KREIVI CREUTZIN PALUU HISTORIAN HÄMÄRÄSTÄ

Suomen ensimmäinen suuri taiderunoilija:

Kreivi Creutzin paluu historian hämärästä

Teksti: OSMO PEKONEN

Alexander Roslinin muotokuva kreivi Gustav Philip Creutzistä. Göteborgin taidemuseo.

Jumalten maailmaan kuuluva Arkadia on merkillinen paikka, autuaan auvon kukkiva kunnas, ikuisen kevään, nuoruuden ja rakkauden tyyssija. Muuttumatta ja vanhentumatta siellä alati ollaan rakastuneita.

Pohjoismaiden runoudessa Arkadian suurin kuvaaja on suomalainen kreivi Gustav Philip Creutz (1731–1785). Hänen aleksandriinimittaan kirjoittamansa paimenrunoelma eli eklogi ”Atis och Camilla” (1761) sytytti sykkimään aikansa nuorison sydämet.

Lemmensadun päähenkilöistä Atis on urhoollinen leijonanmetsästäjä, Camilla puolestaan Dianan eli metsästyksen, siveyden ja kuun jumalattaren papitar. Saavatko he toisensa? Varmaankin aika moni pitsikauluksinen ja kankipalmikkoinen 1700-luvun nuori herra tunnusti rakkautensa mielitietylleen siteeraten Atiksen hehkuvia sanoja, ja suotuisassa tapauksessa neito kenties vastasi yhtä kainosti kuin Dianan siveä papitar Camilla.

Meidän valtakuntamme – siis Ruotsin – runoudessa ei sitä ennen yhtä tunteikkaasti ollut kuvattu heräävää nuorta rakkautta. Aikakauden lyriikkaa hallitsi uskonnollisen tunteen kuvaus pietismin hengessä, mutta nyt runon aiheeksi tuli maallinen ja aistillinenkin rakkaus, tosin jumalten maailman säädyllisiin valkokaapuihin verhottuna.

Jo kauan ennen romantiikan vuosisatana tunnettua 1800-lukua esiromantikko Creutz oli suurten lemmentunteiden tulkki, eikä hän kaihtanut uskaliaitakaan kuvia. Vaikka runoilija vakuuttaa, ettei hänen kuvauksessaan esimerkiksi Camillan kylvystä ole ”mitään epäpyhää”, niin heräävän erotiikan kuvauksestahan tässä on kysymys. Kuunnellaanpa runoilijaa (suom. Osmo Pekonen):

Ui nymfi suloisesti, kuin kukka lainehitten, vaan veteen häntä seuraa myös lemmen aistit sitten. Jumala lemmen itse käy lämmittämään vettä; Camilla nauttii siitä, hän ei näet arvaa, että viaton immen varsi, siveän poven kaarre on jumalainen näky, kaltion kallis aarre. Hän lumivalkoisena ui lumpeenkukan lailla, veet välkkyy ikipyhät ain’ Arkadian mailla. Ei mitään epäpyhää kuvasta lähteen peili, saa huolen häivää vailla kylpeä helein heili. Impyen sulot peittää veen verho hopeainen, kuin itse Venus uisi, niin täydellinen nainen.

Nuoriso villiintyi Atiksen ja Camillan tarinasta siinä määrin, että kirkkokin jo huolestui. Creutzin runoelmasta otettiin monta painosta, mikä oli maallisessa kirjallisuudessa epätavallista. En

Kreivi Creutzin lemmensadun alkusanat ruotsiksi ja suomeksi:

Jag sjunger om den eld, som plågar och förnöjer, då han sin första makt i unga hjärtan röjer. Du ömhet, Gudakraft, som världens vällust gör, kom, liva upp min vers och mina sinnen rör!

Mä rakkaudesta laulan, se polttaa vailla vertaa, kun sydän nuori syttyy sen liekkiin ensi kertaa. Oi lempi jumalainen, elämän lämpö, valo, herätä runo henkiin, sytytä tunteen palo! (suom. Osmo Pekonen)

nen pitkää kirjallisuutemme ensimmäinen bestselleristi kuitenkin tasaantui ulkoasiainhallinnon virkamieheksi ja ryhtyi runojen sijasta rustaamaan virallisia raportteja.

Creutzin runoilijanura oli aivan lyhyt. Hänen on sanottu nousseen Parnassolle ”kevein kantamuksin”, sillä pääteoksen lisäksi hänen pienempiä muita runojaan on olemassa vain reilu tusina. Kuitenkin myös hänen enimmäkseen ranskankielinen kirjeenvaihtonsa Kustaa III:n ynnä muiden merkkimiesten kanssa kohoaa kaunokirjallisuuden tasolle.

Tuhanten nuorten sydänten tunteiden tulkki ei itse koskaan mennyt naimisiin. Hän kuoli 54-vuotiaana sydänkohtaukseen, kaiketi korkeiden virkatehtäviensä liiallisen työkuorman ennenaikaisesti uuvuttamana.

Gustav Philip Creutz syntyi Anjalan kartanossa, sillä hän oli äitinsä puolelta Wrede-sukuinen, ja varttui mieheksi Pernajan Malminkartanossa, jossa Creutzin kreivit asuvat vieläkin. Hänen opintiensä alkoi Turun akatemiassa ja virkauransa Tukholmassa. Lyyrikoksi hän hioutui kaunosieluisen leskirouva Hedvig Charlotta Nordenflychtin johtamassa kirjallisessa salaseurassa, Tankebyggarordenissa, jossa hänen lähin ruotuveljensä runon saralla oli kreivi Gustaf Fredrik Gyllenborg.

Vaihdettuaan lyyran diplomatiaan Creutz sai ensimmäiseksi asemapaikakseen Madridin. Matkalla sinne hän tapasi Ferneyssä Voltairen, joka kommentoi: ”Sain pitää kreivi Creutzin luonani vain päivän. Olisin halunnut viettää hänen kanssaan kokonaisen elämän.”

Kahden Espanjassa vietetyn vuoden jälkeen Creutz pääsi unelmapostille Pariisiin, jossa hän viihtyi seitsemäntoista vuotta. Eipä aikaakaan, kun charmantista ja elegantista, joskin hieman hajamielisestä miehestä tuli sekä Versailles’n hovin että kirjallisten salonkien suosikki. Hän pelasi korttia Marie-Antoinetten pöydässä, jossa kuunteli suurvallan salaisuuksia diplomaatin herkällä korvalla. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat kaikki valistuksen suuret hahmot: Voltaire ja Rousseau, Diderot ja d’Alembert, Hume ja Chamfort. Hän toimi säveltäjien ja taiteilijoiden suurpiirteisenä mesenaattina.

Liègessä syntynyt André Ernest Modeste Grétry, jonka urakehitystä Creutz avitti ratkaisevalla tavalla, omisti tälle oopperansa Le Huron (1768). Sen libretto perustuu Voltairen tarinaan ”Luonnonlapsi” (suom. Leena Rantanen): Pariisin seurapiireihin saapuu huroni, puolivilli intiaani, jonka aikaansaamista eroottisista ynnä muista kommelluksista koominen ooppera kertoo. Oopperaa Le Huron on vielä äskettäin esitetty Pariisissa, ja se pitäisi toki esittää myös Suomessa, sillä tuskinpa kellekään muulle suomalaiselle on omistettu teosta Euroopan klassisesta oopperakirjallisuudesta!

Ancien Régimen viimeisinä vuosina Ruotsin ulkomaanedustus Pariisissa kävi kotimaan veronmaksajille kalliiksi. Creutzin residenssinä oli komea kaupunkipalatsi Hôtel de Bonac, jonka suihkulähteet hän suurissa juhlissa pani pulputtamaan viiniä. Virkatehtäviinsä hän ajoi kuuden hevosen vetämillä vaunuilla livreepukuisten lakeijoiden ympäröimänä. Ruotsin kuninkaan juhlapöytää koristavat tänäkin päivänä kultaiset kandelaaberit ja hopeiset serviisit, jotka ovat alun perin Creutzin Pariisista hankkimia.

Kukaan suomalainen diplomaatti ei milloinkaan liene edustanut maataan yhtä loisteliaasti – ja kalliisti – kuin Creutz. Hänen laskujaan, vekseleitään ja pelivelkojaan maksettiin vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen.

Huhtikuun 3. päivänä 1783 Gustav Philip Creutz allekirjoitti Benjamin Franklinin kanssa Ruotsin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain välisen ystävyys- ja kauppasopimuksen, jossa oli kysymys muun muassa Pohjois-Atlantin kauppalaivareittien turvallisuudesta, toisin sanoen sen aikakauden Nato-asioista. Siitä tuli Yhdysvaltain valtiosopimus n:o 1, sillä Yhdysvaltain olemassaolo tunnustettiin kansainvälisesti vasta Pariisin rauhassa syyskuun 3. päivänä 1783. Siis mihin loputonta Nato-keskustelua meillä oikeastaan enää tarvitaan, kun pernajalainen runoilijakreivimme on vastaavanlaisen paperin kertaalleen jo allekirjoittanut?

Creutz sai Kustaa III:lta korkeimmat mahdolliset tunnustukset. Hänet nimitettiin kansliapresidentiksi, ja 1783–1784 hän toimi ylimmän vallan haltijana kuninkaan Italian-matkan aikana. Hän sai arvonimen ”en av rikets herrar”, ja hänestä tuli Upsalan yliopiston kansleri. Hän piti kanslerinpuheensa kreikaksi, siis Arkadian kielellä. Epäilemättä hän olisi ansainnut istuimen myös Ruotsin Akatemiassa, mutta se perustettiin vasta muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen.

Oulun suuri poika Frans Michael Franzén kirjoitti oodin edesmenneen skaldin muistoksi. Esaias Tegnér nimitti Creutziä ”lounatuulen ja aamukasteen runoilijaksi”. Nykyisistä akateemikoista Horace Engdahl on tehnyt paljon herättääkseen Creutzin muiston uudestaan henkiin.

Kaikesta aikalaisten ylistyksestä huolimatta paimenruno lajityyppinä jäi pois muodista pian sen jälkeen kun paimentytöistä ylimmäisen, Marie-Antoinetten, päivät olivat päättyneet mestauslavalla. Runoudessa tapahtui samantapainen vallankumous kuin viime sotien jälkeen meillä, jolloin moderni runous löi itsensä läpi, jumalten maailmat piti lopullisesti jättää ja runoudelta alettiin vaatia poliittista osallistumista. P. Mustapää ei suotta otsikoinut vuoden 1945 kokoelmaansa Jäähyväiset Arkadialle.

Kyynisin osa nykylukijoista ehkä pitää Arkadian asujaimien vuolaita lemmenvuodatuksia pateettisuudessaan sietämättöminä, mutta itse asiassa jo Creutzin omana aikana paimenrunous nähtiin myös koomisessa valossa. Carl Michael Bellman ryhtyi tietoisesti parodioimaan Creutziä vaihtamalla Arkadian värjyvien impien tilalle Tukholman krouvien verevät nymfit. Ei Creutz siitä pahastunut. Päinvastoin hän kuuluu onnitelleen Bellmania tämän viisujen saavuttamasta menestyksestä.

Ylevä ja kansanomainen lyriikka siis täydensivät toisiaan: Jos ensin ei olisi ollut jumalten ohutta ilmaa hengittänyttä kreivi Creutziä, ei meillä ehkä olisi Bellmaninkaan meheviä ja reheviä säkeitä.

Creutz oli kosmopoliittinen diplomaatti, mutta kirjoittaessaan nuorella iällä suuren paimenrunoelmansa hän ei vielä ollut nähnyt maailmasta paljon muuta kuin kotiseutunsa. Kuvitellessaan ikuisen suven maata hän ei siis vielä ollut nähnyt Espanjaa tai Ranskaa. Niinpä voimme otaksua Arkadian autuaiden kunnaiden alkukuvana olleen Kymenlaakson ja itäisen Uudenmaan maisemat.

Creutz ihannoi Suomen luonnonkauneutta, ja hän pyysi kuningasta lähettämään hovimaalari Desprez’n ikuistamaan sitä, mutta se pyyntö ei toteutunut. Creutz oli siis suomalaisen maisemaisänmaallisuuden edelläkävijä sata vuotta ennen Runebergiä. Hänellä oli nimikkokatunsa Helsingissä, mutta vuonna 1928 se muutettiin Vänrikki Stoolin kaduksi, joten Runeberg peri voiton.

Ylipäänsä runoilijakreivimme on synnyinmaassaan vaipunut liki täydelliseen unohdukseen. Kreivi Creutz tekee nyt kuitenkin paluuta yleiseen tietoisuuteen, sillä hänen pääteoksensa Atis ja Camilla ilmestyi äskettäin ensi kertaa suomeksi allekirjoittaneen mitallisesti kääntämänä ja turkulaisen Faroksen kustantamana.

Atiksen ja Camillan lemmenseikkailu tapahtuu samantapaisessa salaperäisessä maassa kuin ShakespearenKesäyön unelma. Unen ja todellisuuden raja on epämääräinen. Jumalat puuttuvat peliin, ja tarinassa on merkillisiä käänteitä, joissa koko näyttämö äkkiä vaihtuu kuin teatterissa. Kenties Creutz oli ajatellut runoelmansa siirtämistä myös näyttämölle, mutta se toteutui vasta vuonna 1963, kun ruotsalainen koreografi Mary Skeaping sovitti tarinan baletiksi käyttäen Creutzin aikalaisen Johan Helmich Romanin musiikkia.

Pariisissa vaikuttanut Creutzin aikalainen ja maanmies Alexander Roslin maalasi hänestä muotokuvan, joka nykyisin on Göteborgin taidemuseossa. Malminkartanossa muistuttaa sen suuresta pojasta Johan Tobias Sergelin veistämä korkokuva. Haminassa on museoitu huone, jossa kansliapresidentti Creutz oli mukana Kustaa III:n ja Katariina II:n neuvotteluissa kesällä 1783.

Suuren runoilijan tärkein muiston tyyssija on Tivoli-puisto Tukholman pohjoispuolella Brunnsvikeniin pistävässä niemessä, jonka Creutz omisti ja jonka rakentaminen puistoksi sai inspiraationsa Kustaa III:n Italian-matkasta. Puutarha-arkkitehti Fredrik Magnus Piper sai Creutziltä tehtäväkseen suunnitella Tivoliin englantilaistyyppisen luonnonmukaisen maisemaidyllin, mutta hanke jäi keskeneräiseksi, kun aika jätti runoilijakreivistä.

Runoilijan haaveiden mukainen valkovuokkoja kasvava lehto on kuitenkin eräänlainen maanpäällinen Arkadia. Nykyisin se on villiintynyt, eikä alkuperäisestä suunnitelmasta ole paljoa nähtävissä. Piperin puiston siimeksessä piilee myös yksinäinen esiromanttinen hautapaasi, joka voi tuoda mieleen Rousseaun haudan Ermenonvillessä, mutta se ei kuulu runoilijakreiville itselleen vaan hänen aikalaiselleen säveltäjä Joseph Martin Krausille. Creutzin hauta sen sijaan on Björklingen kirkossa Upsalan pohjoispuolella. Hän lepää siellä Sätunan säterikartanon hautakuorin sarkofagissa n:o 24.

Runon ruhtinas piispa Franzén ihmettelee muisto-oodissaan, miten Creutzin kaltainen kosmopoliittinen nero saattoi olla syntynyt Suomessa:

Där du satt ibland ett bortglömt släkte På det öde Finlands vilda strand Ädle yngling! O vem räckte Detta snilles prisma i din hand? Detta trollglas, som en dager brutit Av så överjordisk glans På din tavla, där tillsammans flutit All den skönhet i naturen fanns!

Nyt uudelleen löydetystä kreivi Creutzistä olisi paljon kerrottavaa. Historioitsija Charlotta Wolff valmistelee hänestä täysmittaista elämäkertateosta. 

FT, YTT Osmo Pekonen on tunnettu kääntäjä, joka aikaisemmin on suomentanut muuan muassa ”Englannin kansalliseepoksena” tunnetun Beowulfin yhdessä Clive Tolleyn kanssa (WSOY 1999), saksantanut Eino Leinon runoja yhdessä Manfred Sternin kanssa ja ranskantanut Lassi Nummen runoja yhdessä Yves Avrilin kanssa. Uusin suomennos on Gustav Philip Creutzin aleksandriinimittainen eklogi ”Atis ja Camilla” (Faros 2019). Osmo Pekonen on myös Oulun yliopiston tieteenhistorian dosentti.

Suomentaja Osmo Pekonen runoilijakreivi Creutzin hahmoisena. Kuva: Osmo Pekonen.

Paljon antajana Kulttuurinkisällit loivat pohjan nykyiselle kulttuurihallinnolle

Teksti: MAIJA LUHTASELA

Nykyisen kulttuurihallinnon perusteet loi hyvinvointivaltio, jonka ihanteita noudattaen paikalliset aktivistit toivat kulttuurielämän kaiken kansan saataville. Yksi näistä oli ja on ylivieskalainen Oiva Luhtasela.

Minä olen itseäni ja muita aktiiveja kutsunut kulttuurinkisälleiksi. Ei tätä työtä palkkapussi tai kunnia edellä ole tehty. Lähimmäisenrakkaudesta lähinnä”, kotiseutuneuvos Oiva Luhtasela (s. 1935) totesi tammikuussa 2016 kotonaan Ylivieskassa. Luhtasela on tehnyt leipätyönsä yleistoimittajana Kalevan Ylivieskan alueen toimituksen esimiehenä ja on yksi näistä kulttuurinkisälleiksi nimittämistään, jotka auttoivat luomaan paikalliset kulttuurijärjestelmät ympäri Suomen viimeisen vuosisadan aikana.

Suomalaisen kulttuurihallinnon vahva ja vakaa tila ei olekaan sattumaa. Meillä on rakenteet, jotka suojaavat ja ohjaavat kulttuurin alueelle kuuluvaa toimintaa: edelleen tavoitteena on se, että jokaisella ihmisellä on oikeus käyttää, kuluttaa ja tuottaa kulttuuria.

Suomessa päästiin kiinni hyvinvointivaltion kehitykseen toisen maailmansodan jälkeen. Moni asia muuttui ja kehittyi, kun kansallinen sosiaaliturva ja hyvinvointipalvelut hiljalleen loivat koko maahan korkean elintason. Kehitykseen pääsi mukaan myös kulttuurielämä – se sai poliittista ja hallinnollista voimaa hyvinvointivaltion aatteista; erityisesti siitä, kuinka sivistys ja koulutus kuului kaikille ihmisille lähtökohdista huolimatta.

Hyvinvointivaltion tavoitteita ja saavutuksia on kartoitettu laajasti. On lukemattomia kirjoja ja tutkimuksia siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeinen kehitys toi Suomeen ennennäkemättömän ” Kuva Olli Luhtasela.

hyvinvoinnin useimmilla elämän osa-alueilla. Kulttuuripoliittisen tilanteen kehityksen tutkimus on kuitenkin keskittynyt isoon kuvaan rakenteiden muuttumisesta ja mullistuksista.

Tämän vuoksi päätin muutama vuosi sitten tarttua läheltä löytyvään tarinaan isoisäni Oiva Luhtaselan urasta kulttuurihallinnon aktiivisena toimijana hyvinvointivaltion aikakaudella Pohjois-Pohjanmaalla ja kirjoitin aiheesta pro gradu -tutkielmani. Luhtasela on yksi useista kulttuurihallinnon toimijoista, jotka vapaaehtoistyöhön perustuen loivat kulttuurihallinnon verkoston paikallisesti ja alueellisesti niin, että kulttuurinen hyvinvointi tavoitti koko hiljalleen koko valtion.

Yksilönäkökulma avaa tarkkaan sitä, millä tavalla kulttuurihallinto voi muodostua paikallisesti. Luhtaselan ura toimittajana ja kulttuurihallinnon aktivistina alkoi 1950-luvulla ja jatkuu edelleen: hänen tarinassaan näkyy siis kokonaan hyvinvointivaltion aikakauden kulttuuripolitiikka, jonka katsotaan kestäneen 1900-luvun puolivälistä sen loppuun saakka.

Luhtaselan kotikunta Ylivieska on pieni 15 000 asukkaan kaupunki. Vuonna 2019 Ylivieskassa on vahva kulttuurihallinto, jonka keskipisteenä on kulttuurikeskus Akustiikan vilkas tapahtumatuotanto sekä useiden paikallisten yhdistysten toiminta: Ylivieskan seudun musiikkiopisto, Ylivieskan seudun kansalaisopisto, Pietari Päivärinta -seura ja monet muut. Kokoonsa nähden kaupungin kulttuuripalveluiden asema on vahva.

Tässä artikkelissa Oiva Luhtaselan ura on esimerkki, jonka kautta voidaan seurata laajan hyvinvointikauden mahdollistamaa kulttuurihallinnon vakiintumista myös Ylivieskan kaltaiseen kaupunkiin ja alueelle, joka sijaitsee kaukana maakunnan ja valtiollisen tason hallinnollisista keskuksista.

Harrastuksesta osaksi ammattia Oiva Luhtaselan lähtökohdat ovat pienellä paikkakunnalla. Nivalan Sarjankylä on Luhtaselan kotikylä, missä hänen vanhemmillaan oli pieni maatila, joka juuri antoi elannon perheelle, johon Oivan ja vanhempien lisäksi kuului kaksi veljeä. Elämä noudatteli tavallisen maalaistalon arkea, eli myös lapset valjastettiin avuksi maatilan töihin. Koulun lisäksi Luhtaselankin normaaliin vuodenkiertoon kuului esimerkiksi syysorasmailla paimentaminen. ”Kun minä poikasena kymmenestä vuodesta eteenpäin lähin näiden lehmien kanssa metsäpolkuja omille pelloille ja siellä luin ja kirjoitin. Ja siinä anto mahdollisuuden siihen, että oli tavallista enemmän aikaa. Muuten maatalossa ei ollut aikaa.”

Jokin luontainen kiinnostus siis ajoi Luhtaselan kirjallisuuden pariin. Hän kertoo myös lukeneensa Sarjankylän sivukirjaston kirjahyllyt läpi kirja kirjalta järjestyksessä. Hän sai tosiaan tehdä tämän, sillä siihen väliin ei kukaan muu tullut kirjoja lukemaan. Vanhemmatkaan eivät tukeneet Luhtaselan intoa kirjallisuutta kohtaan vaan pitivät sitä ajanhukkana. Pienessä maalaispitäjässä tällaiset asenteet olivat odotet

tuja, koska pienten maatilojen lapset eivät pystyneet tavallisesti pitkälle kouluttautumaan.

Lukeminen tahditti Luhtaselan myös kirjoittamaan, ja jo nuorena poikana hän lähetti omia kaskujansa Keskipohjanmaa-lehteen. Samalla hän astui ensimmäistä kertaa julkisen kentälle – alueelle, jolla kansalaistoiminta on suoritettava. Ja lehtityön näytöt vakuuttivat vihdoin vanhemmatkin, jotka suostuivat lähettämään Luhtaselan kansanopistoon ja myöhemmin Perniöön opiskelemaan sanomalehtilinjalle.

Luhtaselan elämänkaari noudattaa hyvin tavallista hänen ikäpolvensa ihmisen elämää. Siinä lyhytkestoisella koulutuksella on ollut mahdollista ponnistaa työelämään ja aktivoitua vapaaehtoistoiminnan parissa.

Nuorena toimittajana Luhtasela oli jo energinen, tottunut toimija julkisen kentällä. Sanomalehti Lallissa Kokemäellä 1960-luvun alussa hän tutustui laajasti paikallisen nuorisoseuran toimintaan. Rikkaan Satakunnan pitemmälle kehittyneestä kulttuurihallinnosta Luhtasela sai esimerkin myös Pohjois-Pohjanmaan hallinnon järjestämiseen. Hän halusi palata kotiseudulleen jatkamaan työtä.

Saatuaan töitä paikallislehdestä Ylivieskassa Luhtasela järjesti 1960-luvun alkupuolella ensitöikseen yhdessä muutaman muun paikallistoimijan kanssa komitean, joka perusti Ylivieskan seudun kansalaisopiston. Kansalaisopistoa seurasivat lukuisat paikalliset yhdistykset: Ylivieskan seudun taideyhdistys, Ylivieskan seudun pienteollisuusyhdistys, Ylivieskan seudun musiikkiopisto, Ylivieskan seudun kuvantekijät. Nämä yhdistykset olivat erityisen tärkeitä toimijoita ennen kulttuuritoimikuntien ja myöhemmin kulttuurilautakuntien syntyä. Niiden avulla pystyttiin kouluttamaan ihmisiä sekä järjestämään näyttelyitä, ja ne toimivat myös taiteilijoita yhdistävinä järjestöinä.

Näitten kaikkien yhdistysten nimiä yhdistää sana ”seutu”. Luhtaselalle kotiseutu ei missään vaiheessa ole rajoittunut yhteen kuntaan. Hän näkee kotiseudun rajojen määrittyneen ennen vuoden 1865 kunnallislain voimaantuloa, jolloin Ylivieska oli hallinnollisesti osa Kalajoen rovastikuntaa. Kotiseutu on siis hänelle kuntaa laajempi alue, jota yhdistää samankaltainen historia. ”Seutu-sanan käytön takana on ajatus vahvuuden synnyttämisestä ja siihen pienellä paikkakunnalla on pystytty vain, koska Ylivieskan vierikunnat ovat olleet alusta saakka tärkeitä ja mukana muodostamassa tätä kulttuurielämää”, Luhtasela kertoo.

Kotiseudun lisäksi hän käyttää paljon omaa sanaansa ”ylikunnallisuus” kuvatessaan sitä, kuinka tärkeää Ylivieskan seudun kaltaiselle alueelle olisi, että tukea haetaan kuntarajojen yli. Vain toimimalla laajasti pystyttiin alueelle varmistamaan monipuolinen kulttuurielämä.

Järjestöelämän pyörteissä Oiva Luhtaselan kertoman mukaan hänen arkensa kului töiden lisäksi kokouksissa, tapaamisissa ja kulttuurihallinnon suunnittelussa. Hänen toimintamuotonsa on selkeästi ollut järjestöissä vaikuttaminen: niiden kautta hän pystyi hankkimaan rahoitusta, pyörittämään hankkeita ja luomaan yhteyksiä saman alan toimijoiden välille.

Tämä oli tärkeää etenkin ennen kulttuurihallinnon poliittista vakiintumista. Kulttuuritoimikunnat olivat kaupunkien epävirallisia kulttuuritoiminnan toimijoita siihen saakka, kun uusi kulttuuritoimintalaki vuonna 1980 määräsi jokaiseen kuntaan kulttuurilautakunnat virallisiksi toimijoiksi. Se oli iso askel kulttuurihallinnon toiminnalle – ensimmäinen laki, jossa selkeästi määriteltiin kulttuurihallinnon merkitys ja tärkeys kaupunkien hallinnossa.

Kulttuurihallinnon vakinaistamiseen liittyy myös Luhtaselan mittavin valtakunnallinen projekti. Kulttuurilautakuntien asiantuntijana hän kirjoitti WSOY:n kustantaman Kulttuurilautakunnan toimintaoppaan (1984). Opas käy läpi sen, miten hallinnollinen kulttuurielämä on mahdollista saada käyntiin, perustuen Luhtaselan laajaan kokemuspohjaan Ylivieskan tilanteen muodostumisessa.

Kulttuurilautakunnista huolimatta kunnilla ei kuitenkaan ollut juurikaan kulttuurihallinnon työntekijöitä. Eikä sellaisia Luhtaselan useista yrityksistä huolimatta saatu myöskään Ylivieskaan vielä 1980-luvulla. Luhtaselan arkistoista löytyi hänen 1970-luvun lopussa opetusministeriölle osoittamiaan kirjeitä, joiden tavoitteena oli saada Ylivieskan alueelle kulttuurisihteeri – edes kokeiluksi. Toisin on tilanne nyt, kun jokaisessa kaupungissa kulttuurihallinnon asema on pystytty vakinaistamaan lain vaatimalle tasolle.

Odottaminen onkin ollut iso osa työtä. Luhtasela on myös esimerkiksi ehdottanut Ylivieskaan rakennettavaksi kulttuurikeskusta ensimmäisen kerran 1970-luvulla. Yli 30 vuotta myöhemmin, vuonna 2003, kulttuurikeskus Akustiikka viimein rakennettiin. Sen myötä myös kulttuurihallinnon työntekijämäärät ovat Ylivieskassa vakiintuneet: kaupungilla on nykyisin oma kulttuurijohtajansa ja työntekijätiimi.

Kulttuurisää ratkaisevana tekijänä Kulttuurihallinnon laajempia tavoitteita Oiva Luhtasela tiivistää muutamaan ydinkohtaan. ”Yleistavoitteet personoituvat väkistenkin, mutta perustuvat toisaalta suunnitelmatekstiin: kun tavoitellaan henkisesti aktiivisten ihmisten elintilaa, on paikkakunnan henkinen ilmapiiri, kulttuurisää, ratkaiseva tekijä. Järjestökentän tulee olla vireä ja eriytynyt, ylikunnallinen ja joustava. Parhaimmillaankin hallinto on vain puiterakennelma. Omaleimaisuuksia kunnissa ja niiden sisälläkin voidaan vahvistaa.” ”Maakuntatasolta odotetaan entistä enemmän, sillä toiminta alueellistuu pakostakin. Lyhyellä tähtäimellä tulee painopisteen olla toiminnassa, ei seinien pystyttämisessä. Työnjakoasiat tulee miettiä uudelleen, sillä (suhteellisen) runsaan rahan kautena työnjako on joissakin kunnissa vääristynyt.”

Luhtasela on siis selkeästi ollut paikallistoimija, jolle hyvinvointivaltioideologian mukaisesti on ollut tärkeää, että kulttuuritoiminnan tavoitteena on parantaa ihmisten henkistä hyvinvointia sekä lisätä

yhteiskunnallista aktiivisuutta. ”Kulttuurisää” on hauska sana, jolla voidaan kuvata alueen ihmisten yleistä mielipidettä kulttuurielämän tärkeydestä. Toisaalta Luhtasela muistuttaa, kuinka tärkeää on se, että resurssit suunnataan toimintaan eikä rakenteiden hiomiseen.

Luhtaselan mukaan yhdistysten perustaminen ja niiden kautta toimiminen vahvistaa hallintoa paremmin kuin yksittäisen henkilön aloitteet. Puoluepolitiikka ei häntä kuitenkaan ole kiinnostanut; sillä puolella hänen mukaansa on riittänyt muutenkin tekijöitä. Siksikin järjestötoiminta on sopinut hänelle erityisen hyvin.

Luhtasela kuvaa myös kulttuurihallinnon alkuvaiheen työn olleen hyvin konkreettista ja aikaa vievää. Itseään ja muita saman ajan muita kulttuurihallinnon yleismiehiä ja -naisia hän kuvaa ”kulttuurin kisälleiksi”. Työ ei ole ollut hohdokasta edustamista vaan vakuuttamista, rahan etsimistä sekä kulttuurihallinnon tarpeellisuuden vakuuttamista niin kansalaisille kuin poliitikoillekin. Yhdistyselämän ohella Luhtaselan tärkeimmiksi alueellisiksi teoiksi nousevat ylivieskalaisen Helaalan Myllyn suojelu ja ensimmäisten Pohjois-Suomen kirjailijapäivien järjestäminen.

Entisen Oulun läänin eri alueilla Luhtaselan kaltaisia vapaaehtoisia toimijoita ovat olleet esimerkiksi kunnallisneuvos Vesa Kaikkonen Kainuusta, Aatto Saksola Alavieskasta, valtiopäiväneuvos Kalevi Mattila Ylivieskasta sekä kulttuurineuvos Tuure Holopainen Oulusta. Erityisesti Holopaista Luhtasela kuvaa aisaparikseen, joka hoiti maakunnan pohjoisen osan kulttuurihallintoa Luhtaselan pyrkiessä järjestämään toimintaa Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa, etenkin Kalajokilaakson alueella. Läheistä yhteistyötä Holopaisen kanssa siivitti myös Luhtaselan toimiminen maakunnan tasolla Oulun läänin taidetoimikunnassa sekä Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahastossa. Lisäksi Holopaisen toimiessa Kaltion päätoimittajana 1988–1995 Luhtasela kirjoitti lehteen artikkeleita.

Toimittajana työn tekeminen tukikin myös kulttuurihallinnossa toimimista. Etenkin sen avulla pystyi luomaan kontakteja. Luhtasela kertoi, kuinka häntä oli pyydetty myös Helsingin Sanomien Pohjois-Suomen aluetoimittajaksi. Työssä olisi saanut vapaasti valita aiheensa, mutta se olisi vaatinut liian paljon matkustamista. Silloin Luhtasela koki tärkeämmäksi jäädä vaikuttamaan paikallisesti Pohjois-Pohjanmaalle. ”Ei ne kaikki hankkeet onnistuneetkaan, varmaan enemmän jäi toteuttamatta kuin tuli toteutettua”, Luhtasela kertoo. Esimerkiksi Kalajokilaakson alueelle hän oli visioinut seutumallin, jossa tietyn kunnan vastuulla olisi tietty kulttuurin osaalue. Tanssialan koulutus olisi keskitetty Pyhäsalmen seudulle, kuvatai

Kun tavoitellaan henkisesti aktiivisten ihmisten elintilaa, on paikkakunnan henkinen ilmapiiri, kulttuurisää, ratkaiseva tekijä.

detoiminta painotettu Ylivieskaan, elokuvateatteritoiminta Kalajoelle ja videotaiteen koulutus Haapajärvelle. Tämä malli olisi Luhtaselan toiveissa vahvistanut tietyn kulttuurisektorin toimintaa ja varmistanut näin kulttuurin laajan saatavuuden sekä elinvoiman koko alueelle.

Lopulta jää vain kiitollisuus Kulttuurihallinto vakinaistui Luhtaselan toimikauden aikana, mutta jo viimeiset parikymmentä vuotta hyvinvointi-ideologian rinnalle on noussut paine taloudellisesta voitosta koko kulttuurin alueella. Huolenaiheeksi Luhtaselan mielessä nousee tietenkin se, että täysi markkinapainotteisuus ei sovi kulttuurin kentälle.

Markkinalogiikka on todellinen uhka kulttuurille, koska se eroaa hyvinvointivaltion arvoista etenkin siinä, että jälkimmäisten mukaan jokaisella tulisi olla oikeus kuluttaa ja tehdä taidetta. Myös menestystä ja suosiota tulisi voida mitata muutenkin kuin voitoilla ja yleisömäärillä. Uudenlaisen kulttuuritoiminnan riskinä on se, että hyvinvointi kerääntyy jo hyväosaisille. Taiteenalojen eriytyminen entistä kauemmas toisistaan voi olla joko uhka tai mahdollisuus riippuen etenkin siitä, mihin suuntaan politiikka ohjaa kulttuuritoimintaa.

Oiva Luhtasela pyysi minua gradussani toteamaan vain yhden tietyn asian: sen, miten hän nykyään kokee aikansa kuluneen liiaksi järjestöelämän parissa. Hän tuntee, ettei ole pystynyt viettämään tarpeeksi aikaa perheensä kanssa. Kiireinen työ Kalevan Ylivieskan toimituksen esimiehenä ja järjestötoiminta veivät mukanaan.

Lisäksi, kun kulttuurityö on perustunut paljolti vapaaehtoisuuteen, on motivaatio siihen pitänyt löytää jostain muualta kuin rahasta. Luhtasela kertoo inspiroituneensa tolstoilaisuudesta, jossa korostetaan kristillistä lähimmäisen rakkautta ja kehotetaan kääntämään katse lähellä olevien ihmisten huomiointiin.

Uransa loppupuolella vuonna 2006 Luhtasela nimitettiin kotiseutuneuvokseksi. ”Ei se minulle ollut niin tärkeä, kun olin jo siinä vaiheessa muutakin arvostusta saanut. Mutta ajattelin, että jos joku seuraavan sukupolven tekijä saisi siitä pontta: että tätäkin työtä edelleen arvostetaan.” Luhtasela haluaa osoittaa nykyisellekin sukupolvelle sen, että järjestötyöllä pystyy yhä ohjaamaan toimintaa ja luomaan rakenteita hallinnon vahvan roolin tukemana.

Huolimatta siitä, että Luhtasela on käyttänyt paljon ajastaan kulttuurihallinnolliseen toimintaan, kokee hän tehtävänsä olleen etenkin antamista. ”Antaessaan saa”, Oiva Luhtasela tiivistää. 

Aiheesta laajemmin Maija Luhtaselan pro gradu -työssä Sanomalehtimiehestä alueajattelijaksi – Kotiseutuneuvos Oiva Luhtasela paikallistoimijana muuttuvan kulttuuripolitiikan kentällä Kalajokilaaksossa (Itä-Suomen yliopisto, kulttuurintutkimus/taiteensosiologia, 2018). Opinnäyte on luettavissa sähköisenä: http://epublications.uef.fi/pub/ urn_nbn_fi_uef-20181036/ urn_nbn_fi_uef-20181036.pdf