Kaltio 4/2019

Poh joi n e n k u lt t u u r i l eh t i 4/2 019 | 10 €

AAPO KUKKO

K A LT IO S S A 4 / 2 019

HIBBO 12 Aapo Kukko

39 PÄÄTALON K ALLEN 100-VUOTISJUHLAT Sannamari Sala

2 K ANNESSA: COMPOSITION 260419 Paavo J. Heinonen

40 KIRJOITTA JAKURSSILLA PÄÄTALO-INSTITUUTISSA Eero Lehtonen

3 PÄÄKIRJOITUS Paavo J. Heinonen

41 EESTI KIRJAVAHETA JALT: HARRY EGIPTIN K AUNIIT NAISET Ville Hytösen reportaasi

4 TAIK ABOXIN TARINA ELÄÄ VAHVANA Merja Männikkö

43 LAST MAN FISHING Antti J. Leinosen valokuvia

11 AGFACOLORIN VIEHÄTYS, VALHE JA VIATON EROTIIKK A Veli-Matti Huhta

47 KUVATAIDE: MIETTEITÄ MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOILTA Tuomo Kangasmaa

17 ENSIKERTALAISENA ELOKUVA JUHLILLA Aapo Kukko

50 KIRJAT: MAAILMANTUSK A VIRKOAA ELÄMÄÄN / PÄIVÄKIRJAMERKINTÖJÄ JA ELÄMÄN POHDISKELUA / KEISARI SUOMESSA / POLKUPYÖRÄLLÄ ON HAUSK A MATK ATA / NE JYRÄÄ MEITIN / LEINON RUNOILLA HÖYSTETTY DEKK ARI / PERÄPOHJOLASTA SKOONEEN / JOS MAAILMA LOPPUISI Toivo Hyyryläinen / Risto Kormilainen / Reijo Valta / Risto Kormilainen / Juhani Rantala / Risto Kormilainen / Hannu Niklander / Reija Korkatti

19 VARDAN ONNI Janne Kauppila 21 UMMET JA LAMMET: PÄÄTÖNTÄ K AUPUNKIKULTTUURIA KULTTUURIK AUPUNGISSA Jaakko Laitisen kolumni 22 VIHREÄSTÄ K AMARISTA ÖISELLE HAUTUUMAALLE Esko Karppanen

56 OHJELMISTOT 57 A JANKOHTAISTA

25 KREIVI CREUTZIN PALUU HISTORIAN HÄMÄRÄSTÄ Osmo Pekonen

64 K ALTION TEKIJÄT

28 PALJON ANTA JANA – KULTTUURINKISÄLLIT LOIVAT POHJAN NYKYISELLE KULTTUURIHALLINNOLLE Maija Luhtasela

VERKKO-K ALTIOSSA WWW.K ALTIO.FI:

32 MUSTARINDA: YLÖS JA ALAS JA LOPUSSA TASAN Kimmo Ylönen 34 POSTIKORTTEJA OXFORDISTA: ILOINEN HYVÄSTIJÄTTÖ Emma Hirvisalo

MITÄ TEIN VIIME KESÄNÄ Paavo J. Heinonen

LISÄKSI JULK AISEMME HISTORIALLISIA JUTTUJA K ALTION ENSIMMÄISILTÄ VUOSIKYMMENILTÄ

35 TÄRKEÄ KYSYMYS ELÄMÄN TÄRKEIMMÄSTÄ ASIASTA Matti A. Kemi



Facebook.com/Kaltiolehti | Instagram @kaltiolehti



Kuusi numeroa vuodessa. Kaltio on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. ISSN 0355-4511 Yhteystiedot Käyntiosoite: Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7, Oulu | Postiosoite: PL 42, 90015 Oulun kaupunki | www.kaltio.fi Päätoimittaja Paavo J. Heinonen, 044 250 1605, paavo.heinonen@kaltio.fi | Kuvittaja Aapo Kukko | Ulkoasu Riku Miettunen, riku.miettunen@kaltio.fi | Ilmoitusmyynti Paavo J. Heinonen | Tilaukset ja osoitteenmuutokset tilaus@kaltio.fi, www.kaltio.fi/tilaus tai päätoimittaja | Tilaushinnat Vuositilaus 56 e, kestotilaus 49 e, opiskelijatilaus 29 e, työttömät 29 e, Pohjoismaihin 60 e ja muualle maailmaan 70 e (sis. alv). | Hallitus Vuokko Isaksson, Anna Itkonen, Tuomo Kangasmaa, Satu Koho, Jarkko Korpua (pj), Karoliina Niemelä, Reijo Valta | Irtonumeroita myydään Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa ja Kaisa-talon Rosebud-kaupassa | Kajaanissa Kajaanin taidemuseossa | Kemissä Kemin taidemuseossa | Oulussa Taidelainaamo ARTossa ja Turun Sarjakuvakaupassa | Pudasjärvellä Pudasjärven kirjakaupassa | Rovaniemellä Rovaniemen pääkirjastossa | Taivalkoskella Jalavan kaupassa | Torniossa Aineen taidemuseossa | Kustantaja Kaltio ry | Paino Forssa Print | Kaltion tekemistä tukevat Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut sekä Taiteen edistämiskeskus.

Kannessa: Composition 260419 Kansitaiteilijamme on tällä kertaa rovaniemeläinen Tuomas Korkalo, jonka yksityisnäyttely Kemin taidemuseossa on siirtynyt remontin takia kuukaudella. Avajaisia juhlittaneen torstaina 12.9.

Teksti: PAAVO J. HEINONEN

R

ovaniemellä syntynyt, asuva ja työskentelevä Tuomas Korkalo valmistui kuvataiteilijaksi Imatran taidekoulusta vuonna 2008. Korkalo tekee taidetta monin tavoin, piirtämällä ja maalaamalla, rakentamalla installaatioita tai ympäristötaiteen menetelmin. ”Pohdin taiteessani usein värin ja valon ominaisuuksia tilassa, sekä kuvataiteen teorian matemaattisia lainalaisuuksia suhteessa taiteen kaoottisen maailmaan.”

Korkalo kertoo uusimpien teostensa lähtökohtien periytyvän Venäjän avantgar-

Composition 260419, 2019. Vesiväri, japanilainen tussi ja akryyli kankaalle, 70 × 44 × 2 cm.

2

de-ajan maalauksista ja veistoksista. Bauhausin koulukunnan estetiikasta Korkalon erottaa vesivärinkaltaisten tekniikoiden käyttö: teoksiin tulee näin myös keventävä ulottuvuus. Geometriset ja värikkäät asetelmat toimivat itsellisesti luoden muodon ja symmetrian puhtaudesta kehittyvää turvallisuuden tunnetta.

Yksilötyöskentelyn ohella Korkalo tekee taidetta myös erilaisissa ryhmissä. Hän on muun muassa ollut perustamassa Pellon Orankiharjun vuosittaista Oranki Art -ympäristötaidetapahtumaa vuonna 2001 ja järjestelyissä mukana siitä lähtien.

Tuomas Korkalo: Composition 180419, 2019, 70 x 44 cm

Acrylic, water colour and sumi-ink on canvas, Composition 180419, 2019.

Vesiväri, japanilainen tussi ja akryyli kankaalle, 70 × 44 cm.

Kaltio 4/2019

Korkalon teoksia on muun muassa Jenny ja Antti Wihurin rahaston taidekokoelmassa Rovaniemen taidemuseolla, Aineen taidemuseolla, Pärnun nykytaiteen museon kokoelmissa sekä Karjalan tasavallan taidemuseolla Petroskoissa. Hän on Taidemaalariliiton ja Lapin taiteilijaseuran jäsen.  PJH

Tuomas Korkalo Kemin taidemuseossa (Marina Takalon katu 3) 13.9.–10.11.

Tuomas Korkalo: Cubes, 2018, 73 x 53 cm

Acrylic, water colour and sumi-ink on canvas, Cubes, 2018. Vesiväri, japanilainen tussi ja akryyli (in private collection in Espoo, Finland) kankaalle, 73 × 53 cm.

PÄ Ä K IR J OI T U S

Liike ja kuva, liikkuva

H

aluaisin ehtiä katsoa enemmän elokuvia.

Tai itse asiassa kyse ei ole ehtimisestä: haluaisin saada katsottua enemmän elokuvia. Nautin elokuvien katselemisesta elokuvateatterissa ehkä enemmän kuin mistään muista taide-elämyksistä.

Tämä on asia, jota en ehkä ole tunnustanut kunnolla edes itselleni. Pidän yllä ajatusta itsestäni sivistyneenä ja kultivoituneena taiteenystävänä, joka viihtyy parhaiten teatterissa, taidenäyttelyissä tai elävän musiikin konserteissa. Tai edes kirjallisuuteen uppoutuneena. Mutta ei: pystyn päästämään irti turhista ympäröivän maailman vaateista ja poliittis-taloudellisten realiteettien huutavasta vankilasta vain antamalla valkokankaan vallata kaiken huomioni.

Tai vielä banaalimpaa: nautin television katselusta.

Itkeäkseni, kokeakseni todellisia tunteita en tarvitse edes hämärän elokuvasalin yksinäisyyttä, siihen riittää tavallinen televisio ja läpikäsikirjoitettu draama.

Joskus viime keväänä huomasin kyynelehtiväni aamukymmeneltä brittiläisen Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjan äärellä, kun jakson alkukohtauksessa äitinsä pyörtymistä säikähtänyt pikkutyttö oli jäädä auton alle vaeltaessaan pimeässä hakemaan apua naapurista.

Iso osa Heartbeat-sarjan viehätyksestä ainakin itselleni on 1960–1970-lukujen musiikissa ja hyvin ja harkiten tehdyissä kappalevalinnoissa. Tuskin mainittu kohtauskaan olisi itseeni niin vaikuttanut, jos taustalla ei olisi soinut hetkeen täydellisesti sopiva Cat Stevensin kappale.

En tietenkään nyt muista, mikä se oli. Kuvittelen, että ”Lady d’Arbanville”, mutta yhtä vahvasti kuvittelen olevani väärässä.

Liike ja kuva, aika ja tila: nämä elokuvan peruselementit jäävät usein myöhemmin niiden yhteyteen esitellyn ääniraidan varjoon. Kolmekymmentä vuotta kaikki elokuvat olivat niitä, joita äänielokuvan kehittämisen jälkeen alettiin kutsua mykiksi; kolmekymmentä vuotta kuvan ja liikkeen leikki sai kehittyä omana taiteenaan. Toki elokuvia säestettiin jo aiemmin, mutta tuolloin ihmeellisyys oli vielä projisoituna kankaalla, äänettä.

Tämän lehden ilmestyessä Oulun juhlaviikkojen mykkäelokuvakonserttien sarjasta on jäljellä enää sunnuntaina 18.8. Lau Naun, Topias Tiheäsalon ja Hermanni Yli-Tepsan säestämä Tohtori Caligarin kabinetti, saksalaisen ekspressionismin merkkipaalu vuodelta 1920. Huomaan odottavani tätä kokemusta enemmän kuin osasin kuvitella sarjaa kootessani.

Kuvan ja äänen sulautumisessa on jotain taianomaista, jota en ainakaan nyt tunnu osaavan selittää mitenkään järkevästi.

Elokuu on itselleni ihmeellistä aikaa. Nyt yhdeksättä kertaa vietettävät Oulun juhlaviikot raamittavat tämän ihmeellisyyden, ja kuun puolivälissä Oulun Taiteiden Yö toimii yhdenlaisena vedenjakajana tai huippukohtana. Yön lopuksi, perjantaiaamuna (16.8.) kello 5 luen James Joycen Finnegans Wake -opuksen viimeisen kappaleen ääneen Elballa, kävelen kotiin nukkumaan ja ihmettelen maailmaa. Tänä vuonna näin tapahtuu jo yhdennentoista kerran.

Sitten lepään hetken ja odottelen Caligaria sekä seuraavan viikon Musiikkivideofestivaaleja. En osaa olla huolestunut edes napajäiden sulamisesta. Huoli palaa kyllä myöhemmin. Nyt katselen elokuvia. 

PAAVO J. HEINONEN

Kaltio 4/2019

3

4

Kaltio 4/2019

TaikaBoxin tarina elää vahvana Teksti: MERJA MÄNNIKKÖ

Varjakasta kodin löytäneet Tanja Råman ja John Collingswood ehtivät mukaan moneen. Pariskunta toimii yhteisöissään niin taiteilijoina kuin fasilitaattoreina – toisinaan yhdessä, toisinaan erikseen.

”

Kaltio 4/2019

L

öysimme Oulunsalon Varjakan sattumalta”, Tanja Råman ja John Collingswood vastaavat kesäkuussa kysymykseeni kuin yhdestä suusta. Råman ja Collingswood työskentelevät TaikaBoxin taiteellisina johtajina. ”Tunsin vahvasti, että meidät oli tarkoitettu löytämään tämä paikka”, Råman muistelee heidän neljän vuoden takaista muuttoaan Varjakkaan. ”Siellä oli talo myytävänä. Emme tienneet kylästä tai sen historiasta mitään. Varjakan talo oli niin kaunis. Ihastuimme siihen heti. Siellä oli kyläyhteisö ja koulu lähellä. Talon ympärillä oli paljon tilaa. Kun muutimme, meistä tuli vähitellen osa kyläyhteisöä”, Collingswood kertaa muistojaan.  5

”Kun tulimme Suomeen, oli mielenkiintoista seurata ”Jokainen voi halutessaan työskennellä näin. Tuntuu sitä prosessia, mihin suuntaan olimme menossa. Olin kuitenkin siltä, että monet ihmiset ajattelevat, etteivät hyvin kiinnittynyt koreografiseen työskentelyyn, tanssihe voi toimia niin. Esimerkiksi ruuan valmistaminen on juuteen ja TaikaBoxin kautta työskentelyyn Iso-Britanmielestäni luova prosessi, jota kaikki tekevät, mutta he niassa. Suomessa lähtökohta työskentelylle oli erilainen. eivät kutsu sitä taiteeksi.”

Kyseessä oli uusi alku”, Råman tähdentää. ”Kokeilimme Taiteilijapariskunta katsookin tärkeäksi fasilitaattokaikenlaista ja etsimme uusia suuntia löytääksemme rin tehtäväkseen nostaa esiin ihmisten osaamista prooikean”, Collingswood lisää. sessin aikana, eikä niinkään korostaa hienoa taiteellista ”Työskentelin aikoinaan pitkään lasten kanssa teatlopputulemaa vaan prosessin aikana löytynyttä luovuutteriyhteisössä, jonka kiertuekokonaisuuden tuli pysyä ta ja tekemisen iloa. samanlaisena siirryttäessä maasta toiseen. Näin esityksen 120–150 kertaa vuodessa. Tämä oli ensimmäinen Saha-alueen kiehtova tarina kokemukseni oikeasta teatterista. Olin mukana neljä Råmanin ja Collingswoodin fokuksessa on tänä kesänä vuotta. Se oli hienoa aikaa ja opin paljon. Mutta heti kun Warjakan tarinat -hanke. He ovat alkaneet brändätä lopetin siellä, aloin työskennellä tanssin ja improvisaaOulunsalon Varjakan alueella tapahtuvaa hanketta W:llä, tion parissa: abstraktien asioiden parissa, jotka muuttujotta se erottuisi paremmin Lumijoen Varjakan tapahtuvat koko ajan”, Collingswood pohtii. mista.

Råman toteaa olevansa kuin kanava. ”Varjakan yhtey- Varjakassa sijaitsee kulttuurihistoriallisesti merkitdessä se tulee hirveän selkeästi esille. Toimin kanavana, tävä ja valtakunnallisesti arvokas saarisahayhdyskunta. ja taide on minun työkaluni. Lähdin liikkeelle tanssijana, Aikoinaan Varjakan saha oli yksi Pohjoismaiden merkitmutta olen huomannut, miten koreografisia työkaluja tävimmistä sahoista työllistäen parhaimmillaan yli 700 voi soveltaa ja hyödyntää yhteiskunnallisen muutoksen henkilöä. Mantereen puolelta on löydettävissä useita aikaansaamiseksi”, hän kuvaa työtään. saharakennusten kivijalkoja ja saaresta hylättyjä puna ”Kanavana toimiminen näyttäytyy kohdallani sivalkoisia rakennuksia. ten, että teen omaa esiintyjän työtäni mutta myöskin ”Olemme saaneet merkittävän rahoituksen kahteen fasilitointia; en pelkästään taiteilijoiden kanssa vaan kivijalkaan Varjakan ison männyn luona. Ajatuksena on laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnassa esimerkiksi rakentaa 3D-muotoon ne rakennukset, jotka ovat siinä Varjakka-yhteisön kanssa”, Råman kertoo. Lisäksi hän kohden sijainneet. Tällä hetkellä arkeologi työskentelee tekee energiaperäistä työtä kranio-sakraaliterapeuttina. alueella kaksi kuukautta. Hänen ja Oulun yliopiston ”Hyvin monet asiat lähtevät liikkeelle ihan sieltä energiaavulla kerätään dataa niistä rakennuksista, asukkaistasolta”, Råman kertoo ja jatkaa: ”Kaikki osaamisalueeni ta, tapahtumista ja tarinoista, joita on vielä jäljellä ovat vuorovaikutuksessa keskenään.” kyläläisillä. Tämän jälkeen alkaa rakennusten ja niihin ”Taiteilijana pohdin, miten kanavoida positiivisten liittyvän sisällön tuottaminen”, Råman kertoo vuoden ja negatiivisten asioiden välillä tai asioiden, joita ei ole 2019 loppuun kestävästä pilotoinnista. Syksyllä 2019 vielä hoksattu. Esimerkiksi DigiTanssissa on ollut ihana lähdetään hakemaan rahoitusta varsinaista tuotantoa nähdä, miten sen kautta tulee innostumisia, ahaa-elävarten, koska potentiaalia tuottaa Varjakantien varteen myksiä. Osallistujilla saattaa olla hyvin rankkoja ja todella hieno kokonaisuus on kaiken kaikkiaan 19 kivijanegatiivisia asenteita tanssia kohtaan, mutta DigiTanslan verran. sin aikana saattaa mieli muuttua ihan täysin”, Råman Råmanin mukaan monikerroksinen Warjakan tarinat iloitsee.

-kokonaisuus muodostuu lisätyn todellisuuden kokemuk Osallisuus on vahvasti mukana molempien työssä. sesta ja lisätyn todellisuuden galleriasta, jossa taiteilijoi”Parasta työskentely on silloin, kun kaikki lähtee yhdessä den on mahdollista tehdä virtuaaliresidenssiä, toteuttaa mietitystä arvopohjasta, joka muokkaa prosessia ja sitä, erilaisia yhteisöllisiä työpajoja ja luoda monitaiteisia mitä syntyy lopputulemana. Osallisuutta ei liimata päälesityksiä. le jossain prosessin myöhäisemmässä vaiheessa vaan ”Warjakan fyysinen kerros, jota tulevaisuudessa aidosti heti prosessin alussa”, Råman tähdentää. halutaan viedä yhä vahvemmin eteenpäin, on nimeltään Collingswood puolestaan kertoo olevansa TaikaBoxis- Warjakka-puutarha. Se on yhteisöllinen puutarha, jossa sa yhteistyökumppani ja mahdollistaja, joka auttaa toisia metsittymässä olevat kivijalat avataan ja luodaan niiden taiteilijoita luovassa prosessissa ja siinä mahdollisesti sisälle pieniä puutarhoja eri yhteisöjen kasvattamana”, syntyvissä pulmissa. ”Oma taiteilijuuteni on prosessinRåman kertoo. ”Kyse on siitä, että luomme tilan, jossa omaista. Minut on tarkoitettu työskentelemään läheises- ihmiset voivat löytää jotain erityistä. He voivat löytää ti ihmisten kanssa. Teen parhaan työni muiden ihmisten mielikuvia, olla osa kokonaisuutta ja tarinaa.” kanssa”, Collingswood luotaa ajatuksiaan.

Myös John Collingswood haluaa osaltaan auttaa ihmi Collingswoodin mielestä luova prosessi on tärkeämsiä kokemaan asioita, löytämään omaa tarinaansa ja sen pää kuin lopputulos. ”Jos minulla on omassa työssäni yhteyttä muiden tarinaan. jokin mielikuva lopputuloksesta, en koskaan saavuta Varjakansaaressa on puolestaan heinäkuun ajan sitä, mitä alun perin suunnittelin. Jos lähtökohta tekemi- tapahtumatyyppisiä kokonaisuuksia yhteistyössä selle on selvillä ja työskentelen sen kanssa, käytän aikaa kulttuuritalo Valveen kanssa. Warjakka Art Lab tarjoaa ollakseni luova ja työstän ideaa, on se erittäin hyödyllistaiteilijoille ilmaisen tilan työskennellä ja yleisölle avoitä”, Collingswood kuvailee työskentelytapojaan. men tilan vierailla vireässä Konttori-tilassa. Heinäkuun

6

Kaltio 4/2019

Between Coil and Recoil (2015), Johanna Nuutinen ja Tanja Råman. Kuva John Collingswood

kahden viimeisen viikon ajan kolme residenssitaiteilijaa ovat työskennelleet Varjakan maisemissa: valokuvaaja Inkeri Jäntti, performanssitaiteilija Nancy Dewhurst Iso-Britanniasta sekä käsitetaiteilija Suncica Pasuljevic ’Kandic’ Serbiasta. ”Tunnen, että tulee aika, jolloin työ on tehty Varjakassa. Emme tule jäämään loppuelämäksemme Varjakkaan.

Nyt meillä on tehtävä täällä ja meidän on tarkoitus olla täällä, mutta sitten lähdemme eteenpäin”, Råman kertoo hymyillen.

TaikaBox ja kansainvälinen yhteistyö Råman ja Collingswood luotsaavat ensi syksynä jo neljännen kerran suurta kansainvälistä Oulu Dance Hack -tanssiteknologiatapahtumaa. Se tulee tänä vuonna siirtymään Oulun Lumo-valofestivaalin yhteyteen marraskuussa 2019. ”Koko ajan kehittyvä Oulu Dance Hack -tapahtuma on antanut todella paljon sekä osallistujille että meille tekijöille”, Tanja Råman toteaa. ”Lisäksi meillä on kolme kiertävää tanssiteosta, joita voi hyvin joustavasti viedä kansainvälisille markkinoille.

Yhdistävä tekijä on ekologinen kiertuemalli ja kestävä kehitys, jossa pyritään hyödyntämään vierailukohteen esiintyjiä. Yhteistyötaho maksaa heidän palkkansa.

Kyseessä ovat joustavat, nopeat esityskonseptit, jotka ovat helposti omaksuttavissa. Kaikki kolme teosta ovat eri tavoin yleisöä osallistavia”, Råman kertoo.

Ensi marraskuussa Hammerfestin DanseFestival Barentsiin on menossa Please switch on! -esitys, joka on tuotettu Walesissa vuonna 2014. Konsepti sisältää noin kolmen tunnin työpajan, jonka jälkeen noin viiden hengen ryhmä voi esiintyä. Born Old on Taikaboxin ensimmäinen, monitaiteellinen lasten teos, joka on tuotettu vuonna 2018. Teos perustuu Kalevalaan ja Väinämöisen tarinaan. Teosta vietäessä kansainvälisille markkinoille se käännetään aina uudelle kielelle. Tarinan kertojana on paikallinen esiintyjä. Norjankielinen versio on tehty Hammerfestissä vuonna 2018. Ensi syksynä on ruotsinkielisen version vuoro, ja keväällä 2020 tanskankielinen versio viedään Färsaarille. ”Vuonna 2015 tuotetussa Between Coil and Recoil -teoksessa meillä on tiimissä John digitaalitaiteilijana, äänitaiteilija, visuaalitaiteilija ja kolme tanssijaa. Määrä

 Kaltio 4/2019

7

voi vaihdella. Yleisössä on noin kaksikymmentä henkilöä ja heillä kaikilla on omat kuulokkeet. Niitä voi käyttää tai olla käyttämättä. Äänimaailma on tuotettu osittain nauhoitetusta äänestä ja osittain livenä. Mikrofoneja on ulkona, esitystilassa, lattiassa ja tanssijoilla. Ääni voi matkustaa kaukaa lähelle. Yleisö on keskellä ja liikkuessaan he ovat osa äänimaailman tuotantoa. ”Ideana on tehdä tanssijana shamaanista matkustusta sekä sisälle omaan kehoon että rakennuksen sisuskaluihin ja sitten tulla ulos.

Rakenteellisesti tällainen matka tehdään kolme kertaa, aina vähän syvemmälle ja joka kerta viedään vähän yleisöäkin mukaan”, Råman kertoo teoksesta. ”Joka kerta, kun teemme jotain, on se ainutlaatuista juuri tätä yleisöä varten. Rakennamme systeemin niin, ettei sitä voi tehdä samalla tavoin uudestaan. Se on joka kerta täysin uusi, kun tehdään yhteistyötä eri taiteilijoiden kanssa”, Collingswood tähdentää. ”Alkuaikoina TaikaBoxin ajatuksena oli luoda uusia tapoja kokea tanssia. Suomeen muuttomme jälkeen meillä on ollut mahdollisuus kehittää toimintaamme, tutkia yhteyttä uusiin taidemuotoihin ja sitä kautta laajentaa tuottamiemme taidekokemusten kirjoa”, Collingswood pohtii. ”Keho ja liike ovat kuitenkin säilyneet työskentelymme keskiössä”, Råman lisää.

Pehmeää politiikkaa taiteen keinoin ”Minulla on sellainen konsepti, johon olen jo useamman kerran hakenut apurahaa, kuin Pehmeä politiikka, jossa käydään kylässä virkamiesten huoneissa liikkeellisesti ja vuorovaikutteisesti tanssien. Tällä kyläilyllä on paljon yhteyksiä energeettiseen työskentelyyn ja siihen, miten voi vaikuttaa asioihin henkilökohtaisen kohtaamisen avulla luovasti ja reflektoiden”, Råman kertoo vaikuttamiskeinostaan. ”Tein reilu vuosi sitten työpajan Tampereen virastotalolla. Meitä oli sellainen pieni tanssijaryhmä kokeilumielessä kyläilemässä 10–15 minuutin ajan virkamiesten toimistohuoneissa. Totta kai siellä ilmeni pelkoa siitä, mitä nämä taiteilijat nyt keksivät. Mutta kun lähdettiin liikkeelle kysymällä, mikä on heille tärkeää, ja reflektoitiin kuultua liikkeellisesti, saatiin aikaan pieniä esityksellisiä juttuja.” ”Jotkut virkamiehistä olivat tosi positiivisesti mukana, toiset katsoivat hieman kauempaa.

Yleensä oltiin positiivisesti yllättyneitä, ja vierailu koettiin ehdottoman tärkeänä. Sellaisia tulisi heidän mielestään tehdä enemmän. Henkilökohtaisen kohtaamisen tasolla on mahdollista vaikuttaa pehmeästi ja pitkäkestoisesti. Luultavasti virkamiehet tulevat muistamaan tämän inhimillisen kontaktin pitkään”, Råman iloitsee.

Tanja Råman kokee, että kyseessä on hiljainen, kehollinen vallankumous. ”Jos kovasti toitottaa asiaansa, ei saavuteta haluttuja tavoitteita. Jos

8

Warjakka Art Lab (2019), Kaisa Rundelin, Tanja Råman, Saana-Tuulia Lipponen ja Satu Hakamäki. Kuva Pirjo Lempeä.

Kaltio 4/2019

Tanja Råman syntynyt: Haapavesi 10.01.1976 koulutus: Kranio-sakraaliterapia (2011), Pg Certificate Teaching in Higher Education (2008), MSc Dance Science (2003), BA (Hons) Dance (2000), Västra Nylands Folkhögskola (1996–1997), Haapaveden lukio (1993–1995) perhe: aviomies John, lapset Noa (11) ja Impi (6). asunut: Tartto, Viro (1996), Karjaa (1996–1997), Leeds (1997–2000), Nottingham (2000), Lontoo (2000–2004), Cardiff (2004–2006 ja 2009–2015), Newport (2007– 2009), Oulu (2015) asuu nyt: Varjakka (2015–) taiteilijaesikuvat: Pina Bausch, Wim Vandekeybus, Anne Teresa de Keersmaeker itselle merkittävät omat teokset: Please Switch On (2014), Kaiho-trilogia (2006, 2007 ja 2018), Born Old (2018), Making a Dance Out of Whatever (2019–) tulevaisuuden haaveita: Toteuttaa mielenkiintoisia hankkeita uusissa konteksteissa; jatkaa esiintymistä; kehittää uusia, mielenkiintoisia yhteistyökuvioita. toimintaa / ajattelua ohjaava motto: Keho ja liike ovat portaali korkeampaan tietoisuuteen; maailma tarvitsee kehollista vallankumousta; tanssi kuuluu kaikille.

John Collingswood syntynyt: Britannia 1969 koulutus: BA (Hons) Fine Art, 1992 perhe: aviopuoliso Tanja, Noa & Impi asunut: Englanti, Wales, Suomi asuu nyt: Varjakka taiteilijaesikuvat: Adam Yauch, Niklas Zidarov, Glasvegas & trees itselle merkittävät omat teokset: COLOURS (Kulttuuritalo Valve, Lumo Festival 2018); Some Things from Somewhere (Naves Matadero, Madrid 2018); Tanssilava (Napa Gallery, Rovaniemi 2017) tulevaisuuden haaveita: Haluaisin esitellä työtäni enemmän taidegallerioissa, mahdollisesti saada näyttelyn johonkin ja kutsua sinne ihmisiä, jotka tekisivät yhteistyötä kanssani. toimintaa / ajattelua ohjaava motto: Ole aina ihminen, jonka kanssa on mukava työskennellä.

Lisätietoa: taikabox.com/fi

 Kaltio 4/2019

9

DigiDance (2017), Khadem Rahimi ja Hafizullah Noori. Kuva John Collingswood.

taas lähestyy pehmeästi henkilökohtaisella tasolla, niin tilanne on ihan eri. Viesti menee paremmin läpi”, Råman selittää hymyillen. ”Virkamiehet saavat kokea ihan fyysisellä tasolla ymmärrystä tanssista, muista ihmisistä, kanssakäymisestä.

Tämä on pidemmälle vievä tapa toimia”, Råman toteaa. ”Haluaisin toteuttaa tämän valtakunnallisesti päätyen lopulta eduskuntataloon tehden yhteistyötä paikallisten taiteilijoiden kanssa. Samalla luodaan yhteyksiä ympäri Suomen.”

Yhteiskunnallinen ajattelu on syvällä taiteilijapariskunnan työskentelyssä. ”Hiljainen aktivismi on työskentelymme pohjalla. Emme työskentele kuitenkaan isojen teemojen tai poliittisten ohjelmien alla. Jos tekisi työtä jonkin teeman alla, tulisi sen olla todella hyvin tutkittu.

Lähtökohta on aina eri, kun vaikuttaa siellä taustalla”, Råman pohtii.

Collingswood valitsee voiman, energian, joka vie eteenpäin. Tästä Råman jatkaa: ”Valitsin sanan täsmäkehuja, kun se on niin pienellä tässä. Se on aivan kuin taimi, jota pitäisi viljellä, hoivata ja antaa kasvaa. Tulisi käyttää enemmän sanoja: ”kiitos” ja ”hyvin tehty”. ”Täsmäkehuja on tuolla Varjakassa taimena kasvamassa”, Råman toteaa hymyillen.

Lopuksi sanalaatikkoon ”Kaikessa rauhassa -sanaparin valitsin osittain fontin vuoksi ja muistuttamaan minua siitä, mitä olen ajatellut ja puhunut aikaisemmin tällä viikolla. Osallistuin äskettäin tanssikonferenssiin, jossa keskusteltiin siitä, miten intohimo työhön voi saada tekemään valtavasti asioita jopa uupumukseen asti. Sain vahvistuksen, ettei aina tarvitse tehdä samaa juttua vaan on suotavaa ja arvokastakin muuttua. Tärkeää on antaa intohimon työtä kohtaan muuttua ja kasvaa itse siinä samalla. Minun ei tarvitse olla yhtä ainoaa asiaa vaan voin olla monessa mukana”, Råman kertoo. ”Tarina sanana kiehtoo ja myöskin kantaa. On olemassa oma tarina ja muiden tarinat, joista olen kiinnostunut”, Råman pohtii. Hän toteaa, että rajaton sanana liittyy sanaan uuvuttaa. ”Mutta toivo ei kuole!” hän hehkuttaa.

10

Oulu Dance Hack (2018), Alba Lorca ja Valeria Caboi (varjossa) ja Alina Lindroos.

Kuva John Collingswood.

Kaltio 4/2019

Agfacolorin viehätys, valhe ja viaton erotiikka The true mystery of the world is the visible, not the invisible.

– Oscar Wilde

Teksti: VELI-MATTI HUHTA

E

lokuva ei ollut koskaan vain mustavalkoinen.

Kun liikkuva kuva keksittiin, sitä alettiin värittää. Viime vuosisadan alkukymmenet olivat matkaa kohti väriä, entistä luonnollisempaa tai entistä hämmästyttävämpää väriä.

Elokuvan historia tuntee kymmeniä kilpailevia ja toisiaan täydentäviä värifilmejä ja värijärjestelmiä. Eräs niistä, runollinen ja kiehtova, sitkeästi salaisuutensa säilyttävä, liittää yhteen niin paroni Münchhausenin, Iivana Julman, Nummisuutarin Eskon, Albanian kansallissankarin kuin Vincent van Goghinkin.

Jotain joka yhdistää ”Maan hiljaisessa ja pimeässä povessa leimuavat ne tulet ja voimat, jotka kerran valtavalla vahvuudella murtautuvat esiin, ja heikontumattoman rahvaan hellässä huomaamattomassa, hämärässä piirissä piilevät ne liekit, joista lämpöä ja ravintoa on leviävä suuren joukon kaikkiin haaroihin, uutta ja tuoretta kykyä jäähtyneisiin jäseniin.”

A. I. Arwidssonin kahdensadan vuoden takaiset lauseet sekoittavat orastavaa kansallistunnetta, kirjoitusaikanaan muodikasta schellingismiä, romanttisia

vuorenpeikkoja ja omakohtaista luontoelämystä Fiskarsin ruukilta. Ne tulevat mieleen, kun katselen ja ihmettelen sulan metallin suihkua valkokankaalla.

Aleksandr Zarhin (1908–1997) Rakas huimapääni (Vysota, 1957) edustanee romanttista neuvostoelokuvaa ihanteellisimmillaan. Mestariteoksena sitä tuskin kukaan pitää – onpahan teknisesti sujuva ja visuaalisesti vaikuttava kuvaus rakennustyöläisten arjesta ja juhlasta.

Vaikka etualalla on romanssi, ehditään elokuvassa tyylinmukaisesti paljastaa myös rakennusalaa uhkaavat taantumukselliset voimat. Elokuvahistoriallisesti Rakas huimapääni tuoksuu vienosti suojasääkauden vapailta tuulilta, nykyperspektiivistä se tuntuu lupaukselta vieläkin vapaamman ilmaisun mahdollisuuksista.

Elokuvan suhde rakentamiseen, luontoon ja luonnon valjastamiseen on tahattoman koominen – ellei sitten uhkaava. Aatehistoriallinen tai ekologinen näkökulma tuntuu tältä katsomalta kuitenkin pelkältä sivujuonteelta: on kevät 2018 Helsingin Siltavuorenrannassa, ja aitoihin filmikopioihin erikoistuneessa WHS teatteri Unionissa esitetään Rakkaasta huimapäästä 50-luvun Sovcolor-kopio. Se on pääasia.

 Kaltio 4/2019

11

Rakas huimapääni.

Alkukuvien sula metalli suihkuaa lähes karamellimaisen pehmeänä. Se muistuttaa Arwidssonin kuvaamaa lämpimästi hehkuvaa tulta ja voimaa, siinä on romanttisen luonnonfilosofian tenhoa. Tuli ei uhkaa, se osallistuu auliisti ihmisen rakennusponnistuksiin: hitsauspillin liekit ja kipinät ovat säkeitä työn laulusta.

Rakentajien kasvot hohtavat uupuneina, mutta luottavaisina.

Edellissyksynä (2017) Yle Teema on esittänyt Veit Harlanin (1899–1964) elokuvan Muuttolintu (Opfergang, 1944). Aatehistoriallisesti se on – sen pitäisi olla – Rakkaan huimapääni vastakohta. Harlan oli yksi kolmannen valtakunnan ”hoviohjaajista”, jonka tilillä on antisemitisminsä tähden pahamaineinen (mustavalkoinen) Jud Süß – pahan palveluksessa (1940). Muuttolintukin on propagandaa, mutta sellaisena hyvin epäsuoraa: yläluokkaisessa miljöössä liikkuva rakkauselokuva kiertyy sotaa käyvässä maassa keskeisten kuoleman ja uhrautumisen teemojen ympärille. Nykykatsoja ei voi olla aistimatta vuoden 1944 lopunaikojen Götterdämmerung-tunnelmaa.

Valkokankaalla nähdyn filmikopion ja tv-elokuvan visuaalisen annin vertailu on tietenkin mieletöntä – niin ”kyyryssä” tai ”litteänä” sähköinen ja digitalisoitu kuva joutuu olemaan. Värien hehku kuitenkin välittyy myös Muuttolinnun tv-katsojalle. On jotain, joka yhdistää ”neuvostopropagandaa” ja ”natsipropagandaa” (jos näitä elokuvia haluaa propagandana pitää), ja se jokin kumpuaa elokuvien aatesisältöä syvemmältä. On jotain, joka yhdistää saksalaisten aatelismiesten silkkiaamutakkien

orientalistiset kuviot ja venäläisen työläisnaisen juhlapuseron. On pastellinpehmeä vihreä ja kuriton punainen.

On Agfacolor.

Päivänpaistetta ja kultaisia kaupunkeja Filmiä tai sen osia alettiin värittää käsin heti 1800-luvun lopusta lähtien, ja tapa jatkui pitkään: kuuluisa esimerkki on Panssarilaiva Potemkinin (Brononesets Potjomkin, 1925) selluloidille maalattu punalippu. Ensimmäinen toimiva väriprosessi oli brittiläisen Georg Albert Smithin 1906 keksimä Kinemacolor, ja samalla systeemillä kuvattiin ensimmäiset pitkät värielokuvat ensimmäisen maailmansodan aattona. Kaupallisesti ja taiteellisesti merkittävän värielokuvan aika alkoi oikeastaan vasta 1932, kun Technicolor-järjestelmästä luotiin uusi, teknisesti paranneltu versio.

Agfacolor oli saksalainen vastaveto amerikkalaiselle Technicolorille. Agfan (Actien Gesellschaft für Anilin-Fabrikation) perustivat kemistit Paul Mendelssohn Bartholdy ja Carl Alexander von Martius Berliinissä vuonna 1867. Yhtiö tuotti aluksi valokuvauspaperia laajenevan ja kehittyvän valokuvauksen tarpeisiin, mutta suuntautui sitten myös kameroihin ja filmeihin. Värifilmiä (myös elokuvauksen tarpeisiin) Agfa tuotti vuodesta 1932 alkaen, ja 1936 se onnistui luomaan niin sanotun Agfacolor Neun – ensimmäisen eurooppalaisen, nykyaikaisen värifilmin. Kehittäjinä toimivien insinöörien nimiä löytyy lähdeteoksista, ainakin Gustav Wilmanns ja Wilhelm Schneider mainitaan. Ensimmäisen kerran

Muuttolintu.

12

Kaltio 4/2019

Agfacolor Neu lienee ollut käytössä 1936 Berliinin olympialaisten uintikilpailun filmauksessa.1 Agfacolorin teknisen kehittelyn taustapiruna oli amerikkalaisen värielokuvan kehitystä huolissaan seuraava propagandaministeri Joseph Goebbels. Suur-Saksan oli pulputtava värejä siinä missä kapitalistisen Amerikankin; Goebbels katseli ihaillen ja kadehtien muun muassa Disneyn Lumikkia ja seitsemää kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937).

Valokuvauksen lisäksi Agfacolorin etsikkoaikaan kuuluivat lyhytfilmit ja amatöörielokuvat. Youtubesta löytyy muutamia esimerkkejä, joita katsoessa karmaisee: natsiparaateja, kulttuuripäiviä, Hitler ja Mussolini Ukrainassa. Toisaalta maaseudun elämää, urheilutapahtumia, rivisotilaita. Filmeillä näyttää paistavan aina aurinko (kuka haluaisi kuvata sateella?), ja ne tuntuvat henkivän saksalaista Heimat-ideologiaa, joka selvisi sodasta hengissä ja vaikutti ainakin 1950-luvulle saakka.

Ensimmäinen pitkä Agfacolorilla kuvattu elokuva oli Georg Jacobyn (1882–1964) musiikkifilmi Frauen sind doch bessere Diplomaten (1941). Vaikka lopputulos oli kepeää viihdettä sotaa käyvälle kansakunnalle, kaksi vuotta kestäneet kuvaukset eivät olleet kepeitä. Agfan värifilmi oli erityisen herkkää lämpötilanvaihteluille, ja tekniset hankaluudet olivat kaataa koko hankkeen.

Goebbelsin mielestä filmimateriaali oli teknisesti ala-arvoista. Hän komensi insinöörit tekemään tulosta, ja tulosta tehtiin. Keskeisessä asemassa jatkokehittelyssä oli Eduard Schönicke, yksi IG Farben -yhtiön johtajista. Niinpä seuraava Agfacolor-elokuva oli tekniikan riemuvoitto: Veit Harlanin Kultaisen kaupungin (Die Goldene Stadt, 1942) kuvaus (Bruno Mondi) ja värinkäsittely ovat säilyttäneet maineensa ja kenties kasvattaneet sitä. Palkintonsa elokuva sai Venetsian filmijuhlilla.

Värikkäiden valeiden valtakunnat Ranskalaisfilosofi Paul Virilio on huomauttanut, miten elokuvasta tuli toisen maailmansodan aikana yksi aselaji muiden joukossa. Koska värielokuvaa pidettiin psyykkiseltä vaikutukseltaan mustavalkoelokuvaa tehokkaampana, niiden kansainvälinen tuotanto moninkertaistui. Pääkilpailijat olivat USA ja Saksa, ja USA:n päihittäminen näyttäytyy eräänlaisena Goebbelsin ja muiden natsijohtajien pakkomielteenä. Esimerkiksi talvella 1944–1945, kun koko järjestelmä oli raunioina, Veit Harlanin värielokuvaan Kolberg upotettiin valtavia summia.2 Kaikkiaan Kolmannessa valtakunnassa tuotettiin tusinan verran pitkiä värielokuvia.

Harlan lienee ollut värifilmejä tehneistä ohjaajista taiteellisesti lahjakkain. Jälkimaailman parhaiten muistaman ja useimmin näkemän sota-ajan saksalaiselokuvan ohjasi kuitenkin unkarilaissyntyinen Josef von Báky (1902–1966). 

Münchhausen.

1 Varsinainen tekninen kehitys rajautuu tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Yleisesitys asiasta löytyy esimerkiksi teoksesta Koshofer, Gert: Color. Die Farben des Films. Spiess, Berlin 1988.

2 Virilio, Paul: War and Cinema: The Logistics of Perception. Verso, London & New York 2000, 7–9.

Kaltio 4/2019

13

Kivinen kukka.

Münchhausen (1943) syntyi UFAn (Universum Film AG) 25-vuotisjuhlaelokuvaksi, ja tuotannosta vastasi jälleen viime kädessä Goebbels. Tiettävästi tavoitteena oli ylittää brittiläisen ohjaajakollektiivin tuottaman Bagdadin varkaan (The Thief of Bagdad, 1940) tekniset efektit ja Victor Flemingin (1889–1949) Tuulen viemän (Gone With the Wind, 1939) Technicolor-väriloisto. Resursseissa ei säästelty. Efektiensä suhteen elokuvasta tuli unohtumaton: ikonisessa kohtauksessa Münchhausenia näyttelevä rokokooasuinen Hans Albers ratsastaa tykinkuulalla ilman halki ja tervehtii meitä sulkahattuaan nostamalla.

Värin suhteen asia on monitahoisempi. Monet eurooppalaiset, erityisesti ranskalaiset, pitivät amerikkalaista Technicolor-loistoa vulgaarina, ja jotkut näkivät värin tulossa elokuvataiteen lopun (samoin kuin se oli nähty äänen tulossa; molemmat näkemykset ovat perusteltavissa edelleenkin). Sekä Tuulen viemän että Münchhausenin värimaailma hämmästyttää meitä edelleenkin, mutta eri tavalla: Tuulen viemää viekoittelee kirkkaudellaan, Münchhausen utuisuudellaan ja pehmeydellään. Väreinä ja sävyinä elokuvat tuntuvat kumpuavan eri maailmoista, eri psykologista kerrostumista.

Eikö saksalaiselokuvan väreissä olekin jotain myyttistä, kansansadulta lainattua? Siihen kysymykseen, onko tätä näkemystä syytä kavahtaa, sietää palata.

Münchhausen tuntuu yhtäältä toistavan kuvaamansa rokokooaikakauden pehmeängalantteja sävyjä, toisaalta kylpevän hovielämän kullan ja hopean loistossa. Keskieurooppalaisten metsien ja niittyjen vihreä maalaa teokseen raikastavan juovan, hovinaisten huuli- ja poskipunan hehku lisää palettiin eroottisen mutta silti sadunomaisen, viattoman punaisen.

Jälkimaailma on nähnyt Münchhausenissa harmitonta viihdettä, saksalaisen maaseutupastoraalin ylistämistä, yli-ihmisoppia, yhtäältä totalitaristisen järjestelmän valheille antautumista, toisaalta systeemin valheellisuuden psykoanalyyttista käsittelyä. Jotkut elokuvahistorioitsijat ovat pitäneet sitä kautta aikojen suuripana saksalaiselokuvana.

14

Samalla kun elokuva juhli, vallitsi ympäröivässä todellisuudessa häviö, tappio ja tuho. Neuvostojoukkojen vallattua Saksan itäosat keväällä 1945 filmivarastot jäivät sotasaaliiksi ja ne kuljetettiin Neuvostoliittoon.

Kun Sergei Eisenstein (1898–1948) kuvaa juuri tälle materiaalille Iivana Julman toisen osan (Ivan Groznyi II, 1946, 1958) kuuluisan 16 minuutin värijakson, siinä on hegeliläinen historian oveluus itse teossa.

Agfacolorin pohjalta kehitettiin Neuvostoliitossa oma Sovcolor, ja sitä kautta Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden värifilmituotanto syntyi entisen vihollisen rakentamalle pohjalle; tämä on asian poliittishistoriallinen, pinnallinen puoli. Syvempi merkitys piilee siinä, että nyt kurittomalla punaisella ja pastellin pehmeällä vihreällä silattiin Stalinin kauden viimeisiä elokuvallisia valheita; sadun hohteella taitettiin sosialistisen realismin aatteellista paloa.

Kivinen kukka.

Kaltio 4/2019

Tyttö ja vanki.

Kultainen haarniska.

Kiven henki ja vihreät vuoret Ensimmäinen Neuvostoliitossa tuotettu pitkä värielokuva oli Aleksandr Ptuškon (1900–1973) ohjaama Kivinen kukka (Kamennyi tsvetok, 1946), joka väreistään Cannesin filmijuhlilla myös palkittiin. Kuten Eisensteinin fragmentissa, käytettiin siinäkin Saksasta ”takavarikoitua” Agfacoloria.

Kivinen kukka on satuelokuva: se pohjautuu Pavel Bazhovin tarinaan, joka puolestaan pohjautuu uralilaiseen kansansatuun kivenleikkaajasta, hänen morsiamestaan ja kiven haltiattaresta. Haltiatar on eräänlainen kivenleikkaajien suojelupyhimyksen ja kiven jumalattaren yhdistelmä. Huomiota kiinnittää se, että Agfacolor yhdistyy jälleen maan alla piilevään kiveen ja tuleen, kansansatuun ja viattomaan erotiikkaan (kivenleikkaajan, morsiamen ja kiven jumalattaren kolmiodraama).

Kivinen kukka kasvaa taiteellisen luomisen symboliksi, itse asiassa ihmisen työn symboliksi. Elokuvan voi nähdä ihmisen ja (elottoman) luonnon liiton allegoriana; Agfacolor on jälleen värittämässä schellingiläisen luonnonfilosofian ”kiven sisältä” huimaaviin korkeuksiin ulottuvia kaaria. Kyse on kiven hengestä, jonka parhaiten (tai ainoastaan) Agfacolor pystyy loihtimaan näkyviin.

Kaltio 4/2019

Mutta ei Agfa- tai Sovcolor värittänyt ainoastaan maan alisia voimia, se kohosi merille ja vuorille, maisemaan. Ajattelen (jälleen WHS-teatterissa aitona filmikopiona nähtyä) Grigori Tšuhrain (1921–2001) Tyttö ja vanki -elokuvaa (Sorok pervyi, 1956). Turkmenistanin hiekka-aavikoilla ja Kaspian meren aalloilla kuvattu Sov­ color kyllästää sisällissodan sadun hohteella; se tekee poliittisesta intohimotragediasta myyttisen. Vertailu Youtubesta löytyvään versioon paljastaa, miten paljon digitalisoitu kuva pystyy tuosta satumaisuudesta säilyttämään. Ei mitään.

Toinen esimerkki Sovcolor-maisemakuvauksesta olkoon Sergei Jutkevichin (1904–1985) Kultainen haarniska (Veliki voin Albanii Skanderbeg, 1954), neuvostoliittolais-albanialainen yhteistyöelokuva Albanian kansallissankarista, turkkilaisia vastaan taistelleesta Skanderbegista. Ritarieepoksesta jää ennen kaikkea mieleen kansanpukujen hehkuva punainen ja kaukaisuudessa vihreinä siintävät vuoret. Tyypillistä kyllä, tässäkään tapauksessa Agfacolor-paletin sininen ei tee vaikutusta.

Sovcoloria pidettiin teknisesti länsimaista värifilmiä kehnompana ja siitä tuli vähitellen B-tuotantojen materiaalia – tosin esimerkiksi edelleenkin yhtenä maailman kalleimmista filmeistä mainittu Sergei Bondartšukin Sota ja rauha (Voina i mir, 1968) kuvattiin Sovcolorilla (epäilemättä olennainen tekijä filmin viehätyksessä).

Sovcolor-värejä pidettiin ”haasuina” verrattuna esimerkiksi amerikkalaisen värifilmin kirkkauteen – minun silmissäni tämä heikkous kääntyy vahvuudeksi: se mikä ei ole erityisen kirkasta, on romanttisen utuista, lämmintä, kodikasta.

Suomalainen värielokuva muodostaa oman sivujuonteensa tässä suuressa filmihistoriallisessa evoluutiossa.

Vuonna 1956 Suomi-filmi sai Neuvostoliitosta ilmaiseksi käyttöönsä Sovcolor-filmiä, ja sillä kuvattiin paitsi suomalaisneuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo (1959) myös esimerkiksi Valentin Vaalan versio Nummisuutareista (1957). Esko tuli liitetyksi samaan sankarigalleriaan Skanderbergin ja Münchhausenin kanssa. 

15

Sampo.

Värin ihme Samalla, kun Sovcolor sai monen vasta värielokuvatuotantoaan aloittavan itäisen Keski-Euroopan maan filmin hehkumaan, jatkettiin Keski-Euroopassa aidon Agfacolorin käyttöä. Länsi-Saksassa Veit Harlan jatkoi uraansa ja pääsi tekemään pari värielokuvaa. Kuuluisin aikakauden keskieurooppalaisista Agfacolor-tuotannoista lienee itävaltalainen, Romy Schneiderin tähdittämä Sissi-trilogia (1955–1957): jälleen Agfacolor ja satu, tällä kertaa prinsessasatu, yhdistyvät.

Agfacolor ei kuitenkaan pärjännyt kilpailijoilleen, värien kirkkauden ja säilyvyyden puolesta se alkoi yhä kehnommin vastata teknistyneen ajan vaatimuksia. Tuotanto hiipui, ja Agfacolorille kuvatut elokuvat muuttuivat uljaiksi elokuvahistoriallisiksi kuriositeeteiksi kuten japanilaismestari Yasujiro Ozun (1903–1963) Syksyinen iltapäivä (Sanma no aji, 1962). Agfacolorin historiallisella saagalla on kuitenkin kaunis loppu, ja se näytellään värin ytimessä.

Ennen toista maailmansotaa Agfan materiaalia tuotiin Yhdysvaltoihin Ansco Colorin nimellä. Kun USA liittyi sotaan mukaan, tuonti tyrehtyi. New Yorkissa alettiin kuitenkin tuottaa kotimaista Anscoa – samaa tavaraa ja samoilla teknisillä ominaisuuksilla varustettua kuin Agfa. Se löysi tiensä muutamaksi vuodeksi myös Hollywood-elokuvaan.

Viimeiseksi Ansco Color -tuotannoksi jäi Vincente Minnellin (1903–1986) ohjaama Hän rakasti elämää (Lust for Life, 1956). Kyseessä on Kirk Douglasin tähdittämä elämäkertaelokuva Vincent van Goghista, sivuosassa Anthony Quinn Paul Gauguinina. Kuulostaa äkkiseltään pahalta: suuri amerikkalaistuotanto Hollywood-tähtineen yrittämässä porautua modernin taiteen ytimeen – mutta itse asiassa teos on aidosti vaikuttava kuvaus taitelijakohtalosta vanhan ja uuden murroksessa. Visuaaliselta anniltaan filmi on huikea.

Minnelli sai käyttöönsä MGM:n viimeiset Agfacolor-varastot; hänen mielestään studion silloin käyttämä Eastman ei pystynyt toistamaan van Goghin

16

keltaista. Ihme tapahtui: valmiissa elokuvassa van Goghin värimaailma toistuu (tosin Ansco oli sekin herkkä haalistumaan, tämän kerran elokuvan digitalisoitu versio, jossa alkuperäiset värit on pyritty palauttamaan, puolustanee paikkaansa).

Elokuvaa kuvattiin Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa. Se lumoaa van Goghin väreillä ja maiseman väreillä.

Vielä enemmän: se osoittaa, toistaa ja luo yhteyden näiden välille. Tällä kertaa myös sininen pääsee oikeuksiinsa. Huomiota kiinnittää sekin, että jälleen kerran Agfacolor vierailee maan alla: Belgialaisessa hiilikaivoksessa, jossa van Gogh yrittää hetken työskennellä. Tällä kertaa ei sula rauta hehku eivätkä kipinät laula. Kaivoksessa on helvetillisen hämärää – ikään kuin Minnellin näkemänä Agfa tavoittaisi lopultakin myös todellisuuden ahdistavuuden.

Olen kirjoittanut saadakseni selville, mikä Agfacolorissa kiehtoo. Tämän verran on varmaa: van Goghin värien rikkaudesta huolimatta – tai juuri sen takia – Agfacolor on maan ja tulen elementtien merkitsemä: vihreä ja punainen hallitsevat. Se pyrkii kohti maata, se on maan ja sen aistimellisuuden juhlaa.

Tähän sekoittuu minun silmissäni jokin infantiili eroottinen kokemus. Mitä Agfacolor-elokuvia olen lapsena nähnyt? Sissin? Münchhausenin? Hovinaisten lämpiminä hehkuvat huulet ja posket, sadun salaisin anti… Jokin kauan ennen sukukypsyyttä vastaanotettu eroottinen signaali, joka vaikuttaa vieläkin?

Moraalinen, aatehistoriallinen ja poliittinen kysymys siitä, miten Agfacolor mahdollisesti katsojaa harhauttaa, jää toiseen kertaan. Millainen on todellisuus, jonka Agfa maskeeraa pastellisävyin? Kysymys tietenkin korostuu natsi-Saksan elokuvan kohdalla. Onko Agfacolor osa fasistisen politiikan estetisoitumista ja siten eräs romantiikan ja fasismin yhtymäkohdista?

Joka tapauksessa ”on kysymys värin tieteestä”, kuten taidemaalari Seurat sanoo elokuvassa Hän rakasti elämää. 

Kaltio 4/2019

Ensikertalaisena elokuvajuhlilla Teksti ja piirros: AAPO KUKKO Valokuva: SONJA TOLONEN / MIDNIGHT SUN FILM FESTIVAL.

Sodankylän Elokuvajuhlat ovat hyvä esimerkki tapahtumasta, johon olisi aina lähdössä, mutta asian muistaa vasta juhannuksena: juuri silloin, kun kaikki on jo ohitse. Tänä vuonna aloitimme lähtövalmistelut varhain.

I Budjettikysymykset ovat maakuntamatkailun perusasioita. Pahimmillaan saattaa matkustajan kukkarosta huveta satoja euroja, ennen kuin hotellin ovi aukeaa tai telttakepit tavoittavat maaperän.

Onneksi tuttavapiirissä on auton omaavia elokuvanystäviä, joista yksi lupautuu sodisseurueen kuljettajaksi.

Mökki- tai hotellimajoitusta emme onnistu saamaan, mutta paikallinen leirintäalue mahdollistaa telttailun. Tervehenkinen eräelämä pitää ihmisen virkeänä ja vitaalisena.

Elokuvalippujen ennakkovaraaminen alkaa kesäkuun alussa, ja sen pystyy tekemään vain puhelimitse. Kolmen tunnin soittoruljanssin jälkeen linjat ovat edelleen varattuina, mutta onneksi illalla tärppää.

Pääasia on se, että lauantai-illan mykkäelokuvakonserttiin saamme kaikille varattua piletit.

Lopulta festivaaliviikon lauantaina kolmen hengen kulttuuridelegaatio lähtee kohti pohjoista. Aamuinen nelostie ei nikottele.

II Leirintäalueelle majoittumisen jälkeen kävelymatka yli Kitisenjoen kohti festivaalialuetta. Isoon telttaan kiemurteleva jono mahdollistaa anniskelualueella virvokkeen rauhallisen nauttimisen. Huomio kiinnittyy kieltokyltteihin: tupakointi ja omat juomat eivät ole sallittuja.

Suuren teltan interiööri tekee ensikertalaiseen suuren vaikutuksen. Heti, kun valot himmenevät, kuuluu ainakin parisataa

tölkin sihahdusta. Seuraa suuri nauru.

Kiellot eivät estä kekseliäitä ihmisiä.

Itse elokuva on vaikuttava, Friedrich Ermlerin ohjaama neuvostoelokuva Imperiumin jätteet vuodelta 1929. Paljon lähikuvia ja tunnetta. Sisällä värähtää sillä hetkellä, kun muusikot soittavat ”Kansainvälisen” alkutahteja ja yleisö yltyy aplodeihin.

Maagista tunnelmaa ei edes pilaa se tosiasia, että elokuva ei tule filmiltä vaan näytetään digikopiona. Teltasta poistumisen jälkeen maailman valoisuus lyö silmät sirriin. Aika istahtaa alas ja harjoittaa sosiaalisia taitoja.

Festivaaleilla tärkeää ohjelmiston lisäksi ovatkin festivaaleilla käyskentelevät ihmiset. Jutunaihetta riittää ja tuttujakin

Kaltio 4/2019

tupsahtaa vastaan. Vaihdetaan kuulumisia ja parannetaan maailmaa.

Kitisen rannalla tuulahtelee onneksi mukavasti: hyönteiset eivät syö hengiltä ennen seuraavaa näytöstä, joka on Anssi Mänttärin uusin elokuva Yön pimeinä tunteina. Elokuva alkaa vasta puoli kahdelta yöllä, joten ennen h-hetkeä ehtii hyvin juomaan vaikka kahvit plöröillä tai ilman.

Mänttärin elokuvaa on katsomassa Kitisen Kinossa täysi katsomo. Tunnelmassa aistii festivaalihuuman, iloisen mielen ja etyylialkoholin aiheuttamaa kollektiivista hurmaa. Elokuva itsessään on eräänlainen murhamysteeri Agatha Christien perinteitä kunnioittaen, ja ajankohtainen kuntapolitiikkakin saa osansa kerronnassa. Jotkut kohtaukset ja repliikit saavat aika-ajoin  katsomon yhteiseen hekotukseen. Jos 17

mykkäelokuvakonsertissa valui kyynel tai pari, saa tässä näytöksessä nauraa itselleen rutkasti lisää elinikää.

Elokuvan jälkeen ulkoinen maailma on edelleen valossa kylpevä. Seurueet matkaavat hitaasti mutta päättäväisesti kohti Kitisen rantaa, missä jatkokeskustelut elokuviin ja niiden lieveilmiöihin liittyen käyvät kiihkeänä. Intoudun tanssimaan zorbasta, onhan kyseinen tanssi elokuvahistorian tunnetuimpia. Lopulta yhdeksän aikaan aamulla uni voittaa.

Mutta vain hetkeksi.

III Parin tunnin unien jälkeen on syytä herätä sunnuntaipäivään, koska eihän tänne ole nukkumaan tultu. Olemus on nukkavieru mutta eheä, rillumarei-henkinen lerppahattukin on tallella omatunnon lisäksi.

Kaljateltan läheisyydessä myydään maistuvaa kasvispaellaa halpaan hintaan.

Tuttuja kömpii sieltä täältä taas kuulo- ja näköetäisyydelle, joten on aikaa muistella muinaisia ja tuumia tulevia. Olen joka tapauksessa nukkunut yhden näytöksen yli.

Asiaa ei kuitenkaan kannata sen enempää murehtia: ihminen ei yksinkertaisesti veny joka paikkaan.

Sunnuntaina festivaali alkaa hiljakseen hiljetä. Illalla teltat kasataan pois ja ihmiset lähtevät paikkakunnalta omille teilleen. Kiinnitän huomiota ensimmäisen Rambo-elokuvan First Bloodin (1982) pikkukaupungin ja Sodankylän viehättävän keskustan yhteneväisyyksiin. Onneksi täällä ei

18

sentään liiku sekavia Vietnam-veteraaneja vaan hilpeänhäliseviä elokuvaihmisiä.

Paikalliset ehkä jo toivovat pääsevänsä meistä eroon, mutta festivaali tuo kuitenkin suuren tuloerän koko paikkakunnalle.

Ja kun kerta tänne asti on tultu, on syytä nähdä enemmänkin paikallista menoa.

Sodankylän yökerhoelämä biljardipöytineen ja tanssilattioineen tuovat tullessaan päätöksen sunnuntai-iltaan.

Valomerkin jälkeen on aika astua takaisin valoisaan yöhön. Kävelen leirintäalueelle Kitisen yli. Kitinen. Kiti. Ajattelen Kiti Neuvosta. Ajattelen Peter von Baghia.

Päässä alkaa soida ”Nuoruustango”, ja yhtäkkiä tulee vavahduttavan sentimentaalinen olo. Tuntuu upealta olla ja elää, tässä ja nyt. Hetken verran häivähtää jotain ikuista ja kestävää.

IV Maanantaiaamuna suu on kuivahko mutta mieli on tyyni ja sees. Leirintäalueen taukotilassa nautimme kuksakahvit ja pientä purtavaa. Viereisessä pöydässä istuu kaksi naista, jotka puhuvat keskenään viroa. He ovat tekemässä lähtöä, ja toinen heilauttaa vajaata muovipulloa.

– Calvados?

– Why not. Kiitos.

Uhraudun kuskin puolesta. Loraus jaloa väkijuomaa kahvin kanssa tekee aamuhetkestä vieläkin paremman. Naiset poistuvat ja toivotan heille kaikkea hyvää. Kahvin äärellä jutellaan hetki muun muassa Georg

Kaltio 4/2019

Otsista: karaoke-elokuvaesitykseen sopisi kimara Otsin lauluja vallan mainiosti.

Kello on jo yli puolen päivän ja on aika valmistautua kotimatkaa varten. Ensin vain teltan purkaminen, puhelimen akkujen lataaminen ja vesipullojen täyttäminen.

Palautamme leirintäalueen respaan numerolätkän ja kurvaamme ulos portista.

Paluumatka on yhteisten ja erillisten kokemusten kertaamista ynnä summaamista.

Matka on onnistunut paremmin kuin hyvin: kukaan ei edes pudonnut jokeen tai jäänyt kyydistä.

Matkan kuljettaja jättää minut ja toisen seurueen jäsenen asuntoni edustalle. Heitämme reput eteisen lattialle ja laitan saunan päälle. Löylyttelyn jälkeen koetamme katsoa hörhöä italialaista tieteiselokuvaa 70-luvun lopulta. Molemmat kuitenkin torkumme katkonaisesti television äärellä niin, ettei edes Franco Neron esittämä Jeesus saa meitä pois tolaltamme. Lienee parempi katsella omia alitajunnan luomia filmiesityksiä. Se on oiva päätös retkelle.

Ensikertalaisen ensimmäinen Sodankylä-reissu on ollut varsin miellyttävä ja onnistunut. Tunnelma ja miljöö huumaavat kävijänsä: on vaikea kuvitella festivaalia mihinkään muualle kuin Sodankylään. Se on kaunis uni, jossa on naurua ja kyyneliä.

Nukkumaan ehtii aina seuraavallakin viikolla.

Mutta yksi asia on varma: zorbasta tanssitaan toistekin Kitisen varrella. 

Dokumenttielokuvasta L’Univers de Jacques Demy (1993/1995).

Agnès Vardalta (1928–2019) kysyttiin levittäjä Curzonin haastattelussa vuonna 2017, mitä onni hänelle tarkoittaa. Elokuvantekijä tai ”visual artist”, kuten hän itse toivoi itseään kutsuttavan, vastaa epäröimättä: ”Se on, mitä söin lounaaksi, vesimelonia ja parmankinkkua. Pidän suolaisen ja makean sekoituksesta. Suru ja ilo, jotka ovat meissä, aina läsnä olevat melankolia ja energisyys, minusta se on onnea.”

Vardan onni Teksti: JANNE KAUPPILA Kuvat: CINÉ-TAMARIS

V

astaus on näennäisen puolihuolimaton, mutta se kertoo eletystä elämästä ja nähdystä maailmasta päästäen lähelle muttei kuitenkaan aivan liki, jääden vaivaamaan mieltä. Tätä on omiaan korostamaan se, että Vardaa ja hänen tuotantoaan tuntevien keskuudessa toistuva tunne on, että hän luo ystävyyssuhteen itsensä ja katsojan välille.

Kenties kyse on siitä, että hänellä oli kyky saada haastateltavansa ja ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä tärkeiksi tulemalla heitä kohti: Varda toi niin elokuvien tekoon kuin katsomiseenkin kumppanuuden kokemuksen.

Viime maaliskuussa 90-vuotiaana kuollut valokuvaajataustainen Varda näki elämää elokuvien ja dokumenttielokuvien tekijänä 69 vuoden ajan. Vuoden 1954 esikoispitkästä La Pointe Courtesta tänä vuonna teattereihin tulleeseen Varda par Agnèsiin jatkunut ura on poikkeuksellinen jo pituutensa suhteen.

Erityisen Agnès Vardan tuotannosta tekee myös se, kuinka hän vaihteli fiktion ja dokumenttielokuvien tekemisen välillä myös niitä yhdistellen ja jättäen genrerajat huomiotta ystäviensä Chris Markerin ja Jean-Luc Godardin tavoin sekä välittämättä siitä,

mitä pidetään elokuvana. Pitkät, lyhyet ja erittäin lyhyet elokuvat muodostavat maailman, johon niiden ”making of” -dokumentit ja kommenttiraidat asettuvat luonteviksi, jopa tarpeellisiksi osiksi.

Yhden vihjeen Vardan käsitykseen onnesta antaa Les demoiselles ont eu 25 ans -dokumenttielokuvan (1992) johtolause: ”Muisto onnesta on ehkä yhä onnea.” Elokuvassa palataan Vardan puolison Jacques Demyn ohjaaman Rochefortin tytöt -elokuvan (1967) kuvauspaikalle 25 vuotta myöhemmin. Se on yksi kolmesta dokumenttielokuvasta, jotka Varda teki vuonna 1990 AIDSiin liittyviin oireisiin kuolleen Demyn muistoksi.

Varda todisti ja dokumentoi kattavasti aikansa sosiaalisia muutoksia. ”Yritin olla iloinen feministi, mutta olin aivan liian vihainen”, hän kertoo ensimmäisessä uraansa taaksepäin katsovassa dokumenttielokuvassa Les plages d’Agnès (2008). ”He taistelivat naisten onnen puolesta”, todetaan Onni on olla nainen -elokuvassa (L’une chante, l’autre pas, 1976), jonka keskiössä on naisen itsemääräämisoikeus kehostaan ja elämästään. Elokuvassa Cléo viidestä seitsemään (Cléo de 5 à 7, 1962) päähenkilö Cléo kääntää miehisen katseen naisen katseeksi, ja Kuin taivaan linnun (Sans toit ni loi, 1985) Mona on anteeksipyytämätön, haiseva kapinallinen kulkuri, vähintään yhtä syrjäytynyt kuin miehetkin, vapaa omasta tahdos-  taan.

Kaltio 4/2019

19

Elokuvasta Mur Murs (1981).

”Sables mouvants” Démons et merveilles Vents et marées Au loin déjà la mer s’est retirée Et toi Comme une algue doucement caressée par le vent Dans les sables du lit tu remues en rêvant Démons et merveilles Vents et marées Au loin déjà la mer s’est retirée Mais dans tes yeux entrouverts Deux petites vagues sont restées Démons et merveilles Vents et marées Deux petites vagues pour me noyer.

Jacques Prévertin (1900–1977) kokoelmasta Paroles (1945).

20

Elokuvallaan Onnen hetket (Le Bonheur, 1965) Agnès Varda on kertonut halunneensa purkaa kliseitä maailmassa, joka on täynnä teennäisen onnellisuuden kuvia, ja liittävänsä sanan luonnossa olemiseen. Elokuvassa kuullaan myös tutkijaa, joka sanoo onnen olevan antautumista luonnon järjestykselle. ”En voi sanoa, että olisin kuin toinen mies sinut tavattuani.

Päinvastoin, olen entistä enemmän oma itseni”, sanoo François, kun hänen rakastajattarensa kysyy, kuinka hän voi rakastaa kahta naista. François on onnellinen vaimonsa Thérèsen ja kahden lapsensa kanssa, mutta hän on rakastunut Emiliehin ja sanoo onnen näin vain lisääntyvän. François kysyy rakastajattareltaan Emilieltä tämän aiemmista miehistä ja siitä, oliko hän surullinen edellisen suhteen päättymisen jälkeen.”En kovin. En pidä surullisuudesta. Olin vain… poissaoleva. Nyt olen taas läsnä, siis oma itseni”, tämä vastaa.

Varda ei moralisoi mutta ei tunnu myöskään pyrkivän järkyttämään vaan ainoastaan riisumaan laput katsojan silmiltä. Vaikka Thérèse kuolee, elokuva jatkaa samalla tiellä. Olisi tyhmää kieltää itseltään elämästä nauttiminen ja onni.

Vardan onnesta kertoo sekin, kun hän puhuu Jacquot – poika Nantesista -elokuvan (Jacquot de Nantes, 1991) teosta. Hänen puolisonsa Jacques Demyn lapsuudesta kertovaa elokuvaa kuvattiin, kun Demy eli viimeisiä päiviään. Varda muistelee noita aikoja lämmöllä, hyväksyen. ”Elokuvantekijänä ainoa mahdollisuuteni oli kuvata häntä läheltä. Hänen ihoaan, silmiään, hiuksiaan, käsiään. Minun täytyi tallentaa hänen materiansa. Nautin suuresti kuvauksista, surun ja ilon sekoituksesta.”

Varda kieltää, että kyse olisi ollut kuitenkaan yrityksestä pysäyttää aikaa. ”Ei, kyse oli ajan kanssa olemisesta, hetkessä elämisestä.”

Elokuvan loppu saa järisyttävää syvyyttä, kun Varda kertoo lisämateriaaleissa hämmästyneensä itsekin, millaisen otoksen sattui sokkona kuvaamaan. ”Ei teknisessä mielessä, vaan että pystyin ylipäätään siihen. Jacquesilla on ihmeellinen hymy, niin hellä ja lumoava. Hän katsoo minua ja sitten poispäin. Hänestä tulee etäinen ja sitten hän katsoo merelle. Siitä kuolemassa on kyse.”

Ja rakkaudessa. Itse elokuvassa Varda lukee kohtauksessa Jacques Prévertin runon ”Juoksuhiekka”, eikä katsoja voi olla yhdistämättä sitä Demyn kosteisiin silmiin, ”kahteen pieneen aaltoon”, jotka ovat jääneet rakkaan silmiin meren jo vetäydyttyä ja joihin kertoja voi hukuttautua.

Demoneja ja ihmeitä Tuulia ja vuorovesiä Kauas on meri jo vetäytynyt Ja sinä Kuin levä, jota tuuli hellästi hyväilee Pyörit hiekassa uneksien Demoneja ja ihmeitä Tuulia ja vuorovesiä Kauas on meri jo vetäytynyt Mutta puoliavoimiin silmiisi On jäänyt kaksi pientä aaltoa Demoneja ja ihmeitä Tuulia ja vuorovesiä Kaksi pientä aaltoa minulle hukuttautua Agnès Vardan elokuvat, dokumentit ja niiden lisämateriaalit lomittuvat ihmeellisellä tavalla, summautuen onneksi kuin elämä, joka on varmasti hänen suurin mestariteoksensa. Eivätkä hänen Varda par Agnès -elokuvansa kautta jättämät hyvästinsä voisi juuri olla kauniimmat tai parempi tilaisuus tulla kohti häntä itseään.  Kaltio 4/2019

UMMET JA L AMMET

Päätöntä kaupunkikulttuuria kulttuuripääkaupungissa Enpä usko löytyvän monta lukijaa, joka haluaa olla kanssani eri mieltä, mikäli väitän kulttuurin olevan yksi merkittävimmistä meitä ihmisapinoita hyönteisserkuistamme erottavista tekijöistä.

Kuva: Antti Angeria

Kolumni JAAKKO LAITINEN

E

ri simpanssipopulaatioidenkin tiedetään kehittäneen keskenään erilaisia työkalujen yhdistelmiä termiitti- ja mehiläispesien avaamiseen sekä välittäneen näitä menetelmiä seuraavalle sukupolvelleen pedagogisiksi kutsuttavin keinoin. Mehiläisten ja termiittien yhteiskunnat taas ovat puhtaasti vaistonvaraista toimintaa eivätkä siksi perinteisen määritelmän mukaan kuulu kulttuuri-ilmiöiden piiriin.

Toisin on kuitenkin Pirkanmaalla, missä keväämmällä hankkiuduin kuokkavieraaksi paikallisen kulttuurielämän kermalle järjestettyyn ”Tampere Euroopan Kulttuuripääkaupunki 2026” -tsemppitilaisuuteen, missä jopa ilma ja vesi julistettiin osaksi tamperelaista kulttuuria. Kaupungin byrokraattien ei olisi tarvinnut venyttää kulttuurin määritelmä näin äärimmäisiin sfääreihin ei-vaistonvaraisen inhimillisen toiminnan ulkopuolelle: käsittääkseni Suomessakin vallitsee laaja konsensus siitä, että ilma ja vesi ovat parhaimmillaan, kun kulttuuri-ihminen ei ole toiminnallaan painanut niihin haju- eikä makujälkeään.*

Toisaalta tapahtumaan osallistuville kulttuurihenkilöille tarjottiin pikkupurtavan lisäksi ilmaa ja vettä, joskin vesi oli uutettu herkullisesti murskattujen kahvinpapujen läpi, ja ilmaa saimme kaikki ”Tampere Kulttuuripääkaupunki 2026” -kassillisen. Kulttuurikenttää myös pyydettiin yhdessä puhaltamaan laivan purjeisiin, mutta minkälaiset laivat liikkuvat purjeisiin puhaltelemalla?

Lisäksi oli Tampereen kaupungilla tarjolla hankkeeseen osallistuville kulttuurin tekijöille sitä kaikkein hienojakoisinta ilman muotoa eli näkyvyyttä. Tiedustellessani myöhemmin tilaisuutta vetäneeltä luovalta johtajalta Juha Hemánukselta sähköpostitse, oliko paikalla olleelle catering-henkilökunnalle maksettu osallistuminen näkyvyydellä, vastausta ei tullut, kuten ei kuulemani mukaan juuri muihinkaan kulttuuri-ihmisten yhteydenottoihin.

Joku voisi pitää suorastaan härskinä, että kaupungin niin moneen kertaan kampittama omaehtoinen alakulttuuritoiminta oli valittu tilaisuuden kärjeksi.

Kaupunkien byrokraattien suista kuultiin juhlapuheissa koskettavia sanoja ruohonjuuritason kulttuurin ja ITE-tekemisen pöhinän tärkeydestä, mutta painotettiin kaupungin olevan kykenemätön näitä mitenkään kuitenkaan kulttuuripääkaupunkihankkeenkaan merkeissä tukemaan.

Tämä ei tule yllätyksenä kenellekään, joka on seurannut Tampereen johdonmukaista, kulttuurintekijät syrjään gentrifioivaa kulttuuripolitiikkaa Keltaisen Talon, Onkinie-

men ja Hirvitalon suhteen. Joku voisi pitää suorastaan härskinä, että kaupungin niin moneen kertaan kampittama omaehtoinen alakulttuuritoiminta oli valittu tilaisuuden kärjeksi.

Uumajan ja Liverpoolin pääkaupunkivuodet kertovat karua tarinaa kulttuuripääkaupunkihankkeiden suoranaisesta vahingollisuudesta kulttuurille. Alakulttuuritoimijat otetaan mukaan hakuvaiheessa eräänlaiseksi vaahteranlehdeksi, joka tosi paikan tullen repäistään pois alta paljastuvan grynderismin riemuvoiton tieltä: valtavan gentrifioivan kulttuurikolossin, joka voimallaan ajaa kulttuuritoimijat kaupungin ulkokehälle.

Kysyin Juha Hemánukselta yhtä huonolla myös – vastausta saamatta –, miten kaupunki aikoo välttää tällaisen kehityksen.

Amerikan-vuosistaan huolimatta näyttää luova johtaja säilyttäneen suomalaisen esimiesten hyväksi havaitseman ”pää pensaaseen” -johtamistyyliin, jossa esivallan edustaja vaikenee hallintoalamaisten epämieluisien kysymysten edessä.

Jos Tampereen kulttuuripääkaupunkihanke onkin herännyt suorastaan väärällä jalalla, toivon sen ottavan pienen välikuoleman, tekevän uuden tilannearvion ja lähtevän uudestaan liikkeelle kulttuuri edellä.

Haastattelemieni turkulaisten toimijoiden mukaan kulttuuripääkaupunkius ei ollut kaupungin kulttuurielämälle pelkästään turmiollinen, joten ehkäpä Tampereellakin hanke olisi vielä käännettävissä pirkanmaalaisten taiteen ja sivistyksen voitoksi?

Oulun, Savonlinnan ja Tampereen kulttuurihenkilöiden ei kuitenkaan tule ruveta puhaltelemaan grynderien ja virkamiesten pikaisesti kyhäämien purtiloiden purjeisiin pelkän näkyvyyden tai muiden löysien lupausten houkuttamana. 

*) Kemiläistä ilmaa ja 90-luvun oululaista vesijohtovettä voidaan hyvällä syyllä kutsua kulttuuri-ilmiöiksi.

Kaltio 4/2019

21

Vihreästä kamarista öiselle hautuumaalle Teksti: ESKO KARPPANEN Kuvitus: VILLE RANTA

Linna tai kartano. Haamu tai kummitus. Sukujen omaisuusriidat. Petokset ja rikokset. Onnettomat rakkaudet. Siinä kauhuromantiikan aiheistoa ja maisemaa – myös Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Z

. Topeliuksen Linnaisten kartanon vihreä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård, 1859) ilmestyi alkuaan jatkokertomuksena Topeliuksen itsensä toimittamassa lehdessä Helsing fors Tidningar. Sittemmin se on julkaistu kirjana, nimi muodossa Gröna kammarn i Linnais gård, sarjassa Vinterqvällar (Talvi-il-

22

tain tarinoita) ja suomennettukin pariin kertaan. Ilmari Jäämaan suomennos (1928) on ilmestynyt kieliasultaan hieman nykyaikaistettuna Matti Järvisen toimittamana (Nysalor 2017).

Aateliston asema puhutti historiallisessa murroskohdassa; aateliston valta alkoi olla murenemassa.

Topeliuksen kartanotarinassa on kiero ”aatelismies”, kreiviksi tekeytynyt huijari. On myös kadonnut kuitti, jonka arkkitehti Lithau löytää vihreästä kamarista. Siellä tapahtuu yliluonnollisilta vaikuttavia asioita.

Paljastuu, että kreiviksi esittäytynyt huijari yrittää saada valheella Linnaisten kartanon itselleen.

Lumituisku puhaltaa, viima ujeltaa aavemaisesti. Naapuritila Syrjäkosken päärakennuksen tulipalo kesken joulunvieton ja Littowien Kaltio 4/2019

vierailun kiihdyttää dramatiikkaa.

Menneiden polvien rikosten tekijät ja heidän uhrinsa kummittelevat, jouluyönäkin.

Esi-isäin virheet on korjattava ja sovitettava, jotta kirous poistuu suvusta. Jaakko von Littow riistänyt nimen, joka ei hänelle kuulu. Vaihdokas-tarinakin mahtuu mukaan: Littowina pidetty on Lithau ja päinvastoin.

Kummitusta ei ole. Naishahmoinen aave on Justiina-täti. Hänet on pantu asumaan samaan siipirakennukseen, jossa on myös kummituskamarin maineessa oleva vihreä kamari. Vihreästä kamarista johtaa salakäytävä Justiina-tädin huoneeseen. Näin ollen vanhus pääsee kulkemaan, liikuskelee yksinäisyydessään ja astuu draamallisen tarpeen vaatiessa vihreään kamariin.

Justiina-täti on yhtä aikaa aave mutta ennen kaikkea kohtaloa ja oikeutta julistava henki, joka varsinkin aaveeksi luultuna saa aikaan oikeuden toteutumisen, parannuksen ihmismielissä – ja lopulta suvun kirouksen väistymään ynnä sovinnon syntymään. Hän on jumalallinen hahmo ja siinä mielessä aaveiden lailla metafyysinen, oikeudenmukaisuuden jumalatar.

Siipirakennuksen on rakennuttanut kartanonherra, eversti Karl Littow vankilaksi vaimolleen saadakseen mustasukkaisena tarkkailla, onko vaimo uskoton.

on reippaasti sekoitettu. Regina Linnanheimon tumma Anna hehkuu jäistä kylmyyttä kaikkiin, ei vain kosijoihinsa, kun taas Kaija Raholan impulsiivinen, vaalea Ringa pulppuaa iloa, intoa ja rakkauttaankin kuin lähde. Sikäli vaalea Ringa on perinteinen kiltti sisar, että hänen hyvyytensä kohdistuu niin sisareen kuin muihinkin perheenjäseniin.

Vaala ei ota isoja riskejä ja siksi selviytyy ohjauksissaan voittajana.

Jos häntä haluaisi verrata toiseen suomalaiseen filmiohjaajapersoonallisuuteen Teuvo Tulioon, voisi sanoa, että Tulion rinnalla hän kuitenkin on hieman sovinnainen. Tulio on rohkeampi, kokeilevampi, ja siksi joskus tuloksiltaan epätasaisempi.

Houkuttavaa on ajatella, millainen elokuva samasta aineksesta olisi Tulion ohjauksessa tullut. Osa näyttelijäkunnastakin kun on tuttua Tulion filmeistä.

ISBN 978-952-7275-15-3

9 789527 275153 >

Valentin Vaalan ohjaama ja Royn (Tapio Vilpponen) upeasti lavastama elokuva Linnaisten vihreä kamari (Gröna kammarn på Linnais) oli katsotuin ensi-iltafilmi vuonna 1945 – sana kartano siis jätettiin pois kummankinkielisestä nimestä.

Sille ehditiin suunnitella muitakin ohjaajia, sillä elokuvahanke viivästyi. Matti Järvisen luotsaama Tällaiselle kartanoromanttiselle Nysalor-kustannus on julkaissut tematiikalle Vaala oli epäilemättä myös vanhoja suomalaisia kauhusopiva ohjaaja, ja hän vaikuttaa kertomuksia kahden valikoiman saaneen erinomaiset yhteistyöverran, tuorein niistä on Musta kumppanit, mistä todistaa myös paholainen (2019). Järvinen pohtii tiivis, jännittävästi etenevä Usko esipuheessaan, herättävätkö tarinat Hurmerinnan käsikirjoitus sekä pelkoa monenlaisia hirveyksiä kokedramaturgiaa hienosti myötäilevä neessa nykylukijassa, ja arvelee, että Felix Krohnin musiikki. eivät. Nähdäkseni oleellista ei ole Useat Vaalan muutkin elokuvat kaan, mikä on nykylukijan reaktio, etenevät vailla kuolleita kohtia, vaan se, millainen vaikutus kauhisniiden rytmi on sopusoinnussa sisäl- tuttavilla asioilla on kertomuksessa tötematiikan kanssa, näin erityisesti (tai romaanissa tai elokuvassa tai tässä elokuvassa. Siinä on useita näytelmässä), sen logiikassa ja häikäiseviä näyttelijäsuorituksia: henkilöiden asenteessa. Eläytyvää Rauli Tuomi arkkitehti Lithauna, suhtautumista sopii odottaa nykyluRegina Linnanheimo (kokonaan kijaltakin. vailla film noir -maneereitaan) kar Toki voidaan löytää monia tanon tummana, viileänä tyttärenä, kauhufilmiklassikkoja, kuten RoTure Junttu kierona ja häikäilemätsemaryn painajainen tai Manaaja, tömänä valekreivinä sekä Eine Laijotka vaikuttavat pikemmin koomine hienostelevana kartanonrouvana silta taikka tylsiltä. Siinä Järvinen ja Henny Waljus kummittelevana osuu oikeaan, että vastaanottajan Justiina-tätinä. uskomuksista riippuu myös hänen Toiseen naispääosaan oli suunreaktionsa. Mikäli hän uskoo henkiniteltu Helena Karaa. Epäilemättä olentoihin kuten paholaiseen, alttius hän romantiikassakin hillittynä ja kauhulle ja pelolle on herkemmässä kuvankauniina näyttelijäpersoonalkuin sellaisella, joka ei niihin usko lisuutena olisi ollut erinomainen.

– vaikkakin esimerkiksi paholaishah Tässä elokuvassa kliseinen asemo voidaan ja tuleekin tulkita symtelma tummasta naisesta aistillisen bolisesti ihmisessä asuvaksi pahaksi tulisena sisarena ja vaaleasta enkelitai pahoista teoista syyttäväksi hahmosiskosta on onneksi käännetomaksitunnoksi. Paholainen nimitty päälaelleen, tai ainakin pakkaa täin toimii perinnekertomuksissa ISBN 978-952-7275-16-0

9 789527 275160 >

 Kaltio 4/2019

23

paradoksaalisesti myös jumalan apurina, ja kauhutarinoihin sisältyy usein opetus.

Kuitenkin olennaista on teoksen dramaturgia: mihin toimintoihin teoksen henkilöissä heidän kauhistumisensa johtaa. Sitä paitsi Järvinen huomauttaa perustellusti, että nykylukijan kauhuna pitämiä teoksia ei aikoinaan kirjoitettu kauhukirjallisuudeksi; genrenimitys on myöhempi kuin monet niin sanotut kauhukertomukset.

Lisätä voisi, että kauhu oli osa romantiikan traditiota, kuten ”kauhuromantiikka” sananakin osoittaa. Kauhussa on usein mukana yliluonnollinen elementti, jopa välttämättömänä, vaikkakin se joskus voi lopulta osoittautua tarinan kulussa huijaukseksi. Monesti kauhutarinaan kuuluu myös rikos.

Nyt ensi kertaa suomeksi julkaistussa Z. Topeliuksen kertomuksessa ”Vanha pienpolttaja” liikutaan kauhuromanttisesti myös hautausmaalla. Entisaikaan varsinkin yhteiskunnallisesti ja erityisesti kirkollisesti korkeassa asemassa olevat vainajat haudattiin kirkon lattian alle, jotta he saisivat kuolleinakin olla pyhän vaikutuspiirissä: kuulla urkujen soittoa ja nähdä vuosisatoja sitten kuolleiden pappien polvistuvan yhä alttarilla rukoukseen. Näin uskomusten mukaan erityisesti vainajain jumalanpalveluksessa keskiyöllä.

Mutta kirkon lattian alla alkoi tulla ennen pitkää ahdasta, konkreettisestikin. Jotta tilaa olisi uusille vainajatulokkaille, entisten luita kaivettiin ylös ja ne pantiin kirkon kupeella olevaan luuvajaan, jota myös luukamariksi kutsuttiin.

24

Ahne ja arvostukselle perso pienpolttaja oli eläessään halunnut päästä pidoissa aina kunniapaikoille, ylimmäksi. Mutta hän oli kuollut onnettomasti pudottuaan omaan tuliseen pikipataansa ja kokenut lopulta muiden kohtalon: kirkon lattian alla aikansa levättyään hänenkin luunsa olivat päätyneet luuvajaan – ja siellä ne nousivat aina muita ylemmäksi,

niin kuin hän eläessään oli tahtonut kohota. Tässäkin tapauksessa muiden yläpuolelle nousu merkitsee niiden päälle nousemista, siis toisten alistamista.

Hautausmaa- ja rikosromantiikka kukoistavat myös Hilda Tihlän kertomuksessa ”Miljoona”. Paholainen menee syksyisenä myrsky-yönä kirkkomaalle, herättää erään vainajan ja muistuttaa tämän tekemistä rikoksista, joiden vuoksi monet ovat joutuneet kurjuuteen. Haudasta noussut haamu tekee paholaisen

Kaltio 4/2019

kanssa tuttaviensa luona kummittelukierroksen.

Sodankylässä pappina toimineen Arvi Järventauksen Lapin-tarinassa ”Kalasaunalla” yöpyvä rikollinen saa näkymättömän seuralaisen, joka yskii ja raapii tikusta tulta, mutta tuli ei syty. Vahvasti moralistisessa pappiskirjailijan kertomuksessa näkymätöntä kävijää kiroillen kummasteleva yöpyjä saa kohta vieraikseen viinaan kuolleiden haamuja, jotka kukin kertovat tarinansa.

Pirun kanssa joudutaan telmimään myös Samuli Paulaharjun Lappi-tarinassa Salkko-Niilasta eli Niila Länsmanista.

Muita kauhukertojia Järvisen teoksessa ovat muun muassa Kyösti Wilkuna, Konrad Lehtimäki, Uuno Kailas, Unto Koskela ja Jalmari Hahl.

Monet teksteistä ovat ilmestyneet aikakauslehdissä aikana, jolloin aikakauslehdistömme oli hieman korkeammalla tasolla eikä vain julkkisjuoruilijan roolissa. Myös turkulainen Faros on viime aikoina julkaissut kauhuromanttisia kertomuksia, muun muassa Topeliusta.

Kirjailija, kustantaja ja kirjallisuudentutkija Eino Railo (1884–1948) väitteli tohtoriksi englantilaisesta kauhuromantiikasta teoksellaan Haamulinna (1925).

Nysalor-kustannus on julkaissut siitä tänä vuonna uuden painoksen.

Kauhuromantiikan mieltymys öisiin linna- ja hautausmaa-aiheisiin käy siinä ilmi, aivan niin kuin tässäkin käsitellyissä teoksissa. 

Suomen ensimmäinen suuri taiderunoilija: Kreivi Creutzin paluu historian hämärästä Teksti: OSMO PEKONEN

Alexander Roslinin muotokuva kreivi Gustav Philip Creutzistä.

Göteborgin taidemuseo.

J

umalten maailmaan kuuluva Arkadia on merkillinen paikka, autuaan auvon kukkiva kunnas, ikuisen kevään, nuoruuden ja rakkauden tyyssija. Muuttumatta ja vanhentumatta siellä alati ollaan rakastuneita.

Pohjoismaiden runoudessa Arkadian suurin kuvaaja on suomalainen kreivi Gustav Philip Creutz (1731–1785). Hänen aleksandriinimittaan kirjoittamansa paimenrunoelma eli eklogi ”Atis och Camilla” (1761) sytytti sykkimään aikansa nuorison sydämet.

Lemmensadun päähenkilöistä Atis on urhoollinen leijonanmetsästäjä, Camilla puolestaan Dianan eli metsästyksen, siveyden ja kuun jumalattaren papitar. Saavatko he toisensa? Varmaankin aika moni pitsikauluksinen ja kankipalmikkoinen 1700-luvun nuori herra tunnusti rakkautensa mielitietylleen siteeraten Atiksen hehkuvia sanoja, ja suotuisassa tapauksessa neito kenties vastasi yhtä kainosti kuin Dianan siveä papitar Camilla.

Meidän valtakuntamme – siis Ruotsin – runoudessa ei sitä ennen yhtä tunteikkaasti ollut kuvattu heräävää nuorta rakkautta. Aikakauden lyriikkaa hallitsi uskonnollisen tunteen kuvaus pietismin hengessä, mutta nyt runon aiheeksi tuli maallinen ja aistillinenkin rakkaus, tosin jumalten maailman säädyllisiin valkokaapuihin verhottuna.

Jo kauan ennen romantiikan vuosisatana tunnettua 1800-lukua esiromantikko Creutz oli suurten lemmentunteiden tulkki, eikä hän kaihtanut uskaliaitakaan kuvia. Vaikka runoilija vakuuttaa, ettei hänen kuvauksessaan esimerkiksi Camillan kylvystä ole ”mitään epäpyhää”, niin heräävän erotiikan kuvauksestahan tässä on kysymys. Kuunnellaanpa runoilijaa (suom. Osmo Pekonen): Ui nymfi suloisesti, kuin kukka lainehitten, vaan veteen häntä seuraa myös lemmen aistit sitten.

Jumala lemmen itse käy lämmittämään vettä; Camilla nauttii siitä, hän ei näet arvaa, että viaton immen varsi, siveän poven kaarre on jumalainen näky, kaltion kallis aarre.

Hän lumivalkoisena ui lumpeenkukan lailla, veet välkkyy ikipyhät ain’ Arkadian mailla.

Ei mitään epäpyhää kuvasta lähteen peili, saa huolen häivää vailla kylpeä helein heili.

Impyen sulot peittää veen verho hopeainen, kuin itse Venus uisi, niin täydellinen nainen.

Nuoriso villiintyi Atiksen ja Camillan tarinasta siinä määrin, että kirkkokin jo huolestui. Creutzin runoelmasta otettiin monta painosta, mikä oli maallisessa kirjallisuudessa epätavallista. En- 

Kaltio 4/2019

25

Kreivi Creutzin lemmensadun alkusanat ruotsiksi ja suomeksi: Jag sjunger om den eld, som plågar och förnöjer, då han sin första makt i unga hjärtan röjer.

Du ömhet, Gudakraft, som världens vällust gör, kom, liva upp min vers och mina sinnen rör!

Mä rakkaudesta laulan, se polttaa vailla vertaa, kun sydän nuori syttyy sen liekkiin ensi kertaa.

Oi lempi jumalainen, elämän lämpö, valo, herätä runo henkiin, sytytä tunteen palo! (suom. Osmo Pekonen)

nen pitkää kirjallisuutemme ensimmäinen bestselleristi kuitenkin tasaantui ulkoasiainhallinnon virkamieheksi ja ryhtyi runojen sijasta rustaamaan virallisia raportteja.

Creutzin runoilijanura oli aivan lyhyt. Hänen on sanottu nousseen Parnassolle ”kevein kantamuksin”, sillä pääteoksen lisäksi hänen pienempiä muita runojaan on olemassa vain reilu tusina.

Kuitenkin myös hänen enimmäkseen ranskankielinen kirjeenvaihtonsa Kustaa III:n ynnä muiden merkkimiesten kanssa kohoaa kaunokirjallisuuden tasolle.

Tuhanten nuorten sydänten tunteiden tulkki ei itse koskaan mennyt naimisiin. Hän kuoli 54-vuotiaana sydänkohtaukseen, kaiketi korkeiden virkatehtäviensä liiallisen työkuorman ennenaikaisesti uuvuttamana.

Gustav Philip Creutz syntyi Anjalan kartanossa, sillä hän oli äitinsä puolelta Wrede-sukuinen, ja varttui mieheksi Pernajan Malminkartanossa, jossa Creutzin kreivit asuvat vieläkin. Hänen opintiensä alkoi Turun akatemiassa ja virkauransa Tukholmassa.

Lyyrikoksi hän hioutui kaunosieluisen leskirouva Hedvig Charlotta Nordenflychtin johtamassa kirjallisessa salaseurassa, Tankebyggarordenissa, jossa hänen lähin ruotuveljensä runon saralla oli kreivi Gustaf Fredrik Gyllenborg.

Vaihdettuaan lyyran diplomatiaan Creutz sai ensimmäiseksi asemapaikakseen Madridin. Matkalla sinne hän tapasi Ferneyssä Voltairen, joka kommentoi: ”Sain pitää kreivi Creutzin luonani vain päivän. Olisin halunnut viettää hänen kanssaan kokonaisen elämän.”

Kahden Espanjassa vietetyn vuoden jälkeen Creutz pääsi unelmapostille Pariisiin, jossa hän viihtyi seitsemäntoista vuotta. Eipä aikaakaan, kun charmantista ja elegantista, joskin hieman hajamielisestä miehestä tuli sekä Versailles’n hovin että kirjallisten salonkien suosikki. Hän pelasi korttia Marie-Antoinetten pöydässä, jossa kuunteli suurvallan salaisuuksia diplomaatin herkällä korvalla. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat kaikki valistuksen suuret hahmot: Voltaire ja Rousseau, Diderot ja d’Alembert, Hume ja Chamfort. Hän toimi säveltäjien ja taiteilijoiden suurpiirteisenä mesenaattina.

Liègessä syntynyt André Ernest Modeste Grétry, jonka urakehitystä Creutz avitti ratkaisevalla tavalla, omisti tälle oopperansa Le Huron (1768). Sen libretto perustuu Voltairen tarinaan ”Luonnonlapsi” (suom. Leena Rantanen): Pariisin seurapiireihin saapuu huroni, puolivilli intiaani, jonka aikaansaamista eroottisista ynnä muista kommelluksista koominen ooppera kertoo. Oopperaa Le 26

Huron on vielä äskettäin esitetty Pariisissa, ja se pitäisi toki esittää myös Suomessa, sillä tuskinpa kellekään muulle suomalaiselle on omistettu teosta Euroopan klassisesta oopperakirjallisuudesta!

Ancien Régimen viimeisinä vuosina Ruotsin ulkomaanedustus Pariisissa kävi kotimaan veronmaksajille kalliiksi. Creutzin residenssinä oli komea kaupunkipalatsi Hôtel de Bonac, jonka suihkulähteet hän suurissa juhlissa pani pulputtamaan viiniä.

Virkatehtäviinsä hän ajoi kuuden hevosen vetämillä vaunuilla livreepukuisten lakeijoiden ympäröimänä. Ruotsin kuninkaan juhlapöytää koristavat tänäkin päivänä kultaiset kandelaaberit ja hopeiset serviisit, jotka ovat alun perin Creutzin Pariisista hankkimia.

Kukaan suomalainen diplomaatti ei milloinkaan liene edustanut maataan yhtä loisteliaasti – ja kalliisti – kuin Creutz. Hänen laskujaan, vekseleitään ja pelivelkojaan maksettiin vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen.

Huhtikuun 3. päivänä 1783 Gustav Philip Creutz allekirjoitti Benjamin Franklinin kanssa Ruotsin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain välisen ystävyys- ja kauppasopimuksen, jossa oli kysymys muun muassa Pohjois-Atlantin kauppalaivareittien turvallisuudesta, toisin sanoen sen aikakauden Nato-asioista. Siitä tuli Yhdysvaltain valtiosopimus n:o 1, sillä Yhdysvaltain olemassaolo tunnustettiin kansainvälisesti vasta Pariisin rauhassa syyskuun 3. päivänä 1783. Siis mihin loputonta Nato-keskustelua meillä oikeastaan enää tarvitaan, kun pernajalainen runoilijakreivimme on vastaavanlaisen paperin kertaalleen jo allekirjoittanut?

Creutz sai Kustaa III:lta korkeimmat mahdolliset tunnustukset.

Hänet nimitettiin kansliapresidentiksi, ja 1783–1784 hän toimi ylimmän vallan haltijana kuninkaan Italian-matkan aikana. Hän sai arvonimen ”en av rikets herrar”, ja hänestä tuli Upsalan yliopiston kansleri. Hän piti kanslerinpuheensa kreikaksi, siis Arkadian kielellä. Epäilemättä hän olisi ansainnut istuimen myös Ruotsin Akatemiassa, mutta se perustettiin vasta muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen.

Oulun suuri poika Frans Michael Franzén kirjoitti oodin edesmenneen skaldin muistoksi. Esaias Tegnér nimitti Creutziä ”lounatuulen ja aamukasteen runoilijaksi”. Nykyisistä akateemikoista Horace Engdahl on tehnyt paljon herättääkseen Creutzin muiston uudestaan henkiin.

Kaikesta aikalaisten ylistyksestä huolimatta paimenruno lajityyppinä jäi pois muodista pian sen jälkeen kun paimentytöistä ylimmäisen, Marie-Antoinetten, päivät olivat päättyneet mestauslavalla. Runoudessa tapahtui samantapainen vallankumous kuin viime sotien jälkeen meillä, jolloin moderni runous löi itsensä läpi, jumalten maailmat piti lopullisesti jättää ja runoudelta alettiin vaatia poliittista osallistumista. P. Mustapää ei suotta otsikoinut vuoden 1945 kokoelmaansa Jäähyväiset Arkadialle.

Kyynisin osa nykylukijoista ehkä pitää Arkadian asujaimien vuolaita lemmenvuodatuksia pateettisuudessaan sietämättöminä, mutta itse asiassa jo Creutzin omana aikana paimenrunous nähtiin myös koomisessa valossa. Carl Michael Bellman ryhtyi tietoisesti parodioimaan Creutziä vaihtamalla Arkadian värjyvien impien tilalle Tukholman krouvien verevät nymfit. Ei Creutz siitä pahastunut. Päinvastoin hän kuuluu onnitelleen Bellmania tämän viisujen saavuttamasta menestyksestä.

Ylevä ja kansanomainen lyriikka siis täydensivät toisiaan: Jos ensin ei olisi ollut jumalten ohutta ilmaa hengittänyttä kreivi Creutziä, ei meillä ehkä olisi Bellmaninkaan meheviä ja reheviä säkeitä.

Kaltio 4/2019

Creutz oli kosmopoliittinen diplomaatti, mutta kirjoittaessaan nuorella iällä suuren paimenrunoelmansa hän ei vielä ollut nähnyt maailmasta paljon muuta kuin kotiseutunsa. Kuvitellessaan ikuisen suven maata hän ei siis vielä ollut nähnyt Espanjaa tai Ranskaa.

Niinpä voimme otaksua Arkadian autuaiden kunnaiden alkukuvana olleen Kymenlaakson ja itäisen Uudenmaan maisemat.

Creutz ihannoi Suomen luonnonkauneutta, ja hän pyysi kuningasta lähettämään hovimaalari Desprez’n ikuistamaan sitä, mutta se pyyntö ei toteutunut. Creutz oli siis suomalaisen maisemaisänmaallisuuden edelläkävijä sata vuotta ennen Runebergiä.

Hänellä oli nimikkokatunsa Helsingissä, mutta vuonna 1928 se muutettiin Vänrikki Stoolin kaduksi, joten Runeberg peri voiton.

Ylipäänsä runoilijakreivimme on synnyinmaassaan vaipunut liki täydelliseen unohdukseen. Kreivi Creutz tekee nyt kuitenkin paluuta yleiseen tietoisuuteen, sillä hänen pääteoksensa Atis ja Camilla ilmestyi äskettäin ensi kertaa suomeksi allekirjoittaneen mitallisesti kääntämänä ja turkulaisen Faroksen kustantamana.

Atiksen ja Camillan lemmenseikkailu tapahtuu samantapaisessa salaperäisessä maassa kuin Shakespearen Kesäyön unelma.

Unen ja todellisuuden raja on epämääräinen. Jumalat puuttuvat peliin, ja tarinassa on merkillisiä käänteitä, joissa koko näyttämö äkkiä vaihtuu kuin teatterissa. Kenties Creutz oli ajatellut runoelmansa siirtämistä myös näyttämölle, mutta se toteutui vasta vuonna 1963, kun ruotsalainen koreografi Mary Skeaping sovitti tarinan baletiksi käyttäen Creutzin aikalaisen Johan Helmich Romanin musiikkia.

Pariisissa vaikuttanut Creutzin aikalainen ja maanmies Alexander Roslin maalasi hänestä muotokuvan, joka nykyisin on Göteborgin taidemuseossa. Malminkartanossa muistuttaa sen suuresta pojasta Johan Tobias Sergelin veistämä korkokuva.

Haminassa on museoitu huone, jossa kansliapresidentti Creutz oli mukana Kustaa III:n ja Katariina II:n neuvotteluissa kesällä 1783.

Suuren runoilijan tärkein muiston tyyssija on Tivoli-puisto Tukholman pohjoispuolella Brunnsvikeniin pistävässä niemessä, jonka Creutz omisti ja jonka rakentaminen puistoksi sai inspiraationsa Kustaa III:n Italian-matkasta. Puutarha-arkkitehti Fredrik Magnus Piper sai Creutziltä tehtäväkseen suunnitella Tivoliin englantilaistyyppisen luonnonmukaisen maisemaidyllin, mutta hanke jäi keskeneräiseksi, kun aika jätti runoilijakreivistä.

Runoilijan haaveiden mukainen valkovuokkoja kasvava lehto on kuitenkin eräänlainen maanpäällinen Arkadia. Nykyisin se on villiintynyt, eikä alkuperäisestä suunnitelmasta ole paljoa nähtävissä. Piperin puiston siimeksessä piilee myös yksinäinen esiromanttinen hautapaasi, joka voi tuoda mieleen Rousseaun haudan Ermenonvillessä, mutta se ei kuulu runoilijakreiville itselleen vaan hänen aikalaiselleen säveltäjä Joseph Martin Krausille. Creutzin hauta sen sijaan on Björklingen kirkossa Upsalan pohjoispuolella.

Hän lepää siellä Sätunan säterikartanon hautakuorin sarkofagissa n:o 24.

Runon ruhtinas piispa Franzén ihmettelee muisto-oodissaan, miten Creutzin kaltainen kosmopoliittinen nero saattoi olla syntynyt Suomessa: Där du satt ibland ett bortglömt släkte På det öde Finlands vilda strand Ädle yngling! O vem räckte Detta snilles prisma i din hand?

Detta trollglas, som en dager brutit Av så överjordisk glans På din tavla, där tillsammans flutit All den skönhet i naturen fanns!

Nyt uudelleen löydetystä kreivi Creutzistä olisi paljon kerrottavaa. Historioitsija Charlotta Wolff valmistelee hänestä täysmittaista elämäkertateosta. 

FT, YTT Osmo Pekonen on tunnettu kääntäjä, joka aikaisemmin on suomentanut muuan muassa ”Englannin kansalliseepoksena” tunnetun Beowulfin yhdessä Clive Tolleyn kanssa (WSOY 1999), saksantanut Eino Leinon runoja yhdessä Manfred Sternin kanssa ja ranskantanut Lassi Nummen runoja yhdessä Yves Avrilin kanssa. Uusin suomennos on Gustav Philip Creutzin aleksandriinimittainen eklogi ”Atis ja Camilla” (Faros 2019).

Osmo Pekonen on myös Oulun yliopiston tieteenhistorian dosentti.

Suomentaja Osmo Pekonen runoilijakreivi Creutzin hahmoisena. Kuva: Osmo Pekonen.

Kaltio 4/2019

27

28

Kaltio 4/2019

Paljon antajana Kulttuurinkisällit loivat pohjan nykyiselle kulttuurihallinnolle Teksti: MAIJA LUHTASELA

Nykyisen kulttuurihallinnon perusteet loi hyvinvointivaltio, jonka ihanteita noudattaen paikalliset aktivistit toivat kulttuurielämän kaiken kansan saataville. Yksi näistä oli ja on ylivieskalainen Oiva Luhtasela.

”

M

inä olen itseäni ja muita aktiiveja kutsunut kulttuurinkisälleiksi.

Ei tätä työtä palkkapussi tai kunnia edellä ole tehty.

Lähimmäisenrakkaudesta lähinnä”, kotiseutuneuvos Oiva Luhtasela (s. 1935) totesi tammikuussa 2016 kotonaan Ylivieskassa. Luhtasela on tehnyt leipätyönsä yleistoimittajana Kalevan Ylivieskan alueen toimituksen esimiehenä ja on yksi näistä kulttuurinkisälleiksi nimittämistään, jotka auttoivat luomaan paikalliset kulttuurijärjestelmät ympäri Suomen viimeisen vuosisadan aikana.

Suomalaisen kulttuurihallinnon vahva ja vakaa tila ei olekaan sattumaa. Meillä on rakenteet, jotka suojaavat ja ohjaavat kulttuurin alueelle kuuluvaa toimintaa: edelleen tavoitteena on se, että jokaisella ihmisellä on oikeus käyttää, kuluttaa ja tuottaa kulttuuria.

Suomessa päästiin kiinni hyvinvointivaltion kehitykseen toisen maailmansodan jälkeen. Moni asia muuttui ja kehittyi, kun kansallinen sosiaaliturva ja hyvinvointipalvelut hiljalleen loivat koko maahan korkean elintason. Kehitykseen pääsi mukaan myös kulttuurielämä – se sai poliittista ja hallinnollista voimaa hyvinvointivaltion aatteista; erityisesti siitä, kuinka sivistys ja koulutus kuului kaikille ihmisille lähtökohdista huolimatta.

Hyvinvointivaltion tavoitteita ja saavutuksia on kartoitettu laajasti. On lukemattomia kirjoja ja tutkimuksia siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeinen kehitys toi Suomeen ennennäkemättömän

hyvinvoinnin useimmilla elämän osa-alueilla. Kulttuuripoliittisen tilanteen kehityksen tutkimus on kuitenkin keskittynyt isoon kuvaan rakenteiden muuttumisesta ja mullistuksista.

Tämän vuoksi päätin muutama vuosi sitten tarttua läheltä löytyvään tarinaan isoisäni Oiva Luhtaselan urasta kulttuurihallinnon aktiivisena toimijana hyvinvointivaltion aikakaudella Pohjois-Pohjanmaalla ja kirjoitin aiheesta pro gradu -tutkielmani. Luhtasela on yksi useista kulttuurihallinnon toimijoista, jotka vapaaehtoistyöhön perustuen loivat kulttuurihallinnon verkoston paikallisesti ja alueellisesti niin, että kulttuurinen hyvinvointi tavoitti koko hiljalleen koko valtion.

Yksilönäkökulma avaa tarkkaan sitä, millä tavalla kulttuurihallinto voi muodostua paikallisesti.

Luhtaselan ura toimittajana ja kulttuurihallinnon aktivistina alkoi 1950-luvulla ja jatkuu edelleen: hänen tarinassaan näkyy siis kokonaan hyvinvointivaltion aikakauden kulttuuripolitiikka, jonka katsotaan kestäneen 1900-luvun puolivälistä sen loppuun saakka.

Luhtaselan kotikunta Ylivieska on pieni 15 000 asukkaan kaupunki.

Vuonna 2019 Ylivieskassa on vahva kulttuurihallinto, jonka keskipisteenä on kulttuurikeskus Akustiikan vilkas tapahtumatuotanto sekä useiden paikallisten yhdistysten toiminta: Ylivieskan seudun musiikkiopisto, Ylivieskan seudun kansalaisopisto, Pietari Päivärinta -seura ja monet muut. Kokoonsa nähden kaupungin kulttuuripalveluiden asema on vahva.

Tässä artikkelissa Oiva Luhtaselan ura on esimerkki, jonka kautta voidaan seurata laajan hyvinvointikauden mahdollistamaa kulttuurihallinnon vakiintumista myös Ylivieskan kaltaiseen kaupunkiin ja alueelle, joka sijaitsee kaukana maakunnan ja valtiollisen tason hallinnollisista keskuksista.

Harrastuksesta osaksi ammattia Oiva Luhtaselan lähtökohdat ovat pienellä paikkakunnalla. Nivalan Sarjankylä on Luhtaselan kotikylä, missä hänen vanhemmillaan oli pieni maatila, joka juuri antoi elannon perheelle, johon Oivan ja vanhempien lisäksi kuului kaksi veljeä.

Elämä noudatteli tavallisen maalaistalon arkea, eli myös lapset valjastettiin avuksi maatilan töihin. Koulun lisäksi Luhtaselankin normaaliin vuodenkiertoon kuului esimerkiksi syysorasmailla paimentaminen. ”Kun minä poikasena kymmenestä vuodesta eteenpäin lähin näiden lehmien kanssa metsäpolkuja omille pelloille ja siellä luin ja kirjoitin. Ja siinä anto mahdollisuuden siihen, että oli tavallista enemmän aikaa.

Muuten maatalossa ei ollut aikaa.”

Jokin luontainen kiinnostus siis ajoi Luhtaselan kirjallisuuden pariin.

Hän kertoo myös lukeneensa Sarjankylän sivukirjaston kirjahyllyt läpi kirja kirjalta järjestyksessä. Hän sai tosiaan tehdä tämän, sillä siihen väliin ei kukaan muu tullut kirjoja lukemaan. Vanhemmatkaan eivät tukeneet Luhtaselan intoa kirjallisuutta kohtaan vaan pitivät sitä ajanhukkana. Pienessä maalaispitäjässä tällaiset asenteet olivat odotet-

Kuva Olli Luhtasela.

Kaltio 4/2019

29

tuja, koska pienten maatilojen lapset eivät pystyneet tavallisesti pitkälle kouluttautumaan.

Lukeminen tahditti Luhtaselan myös kirjoittamaan, ja jo nuorena poikana hän lähetti omia kaskujansa Keskipohjanmaa-lehteen. Samalla hän astui ensimmäistä kertaa julkisen kentälle – alueelle, jolla kansalaistoiminta on suoritettava. Ja lehtityön näytöt vakuuttivat vihdoin vanhemmatkin, jotka suostuivat lähettämään Luhtaselan kansan­ opistoon ja myöhemmin Perniöön opiskelemaan sanomalehtilinjalle.

Luhtaselan elämänkaari noudattaa hyvin tavallista hänen ikäpolvensa ihmisen elämää. Siinä lyhytkestoisella koulutuksella on ollut mahdollista ponnistaa työelämään ja aktivoitua vapaaehtoistoiminnan parissa.

Nuorena toimittajana Luhtasela oli jo energinen, tottunut toimija julkisen kentällä. Sanomalehti Lallissa Kokemäellä 1960-luvun alussa hän tutustui laajasti paikallisen nuorisoseuran toimintaan. Rikkaan Satakunnan pitemmälle kehittyneestä kulttuurihallinnosta Luhtasela sai esimerkin myös Pohjois-Pohjanmaan hallinnon järjestämiseen. Hän halusi palata kotiseudulleen jatkamaan työtä.

Saatuaan töitä paikallislehdestä Ylivieskassa Luhtasela järjesti 1960-luvun alkupuolella ensitöikseen yhdessä muutaman muun paikallistoimijan kanssa komitean, joka perusti Ylivieskan seudun kansalaisopiston. Kansalaisopistoa seurasivat lukuisat paikalliset yhdistykset: Ylivieskan seudun taideyhdistys, Ylivieskan seudun pienteollisuusyhdistys, Ylivieskan seudun musiikkiopisto, Ylivieskan seudun kuvantekijät. Nämä yhdistykset olivat erityisen tärkeitä toimijoita ennen kulttuuritoimikuntien ja myöhemmin kulttuurilautakuntien syntyä. Niiden avulla pystyttiin kouluttamaan ihmisiä sekä järjestämään näyttelyitä, ja ne toimivat myös taiteilijoita yhdistävinä järjestöinä.

Näitten kaikkien yhdistysten nimiä yhdistää sana ”seutu”. Luhtaselalle kotiseutu ei missään vaiheessa ole rajoittunut yhteen kuntaan. Hän näkee kotiseudun rajojen määritty-

30

neen ennen vuoden 1865 kunnallislain voimaantuloa, jolloin Ylivieska oli hallinnollisesti osa Kalajoen rovastikuntaa. Kotiseutu on siis hänelle kuntaa laajempi alue, jota yhdistää samankaltainen historia. ”Seutu-sanan käytön takana on ajatus vahvuuden synnyttämisestä ja siihen pienellä paikkakunnalla on pystytty vain, koska Ylivieskan vierikunnat ovat olleet alusta saakka tärkeitä ja mukana muodostamassa tätä kulttuurielämää”, Luhtasela kertoo.

Kotiseudun lisäksi hän käyttää paljon omaa sanaansa ”ylikunnallisuus” kuvatessaan sitä, kuinka tärkeää Ylivieskan seudun kaltaiselle alueelle olisi, että tukea haetaan kuntarajojen yli. Vain toimimalla laajasti pystyttiin alueelle varmistamaan monipuolinen kulttuurielämä.

Järjestöelämän pyörteissä Oiva Luhtaselan kertoman mukaan hänen arkensa kului töiden lisäksi kokouksissa, tapaamisissa ja kulttuurihallinnon suunnittelussa. Hänen toimintamuotonsa on selkeästi ollut järjestöissä vaikuttaminen: niiden kautta hän pystyi hankkimaan rahoitusta, pyörittämään hankkeita ja luomaan yhteyksiä saman alan toimijoiden välille.

Tämä oli tärkeää etenkin ennen kulttuurihallinnon poliittista vakiintumista. Kulttuuritoimikunnat olivat kaupunkien epävirallisia kulttuuritoiminnan toimijoita siihen saakka, kun uusi kulttuuritoimintalaki vuonna 1980 määräsi jokaiseen kuntaan kulttuurilautakunnat virallisiksi toimijoiksi. Se oli iso askel kulttuurihallinnon toiminnalle – ensimmäinen laki, jossa selkeästi määriteltiin kulttuurihallinnon merkitys ja tärkeys kaupunkien hallinnossa.

Kulttuurihallinnon vakinaistamiseen liittyy myös Luhtaselan mittavin valtakunnallinen projekti.

Kulttuurilautakuntien asiantuntijana hän kirjoitti WSOY:n kustantaman Kulttuurilautakunnan toimintaoppaan (1984). Opas käy läpi sen, miten hallinnollinen kulttuurielämä on mahdollista saada käyntiin, perustuen Luhtaselan laajaan kokemuspohjaan Ylivieskan tilanteen muodostumisessa.

Kaltio 4/2019

Kulttuurilautakunnista huolimatta kunnilla ei kuitenkaan ollut juurikaan kulttuurihallinnon työntekijöitä. Eikä sellaisia Luhtaselan useista yrityksistä huolimatta saatu myöskään Ylivieskaan vielä 1980-luvulla. Luhtaselan arkistoista löytyi hänen 1970-luvun lopussa opetusministeriölle osoittamiaan kirjeitä, joiden tavoitteena oli saada Ylivieskan alueelle kulttuurisihteeri – edes kokeiluksi. Toisin on tilanne nyt, kun jokaisessa kaupungissa kulttuurihallinnon asema on pystytty vakinaistamaan lain vaatimalle tasolle.

Odottaminen onkin ollut iso osa työtä. Luhtasela on myös esimerkiksi ehdottanut Ylivieskaan rakennettavaksi kulttuurikeskusta ensimmäisen kerran 1970-luvulla. Yli 30 vuotta myöhemmin, vuonna 2003, kulttuurikeskus Akustiikka viimein rakennettiin. Sen myötä myös kulttuurihallinnon työntekijämäärät ovat Ylivieskassa vakiintuneet: kaupungilla on nykyisin oma kulttuurijohtajansa ja työntekijätiimi.

Kulttuurisää ratkaisevana tekijänä Kulttuurihallinnon laajempia tavoitteita Oiva Luhtasela tiivistää muutamaan ydinkohtaan. ”Yleistavoitteet personoituvat väkistenkin, mutta perustuvat toisaalta suunnitelmatekstiin: kun tavoitellaan henkisesti aktiivisten ihmisten elintilaa, on paikkakunnan henkinen ilmapiiri, kulttuurisää, ratkaiseva tekijä.

Järjestökentän tulee olla vireä ja eriytynyt, ylikunnallinen ja joustava.

Parhaimmillaankin hallinto on vain puiterakennelma. Omaleimaisuuksia kunnissa ja niiden sisälläkin voidaan vahvistaa.” ”Maakuntatasolta odotetaan entistä enemmän, sillä toiminta alueellistuu pakostakin. Lyhyellä tähtäimellä tulee painopisteen olla toiminnassa, ei seinien pystyttämisessä. Työnjakoasiat tulee miettiä uudelleen, sillä (suhteellisen) runsaan rahan kautena työnjako on joissakin kunnissa vääristynyt.”

Luhtasela on siis selkeästi ollut paikallistoimija, jolle hyvinvointivaltioideologian mukaisesti on ollut tärkeää, että kulttuuritoiminnan tavoitteena on parantaa ihmisten henkistä hyvinvointia sekä lisätä

yhteiskunnallista aktiivisuutta. ”Kulttuurisää” on hauska sana, jolla voidaan kuvata alueen ihmisten yleistä mielipidettä kulttuurielämän tärkeydestä. Toisaalta Luhtasela muistuttaa, kuinka tärkeää on se, että resurssit suunnataan toimintaan eikä rakenteiden hiomiseen.

Luhtaselan mukaan yhdistysten perustaminen ja niiden kautta toimiminen vahvistaa hallintoa paremmin kuin yksittäisen henkilön aloitteet. Puoluepolitiikka ei häntä kuitenkaan ole kiinnostanut; sillä puolella hänen mukaansa on riittänyt muutenkin tekijöitä. Siksikin järjestötoiminta on sopinut hänelle erityisen hyvin.

Luhtasela kuvaa myös kulttuurihallinnon alkuvaiheen työn olleen hyvin konkreettista ja aikaa vievää.

Itseään ja muita saman ajan muita kulttuurihallinnon yleismiehiä ja -naisia hän kuvaa ”kulttuurin kisälleiksi”. Työ ei ole ollut hohdokasta edustamista vaan vakuuttamista, rahan etsimistä sekä kulttuurihallinnon tarpeellisuuden vakuuttamista niin kansalaisille kuin poliitikoillekin. Yhdistyselämän ohella Luhtaselan tärkeimmiksi alueellisiksi teoiksi nousevat ylivieskalaisen Helaalan Myllyn suojelu ja ensimmäisten Pohjois-Suomen kirjailijapäivien järjestäminen.

Entisen Oulun läänin eri alueilla Luhtaselan kaltaisia vapaaehtoisia toimijoita ovat olleet esimerkiksi kunnallisneuvos Vesa Kaikkonen Kainuusta, Aatto Saksola Alavieskasta, valtiopäiväneuvos Kalevi Mattila Ylivieskasta sekä kulttuurineuvos Tuure Holopainen Oulusta.

Erityisesti Holopaista Luhtasela kuvaa aisaparikseen, joka hoiti maakunnan pohjoisen osan kulttuurihallintoa Luhtaselan pyrkiessä järjestämään toimintaa Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa, etenkin Kalajokilaakson alueella. Läheistä yhteistyötä Holopaisen kanssa siivitti myös Luhtaselan toimiminen maakunnan tasolla Oulun läänin taidetoimikunnassa sekä Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahastossa. Lisäksi Holopaisen toimiessa Kaltion päätoimittajana 1988–1995 Luhtasela kirjoitti lehteen artikkeleita.

Toimittajana työn tekeminen tukikin myös kulttuurihallinnossa toimimista. Etenkin sen avulla pystyi luomaan kontakteja. Luhtasela kertoi, kuinka häntä oli pyydetty myös Helsingin Sanomien Pohjois-Suomen aluetoimittajaksi. Työssä olisi saanut vapaasti valita aiheensa, mutta se olisi vaatinut liian paljon matkustamista. Silloin Luhtasela koki tärkeämmäksi jäädä vaikuttamaan paikallisesti Pohjois-Pohjanmaalle. ”Ei ne kaikki hankkeet onnistuneetkaan, varmaan enemmän jäi toteuttamatta kuin tuli toteutettua”, Luhtasela kertoo. Esimerkiksi Kalajokilaakson alueelle hän oli visioinut seutumallin, jossa tietyn kunnan vastuulla olisi tietty kulttuurin osaalue. Tanssialan koulutus olisi keskitetty Pyhäsalmen seudulle, kuvatai-

Kun tavoitellaan henkisesti aktiivisten ihmisten elintilaa, on paikkakunnan henkinen ilmapiiri, kulttuurisää, ratkaiseva tekijä. detoiminta painotettu Ylivieskaan, elokuvateatteritoiminta Kalajoelle ja videotaiteen koulutus Haapajärvelle.

Tämä malli olisi Luhtaselan toiveissa vahvistanut tietyn kulttuurisektorin toimintaa ja varmistanut näin kulttuurin laajan saatavuuden sekä elinvoiman koko alueelle.

Lopulta jää vain kiitollisuus Kulttuurihallinto vakinaistui Luhtaselan toimikauden aikana, mutta jo viimeiset parikymmentä vuotta hyvinvointi-ideologian rinnalle on noussut paine taloudellisesta voitosta koko kulttuurin alueella.

Huolenaiheeksi Luhtaselan mielessä nousee tietenkin se, että täysi markkinapainotteisuus ei sovi kulttuurin kentälle.

Markkinalogiikka on todellinen uhka kulttuurille, koska se eroaa hyvinvointivaltion arvoista etenkin siinä, että jälkimmäisten mukaan jokaisella tulisi olla oikeus kuluttaa ja tehdä taidetta. Myös menestystä ja suosiota tulisi voida mitata muutenkin kuin voitoilla ja yleisömäärillä. Uudenlaisen kulttuuritoiminnan

Kaltio 4/2019

riskinä on se, että hyvinvointi kerääntyy jo hyväosaisille. Taiteenalojen eriytyminen entistä kauemmas toisistaan voi olla joko uhka tai mahdollisuus riippuen etenkin siitä, mihin suuntaan politiikka ohjaa kulttuuritoimintaa.

Oiva Luhtasela pyysi minua gradussani toteamaan vain yhden tietyn asian: sen, miten hän nykyään kokee aikansa kuluneen liiaksi järjestöelämän parissa. Hän tuntee, ettei ole pystynyt viettämään tarpeeksi aikaa perheensä kanssa. Kiireinen työ Kalevan Ylivieskan toimituksen esimiehenä ja järjestötoiminta veivät mukanaan.

Lisäksi, kun kulttuurityö on perustunut paljolti vapaaehtoisuuteen, on motivaatio siihen pitänyt löytää jostain muualta kuin rahasta.

Luhtasela kertoo inspiroituneensa tolstoilaisuudesta, jossa korostetaan kristillistä lähimmäisen rakkautta ja kehotetaan kääntämään katse lähellä olevien ihmisten huomiointiin.

Uransa loppupuolella vuonna 2006 Luhtasela nimitettiin kotiseutuneuvokseksi. ”Ei se minulle ollut niin tärkeä, kun olin jo siinä vaiheessa muutakin arvostusta saanut. Mutta ajattelin, että jos joku seuraavan sukupolven tekijä saisi siitä pontta: että tätäkin työtä edelleen arvostetaan.” Luhtasela haluaa osoittaa nykyisellekin sukupolvelle sen, että järjestötyöllä pystyy yhä ohjaamaan toimintaa ja luomaan rakenteita hallinnon vahvan roolin tukemana.

Huolimatta siitä, että Luhtasela on käyttänyt paljon ajastaan kulttuurihallinnolliseen toimintaan, kokee hän tehtävänsä olleen etenkin antamista. ”Antaessaan saa”, Oiva Luhtasela tiivistää.  Aiheesta laajemmin Maija Luhtaselan pro gradu -työssä Sanomalehtimiehestä alueajattelijaksi – Kotiseutuneuvos Oiva Luhtasela paikallistoimijana muuttuvan kulttuuripolitiikan kentällä Kalajokilaaksossa (Itä-Suomen yliopisto, kulttuurintutkimus/taiteensosiologia, 2018). Opinnäyte on luettavissa sähköisenä: http://epublications.uef.fi/pub/ urn_nbn_fi_uef-20181036/ urn_nbn_fi_uef-20181036.pdf

31

M U S TA R IN D A

Ylös ja alas ja lopussa tasan Teksti ja kuva: KIMMO YLÖNEN

Kun lähden liikkeelle omasta porraspielestä, Norrskatan saarelta Turunmaan saaristosta, plus muutama metri merenpinnan tasosta, ja sinne myös aikanaan palaan, lienee selvä, että nousua ja laskua täytyy olla tasan saman verran.

32

S

ääntö piti kutinsa ja toi lohtua jo ensimmäisellä omin voimin toteutetulla matkalla, jolla tieten tahtoen tavoittelin taiteellisia tarkoitusperiä. Ajoin Saksan Rostockista Itämeren nollatasolta halki Keski-Euroopan. Myötäilin poimuja pallon pinnassa: yli Ranskan Keskiylängön, Pyreneiden ja ties kuinka monen sierran Santiago de Compostelaan ja edelleen aina maan loppuun, Atlantin rannalle Fisterraan, missä lasku meni tasan. Jatkoin poikki Portugalin ja Andalusian, sierroja sierrojen perään, kunnes mäkitili taas tasattiin Välimeren rannassa.

Residenssikuukausi Suomen Taiteilijaseuran ateljeetalossa Marbellassa oli varattu muisteluun ja maisteluun ja kertyneen järjestämiseen. Perillä etelässä oli kuuma.

Rafa Nadal voitti kaikki olympialaiset tennisottelut. Eurooppaa lävistäessä karttuneella aineistolla ei ollut mitään erityistä paikkaa missään tietyssä tulevas-

Kaltio 4/2019

sa teoksessa, mutta jälki oli syvä ja ilmeisen elinikäinen. Tarinan tunteva voi löytää sen lähes kaikesta matkan jälkeen tekemästäni.

Suomen Taiteilijaseuralla on ateljeetalo myös Italiassa. Tämäkin matka alkoi Itämeren rannasta, vain toisesta satamasta, Travemundestä. Ylitin toisen nimisiä maankuoren ryppyjä. Alpit, Dolomiitit, Apenniinit. Mutta tämä talo on Grassinassa, Firenzen vieressä, keskellä saappaan vartta, kaukana tilit tasaavasta merestä.

Siinä, missä ensimmäinen ajo oli iso aurinkoinen elämys, tuli toisesta raskas opintomatka. Sään ääripäät koettelivat ympäristövaikutuksilta vallan huonosti suojattua polkupyöräilijää. Satoi vettä, salamoi niin, että pelotti istua suorana satulassa, satoi rakeita. Joka aamu käärin kokoon märän teltan. Joka ilta avasin saman kankaan uuden sateen kasteltavaksi jonkin toisen paikkakunnan kuraisella leirikentällä. Ensimmäisen italialaisen kahvin join villasukat kädessä.

M U S TA R IN D A Pesun jälkeen oli ohjelmassa kuivaus.

Lämpötila heilahti kolmeenkymmeneenviiteen ja pysyi siellä välillä neljäänkymppiin kurottaen. Matkapäiväkirjasta voi lukea, miten ensiretken kaiken aikaa löytöjä tekevästä, minän uudesta kuvasta ja yllättävistä voimavaroista innostuneesta taikurin oppipojasta on jo toisella matkalla tullut nuriseva, päivästä toiseen selviytyvä polkupyöräilyn rintamaveteraani.

Kuvissakin on hurja ero. Marbellan kattoterassilla yön samettiviitta taustallaan hymyilevää, terveen ruskettunutta pellavapäätä on vaikea uskoa samaksi veikoksi kuin se punaiseksi palanut, kaksitoista kiloa mansikka- ja kahvipaastolla laihtunut tikku-ukko, joka lymyää Grassinassa, kivitalon varjoissa.

Matkalla kerätyistä esitteistä, pak­k aus­ pah­v ista ja kuivatuista elintarvikkeista kasasin saksalaisen leirintäalueen mallin.

Eurooppalaista tilakäsitystä oman lomakodin ja puutarhatonttujen sijoittelun kautta makustellut asetelma matkusti paketissa näyttelyyn Skotlannin Ulko-Hebrideille.

Vaikeinta tässä monella tapaa hullunkurisessa hankkeessa taisi lopulta olla oikeaan jonoon osaaminen italialaisessa postissa.

Näyttelyn jälkeen teos kierrätettiin kartonki- ja paperijätteeseen. Asuntovaunuina esiintyneet sämpylät syötettiin kuulemma kanoille.

Grassinan puutarhassa, mistä vain kerran piti pötkiä villisikaa pakoon, kerroin matkasuunnitelmasta, joka kotona oli tyrmätty tyhmistä tyhmimpänä ja josta viimeksi kuluneen kuukauden koettelemuksissa olin jo mielestäni irtisanoutunut. Tämän marmoripöydän ympärillä sitä pidettiin yllättäen nerokastakin parempana.

Varhaiselta keskiajalta asti on tiedetty, että patikasta Santiago de Compostelaan koituisi iloa vielä taivasten valtakunnassa. Ärripurri minussa ei halunnut lähteä muiden sekaan merkitylle reitille. Ärsytti myös, että päästäkseen patikoimaan pitää ensin matkustaa lähtöruutuun.

Päätin sen sijaan kävellä kotoa Rovaniemelle. Koska Jaakobintien symboli on keltainen simpukka, merkitsin oman pyhiinvaellustieni keltaisen teltan kuvilla.

Matkalla kerättyä materiaalia lähetin edellä määränpäähän. Tien päässä ei odottanut pompöösi katedraali, katolinen markkinahumu ja katseilta kätketyt, tuskin Jaakobin luut. Sieltä löytyi Lapin taiteilijaseuran Galleria Napa.

Jälkeenpäin, vuosien päästä, se galleriaan kasattu kokonaisuus, kierrätysma-

teriaalista koottu kotimaan malli, tuntuu teoksen vähäisemmältä osalta. Monet sen palaset olen jo kierrättänyt eteenpäin, takaisin luontoon, jäteastiaan ja toisiin teoksiin. Eniten ylpeä ja iloinen olen matkalla kirjoittamastani blogista. Siellä on tämän pitkäkestoiseksi performanssiksi määritellyn teoksen kestävin osa.

Lisäksi en halunnut vuokrata pakettiautoa. Huoli ei ollut hiilijalanjäljestä. Ei vielä silloin. 2013 ilmastonmuutos ei ollut osa jokaista ajatusketjua. Taustalla oli se ainutlaatuinen turhautuminen, joka valtaa taiteen tekijän, kun posottaa hakemaan teoksia pois näyttelystä sanotaan vaikka kuudensadan kilometrin päästä ja rattiin nojatessaan laskee Svenska kulturfondenin käyttäneen toistasataa euroa jokaista kahtakymmentäkolmea katsojaa kohti, tai jos ei Svenskan tai jonkun niistä muista rahoittajista niin miettii sitten itse ammentaneensa tuohen siitä jo moneen kertaan

Joka aamu käärin kokoon märän teltan. Joka ilta avasin saman kankaan uuden sateen kasteltavaksi jonkin toisen paikkakunnan kuraisella leirikentällä. parsitusta sukanvarresta.

Olen tehnyt taidetta myös kuunarissa Pohjanmerellä ja purjeveneessä Atlantilla.

Paatissa ei tarvitse mäkimetrejä laskea.

Meri tasaa itse isotkin kuprunsa. Olen ollut olevinani se tutkimusmatkailijan mukana seuraava taiteilija, joka maalaa ne kauniit vesivärikuvat löydetyistä lajeista tai ottaa ne kuvat jäihin lähtemättömästi juuttuneesta laivasta. Tai tutkimusmatkailija itse; hän, joka löytää ja hoksaa ja yhdistelee tuttujakin asioita tavalla, joka paljastaa jotain ennen näkemätöntä.

Taannoisena talvena otti yhteyttä Mustarinda-seura. Kysyttiin, haluaisinko tehdä teoksen Polku-kesänäyttelyyn. Ehdotettiin myös, että voisin tulla kävellen.

Tiesin, että vain vähän päästöjä aiheuttava työskentely ja työpaikalle matkustaminen on keskeinen osa Mustarinda-seuran toiminnan ajatusta, mutta pidin ehdotusta huulenheittona. Kiirehdin kuitenkin vakuuttamaan, että voisin tulla pyörällä.

Teos, jota lähdin toteuttamaan, sopi täydelleen matkoilta otettuun oppiin. ”Metsäpohjan Arkekologiaa” on yksinkertaisesti sanoen kuoppa. Tosin hyvin hienostunut

Kaltio 4/2019

kuoppa. Kaivoin arkeologin huolellisuudella kuutiometrin montun samalla kohdalle osuneet juuret varovasti paljastaen. Pyörälaukuissa ei tarvinnut kuljettaa mitään työkaluja. Saappaat ja lastan ja pikkuisen puutarhalapion ja harjat, tiski- ja hammasja juuri-sellaiset sain käyttööni talosta.

Päähäni sain hyttyshatun. Valmiin kaivauksen päälle rakensin vitriinin. Puutavara ja työkalut löytyvät vajasta. Vain akryylilevy jouduttiin varta vasten ostamaan.

Sovittiin, että kun kuoppa alkaa näyttää kurjalta, se täytetään. Kaivettu maa on tallessa kaatuneiden puiden juurilaattojen takana. Vitriinin laudat voi käyttää johonkin muuhun, tai ne voi pätkiä ja lämmittää ihanan pihasaunan. Akryylilevyn voi kierrättää johonkin tuleviin kyltteihin.

Eikä puukaan ole millänsäkään. Juuria on paljastettu noin kahdeksasosan alalta rungon läheltä ja luultavimmin vain kahdeksi kaudeksi. Talvella niiden päältä otetaan kansi pois ja annetaan lumen huovata kuusen varpaat lämpimään. Eikä minun tarvitse kuljettaa yhtään mitään. Eikä kellariin kerry taas yhtä teosta lisää.

Mustarindaan matkaamisen ympärille kasvoi koko kesän mittainen retki. Minusta tuli kesätyömatkapyöräilijä. Ensimmäinen työmaa oli Tampereella. Sitten uurastin Hyrynsalmen Paljakassa. Nyt on pyörä parkissa Tohmajärvellä Pohjois-Karjalassa.

Matkaa on takana puolitoista tonnia, edessäkin vielä monia satasia. Se on kuitenkin varma, että nousun ja laskun määrä menee tasan. Sekin on varma, että nousua tuntuu aina olevan enemmän. Voi ollakin. Vaikka korkeusmetrit menisivät tasan, voi ylämäki olla monta kilometriä pitkä ja laskea sitten hujauksessa alas, jyrkästi.

Varmaa on myös, että jyrkin mäki on Paljakan Jyrkkä, siinä Mustarinda-talon vieressä. Nöyrästi talutin pyörän ylös. Jarruilla nojaten hissuttelin alas. Ja sekin meni tasan. 

Näyttely Polku/Trail Mustarindassa (Paljakantie 61, Hyrynsalmi) 31.8. saakka.

Lisää kirjoittajasta ja aiemmat matkablogit: kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/kimmo-ylonen noinmiljoonaaskelta.blogspot.com noinmiljoonaaskeltaplussa.blogspot.com

33

P O S T IK O R T T E J A O X F O R DI S TA

Iloinen hyvästijättö Vastapainona aikaisempien postikorttieni tiukan kriittiselle sävylle on viimeinen kirjoitukseni pieni kollaasi ihmisistä ja hetkistä, jotka ovat tehneet ajastani täällä merkityksellistä. Totuus löytyköön väleistä, erilaisten kokemusten yhteisistä saumoista.

Teksti ja kuva: EMMA HIRVISALO

G

raduohjaajani lukee minulle toimistossaan Rilkeä (hän ei heti löydä mieleistään käännöstä), ja joskus hän lausuu silmät kiinni John Keatsiä. Jotta saisimme paremmin selvää eräästä kielikuvasta, hän nousee tuoliltaan ja kumartuu kuin joen pintaa kurkottava puu. Katselen, miten isot tummat kiharat valahtavat hänen kasvoilleen. Ajattelen, että runous taitaa olla myös tätä, tämä huone. Tapaamisen lopuksi ohjaaja määrää minulle luettavaksi Lefebvreä ja Deleuzeä: ei ymmärrettäväksi, vaan inspiraatioksi.

Sama nainen on edellisenä vuonna runouskurssillaan paljastanut, miten vanhenevat yhdysvaltalaiset itärannikon runoilijat kytkeytyvät toisiinsa. Esimerkiksi Louise Glückin tummanpuhuvan Avernon (2006) Frank, se joka liukastui jäällä, on Frank Bidart, jonka upeasta Desiresta (1997) opimme vääränlaisen halun kipeydestä ja seurauksista. Ohjaajani nauraa kertoessaan, kuinka oli nuorena runoilijana valmis tekemään mitä vain päästäkseen Glückin suojatiksi – turhaan.

Ohjaajani kaltaiset yksilöt ovat Oxfordin parasta antia. Sen lisäksi, että hän on tutustuttanut minut uusiin runoilijoihin, on hän myös aina kiinnostuneena kuunnellut ideoitani ja iloinnut uusista runollisista tuttavuuksista, jotka olen hänelle esitellyt.

Gradussani tutkin käsiä ja kosketusta kanadalaisen modernistin P. K. Pagen (1916–2010) tuotannossa. Hän on runoilija, josta ei täällä ole liiemmin kuultu, eikä siellä Suomessakaan. Tutkimuksessani olen saanut perehtyä syvemmin mielenkiinnonkohteisiini: lyriikkaan, kuvataiteeseen, erilaisiin tapoihin koskettaa ja käsittää sekä käsitöiden historiaan ja niihin liittyviin myytteihin. Samalla olen törmännyt mitä viihdyttävimpiin tiedonjyväsiin ja uskomattomiin teorioihin.

34

Lukiessani James Heffernanin teosta Museum of Words (1993) opin, että Sigmund Freud uumoili naisten keksineen kutomisen inspiroituneina tavasta, jolla häpykarvat kietoutuvat toisiinsa. Susan Stewartin kirjaa Poetry and the Fate of the Senses (2002) lukiessani ilahduin pioneeripsykologi William Jamesin havainnosta, että meitä hienoisesti inhottaa, kun huomaamme istuneemme jonkun muun lämmittämälle tuolille, ja toisaalta tunnemme pientä nautintoa, kun takapuolemme kohtaa oman kehomme lämmittämän istuimen.

Tässä maailmassa, jossa asiat arvotetaan hyödyn mukaan, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että minulle koskaan enää maksettaisiin näin marginaalisten aiheiden ajattelusta, vaikka juuri niistä kaikessa triviaalisuudessaan loistaa ihmisen kekseliäisyys ja uteliaisuus itseään ja ympäristöään kohtaan.

Tässä hurjassa paikassa olen saanut nauraa ystävieni kanssa yhteiselle nörttimäiselle innostuksellemme. Olemme vertailleet, minkälaisia harvinaisia kirjoituksia olemme kielloista huolimatta kuvanneet

Kaltio 4/2019

arkistoissa. Tai mitä arvokkaita kirjoja ja muita historiallisia esineitä olemme salaa koskettaneet päästäksemme lähemmäs niitä, jotka tuhat vuotta sitten jättivät merkkinsä niiden pintaan.

Olen juossut luennoilla ja tapahtumissa, jotka eivät millään tapaa liity alaani; monesti myös silloin, kun olisi pitänyt olla tekemässä jotain omaa tutkimustani edistävää kuten kuuntelemassa Susan Sontagin pojan, sotareportteri David Rieffin ajatuksia kansallisen muistamisen vaaroista tai sarjakuvajournalisti Joe Saccon mietteitä väkivallan kuvaamisen eettisyydestä.

Sitten sähköinen avain lopettaa toimimisen. Ovet eivät enää avaudu; nettiin ei pääse. Yhtäkkiä tarvitsenkin collegen kirjastoon, mihin minulla on ollut ympärivuorokautinen pääsy koko maisterintutkintoni ajan, erillisen vierasavaimen. Yhdessä yössä suhteellisen pian graduni palautuksen jälkeen minut on pullautettu täysin ulkopuoliseksi.

Hyvä niin. On aika lähteä. 

Tärkeä kysymys elämän tärkeimmästä asiasta Teksti ja kuvat: MATTI A. KEMI

Kaava on tuttu: kaveripiirissä Trivial Pursuitia, jossa tuleva kisaaja huomaa pärjäävänsä.

Sitten muutamia pubivisavoittoja, joiden seurauksena yksilövisailu alkaa houkuttaa.

Lopulta tajuaa kyselevänsä tietyssä seurassa trivialisoituneita kysymyksiä ja haikailevansa rajattoman tiedon ääreen.

Oulun vilkas ja omaleimainen visailukulttuuri tiivistyy ehkäpä parhaiten kolmeen ihmiseen, joista yksi on visanpitäjä, yksi visaaja ja kolmas sekä–että. Kolme ajatusta visailusta, kolme varmaa tietoa hyvän visan olemuksesta. Ohessa Oulun visailuhengen aloittajan Jussi Similän, Juha Salosen sekä Aki Huovisen näkemyksiä kohtuullisista kysymyksistä ja kelvoista vastauksista.

J

ussi Similän vaikutuksesta Oulun visailukulttuuriin on todiste haastateltavissa: sekä Salosen että Huovisen ensikokemukset pubivisoista tulivat juuri Jussin visojen kautta 2000-luvun alussa. Lisäksi Huovinen ja Salonen korostavat Trivial Pursuit -pelin merkitystä visailun äärelle päätymiseen kaveripiirissä.

Jussi Similä (JSi): ”Ensimmäinen vakituiset baarit pitämilleni visoille olivat vuodesta 2000 lähtien Jousimies [Höyhtyän ostoskeskus], Tuisku [Itä-Tuira] sekä Katrilli [Peltola]. Karjatupakin [Karjasilta] tuli samoihin aikoihin. Alussa joka paikassa oli vähän nilkuttamista, mutta asiakkaat löysivät lopulta paikalle. Oli myös sellaisia paikkoja, jossa ei lähteny tulille ollenkaan. ”Minulla on omakehittämä visaformaatti, joka on pikkuhiljaa kehittynyt. Ajattelin sillä tavoin, että kun ollaan baareissa ja pubeissa, niin ei sellasta vakavamieKaltio 4/2019

listä kisailua, vaan vähän myös sellasta oivaltamista ja viihteellistä. Olennainen asia on, että baarissa ollaan visailijoille ja tarjotaan heille oivallettavaa myös oppikirjatiedon lisäksi. ”Kysymysteni aiheet tulevat lukemalla lehtiä, kirjoja ja ajankohtasia asioita. Istun pohtimistuoliin niin kauaksi aikaa, että visa tulee tehtyä. Alkuun tuli tehtyä kokonaisuuksia, nykyään riittää, että on suhteellisen monipuolisia. ”Tampereella vaimoni kanssa käydessä tuli todettua, että siellähän niitä visoja oli tarjolla, Oulussa ei ainoatakaan. Jos Tampereella oli kysyntää, niin miksei Oulussakin?”

Mikä visailussa kiehtoo? (yksi piste) Juha Salonen (JSa): ”Yhdistävänä tekijänä on uteliaisuus: tiedonjano. Pohjalla on jonkinlainen tieto, että pärjää kohtuullisesti visassa tai omalla tasollaan. On halu oppia. ”Hyvästä visasta tulee yksinkertasesti hyvä mieli. Pärjäämisestä suhteessa muihin – joka on täysin sivuseikka – keksin huonompiakin harrastuksia. Visailu osottaa, että muisti vielä pelaa.”

JSi: ”Lähtökohtana uteliaisuus asioita kohtaan. Ei niinkään tietoa koulupenkiltä. Jonku verran itselläni on taustalla visailua, mutta ei sellanen harrastus minulle ole.”

JSa: ”Opin lukemaan nelivuotiaana. Olen ollut aina utelias ja laajasti kiinnostunut asioista, joista en tiedä.

Luen myös täysin absurdeja juttuja. Luen paljon asioista, mutten mene tieteelliselle syvyydelle. Tämä kaikki on ollut lapsesta lähtien. Peruskunto visailua ajatellen löytyy sieltä.”

Aki Huovinen (AH): ”Onnellisuustutkijat ovat jo osoittaneet: ihminen tulee onnelliseksi siitä, mikä tuottaa muille mielihyvää.” 

35

Aki Huovinen: ”No, oliko kivaa?”

JSa: ”Sitten kun Trivial Pursuit tuli ensikertaa 1980-luvulla, hoksasin että aivot toimi eri tavoin kuin muiden.

Kysymyksen toistumisen kautta hoksasin muistinlaadun.

Tieto jotenkin tarttuu päähän. Konkreettisesti sitä kautta huomasin ensi kerran myös oppimisen – vai onko kyseessä muistinoppimisen? Se, että voi kaivaa tiedon tai voi arvata valistuneesti. Jos tietää, että on kuullu, niin sen voin kaivaa jostain. Välittömästi vastaus ei välttämättä tule mieleen. Aktiivinen unohtaminenkin hetkeksi on yksi tapa, eräänlainen tekniikka.”

Mistä syntyy hyvä kysymys, mistä hyvä visa? (kaksi pistettä) Juha Salonen edustaa puhdasta visailijaa, vaikkakin hänkin tekee ajoittain visakysymyksiä Oulun tietokilipailuyhistyksen kuukausivisoihin. Similä on puhtaasti visantekijä ja Huovinen siis sekä visantekijä että visailija.

Jostakin on kaivettava hyvä vastaus, jostakin on kaivettava hyvä kysymys. Mikä on tarpeeksi arvokasta kysyttäväksi? Mistä tieto löytyy, mihin on luotettava?

JSi: ”Lukemisesta. Tieto haetaan sieltä mistä tarvii.

Kaikki tieto on niin helposti saavutettavissa.”

AH: ”Välillä kysymys syntyy vain yksinkertaisesti synnyttämällä. Minulla on kiitollinen työ, jonka ohessa luetteloin kirjoja, levyjä ja elokuvia. Kun löytyy mielenkiintoisia faktoja, kirjoitan ne paperilapuille ja lopulta tietokoneelleni kysymyksiksi. ”Mahdollisimman paljon teen randomointia: valitsen aihealueen ja kirjan, ja siitä sattumanvaraisen sivun.

Tekijä tulisi häivyttää ainakin kovemman tason kisoissa.

Omissa kysymyksissä hyödynnän MM-kisojen kahdeksan osa-alueen visaformaattia.”

JSi: ”Laaja kotikirjasto ja kirjasto ylipäätään tuottaa tietoa. Internetiä olen alkanut käyttämään vasta lähi36

Kaltio 4/2019

vuosina tarkistaakseni tiedon ajantasaisuuden. Aiemmin tietosanakirjasarjat olivat tärkeitä, mutta niitä ei ole viime vuosina enää julkaistu. Mutta eiväthän nekään mitään Jumalan sanoja ole: keskenäänkin niissä on tiedossa eroa.”

JSa: ”Lukeminen ja opiskelu. Monia aikakauslehtien visoja on käytynä läpi. Kirpputorien kiertäminen ja lautapelien korttien läpikäyminen auttaa myös. Se on ikään kuin peruskuntoharjoittelua, joskin välillä vanhentunein kysymyksin. ”Kai se aktiivinen muisti alitajunnan kanssa työstää kysymystä läpi. Sekin toisaalta harmittaa, että kysymys on ollut tiedettävissä.”

AH: ”Quizlet-ohjelmiston hyödyntäminen internetissä on auttanut. Osittain olen myös opiskellut viroa visailua silmällä pitäen: kun Suomessa ei ole jäljellä mielekkäitä kisoja, niin voisi käydä kisailemassa Virossa. Vielä lukemisnopeus ei ole sillä tasolla, mutta minun nähdäkseni se on englannin jälkeen toiseksi tärkein eurooppalainen kieli visailuun.”

JSa: ”Tietysti joskus törmää älyttömään ja typerään kysymykseen: kuinka monta asukasta on tässä alaskalaiskylässä Wikipedian mukaan. Looginen pohdiskelu tutulta kysyjältä tai sanamuoto on yksi tapa, mutta se on ehkä enemmän tsägää setviä vastausta. Menee tuurin piikkiin osittain. Mutta tuurikin on osa visaa.”

JSi: ”Koulussa fysiikka ja kemia ei kiinnostanut minua.

Niistähän siis on hankalinta tehdä hyviä kysymyksiä.

Jostain nekin on kaivettava, mutta yleiselle tasolle ehkä jäävät. Toisaalta kun kyse on yleistietovisasta, niin ei ne kysymyksetkään voi olla kovin spesifejä. Pitää olla kaikkien tiedettävissä. Toki raja on häilyvä. On hankalaa määritellä, mikä on liian spesifiä.”

JSa: ”Teen koko ajan kysymyksiä itselleni ja toisinaan toisille visailijoille. Se opettaa hyväksi visailijaksi: tuplatarkastukset tuottavat myös tietoa. Visassa on paikalla hyviä tietäjiä, ja palaute huonosta kysymyksestä tulee välittömästi. Jokainen kysymys täytyy huolellisesti tarkistaa.”

Kysymys sukupuolitetuista kysymyksistä ja yleissivistyksen tasosta (kolme pistettä) Similä väittää, että naiset ovat ehkä parempia kielellisissä kysymyksissä. Huovinen nostaa esille, että naiset tosiaan tosiaan tuntevat musiikkiaiheisissa lyriikkatunnistustehtävissä paremmin sanoituksien sisällön. Sekä Salonen että Similä huomauttavat, että kisoissa korostuu historian ja penkkiurheilun tuoma tietämys. ”Ehkä naisilla on vaan parempaa tekemistä kuin visailla”, Salonen virneilee.

AH: ”Oulun eteläpuolella on ehkä konservatiivisempia kysymyksiä, eikä vaikkapa elämäntapakysymyksiä kysytä. Ehkä kyseessä on enemmän ikä ja kysyjän rajattu tieto. Toisaalta kun lähdetään kilpaharrastamisen puolelle, niin siinä on ryppyotsanen meininki ja ihan maailmanlaajuisestikin naiset loistavat poissaolollaan.”

JSi: ”Ravintolakulttuuri on pääasiallisesti miesvaltainen. Ennen yksinäistä naista ei katsottu hyvällä ravintoloissa. Yleisöä ajatellen miehillä on kovempi kilpailu-

Jussi Similä: ”Mitä mieltä olette Juice Leskisen tuotannosta?

Juha Salonen: ”Miksi visailla? Ja siihen on vastaus: Visaileminen kannattaa aina.

Visailuhan kattaa enemmänkin. Ja koska olen visailija, niin valistunut arvaus kannattaa.”

Kaltio 4/2019

vietti. Perinteisesti miehillä on vapaampi rooli, eli aikaa käydä visoissa.”

JSa: ”Miesvaltasuus on mielenkiintonen kysymys, samoin koulutustausta: Itsehän edustan vähiten kouluttautunutta osaa visajengistä ja tiedän muutamia muita lukiopohjallakin visailevia – tai jopa sellasia, joilla ei ole ylioppilaslakkia.”

JSi: ”Ehkä ne visat ovat menneet viihteellisempään suuntaan. Aiemmin kysyin sellasta vanhaa sivistystä tai ainakin pyrin siihen. Tarjontakin toki on lisääntynyt.

Haluatko miljönääriksi? -ohjelman kautta heijastellaan niitä kysymyksiä: televisiolla on sellanen valta – tulipa sieltä mitä tahansa.”

JSa: ”Miesvaltaisuus johtunee siitä – en tosin halua nähdä tätä sukupuolikysymyksenä –, että perinteisesti merkittävänä osana mitataan urheilutietämystä. Samoten visakysymykset painottavat historiaa.”

Kirsti Rautiainen juonsi pitkään miehensä kuoleman jälkeen Tupla tai kuitti -ohjelmaa. Naisia toki on enemmänkin pubivisailurintamalla, joskaan ei visanlaatijoina.

Kolmikko kiittelee lievän vastentahtoisesti Baaripähkinä-brändiä, joka on valtakunnallisesti tuonut sekä näkyvyyttä että naisedustusta pubivisailuihin. Sen sijaan kysymyksiä tehdään edelleenkin miesvaltaisella joukolla.

Hyvä visakoostumus (neljä pistettä) JSi: ”Asiakaskunta on pääasiallisesti, kuten visoissa yleensäkin, keski-ikäisiä miehiä. Jonkin verran nuoria ja naisporukoita. Laajin kirjo omissa visoissani on Vihiluodon torpalla. Vuosien varrella koostumus on toki vaihdellut rajustikin. Kun visoja on kolmesta viiteen joka viikko, on vaikeusasteessa huomioitava asiakaskunta.

Lähibaareissa visailijat koostuvat yleensä kanta-asiak- 

37

kaista, kun taas vaikkapa Vihiluodon torpalle tullaan varta vasten visailemaan.”

JSa: ”Olen itse kaikkiruokainen visailujen suhteen; kunhan on vaihtelevasti kaikkea. Tärkeintä on, että visa on asiallinen: kysymykset ovat selkeitä ja yksiselitteisiä.

Käytännössä siis niin, että on vain yksi vastaus.”

AH: ”Ai, mikäkö on hyvä kysymys? Riippuu täysin visasta: jossakin voi olla jopa Ruotsin pääkaupunki hyvä.

Mahtuuko se spektriin; muodostuuko siitä kokonaisuus?

Visailijana inhoan liian usein kysyttyä, samoin vuosikysymykset ilman toleranssia [virhemarginaalia – toim. huom.] ovat huonoja. ”Pubivisojen pitäjänä arvostan hyvä visaa, koska siitä saa arvokasta palautetta vastauksia tarkasteltaessa.

Kysymyksen tekijänä ajattelen spiraalimaisesti: mitä lähemmäs Suomea päästään, sitä hankalampi kysymys voi olla.”

JSi: ”Visailun ensimmäinen tekijä on, että se on sosiaalinen tapahtuma. Sitten siinä tulee keskinäinen mittelö ja oivalluksen ilo. Ihmisillä on aina tarve kokoontua.

Visailu on yksi hyvä syy.”

JSa: ”Ilolla olen tervehtinyt, että visailuohjelmia on tullut takaisin televisioonkin. 2000-luvun alussa oli vielä visailuita, mutta muu viihde – kuten kokkiohjelmat – Team Larvannon vastauslomake Jussin visasta Vihiluodon Torpalta.

täyttivät tarjonnan. Nykyään sentään on taas oikeita visailuohjelmia.”

JSi: ”Mielestäni yleissivistyksen taso tippuu: aiemmin tiedon eteen piti nähdä enemmän vaivaa. Näkyyhän tämä television visaohjelmien kepeydessä. Pittääkö se formaatti aina tilata muualta? Ei kai sen luulisi olevan niin hankalaa tehdä oma visailuformaatti.”

Mikä tekee hyvää visoja ajatellen? Miten tietoa lopulta doupataan? (viisi pistettä) Kolmikko korostaa visailun sosiaalisuutta, sen luomaa yhteisöllisyyttä sekä korostaa oululaisen visailukulttuurin hyvää jamaa. Haastatteluissa sivutaan Oulun vitaalia ja omaperäistä kulttuuria, jossa jokaiselle viikonpäivälle löytyy ainakin yksi visailu eri visanpitäjiltä. Lisäksi Salonen ja Huovinen kiittelevät aktiivista ”paidattomien” eli yksilövisailijoiden pärjäämistä valtakunnallisella sekä Euroopan tasolla.

JSa: ”Tarjonnan myötä väki on laajentunut. Nuorempi sukupolvi, alle 40-vuotiaat, tietävät enemmän, osallistuvat paidattomiin kisoihin ja järjestelevät alueelle etänä järjestettyjä MM-kisoja ja yksilövisoja. Kynnys osallistua yksilövisailuun on kuitenkin korkeahko, joskin Oulusta on tullut paljon yksilötietäjiä. ”Pubivisoista käydään niissä, joissa tykätään visanpitäjän käsialasta. Visassa ei ole virheitä, ja se sopii omaa tietopohjaan. Jos puhutaan niin sanotuista isommista kisoista, kysymykset ovat aina yhden pisteen kysymyksiä: visantekijän johdattelu poistuu ja kysymykset soveltuvat näin ollen paidattomiin kisoihin. Paidattomien ja pubivisoihin luonne on erilainen.”

JSi: ”Erityyppisiä visoja on tarjolla: jokainen visanpitäjä tekee omannäköisensä visan.”

AH: ”Täällä ei harjoitella tarpeeksi kansainvälistä huippua ajatellen. Se vaatisi samanlaisen omistautumisen kuin kilpaurheilu. Olisi treenattava oikein. Itse treenaan vaihtelevasti; kysymysten kautta enemmän.

Käyn läpi vanhoja kysymyssettejä. Kun en tiedä miekkailusta tarpeeksi, parannan. Käsien mukaan saattaminen parantaa: saatan pyörittää kädessäni pakkaa, josta nostelen kysymyksiä. ”Oulun visailukulttuuri on Suomen mittakaavassa hyvinvoiva, mukava ja elävä: jokaiselle illalle löytyy vähintään kaksi visaa. Oulun tietokilipailuyhistys järjestää kansainvälistä ja valtakunnallista toimintaa.”

Yleensä illan kiperimmästä kysymyksestä ei vastaa visanvetäjä vaan kilpailevan joukkueen jäsen. Visailu pysynee jatkossakin elämää tärkeämpänä kysymyksenä oululaiselle kolmikolle, joka kuviensa alla vastaa elämänsä viimeiset kysymykset.  Kirjoittaja on Oulun tietokilipailuyhistyksen nykyinen hallituksen jäsen, aktiivinen visailija sekä visanpitäjä.

38

Kaltio 4/2019

Päätalon Kallen 100-vuotisjuhlat Teksti: SANNAMARI SALA

En ole eläissäni lukenut ensimmäistäkään Päätalon kirjaa. Mieheni on. Kaikki.

Jotkut niistä useamminkin.

V

iimeisten neljän vuoden aikana mieheni on osallistunut lähes jokaiselle Päätalo-instituutin kirjoittajakurssille sekä joka kesä Päätaloviikoille. Päätalo-fanit ovat ihan oma lajinsa.

Tänä vuonna päätin lähteä mukaan aistimaan tunnelmaa. Olihan sentään kyseessä Kallen 100-vuotisjuhlat.

Möllärimestari Päätaloviikolla oli ohjelmaa maanantaista sunnuntaihin, markkinoista teatteriin ja erilaisiin Päätalo-aiheisiin kirjallisuusseminaareihin. Muutaman vuoden tauon jälkeen jaettiin myös omakustannekilpailu Möllärimestarin palkinnot.

Möllärimestari-kilpailua on järjestetty vuodesta 1996 lähtien. Kilpailu on avoin kaikille, vaikka paikalliset tuntuvatkin olevan sitä mieltä, että voittajan pitäisi olla vähintäänkin Koilismaalta, koska varsinainen Möllarimestari eli Päätalon Kallekin oli Taivalkoskelta.

Tänä vuonna Möllärimestarin voitti lohjalainen Marja Klefström omakustanteellaan Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918. Teos on kuvaus viipurilaisen perheen arjesta Suomen sisällissodan levottomuuksissa. Se perustuu tositapahtumiin, kirjoittajan äidin tarinoihin sekä Viipu-

Kaltio 4/2019

rissa ilmestyneen Työ-lehden julkaisuihin. Raati kehuu teoksen kieltä ja aiheen katsottiin olevan onnistunut.

Teos on raadin mielestä upeaa kertomakirjallisuutta.

Myös pohjoispohjanmaalaiset menestyivät kilpailussa.

Asiatekstien ja dokumenttiteosten sarjassa parhaana palkittiin raahelaisen Aki Pulkkasen teos Pohjolan joulu, perinteitä kekristä nuuttiin. Lasten- ja nuortenkirjojen sarjassa parhaaksi valittiin kuusamolaisen Anu Turusen mainio lastenkirja Sammelin matka murheellisten metsään. Kertomus-, novelli- ja pakinakokoelmien sarjassa parhaimmaksi arvioitiin haukiputaalaisen Taisto Tammelan novellikokoelma Suon neljä vuodenaikaa ja muita kertomuksia.

Päätaloseura ja Päätalo-instituutti Kalle Päätalo merkitsee Taivalkoskelle ja taivalkoskelaisille valtavasti. Se näkyy Taivalkoskella rakennusten, ravintoloiden, kauppojen, matkailuyritysten ja teiden nimistössä. Kesäisin se näkyy tapahtumana, jonne Päätalo-fanit saapuvat ympäri Suomen ja tuovat kunnan elinkeinoille hyvää eli rahaa.

Mikään ei ole hienompaa kuin se, että kulttuuri tuo tuloja pieneen kuntaan. Tosin se varmaan myös viekin, 

39

mutta eurot kulttuuriin poikivat hyvinvointia kansalle.

Päätaloviikkoa on järjestetty 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Sitä ennen tapahtuma kulki nimellä ”Joki-Jussin päivät” vuodesta 1974. Päätaloviikon järjestävät Päätaloseura, Päätalo-instituutti ja Taivalkosken kunta yhteistyössä muiden paikallisten yhteisöjen ja yritysten kanssa.

Taivalkoskella vietettiin myös toisia pyöreitä. Kalle Päätalo -seura täytti 40 vuotta. Seura on toiminut aktiivisesti Kalle Päätalon hengessä ja hänen elämäntyötään kunnioittaen koko olemassaolonsa ajan. Seura esimerkiksi valitsee (lähes) vuosittain Päätalo-Naatikan.

Naatikan arvonimen saa henkilö, joka on tehnyt Kalle Päätalon elämäntyöhön liittyvää kulttuurityötä, arvostaa ja kunnioittaa Päätalon elämäntyötä sekä kunnioittaa ja vaalii metsätyön ja rakentamisen historiaa.

Täytyy myös olla pitkäaikainen päätalolainen, vaatimaton, nöyrä ja työssään paljon sydäntä käyttävä. Tekee pyyteetöntä työtä, ei toimi itsensä vaan asiansa puolesta.

Ja kaikista tärkein: on sisäistänyt suurella rakkaudella ja sydämellä Kalle Päätalon merkityksen koko Suomen kansalle.

Seura julkaisee myös Päätalosanomia, joka on tuhti tietopaketti päätalolaisuudesta.

Kalle Päätalo -seuran ansiosta Taivalkoskella on myös kulttuuriin ja kirjallisuuteen keskittynyt Päätalo-instituutti, jota ylläpitää Kallioniemi-Säätiö. Instituutissa järjestetään ympäri vuoden tasokasta kirjoittajakoulutusta sekä sanataiteen opetusta. Päätalo-instituutti järjestää myös Napero-Finlandia-sadunkirjoituskilpailun sekä Möllärimestari-omakustannekilpailun. Se ylläpitää Professori Kalle Päätalon arkistoa, satuarkistoa sekä Kalle Päätalon näköistyöhuonetta ja hänen elämästään kertovaa näyttelyä.

Kirjoittajakurssilla Päätalo-insituutissa Teksti: EERO LEHTONEN

T

40

tain kirjoittajakursseja. Kursseille osallistuu sekä aloittelevia että jo kokeneita kirjoittajia. Tänä kesänä Taivalkoskella

vietettiin Kalle Päätalon 100-vuotisjuhlaviikkoa. Viikolla oli moni-

puolista kulttuuritarjontaa ja myös kolmepäiväinen kirjoittajakurssi.

Kurssin vetäjänä proosapuolella toimi kirjailija Taija Tuominen.

Tuominen on vetänyt useita kirjoittajakursseja Päätalo-instituutissa.

Runopuolella vetäjänä toimi runoilija ja kirjailija Riina Katajavuori.

Yksi kurssille osallistuneista kirjoittajista oli hailuotolainen Lii-

sa Louhela. Hän tuli kurssille nimenomaan Taija tuomisen ja Riina Katajavuoren vuoksi. ”Olen kuullut Tuomisen ohjauksesta paljon positiivisia kommentteja ja Katajavuori kiinnostaa sekä runoilijana että kirjailijana.”

Louhela on ammatiltaan vapaa kirjoittaja. Hän on pitänyt

blogia, toiminut toimittajana ja kirjoittanut retkeilyoppaan. Parhaillaan työn alla on musiikkiaiheinen tietokirja lapsille. Myös kaunokirjallisuus kirjoittamisen lajina kiinnostaa ja hän kirjoittaa runoja ja proosaa. ”Pidän ajatuksesta, että voin kirjoittajana hallita ja kokeilla eri tekstilajeja.”

Kurssilla tehdään monenlaisia harjoitustehtäviä. Käydään

läpi erilaisia tekstejä, kehitellään valmiista tekstistä uutta tekstiä esimerkiksi poimimalla tekstistä sanoja. Lisäksi tehdään runoharjoituksia. Kursseilla käydään myös läpi erilaisia mahdollisuuksia hakea apurahoja kirjoittamiseen tai kirjan julkaisuun ja perehdytään kirjan kustannusprosessiin.

Päätalon päätteeksi Tuliko minusta Päätalo-fani? Aionko lukea nyt koko Iijoki-sarjan? En kyllä ole elämässäni varsinaisesti fanittanut mitään tai ketään muuta kuin David Bowieta.

Mutta pidän kyllä tätä Päätalolaisuutta mielenkiintoisena ilmiönä. Todennäköisesti osallistun ensi kesänäkin.

Ja todennäköisesti myös luen ennen ensi kesää jonkun Kallen teoksista. Mieheni varmaankin ohjeistaa teoksen valinnassa. 

aivalkoskella sijaitseva Päätalo-instituutti järjestää vuosit-

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssilta Louhela koki saaneensa

paljon. ”Kiinnostavaa oli, kuinka paljon Taijalla oli mielenkiintoisia ehdotuksia osallistujien tekstien parantamiseksi.”

Kurssin yhtenä työskentelytapana on lähettää tekstit etukäteen

kaikille osallistujille sekä kurssin vetäjille. Jokainen osallistuu tekstien arviointiin ja kehittämiseen. ”On arvokasta saada palautetta omasta tekstistään muilta kurssille osallistuvilta. Käteen jäi myös valtavasti lukuvinkkejä, kirjoittamisen teoriaa sekä kiinnostavia kohtaamisia.” 

Kaltio 4/2019

E E S T I K IR J AVA H E TA J A LT

Harry Egiptin kauniit naiset Kolumni VILLE HYTÖNEN

Tarttolaisen kuudennentoista ammattikoulun mainos alkaa koneiden äärellä työskentelevien neitojen versioinnilla Rolling Stonesin ”Honky Tonk Womenista”. Kiharahiuksinen nuori nainen revittelee jalkinevalmistuslinjan hengessä vironkielistä rockia. Taustalla aerobikkaajat voimistelevat tyylitellysti musiikin tahtiin.

E

esti Reklaamfilmin mainos kuuluu neuvostomainosten klassikoihin.

Mainosmaakari Harry Egiptin monipuoliseen markkinointiuraan lukeutuu suuri osa neuvostoliittolaisista televisiomainoksista ja ”Ametikool 16” on yksi tunnetuimmista. Egipt oli alansa suurimpia silloisessa yleisliittolaisessa suunnitelmataloudessa.

2000-luvulla hänen työstään julkaistiin DVD, joka sisältää 84 mainoselokuvaa. Ne ovatkin harvoja sosialistisilta ajoilta peräisin olevia mainostuotantoja, sillä suurin osa tuhoutui Neuvostoliiton hajotessa.

Egiptkin pelasti arvokkaita nauhojaan kaatopaikoilta.

On harmonikkaa, kefiiriä, Uzbekistanissa kuvattuja munakoisomainoksia, Zaporozets-autoja, suklaata; Anu Saagim pelaamassa tennistä, nakuja tyttöjä plankkaamassa savisen miehen kenkiä, kylpemässä kuohuviinissä, peiteltyinä kukkien terälehdillä; Michael Jacksonin ”Thrillerin” tahtiin tanssivia nuoria juomassa Värska-kivennäisvettä.

Ja sitten on vielä ”Kana hakkliha”, Neuvosto-Eestin kenties kuuluisin mainos, jossa lyserginen kuvamaailma yhdistää elävän kanan, jauhelihan jauhamisen ja karmean hokeman kanan jauhelihasta.

Neuvostoliiton tai ainakaan sen läntisten osien mainokset eivät 1980-luvulla valtavasti poikenneet suomalaisista. Kevyttä seksismiä, perinteisiä sukupuolirooleja, länsimaista musiikkia uusilla sovituksilla,

huonoja voiceovereita ja dubbauksia.

Suurin ero oli siinä, että neukkumainosten tuotteita oli varsin vaikea saada.

Kun kysyn Harry Egiptiltä mainosten nakutytöistä, nyt jo hieman

 Kaltio 4/2019

41

E E S T I K IR J AVA H E TA J A LT

harmaantunut gentlemanni puolustautuu. ”Kauniita ja puolialastomia naisia käyttivät muutkin ohjaajat”, hän vastaa. ”Ja koska Eesti Reklaamfilm ei ollut valtio-omisteinen, länsimaistyyppisiä mainoksia pystyttiin tekemään ja näyttämään Viron televisiossa.”

Entä ”Kana hakkliha”? Oliko sitä oikeasti myynnissä Neuvostoliitossa? ”Kanatehdas oli juuri modernisoinut tuotantokoneistonsa jauhelihan valmistamista varten”, Egipt vastaa. ”He halusivat, että teen mainoksen, jossa näytetään koko jauhelihan valmistusprosessi; kuinka kana laitetaan jauhimeen luineen ja sulkineen päivineen ja kuinka kone erottelee lihan kaikesta ylimääräisestä.”

Vaikuttaa vieläkin häiritsevämmältä. ”Koska en halunnut järkyttää lapsia tai eläinaktivisteja, sain neuvoteltua tehtaan kanssa niin, että mainos näyttää vain valmiin lihan tulemisen koneesta”, hän jatkaa. ”Kuuluisa virolainen säveltäjä Alo Mattiiseen teki ääniraidan mainokselle nähtyään editoidun materiaalin.”

Jotenkin mainoksesta tulee mieleen K-kaupan Väiskin yltäkylläiset lihatiskit. ”Kyllä, sain paljon länsimaisia vaikutteita, osin Suomen televisiosta”, Egipt sanoo.

Eikö länsimainen mainonta häirinnyt virkamiehiä tai poliisia? ”Minulla oli vapaat kädet, ei KGB:tä tarkkailemassa selkäni takana. Ainoa ihminen, jonka mielipiteellä oli mitään väliä, oli Eesti Reklaamfilmin Peedu Ojamaa.”

Neuvostoliiton lähes ainoa mainostoimisto Eesti Reklaamfilm toimi Tallinnassa ja huolimatta köyhästä maasta se oli paikka, jossa oli rahaa.

Sosialistisissa maissa tehtiin arviolta viitisentuhatta televisiomainosta, mutta suurin osa on valitettavasti tuhoutunut.

42

Miksi sitten mainostettiin, jos tuotteet eivät kilpailleet keskenään?

Yleensä mainoksilla oli tarkoitus vakuuttaa neuvostovirolainen oman järjestelmän ylivertaisuudesta.

Silloin tällöin mainoksilla saattoi olla jopa funktionaalinen tarkoitus, jos ylituotantoa oli yksittäisestä tuotteesta. Mutta yleensä kyse oli järjestelmän järjettömyydestä. Mainostettiin jopa asioita, joita ei ollut oikeasti edes olemassa.

Yleensä kyse oli järjestelmän järjettömyydestä.

Mainostettiin jopa asioita, joita ei ollut oikeasti edes olemassa.

Neuvostoliitossa niin yhteisomistuksellisten yritysten kuin valtion liiketoimintayksiköidenkin oli käytettävä yksi prosentti tuotantokuluista markkinointiin, vaikka komentotaloudessa ei ollut vaikeaa saada tuotteita kaupaksi. Kaikkea oli tarjolla niin vähän, että kaikki kelpasi, ja liiketiloissa myyjä oli kuningas, asiakas alamainen.

Harry Egiptin mainitsema mies, Peedu Ojamaa, sai 1960-luvun loppupuolella vakuutettua neuvostoviranomaiset siitä, että ”ainoa asia, joka esti Neuvosto-Viroa saavuttamasta täydellistä onnelaa, oli mainonnan puuttuminen.” Käytännössä Ojamaa joutui tuhlaamaan suuria mainosbudjetteja kuvaamalla isolla rahalla mainoksia ympäri valtavaa imperiumia.

Eesti reklaamfilm teki myös vientituotteiden, vaikkapa Lada-auton, mainontaa länsimaihin. ”Peedu Ojamaa oli sellainen kaveri, että hän sai vaikka nenetsit syömään talkkunajauhoja”, hänen työtoverinsa muistelee myöhemmin julkaistussa dokumentissa.

Kaltio 4/2019

Ojamaa oli erikoinen persoona.

Hän opiskeli 1950-luvulla rakennustekniikkaa, mutta siirtyi pian urheilutoimittajaksi. Tämän jälkeen hän työskenteli dokumenttiohjaajana Tallinnfilmissä, kunnes perusti Eesti Reklaamfilmin. Ojamaa tuotti Reklaamfilmin kautta myös televisioon laulukilpailuja ja muita tv-ohjelmia. Vuonna 1988 Eesti Reklaamfilm palkittiin pronssileijonalla Cannesin mainoselokuvafestivaaleilla kilpailua varten tehdyllä Priit Pärnin animoimalla tietoiskulla Sammuta valot.

Menestyminen täysin olemattomalla toimialalla nosti Ojamaan kierroksia vuosi vuodelta ja hän oli saamassa 1980-luvun alussa jopa F1-kilpailut Neuvosto-Tallinnaan, mutta Leonid Brezhnevin kuolema katkaisi projektin.

Tuon aikaisten formuloiden viiksekkäät ja peililaseilla varustetut kuljettajat marlboromainostakeissaan Neuvostoliitossa? Kuin todeksi tullut anakronismi. Aivan kuin Harry Egiptin erikoiset neuvostomainoksetkin. ”On sääli, että vaikka hänellä oli niin paljon ideoita, hän ei osannut enää toimia oikeassa markkinataloudessa”, Egipt mainitsee. ”Jos olisi, hänen yrityksensä olisi varmasti Euroopan markkinoiden suurimpia. Monet lahjakkuudet, jotka lähtivät Eesti Reklaamfilmistä, perustivat uusia mainosyrityksiä tullen rikkaiksi ja kuuluisiksi”, hän jatkaa.

Entäpä Egipt itse? Hän on töissä Tallinnan poliisissa tulkkina ja harrastaa – kuinka ollakaan – Egyptin historiaa. Osa hänen 1980-luvulla kuvaamistaan mainoksista pääsi mukaan Sacha Baron Cohenin Borat-elokuvaan.

Kana hakkliha! Kana hakkliha! 

Lokit (2014)

Last man fishing

Valokuvaaja Antti J. Leinosen näyttely Last Man Fishing – Perämeren kalastajat on esillä Iin KulttuuriKauppilassa vielä elokuun ajan. Se tutkii Perämeren hiipuvaa kalastajakulttuuria navigoiden valokuvataiteen ja dokumentarismin rajapinnoilla.

P

ohjanlahden, Itämeren pohjoisimman osan, pinta jäätyy joka talvi, joskus jopa kuudeksi kuukaudeksi. ”Last Man Fishing” on edelleen jatkuva dokumentaarinen projekti. Se kertoo niistä viimeisistä, jotka pyrkivät ansaitsemaan elantonsa Pohjanlahdesta kalastamalla.

Useimmat näistä miehistä tulevat kalastajasuvuista. Siltikin, vaikka kaikki esi-isät olisivat olleetkin kalastajia, nuori sukupolvi tuntee vetoa kaupunkiin. Vain harvat heistä jatkavat enää isiensä jalanjäljissä.

Muuttuva ympäristö, rajoitukset kalastamiselle ja työn kovuus raaoissa sääolosuhteissa tekee näiden ihmisten elintavasta haastavaa. Polttoaineina jatkamiselle toimivat työn vapaus ja intohimo: näillä he jatkavat niin pitkään, kun vain pysyvät pystyssä omilla jaloillaan.

Kuvat: ANTTI J. LEINONEN Teksti: ANTTI J. LEINONEN JA PJH

 Kaltio 4/2019

43

44

Kaltio 4/2019

 Kahvitauko (2017)  Jorma sitoo verkkoa (2017)  Kari (2019)

 Kaltio 4/2019

45

Tanssi (2017)

Saalis I (2016)

Iiläinen Antti J. Leinonen on työskennellyt vapaana valokuvaajana ja videokuvaajana vuodesta 2002 lähtien. Hänen töitään on julkaistu monissa kotimaisissa ja ulkomaisissa kanavissa – niin televisiossa ja sanomalehdissä kuin aikakauslehdissäkin. Toimeksiantojen ohella Leinonen työstää myös omia projektejaan.

Leinonen on yksi Taidekeskus KulttuuriKaup-

pilan kotitaiteilijoista, KulttuuriKauppilan Ii ry:n hallituksen jäsen ja Valto Pernu Photo Marathonin taiteellinen johtaja. Hän on lisäksi Suomen kuvajournalistit ry:n sekä Pohjoinen valokuvakeskus ry:n hallitusten jäsen.

Leinosen kotisivu: www.anttileinonen.com

Harmaahylkeen räpylä (2017)

46

Kaltio 4/2019

K U VATA IDE

Minna Kangasmaa, Prima Materia, luonnonsavi. Kuva Tuomo Kangasmaa.

Mietteitä Mäntän kuva­taide­ viikoilta

Kaltio 4/2019

Mäntän kuvataideviikot 2019: Ihmisen aika 16.6.–1.9.2019.

Kuraattori Marja Helander.

M

äntän kuvataideviikkojen tämän vuoden teemana on ”ihmisen aika”. Puhutaan ajanjaksosta, jolloin ihminen on vaikuttanut maapallolla. Näyttelyn teosten näkökulmat ovat monet, mutta merkittävimpinä esiin nousevat ympäristö, yhteisö ja ihmisen vastuu.

Ihmisen aika maapallolla näyttäytyy tässä ajassa ihmisen itsensä silmin katseltuna synkähköltä. Saamme lukea harva se päivä tiedotusvälineistä ikävän kuuloisia ympäristön tilaa koskevia viestejä.

Uudeksi geologiseksi aikakausimäärittelyksi ehdotettu antroposeeni kuvaa aikaa, jona ihminen on muokannut maapallon geologiaa. Ihmisen toiminnan merkkejä siis pystytään erottelemaan jo geologisen tason muutoksista. Ihmisen työkaluina näissä muutostöissä ovat muun muassa betoniset rakennelmat, ydinräjäytykset ja moottoritieverkostot. Ahkerasti tiedotusvälineitä seuraavat ja hekin, jotka eivät niitä seuraa, alkavat tuntea kasvavaa painetta. Ilmastoahdistus on termi, jolla tätä ihmisen kokemaa tunnetta tällä hetkellä kuvataan.

47

K U VATA IDE

Kuva: Timo Nieminen.

Mäntän kuvataideviikot haluaa puhua näistä asioista mutta lisäksi tarjota elämyksiä ja tunnekokemuksia – ehkä siten helpottaa ilmastoahdistusta ja antaa toivoakin. Mäntässä järjestettiin lauantaina 29.6. Ilmastoahdistusklubi, jossa käsiteltiin nimensä mukaisesti ilmastoahdistusta. Siellä keskustelijoiden näkökulmien joukosta nousi esiin toivo, mutta myös tragedian mahdollisuus.

Keskustelun pohjalta toivo näyttää hahmottuvan jonkinlaisena lamaannusta vastustavana voimana, joka sallii ihmisen toimimisen hyvien asioiden puolesta.

Mutta onko ongelmiemme ja ympäristön kannalta toivo sittenkään ainoa mahdollinen näkökulma asiaan?

Luin pitkän artikkelin, joka käsitteli Tšernobylissä vuonna 1986 tapahtunutta ydinkatastrofia. Aiheesta on muuten juuri tehty laadukas tv-sarja. Tšernobylin tragedia tuhosi pikavauhtia alueen kaupungin ja yhteisön.

Ihmiset joutuivat jättämään kotinsa. Ruoat jäivät pöydälle ja pyykit pesukoneeseen.

Siitä alkoi parantuminen. Kun ihminen ei enää ollut läsnä, alkoivat niin sanotut luonnolliset prosessit tehdä työtään. Kasvisto, eläimet, sienet ja mikrobit saivat elintilaa ja nähtiin, kuinka alueen yhteisö ei kuollutkaan – ainoastaan ihmiset jäivät sen ulkopuolelle.

Vaikka Tšernobylistä saa väännettyä ympäristön kannalta toiverikkaan tarinan, se on yhä tragedia ihmi-

48

sen kannalta. Tragedia tarkoittaa sitä, että elämäämme ei sisälly lainkaan näkökulmaa, jossa ihminen aina lopulta kykenee hoitamaan asiat kuntoon. Tragediassa taivas voi todella pudota niskaan ja kaikki on sitten ohi.

Onko meillä siis oikeasti toivoa ja onko toivon ikuisesti kapeneva polku paras tapa kehystää tämän päivän ympäristökeskustelu?

Mäntän näyttely käsittelee ihmisen aikaa, mutta haluaa silti antaa toiveikkaan kuvan tulevaisuudesta.

Kaikki toiveikkuus perustuu tietenkin ihmisen oikeanlaiseen toimintaan. Voisiko esimerkiksi saamelaisen elämäntavan perintö olla pelastamassa meitä – ei pelkästään ilmastoahdistukselta, mutta myös uhkaavalta katastrofilta? Toisaalta Tšernobylin esimerkin voi katsoa olevan jo todiste ihmisen perustavaa laatua olevasta kyvystä toimia sopusoinnussa luonnon kanssa, vaikkakin vasta pakon edessä.

Löydämme useimmiten nopeimmaksi ja tehokkaimmaksi katastrofien hoitokeinoksi eristämisen. Eristämisen vaihetta on tietysti edeltänyt ihmisen toimesta voimakas ympäristön haltuunotto, jota ajatellessa jo pelkästään asutusten ja taajamien kupeilla olevia viattomilta vaikuttavia hoitonurmikoita ja esteettisiä maisemointeja katselee kuin suruhunnun takaa.

Kaltio 4/2019

K U VATA IDE

Mänttä-Vilppulan maaperästä voi löytää lähes puhdasta savea. Kuva Tuomo Kangasmaa.

Hahmottakaamme hieman tragedian näkökulmaa ja yrittäkäämme sitä kautta ymmärtää, mitä ihmiselle tapahtuu omien syvien kunnianhimojensa kanssa ja mihin toivo sijoittuu tragediassa. Aristoteles ajatteli tragedian eli murhenäytelmän jalostavan ihmisen tunteita ja lisäävän ihmisen itsetuntemusta. Taide kykeni näin kirkastamaan ihmisen omaa käsitystä elämän todellisesta luonteesta, johon sisältyi hyvää, mutta myös inhimillistä kärsimystä.

Antiikin mytologiassa toivoa sopi etsiä savesta veistetyn Pandoran lahjaksi saamasta lippaasta, johon oli pakattu kaikki maailman vitsaukset mutta viimeiseksi myös toivo. Kielloista huolimatta Pandora raotti lahjalippaan kantta ja tuli vapauttaneeksi vitsaukset. Toivo kuitenkin jäi lippaaseen odottamaan myöhempää vapautumistaan. Kysymykseksi jää: oliko toivo todellinen vitsauksista vapauttava voima vai yksi, ehkä pahin, maailmaa piinaavista vitsauksista?

Kykenevätkö kuvataide ja kuvataiteen suuret tapahtumat käsittelemään rakentavasti ihmisen aiheuttaman ympäristöongelman kaltaisia asioita, kun tarjonta on kohdistettava mahdollisimman suurelle yleisölle? Tylsyyttä ei taiteessakaan enää tahdota sietää, vaikka juuri se useimmiten vie todellisten kokemusten äärelle.

Mäntän kuvataideviikkojen teokset käsittelevät ihmistä laajalla kirjolla. Näyttelyn voi huoletta kiertää

Kaltio 4/2019

tutustuen taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa vaivaamatta mieltään näyttelyn ekologisilla teemoilla. Näyttelyesite opastaa lukijaa, että ”kyseessä ei ole pelkkä ympäristönäyttely, eikä Pekiloon olla pystyttämässä tuomion temppeliä”. Toivo on siis olennainen osa Ihmisen aika -näyttelyn luentaa.

Näyttelyn ympäristöteeman päällä lepää avoimeksi jäävä kysymys yhteisöstä. Ihmislähtöisestä näkökulmasta on ehkä mahdoton irtautua kokonaan, mutta ympäristössä näkyvät realiteetit viittaavat siihen, että yhteinen käsityksemme yhteisöstä on konkreettisella tavalla muututtava kattamaan kaikkien olevaisten kirjo.

Eläin- ja kasvikunnan ohella meidän ihmisten ja omien aikaansaannostemme monimuotoisuus sekä valon ja äänen kaltaiset fysikaaliset ilmiöt, joita nyt käsittelemme lähinnä hyödykkeinä, tulisi huomioida osaksi yhteisöä.

Kaikelta kärsimykseltä emme pysty suojautumaan.

Mäntän tämän vuoden näyttelyn vahvuus ja ajankohtaisuus näkyy lopulta yrityksenä kääntää yhteistä identiteettiä tutkiva katse yhteisön jäsenestä yhteisöön itseensä. Yksilökeskeisessä kuvataidekentässä tämä ei ole kovin helppo käänne.  TUOMO KANGASMAA Lisätietoja www.mantankuvataideviikot.fi

49

K IR J AT

Maailmantuska virkoaa elämään Ritva Ylönen: Saima Harmaja. Sydänten runoilija 1913–1937.

SKS 2019.

J

oskus 1950-luvun puolivälis- tulleista kirjeistä koonnut myös Saima Harmaja, sydänten sä Puolangan kirjakaupassa kirjan Kirjeitä Saima Harmajalle. runoilija, virkoaa jälleen elämyyjänä ollut sisaremme SKS:n kirjallisuusarkistossa mään. Hänestä sukeutuu nuori toi kotiin Saima Harmajan on Saima Harmajan nimikkoihminen nuorten joukossa. Hän varhaisnuoruuden päiväkirjoja arkisto. Saiman äiti Laura Haron välistä yksikseen viihtyvä, sisältävän teoksen Elämän auemaja karsi äidillisellä otteella maailmantuskaa poteva, mutta tessa (WSOY 1945). Keskikouluaityttärensä tuotantoon kuten pian taas iloinen ”Prätinä”, teräkoina 1960-luvun alussa kirjaspäiväkirjoihin sisältyviä arkaväkielinen ja sukkela väittelijä, tolainana ja parikymppisenä luontoisia kohtia. Kokonaiskuva itsensä ylittäjä. Aavistus elämän lahjakirjana saadusta Harmajan runoilijasta jäi näiltä osin puutlyhyydestä ja tietoisuus omasta Kootuista runoista kaksoissisare- teelliseksi. Kaarina Helakisa erityislaadusta saa hänet joskus ni Ritva Ylönen löysi nuoruuden sai kirjaansa Saima Harmaja ottamaan ilon irti elämästä. kirjallisen sielunsisaren, jonka – legenda jo eläessään (1977) Toverit ymmärsivät hänen säkeet koskettivat myöhemminSaiman siskon Kirsti Topparin mielikuvituksensa rikkauden, kin surun hetkillä: hallussa olleita alkuperäisiä eikä nuori Saima menettänyt Vain suven ruusuihin tulisimpäiväkirjoja. helposti kasvojaan. Hän tahtoi piin se iski, Saiman rakkauselämää valai- olla rajoituksistaan huolimatta tuoksuen tuskassakin pois seva aineisto on hiljalleen tullut nainen, rakkauden ja tavoittelekuolivat nuo hymyhuulin. julkisuuteen. Ritva Ylönen sai misen arvoinen, ylpeä runoilijan Jäi itu hento, imien tuhkasta tutkittavakseen muun muassa kutsumuksestaan. Luonteensa voimaa: versova ruusu.

Jaakko Holman ja Saiman mukaisesti hän vajoaa taas Ritva Ylösen väitöskirjan aisalakihlaukseen johtaneen rak”synkkään yksinpuheluun”, heena oli Kalle Päätalon Iijokikaussuhteen vaiheita koskevan miettii ja analysoi menneitä. Ja sarjan lukijapalaute eli reseptio. aineiston. kirjoittaa runoja. Vakava ja hiSama näkökulma on vahvana Elämänkerturi joutui kysevuttava tuberkuloosi syö hänen myös hänen kirjoittamassaan lemään: Millainen kuva Saima voimiaan ja elämänuskoaan.

Kalle Päätalon elämäkerrassa.

Harmajasta ja hänen runoistaan Kuoleman varjo seuraa häntä Käyttökelpoiseksi se on osoitrakentuisi arkistojen, hänestä vääjäämättä jo varhain. tautunut myös uusimmassa jo julkaistun materiaalin, histo Saima Harmaja julkaisi Saima Harmajan elämää ja riallisen taustan, mahdollisten neljä runokokoelmaa: Huhtikuu runoutta kuvaavassa teoksessa. tutkielmien ja kirjallisuustie(1932), Sateen jälkeen (1935), Saiman elämänvaiheissa ja teen tuntemukseni pohjalta?

Hunnutettu (1936) ja Kaukainen hänen runoudessaan oli jotakin Uusi elämäkerta Saima Harmaa (1938 postuumina). Omalatausta, joka vetosi nuoriin majasta osoittaa kirjoittajan elämäkerrassaan hän kertoo sydämiin, varsinkin tyttöihin, onnistuneen kiinnostavalla seitsenvuotiaasta lähtien kirjotka murrosiän ja nuoruuden tavalla itselleen asettamassaan joittaneensa ilman pitempiä vaihtuvissa tunnekokemuksissa haasteessa. Luonnehdinta Saitaukoja niin runoa kuin proosaa. etsivät ja löysivät runoista verma Harmajasta sydänten runoiViisitoistavuotiaana hän liittyi taistukea. lijana on oikeaan osunut. Sen Nuoren Voiman liittoon, joka Runoilijan tekemästä vaivahvistavat menneet lukijapolsuopeasti arvioi hänen runojaan. kutuksesta kertoo Suomaisen vet, niin tytöt kuin pojatkin ja Sieltä häntä tuki ja ohjasi nuori Kirjallisuuden Seuran arkistosmennyttä nuoruutta kaipaavat Mika Waltari, josta tuli Saiman sa oleva lukupalautekysely. Aiikäihmiset! ystävä ja mentori. Vanhemmat neistosta Saima Harmaja -seu Ritva Ylösellä on taito pelkäsivät tyttönsä liiaksi kiinran puheenjohtaja Päivi Istala kirjoittaa Saimasta nykypoltyvän yksin asuvaan poikamietoimitti kirjan Saima Harmaja velle ja herättää mielenkiintoa heen. Siksi hänen täytyi salaa – runoilijoista runoilijain (WSOY kirjallisuuden ammattilaisten käydä Waltaria tapaamassa.

2007). Päivi Istala on runoilijalle lisäksi tavallisissa lukijoissa.

Lastenlehti Pääskynen oli

50

Kaltio 4/2019

ensimmäinen Saiman runojen julkaisija: sama lehti, jota Isa Asp avusti. Aspia Saima piti lapsuudessaan esikuvana ja haaveili kirjoittavansa joskus yhtä hyviä runoja kuin Isa. Isa piti myös päiväkirjaa pienestä pitäen (vrt. Toivo Hyyryläisen toimittamat Isa Aspin sadut ja lastenrunot (2009) ja päiväkirjat (2004)). Kirjailijoista syvimmin Saimaan vaikuttivat hänen omien sanojensa mukaan Aleksis Kivi ja Dante. Edith Södergran ja Uuno Kailas, hekin tuberkuloosiin menehtyneet runoilijat, olivat hänelle tärkeitä esikuvia.

Ritva Ylönen on Saima Harmajan elämäkerrassa paneutunut onnistuneesti runojen kontekstiin. Lukijalle ne tuovat runoista ja runoilijasta esille uusia merkityksiä Saiman kodin, vanhempien, sisarusten ja suvun elämään peilaten. Luontorunot puhkesivat kukkaan Heimossa, Harmajien kesäpaikassa Lohjanjärven rannalla. Koulu ja opiskelu. Ulkomaanmatkat, sairaala ja parantolat. Salattu rakkauselämä ja naiseksi kypsyminen, Pettymys ja ahdistus. Viimein kuolema, kun Kaukainen maa tulee todeksi.

Näissä elämän vaiheissa Saima Harmajan runo itää ja elää, usein äärirajoilla kirkastettuna.

Ritva Ylösen kieli on elävää ja lukijoille nautittavaa. Hän on kirjoittanut pieteetillä ja myötätunnolla sydämensä runoilijasta, joka on enemmän kuin ehkä silloin nuorena ymmärsimmekään. 

TOIVO HYYRYLÄINEN

K IR J AT

Päiväkirjamerkintöjä ja elämän pohdiskelua

Keisari Suomessa

Jörn Donner: Viimeinen taisto.

Suomi/Finland II. Suom. Kari Koski. Otava 2019.

K

ulttuurin monitoimimies Jörn Donner (s. 1933) aloitti kirjallisen uransa jo 18-vuotiaana. Tähän mennessä hän on julkaissut yli 60 teosta, ohjannut ja tuottanut runsaasti elokuvia, toiminut diplomaattina, kansanedustajana ja meppinä. Siinä välissä hän on ehtinyt myös veneillä ja kalastaa verkoilla. Donnerin uusin teos Viimeinen taisto jatkaa siitä, mihin edellinen Suomi Finland vuonna 2017 jäi.

Katkeransuolainen ja sarkastinen on Donnerin ote hänen peilatessaan nykymenoa. Mutta elämisen ja kuolemisen pohdinnalla hän lähtee liikkeelle.

Vanheneminen tuo väistämättä monenlaisia sairauksia, hankaloittaa liikkumista ja vaikeuttaa elämää: ”Tietääkseni ei ole hauskaa olla kuollut.” Eläminen kuitenkin edellyttää, että saa elää ihmisarvoista elämää perusturvan kaikilta osin ollessa kunnossa.

Donner toteaa käyvänsä silloin tällöin läpi synkkiä ja pessimistisiä kausia. Henkinen uteliaisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt.

Politiikkaa hän tarkkailee vähäeleisesti syrjästä. Politiikasta ei hänellä ole muutenkaan kovin korkeaa näkemystä: ”Yhä oletetaan, että poliitikoilla on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, mutta minä en tiennyt vastauksia enkä kysymyksiäkään, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Johtavien poliitikkojen kyky löytää vastauksia teki minuun pitkään vaikutuksen, kunnes tajusin, että kyky perustui siihen, ettei sanonut yhtään mitään.”

Donner muistelee arkkipiispa John Vikströmin kanssa tehtyä keskustelukirjekirjaa Elämme, siis kuolemme vuodelta 2002.

Kirjasta tuli myyntimenestys. Se vaikutti myös merkittävällä tavalla eturauhassyövän saamaan julkisuuteen. Molemmat olivat sairastuneet eturauhassyöpään ja selviytyneet siitä.

Helsingin Sanomien tasapäistävään kulttuuripolitiikkaan

Kuolinilmoitukset ovat ainoa paikka, mistä löytyy ystäviä.

Donner on erityisen työlääntynyt. Lehden kulttuurisivuja hän intoutuu moittimaan surkeuden ja keskinkertaisuuden hetteiköksi. Monet uutuuskirjat hän kokee pelkkänä roskana.

Kuolinilmoitukset ovat ainoa paikka, mistä löytyy ystäviä.

Mökillä olisi tekemistä, mutta voimat puuttuvat. Mäen nouseminen ottaa voimille, mutta verkot Donner saa silloin tällöin veteen. Kalaa tulee mukavasti ja kalakeiton keittäminen on terapiaa.

Lukijalle avautuvat päiväkirjamerkintöjen kautta vuodet 2017 ja 2018 yksityishenkilö Jörn Donnerin elämästä. Terveyden kanssa on kituuttamista, mutta elämänvoima on silti säilynyt, vaikka hämärtyneenä: ”Omat odotukseni tulevaisuudesta ovat yhtä vähäisiä kuin henkilökohtaiset tulevaisuudennäkymäni.”

Kantaaottava, vahva ja puhutteleva Donnerin Viimeinen taisto ehdottomasti on. 

RISTO KORMILAINEN

Esko Piippo (toim.): Keisari tulee!

Omakustanne 2019.

K

uluvana kesänä Kainuussa on muisteltu menneiden vuosisatojen merkkimiehiä. Lähes kaksi ja puolimetriseksi kasvanut Daniel Cajanus (k. 1749) ja Suomen ensimmäinen suuriruhtinas Aleksanteri I (1777–1825) ovat saaneet molemmat Paltaniemeltä pysyvät muistopaikat, Cajanus oman istumapaikan kuvakirkosta ja Aleksanteri keisarintallin sen viereen. Reijo Heikkinen on kirjoittanut Cajanuksen elämäkerran ja Esko Piippo toimittanut teoksen keisarin tekemästä Suomen-vierailusta elokuussa 1819.

Suomen hallitsijoiden matkoista on tehty näyttäviä kahvipöytäkirjoja. Esko Piipon toimitus ei kuulu niihin, mutta ensimmäisen kerran se kokoaa koko matkan yksiin kansiin.

Pääasiallisesti Piippo tukeutuu matkan järjestelijänä toimineen Sebastian Gripenbergin silminnäkijäkertomukseen sekä historioitsija Emil Nervanderin 1906 julkaisemaan kirjaan. Aineistoa on täydennetty lehdissä ja muissa vastaavissa lähteissä julkaistuilla kuvauksilla. Piippo on kerännyt myös kansan suussa kulkeneita pieniä lisätarinoita ja variaatioita.

Keisari lähti Pietarista ensin Arkangeliin ja kulki sieltä Petroskoin ja Aunuksen kautta Suomeen, ensiksi Valamoon.

Pohjois-Karjalassa kuljettu osuus on puuttunut aikaisemmista teoksista. Vierailu Kajaanissa ei ilmeisesti kuulunut keisarin alun alkaen suunniteltuun ohjelmaan, sillä Ouluun Aleksanteri saapui kaksi päivää odotettua myöhemmin.

Kaltio 4/2019

Mutka Kainuuseen tehtiin Kuopio–Oulu-maantien varrelta Nissilän kestikievarista. Vuolijoen Haapalankankaan sisäänlämpiävässä talossa Aleksanterille tarjottiin ruoka tallissa, ja tämä rakennus on myöhemmin päätynyt Paltaniemen kuvakirkon viereen. Aterialla keisari söi muun muassa puolukkasosetta, jonka hän oli saanut Tohmajärvellä.

Aleksanteri I kulki käytännössä koko Suomen rannikon.

Oulusta hän poikkesi Tornioon ja sieltä matka jatkui rannikon kaupunkien läpi Turkuun, Helsinkiin ja takaisin Pietariin.

Uskomuksen mukaan Aleksanteri I lavasti kuolemansa ja eli sen jälkeen kiertelevänä munkkina. Uskomuksen yhtenä todisteena on ollut vierailu Suomessa. Piippo ei tätä teoriaa mainitse, ja hänen kokoamansa tiedot eivät oikeastaan tue uskomusta – lukuunottamatta sitä, että Salmissa keisari ajoi maan virkaeliitin takaisin virkapaikoilleen. Hän tahtoi tavata suomalaisia ilman kuvernöörien läsnäoloa. Monin paikoin itsevaltiaassa nähtiin kansanmiehen piirteitä, koska hän ei vaatinut parasta.

Keisari tulee! on suositeltavaa luettavaa paikallishistoriasta kiinnostuneille. Kirja tarjoaa paljon mahdollisuuksia käydä samoilla jalansijoilla, joita Aleksanteri kulki 200 vuotta sitten. Esimerkiksi aamupäivällä 2.9.1819 keisari vieraili Oulun tuomiokirkossa. Sen kiviseinät ovat edelleen samat, vaikka ulkoasu on vierailun jälkeen muuttunut. 

REIJO VALTA 51

K IR J AT

Polkupyörällä on hauska matkata Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä.

Minerva kustannus 2019.

M

atti Rämö on tehnyt pitkiä pyöräretkiä vaativissa olosuhteissa eri puolilla maailmaa muun muasssa Saharassa, Himalajalla ja Vietnamissa. Näistä matkoista hän myös kirjoittanut erinomaisia matkakirjoja, joiden anti on ulottunut matkakokemusten lisäksi historiaan, kulttuuriin ja ihmisten elämänmuotoon. Ihmisten kohtaamiset ovat olleet keskeinen osa polkupyörämatkailua.

Nyt Rämö on vaihtanut maisemat kotimaan teihin, kyliin ja taajamiin. Polkupyörällä napapiirille on Rämön yhdeksäs matkakirja, ja siinä hän kertoo 1.–26.7.2018 polkupyörällä tehdystä matkasta reitillä Helsinki–Pudasjärvi–Ranua–Rovaniemi–Kajaani–Helsinki. Matkaa kertyi yhteensä 2 420 kilometriä, ja osan matkasta Rämö polki puolisonsa kanssa.

Kaikki matkat alkavat valmisteluista, mutta nyt Rämö ei ole niin perusteellinen kuin aikaisemmin. Vasta viikkoa ennen hahmottuu reitti Rovaniemelle ja tavarat sujahtavat laukkuihin vasta edellisiltana. Kolmenkymmenen kilon kuorma kulkee etu- ja takasivulaukuissa vaivattomasti. Ja eikun matkaan!

Rämön teksti on juohevaa, kerronnallista ja kuvailevaa. Se ei ole sinänsä ihme, sillä hän on ammatiltaan Yleisradion teksti-TV:n toimittaja.

52

Helsingistä Rämö polkaisee ensin Orimattilaan sadan kilometrin alkutaipaleen. Lähitienoon tuntemus on perusteellista, mutta niin se on koko reitin ajan.

Rämö on paneutunut kylien ja paikkakuntien taustoihin huolella ja tuloksena on aimo annos perustietoutta historiasta ja nykypäivästä.

Rämö kertoo myös maisemista, teiden kunnosta ja ihmisten

Polkupyörän selästä luonnon näkee kokonaisvaltaisesti.

Hajut, värit ja äänet luovat moniulotteisen tunnelman. kohtaamisista. Hän valitsee paljon hiekkateitä, joilla kunto joutuu kovalle koetukselle.

Erittäin kokeneena pyöräilijänä Rämö on varautunut kaikkeen, mutta yllätyksiäkin sattuu.

Paluumatkalla keskiön vika keskeyttää hetkeksi matkanteon, mutta Kuopiosta löytyy taitava pyörämekaanikko, eikä Rämön tarvitse tehdä loppumatkaa bussilla.

Polkupyörän selästä luonnon näkee kokonaisvaltaisesti. Hajut, värit ja äänet luovat moniulotteisen tunnelman. Pikkuteitä ajellessa vauhti on maltillista, joten aikaa jää ympäristön tarkkailuun. Rämö ajelee keskimäärin sadan kilometrin päivävauh-

tia, joten jalkautumiselle jää myös aikaa. Näin Rovaniemen Auttikönkäällä ja Posion Korouomalla, missä Rämö yhdessä Eeva-puolison kanssa vaeltaa tarunhohtoisissa maisemissa muistellen myös legendaarista tarinankertoja Nätti-Jussia.

Yöpymiset tapahtuvat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta teltassa. Paikat Rämö valitsee huolella, vaikka usein on jo ehtinyt yö tulla. Varsinkin Lapissa valoa riittää läpi heinäkuisen yön.

Koti kutsuu, ja viimeinen polkaisu on 205 kilometrin mittainen Hartolan Kuivajärveltä Helsinkiin. Rämö kuvailee tunnelmiaan näin: ”Olen ajanut samoilla silmillä 19 tuntia.

Viimeinen kilometri sujuu silti siivillä, eikä väsymys tunnu jaloissa. Ilontunne kulkee päästä varpaisiin.”

Elämä on matka. Joka päivä.

Polkupyörä on ekologinen, ja sillä retkeily tai työmatkan tekeminen on ilmastoteko.

Rämön matkakirja kannustaa samalla kertaa sekä liikkumaan että pyöräilemään ja kokemaan ympäristö lähelle tai kauas uudella tavalla. Jäntevä kuvaus jättää hyvän maun sisimpään pitkäksi aikaa. 

RISTO KORMILAINEN

Kaltio 4/2019

K

irja alkaa Nobel-palkitun Milton Friedmanin ivallisella tokaisulla. Oikeistolainen talousviisas vieraili rakennustyömaalla aasialaisessa maassa 1960-luvulla. Työmaa kihisi lapiomiehiä kuin muurahaisia. ”Miksei käytetä koneita”, Friedman ihmetteli. ”Siksi että haluamme työllistää mahdollisimman monta ihmistä”, hallituksen virkamies vastasi. Tähän Friedman: ”No, miksi ette sitten anna heille lusikoita lapioiden sijaan?”

Jos tehokapitalismin peukuttaja Friedman näkisi näkisi 3D-tulostimen, joka rakentaa talon 24 tunnissa, heittäisikö herjaa? Martin Ford ainakin todistelee, että koko kapitalismin toimintamekanismi on rikkoutumassa. Esimerkiksi Etelä-Kalifornian yliopistossa värkätään isoa 3D-tulostinta, joka vehje tekee maailman 110 miljoonaa rakentajaa tarpeettomiksi.

Friedmanin vinoilu lusikoista osoittaa Fordin mielestä, että taloustieteilijät ovat ihan ulalla siitä, missä mennään. He eivät tajua, että digitalisaatio ja robotisaatio johtavat auttamatta massiiviseen työpaikkojen katoon. Ennen teollisuusmaissa tekniikan voittokulku loi vaurautta ja menetetyt työpaikat korvattiin uusilla. Tämä onnela on ohi, Kalifornian Silicon Valleyssa menestyneenä IT-kapitalistina toiminut Ford näkee.

Ford lyö tiskiin Mooren lain.

Sen mukaan tietokoneiden laskentaäly kaksinkertaistuu 18–24 kuukaudessa. Tätä taloustiede ei noteeraa, hän kirjoittaa.

K IR J AT

Ne jyrää meitin

Leinon runoilla höystetty dekkari

Martin Ford: Robottien kukoistus – teknologia ja massatyöttömyyden uhka.

Suom. Kirsi Laitila. Sammakko 2018.

Pyhänä uskonkappaleena palvotaan Bowleyn lakia, jonka mukaan kansantulosta työvoimaan ja pääomaan menevät osuudet pysyvät vakaina pitkällä aikavälillä. Hyvinvointivaltion isä J. M. Keynes vannoi lain olevan yksi parhaiten perusteltu tosiasia taloustieteessä.

Ford osoittaa Bowleyn lain alkaneen yskiä vuoden 1973 öljykriisin loiskeessa. Siitä saakka

On vain ajan kysymys, milloin älyvempaimista tulee homosapiensia fiksumpia. työpaikkojen määrä on vähentynyt, voitot valuneet pääoman laariin. Siksi taloudellinen epätasa-arvo huitelee vuoden 1929 suuren romahduksen lukemissa.

On vain ajan kysymys, milloin älyvempaimista tulee homosapiensia fiksumpia, Ford pelottelee. Jo vuonna 1997 tietokone peittosi shakin maailmanmestari Garri Kasparovin.

Nythän Alpha Go Zero on oppinut itseään vastaan pelaamalla strategioita, joita ihmisjärki ei go-pelin tuhansien vuosien historiassa ole aavistanutkaan.

Se ei tarvitse meitä asiantuntijakseen vaan on jo tänään ”yli-inhimillinen”.

Ford nostaa esiin fyysikko Stephen Hawkingin ja kumppanien The Independent -lehdessä vuonna 2014 julkaiseman artikkelin, jossa oppineet mustamaalailevat hetkeä, kun ”ihmisen aika on ohi”. He puhuvat singulariteetista, siirtymästä heikos-

Jari Salonen: Ontuva mies.

Otava 2019.

ta tekoälystä vahvaan. Ja entä jos ihmisaivoihin onnistutaan kytkemään älykkyyttä lisääviä implantteja? Eräät tekoälyyn kriittisesti suhtautuvat tutkijat varoittelevat, että moinen yli-inhimillinen äly olisi täysin vieras eettisille käsityksellemme. He kauhistelevat ”harmaan mönjän uhkaa”, jossa molekyyleistä kyhätyt ”hirviöt” monistavat muunnelmia itsestään.

Tässä katsannossa fenomenologi-filosofien viisastelu siitä, ettei koneita pidä antropomorfisoida eli käsittää persoonallisuuden omaaviksi, haiskahtaa joutavan jaarittelulta. Kun näin pitkällä seikkaillaan, jokainen teekkari tai muu idiootti hoksaa, että voi syntyä superäly, jolle emergenttinä ominaisuutena siunaantuu Turingin testin läpäisevä tietoisuus.

Mutta ennen kuin tämä dystopia kukoistaa, koettaa aika, jolloin tekoäly korvaa monet korkeankin koulutuksen vaativat ammatit. Sitä enen robotit ovat potkaisset duunarit ulos tehtaista, Ford ennakoi. Entä kuka kahmii koneiden tahkoamat voitot? Entä kuluttaa niiden tekemät tavarat? Jopa jotkut kiihkokapitalismin profeetat kuten Friedrich August von Hayek tollottavat äimän käkenä kysymyksen edessä.

Ford vielä muistuttaa, ettei huomisen suuri ongelma ole yksin tekoälyn ja robotisaation suhde talouteen. Ilmastonmuutos ja poliittinen populismi eivät lupaa hyvää. Tämä kohtalon yhteys voi raunioittaa yhteiskuntarakenteet. 

J

ari Salonen (s. 1954) on nopeassa tahdissa lunastanut paikkansa rikoskomisario Jukka Zettermanista kertovilla dekkareilla lajin terävimpään kärkeen maassamme. Hän aloitti sarjan vuonna 2016 julkaistulla Kuokkavieraat-teoksella.

Nyt sarja on edennyt neljänteen itsenäiseen osaan Ontuva mies, jossa Zetterman on passitettu työkyvyttömyyseläkkeelle mut-

Salosen teksti on elämänmakuista, todellista ja konstailematonta. ta ei malta pysyä erossa rikosten selvittelystä.

Nuorisorikollisjoukkio vaanii yksinäisiä autoilijoita pääkaupunkiseudulla pysäyttäen ja pahoinpidellen heitä syrjäisissä paikoissa. Teoille tulee loppu, kun erään kerran kohde ottaa porukalta luulot pois.

Ehdonalaisen tuomion saanut kolmikko löytyy pian helsinkiläisestä asunnosta surmattuna.

Zettermanin poliisikollega sekä rakastettu Oili Jaakola löydetään puistosta tajuttomana. Tapausta tutkitaan ensin onnettomuutena mutta pian murhayrityksenä. Zetterman ei menetä kuitenkaan toivoaan Oilin suhteen vaan vierailee tajuttomana makaavan läheisensä vierellä usein ja kertoo arkiset uutiset valaen näin rohkeutta, vaikka ei saakaan häneen yhteyttä.

Salosen kerronta on kerroksista. Yksi taso koostuu surma-

JUHANI RANTALA

tun kolmikon tutkintalinjoista.

Toinen taso punoutuu uudesta murhataupauksesta, jossa kohteena näyttäisi olevan satunnaisesti tielle osunut nainen.

Kolmas taso liittyy Jaakolaan, sillä häneen kohdistuu eriskummallisia kontakteja, joihin ei löydy mitään järkevää selitystä.

Zetterman on puun ja kuoren välissä, sillä hän haluaa tutkia tapauksia. Koska hän ei ole enää virassa oleva komisario, mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset. Hänellä on kuitenkin hyviä suhteita entisiin kollegoihin sekä mediaan. Kolmikantayhteistyö toimii erinomaisen hyvin.

Mainio sivujuonne teoksessa on Zettermannin pestautuminen aikansa kuluksi kukkakaupan lähetiksi. Se avaa myös uudella tavalla yhteyksiä jutun selvittämiseen.

Salosen teksti on elämänmakuista, todellista ja konstailematonta. Hänellä on erinomainen kielen ja rakenteen taju. Lisämausteena toimivat iskelmätekstit ja runot – muiden muassa Eino Leinoa. Ne ryydittävät sopivasti tekstiä ja tekevät Zettermanin persoonasta eloisan mutta ei hienostelevaa. Tällaisten lisämausteiden käytössä on oltava äärimmäisen tarkka ja sen taidon Salonen osaa.

Salosen Ontuva mies pitää otteessaan loppuun saakka.

Loppuratkaisussa on ainakin yksi vahvasti kokeneenkin lukijan yllättävä koukku. Langat kietoutuvat merkillisellä tavalla näistä kolmesta tasosta sittenkin yhteen. Eikä mitenkään teennäisesti. 

RISTO KORMILAINEN

Kaltio 4/2019

53

K IR J AT

Peräpohjolasta Skooneen Arto Tuomi: Vapauden kaiho.

Omakustanne 2019.

A

rto Tuomen romaani alkaa Lapin sodan jälkeisessä Peräpohjolassa.

Enimmät tuhot on korjattu, mutta miinoja saa yhä varoa.

Asutaan Muurolassa, eletään hyvin työläistä elämää. Kuvasipa näitä aiheita kuka hyvänsä, eteläsuomalaiselle tunnelma näyttäytyy karuna, niin kuin koko instrumentti olisi viritetty maskuliinisempaan suuntaa.

Naiset ovat miehekkäitä, ja miehet vasta ovatkin.

Elämää luonnehtivat kausityöt. Maatalous ei elätä yksinään ja tarjolla olevat työt ovat aina sesonkiin sidottuja ja siten tilapäisiä, joskin kyllä vuoden kierrossa yleensä toistuvia. Tarjoutuu prekaari maailmankuva – jo ennen kuin prekariaatin käsitettä vielä oli omaksuttukaan. Vastaantuleva tarjous kannattaa hyväksyä, mikäpä ettei? Uusi tarjouskin voi tulla, mutta vasta aikojen kuluttua.

Kirjassa kuvataan monta hauskaa hetkeä; eteläsuomalaisten tieto Lapista on yleensä hyvin klišeenomaista, porot ja taikojen teko vilahtavat keskusteluissa tuon tuostakin. Toisaalta Uudellamaalla pohjoisesta taustasta on myös etua: Lapin pojan eksotiikkalisä saa tytöt kiinnostumaan.

Tietysti ennakkoluulot ja epätäsmällisyydet menevät toisinkin päin. Moni peräpohjalainen tuntuu pitävän koko Uuttamaata, ellei Etelä-Suomeakin, yhtenä Helsinkinä, Stadina, jota tosin

54

eivät oikein osaa ääntää. Ehkäpä tässä kohtaa on romaanin vakavin puute. Keski-uusmaalaisista, Tuusulan ja Järvenpään väestä, on tehty kielellisesti aivan liian helsinkiläisiä.

Järvenpään vaiheista kirjoittaja saa paljon irti, mainio on myös nuorekas ihastuneisuuden kuvaus: ”Iltajunassa he istuivat väsyneinä, mutta toisissaan kiinni kuin iilimadot. Ei voinut

muodostuvat myös Sodankylä, Tornio ja Haaparanta, sitten onkin jo edessä lähtö syvemmälle Ruotsiin, aina Malmöön asti.

Kirjassa kuvataan sananmukaisesti pystymetsästä saapuneita suomalaisia. Heihin nähden keskikoulun käynyt päähenkilö on paljon helpommassa asemassa, osaa jo valmiiksi ruotsia auttavasti ja on jo Suomessa asustellut kaupunkimaisessakin

Muutto Ruotsiin oli lukuisille suomalaisille iso mullistus, mutta ei vain siksi, että muutettiin eri maahan, vaan sen päälle tuli vielä siirtyminen maalta kaupunkiin. irrottaa toisen kättä hetkeksikään. Sitä pelkäsi, että tuo rakas olento lentää jonnekin kosmoksen syövereihin kuin lapselta karannut vappupallo toukokuun siniselle taivaalle.”

Musiikki, yhtyeessä soittaminen, on romaanin nuorukaisille rakas ja tärkeä harrastus, osaksi elinkeinokin. Tuomi osoittaa kuin rivien välistä, kuinka anglosaksista nuorisokulttuurimme oli jo tuolloin, 1960-luvun lopulla. Samalla tulee esiin oivaltavia huomioita musiikista yleensä, vaikkapa virrestä ”Soi kunniaksi Luojan”: ”Sävel on kyllä hieno. Se onki Sipeliusta. Virsi on aivan erilaine ko muut. Kuuntelepa tarkemmin seuraavala kerrala.

Tahti on aika nopea virreksi, ja sävelesä on semmoista kepeyttä, että saa ettiä virsistä. Oikeastaan se on laulelma.”

Keskeisiksi paikkakunniksi

ympäristössä. Muutto Ruotsiin oli lukuisille suomalaisille iso mullistus, mutta ei vain siksi, että muutettiin eri maahan, vaan sen päälle tuli vielä siirtyminen maalta kaupunkiin, tässä Muurolasta Malmöön. Harva teki päinvastoin, muutti vaikka Tampereelta Uplannin Östervålaan.

Jos ollaan Malmössä, ollaan jo melkein Tanskassa, mikä on vielä eksoottisempaa. Väkiviinaa ja pornolehtiä on helppo saada. Peräpohjolassa on ehkä unelmoitu omasta autosta.

Skoonesta sen saa, jopa käytetyn Volvon, kun oikein huonon ostaa.

Siirtolaiset eivät tule kaikki samalla kertaa. Saapujalle on suuri apu Ruotsissa jo valmiiksi olevista, sinne kotoutuneista suomalaisista. He ovat hyviä opastajia – mutta voivat olla

Kaltio 4/2019

petkuttajiakin. Kuinka suomea ollenkaan osaamaton skoonelainen kykenisi huijaamaan Peräpohjolasta juuri saapunutta aivan kielitaidotonta tulijaa?

Ruotsiin asettuneelta, molemmat kielet sujuvasti osaavalta suomalaiselta se sujuu, hän hyödyntää taitoaan tekeytyä vastasaapuneiden maanmiestensä ystäväksi. Tämän seurauksista Tuomi piirtää surullisenvauhdikkaan kuvan.

Historian erikoisuuksiin kuuluu ruotsinsuomalaisten suhteellisen vähäinen poliittinen toiminta. Aikoinaan Kanadassa suomalaissiirtolaiset olivat oikein tunnettuja aktiivisuudestaan työväenjärjestöissä.

Tuomen kirjassa tätä puolta edustavat hyvinkin militantit kreikkalaiset. Proletaarisen internationalismin riemuvoittoja kuvataan, kun työläiset oivaltavat, että Ericssonin tehdas valmistaa puolueettoman Ruotsin säännösten vastaisesti kenttäradioita Vietnamissa sotivalle Yhdysvaltain armeijalle. Kuvataan sabotaaši- ja julkisuuskampanjaa, jossa on mukana niin kreikkalaisia kuin yhdysvaltalainen karkuri ja suomalainenkin. Se on kirjan kiinnostavimpia kohtia.

Lopuksi palataan Muurolaan.

Se on jo sielläkin päin vahvan poliittisen havahtumisen aikaa, alkaa 1970-luku. Toivottavasti saamme Tuomelta tästä aiheesta oman kirjansa. 

HANNU NIKLANDER

K IR J AT

Jos maailma loppuisi Maarit Verronen: Hiljaiset joet.

Aviador 2018.

I

lmaston lämpeneminen on kuitenkin huomaa, että moni totta. Se on ensimmäinen asia on muuttunut ja luonnonajatukseni aloitellessani katastrofit ovat runnelleet kalajokelaislähtöisen Maarit Maata pahoin. Kertoja kuvailee Verrosen (1965) teosta Hiljaiset lakonisesti sotia, rajakiistoja, joet. Vaikka Verrosen teoksessa ihmisen keksimien valtioiden ja maailmanlopun tuoja on mysniiden puolustamisen aiheuttatinen kosminen mullistus eikä maa inhimillistä tuskaa. ihmisen toiminta, kuulen tapah- Maailmanloppu on teemana tumien kauheuksissa kaikuja kulunut mutta toimiva. Teoksen ilmastonmuutoksen aiheuttatapahtumat ovat mahdollisia. mista luonnonmullistuksista.

Verrosen tähtitieteilijätausta Kun uhka tulee ulkoapäin, ei lukijan kuitenkaan tarvitse Maailman loppuminen kysyä, kuka sen teki. herättää kai ajatuksia Tapahtumakuvaus etenee elämän tarkoituksesta, tasaisesti kuin juna. Kertoja, ihmisyydestä, hyvästä keski-ikäinen Lia, selvittää ja pahasta. tekemisensä ja havaintonsa pikkutarkasti lukijalle. Matkalla turvaan hän pelastaa mukaansa näkyy tekstissä. Uskon mielelviisi lasta, jotka eivät selviytyisi läni kaiken, mitä hän kirjoittaa. ilman aikuista. Lasten nimet – ”Kosminen rypistys” saa minut River, Heather, Stella, Frost ja kyllä tirskahtamaan, mutta Neve – tuntuvat etäännyttäviltä. päätän pitää sitä uskottavana.

En osaa lukea niistä niihin Teksti tuntuu silti harmilkenties piilotettuja merkityksiä, lisen ohuelta. Toiminta on vaan ne jäävät vieraiksi, vaikka genrelle tyypillistä, mutta jään alun tapahtumat eivät sijoitukaipaamaan filosofista puolta. kaan Suomeen.

Maailman loppuminen herättää Tarinan alussa näytetään jälkai ajatuksia elämän tarkoitukkiä nykykulttuurista. Ajallemme sesta, ihmisyydestä, hyvästä ja tavanomaiset ja arkiset asiat – pahasta. Kenellä on oikeus selvikoulut, valintamyymälät ja raha tä ja miksi? Välillä, katastrofin – vilahtavat tekstissä ohimennen. edetessä, lista ihmisten ja tarJo ensimmäisten lukujen aikana vikkeiden kokemista vaurioista

tuntuu enemmän kirjailijantyön tuelta kuin lukijalle tarpeelliselta informaatiolta.

Kun Lia selittää lapsille, miksi ihmiset tuhoutuvassa maailmassa tappavat toisiaan, hän jää minulle kaukaiseksi. Olen aikuinen ihminen ja haluaisin päästä syvemmälle. En voi olla vertaamatta Liaa erään toisen maailmanlopun keski-ikäiseen protagonistiin, Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian Tobyyn.

Vertailu ei ollut tarkoitukseni.

Hiljaisia jokia ja Lian seikkailua seuratessani en kuitenkaan voinut olla ajattelematta, kuinka Lia tuntuu tuulessa liehuvalta silkkipaperinpalalta verrattuna moniulotteiseen, lihalliseen Tobyyn, joka on Lian tapaan päämäärätietoinen ja sinnikäs, mutta jonka henkilöhahmo onnistuu silti olemaan ihminen kaikkine tunteineen, virheineen ja ongelmineen.

Verrosen lause ei turhia koreile. Hän kuvaa tapahtumat sujuvasti ja kieli on rikasta, mutta ei pyri kauneuteen tai erikoisuuksiin. Kauneutta ja filosofiaa löydän sen sijaan pienistä hetkistä Lian ja lasten kanssakäymisessä. Lapsi näkee maailman eri tavalla. Kohtaukset, joissa lapsille annetaan

Kaltio 4/2019

suunvuoro, toimivat ja ovat liikuttavia. Lopulta ymmärrän: tämähän on insinöörikerrontaa.

Sitä vahvistavat mekaniikan ja henkilöhahmojen toimintojen tarkka kuvaus ja töksähtelevä dialogi. Esimerkiksi sana käymälä mainitaan hämmentävän monta kertaa. Viimeinen luku vaikuttaa keskeneräiseltä, vaikka se luonnollisesti sitoo lankoja yhteen.

Ehkä Verrosen teosta voikin lukea postapokalyptisena avaruusajan salapoliisitarinana.

Niin järkevästi Lia selviytyy henkeään uhkaavista tilanteista, niin kirkkaana hänen ajatuksenjuoksunsa säilyy vaaran uhatessa. Myös erottelu hyviksiin ja pahiksiin on selkeä alusta loppuun.

Maailmanlopun ajatteleminen on pelottavaa. Sitä ei tee mielellään. Hiljaiset joet tuo ajatuksen maailmanlopusta lähelle lukijaa, vaikka ei kaunokirjallisesti loistakaan kaikista kirkkaimpana. Elämän, kuoleman ja ihmisyyden pohdiskelu, joka kirjasta puuttuu, jää silti itämään lukijan mieleen. Se voidaan lukea teokselle ansioksi.

Hiljaiset joet virtaavat. 

REIJA KORKATTI

55

O H J E L MI S T O T KALENTERI Kaltion kalenteri-ilmoituksista peritään vuosittainen ilmoitusmaksu.

Tiedustelut toimitus@kaltio.fi. Kaltio ei vastaa muutoksista ja peruutuksista. Ajankohtaiset tiedot muutoksista ja lisäyksistä ilmoittajien verkkosivuilla.

HAILUOTO

www.hailuoto.fi

www.hailuoto.fi/tapahtumat 17.–18.8. Majakkaviikonloppu. Mm. su klo 12 biologi-tutkija Eino Merilän muotokuvan paljastus, puhe Asko Sorto.

17.8. Flaming Sideburns (20.00): Hailuodon Panimo, Luovontie 231 18.8. Muusat huoltoasemalla (13.00): SEO, Luovontie 224. Oulun Muusajuhlat.

12.–13.10. Siikamarkkinat Marjaniemi –31.8. Juha Penttinen: Hailuoto – Mythos (valokuvia) Ravintola Luoto, Marjaniementie 783 GALLERIA LUOTO Luovontie 231 –1.9. Joonas Vähäsöyrinki: Hetkiä Peräkamari: –1.9. Tiina Saine: Tuulessa HAILUODON KIRJASTO www.hailuoto.fi/nuoret-kulttuuri-jaliikunta/kirjasto Luovontie 61, LiveQ (19.00): 30/8, 27/9, 25/10. Elävää musiikkia.

LeffaQ (19.00): 4/9, 2/10. Elokuvia.

NÄYTTELYT: Elokuu: Maria Maanvalo ja Kati Juvani – Myyttiset (maalauksia ja nukkeja) Syyskuu: Kirjaston taidekokoelma Lokakuu: Jussi Valtakari – Tyypit (veistoksia) kirjastossa HAILUODON KIRKKO Luovontie 52 18.8. Muusat tasa-arvon alttarilla (17.00): Oulun Muusajuhlat 22.9. Hoijakka-lauluyhtye (17.00) 6.10. Mezzosopraano Marjukka Hautajärvi (18.00)

INARI 16.–17.8. Ijahis idja www.ijahisidja.fi SIIDA www.siida.fi Inarintie 46, 99870 Inari 0400 898 212 Avoinna 10–17 ti–su Saamelaismuseo (SM) ja Luontokeskus Siida (LS) PÄÄNÄYTTELY: Ylä-Lapin luontoa sekä saamelaiskulttuuria esittelevät näyttelyt sisäkkäin.

VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –31.12. Saamelaislapaset. Näyttelyn lapaset vaihdetaan kahden kuukauden välein.

–27.10. Arktisia unelmia. Pohjoista matkailua ja arkkitehtuuria 1930–1950-lukujen Suomessa.

–6.10. Kyllä me pärjätään. Tomi Guttormin valokuvia.

–19.4.2020 Tovláš já tááláš ärbityeji.

Entistä ja nykyistä inarinsaamelaista käsityötä.

10.10.–3.5.2020 Pohjolan arkea – Pohjoisen luonnon eläimet arkielämän pyörteissä. Sirpa Männyn pienoisveistoksia ja tarinoita.

TAPAHTUMAT: 17.8. Wimme Saari: Agálas johtin (14.00): konsertti ulkomuseon vanhassa tuvassa. Ijahis Idja -tapahtuman ohjelmaa.

9.10. Pohjolan arkea -näyttelyn avajaiset ja luontoilta

KAJAANI KAJAANIN KAUPUNGINTEATTERI OULUN LÄÄNIN ALUETEATTERI www.kajaaninteatteri.fi (08) 6155 2244 lipunmyynti.teatteri@kajaani.fi TEATTERITALO: Laila-musikaali (13.00): 26/9, 28/9, 5/10, 10/10, 12/10, 19/10, 26/10, 31/10 (19.00): 20/9 enn, 21/9 e-i, 27/9, 4/10, 12/10, 18/10, 19/10, 25/10 Vierailut: 11.10. Kivi ja padovalainen (19.00) SISSILINNA: Autuas elämän arpa (12.00): 23/10, 24/10 (14.00): 9/10 (19.00): 26/10 Merirosvo Morgan ja matruusi Hulkkonen (11.00): 14/9, 21/9, 5/10, 19/10. Kantaesitys Ristijärven Virtaalassa 7.9.

Fundamentalisti (13.00): 12/10 (19.00): 27/9 enn, 28/9 e-i, 18/10, 25/10 Vieraat (19.00): 31/10 KAJAANIN TAIDEMUSEO www.kajaani.fi/taidemuseo Linnankatu 14 044 7100 545

Avoinna su–ti, to 10–17, ke 12–20; sekä 17.8. 10–17. Vapaa pääsy.

–25.8. Heidi Kilpeläinen: Suuri tuntematon 15.9.–24.11. Materiaalirunoutta: Mauri Korhonen ja Kalle Turakka Purhonen.

KAINUUN MUSEO www.kainuunmuseo.fi 044 7100 494 Asemakatu 4 Avoinna ma–ti, to–pe, su 12–16; ke 12–19. Vapaa pääsy.

PERUSNÄYTTELY: Kainuun historiaa ja kulttuuria esihistoriasta 1900-luvun puoliväliin VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –15.9. Mobilismi – liikuttava harrastus. Yhdessä Kainuun Mobilistien kanssa.

29.9.–29.12. Muovi 19.9.–17.11. Aleksanteri I Kainuussa.

Galleriahuone.

GENERAATTORI www.g-voima.fi (08) 626061 Kauppakatu 36 Katso ohjelmisto toimijoiden verkkosivuilta: KAJAANIN HARRASTAJATEATTERI www.kajaaninharrastajateatteri.fi ROUTA COMPANY www.routacompany.fi VAARA-KOLLEKTIIVI www.vaarakollektiivi.fi

Kolme kertaa Kajaani

K

ajaanin kaupunginteatterin syksyyn ehtii ensimmäisenä lastennäytelmä Merirosvo Morgan ja matruusi Hulkkonen.

Loruesitys perustuu Aki Ollikaisen samannimiseen lastenkirjaan, jossa porsaat Fakta ja Fiktio ottavat karsinasta hatkat ja ”näyttelykukko Siitonen / ahmii lakritsaa / kunnes liitoksistaan melkein ratkeaa!”. Merirosvotyöryhmä Antti Hovilainen, Teija Töyry, Saara Karjalainen ja Riitta Raunio lähtevät matkalleen 7.9. Ristijärven Virtaalassa, mistä Töyry, Hovilainen sekä Sanna Peltolan nuket ja rekvisiitta rantautuvat Sissilinnan lavalle 14.9.

Isolla Teatteritalon lavalla kajahtaa siitä viikon kuluttua eli 21.9. ensi-iltaansa Heta Haanperän ohjaama ja Seppo Parkkisen käsikirjoittama musiikkinäytelmä Laila. Laila Kinnusen elämää ruotiva epookkiesitys antaa aisteillemme 1960-luvun, jonka on lavastanut Markku Hernetkoski, puvustanut Tiina Siltala, valosuunnitellut Mikko Kemppainen ja äänisuunnitellut Sinikka Isoniemi. Viisihenkisen bändin kapellimestarina heiluttaa puikkoa Sirpa Ojala ja koreografian on tehnyt Sonja Pakalén. Kajaanilaisittain tehdään toki yhteistyötä, nyt tanssiteatteri Routa Companyn ja tanssiurheiluseura Casamban kanssa.

56

Merirosvo Morgan ja matruusi Hulkkonen on myös alueteatterin kiertue­ ohjelmistossa. Kuvassa Teija Töyry ja Antti Hovilainen. Kuva Ia Samoil.

Syyskuun viimeisenä lauantaina ehditään Sissilinnassa hieman lähemmäs nykypäivää, kun Juha Jokelan Fundamentalistin ensi-illassa kohtaavat maallistunut julkkispappi ja lahkouskovainen perheenäiti. Helka-Maria Kinnunen ohjaa Janne Kinnusta ja Salla Loperia jännitteiseen draamaan. 

Kaltio 4/2019

A J A N K O H TA I S TA

Kuvia vanhoista taloista

A

Pallastunturin hotelli 1930-luvun lopulla. Kuva: Aho & Soldan © Arkkitehtuurimuseo.

Arktisia unelmia -näyttely Siidassa (Inarintie 46, Inari) 27.10. asti.

rktisia unelmia -näyttely esittelee pohjoista matkailua ja arkkitehtuuria 1930–1950-luvun Suomessa. Lapin hotellien ja majatalojen kautta valottuvat paitsi kotimaan matkailun kehitys, myös kansainväliset ja kansalliset vaikutteet kasvavan maan ilmeessä. Näyttely on Arkkitehtuurimuseon tuotantoa ja sen on kuratoinut Harri Hautajärvi.

Lappiin suunnitellut varhaiset matkailurakennukset muistuttavat ajasta, jolloin matkailun yllä oli hohdetta ja arktista romantiikkaa. Näyttelyssä esitellään sodassa tuhoutuneita 1930-luvun funkishelmiä: hotelli Pohjanhovi Rovaniemellä, Pallastunturin hotelli Muoniossa, saamelaiskylään rakennettu Kolttakönkään hotelli Petsamossa. Esillä on myös samanaikaisesti suunniteltuja hirsirakenteisia, romanttishenkisiä retkeily- ja matkailumajoja, kuten Inarin matkailumaja.

Jälleenrakennuskaudelta ovat säilyneet pienipiirteistä arkkitehtuuria edustavat Pallastunturin ja Kilpisjärven hotellit sekä Ounasvaaran maja. 

Mitä vaan voi käyttää

K

alle Turakka Purhosen ja Mauri Korhosen näyttelyssä teosten materiaalit yllättävät: taiteilijoiden työskentelyssä purukumista muovautuu hymypoikapatsas, pyyhekumeista ja maalausalustoista rakentuu alttaritaulu. Arkisista esineistä ja jopa roskista syntyvillä kollaaseilla ja veistoksilla taiteilijat tarkastelevat elämää ja lausuvat siitä havaintoja.

Välillä haetaan totuutta ja joskus pelkkä kielellä leikittely vie mennessään. 

Mauri Korhonen ja Kalle Turakka Purhonen: Materiaalirunoutta Kajaanin taidemuseossa (Linnankatu 14) 15.9.–24.11.

Lyhyesti Ilmakitaransoiton MM-kisojen finaalia soitetaan taas Oulun Rotuaarilla perjantaina 23.8. Edellisillan Mustien Hevosten karsinta on ensimmäistä kertaa siirretty 45Specialin ulkopuolelle, ja se kamppaillaan nyt tilavammassa salissa ravintola Ilonassa. Luvassa on aiempia vuosia parempi näkyvyys ja enemmän ilmatilaa ympäri maailmaa saapuville toiveikkaille. airguitarworldchampionships.com.

Myös irkkufestivaali eli The Irish Festival of Oulu joutui etsimään uusia tiloja, kun pääkonserttien paikaksi vakiintunut Uusi Seurahuone ilmoitti salista remontoitavan tiloja pankille. Ympäri kaupunkia levittyvän irlantilaisen kult-

tuurin juhlan isoimmat tähdet nähdään tänä vuonna Oulun teatterin Pikisalissa sekä pystybaariksi muuntautuvassa Valvesalissa. Suurimmalla fontilla julisteeseen on kirjoitettu nimet Catherine Ennis, Paddy Glackin ja Neil Martin. www.irkku.fi Uuden Musiikin Lokakuu – Pohjois-Suomen XV nykymusiikkijuhlat – tapahtuu tänä vuonna kokonaan lokakuussa, 9.–13.10. Ensimmäistä kertaa myönnetyn Madetoja-palkinnon viime tammikuussa vastaanottanut festivaali on nyt ensimmäistä vuotta viulisti Maria Puusaaren taiteellisessa johdossa. Kiinnostusta herättää Oulussa ainakin kirkko-ooppera

Kaltio 4/2019

Kolme kirjettä Laestadiukselle, joka esitetään Oulun Tuomiokirkossa. lokakuu.fi Raahen kirjamessut järjestetään taas 4.–8.9. Päämessupäivä on lauantai 7.9.

Tapahtumatalo Raahessa. Messunäyttely Minna! Raahesalin lämpiössä perustuu kirjailija Leena Virtasen ja kuvittaja Sanna Pelliccionin kirjaan Minna! Minna Canthin vaikuttava elämä ja uskomattomat teot. kulttuuriraahe.fi Jamppa Tuominen olisi täyttänyt 70 vuotta toukokuussa. Nuorena menehtynyttä laulajaa muistellaan ainakin Oulussa (Valvesali 28.9., Madetojan sali 24.10.), Kuusamossa (Kuusamotalo 25.10.) ja Ylivieskassa (Akustiikka 23.10.). Aamu tuo edelleen.

57

O H J E L MI S T O T KEMI

KITTILÄ

KUUSAMO

KEMIN KAUPUNGINTEATTERI www.keminteatteri.com Marina Takalon katu 3 (016) 258 232 Kemin Pirtti, Valtakatu 12: Älä pukeudu päivälliselle (14.00): 21/9, 12/10, 28/10 (19.00): 13/9 enn, 14/9 e-i, 20/9, 27/9, 28/9, 11/10, 19/10, 26/10 Voitto kotiin (14.00): 14/10, 19/10, 21/10, 31/10 (19.00): 4/10 enn, 5/10 e-i, 12/10, 19/10 Tullimakasiini, Kauppakatu 27: Viirun ja Pesosen joulu (14.00): 26/10 (18.00): 24/10 enn, 25/10 e-i, 30/10, 31/10 RockBar & Grill 82, Keskuspuistokatu 1: Improklubi (19.00): 19/9, 17/10

SÄRESTÖNIEMI-MUSEO www.sarestoniemenmuseo.fi (016) 654 480 Särestöntie 880, Kaukonen Avoinna ti–la 12–18

23.–24.8. Villi festivaali www.villifestivaali.fi 12.–15.9. Kuusamo Nature Photo XXIV Luontokuvafestivaali www.kuusamonaturephoto.fi

KEMIN TAIDEMUSEO www.merilapinmuseot.fi Marina Takalon katu 3 (016) 258 247 Museo suljettu remontin vuoksi 12.8.–12.9.

13.9.–10.11. Tuomas Korkalo KEMIN HISTORIALLINEN MUSEO www.merilapinmuseot.fi Marina Takalon katu 3 (016) 259 111 Museo remontissa, arvioitu avaamisaika 19.8.2019 PERUSNÄYTTELY: Meren ja joen kaupunki.

KEMIN TYÖLÄISMUSEO JA SUOMEN KÄHERTÄJÄMUSEO Marttalankatu 6 / Leinosenpolku Avoinna sopimuksen mukaan.

Tiedustelut 016-258247.

GALLERIA: –1.11. Pohjoinen perintömaa. Lappilainen luonto, Särestön elinpiiri ja suvun henkinen perintö olivat kaikki taiteilijaa inspiroivia ja hänen töihinsä vaikuttaneita tekijöitä.

ATELJEE: –30.10. Korpihillan punainen ja intiankeltainen. Reidarin väriajattelusta.

Reidarin Ruija. Vitriininäyttely Reidar Särestöniemen Ounasjoen varrelta Ruijan rannoille ulottuneista pohjoisista juurista.

VANHA SÄRESTÖ: Särestön perheen elämästä kertova interiööri 1940–50-luvuilta.

Kolme savua rannalla – tarinoiden ja enteiden Särestö.

MUSEON KAHVILA: Särestön kuukauden taiteilijat: –31.8. Riikka Jokiaho TAPAHTUMAT: 16.–17.8. Niittotalkoot 26.–29.8. Art Kittilä – kokemuksellinen kuvataidekierros. Kurssin järjestää yhteistyössä Revontuli-Opisto ja Kittilän kulttuuritoimi.

30.8. Kesäilta Särestössä (17.00): Yin-joogaa, rantasauna 14.9. Lauluyhtye Cappella Pro Vocale: Lux Aeterna (18.00) 21.9. Hiljaisuuden vuodenajat -konsertti

KUUSAMOTALO www.kuusamo.fi/kuusamotalo Kaarlo Hännisen tie 2 Avoinna ma–to 11–18, pe 11–16 Puh. 040 860 8800; liput myös netistä www.lipputoimisto.fi 13.9. Samuli Edelmann & Orkestra Suora Lähetys (19.00) 8.10. Kajaanin kaupunginteatteri: Fundamentalisti (19.00) 12.10. Sinivalkoiset tangot (19.00): Kalle Jussila – Kauko Simonen – Arja Havakka 29.10. Kajaanin kaupunginteatteri: Merirosvo Morgan ja Matruusi Hulkkonen (9.15 ja 10.15): Saliluokka KINO KUUSAMOTALO www.kinokuusamotalo.net Dolby 3D Digital Cinema Elokuvat ti, ke, la ja su Lisätiedot Erkki Leskelä, 0400 900 476

NÄYTTELYT: Lintujen kahdeksan vuodenaikaa –31.8. Pekka Saikon akvarelleja TAPAHTUMAT: Maksuttomia elokuvia (14.00 ja 16.00): 17/8, 18/8, 24/8, 25/8, 7/9, 8/9, 14/9, 15/9, 21/9, 22/9, 28/9, 29/9, 5/10, 6/10 31.8. Suomen luonnonpäivä Liminganlahdella (11–16) VANHAN LIMINGAN MUSEOALUE Rantatie 14–16 Vilho Lampi -museon näyttelyt (ke– su 12–17): –25.8. Onni Wiljami Kinnunen Abrahamin kulttuuripuisto: 17.8. Stand up -ilta (19.00): Matti Patronen, Peter Sapiano, Lasse Oikarinen ja Saku Torssonen; K18.

24.8. Laula kanssain -yhteislaulumatinea (18.00) 31.8. Kauhuelokuvailta: Uinu, uinu lemmikkini (22.00): K16 LIMINGAN KIRJASTO Liminganraitti 5

www.liminka.fi/sivu/fi/uusi_sivu/ limingan_tapahtumakalenteri

LIMINKA

NÄYTTELYT: Elokuu: Virolaista taidetta siirtymäajalta neuvostoajasta uuteen itsenäisyyteen vuosilta 1985–1995

7.9. Limmi Fest: koko perheen tapahtumapäivä Limingan Lakeustalolla www.facebook.com/limmifest

TAPAHTUMAT: 16.8. Muusat kirjastossa: Kauko Röyhkä (15.00): Oulun Muusajuhlat.

Limingan Limmi

Luonto kuvina Kuusamossa

K

uusamo Nature Photo -luontokuvakilpailun sarjoista kolmen osallistumisaika on jo umpeutunut, mutta sarjaan D eli Instagram-sarjaan #luonnonkoordinaatit voi osallistua 26.8. saakka.

Ikäraja on 18 vuotta ja lisätiedot saa tapahtuman verkkosivuilta.

24. Kuusamo Nature Photo -festivaali juhlitaan jälleen parhaaseen ruska-aikaan 12.–15. syyskuuta. Valokuvanäyttelyiden ja -esitysten lisäksi luvassa on konsertti, luontoelokuvia, työpaja sekä ohjelmaa lapsille. Kuviaan esittelevät suomalaiset huiput ja ulkomaiset vieraat: Venäjältä saapuvat isä Konstantin ja poika Mikhail Shatenev, Norjasta palkittu Pål Hermansen ja Ruotsista saksalaissyntyinen Felix Heintzenberg. Päänäyttely Kaamosgalleriassa on tänä vuonna Jaana Kotamäen Luonnon siveltimellä.

Nuoretkin on ohjelmistossa huomioitu: yksi esiintyjävieraista on tubettaja Roni Bäck, joka puhuu luontosuhteestaan ja kokemuksistaan Kuusamon luonnossa. Paneelikeskustelussa muiden muassa Jorma Luhta ja Hannu Hautala pohtivat ilmaston lämpenemisen vaikutuksia luontoon ja kuvaamiseen. 

Kuusamo XXIV Nature Photo Festival Kuusamotalolla 12.–15.9.

Ohjelma ja tiedot www.kuusamonaturephoto.fi.

58

LIMINGANLAHDEN LUONTOKESKUS www.liminganlahti.fi Rantakurvi 6 040 832 1781 Avoinna 31.9. asti ma–su 10–18

Kaltio 4/2019

L

immi-tapahtumaviikko huipentuu lauantaina 7.9. koko perheen tapahtumapäivään, Limmi Festiin, joka järjestetään Limingan Lakeustalolla (Liminganraitti 10). Limmi Festillä nautitaan erilaisista askartelupisteistä, taidekoulun oppilaiden ja Mika Kolehmaisen kokoamasta taidenäyttelystä sekä satutuokioista. Satutuokioiden lukijoina toimivat vapaaehtoiset liminkalaiset.

Koska Liminka tunnetaan musiikista ja kuvataiteista, on vain sopivaa, että näitä yhdistetään Limmi Festilläkin monin tavoin. Oululainen lastenmusiikkiorkesteri Soiva Siili esiintyy piirroskonsertissa, jossa kuvituksesta vastaa sarjakuvantekijä Harri Filppa. Filppa tunteekin Soivan Siilin varsin hyvin, onhan hän kuvittanut jo kaksi Soivan Siilin sarjakuvakirjaa: Vastarannan Siili unten mailla (2016) ja Vastarannan Siili piipertää (2017).

Tapahtuma on maksuton ja kaikille avoin. Tarkemman ohjelman ja aikataulun voi tarkistaa elokuun lopulla verkko-osoitteesta www.facebook.com/ limmifest.

A J A N K O H TA I S TA

Kemissä kukkii huumori

K

emin kulttuurikeskuksessa remontit pitävät museoitakin loppukesästä suljettuina, ja Kemin teatterin evakko senkun jatkuu vaan. Syksyllä enimmät esitykset ovat Kemin Pirtillä, joskin Viirun ja Pesosen joulu esitetään Tullimakasiinilla, joka on kuin luotu juuri tätä näytelmää varten, ja Improklubien uudeksi esityspaikaksi on valikoitunut RockBar & Grill 82.

Pirtillä ohjelmiston ensimmäinen ensi-ilta on Marc Camelotin kirjoittama Älä pukeudu päivälliselle (Pyjama pour six), jossa väärinkäsitykset ja intohimoiset kohtaamiset ryydittävät vauhdikasta romanttista farssia. Sen ohjaa Petri Jäärni, lavastaa Kaisa Niva ja puvustaa Sirpa Santonen. Lavalla ovat Johanna Ahonen, Olli Halttu, Kimmo Hirvenmäki, Tatja Hirvenmäki, Samu Stenberg ja Johanna Virsunen. Ai niin, 14. syyskuuta on ensi-illan ajankohta, kello 19.

Viides lokakuuta päästään katsomaan seuraavaa ensi-iltaa, Oliver Bukowskin näytelmää Voitto kotiin. Tämän mustan komedian pitkästä avioliitosta,

yrittäjyydestä ja ihmisistä yhteiskunnan laitamilla ohjaa Kemin Pirttiin Sarianne Paasonen. Rooleissa ovat Satu Tala ja Kimmo Tuppurainen.

Koko perheen joulunäytelmä Viirun ja Pesosen joulu valmistuu 25. lokakuuta, sopivasti syyslomaviikolle. Sven Nordqvistin tekstistä Christian Lindroosin dramatisoiman näytelmän ohjaa Juho Lindström. Luultavasti Viirun ja Pesosenkin kommelluksille pääsee katsoja myös nauramaan.

Nauruakin välillä ihminen tarvitsee, vaikka Kemin kulttuurikeskuksen tilanne ei helposti naurattaisikaan. Tarvittavan remontin hinnaksi arvioidaan vähintäänkin toistakymmentä miljoonaa, ja sellaista satsausta kulttuuriin eivät monien suurempienkaan kaupunkien valtuustot ole halukkaita nykyään tekemään – vaikka juuri se olisikin fiksua.

Toivotaan, ettei Kemi ole satsannut kaikkia paukkujaan matkailuinvestointeihin, kieltämättä kiehtova ympärivuotinen Lumilinna kärkenään. 

Älä pukeudu päivälliselle ensi-illassa Kemin Pirtissä 14.9. Kuva Nina Susi.

Särestössä syksylläkin

K

esäkuun Hiljaisuus-festivaali on jo takana, vaan taide sen kun porskuttaa. Monitaiteinen konserttisarja ”Hiljaisuuden vuodenajat” tuo yhteen musiikin ja esittävän taiteen eri muodot Reidar Särestöniemen maalausten keskelle. Vuodenaikojen vaihtelu sekä muutokset Särestön valossa ja tunnelmassa inspiroivat monitaiteisiin konsertteihin kutsuttavia eri alojen taiteilijoita aivan kuten Reidar Särestöniemeäkin hänen eläessään ja työskennellessään Särestössä. Hiljai-

Reidar Särestöniemi: ”Paennut viulu”, öljy, 1961.

Rovaniemen kaupungin kokoelma. Kuva Arto Liiti.

suuden Vuodenajat esitys- ja konserttikokonaisuuksista vastaavat taiteelliset suunnittelijat Henna Kaikula ja Lauri Sallinen.

Vuoden 2019 aloitti sarjan toinen, ”Kaamos”-niminen konsertti. Seuraava konsertti järjestetään Särestöniemi-museossa ruskan aikaan lauantaina 21.9.

Samalla voi tutustua myös tämänhetkiseen museon näyttelyyn Pohjoinen perintömaa, joka juhlistaa tätä Reidarille loputonta luovuuden lähdettä. 

2000-luvun Kivi

O

ululainen standup-koomikko ja innokas harrastajalintubongari ja -kuvaaja Iikka Kivi lähtee syksyllä ensimmäiselle soolokiertueelleen. TV2:n Naurun tasapaino -standup-kilpailun vuonna 2014 voittamalla valtakunnalliseenkin julkisuuteen kohonnut Kivi on yksi Remakka-klubien ja -festivaalin

tukipilareista sekä useimmiten oikeasti hauska, mitä ei ihan kaikista suomalaisista koomikoista voi rehellisesti ääneen sanoa.

Kiven voi bongata Oulussa jo elokuun 16.–17. päivä mainitulta Remakka stand up festivaalilta, ja soolokiertue ”Spede on kuollut” starttaa Kuopion kaupunginte-

Kaltio 4/2019

atterista 3.10. Heti 4.10. Kivi vyöryy Oulun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle.

Ylivieskan Akustiikassa naureskellaan 12.10., minkä jälkeen ohjelmassa onkin vain isoja eteläisemmän Suomen kaupunkeja. 

Iikka Kiven koko keikkakalenteri osoitteessa www.koomikkokivi.com 59

O H J E L MI S T O T OULU FESTIVAALIT: –31.8. Oulun juhlaviikot www.oulunjuhlaviikot.fi 13.–18.8. Oulun Muusajuhlat 15.8. Oulun Taiteiden Yö 17.8. Koiteli elää 21.–23.8. Ilmakitaransoiton MM-kisat 22.–25.8. Oulun Musiikkivideofestivaalit 11.–15.9. OuDance www.jojo.fi/oudance-2019 2.–6.10. The Irish Festival of Oulu www.irkku.fi 9.–13.10. Uuden Musiikin Lokakuu lokakuu.fi OULUN TEATTERI teatteri.ouka.fi Kaarlenväylä 2 (08) 5584 7600 SUURI NÄYTTÄMÖ: Peppi Pitkätossu (13.00): 24/8, 31/8, 21/9, 28/9 (18.00): 17/8, 23/8, 30/8, 20/9, 27/9 Sara Wacklinin Oulu palaa (12.00): 20/9, 27/9, 4/10, 12/10, 18/10, 26/10 (19.00): 13/9 enn, 14/9 e-i, 19/9, 21/9, 26/9, 28/9, 5/10, 11/10, 19/10, 25/10 Vihainen leski (19.00): 31/10 enn Vierailut: 31.8. Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän (19.00): näyttelijä Seela Sella, sopraano Pia Freund, pianisti Kristian Attila.

7.9. Sirpale eilistä (19.00): Anna-Mari Kähärän lauluja 4.10. Iikka Kivi – Spede on kuollut (19.00) 12.10. Putkiremontti – Painajainen vai mahdollisuus? (19.00): Musiikkikomedia 18.10. Samuli Putro – Isä, poika ja pyhät naiset (20.00) 19.10. Divet & The Dream Girls (19.00) PIENI NÄYTTÄMÖ: Pohjoisesta tuulee (13.00): 24/8, 31/8, 21/9, 28/9, 5/10, 19/10 (19.00): 16/8, 17/8, 23/8, 30/8, 20/9, 27/9, 4/10, 12/10, 18/10, 26/10 PIKISALI: 60 (19.00): 30/10 enn, 31/10 e-i Vierailut: 14.9. Des Gestes Blancs (18.00): OuDance-festivaali 28.9. Vain rakkauslaulut (19.00) 3.10. Zöe Conway & John McIntyre (18.00): The Irish Festival of Oulu Fishamble – The New Play Company: Before (18.00): 4/10, 5/10. The Irish Festival of Oulu 11.10. Eino Leinon eksät (19.00): Pinja Hahtolan SM-monologi.

19.10. Jay Kortehisto Band (19.00) VINTTIKAMARI: Hanna Brotherus: Tytär (15.00 ja 18.00): 21/9 (19.00): 20/9 e-i, 24/9, 25/9. JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen tuotantoa.

OULU-OPISTO www.ouluopisto.fi Liput 050 410 4010, Oulu10-toimipaikat

60

TEATTERIKUOPPA Revontie 45, Haukipudas Näyttelytila avoinna ke–to 16–20 ja tuntia ennen näytösten alkua.

Haukiputaan työväen näyttämö: Luokaton, vallaton vallankumous (16.00): 1/9 (19.00): 30/8, 31/8. Käsikirjoitus, sävellys ja ohjaus Juha Pörhölä.

14.9. Vildá (19.00): Hildá Länsman, Viivi Maria Saarenkylä Levoluutio esittää: Ronja Ryövärintytär (16.00): 28/9, 29/9, 5/10, 6/10 OULUN TAIDEKOULU www.ouka.fi/oulu/oulun-taidekoulu Nuottasaari-talo, Isokatu 94, Oulu 044 703 9218 NÄYTTELYT: Nuottasaari-talon Aula- ja käytävägallerioissa vaihtuvat visuaalisen linjan näyttelyt, avoinna ma–pe klo 9–19.

19.–25.8. Täydennyshaku lukuvuodelle 2019–2020. Sähköinen hakujärjestelmä avautuu 19.8. klo 9 osoitteessa www.ouka.fi/oulu/oulun-taidekoulu/ hakeutuminen MUSEO- JA TIEDEKESKUS LUUPPI www.oulunluuppi.fi TAPAHTUMAT: www.ouka.fi/oulu/luuppi/tapahtumat OULUN TAIDEMUSEO www.ouka.fi/taidemuseo Kasarmintie 9 044 703 7471 Avoinna ti–pe 9–17, la 10–17, su 12–19 –15.9. Kasvu ja lähtö – Hiukset nykytaiteessa –8.9. Kati Leinonen: Äimärautio 5.10.–26.1.2020 Jaetut unet. Teoksia Heinon taidesäätiön kokoelmasta.

POHJOIS-POHJANMAAN MUSEO www.ouka.fi/ppm 044 703 7161 Ainolanpolku 1 Avoinna ti–pe 9–16, la–su 10–17 Perusnäyttely ja Koiramäki-osasto VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –25.8. Kakaravaara – lasten elämää Oulussa –1.9. Kopoti kop. Pienoisnäyttely puuhevosten opastamana.

10.9.–10.11. Gorba tulee – oletko valmis? Pienoisnäyttely Mihail Gorbatsovin vierailusta 1989.

18.10.–5.1.2020 Minun aarteeni – esineitä oululaiskodeista TIEDEKESKUS TIETOMAA www.tietomaa.fi (08) 5584 1340 Nahkatehtaankatu 6 Avoinna ma–to 10–17, pe–su 10–18; 3.6.–11.8. ma–su 10–18 NÄYTTELYT: –31.8.2020 Tulevaisuus lautasella.

Syömme elääksemme, emme elä syödäksemme.

Muut näyttelyt toiminnallisine kohteineen: MOB – Mies yli laidan, Mekaniikkalinna, X vai Y, Encore, Mikromaailma, Illuusiot, Korukivikokoelma, Aurora – Queen of the Night -revontuliesitys, näköalatorni.

–30.9. Museo herää eloon: 3D-elokuva Lontoon luonnonhistoriallisesta museosta.

KIERIKKIKESKUS (08) 5585 8265 Pahkalantie 447 Avoinna 12.–31.8. ma–pe 9–16, la 10–16; 2.9.–11.10. ma–pe klo 10–15 –11.10. Sata vuotta sitten – Samuli Paulaharjun valokuvia 24.–25.8. Muinaistulien yö OULUN LINNAN KELLARI Avoinna Tähtitornin kahvilan aukioloaikoina.

KULTTUURITALO VALVE www.kulttuurivalve.fi Hallituskatu 7 (08) 5584 7500 ma–su 10–20 Lippumyymälä (08) 5584 7575 22.–25.8. Oulun Musiikkivideofestivaalit www.omvf.net VALVESALI: 15.8. Oulun Taiteiden Yö 17.8. Elokuun fadolauluja – Kuulin kui helizi fado (19.00): Kirsi Poutanen ja Esa Helasvuo, Oulun Muusajuhlat.

18.8. Mykkäelokuvakonsertti: Tri Caligarin kabinetti X Lau Nau, Topias Tiheäsalo ja Hermanni Ylitepsa (16.00) Defracto: Flaque (11.00): 29/8, 30/8 (19.00): 28/8, 31/8. Flow-sirkus, Oulun juhlaviikot.

4.9. OASBB & Seppo Kantonen: ”Old Wine, New Bottles” (19.00) 21.9. Marja-Liisa Orgelsuite (18.00): Oulu Folk ry ja Arctic Pulse esittää 28.9. Elämäni parhainta aikaa – Jamppa Tuominen 70 v (18.00) Haukiputaan Työväen Näyttämö: Luokaton, vallaton vallankumous (16.00): 8/9 (19.00): 6/9, 7/9 11.9. LA INTRUSA (ES): Mud Gallery (19.00): OuDance 12.9. Favela Vera Ortiz: Route 6353 (19.00): OuDance 13.9. Compania Kaari & Roni Martin (19.00): Korppi ja kello & Punainen nainen. OuDance 15.9. Kinetic Orchestra: I’m Liquid (16.00): OuDance 4.10. Skipper’s Alley ja The Tiber Banks (21.00): The Irish Festival of Oulu 5.10. Damien Mullane Band ja Glenalla (21.00): The Irish Festival of Oulu 6.10. Muireann Nic Amhlaoibh, Donal O’Connor ja Gerry O’Beirne (14.00): The Irish Festival of Oulu Henna-Maria Hanhineva: Naisen sydän (16.00): 20/10 (19.00): 18/10 e-i, 19/10, 14/11, 15/11, 16/11. Tuotanto JoJo ry, www.jojo.fi.

VALVEGALLERIA: –25.8. Hot Mess: Oulun Musiikkivideofestivaalit 28.8.–22.9. Erja Kärkkäinen: Luonnostani 1.–20.10. Amelian luut – monitaiteellinen installaatio

Kaltio 4/2019

SARJAKUVAGALLERIA!: –12.9. Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja 14.9.–10.10. Turun Sarjakuvakerho KONST O. DELI –25.8. Lea Remes: Kuin pieni eläin 26.8.–22.9. Jaakko Moilanen: Shades of Grey OULUN YLIOPPILASTEATTERI www.oulunylioppilasteatteri.fi 044 558 4756 VALVENÄYTTÄMÖ: Improryhmä Ulla&Bori: tarkista kaikille avoimien improvisaatiotreenien ajat verkkosivuilta.

AKSELI KLONK akseliklonk.fi Katso esityskalenteri verkkosivuilta.

HUPISAARTEN KESÄTEATTERI: Herra Huu (13.00 ja 15.00): 20/8 (18.00): 19/8 Tahvo ja Bella (13.00 ja 15.00): 27/8 (18.00): 26/8 POHJOINEN VALOKUVAKESKUS www.photonorth.fi Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7 040 128 1150 NÄYTTELYT: –15.9. Aapo Huhta: Block 21.9.–27.10. Sandra Kantanen: More Landscapes KUUKAUDEN KUVAT: –1.9. Adalmiina Ollanketo: Sadunomainen Pohjola 2.–29.9. Anssi Jokiranta ELOKUVATEATTERI STUDIO Katso ohjelmisto: www.oulunelokuvakeskus.fi/ oek/studio/ohjelma Suljettu 21.6.–1.8.

GALLERIA 5 galleria5.artoulu.fi Hallituskatu 5 044 031 3631 Avoinna ke–pe 12–18, la–su 12–16 15.8.–8.9. Talo täynnä taidetta.

Oulun Taiteilijaseuran taidemyyntinäyttely 18.9.–6.10. Jukka Suhonen: Halleluja 9.10.–3.11. Lähdössä maali, maalissa nyt. Taidemaalariliiton Juhlanäyttelyviikot.

ARTTILA: 15.8.–8.9. Talo täynnä taidetta.

Oulun Taiteilijaseuran taidemyyntinäyttely 18.9.–13.10. Taru-Carita Pullinen 16.10.–10.11. Anja Nissinen SYKE-TALO www.ouka.fi/oulu/syke-talo Kirjastokuja 1, Kiiminki 0400 240 641 Remontissa ainakin 1.11.2019 saakka.

GALLERIA HARMAJA www.galleriaharmaja.fi Vanha Villatehdas, Pikisaarentie 17 Avoinna ke–pe 12–18, la–su 12–16 –1.9. Kari Södö 13.9.–6.10. Antti Tanttu 11.10.–3.11. Tiina Kivinen



A J A N K O H TA I S TA

Teatterisyksyä Oulussa

O

ulun teatterissa (aiemmin Oulun kaupunginteatterina tunnettu) jatkavat syksyllä hyvin yleisön löytämät Peppi Pitkätossu sekä Pohjoisesta tuulee. Petja Lähteen kirjoittama perhedraama Pohjoisesta tuulee saattaa yhteen kesämökille veljekset Johanneksen ja Tatun sekä näitten vanhemmat.

Olka Horilan ohjauksessa lavalle vierailemaan palaava Risto Tuorila sekä teatterin omat Anneli Niskanen, Mikko Korsulainen sekä Timo Pesonen tekevät tekstistä tunteikasta tragikomiikkaakin.

Täytynee tässä kohden myös onnitella Mikko Korsulaista, joka valittiin Teatterikorkeakouluun ohjaajan maisterinopintoja suorittamaan. Onnea!

Syksyn ensimmäinen ensi-ilta Oulun teatterissa on syyskuun 14. päivä suurelle näyttämölle nouseva, paikallishistoriaa läiskivä ja ammentava Hanna Ojalan käsikirjoittama ja ohjaama Sara Wacklinin Oulu palaa. Vuodesta 1808 kohti Oulun paloa 1822 ulottuvassa näytelmässä puhutaan luokkaeroista, sukupuolesta ja vallasta – kuinka erilaisia lopulta ovat kahden vuosisadan takaiset kahleet nykyisiin verrattuna? Viittä vahvaa näkökulmaroolia esittävät Tuula Väänänen, Anne Syysmaa, Annika Aapalahti, Elina Korhonen ja Merja Pietilä. Aino Koski lavastaa ja Pasi Räbinä suunnittelee puvut.

Syyskuussa tekee debyyttinsä myös viime vuonna Ouluun perustettu vapaa ammattiteatteri Teatteri Saaga. Saagan taiteellisena johtajana toimii Niina Aho, joka on myös käsikirjoittanut ja ohjannut Hupisaarten kesäteatterissa 6.–15.9. esitettävän kokoillan näytelmän Punaisten Lintujen Maa. Näytelmä kertoo Ahon isoisotädin, oululaislähtöisen runoilija Salli Lundin tarinan elämästä Neuvosto-Karjalassa, minne Lund monien muitten amerikan-siirtolaisten tavoin lähti Kanadasta vuonna 1932. Uralille toisen maailmansodan aikana karkoitettu Lund työskenteli toimittajana ja sodan jälkeen oli yksi aktiivisista Karjalan tasavallan suomenkielisen kulttuurin kehittäjistä kuolemaansa 1979 saakka.

Oulun Työväen Näyttämön syksyn farssi on Ray Cooneyn kirjoittama Pientä säätöä, jonka ohjaa Markus Packalén.

Ensi-ilta tapahtuu 18.10.

Lokakuussa nähdään myös monitaiteinen esitys Amelian luut, josta tätä lehteä tehdessä ei juuri tietoa vielä löytynyt. Esityksestä, joka pohjautuu Minna Mikkosen samannimiseen romaanikäsikirjoitukseen, voi nähdä maistiaisia Oulun Muusajuhlien Muusamatineassa Pikisaaren Villatehtaalla lauantaina 17.8. kello 15. Installaatioprojektissa, joka yhdistelee kuva-, ääni-, valo-, video- ja sanataidetta, tanssia ja esittävää taidet-

Pohjoisesta tuulee palaa syksyksi Oulun teatterin pienelle näyttämölle.

Vasemmalta Timo Pesonen, Mikko Korsulainen ja Risto Tuorila. Kuva Jussi Tuokkola.

Kaltio 4/2019

Ronja Ryövärintytär kertoo ennen kaikkea ystävyydestä, joka voittaa esteitä. Se on myös tarina nuoren kasvusta aikuiseksi, tarina ennakkoluulojen ja pelon voittamisesta.

ta, ovat Mikkosen lisäksi mukana Mika Kiviniemi, Aino Granlund, Kaija Hinkula, Paavo Impiö ja Tanja Råman.

Haukiputaan Teatterikuopalla nähdään elo–syyskuun taitteessa Haukiputaan Työväen Näyttämön Luokaton, vallaton vallankumous, joka on Juha Pörhölän käsikirjoittama, säveltämä ja ohjaama.

Satiirissa asumalähiön aikuiset ja lapset yrittävät epätoivoisesti pelastaa maailman valloittamalla hylätyn työväentalon.

Syys–Lokakuun taitteessa lavalle nousee neljä kertaa Levoluution Ronja Ryövärintytär, jonka ensiesitys oli jo viime keväänä. Jenni Mattilan ohjaukseen on musiikin säveltänyt Olli Roman.

Tanssiteatterista mainittakoon tässä kohden Hanna Brotheruksen ohjaama ja koreografioima, isän läsnäoloa käsittelevä Tytär, joka nähdään Oulun teatterin Vinttikamarissa 20.–25. syyskuuta. Teoksessa tanssivat Kaisa Rundelin ja Taina Ala-Ketola. 

61

O H J E L MI S T O T RAAHE

www.kulttuuriraahe.fi 23.8. Taiteiden yö TAPAHTUMATALO 044 439 3237 Kirkkokatu 28 lipunmyynti@raahe.fi, hintatiedot www.kulttuuriraahe.fi 24.8. Kazecon 4.–8.9. Raahen kirjamessut 31.10. Teatteri Eurooppa Neljä: Pate, viidakon kuningas (18.00) NÄYTTELYT LÄMPIÖSSÄ: –29.8. Aaron Hilmers: maalauksia, printtejä, figuureja Syyskuu: Minna 2.–30.10. Mari Rehula – sisustustauluja GALLERIA MYÖTÄTUULI: 044 439 3330 Avoinna ma–pe 10–17 –16.8. Sanna Krook – Teräsmiehen tytär 26.8.–27.9. Työryhmä Vanha Villatehdas: Jari Huhta, Helena Kaikkonen, Leena Kangas, Päivi Pussila, Vesa Ranta, Kari Södö 3.10.–1.11. Sofi Häkkinen ja Riku Nieminen All Inclusive

TORNIO

YLIVIESKA

AINEEN TAIDEMUSEO www.merilapinmuseot.fi (016) 432 438 Torikatu 2, 95400 Tornio Avoinna ti–to 11–18, pe–su 11–15

YLIVIESKAN KULTTUURIKESKUS AKUSTIIKKA www.ylivieska.fi/akustiikka Koulukatu 2 B 044 4294 543

KOKOELMANÄYTTELYT: –5.1.2020 Jaettu ilo. Veli Aineen syntymästä 100 vuotta.

VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –29.9. Viggo Wallensköld: Viisitoista viikkoa Viggoa 4.10.–17.11. Sanna Haimila & Hanna Schroderus TORNIONLAAKSON MAAKUNTAMUSEO www.merilapinmuseot.fi Torikatu 4 050 597 1559 Avoinna ti–to 11–18, pe–su 11–15 Perusnäyttely: Kohtaamisia rajalla.

– Möten på gränsen. Tornionlaakson rajanylittävää historiaa ja kulttuuria.

VAIHTUVAT NÄYTTELYT: 12.9.–1.12. Kirkkoon haudatut – Begravda i Kyrkan. Yhteistyössä Oulun yliopiston ”Kirkko, tila, muisti” -hankkeen kanssa.

TAPAHTUMAT: 24.8. Jukka Kuoppamäki & Jukka Ruusumaa: Elämäni laulut (15.00) 14.9. Maarit Peltomaa ja Juha Veijonen: Pientä laittoa (18.00) 19.9. Jape Grönroos ja Matti Patronen: Hajut Pohjanmaalla (19.00) 21.9. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus (19.00) 27.9. Kohti kasvua! (19.00): yrittäjyystapahtuman tähtinä Madventures-kaksikko.

28.9. Ilona naisenergia (19.00): Pauliina Sormunen, Lucia Pavlovics, Arja Löytynoja, Leila Poutiainen ja lauluyhtye Solinat.

29.9. Fermaatti 40 vuotta juhlakonsertti (15.00) 4.10. ”Moonlight Shadow” Maggie Reilly (19.00): The voice of the Mike Oldfield Band 5.10. Sinitaivas-konsertti (19.00) 8.10. Herd 10-vuotisjuhlakonsertti (18.00) 10.10. Satumaan kuningas (19.00): Reijo Taipaleen lauluja

11.10. Pete Poskiparta – Mentalisti 3.0 (19.00) 12.10. Iikka Kivi – Spede on kuollut (19.00) 18.10. Samuli Edelmann – Vaiheet (19.00) 19.10. J. Karjalainen – Sä kuljetat mua (19.00) 23.10. Kuumat kyyneleet – Jamppa Tuominen (19.00) 24.10. Ilari Johansson – Stand up show (19.00) NÄYTTELYT: Elokuu: Viimsi Fotoklub Syyskuu: Marjaana Sundberg Lokakuu: Jari Lehtikangas AKUSTIIKKA-KINO: Katso ohjelma verkkosivulta. Liput ennakkoon Akustiikan lipunmyynnistä ma–pe 12–18, la 12–15 ja tuntia ennen näytöstä sekä Lipputoimistosta PUUHKALA – YLIVIESKAN KOTISEUTUMUSEO. Puuhkalantie 6.

(08) 4294 441 Avoinna kesä–elokuu ke–pe 12–18 ja la–su 12–16 Tai sopimuksen mukaan. Maitokannumuseossa mahdollisuus käydä myös talvella.

26: Hot Mess

O

Myös tämän vuoden Pumpelipatsaat suunnitelleen Ninni Luhtasaaren ”Näin siinä lauletaan” (lasitettu keramiikka, vesi, suihkulähdepumppu, muoviallas, 2017) ilahduttaa Hot Mess -näyttelyssä.

62

ulun Musiikkivideofestivaalien editio 2019 rönsyilee teemalla ”Hot Mess”. Tätä OMVF:n verkkosivujen festivaalinäyttelyesittelytekstiin upotettua lauseketta klikatessa päätyy Urban Dictionaryn eli urbaanisanakirjan englanninkieliselle sivulle, missä termin selitetään tarkoittavan ajatuksia tai ulkonäköä, jotka ovat sekaannuksen tilassa mutta samalla kiistämättömästi puoleensavetäviä tai kauniita. Kulttuurilehden toimittaja, joka kirjoittaa viimeisiä sisältöjä kymmentä tuntia ennen lehtensä painoon lähettämistä, myhäilee tyytyväisenä ja ymmärtäväisenä.

Varsinainen festivaali alkaa torstaina 22.8. ja kestää sunnuntaihin, mutta oheisohjelmistoon kuuluva näyttely avattiin jo elokuun alussa. Valvegalleriaan (Hallituskatu 7, Oulu) pystytetty kokonaisuus esittelee tyylillisesti yhtenäisen vaikkakin muodoiltaan moninaisen teosvalikoiman mielenkiintoisilta taiteilijoilta: Emma Ainala, Eva-Liisa Orupõld, Hemuloordi, J. A. Juvani, Jan Anderzén, Milena Huhta ja Diana Luganski, Munalissu, Ninni Luhtasaari sekä Sofi Häkkinen. Näyttely kannattaa katsastaa

Kaltio 4/2019

jo 2018 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi nimetyn J. A. Juvanin takia. Se sulkeutuu festivaalin myötä 25.8.

Kotimaisia musiikkivideoita saapui kilpailuun tänä vuonna 323, joista kilpasarjaan valittiin 104 ja loput voi katsoa katselmusnäytöksissä. Festivaalin parasta antia on edelleen torstaista lauantaihin 45Specialin keskikerroksessa pyörivä Musiikkivideobaari, missä videojukeboxista on valittavissa aiempien vuosien 5 629 kotimaista videota. Konst o. Delin Silakkaloungessa levyjä soittamassa nähdään muiden muassa tämän lehden päätoimittajan alter ego DJ Toinen Tuleminen torstaina 22.8. kello 14–16.

Lauantai-iltana Pumpeligaalan jälkeen festariklubilla esiintyy kaiken muun seassa Draama-Helmi. Päätoimittaja vierailee varmuudella ainakin Velinen sunnuntai -näytöksessä – sunnuntaina siis. 

26. Oulun Musiikkivideofestivaalit 22.–25.8. Koko ohjelma ja lisätiedot www.omvf.net.

A J A N K O H TA I S TA

Arkistoa Oulussakin puoli vuosisataa

S

EA eli Suomen elokuva-arkisto, nykyisin KAVIna eli Kansallisena audiovisuaalisena instituuttina tunnettu, aloitti merkittävien elokuvien esitykset eli aluesarjat pääkaupungin ulkopuolella vakituisesti vuonna 1959. Tampereella oli aluenäytöksiä kokeiltu kertaluontoisesti jo paria vuotta aiemmin, mutta 1959 alkaen toiminta vakiintui aluksi Turkuun, Tampereelle ja – Ouluun.

1950- ja 1960-luku olivat muutenkin erilaisten elokuvakerhojen kulta-aikaa, kun kansan syvät rivit eivät vielä olleet televisiolähetysten koteihinsa mädättämät. Oulussakin ensimmäinen aluesarja houkutteli jopa saksalaisia dokumenttielokuvia katsomaan täysiä saleja. Alusta saakka ohjelmassa oli Carl Th. Dreyerin Jeanne D’Arcin kaltaisia klassikoita, ja klassikkolinjalla on jo 50 vuotta kuljettu. KAVIn sarjassa nähdään usein elokuvia, joita ei muuten pääse nykyään näkemään edes digitaalisina julkaisuina.

Oulun juhlavuosisarja alkaa tiistaina 24.9. Edgar Morinin ja Jean Rouchin Ranskalaisella päiväkirjalla, joka esitetään

Tanssia tyrkyllä OuDance-festarilla

1

990-luvun alkupuolella on Oulussa aloitettu monta asiaa. Yksi niistä on aiemman nimensä ”Tanssia tyrkyllä” kansainvälisempään OuDanceen vajaa kymmenen vuotta sitten vaihtanut JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen nykytanssifestivaali. OuDance kertoo tapahtuvansa nyt 26. kerran.

OuDancessa tanssia ei katsella vain kehojen liikkeenä.

Festivaalin vieraaksi saapuu neurotieteilijä, tohtori Hanna Poikonen, joka avaa tanssimisen ja tanssin katsomisen vaikutuksia meidän neurologiselle ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnillemme yleisöluennolla sekä vetämissään työpajoissa.

Poikelan tutkimukset ovat osoittaneet, että tanssiminen ja tanssin katsominen hellivät ihmisen aivoja aivan erityisen vaikuttavalla tavalla.

Kaikille avoin WiseMotion Explorers -työpaja on suunnattu stressin lievityksestä ja muistin parantamisesta kiinnostuneille. Tanssin ammattilaisille tarkoitetussa WiseMotion Experts -työpajassa perehdytään puolestaan kehollisten tuntemusten kautta aivojen tunneprosesseihin.

Elävien esitysten ohella nähdään Elokuvateatteri Studiossa dokumentti Alexander Ekman’s Study in Creativity, jossa koreografi Alexander Ekman sukeltaa luovuuden aiheeseen tapaamalla tutkijoita, professoreita, taiteilijoita, elokuvaohjaajia ja koreografeja tavoitteena yrittää ymmärtää ilmiötä joka puolelta. 

OuDance-festivaali 11.–15.9. Ohjelmisto ja lisätiedot www.jojo.fi/oudance-2019.

uudelleen lauantaina 19.10. aluesarjaseminaarin yhteydessä.

Muutokset ovat vielä mahdollisia, mutta pääpiirteittäin syksyn ohjelmisto on seuraavanlainen: 1.10. Jean Renoirin Virta (1936) sekä Jean Vigon Nolla käytöksessä (1933) ja Taris (1931) 8.10. Jonathan Demmen Uhrilampaat (1991) 15.10. Wong-Kar Wain As Tears Go By (1988) 22.10. Eric Rohmerin Täysikuu Pariisissa (1984) 29.10. Veikko Kerttulan Taksikuski (1969) 5.11. Elia Kazanin Alaston satama (1954) 12.11. Jiri Menzelin Tarkoin vartioidut junat (1966) 26.11. Era Saveljevan ja Tatjana Berezantsevan Vanhanaikainen komedia (1978) 3.12. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (1950) Näytökset ovat Oulun elokuvakeskuksen elokuvateatteri Studiossa Kulttuuritalo Valveella (Hallituskatu 7) tiistaisin.

Varmistunut ohjelmisto ja tarkemmat tiedot löytyvät lähempänä sivustolta www.oulunelokuvakeskus.fi. 

Höyhtyällä läjähtää!

N

imittäin Oulussa viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty OstariFestari oli sen verran tykätty tapahtuma, että Höyhtyän ostoskeskus ”Höhäri” täyttyy musiikista ja muusta kujeilusta tänäkin kesänä. Elokuun viimeisenä lauantaina 31.8. kantaa Kaltiokin myyntipöytänsä lähiöravintoloiden sekaan, mistä pyrimme lehdelle uusia ystäviä eli tilaajia löytämään. Tarkoitus on myös tätä lehteä jakaa ilmaiseksi muutamalle kymmenelle nopeimmalle, joten mikäli luet tätä kirjastossa tai kaverisi luona, hanki ihmeessä lippu festarille ja nouda oma ilmainen Kaltio! Toki täytyy saapua ajoissa, koska jaossa lehtiä on siis vain muutama kymmenen mutta lippuja myynnissä tuhat.

OstariFestarin pääesiintyjä eli illan viimeinen liveakti on mainioksi tunnettu Siilinjärveltäkin lähtöisin oleva tanssittaja Aavikko, mutta epäilemme silti Maustetyttöjen olevan tapahtuman odotetuin yhtye. Vaalalaislähtöiset, aiemmin Kaneli-nimellä rumpalisisarellaan vahvistettuna kulkeneet sekä englanniksi laulaneet Anna ja Kaisa Karjalainen ovat Hailuodon Bättre Folk -festivaalin taustalta löytyvän Is This Art? -yhtiön manageroimina nousseet häkellyttävään suosioon, ja heidän lakoniseksi kuvailtua lavashowtaan on ihailtu valtakunnan suurimmilla festivaaleilla – mutta myös Iin RöyttäRockissa (17.8., vielä ehdit!) ja kotikulmilla Vaalan Pussikaljapäivillä.

OstariFestarin ohjelmassa on toki monta muutakin hienoa hetkeä, kuten Stepan ensimmäinen bändikeikka yhtyeen Heimo ilman nimeä kanssa. Bar Lumossa voi lumoutua (huoh) Juha Penttisen popup-taidenäyttelystä sekä Acid Cineman videosarjasta Kaupungin nimi on OULU is the name of the town, joka on kollektiivin kunnianosoitus kotikaupungilleen. Göremekään ei ole pelkkä pitseria enää, sanovat á la carte -ravintolaksi. Niin ajat muuttuvat. 

Lisätiedot ja koko ohjelmisto www.ostarifestari.com Kaltio 4/2019

63

A J A N K O H TA I S TA

T E K I J ÄT

Aapo Huhta: Block

Oulunsalo Soin vuoden taiteilija

V

uoden taiteilijaksi Oulunsalo Soi -kamarimusiikkifestivaalille valittiin tänä vuonna Aapo Huhta. Pohjoisen valokuvakeskuksen kanssa yhteistyössä järjestettävän vuoden taiteilijan näyttelyn valtaosa on tänä vuonna PVK:n galleriassa Valveella, ja Oulunsalon kirjastossa on esillä pienempi kokonaisuus.

Block on valokuvaessee nykyajan metropolista ja ihmisen paikasta siellä. Kuvakokonaisuus luo ensisilmäyksellä dystooppisen kaupunkinäyn, jossa raha haisee, ihmiset etsivät onnea ja toisiaan sekä tarkoitusta elämälleen.

Teoskokonaisuus liikkuu dokumentaarisen kerronnan ja rakennetun kuvan rajapinnalla. Kuvissa toistuu äärimmilleen viety pelkistys.

Pääosassa on betoniviidakko, ja ihmiset on kuvattu tietoisesti etäältä.

Teossarjan nimi tarkoittaa korttelia mutta viittaa etäisyyteen ihmisten välillä. Kuvakokonaisuus viettelee katsojan ihmettelemään: tällaisenko maailman me halusimme rakentaa?

Projektin kuvat on otettu New Yorkissa vuosina 2014 ja 2015. Block on julkaistu myös valokuvakirjana (Kehrer Verlag 2015).

Helsingissä työskentelevä Aapo Huhta valittiin vuonna 2014 Magnum Photosin ”Top 30 Under 30” valokuvaajan listalle sekä vuoden pohjoismaiseksi nuoreksi valokuvaajaksi 2015. 

Block PVK:n galleriassa (Hallituskatu 7) 15.9. asti ja Oulunsalon kirjastossa (Kauppakeskus Kapteeni, Karhuojantie 2) 31.8. asti.

64

Kaltio 4/2019

Emma Hirvisalo suoritti maisterinopintonsa Oxfordin yliopiston Corpus Christi -collegessa.

Veli-Matti Huhta on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kriitikko.

Ville Hytönen on Viroon muuttanut turkulainen runoilija.

Toivo Hyyryläinen on muun muassa kääntänyt ja toimittanut Isa Aspin runoja sekä toiminut Yli-Iin kirkkoherrana.

Tuomo Kangasmaa on Oulun Pikisaaressa asuva kuvataiteilija.

Esko Karppanen on oululainen filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja.

Janne Kauppila on kääntäjä ja cinefiili.

Matti A. Kemi on palijasjalakanen taidemoniottelija ja trivialisoitunut kulttuuriholisti.

Reija Korkatti on oululainen kirjailija.

Risto Kormilainen on suomussalmelainen runoilija ja kriitikko.

Eero Lehtonen on oululais-rovaniemeläinen kirjoittamista harrastava eläköitynyt taksinkuljettaja.

Antti J. Leinonen on iiläinen valokuvaaja.

Aapo Kukko on oululainen sarjakuvataiteilija.

Jaakko Laitinen on Rovaniemeltä Tampereelle päätynyt laulaja ja Kaltion kolumnisti.

Maija Luhtasela on ylivieskalaislähtöinen kulttuurintutkimuksen maisteri ja vapaa kirjoittaja.

Merja Männikkö on oululainen journalisti ja yhteisötaiteen tekijä.

Hannu Niklander on uusimaalainen kirjailija.

Osmo Pekonen on kääntäjä sekä myös Oulun yliopiston tieteenhistorian dosentti.

Juhani Rantala on FM, KL, tenttiä vaille psykologian kandidaatti sekä sekatyömies.

Sannamari Sala on oululais-rovaniemeläinen monipuolisesti kulttuuria ja kirjallisuutta kuluttava JHL:n Lapin aluepäällikkö.

Reijo Valta on oululainen tietokirjailija, runoilija ja blogisti (poistyopoydalta.blogspot.com).

Kimmo Ylönen on Paraisilla, Norrskatan saarella asuva kuvataiteilija, jolle työmatkasta on tullut iso osa työtä.

Tilaa Kaltio! www.kaltio.fi/tilaus

kestotilaus 49 € / vuosi vuositilaus 56 € opiskelijat / työttömät 29 € sisältää arvonlisäveron 10 %

TALO TÄYNNÄ TAIDETTA

OULUN TAITEILIJASEURAN TAIDEM NTITAPAHTUMA 15.8.–8.9.2019

AINUTLAATUINEN TILAISUUS NÄHDÄ LAAJA VALIKOIMA AITOA TAIDETTA OULUN JA KAINUUN ALUEEN AMMATTITAITEILIJOILTA

@ HALLITUSKATU 5, OULU KE–PE KLO 12–18 LA–SU KLO 12–1

RAVINTOLA RAUHALA

Ainolan kupeessa, Mannenkatu 4 www.ravintolarauhala.fi

www.sokerijussi.fi

waria.fi

Torstaina 15.8.2019 www.ouluntaiteidenyo.net

KALTIO KIITTÄÄ TUKIJOITAAN.