Agfacolorin viehätys, valhe ja viaton erotiikka

The true mystery of the world is the visible, not the invisible. – Oscar Wilde

Teksti: VELI-MATTI HUHTA

Elokuva ei ollut koskaan vain mustavalkoinen. Kun liikkuva kuva keksittiin, sitä alettiin värittää. Viime vuosisadan alkukymmenet olivat matkaa kohti väriä, entistä luonnollisempaa tai entistä hämmästyttävämpää väriä.

Elokuvan historia tuntee kymmeniä kilpailevia ja toisiaan täydentäviä värifilmejä ja värijärjestelmiä. Eräs niistä, runollinen ja kiehtova, sitkeästi salaisuutensa säilyttävä, liittää yhteen niin paroni Münchhausenin, Iivana Julman, Nummisuutarin Eskon, Albanian kansallissankarin kuin Vincent van Goghinkin.

Jotain joka yhdistää ”Maan hiljaisessa ja pimeässä povessa leimuavat ne tulet ja voimat, jotka kerran valtavalla vahvuudella murtautuvat esiin, ja heikontumattoman rahvaan hellässä huomaamattomassa, hämärässä piirissä piilevät ne liekit, joista lämpöä ja ravintoa on leviävä suuren joukon kaikkiin haaroihin, uutta ja tuoretta kykyä jäähtyneisiin jäseniin.”

A. I. Arwidssonin kahdensadan vuoden takaiset lauseet sekoittavat orastavaa kansallistunnetta, kirjoitusaikanaan muodikasta schellingismiä, romanttisia vuorenpeikkoja ja omakohtaista luontoelämystä Fiskarsin ruukilta. Ne tulevat mieleen, kun katselen ja ihmettelen sulan metallin suihkua valkokankaalla.

Aleksandr Zarhin (1908–1997) Rakas huimapääni (Vysota, 1957) edustanee romanttista neuvostoelokuvaa ihanteellisimmillaan. Mestariteoksena sitä tuskin kukaan pitää – onpahan teknisesti sujuva ja visuaalisesti vaikuttava kuvaus rakennustyöläisten arjesta ja juhlasta. Vaikka etualalla on romanssi, ehditään elokuvassa tyylinmukaisesti paljastaa myös rakennusalaa uhkaavat taantumukselliset voimat. Elokuvahistoriallisesti Rakas huimapääni tuoksuu vienosti suojasääkauden vapailta tuulilta, nykyperspektiivistä se tuntuu lupaukselta vieläkin vapaamman ilmaisun mahdollisuuksista.

Elokuvan suhde rakentamiseen, luontoon ja luonnon valjastamiseen on tahattoman koominen – ellei sitten uhkaava. Aatehistoriallinen tai ekologinen näkökulma tuntuu tältä katsomalta kuitenkin pelkältä sivujuonteelta: on kevät 2018 Helsingin Siltavuorenrannassa, ja aitoihin filmikopioihin erikoistuneessa WHS teatteri Unionissa esitetään Rakkaasta huimapäästä 50-luvun Sovcolor-kopio. Se on pääasia.