalkusta löytyi muun muassa markkinointi oikean kohdeyleisön parissa, Mäntyharjun tapauksessa keskittyminen Helsingin alueelle, muun muassa lehtimainonnan kautta. Ollikainen mainitsi myös rohkeat kehityshankkeet yhtenä esimerkkinä vaikuttavan vaihtoehdon luomiseksi. Akatemia päättyi paneelikeskusteluun KD:n nuoren kuntavaltuutetun Noora Knappin, Vaasan yrittäjien Katja Rajalan ja Ollikaisen välillä. Paneelikeskustelun ja Agoraakatemian kokonaisuudessaan voit katsoa KD Nuorten YouTube-kanavalta tai hakemalla hakusanalla "AGORA 2020".
Samaan aikaan on todettava ne tekijät, jotka uhkaavat tuntemaamme järjestelmää ja voivat mahdollisesti viedä meitä kohti dystopiaa. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa puheet, jotka vahvasti kyseenalaistavat yhdessä sopimamme järjestyksen ja sopimukset, demokraattisten päätösten kyseenalaistamiset ja niin edelleen. Hyvinä esimerkkeinä kuvaamani kaltaisista tilanteista ovat Trumpin valtaannousun kyseenalaistaminen tai Brexitin toteutuminen. Kummassakin esimerkissä on kyse demokraattisesta päätöksestä, jossa kansa on toiminut yhdessä sopimiemme sääntöjen mukaisesti. Tosi asia on, että päätös se on huonokin päätös. Kummankin päätöksen yhteydessä on kyseenalaistettu päätökseen johtaneet tekijät ja nähty taustalla ”vääriä” motiiveja. On oikeutettua pohtia informaatiovaikuttamisen merkitystä tapahtumien taustalla, mutta on myös ymmärrettävä, että näin on ollut aina. Milloin taivaalta on pudotettu lentolehtisiä, milloin taas mielipidevaikuttamista on tehty ihmisten inhimillisen hädän ja puutteiden varjolla. Miten voimme sitten estää dystopian toteutumisen? Meidän tulee vaalia järjestelmäämme ja toimia sen vahvistumisen puolesta. Jatkossakin jokaisella tulee olla sananvapaus ja vapaus toimia tavoitteidensa edistämiseksi. Tästä on kyse myös epämieluisien päätösten toteutumisen estämisessä, kampanjoi ja vakuuta muut. Päätösten jälkeen ne tulee hyväksyä kansan enemmistön valintana ja miettiä miksi toiset päätyivät erilaiseen ratkaisuun. Millainen olisi demokraattinen päätös, jos toinen puoli ei saisi argumentoida päätöksensä mukaisesti, onko toisella edes lähtökohtaista mahdollisuutta?
"MEIDÄN TULEE VAALIA JÄRJESTELMÄÄMME JA TOIMIA SEN VAHVISTUMISEN PUOLESTA." Kuten Miettinen tekstissään toteaa, sijoittuvat pohjoismaiset valtiot yleisissä vertailuissa korkealle. Myös Suomen vertaileminen muihin Pohjoismaihin on hedelmällisempää kuin muihin valtioihin, voimme tunnistaa yleiset kehitykset, joita muissa Pohjoismaissa tapahtuu. Yhtenä dystooppisena kehityskulkuna Miettinen nostaa esiin sen, että me yksilöt kadottaisimme yhteiset päämäärämme yhteiskuntana. Henkilökohtaisia, individualistisia tavoitteitaan voikin päätyä ajamaan yhteisten päämäärien kustannuksella silloin kun tuntuu, että omat toiveet ja tarpeet kaikuvat kuuroille korville.
Pyrkimällä jatkuvasti aidon moniääniseen keskusteluun, jossa niin “oikeat” kuin “väärätkin” mielipiteet saavat tulla kuulluksi eikä toisinajattelijoita vaienneta, pääsevät myös yhteiset päämäärät muotoutumaan ja kehittymään. Hetken keskusteltuaan huomaa usein, että päämäärät ovat vastustajan kanssa samat - keinot vain aiheuttavat erimielisyyksiä. Pohjoismailla on pitkä historia ja vankka nykyisyys nimenomaan yhteisten päämäärien edistämisessä silloinkin, kun se vaatii ponnisteluja yksittäiseltä valtiolta tai jopa vapaaehtoisilta kansalaisilta. Tällaisista tapauksista esimerkkinä muun muassa suomalaisten sotalasten vastaanottaminen Ruotsiin turvaan, suomalaisten palomiesten apu Ruotsin metsäpaloissa tai kun muut Pohjoismaat auttoivat pelastamaan Islannin pankit.
"HETKEN KESKUSTELTUAAN HUOMAA USEIN, ETTÄ PÄÄMÄÄRÄT OVAT VASTUSTAJAN KANSSA SAMAT - KEINOT VAIN AIHEUTTAVAT ERIMIELISYYKSIÄ." Markkinoiden vaikutus tulevaan yhteiskuntaan on oiva pohdinta ympäri maailman. Toden totta, usein tuntuu siltä, että rikkaimmat rikastuvat ja köyhimmät köyhtyvät, eikä asialle voida tehdä mitään muuta kuin seurata tilanteen kehittymistä passiivisina sivusta. Pohjoismaat ovat kuitenkin itse asiassa oiva esimerkki yhteiskunnista, joissa politiikka on objektiviisillakin mittareilla onnistunutta. Meillä on vähän absoluuttista köyhyyttä, elämme rauhan aikaa, emme kärsi nälänhädästä, korkeatasoinen koulutus on kaikkien saavutettavissa ja sukupuolten tasa-arvossa olemme pitkällä. Kaiken tämän hyvinvoinnin mahdollistaa ainutlaatuinen, pohjoismaalaisella leimalla varustettu markkinatalous. Jokainen sukupolvi kohtaa omat haasteensa ja usein tuntuu unohtuvan, että aiemmin on koettu myös monia pelottavia kehityskulkuja sekä ongelmia. Demokratia on kuitenkin toistuvasti korjannut itseään ja suurimmatkin haasteet on ylitetty. Suurimpana valona tuleekin pitää sitä, että yhä edelleen valtava enemmistö pitää demokratiaa parhaana hallintomuotona ja on sitä valmis puolustamaan. Tämä tulisikin pitää mielessä niinäkin hetkinä kun tulevasta ei ole tietoa. Kunnioitus demokratiaa ja yhteisiä pelisääntöjä kohtaan pidetään voimissaan sillä, että kaikki saavat jatkossakin osallistua ja kertoa rohkeasti mielipiteensä.
Pohjoismaat maailmassa – dystopioita ja ratkaisuja Mikä yhdistää luonnonkatastrofeja, vallan valumista suuryritysten käsiin, sivistyksen rappiota ja pisteytysjärjestelmää, jonka perusteella lomalentoja jaetaan? Pohjola-Nordenin Nuorisoliitto (PNN) julkaisi lokakuussa pamfletin asiantuntijoiden pohjoismaisista dystopioista ja nuorten vastineista niihin. Pamfletissa etsitään mahdollisuuksia välttää kauhukuvien toteutuminen, ja suunnata katse kohti Pohjolan valoisaa tulevaisuutta. Voit lukea pamfletin kokonaisuudessaan esimerkiksi Pohjola-Nordenin Nuorisoliiton sivujen kautta (pnn.fi). Vastineita teksteihin kirjoittivat 12 nuorta eri nuorisojärjestöistä. Pamfletissa mukana olivat mm. KD Nuoret, Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL, Suomen YK-nuoret sekä Suomen opiskelijakuntien liitto SAMOK. Vastineissaan nuoret tuovat esiin omia ratkaisujaan asiantuntijoiden uhkakuviin. Mitä Pohjoismaat voivat tehdä yhdessä, jotta dystopiat eivät toteutuisi?
Lehden mennessä painoon käynnissä on kymmenkunta viimeiseen kliiniseen testivaiheeseen edennyttä rokotetutkimusta kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Kiinnostavaa on se, että Maailman terveysjärjestö WHO:n rokotetutkimusraportissa on rinta rinnan lääketeollisuuden suurnimiä kuten Pfizer, Janssen, Moderna ja AstraZeneca sekä ennestään tuntemattomampia tutkimusinstituutteja muun muassa Aasiasta.
"KORONAPANDEMIA EI KUITENKAAN PÄÄTY SIIHEN HETKEEN, KUN JOKIN ROKOTTEISTA SAA MYYNTILUVAN." Viimeisessä testausvaiheessa rokotetta testataan kymmenillä tuhansilla vapaaehtoisilla ihmisillä. Näin monen tutkimuksen eteneminen tähän vaiheeseen povaa siis hyvää sen puolesta, että joku tutkimuksista kantaisi hedelmää ja tuottaisi tehokkaan ja turvallisen rokotteen. Edellä mainittujen lisäksi aiemmissa kliinisen testauksen vaiheissa on lähes 40 muuta rokotetutkimusta. Rohkenee siis toivoa, että rokote ennen pitkää keksitään. Koronapandemia ei kuitenkaan pääty siihen hetkeen, kun jokin rokotteista saa myyntiluvan. Tähän viitaten onkin uutisoitu arvioita siitä, että Suomessa epidemia voisi olla takana aikaisintaan kesällä 2021. Rokotteen hyväksymisestä alkaa lääkejakelukanavien koitos, kun rokotetta pitää valmistaa, pakata, säilyttää, myydä, kuljettaa ja annostella loppukäyttäjille ympäri maailman. Kaikkeen tähän valmistaudutaan tietenkin jo nyt, mutta valmistelun onnistumista arvioidaan parhaiten vasta sitten, kun rokotetta tuikataan suomalaisten käsivarsiin. Korona on infektiotaudin lisäksi tuonut mukanaan ikävänä sivuoireena hämärät tulevaisuudennäkymät. Ympäri maailman
ihmisiä, perheitä, yhteisöjä, yrityksiä ja päättäjiä vaivaa näköalattomuus, ja tulevaisuutta on hankala suunnitella huomista pidemmälle. Laajaa immuniteettia nopeammin rokote tarjoaakin lääkkeen tähän näköalattomuuteen: vaikkei koko maailman väestölle saada hetkesssä laumaimmuniteettia, aukeaa edessämme valoisampi tulevaisuudennäkymä sinä hetkenä, kun ensimmäinen aidosti tehokas ja turvallinen rokote saa myyntiluvan. Vaikkei ihmeitä tapahdu yhdessä yössä, saamme silloin viimein jonkinlaiset aikaraamit tilanteen talttumiselle. Tästä hetkestä ei onneksi taideta olla enää kaukana.
"TULOKSELLISEEN TYÖSKENTELYYN NÄIN POIKKEUKSELLISESSA TILANTEESSA EI RIITÄ JÄÄRÄPÄINEN RAHANKIILTO SILMISSÄ, VAAN SE VAATII ENNEN KAIKKEA HYVÄNTAHTOISUUTTA JA AITOA INTOHIMOA PYSÄYTTÄÄ IHMISKUNTAA RIEPOTTELEVA PANDEMIA." Lääketeollisuudesta puhutaan usein kierona ja epäeettisenä teollisuudenalana. Oli se sitä tai ei, voimme olla varmoja siitä, että lääkeyhtiöissä ja tutkimuslaitoksissa tehdään nyt väsymätöntä työtä koronapandemian pysäyttämiseksi. Tulokselliseen työskentelyyn näin poikkeuksellisessa tilanteessa ei riitä jääräpäinen rahankiilto silmissä, vaan se vaatii ennen kaikkea hyväntahtoisuutta ja aitoa intohimoa pysäyttää ihmiskuntaa riepotteleva pandemia. Joka siihen pystyy, on palkkansa ansainnut.
SAVE THE DATE PERJANTAI 5.2.2021 KD NUORET 50 VUOTTA!
SKLN SKLN