KUVATAIDE: MIETTEITÄ MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOILTA

Mietteitä Mäntän kuvataideviikoilta

Minna Kangasmaa, Prima Materia, luonnonsavi. Kuva Tuomo Kangasmaa.

Mäntän kuvataideviikot 2019: Ihmisen aika 16.6.–1.9.2019. Kuraattori Marja Helander. M äntän kuvataideviikkojen tämän vuoden teemana on ”ihmisen aika”. Puhutaan ajanjaksosta, jolloin ihminen on vaikuttanut maapallolla. Näyttelyn teosten näkökulmat ovat monet, mutta merkittävimpinä esiin nousevat ympäristö, yhteisö ja ihmisen vastuu.

Ihmisen aika maapallolla näyttäytyy tässä ajassa ihmisen itsensä silmin katseltuna synkähköltä. Saamme lukea harva se päivä tiedotusvälineistä ikävän kuuloisia ympäristön tilaa koskevia viestejä.

Uudeksi geologiseksi aikakausimäärittelyksi ehdotettu antroposeeni kuvaa aikaa, jona ihminen on muokannut maapallon geologiaa. Ihmisen toiminnan merkkejä siis pystytään erottelemaan jo geologisen tason muutoksista. Ihmisen työkaluina näissä muutostöissä ovat muun muassa betoniset rakennelmat, ydinräjäytykset ja moottoritieverkostot. Ahkerasti tiedotusvälineitä seuraavat ja hekin, jotka eivät niitä seuraa, alkavat tuntea kasvavaa painetta. Ilmastoahdistus on termi, jolla tätä ihmisen kokemaa tunnetta tällä hetkellä kuvataan.

Kuva: Timo Nieminen.

Mäntän kuvataideviikot haluaa puhua näistä asioista mutta lisäksi tarjota elämyksiä ja tunnekokemuksia – ehkä siten helpottaa ilmastoahdistusta ja antaa toivoakin. Mäntässä järjestettiin lauantaina 29.6. Ilmastoahdistusklubi, jossa käsiteltiin nimensä mukaisesti ilmastoahdistusta. Siellä keskustelijoiden näkökulmien joukosta nousi esiin toivo, mutta myös tragedian mahdollisuus.

Keskustelun pohjalta toivo näyttää hahmottuvan jonkinlaisena lamaannusta vastustavana voimana, joka sallii ihmisen toimimisen hyvien asioiden puolesta. Mutta onko ongelmiemme ja ympäristön kannalta toivo sittenkään ainoa mahdollinen näkökulma asiaan?

Luin pitkän artikkelin, joka käsitteli Tšernobylissä vuonna 1986 tapahtunutta ydinkatastrofia. Aiheesta on muuten juuri tehty laadukas tv-sarja. Tšernobylin tragedia tuhosi pikavauhtia alueen kaupungin ja yhteisön. Ihmiset joutuivat jättämään kotinsa. Ruoat jäivät pöydälle ja pyykit pesukoneeseen.

Siitä alkoi parantuminen. Kun ihminen ei enää ollut läsnä, alkoivat niin sanotut luonnolliset prosessit tehdä työtään. Kasvisto, eläimet, sienet ja mikrobit saivat elintilaa ja nähtiin, kuinka alueen yhteisö ei kuollutkaan – ainoastaan ihmiset jäivät sen ulkopuolelle.

Vaikka Tšernobylistä saa väännettyä ympäristön kannalta toiverikkaan tarinan, se on yhä tragedia ihmisen kannalta. Tragedia tarkoittaa sitä, että elämäämme ei sisälly lainkaan näkökulmaa, jossa ihminen aina lopulta kykenee hoitamaan asiat kuntoon. Tragediassa taivas voi todella pudota niskaan ja kaikki on sitten ohi. Onko meillä siis oikeasti toivoa ja onko toivon ikuisesti kapeneva polku paras tapa kehystää tämän päivän ympäristökeskustelu?

Mäntän näyttely käsittelee ihmisen aikaa, mutta haluaa silti antaa toiveikkaan kuvan tulevaisuudesta. Kaikki toiveikkuus perustuu tietenkin ihmisen oikeanlaiseen toimintaan. Voisiko esimerkiksi saamelaisen elämäntavan perintö olla pelastamassa meitä – ei pelkästään ilmastoahdistukselta, mutta myös uhkaavalta katastrofilta? Toisaalta Tšernobylin esimerkin voi katsoa olevan jo todiste ihmisen perustavaa laatua olevasta kyvystä toimia sopusoinnussa luonnon kanssa, vaikkakin vasta pakon edessä.

Löydämme useimmiten nopeimmaksi ja tehokkaimmaksi katastrofien hoitokeinoksi eristämisen. Eristämisen vaihetta on tietysti edeltänyt ihmisen toimesta voimakas ympäristön haltuunotto, jota ajatellessa jo pelkästään asutusten ja taajamien kupeilla olevia viattomilta vaikuttavia hoitonurmikoita ja esteettisiä maisemointeja katselee kuin suruhunnun takaa.

Mänttä-Vilppulan maaperästä voi löytää lähes puhdasta savea. Kuva Tuomo Kangasmaa.

Hahmottakaamme hieman tragedian näkökulmaa ja yrittäkäämme sitä kautta ymmärtää, mitä ihmiselle tapahtuu omien syvien kunnianhimojensa kanssa ja mihin toivo sijoittuu tragediassa. Aristoteles ajatteli tragedian eli murhenäytelmän jalostavan ihmisen tunteita ja lisäävän ihmisen itsetuntemusta. Taide kykeni näin kirkastamaan ihmisen omaa käsitystä elämän todellisesta luonteesta, johon sisältyi hyvää, mutta myös inhimillistä kärsimystä.

Antiikin mytologiassa toivoa sopi etsiä savesta veistetyn Pandoran lahjaksi saamasta lippaasta, johon oli pakattu kaikki maailman vitsaukset mutta viimeiseksi myös toivo. Kielloista huolimatta Pandora raotti lahjalippaan kantta ja tuli vapauttaneeksi vitsaukset. Toivo kuitenkin jäi lippaaseen odottamaan myöhempää vapautumistaan. Kysymykseksi jää: oliko toivo todellinen vitsauksista vapauttava voima vai yksi, ehkä pahin, maailmaa piinaavista vitsauksista?

Kykenevätkö kuvataide ja kuvataiteen suuret tapahtumat käsittelemään rakentavasti ihmisen aiheuttaman ympäristöongelman kaltaisia asioita, kun tarjonta on kohdistettava mahdollisimman suurelle yleisölle? Tylsyyttä ei taiteessakaan enää tahdota sietää, vaikka juuri se useimmiten vie todellisten kokemusten äärelle.

Mäntän kuvataideviikkojen teokset käsittelevät ihmistä laajalla kirjolla. Näyttelyn voi huoletta kiertää tutustuen taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa vaivaamatta mieltään näyttelyn ekologisilla teemoilla. Näyttelyesite opastaa lukijaa, että ”kyseessä ei ole pelkkä ympäristönäyttely, eikä Pekiloon olla pystyttämässä tuomion temppeliä”. Toivo on siis olennainen osa Ihmisen aika -näyttelyn luentaa.

Näyttelyn ympäristöteeman päällä lepää avoimeksi jäävä kysymys yhteisöstä. Ihmislähtöisestä näkökulmasta on ehkä mahdoton irtautua kokonaan, mutta ympäristössä näkyvät realiteetit viittaavat siihen, että yhteinen käsityksemme yhteisöstä on konkreettisella tavalla muututtava kattamaan kaikkien olevaisten kirjo. Eläin- ja kasvikunnan ohella meidän ihmisten ja omien aikaansaannostemme monimuotoisuus sekä valon ja äänen kaltaiset fysikaaliset ilmiöt, joita nyt käsittelemme lähinnä hyödykkeinä, tulisi huomioida osaksi yhteisöä.

Kaikelta kärsimykseltä emme pysty suojautumaan. Mäntän tämän vuoden näyttelyn vahvuus ja ajankohtaisuus näkyy lopulta yrityksenä kääntää yhteistä identiteettiä tutkiva katse yhteisön jäsenestä yhteisöön itseensä. Yksilökeskeisessä kuvataidekentässä tämä ei ole kovin helppo käänne. 

TUOMO KANGASMAA

Lisätietojawww.mantankuvataideviikot.fi