__MAIN_TEXT__

Page 1

Poh joi n e n k u lt t u u r i l eh t i 1/2 02 0 | 10 €


AAPO KUKKO


K A LT IO S S A 1/ 2 0 2 0

HIBBO 15 Aapo Kukko

2 K ANNESSA: UUSI JUMALA Paavo J. Heinonen 3 PÄÄKIRJOITUS: VIIVANA TÄNNE Paavo J. Heinonen 4 KULUNEITA K ÄÄRINLIINOJA JA TUOREITA HAAVOJA: AINOTARUSTA ANNI-TYTTÖÖN Savu E. Korteniemi 10 PUHE, KOSKETUS, LÄSNÄOLO: TAIDE TUO VOIMAA SAIRAALAOSASTON ARKEEN Marlene Hyyppä

37 KIRJAT: VIROLAISEN POLITIIK AN ENSIASKELEET / AUSCHWITZIN SELVIYTYJÄN RA JU PÄIVÄKIRJA / KOLMANTEEN JA NELJÄNTEEN POLVEEN / TARINOITA SAAMELAISLASTEN ELÄMÄSTÄ / MONISÄRMÄINEN PARADOKSI / SEILAUSTA SYNKISSÄ MIELENMAISEMISSA / TOMUHIUKK ASESTA TÄHTISUMUUN / KOHTALO ON K ALAONNESTA KIINNI Ville Hytönen / Risto Kormilainen / Anna Kyrö / Marjo Jääskä / Aapo Kukko / Marjo Jääskä / Reija Korkatti / Marjo Jääskä 42 OHJELMISTOT 43 A JANKOHTAISTA 48 K ALTION TEKIJÄT, VUOSIKOKOUSKUTSU

11 TYÖPÄIVÄKIRJASTA Hanna Kaisa Vainio VERKKO-K ALTIOSSA WWW.K ALTIO.FI:

15 TAIDE JA VAIKUTTAVA HAUKI Tuomo Kangasmaa

16 KUOHITSEMISTA, K ÄRSIMYSTÄ JA TAISTELUA: INKERILÄISET PALJON VARTIJOINA JA VANKEINA Ville Hytönen 20 JA ÄKKIÄ ON ILTA: KUOLEMA Juhani Rantala 22 KÖSSI AHMALAN KUOLEMA: OTE NÄYTELMÄSTÄ VAPAUTETTU VIIPURI Kari Sallamaa 25 PUHUMALLA PARAS Aapo Kukko

SANDARMOH – IHMISET, ÄLK ÄÄ TAPPAKO TOISIANNE Pasi Pikkupeura ja Kenneth Mikko

ELOKUVAT:

PAMELA TOLA: TERÄSLEIDIT Jenny Kangasvuo

ANNA-K ARIN GRÖNROOS: ORKESTERIN EDESSÄ Jarno Mällinen

KLAUS HÄRÖ: ELÄMÄÄ KUOLEMAN JÄLKEEN Jarno Mällinen

TEATTERI:

28 MUSTARINDA: MONUMENTUM Saara-Maria Kariranta 29 HAVAINTOKIRJA: TALVI Veera Kiurujoki

OULUN TEATTERI: 60 Jenny Kangasvuo

OULUN TEATTERI: K ALENTERITYTÖT Reija Korkatti

KIRJAT:

31 LAURI LEEVI, LAPPOLOGI, OSA 2 /2 Pasi Pikkupeura

KUKK A RANTA & JAANA K ANNINEN: VASTATUULEEN – SAAMEN K ANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA Marjo Jääskä

MIK A HALLILA: SAVUMERKKEJÄ – TUPAKOINTI SUOMALAISESSA KIRJALLISUUDESSA Risto Kormilainen

PANU RA JALA: ERÄÄN SOTURIN LOPPU – RUNOILIJA YRJÖ JYLHÄN TRAGEDIA Risto Kormilainen

Facebook.com/Kaltiolehti | Instagram @kaltiolehti

Kuusi numeroa vuodessa. Kaltio on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. ISSN 0355-4511 Yhteystiedot Käyntiosoite: Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7, Oulu | Postiosoite: PL 42, 90015 Oulun kaupunki | www.kaltio.fi Päätoimittaja Paavo J. Heinonen, 044 250 1605, paavo.heinonen@kaltio.fi | Kuvittaja Aapo Kukko | Ulkoasu Riku Miettunen, riku.miettunen@kaltio.fi | Ilmoitusmyynti Paavo J. Heinonen | Tilaukset ja osoitteenmuutokset tilaus@kaltio.fi, www.kaltio.fi/tilaus tai päätoimittaja | Tilaushinnat Vuositilaus 56 e, kestotilaus 49 e, opiskelijatilaus 29 e, työttömät 29 e, Pohjoismaihin 60 e ja muualle maailmaan 70 e (sis. alv). | Hallitus Vuokko Isaksson, Anna Itkonen, Tuomo Kangasmaa, Satu Koho, Jarkko Korpua (pj), Karoliina Niemelä, Reijo Valta | Irtonumeroita myydään Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa ja Kaisa-talon Rosebud-kaupassa | Kajaanissa Kajaanin taidemuseossa | Kemissä Kemin taidemuseossa | Oulussa Taidelainaamo ARTossa, Turun Sarjakuvakaupassa ja Aseman Divarissa | Pudasjärvellä Pudasjärven kirjakaupassa | Rovaniemellä Rovaniemen pääkirjastossa | Taivalkoskella Jalavan kaupassa | Torniossa Aineen taidemuseossa | Kustantaja Kaltio ry | Paino PunaMusta Oy | Kaltion tekemistä tukevat Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut sekä Taiteen edistämiskeskus.


Kannessa: Uusi jumala Kaltion juhlavuoden ensimmäinen kansitaiteilija on Torniossa työskentelevä Jouko Alapartanen ja teos hänen maalauksensa ”Uusi jumala” vuodelta 2015.

I

tse asiassa kannen kuva on vain yksi joskin keskeinen osa Aineen taidemuseon kokoelmiin kuuluvaa maalausinstallaatiota. Pilvien keskellä lähes lootusasennossa istuvassa, vaippaan pukeutuneessa vauvahahmossa voi nähdä viitteitä niin itäiseen Buddhaan kuin läntiseen Jeesukseen, mutta universaalin rakkauden sijasta hahmon kaasunaamari ja suojakypärä vihjaavat varautuneisuuteen ja jopa pelkoon. Tämä ei ole jumala, jonka seuraajat kulkevat kohti ikuista onnea, tuskin edes hetkellistä. Jouko Alapartanen on syntynyt Torniossa vuonna 1970 ja valmistunut Lapin taidekoulusta 1992. Vuodesta 1993 hän on toiminut päätoimisena kuvataiteilijana. Oulun taidemuseo kuvaa Alapartasta 2017–2018 järjestetyn aluetaidemuseon kiertonäyttelyn yhteydessä ”taiturimaiseksi piirtäjäksi ja kysytyksi muotokuvamaalariksi, jonka teoksia nähdään harvoin Pohjois-Pohjanmaan alueella” – allekirjoittanutkin joutuu hieman häve-

ten toteamaan, että ei tullut käyneeksi Alapartasen Neliö-gallerian näyttelyssä Oulussa joulukuussa 2016. Maaliskuussa Kemin taidemuseossa avautuu Alapartasen laaja yksityisnäyttely, jota taiteilija ei ole pelkästään koonnut retrospektiivisesti vaan jossa nähdään myös runsaasti uusia teoksia viimeisen vuoden ajalta. Näyttelyn nimi ”Etsin itseäni huoneesta jossa olen” antaa ehkä lisävihjeen Jouko Alapartasen työskentelytavasta, mutta parhaiten sen tietenkin voi todistaa itse näyttelyssä vierailemalla. Alapartasen työskentelyä ja tuotantoa voi seurata myös Twitter-palvelussa, missä hän visertää nimellä @Alapartanen_art.  PJH

Etsin itseäni huoneesta jossa olen – Jouko Alapartasen yksityisnäyttely Kemin taidemuseossa (Marina Takalon katu 3) 13.3.–10.5.2020.

”Kevät”, 90 × 90 cm, öljy, 2020. Kuva Jouko Alapartanen. ”Omakuva”, 2019. Kuva Jouko Alapartanen. ”Kauniit olennot”, 100 × 100 cm, öljy kankaalle, 2020. Kuva Jouko Alapartanen.

2

  

Kaltio 1/2020


PÄ Ä K IR J OI T U S

Viivana tänne

K

uolema tulee, tiettävästi kaikille. Ainakin kerran elämässä. Syntymän pyrkimys on kuolema, vain kuolemassa eläminen saa jonkinlaisen merkityksen. Silti me unelmoimme ikuisesta elämästä, joko kuoleman jälkeen tai sen kokonaan välttäen. Unelmoimme elämästä, jolla ei voisi olla tarkoitusta. Kuolema tulee joka vuosi. Kierron huomaa etenkin maapallon napa-alueitten lähellä, missä kaiken elämän mahdollistava aurinko katoaa päiviksi, viikoiksi tai jopa kuukausiksi. Ja napapiirien välissä kuolema tulee joka päivä, kun pallo kieräyttää itsensä taivaanrannantuijottajan ja tuon auringon väliin. Kaiken jatkuva syklisyys, nietzscheläisittäin sanottuna ikuinen paluu, on kovin lohdullinen idea näinä massasukupuuton ja nopeasti muuttuvan ilmaston aikoina. Tämä on kaikki tapahtunut ennenkin; maailmankaikkeus, galaksit, aurinkokunnat ja niitten planeetat kiertävät omia ratojaan ja syklejään yhä uudelleen, välillä planeetta lämpenee, välillä jäähtyy. Ei pidä taistella luontoa tai luontoaan vastaan, sanoo taolainen. Jotain kuolee ja jotain syntyy. Toisaalta termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan entropia lisääntyy aina ajan myötä: kaikki liikkuu kohti epäjärjestystä, tasaista ja yhdenmukaista harmautta päin. Suomessakin syntyvyys on vähentynyt niin, että viime aikoina maassamme kuolleitten määrä on ylittänyt syntyneiden määrän seitsemällä–kahdeksallatuhannella vuosittain. Silti keskimääräinen elinikä vain kasvaa. Toisaalta suurin osa maailmankaikkeudesta näyttäisi olevan niin kutsuttua pimeää ainetta sekä pimeää energiaa, joista tiedämme enimmäkseen sen, ettemme tiedä niistä mitään. Näitä ei termodynamiikkakaan ole ottanut (tietääkseni) huomioon. Ehkä maailmankaikkeus ei romahdakaan. Ehkä kaikki jatkuu ikuisesti.

Kaltio 1/2020

Kirkkoniemen kävelykadun päähän on Barents Spektakel -festivaalilla pystytetty kaksoisovi, joista toisesta ihmisiä ohjeistetaan kulkemaan sen mukaan, uskooko ilmastonmuutoksesta olevan juuri Kirkkoniemelle vain hyötyä vai pelkästään haittaa. On kuitenkin sen verran kylmä, etten jää seuraamaan, mitä ohikulkijat valitsevat. En itse osaa valita. Ilmastonmuutos, tämä lämpeneminen, on toki nähdäkseni kokonaisuutena paha asia, mutta systeemille kokonaisuutena kehno juttu voi olla samaan aikaan systeemin pienelle osaselle hyödyllinen. Jo Oulunkin korkeudella kerrotaan kasvukauden pitenevän ja satojen paranevan huomattavasti, jos ja kun lämpötila nousee keskimäärin 2,5 astetta celsiusta. Älkää huolestuko, ihmisen avustama ilmaston lämpeneminen on edelleen mielestäni huono juttu, joka meidän – ihmiskunnan – pitäisi onnistua pysäyttämään. Ja pystymmekin, jos paneudumme asiaan tarpeeksi toimeliaasti ja käytämme tavoitteeseen edes ne resurssit, joita nyt käytetään asevarusteluun ja turhaan sotimiseen. Pitää vain päättää, että lajimme säilyminen osana Maan ekosysteemiä on haluttavampi päämäärä kuin sen katoaminen. Mahdottomalta näyttäviä asioita kuitenkin tapahtuu jatkuvasti. Tämä piskuinen Kaltiommekin on huhtikuun saapuessa sinnitellyt elävänä kulttuurilehtenä Oulussa jo 75 vuotta. Pieni ihme, mutta ehkä ihme kuitenkin.  PAAVO J. HEINONEN PS. Seuraava numero on sitten se 75-vuotisjuhlanumero. Kaikista juhlinnoista enemmän lehden loppuosassa, mutta tässä sanottakoon se, että juhlanumeron onnitteluilmoitushinnasto alkaa 30 eurosta (+alv), joten ei pitäisi olla ainakaan yrityksille hinnasta kiinni. Lähestykää päätoimittajaa (paavo.heinonen@kaltio.fi) 23.3. mennessä, mikäli haluatte lisätietoja.

3


4

Kaltio 1/2020


Kuluneita käärinliinoja ja tuoreita haavoja:

Aino-tarusta Anni-tyttöön Teksti ja kuvat: SAVU E. KORTENIEMI

En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla (Tuomari Nurmio & Tohtori Hillilä: ”Tulikipinä”)

A

loitan levyarvostelulla. Viime vuoden elokuussa julkaistiin kokoelmalevy Kalevala elävänä tai kuolleena Vol. 1 (Vallila Music House), joka on osa Tuomari Nurmion ja Juha Hurmeen KalevalaFest-hanketta. Hankkeellaan Nurmio ja Hurme haluavat pelastaa kansanrunouden haudastaan ja antaa Kalevalalle elävöittävän ”säh­kö­ sho­k in” metodinaan ”monitaiteellinen, -kulttuurinen ja -tieteellinen yllätyshyökkäys kalevalaisen kansanperinteen kimppuun” (www.kalevalafest.fi). Taidokkaita tulkintoja kuuntelee mielellään, mutta erityisen elähdyttävänä avauksena näkökulmien mieskeskeisyyttä on vaikea pitää. Rock-estetiikkaa runolaulutraditioon yhdistävän levyn yleisilme on sikäli pettymys, ettei huomio ole nelipolvisen trokeen tehojen hyödyntämisessä vaan sanoituksissa vallitsee loppusointuinen tuontitavara, mikä kuuliaisesti noudattaa luterilaisella puhdasoppisuuskaudella aloitettua runolaulun hävittämispyrkimystä. Kun siis rokkari riimittelee vihaavansa ”kalevalamittaa”, sopisi tarkistaa vielä kertaalleen, kenen laulua tuleekaan laulaneeksi. Onhan levyllä toki niitäkin muusikoita, jotka häpeämättömän epäajanmukaisesti sovittavat sanansa runolaulumittaan, jonka toisiin maailmoihin upottava poljento on olennainen osa harvinaislaatuisen kielemme kauneutta. Mutta entä se sähköshokki? Jotain sellaista yrittänee Ismo Alanko punk-pastissillaan ”Vihaan Kalevalaa”, jonka sanoista saan selvää sen verran, ettei hän halua leukapartaa eikä ole kiinnostunut mytolo-

gioista vaikka tykkääkin tuijotella Tuonelan virtaan. Pekko Käppi ja K:H:H:L tekevät Ainosta vihaisen nuoren naisen, joka manaa veljensä suohon ja haistattelee Väinämöiselle. Kappale toimii hienona jatkona Pekko Käpin naislaulujen sarjalle, mutta vastatulkintojen perinteeseen ei tämäkään Aino tuo mitään erityisen uutta.

Kuluneisuudesta Tunnustan: minäkään en jaksa Kalevalaa, sillä sen kieli on teennäistä ja tarinat tunkkaisia. Ainon kohtalo ei jaksa järkyttää eikä vaka vanha Väinämöinen ärsyttää. Toki kunnioitan Elias Lönnrotin hengentuotetta aikansa kuvastajana, mutta sisällöltään Kalevala on kansallisuusaatteen läpäisemä, eivätkä uudet vaatteet tätä lähtökohtaa muuksi muuta. Varhaisimmat runolaulujen kerääjät pitivät eeppisiä runoja vielä myyttisinä, mutta suomalaisuusaate käänsi suunnan. Vertaileva ote sai väistyä myös kansanrunouden tutkimuksessa, kun kansallisromanttisten aatteiden myötä taruja alettiin pitää historiallisina kuvauksina suomalaisten muinaisuudesta. Kalevalan syntysanat lausui K. A. Gottlund vuonna 1817: ”jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanrunot ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus [...] ja näin jalostettuna, oman ominaislaatunsa loistossa ja kunniassa, itsestään tietoiseksi tulleena ja oman kehityksensä sädekehä ympärillään Suomen kansakunta herättäisi aikalaisten ja jälkimaailman ihailua.”

Kuvan rakenne mukailee käspaikkojen kirjonnan kolmikerroksista symboliikkaa, jossa alin kerros kuvaa mennyttä, keskimmäinen nykyhetkeä ja ylin tuonpuoleista. © Savu E. Korteniemi 2019.

Kaltio 1/2020

5


Jälkimaailma onkin nostanut Lönnrotin Kalevalan kun me kyytiläiset hörpimme teetä ja seurasimme sivuSuomen kansalliseepoksen asemaan, mikä on ollut omisilmällä hiihtokisoja taulutelevisiosta. aan häivyttämään suullisen runolauluperinnön kielel Santra aloittikin laulun. Nuotti kuulosti kovin moliset ja kulttuuriset juuret. Runoja on toki laulettu myös notoniselta länsimaiseen musiikkikulttuuriin tottuneeSuomen alueella, mutta Kalevalan materiaali on kerätty seen korvaan, eivätkä sanatkaan saaneet syttymään: enimmäkseen Karjalasta, karjalaksi. Tätä kulttuurisen hänhän lauloi Sammon takomisesta, aiheesta, joka omimisen aiheuttamaa vinoumaa aika ei ole korjannut, tuntui turhankin tutulta. Seurasin runolaulua puolella sillä kansallisgalleria Ateneumin seinällä edelleen vakorvalla, ja mieleeni jäi lähinnä laulun loppu: Sampo oli listetaan Kalevalan olevan ”painettu kokoelma vanhoja piilotettu. Markku kysyi, mitä sitten tapahtui. Santran suomalaisia runoja”. Etnonationalistinen propaganda uumoilema juonikuvio ei vastannut Kalevalasta tuttua on tosiaan uponnut tehokkaasti; enää ei riitä runojen tapahtumaketjua. Silloin pintapuolisesti oppimani tieto ”suomalaisuuden” korostaminen karjalaisen ja muiden muuttui oivallukseksi: Santran muistelema runo oli toitämerensuomalaisten kulttuurien kustannuksella, vaan siaan osa itsenäistä, suullista perintöä, eikä suullisessa väittämällä Kalevalaa ”kokoelmaksi” annetaan kaunorunossa ole pysäytettyjä sanoja selityksineen, ei lukkoon kirjalliselle teokselle autenttisen dokumentin painoarvo. lyötyjä lopputuloksia. Ennen kaikkea: ei ole mitään ee Omimisen ongelmaa voidaan lähestyä toisestakin posta. On vain sanojen virta. näkökulmasta. Esseessään ”Saduista” J. R. R. Tolkien Jatkaessamme matkaa Markku oli innoissaan. Nyt te vertaa huomiokyvyn elpymistä ikkunoiden pesemiseen: saitte kuulla jotain harvinaista, sillä tätä Sampo-runoa alkujaan kirkkaasti nähdyistä asioista on poistettava ei olla suullisessa perinteessä tavattu viimeiseen sataan kuluneisuuden likaisenharmaat tahrat – eli halu omisvuoteen, hän valisti kyytiläisiään. Olin hämmentynyt, taa. Tolkien jatkaa: ”Tämä kuluneisuus on itse asiassa sekä ikivanhan runolaulun todeksi tulemisesta että rangaistus ’omimisesta’. Kuluneet ja (huonossa mielessä) omasta tarkkaamattomuudestani ainutkertaisessa tilantutut asiat ovat sellaisia, jotka olemme omineet oikeuteessa. dellisesti tai ajatuksissa. Sanomme tuntevamme ne. Niistä on tullut esineitä, joiden kimallus, väri tai muoto Aino joskus kiinnitti huomiomme. Siksi otimme ne käteemme Toinen avain runolaulujen olemuksen ymmärtämiseen ja lukitsimme ne kätköihimme, totuimme niihin ja totut- oli jo vuosia lojunut kirjahyllyssäni. Olin löytänyt kirtuamme lakkasimme katsomasta niitä.” jaston poistomyynnistä Suomen kansan vanhat runot Runolauluperinteelle on Lönnrotin käsittelyssä ja -antologian ensimmäisen osan, Vienan läänin runot I:n suomalaisuusaatteen jälkilämmössä käynyt juuri näin: vuodelta 1908. Nykyisin myös digitaalisena löytyvä koolemme ottaneet runot omaisuudeksemme. Toisinaan koelma käsittää kaikkiaan 34 nidettä, joissa on pyritty kaivamme himmentyneet perintöesineet lasikaapeisjulkaisemaan lähes kaikki arkistoihin ja kirjallisiin taan miettien kiusaantuneina, mitä niille kuuluisi tehdä. lähteisiin tallennettu niin kutsuttu kalevalainen runous. Minunkin mielikuvani kansanrunoudesta olivat vuo Nahkaselkäinen ja marmorointikuvioiduilla kansilla sien ajan yhtä kuin tuohivirsut, kansallispuvut ja juhlasomistettu kirja oli paksu ja painava, sivut olivat ajan puheet, joihin kohdistuvasta inhosta myös Nurmion ja kellastuttamat. Teoksen lähestyttävyyttä ei helpottanut Hurmeen KalevalaFest-hanke on saanut puhtia. Kalevala runojen karjalan kieltä vaihtelevin tavoin mukaileva ja runolaulu kuuluivat mielikuvissani erottamattomasti kirjoitusasu, mutta minua viehätti ja kummastutti yhteen aina vuoden 2009 joulukuuhun saakka, jolloin otsikointien tuttuuden ja sisällön vierauden välinen pääsin vierailemaan vienankarjalaisen runolaulaja jännite, erityisesti neljännen osan Ainorunojen kohdalSantra Remsujevan (1914–2010) kotona Vuokkiniemessä. la: otsikosta huolimatta runotoisintojen päähenkilö ei Kuskina toiminut Juminkeko-säätiön puheenjohtaja ja ollutkaan Aino vaan Anni, eikä Väinämöisestä puhuttu perinteenkerääjä Markku Nieminen laittoi nauhurin mitään. Runoissa kuolemaa ei verhottu hukkumisonpäälle ja alkoi maanitella Santraa laulamaan samalla, nettomuudeksi, vaan yhä uudelleen tyttö kiipesi kirstun

6

Kaltio 1/2020


Kalevalan ja runolauluperinteen samaistamisen ongelmallisuus kiteytyykin Lönnrotin kenties tunnetuimpaan luomukseen: tarinaan onnettomasta Ainosta, joka joutuu miesten valtapyrkimysten välikappaleeksi.

päälle ja hirttäytyi. Toisin sanoen näillä runoilla ei ollut juurikaan tekemistä Kalevalan Ainon kanssa. Kalevalan ja runolauluperinteen samaistamisen ongelmallisuus kiteytyykin Lönnrotin kenties tunnetuimpaan luomukseen: tarinaan onnettomasta Ainosta, joka joutuu miesten valtapyrkimysten välikappaleeksi. Aino-kuvaston uudistajat tuskin voivat ohittaa Akseli Gallen-Kallelan ikonista triptyykkiä ”Aino-taru” (1891), jonka keskimmäisessä paneelissa vanha (vaatetettu) mies kurottautuu kohti nuorta (alastonta) tyttöä. Maalaus herätti taannoisen #metoo-kampanjan yhteydessä keskustelua siitä, kuvaako Aino-taru seksuaalista häirintää. Jälleen kerran kritiikki kohdistui fiktiivisen Väinämöis-hahmon toimintaan, ei taiteilijan ja lähdetekstinä toimineen Kalevalan kirjoittajan tulkinnallisiin valintoihin. Lönnrot kehi Ainonsa kokoon ainakin kolmesta erillisestä runosta: ”Kilpalaulannasta”, ”Hirttäytyneen neidon runosta” sekä ”Vellamon neidon onginnasta”. Lähdemateriaaliaan kirjailija käsitteli mielivaltaisesti, minkä seurauksena juoni ontuu. Kuva vanhasta mahtimiehestä nuoren naisen havittelijana on ymmärrettävä Lönnrotin edustaman patriarkaalisen kulttuurin näkökulmasta, mutta esikristillisissä itämerensuomalaisissa kulttuureissa avioituminen hahmotettiin naisen ja suvun, ei miehen näkökulmasta. Vanha mies ei voinut myöskään hyödyntää asemaansa parisuhdemarkkinoilla, vaan tällä alueella hänen valtansa mitätöityi. Runoissa vanhan Väinämöisen kosinta-aikeet päättyvät useimmiten heikoin tuloksin, millä on ollut ilmeiset, yhteisöllisiä normeja vahvistavat syynsä. Alkuteksteille uskollisemman kuvan Väinämöisen ja nuorten naisten suhteista antaa Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala, jossa Väinämöinen säikähtää aktiivista Ainoa. Asetelma muistuttaa ”Vellamon neidon onginta” -runoa, jossa Väinämöisen onkeen tarttuu vedenneito. Olennolta puuttuvat korut, naiseuden attribuutit, joten ukko luulee saalistaan kalaksi ja aikoo paistaa sen illalliseksi. Neito on kuitenkin toista mieltä: Ohoh, vanha Väinämöini, en tullut sinulle lohiseksi lounaaksi, vaan ikuiseksi puolisoksi, päänalaisen panijaksi. On miehen vuoro palata äidin helmoihin kallella kypärin ja valittaa outoa kosijaansa.

Anni-tyttö Tartuin uudelleen Vienan läänin runot I -teokseen taustoittaessani itämerensuomalaista mytologiaa käsittelevää teossarjaani Viimeinen. Vuosien varrella runojen kieli ja symboliikka olivat tulleet tutummiksi, ja uudella lukukerralla koin jotain odottamatonta: olin aikeissa pyyhkiä vain pölyt muumioituneen muinaisolennon päältä, mutta tomun alta paljastuikin tuore, vuotava haava. Varoittamatta sanat iskivät suoraan kasvoille, kouraisivat sydänalaa. Syynä ei ollut vain nuorista naisista kertovien runojen äärimmäinen väkivalta, vaan Kalevalan vesittyneen melodramatiikan turruttamaa mieltäni ravisteli merkitysten rakentumisen tarkkuus ja psykologinen herkkyys. Vienan läänin runot I:n Ainoruno kuuluu ”Hirttäytynyt neito” -nimellä kulkevaan inkeriläis-karjalaiseen runotyyppiin. Myyttinen totuus on Lönnrotin sepitelmää synkempi, mutta myös moniulotteisempi. ”Anni tyttö, ainut neiti” lähtee metsään kokoamaan vastoja perheelleen. Kaskimaasta nouseva Osmotar / Kalevatar pyytää Annia elämään vain häntä varten, jolloin tyttö lähtee itkien kotiin. Joissakin toisinnoissa kosijan nimen kertosanoina ovat Osmoini ja Kalevaini. Miksi Anni järkyttyi niin kovin? Vaikeneeko kertoja varsinaisesta aiheestaan, seksuaalisesta väkivallasta? Vai oliko Lönnrot sittenkin oikeilla jäljillä selittäessään Ainon tragedian syyksi kosijan olemukseen liittyvän vastenmielisyyden? Tapahtuman mieltä kysyttäessä on syytä muistaa suullisen runouden tilannesidonnaisuus. ”Hirttäytyneen neidon” vienalaistoisinnoissa morsiusitkujen aiheet on puettu eeppisen runolaulun muotoon. Kosijan nouseminen maan alta tuo mieleen tietäjän luonnonnostatussanoissa toistuvat rinnakkaisnimitykset luonto, synty ja haltia, joilla tarkoitetaan ihmisen kaksoisolentoa, suojelijaa tai sieluosuutta. Yhteyteen on kiinnittänyt huomiota myös nimettömäksi jäänyt uhtualainen laulaja, joka kuvailee Osmottaren eli Kalevattaren olevan ”vähän kuollutta parempi, kalmalaista kaunihimpi”, maan sisästä nostettavan haltian tavoin. Dualistiseen sielukäsitykseen viittaava sana ”itse” palautuu suomalais-ugrilaiseen varjoa, varjosielua tai ihmisen hahmoa (eli haamua) tarkoittavaan sanueeseen. Itämerensuomalaisessa ajattelussa ”itse” on ihmisen sielun tajuava, irtautumaan kykenevä osa, kun taas ”löyly” viittaa elämää ylläpitävään ruumissieluun.

Kaltio 1/2020

 7


Käspaikka on toiminut yhdistävänä siteenä tämän- ja tuonpuoleisen välillä mutta myös vainajan sielun symbolina.

Käsitys tuonpuoleiseen matkaavasta sielusta Mentyään sisälle taloon Anni kohtaa siskonsa, jotka tai sieluosuudesta on luonut pohjan šamanistisille kutovat kultaista vyötä, hopeaista huolittelevat. Vyö riiteille, joista edelleenkin näkyy jälkiä itämerensuotarkoittanee kapeaa mutta pitkää liinaa, käspaikkaa, malaisessa runostossa. Etenkin pohjoisilla alueilla jolla on keskeinen rooli karjalaisessa kulttuurissa. Jo luonnonnostatussanat on osoitettu loitsittavan varhain tytöt alkoivat valmistaa käspaikkoja myötäjäihenkisen minuuden sijaan sanojen lausujan omalle siksi tulevaa avioitumistaan varten. Tässä työssä Annin haltialle, joka ymmärrettiin erilliseksi olennoksi, sisaretkin ovat, eikä kyse ole arkisesta pyyhkeestä vaan mahdollisesti sukuvainajalassa olevaksi suojelushen- ”hopeaisesta”, upeasti kirjaillusta juhlaliinasta. Runolaugeksi. Tässä merkityksessä suomen kielen haltia, jota luissa värejä ja metallisuutta käytetään myyttisyyden nimitetään myös varjohaltiaksi, näyttää vastaavan määreinä. Valkoisesta kankaasta kudotut käspaikat ruotsin vård-sanaa, jolla on tarkoitettu ihmisen kakon perinteisesti koristeltu punaisin kirjailluin, mutta soisolentoa tai edelläkulkijaa. Karjalan kielen haltie runoissa tekstiilien sinisyys, hopeaisuus ja kultaisuus on merkitykseltään saman suuntainen tarkoittaen siirtävät tapahtumat myyttiseen aikaan ja paikkaan. haltiaa, suojelushenkeä, voimaa tai onnea. Sekä hal Kaikkialla maailmassa on rituaalitekstiilejä käytetty tia/haltie että vård on lainattu germaanisista vartijaa ihmisen elämän käännekohdissa. Jo syntyessään lapsi on ja vartiontia tai kaitsemista tarkoittavista sanoista. kiedottu suojelevaan vaatteeseen, morsian on solminut Olentomainen itse häivähtää esiin inkeriläisessä liinan vyöksi merkiksi kihlauksesta ja vainaja on saatelmorsiusitkussa, jossa tytär arvelee isänsä keittämän tu viimeiselle matkalle huolella koristeltuihin liinoihin oluen karkeuden ennustavan ”ohutta osaa onnettokäärittynä. Kuoleman vierailtua karjalaisessa talossa malle itselleni”. Ehkäpä oluen valmistuksen ja onnen ikkunaan ripustettiin käspaikka sielun kulkutieksi, pelyhteyteen viittaa myös runon alkunäyttämö, oraalla lavaisiksi portaiksi. Tuulipaikka solmittiin hautaristiin oleva kaskimaa. Kielen verkostoihin kätkeytyviä merkiksi siitä, ettei kuolleen sielua oltu vielä lopullisesti merkityksiä vasten ”Hirttäytynyttä neitoa” on mahsaateltu tuonpuoleiseen. Suvun vainajia kutsuttiin osaldollista lukea kuvauksena tuonpuoleisen itsen suulla listumaan muistajaisiin liinatietä pitkin. esitetystä kosinnasta. Käspaikka on siis toiminut yhdistävänä siteenä tä Runo jatkuu isän ja veljen kysymyksellä itkun män- ja tuonpuoleisen välillä mutta myös vainajan sielun aiheesta. Tyttö kertoo syyksi korujen kirpoamisen symbolina. Hääjuhlassakin valkoinen liina saattoi edusyltään, mikä tavallisesti tulkitaan viittaukseksi neittaa suvun vainajia. Tuonpuoleisen läsnäoloon viittaavat syyden menettämiseen ja mahdollisesti raiskaukseen. myös käspaikkojen kirjailujen hedelmällisyyttä lisäävät

8

Kaltio 1/2020


jumalattaren ja elämänpuun kuvat sekä tuonilmaisesta sanomia tuovat sielulinnut. Hirttäytyneen neidon runossa avioitumisen ja kuoleman kuvat kietoutuvat toisiinsa, mikä vastaa häiden ja hautajaisten analogiaa karjalaisessa perinteessä: molemmat ovat olleet onnen ja elämän jatkuvuuden kannalta arkaluonteisia siirtymäriittejä, joihin on osallistunut koko suku vainajia myöten. Vainajan muistajaisia saatettiinkin nimittää häiksi, ja vastaavasti morsian ikään kuin kuoli suvultaan, mitä hääitkuissa kuvataan hyvinkin synkin värein. Käspaikkojen ikiaikaisen symboliikan voi nähdä kannattelevan Hirttäytyneen neidon runoa, samalla tavoin kuin pyhäisten pyyhkeiden kaikkea pahaa torjuva voima kannatteli erityisesti naisen elämän kulkua kehdosta hautaan. Seuraavaksi siskot kysyvät itkun syytä. Anni vuodattaa: kultalangat tippuivat kulmilta, sinilangat silmiltä, hopialangat vyön päästä. Emolle, äidilleen, Anni kertoo koko tarinan metsässä tapahtuneesta kohtaamisesta. Koristusten menettäminen tarjoaa itkun syyksi naimakelvottomuutta yhteisön silmissä, mutta äidin reaktio vastustaa tätä tulkintaa. Hän nimittäin kehottaa Annia menemään mäelle, jossa on kolme aittaa. Avaa parhain aitta, äiti neuvoo, ja syö siellä vuosi voita, toinen sian lihaa ja kolmas kuorekakkaroita. Äidin neuvot jatkuvat: Avaa sie parahin arkku, kimahuta kirjokansi, pane päällesi parasta, kaulallesi kaunehinta, tulet muitakin parempi. Anni toimii äidin neuvon mukaan, mutta sanavalinnat vihjaavat mitä tuleman pitää: hän astuu aitoille mäellä, avaa pahimman aitan. Runon traaginen huipentuma todetaan eleettömästi:

Avasi pahimman arkun. Löysi kuusi kultavyötä, kahdeksan kapalovyötä. Ripustautui rihmoihinsa, kuristautui kultavöihin. Kultavyöt, kapalovyöt. Kaikkein pyhimmästä, jo vastasyntyneenä elämän suojaksi saadusta symbolista tuleekin väkivaltaisen kuoleman väline. Hirttoköydeksi solmitun käspaikan hiljainen rienaavuus korostaa tilanteen lohduttomuutta: viimeinenkin turva on menetetty, tyttö on jäänyt yksin. Runon loppu muuntelee laulajien mukaan. Kuluu kolme päivää tai kolme vuotta, kunnes emo menee aittaan ja löytää tyttärensä kuolleena. Joissakin toisinnoissa äidin kyynelistä syntyy kolme koskea, koivua ja käkeä. Venehjärveläisen Hoto Lesonin versiossa äiti käyttää maagisia voimiaan herättääkseen Annin eloon, mutta tyttö ei tahdo: Enpä nouse, enkä huoli, kalma kättäni pitävi, tuoni toista hallitsevi. Annin kosija on saanut omansa. Otteet runoista mukaillen suomentanut S.E.K. Vienan läänin runot I:een tallennettujen toisintojen pohjalta.

Kuvataiteilija Savu E. Korteniemi on viime­ aikaisessa työskentelyssään tarkastellut kuoleman ja pohjoisuuden myyttisten ja reaalisten merkitysten risteämisiä. ”Viimeinen” -sarjaan kuuluva näyttely ”Sinipiika & Anni-tyttö” oli esillä Helsingissä galleria Oksasenkatu 11:ssä helmikuussa 2020. Näyttely ”Viimeinen | Kartasto” on esillä galleria Napassa Rovaniemellä 14.3.–7.4. Lisätietoja: www.korteniemi.eu

Kirjallisuutta: ‣ Martti Haavio: Suomalainen mytologia. SKS 2019. ‣ Iivar Kemppinen: Suomalainen mytologia. Kirja-Mono Oy 1960. ‣ Terttu Komulainen ja Varpu-Leena Tirronen: Karjalainen käspaikka. Omakustanne 1979. ‣ Mauri Kunnas: Koirien Kalevala. Otava 1992. ‣ Tarja Kupiainen: Kertovan kansanrunouden nuori nainen ja nuori mies. SKS, Tampere 2004. ‣ Matti Kuusi (toim.): Suomen kirjallisuus I – kirjoittamaton kirjallisuus. SKS 1963. ‣ Elias Lönnrot: Kalevala. Like 2004 (1849).

‣ A. R. Niemi (toim.): Suomen kansan vanhat runot – Vienan läänin runot I. SKS 1908. ‣ Anna-Leena Siikala: Suomalainen šamanismi – mielikuvien historiaa. SKS 1994. ‣ Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia. SKS 2014. ‣ Suomen sanojen alkuperä – etymologinen sanakirja. SKS ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2013. ‣ Leena Säppi ja Lauri Oino (toim.): Käspaikka – muistiliina. Maahenki 2010. ‣ J. R. R. Tolkien: Satujen valtakunta. WSOY 2010.

Sähköiset lähteet: ‣ Kalevalan Aino – kriittinen digieditio Kalevalan Aino-runosta. aino.finlit.fi/omeka ‣ Suomen kansan vanhat runot -tietokanta: www.skvr.fi

‣ Lotte Tarkka ja Niina Hämäläinen: ”#Aino. Väärinkäsitys kolmessa näytöksessä”. neba.finlit.fi/blogi/aino-vaarinkasitys-kolmessa-naytoksessa/ (Julk. 27.2.2018, tark. 18.1.2020).

Kaltio 1/2020

9


Puhe, kosketus, läsnäolo

Teksti: MARLENE HYYPPÄ Kuvat: MARLENE HYYPPÄ

Taide tuo voimaa sairaalaosaston arkeen

Sairaala mielletään usein ankeaksi ja askeettiseksi paikaksi: siellä tuskin kukaan vapaaehtoisesti haluaisi viettää aikaa. Taiteen keinoin sairaalatiloista voidaan tehdä viihtyisämpiä ja ihmisystävällisempiä, jotta satunnaiset käynnit tai pidemmätkin pakkolomat sujuisivat kivuttomammin.

T

aiteen ja kulttuurin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin ja terveyteen on huomattu useissa tutkimuksissa: taide-elämyksistä nauttiminen ja taiteen luominen pitää mielen virkeänä, ylläpitää sosiaalista osallisuutta ja edistää fyysistä hyvinvointia. Taiteen saavutettavuuteen onkin alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota yhteisöllisten hankkeiden ja projektien kautta. Sitä halutaan tuoda monipuolisesti erilaisiin ympäristöihin ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten ulottuville. Miten taidetta saataisiin enemmän sairaaloihin? Minkälainen vaikutus sillä voi olla esimerkiksi vakavasti sairaan ihmisen elämänlaatuun? Olemme saapuneet tammikuisena keskiviikkona Oulun Kaupunginsairaalan osastolle A2 tutustumaan Elävä Kuolema -hankkeeseen, jonka yhtenä tavoitteena on tuoda taidetta ihmisille, jotka eivät pääse enää itse taiteen lähelle. Ennakkoluuloistani huolimatta kuoleman läheisyys ei tunnu ilmapiirissä osastolla, joka keskittyy parantumattomasti sairaiden oireenmukaiseen hoitoon ja kivunlievitykseen. Itse asiassa tunnelma on rento ja lämminhenkinen. Kahvipöydän ääreen ovat kokoontuneet haastattelutuokiota varten henkilökunnasta palveluesimies Sirkka Viitanen ja sairaanhoitaja Anitta Koivisto sekä hanketta koordinoiva Riikka Kontio, kuvataiteilijat Kaisu Heikkilä, Ilona Kivijärvi, Hanna Kaisa Vainio ja valokuvaaja Martu Väisänen. Mukana projektissa ovat lisäksi kuvataiteilijat Saara Heinonen, Pekka Homanen ja Saija Candelin sekä tanssitaiteilija Helena Ratinen. Sanaa kuolema käytetään osastolla varoen, Sirkka Viitanen aloittaa: potilaat haluavat elää mahdollisimman tavallista elämää ja puhua tavallisista asioista. Hanketta kutsutaankin osastolla Elävä-nimellä: ”Täällä hoidetaan elävää ihmistä, ei kuolevaa potilasta.” Taiteen kautta voi suunnata ajatuksia muualle ja saada voimaa elämän loppuaikaan. Suurin osa osaston potilaista on ikäihmisiä ja syöpä on osaston yleisin sairaus. Vaihtuvuus on suurta. Osa potilaista kulkee kodin ja sairaalan väliä, osa on kotihoidon piirissä ja osalle tämä Taideteokset luovat viihtyvyyttä sairaalaosaston käytäville ja huoneisiin. Kuvassa Saija Candelinin teos ”Sinä olet kultaa”.

10

Kaltio 1/2020


osasto on se paikka, jossa viimeiset viikot tai päivät vietetään. Aulan lipaston päälle on sommiteltu muutama valkoinen kynttilä: jos kynttilä palaa, on päivän aikana kuollut potilas. Tällä hetkellä yhtäkään kynttilää ei ole sytytetty. Alkusysäys taiteen haalimisesta työympäristöä piristämään tuli henkilökunnalta. Visiitti Pirkanmaan saattohoitokotiin, jossa viihtyvyyteen ja taiteeseen oli kiinnitetty erityishuomiota, inspiroi. Yhteydenotot eri tahoihin poikivat alkuhankaluuksien jälkeen yhteistyökumppaneita, joiden kanssa alettiin toden teolla suunnitella ja laatia hakemuksia – nimikin keksittiin. Pyörät alkoivat pyöriä ja kulttuuriosuuskunta ILME sai vetovastuun projektista yhteistyössä henkilökunnan, asiakkaiden ja omaisten kanssa. Kun taiteilijat projektiin oli valittu avoimen haun kautta, järjestettiin tutustumiskäyntejä osastoon ja testinäyttely, josta kerätyn palautteen perusteella kuvataiteilijat alkoivat työstää paikan luonteeseen sopivia aiheita ja materiaaleja. Valmiista kuvataideteoksista muodostettiin ”Taideapteekki”, jonka valikoimista potilaat ja henkilökunta saavat lainata teoksia omaan huoneeseensa ripustettavaksi. Tauluja on ripoteltu myös sairaalaosaston käytäville tuomaan väriä ja kauneutta seinien vaaleaan yleisilmeeseen. Osa taiteilijoista on ottanut osallistavamman roolin työskennellen paikan päällä vuorovaikutuksessa osaston ihmisten kanssa. Projektin edetessä taiteilijat ovat pohtineet suhdettaan kuolemaan ja kuolevaisuuteen kukin omalla tavallaan, henkilökohtaisia kosketuspintojaan ja tunteitaan tunnustellen. Osastolla vietetyn ajan jälkeen kaikilla on vahvistunut havainto siitä, että taidetta on hedelmällisintä tehdä ennen kaikkea elämästä käsin – varsinkin täällä. Potilaan saattaminen mielimatkoille, energian välittäminen, aiheiden tuttuus ja kivunlievitys ovat olleet mielessä taideteoksia luodessa. Riikka Kontio valitsi konkreettisia luontoaiheita, joiden lähtökohtana olivat maa, taivas ja vesi. Hän halusi jättää katseelle useampia kulkureittejä, jotta teoksista voisi löytää aina jotain uutta niitä uudelleen tutkaillessa. Kaisu Heikkilä työsti ”matkalaukkusarjan” maisemakuvia, jotka valmistavat katselijaa matkallelähtöön. Tauluissa on ripa, joista maalauksia voi kantaa, ja pohja on suunniteltu niin, että teokset voidaan ripustaa myös tv-ruudun päälle. Ilona Kivijärvi halusi tehdä intiimejä, päiväkirjamaisia teoksia materiaaleista, joilla on erilaisia taustatarinoita merkityksineen. Teoksissa näkyy elämänkierto, ja tavoitteena on välittää vastaanottajaan taiteilijan niihin lataamaa energiaa värien kautta. ”Elämä on energiaa, joka on kuin valo, joka on aineetonta. Minusta on mahdottomuus, että tulee hiljaisuus sen jälkeen, kun silmät sulkeutuvat ja viimeinen henkäys tulee ulos. On mahdottomuus, että se on pimeys; mulle se on valo”, Ilona pohtii. Valokuvaaja Martu Väisänen on aloittelemassa tunnekuva-projektiaan, jossa ideana on tasa-arvoinen kohtaaminen kuvaajan ja kuvattavan välillä. Kuvaustilanteessa valta pyritään siirtämään kuvattavalle kohteelle rakentamalla keskustelun avulla luottamusta herättävä tila ja löytämällä sitä kautta oikea hetki kuvan ottamiselle. Alun perin kohderyhmänä olivat potilaat, mutta sairauksien vaikean ennakoitavuuden ja käytännön järjestelyiden takia kohteeksi vaihtui osaston hoitohenkilökunta, jonka tuntoja ja arkea Väisänen haluaa nostaa esille. Tunnekuvauksen lisäksi Martu toteuttaa valokuvaseinän osaston yleiseen tilaan. Tanssitaiteilija Helena Ratinen vietti osastolla kolme kuukautta tanssien ja ihmisiä kohdaten. Apuvälineenä hän käytti kuivattuja kehäkukan lehtiä, joita sai hypistellä, haistella ja heitellä ilmaan. Asukkaat tulivat usein katselemaan päiväkahvihetken aikaan, kun Helena tanssi musiikkiin – välillä innostuttiin myös tanssimaan yhdessä. 

Kaltio 1/2020

Työpäiväkirjasta Teksti: HANNA KAISA VAINIO

26.11. tiistai (neljäs päivä osastolla)

A

amulla ehostelin kasvivaunua – se täydentyy hiljalleen. Sain tänään eräältä hoitajalta pienen palmuvehkan, hänen isompi kasvinsa tuottaa

jälkeläisiä.

Helena oli jo mennyt huoneisiin, kun lähdin itse

rullailemaan. Välillä on hankala löytää oma paikka osastolla, ja rytmi – kuinka lähtisi liikkeelle. Jännittää astua huoneisiin, mihin kannattaisi mennä, miten aloittaa juttu. Mennäkö sellaiseen, missä asukas on tolkuissaan ja seuran kaipuussa, vai sellaiseen, missä henkilö on huonommassa kunnossa. Voisi vaikka lukea ääneen tai puhella vaan, kun kuulemma kuuloaisti toimii pitkään monien elintoimintojen jo hiivuttua. Kumpikohan pitäisi vierailusta enemmän.

Hurjaa toisaalta miettiä näin, mutta valintojakin

pitää tottua tekemään, kaikkien luona en pysty käymään. Toisaalta kaikki eivät seuraa kaipaakaan. Toisilla näyttää käyvän paljon omaisia, toisilla ei.

Odotan, että hommaan löytyy jonkinlainen rutiini,

sellainen turvallinen raami. Ihailen, miten Helena kulkee ja toimii sulavasti, tottuneesti. Toisaalta tämä kohta ennen rutiineja on omalla tavallaan kiva. Sitä tarkastelee silmät ja korvat höröllä ympärillä tapahtuvaa.

Seurasin vähän aikaa Helenan tanssia. Se on niin

kaunista. On helpottavaa, kun musiikki alkaa kuulua osastolla, tekee niin hyvää. Eräs asukas tuli istumaan pöytään kahvin toivossa tanssia katsoen. Sitten lähdin itse kohti huoneita.

Menin tervehtimään erästä mummukkaa, joogamum-

moa. Mainio tapaus. Hän oli silmät kiinni mutta havaitsi, että joku tuli huoneeseen. Hänelle sopi, että jään hetkeksi kyläilemään. Kertoili ihan aluksi sairauksistaan. Eihän se ihme ole, ne ovat siinä päällimmäisenä. Sairaalassa ollaan niiden ajatusten ympäröivänä.

Silmien välissä oli syvä ryppy. Aina, kun mummeli

intoutui kertomaan jotain, hänen silmänsä avautuivat ja sitten menivät taas kiinni. Puhuttiin paljon. Matkustelusta esimerkiksi. Hän kertoi Etelä-Euroopan matkoistaan. Paikoista, joissa on mangopuita. Hän tykkää istua siellä, syödä hedelmiä ja olla vaan. Hän kertoili perheestään, oli ollut miehensä omaishoitaja ja myös vanhempiensa. Kylläpä ihmiset hoitavat paljon läheisiään! Kaunista, että pidetään huolta. Nyt hänen tyttärensä käy sairaalassa ja myös muita ystäviä on tulossa kylään. Mummukka on harrastanut 30 vuotta joogaa, on elämäntapa. Joogaryhmissä on kuulemma hirveän hauskaa.

Kasveistakin puhuttiin vähän. Hänellä on ennen ollut

paljon kasveja, mutta erityisesti äitinsä (tai mummonsa) oli kova kukkien kasvattaja. Sukulaiset paheksuivat, kun hän itse oli tehnyt kukkapenkeistä perunamaan. Mainitsi

11


pitävänsä pelargonioista ja mustanmerenruusuista.

Välillä hoitaja kävi huoneessa, hiljaa kulkien. Kuulos-

teli varmaan juttujamme.

Juttutuokion päätteeksi mummukan silmät olivat

enemmän auki kuin kiinni ja silmien välissä oleva ryppy oli suoristunut. Tätä jäin miettimään.

Ollaan Helenan kanssa puhuttu paljon, mitä taide

meidän työskentelyssä osastolla tarkoittaa, missä kohtaa taide tapahtuu, kun se ei näyttäydy välttämättä totuttuna muotona. Vaikka sairaalassa on usein pysähtynyt tunnelma, tuntuu, että joka hetki on silti täynnä erilaisia suuntia ja odottamattomia tilanteita. Tämä liittyy asukkaiden mielialoihin ja voinnin muutoksiin. Pitää olla hienovarainen, koska ollaan henkilökohtaisilla reviireillä. Niihin tilanteisiin me sopeudutaan. Omat taiteelliset vahvuudet, joihon nojata, ovat välillä hyvin kaukana. Luulen, että tämä projekti tulee olemaan paljon tämän asian miettimistä. Toivottavasti myös irti päästämistä, että ei tarvitse toisaalta olla koko ajan pohtimassa ja analysoimassa. Mutta huolestuneen rypyn katoaminen otsalta tuntui siltä, että kohtaaminen oli jotenkin onnistunut. Ajatukset olivat liikahtaneet ja mieli löytänyt reittejä kulkea ulos sairaalahuoneesta, elämään, jota on ollut ja jota on. Kaisu Heikkilän matkalaukkusarjan maalaukset vievät mielimatkoille luonnonmaisemiin.

13.1. maanantai Paluu Ouluun illalla. Paluu työmietteisiin.

Aamulla selkeä taivas, mukava yllätys. Olohuoneen

ikkunasta näin kuinka aurinko nousi kadun päästä vasemmalla. Kävelin töihin.

Halusin olla tänään hyvissä ajoin, jotta näen, missä

kunnossa kasvit ovat, ja kerkeän syömään lounaan. Kasvit olivat oikein ok! Juoru näyttää kasvavan vimmatusti, myös liisukka oli hyvin virkeä. Rosmariinikin pysynyt hengissä. Sitten jännittikin, onko ihmiset pysyneet myös hengissä.

Yhdeltä paikalle paukahti hankkeen väkeä, Riikka,

Kaisu ja Saija viimeistelemään taideapteekkia. Oli kiva kun oli tuttuja.

Kuulin hoitajien puhuvan, että työtä on taas heille

hyvin paljon, kädet ei tahdo riittää. Flunssakausi näyttää verottavan porukkaa. Myös monia potilashuoneita on eristyksissä influenssan takia.

Kysyin hoitajilta, onko eräs tuttu pappa vielä osastol-

la. Ei ole, on siirretty toiselle.

Aloin rullailla hiljaisilla käytävillä. Yhden tutun

huoneen ovi oli avoinna. Mietin, tohdinko kurkata onko janoinen mummo vielä siellä. Ja hän oli! Edelleenkin. Vielä pienemmäksi kutistuneena. Jäin juttelemaan mummelin kanssa.

Hän ei ollut enää niin seurallinen kuin aiemmin.

Puhui huonosta voinnista, ettei jaksa enää tehdä mitään ja ehkä myös näki hieman höpöjä. Väsymys painoi selväs-

12

Tanssitaiteilijalle esiintyminen oli tutusta kaavasta poikkeavaa: esiintymishetkellä ei ollut tiettyjä aikarajoja tai osoitettua lavaa ja yleisöä. Hän oli osana osastoa ja sen ihmisiä niin taiteilijana kuin persoonanakin. Palveluesimies Sirkka Viitanen kertookin heidän käyneen pohdiskelevaa keskustelua siitä, mikä taiteen olemus Helenan performanssissa oikeastaan on. ”Missä se on se taide?” Helena mietiskeli usein. ”Se on osallisena siinä, mitä teet täällä näiden ihmisten kanssa: Puhe, kosketus, läsnäolo – kaikki se on taidetta”, kertoo Sirkka vastanneensa. Kierrän taiteilijoiden mukana potilaiden huoneissa. Vaikuttaa, että ennen kaikkea kaivataan seuraa ja juttukaveria – ainakin, kun kunto sen sallii. Astun huoneeseen, johon yksi matkalaukkuteoksista on ripustettu kattoon niin, että potilas voi ihailla vehreää rantamaisemaa makuuasennosta. Keskustelu on täydessä vauhdissa, ja kuulemme asiakkaan mielipiteitä osaston kuvataideteoksista. Pirteän oloinen Soilikki Liedes kertoo, että on osastolla ollessaan pysähtynyt katselemaan ja ihailemaan taideteoksia, ja seuraa innolla myös, ilmestyykö seinille uusia tauluja. Aprikoimme porukalla, onnistuisiko maalaaminen huoneen seinille sängyssä pötkötellen omatoimisesti tai ammattitaiteilijaa ohjeistamalla: ellei ihan suoraan seinään, ehkäpä liikuteltavalle pohjalle? Tunnelma on vapautunut ja nauru täyttää huoneen. Taiteen ja taiteilijoiden läsnäolo osastolla on tuonut mukavaa vaihtelua myös henkilökunnalle ja antanut keinoja potilaan kohtaamiseen ihmisenä eikä pelkästään lääketieteellisten toimenpiteiden kohteena. ”Henkilökunnan näkökulmasta on tärkeää, että pystytään puhumaan myös muista kuin sairauskeskeisistä aiheista”, sairaanhoitaja Anitta Koivisto kertoo. ”Taide antaa työvälineen siihen. Sen avulla pystyy näkemään kauneutta ja elämänkaareen liittyviä asioita, joiden kautta Kaltio 1/2020


ti aiempaa enemmän. Mutta janoinen hän oli edelleen. Juteltiin säästä ja kaikenlaisista asioista. Kun tällä kertaa kysyin, mikä on hänen suosikkipuunsa, hän vastasi mänty. Aiemmalla kerralla hän vastasi pihlaja.

Sitten janoinen mummo sanoi, että ei minun tarvitse

häntä siinä valvoa – oletin sen tarkoittavan, että voisin jo mennäkin. Sanoin, että tulen huomenna uudestaan. Se oli hänestä mukava ajatus.

Kurvailin taas käytävillä. Jotenkin oudon hiljaista ja

vähän tuntematonta, kun ei tiedä, keitä ovien takana on. Vilaukselta näin yhden tutun, hän oli välillä kotona ja taas osastolla.

Aulaemäntä jakoi kahvia huoneisiin ja menin hänen

mukanaan tervehtimään uutta mummoa. Myssypäinen mummo oli herttainen tapaus. Nyt lähti juttu rönsyämään huonekasveista villisti! Hän innostui täysillä. Käytiin läpi kasvivaunun kasveja. Esittelin lähes jokaisen yksilön. Hän kertoi, miten hänen valtava, 60 cm halkaisijaltaan oleva joulukaktuksensa (joulukaktukset ovat selkeästi yleisiä hoidokkeja) oli paleltunut kylmänä kesäyönä. Nykyään hänellä on suuri määrä valkoisia

Kulttuuriosuuskunta ILMEen Elävä kuolema -hanke on aloitettu huhtikuussa 2019 ja jatkuu kuluvan vuoden maaliskuuhun asti. Hanketta rahoittavat Taiteen edistämiskeskus sekä Oulun Kaupunki. Maaliskuussa hanke järjestää Oulun pääkirjastolla näyttelyn ja kaikille avoimen seminaarin. Elävä kuolema -näyttely, näyttelytila Laituri 10.3.–4.4. Avajaiset 10.3. klo 17, Sokrates-kahvila klo 18 Hiljaiset kävelyt Helena Ratisen ohjaamina: 11.3. klo 13–14, 13.3. klo 13–14, 14.3. klo 11–12 ja 15.3. klo 13–14.

orkideoja ikkunalaudalla. Hän pitää niistä erityisen kovasti. Nyt vähän huolettaa, muistaako poika kastella niitä – ymmärrettävä huoli.

22.1. keskiviikko Keskiviikkona oli tohinaa. Lähdin ajoissa kotoa keretäkseni osastolle kangaskaupan kautta. Kasvivaunu tarvitsi uudet kangaspäällysteet.

Elävä kuolema -seminaari, Pakkalan sali, 12.3. klo 9–16 9.00 Tervetuloa | Mika Kiviniemi, Kulttuuriosuuskunta Ilme 9.15 Death Cafe Oulu | Solja Peltovuori, Hyvän mielen talo 9.30 Taiteen hyvinvointivaikutukset sairaalaympäristössä | Taija Sailio, Tulevaisuuden sairaala 10.00 Elävä Kuolema – Taidetta Oulun kaupunginsairaalan palliatiivisen ja saattohoidon osasto A2:lla | Riikka Kontio, Elävä Kuolema -hankkeen koordinaattori 10.20 Taideapteekki | K2:n kuvataiteilijatyöryhmä 10.45 Kasvikärryt ja äänimaisemat | Hanna Kaisa Vainio 11.10 Tunnekuvia arjen sankareista | Martu Väisänen 11.35 Hiljainen kävely | Helena Ratinen 12.00 Lounas 13.00 Mitä annettavaa taiteella on palliatiivisen ja saattohoito-osaston toiminassa? | Anitta Koivisto, OS A2 sairaanhoitaja 13.30 Kokemuksia omaisena ja saattohoidon tukihenkilönä | Marja-Liisa Niinimaa 14.00 Tanssijana saattohoito-osastolla | Helena Ratinen 14.30 Kuolema, vihollinen ja opettaja | Torsti Lehtinen –16.00 Keskustelu Vapaa pääsy!

Kaltio 1/2020

Olin osastolla kahdentoista jälkeen. Laittelin vauh-

dilla kankaat ja eilen hankitun lasisen amppelin kärryyn. Projektin työkaverit Riikka, Kaisu, Ilona ja Martu olivat tulossa Kaltion toimituksen kanssa sairaalalle.

Haastattelu oli mukava, istuttiin aulassa ja puhuttiin

kokemuksista. Jokainen kertoi jotain. Sitten katseltiin taideapteekin tauluja. Riikka ja muut lähtivät pitämään omaa palaveria ja minä jäin vielä toimittajan kanssa puhumaan omasta osuudestani ja kasvikärrystä.

Juttelun jälkeen käytiin tekemässä kierros kärryllä ja

vieraisilla janoisen mummon huoneessa. Hän oli virkeämmän oloinen tänään. Silmälasit päässä ja hampaat suussa.

Toimittaja kyseli, miksi valitsin työskentelyn kasvien

kanssa. Niinpä. Simppeli kysymys, mutta mitä siihen vastasinkaan, en enää muista, ehken mitään kovin selvää. Kysymys jäi mieleen hyörimään.

Kasvien katselu ja läsnäolo liittynee siihen, että

sellaisia luultavasti haluaisin lähelleni, jos itse olisin sairaalassa. Koska niitä haluan nähdä myös olematta sairaalassa. Eri elämänmuotojen näkeminen ja kokeminen muistuttaa, että vertaisia on monia, monenlaisia, elämän ketju on ihmeellinen. Minä, palmuvehka ja joulukak-

13


tus ollaan olemassa. Ei näytetä kovin samalta, mutta ympäristön muovaamina ja geeniemme myötä olemme sellaisia kuin olemme. Ja kun keho ja varsi lakastuu, vaihdamme olomuotoa. Kaikki olomuodot ovat elämälle ja elämässä tärkeitä. Voisi melkein sanoa yhtä tärkeitä, mutta sitä ajatusta on hankala niellä. Ja tietysti kukin ollaan erityisiäkin, mutta ei vain ihmiset, myös männyt, mäyräkoirat, maitohorsmat ja hietatuhatjalkaiset. Toki ihmiset tuntuvat käyvän toisilleen yleensä tutuimmiksi ja rakkaimmiksi, koska kommunikointi on huomattavasti helpompaa kuin monen muun lajin kanssa.

Mutta niin, kasveihin ja eri elämänmuotoihin liittyy

ajatus, jota olen koittanut pitää työskentelyn taustalla: voisinko suhtautua kuolemaan osana elämää? Että oppisi mittasuhteita. Hetkittäin siitä tunteesta saa kiinni, että kuolema olisikin luontevaa, lipuminen pois elävänä olemisesta mutta osa elämää. Niinkuin kiertokulku muuallakin luonnossa. Materia muuttaa muotoaan lukuisien lajien toiminnan seurauksena, minkä myötä uudet heput pääsevät kasvamaan. Toki nyt on hetki, kun pystyn tarkastelemaan tätä järkeillen etäältä. Jos joku läheinen tai itse olisi kuolemaa kohtaamassa, tilanne olisi todennäköisesti toinen. Aiempien kokemusten perusteella tunteet muuttuvat valtamereksi ja järkeily tiskirätiksi sen pyörteisiin.

Se on niin jännää, mitä ihmisenä oleminen merkitsee,

lajitoverien menetykset ovat suuria asioita. Ja kyllä tummista tuntemuksista saa osansa osastolla, kun aistii läheisten ja kipeiden neuvottomuuden. Se on liikuttavaa, kaunista ja kamalaa. Silti osastolla työskentely on kiinnostava paikka testailla erilaisia ajatus-, tunne- ja järkeilykulkuja.

Kävin töiden jälkeen kirjastossa ja selailin Suomalai-

nen metsäkylpy -kirjaa. Jäin lukemaan lukua mikrobeista. On hurjan mielenkiintoista, kuinka valtava määrä niitä meissä on. Minuus on mikrobeja. Mikrobit asuttaa meitä, pitää meistä huolta ja mahdollistaa elämän monien muiden prosessien yhteisvaikutuksena. On ihmeellistä, että kaikenlaisten vuorovaikutusten summana me päästään testailemaan tätä elämää tämmöisinä kuin nyt ollaan.

Samaisessa mikrobiluvussa kerrattiin elämän alku

maapallolla syanobakteereista lähtien. Sekin seikka on saatu selvitettyä, niin kuin tajuton määrä muitakin juttuja. Ja nyt olen töissä sairaalassa, jossa pystymään hoitamaan hyvin kimurantteja asioita, lievittämään kipua ja helpottamaan sairauksia. On pillereitä, kipupumppuja ja happiviiksiä. Yhdessä ja erikseen. Kehitys on käsittämättömän villiä. Siitä kenties tuleekin olo, että asiat olisi hallussa ja hallittavissa.

Vaan kuinkas sitten käykään, ei hyvin. Pitää pysyä

nöyränä mikrobeille ja muille.

Hanna Kaisa Vainion kasvikärrystä löytyy perinteisten huonekasvien lisäksi mm. kosketeltavia sammaleita, nauhoitettuja äänimaailmoja sekä pieni kirjasto.

on luonteva lähteä puhumaan kaikesta maan ja taivaan väliltä.” Hetkessä elämisen tärkeys korostuu osastolla, missä elämän rajallisuus tiedostetaan joka päivä. Sairaalassa taiteilijana työskennellessään Hanna Kaisa Vainiokin on huomannut, että taide on hyvä keskustelun avaaja ja väylä tutustumiseen. Hänen teoksensa ”kasvikärry” on täynnä lahjoitettuja huonekasveja, luontoaiheisia kirjoja sekä nauhoitettuja äänimaailmoja. Päivisin hän kulkee kärryineen pitkin osaston käytäviä kuulostellen, mihin huoneeseen milloinkin sopii mennä kyläilemään. Kun hetki on otollinen, hän rupattelee potilaiden kanssa, lukee ääneen runoja ja otteita kirjoista sekä kuunteluttaa nauhoituksiaan. Tulen ääni, virtaava vesi, mehiläispesän kuhina ja askeleet lumessa rauhoittavat ja vievät mielikuvissa luonnon äärelle. Kärryistä löytyy perinteisten huonekasvien lisäksi myös hipelöitäviä sammaleita ja tuoksuteltavia yrttejä. Vainio valikoi kasvit projektinsa pääaiheeksi niihin liittyvien positiivisten mielikuvien, helpon lähestyttävyyden ja virkistävän vaikutuksen takia. Kasvikärry tarjoaa aistikokemuksia, jotka auttavat vapautumaan junnaavista ajatuskehistä ja lieventämään kipuja. Kohtaamisia on työjakson aikana ollut monenlaisia, ja Vainion mieleen on jäänyt pari tapausta, joissa kasvit ovat tuottaneet potilaille erityistä iloa. Eräästä huoneesta löytyi sattumalta alan harrastaja, jonka kanssa virisi pitkä keskustelu orkideoista ja muista huonekasveista. Toinen mummo iski silmänsä kärryssä kasvavaan juoruun, joka Vainion lahjoittaman pistokkaan ansiosta jatkaakin elämäänsä nyt myös ilahtuneen potilaan kotona. 

Lisää aiheesta: ‣ www.kulttuuriosuuskuntailme.fi ‣ www.sitra.fi/artikkelit/nakokulmia-taiteen-ja-kulttuurin-terveysvaikutuksiin ‣ www.taikusydan.turkuamk.fi/info/taiteesta-hyvinvointia ‣ www.kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-tanssi/tanssitaiteilija-helena-ratinen-tyoskenteli-sairaalassa-ihmisyyden-puolesta-yksinaisyytta-vastaan ‣ www.taidetutka.fi/2020/taiteilijana-saattohoidossa 14

Kaltio 1/2020


Taide ja vaikuttava hauki

Teksti: TUOMO KANGASMAA Kuvat: TUOMO KANGASMAA, SARAH LASKE

P

erehtymättömyys taiteeseen voi luoda hämmennystä, ja toisinaan taidetta kuuleekin kutsuttavan virheellisesti elitismiksi. Sana ”elitismi” käsitetään helposti negatiivisena, ja sitä käytetään usein populistisissa pyrkimyksissä jakaa yhteiskuntaa eliittiin ja kansaan. Jakolinjat ovat hämärät. Helsingin Sanomien kyselyssä vastaajat tunnistivat eliitin piirteiksi muun muassa poskisuudelmat, tummapaahtoisen kahvin ja Savonlinnan oopperajuhlat. Ahvenen perkaaminen soveltui sekä kansalle että eliitille kuten myös golfin pelaaminen. Minigolfia ei mainittu erikseen. Miten olisikaan mahdollista, että voisimme kaikki pitää samoista asioista? Muiden yhteiskunnallisten elämän alueiden tavoin myös taidetta ohjaavat politiikka ja raha, joista me kaikki olemme päättämässä. Kun raha ohjautuu tiettyyn tarkoitukseen, juuri se osa yhteiskunnasta hyötyy ja kehittyy vahvemmin kuin toinen. Näin on aina ollut. Paremmat resurssit tuottavat ajan mittaan paremman lopputuloksen myös taiteessa. Taide ja sen laatu kehittyy tieteen tavoin paitsi koulutuksesta ja rahoituksesta myös prosesseista, niissä hankitusta tiedosta, asiantuntijuudesta sekä ammattitaidosta. Taiteilija, jolla on hyvät resurssit, kykenee luomaan omaa ajattelua ja neuvottelemaan yhteiskunnan muiden osa-alueiden kanssa.

Kaltio 1/2020

Julkisuudessa ja politiikassa kulttuuria käsitellään mieluusti laajassa merkityksessä erittelemättä siitä taidetta. Kun taidetta sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa, taiteen itseisarvoisuus ei ole suosituin lähtökohta. Taiteesta keskustellaan usein hyvinvointiin, matkailuun tai terveyteen liittyvien linjausten alla. Taiteelta odotetaan tuloksia, joita jopa tutkimustieto olettaa taiteella saavutettavan: osallisuutta, positiivisia terveysvaikutuksia, kokonaisvaltaista hyvinvointia, yhteisöllisyyttä, taloudellisia hyötyjä ja niin edelleen. Joskus toiveet ovat konkreettisia: Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahaston uusi puheenjohtaja, matkailualan yrittäjä Ilkka Länkinen peräänkuuluttaa Lapin Kansan haastattelussa vaikuttavuutta ja myöntäisi apurahan mielellään Lappi-aiheiselle elokuvalle, jonka pääosassa on hauki. Taidetta soveltaviin hankkeisiin liittyy toive tuloksista, jota hankkeen sijoituspaikan perustoiminnalla ei pystytä saamaan aikaan. Millainen taide olisi tehokasta psykiatrisessa sairaalassa tai sopivaa päiväkodissa, ja keiden kaikkien olisi hyvä osallistua näistä asioista tehtäviin päätöksiin? Mitä laajemmin taiteilijan asiantuntijuus tunnistetaan ja tunnustetaan, sitä enemmän on taiteilijan mahdollista olla mukana monialaisessa yhteiskuntaa kehittävässä toiminnassa. Olemme omaksuneet jatkuvaan yhteiskunnalliseen muutokseen osallistumisen niin itsestään selvänä, ettei taidekaan voi näyttää pysähtyneeltä. Kuten muillakin aloilla myös taiteessa vaikuttavuuden arviointi on arkipäivää huolimatta siitä, että mittaaminen ja tulosten arviointi on vaikeaa, ellei mahdotonta. Taide on kuitenkin ollut – lupaa kysymättä – lähes aina mukana positiivisissa yhteiskunnallisissa muutosprosesseissa. 

Kuva: SL.

15


Kuohitsemista, kärsimystä ja taistelua

Inkeriläiset paljon vartijoina ja vankeina Nouse inkeri, jo herää työhön, Aamunkoi jo sulle heijastaa, Valoa jo elämäsi yöhön Leviää, oi armas synnyinmaa; Välkkyen jo aamun sätehissä Toivo herää lastes sydämissä. Nouse Inkeri, jo loppuu yö, Nouse, nouse, hetkes lyö! Mooses Putro: ”Nouse Inkeri” Teksti: VILLE HYTÖNEN Kuvat: MEERI KOUTANIEMI, KANSALLIS­ MUSEON NÄYTTELYSTÄ INKERILÄISET – UNOHDETUT SUOMALAISET 16

S

oitan Hilmalle, jotta seuraava asukas saa avaimensa. Olin perustanut taiteilijaresidenssin Haapsalun kauniiseen länsivirolaiseen puutalokaupunkiin jo muutama vuosi sitten, ja nyt inkeriläinen Hilma Tervonen on luvannut auttaa minua muun muassa avainjärjestelyissä. Hilman inkerinsuomi on kaunista. Se ikään kuin lentää karjalaisena puhetulvana, mutta jotenkin laulullisemmin. Tai ehkä se vain vaikuttaa siltä typistetyn vironkielen rinnalla. S-kirjaimet suhahtavat karjalaisella tavalla ja venäläisiä ja virolaisia vaikutteita kuuluu siellä täällä. Olen aina ajatellut inkeriläisiä jonkinlaisina ihmeinä, sellaisina omien metsiemme armenialaisina, jotka ovat kärsineet ja selviytyneet uudelleen ja uudelleen. Inkeriläiset ovatkin hämmentävä osa suomaKaltio 1/2020

Mari Hutilainen suree kuollutta siskoaan, joka on haudattu karkotuspaikan Pihkovan multiin, eikä Inkerinmaalle. Pastori Arvo Survo on tullut siunaamaan siskon mullat.

laisen kulttuurin syvähistoriaa. 1610-luvulla Inkerinmaalle Savosta ja Karjalasta emigroituneet suomalaiset eivät kokeneet itseään inkeriläisiksi vaan suomalaisiksi ja kutsuivat itseään joko savakoiksi tai äyrämöisiksi sukunsa lähtöpaikasta riippuen. Äyrämöiset tulivat Karjalankannakselta, savakot muualta Karjalasta ja Savosta. Kun vielä 1900-luvun alussa lähes kaikki Suomenlahden eteläisen rannan inkeriläiset puhuivat suomea äidinkielenään, nykyään miltei jokainen puhuu venäjää tai viroa. Suomalaisen kansanperinnetutkimuksen kannalta on ollut tärkeää, että inkeriläisten kulttuuri on sekoittunut hitaasti kantaväestöön. Inkeriläisiltä onkin kerätty valtavia määriä kansanrunoutta, kuten myös ortodoksiuskontoa tunnustavalta veljeskansalta inkeroisilta, Inkerin omilta karjalaisilta.


Inkerinmaalla eli Neuvostoliiton syntyessä noin 150 000 inkeriläistä mutta väsyneen sosialistivaltion kuolinkorahdusten aikaan 1989 vain 25 000. Inkeriläiset ehtivät kärsiä nälänhädästä, vainoista, Stalinin joukkopidätyksistä, väestösiirroista ja natseista. Heitä asuu edelleen sekaisin ympäri Itämerta, Inkerinmaan lisäksi Virossa, Karjalassa, Suomessa, Ruotsissa ja Leningradin alueella Pietarin ympäristössä. Jonkin verran inkeriläisiä asuu Stalinin väestönsiirtojen takia myös Siperiassa ja Kazakstanissa. ”Heidän unelmansa, suomalainen Inkeri, ei tosin voinut pysyvästi toteutua. Mutta aivan erityinen syy meidän on muistaa heidän keruutyönsä nykyisin, jolloin Inkeri sodan hävityksen jälkeen on lähes tyhjä inkeriläisistä”, kansanrunouden tutkimuksen professori, kirjailija Martti Haavio kuvasi aikanaan ja innostui jatkamaan hieman eksotisoiden: ”Niin kuin historian näyttämöltä häipyneet sumerilaiset, assyrialaiset ja babylonialaiset kertovat savitaulujensa muistomerkeissä iloistaan, murheistaan, saavutuksistaan ja pettymyksistään, siten kuulemme muinaisten inkeriläisten äänen niistä tuhansista ja kymmenistä tuhansista muistiinpanoista, jotka kansanperinteen kerääjät, silloin kun aika vielä oli, Inkeriä vaeltaessaan tekivät ja tallettivat Suomen arkistoihin. Se on menneisyyden ääni, surumielinen ja kaunis [...].” Eestin Inkeri, tai Viron Inkeri, kuten suomalaiset sitä kutsuivat, oli Viron ensimmäiseen tasavaltaan kuuluva alue vuosina 1920–1944. Eestin Inkeri oli pieni mutta suomalaisille tärkeä alue eräänlaisena viimeisenä inkeriläisenä etuvartiona imperialistista Neuvosto-Venäjää vastaan. Maa-ala oli pienoinen pläntti Narvalahden itärannalla kattaen joitain kyliä. Valtaosa väestöstä oli inkerikkoja ja inkeriläisiä, lisäksi löytyi jokunen venäläinen, virolainen ja vatjalainen. Alueesta tuli symbolisesti tärkeä heimotyön kohde ja erityisesti Akateemisen Karjala-Seuran jäsenet pitivät sitä hyvin tärkeänä. Alueella jopa julkaistiin suomenkielistä lehteä, Sananseppää, jonka päätoimittajana toimi suomalaisen koulutuksen saanut Leander Reijo. Päätoimittaja katosi rajan läheisyydessä vuonna 1931, ilmeisesti Neuvosto-Venäjän kaappaamana. Kymmeniätuhansia inkeriläisiä tuli 1920-luvulla Venäjältä Suomeen pakoon kurjuutta ja nälkää, ja huippuvuotena 1922 laskettiin heitä olevan 33 500. Suomalaiset

manasivat heitä laiskoiksi ryssiksi ja sosiaaliavustuksien käytöstä syytettiin. Vain 10 % oli saanut kansakoulua korkeampaa koulutusta. Tosiasia oli kuitenkin, että vaikka alkuvuosina huollon varassa inkeriläisistä oli muutama tuhat, 1930-luvulle tultaessa vain pari sataa sai rahallista tukea yhteiskunnalta. Inkeriläisten mukana tuli myös ortodoksisia inkerikkoja eli inkeroisia. Kukapa heitä olisi osannut erotella toisistaan. Puhekin kuulosti modernin suomalaisen korviin melko samanlaiselta. Inkeroisista, noista inkeriläisten ortodoksisista melkein-kaimoista, käytetään joskus tuttua analogiaa. Voidaan ajatella, että jos inkeriläiset ovat suomalaisia Inkerinmaalla, inkeroiset ovat Inkerinmaan karjalaisia. Toki fennougreja kaikki tyynni. Inkeroiset käyttivätkin itsestään nimeä karjalaiset vielä 1200-luvulla, mikä vihjaa heidän muinaiskarjalaisesta taustastaan. Kuuluisin inkeroinen lienee Sakkolassa, Karjalankannaksella elänyt runonlaulaja Larin Paraske, jonka löydämme nykyään patsaan muodossa Helsingin Hesperianpuistosta Finlandia-talon kulmalta. Paraske on runonlaulajana kenties kaikkien aikojen merkittävin kansanperinteen säilyttäjä Suomessa. Paraske lauloi yli tuhatkolmesataa runoa ja loitsua, saneli lähes kolmetuhatta sananlaskua ja arvoitusta, itkuvirsiä ja kansantapoihin liittyviä selityksiä. Paraske kykeni yhdistämään karjalaisen pakanallisen kulttuurin ortodoksiseen kristinuskoon. Hän lienee ainoa runonlaulaja, jolle Suomalaisen kirjallisuuden seura on antanut eläkkeen. Inkeriläisiä suuruuksia ovat puolestaan olleet utopiasosialisti Matti Kurikka, runoilija Aale Tynni, säveltäjä Mika Piiparinen, elokuvaohjaaja Elmo Nüganen ja lähetyssaarnaaja Martti Rautanen. Sitten on vielä Arvo Survo. Huomasin eräänä Viron itsenäisyyspäivänä, että evankelinen pastori Arvo Survo oli saanut Maarjamaan ristin. Survo on itse inkeriläinen, tulisieluinen jumalan trubaduuri, jonka lähetystyökasetit kuluivat jo 1980-luvun Neuvostoliitossa suomenkielisten uskovaisten samizdateina. Olen kuunnellut Survon lauluja ja hänen maineensa lähetystyöntekijänä on lähes toisen inkeriläisen käännyttäjän Martti Rautasen tasoa. Survon uskonnolliset kappaleet ovat melankolisia viisuja, jotka iskevät vahvasti suomalaisessa kulttuurissa eläneeseen vähän slaavilaisilla mausteilla maustettuina. Lueskellessani Heikki TerKaltio 1/2020

vosen teosta Arvo Survon matkassa inkeriläisten uskontaistelusta ja kärsimyksistä piirtyykin varsin vahva kuva. Nälkäkuolemaa, sairaita herätysliikkeitä, vainoamista, maanpakoa, sotaa, jopa ruumiinsyöntiä toisen maailmansodan nälänhädän takia. Vakaasti protestanttisia inkeriläisiä tunnuttiin vainoavan 1900-luvulla suunnasta kuin suunnasta. Natsit vainosivat, Neuvostoliitto vainosi, älymystö tapettiin. Leningradin piirityksen aikana perheitä kuoli kuin täitä, ja kun täitkin loppuivat ruokalistalta, saatettiin kaltata omat isovanhemmat näiden kuoltua. Näitä vastoinkäymisiä vasten Survon surulliset laulut tuntuvat sopivan inkeriläiseen perinteeseen. Surutyö on ikuista, ja Inkerin kirkon tarina nivoutuu niin vahvasti inkeriläiseen kulttuuriin, ettei kulttuurista tarinaa voi käsitellä ilman sitä. Kirjassaan Heikki Tervonen kertoo lyhyesti omalla ja Survon suulla Inkerinmaan hurjien herätyslahkojen, skoptsien ja hyppääjien, tarinaa. Kupanitsan, Survolle itselleenkin läheisen luterilaisen seurakunnan taannoinen kirkkoherra Aleksanteri Wehniäinen (1869–1963) kuvaili niin sanottuja skoptseja, uskonnon takia kuohittuja miehiä, vaaleankeltaisiksi kasvoiltaan ja täysin parrattomiksi. Inkerinmaalla, Kivennavalla, Sortavalassa ja Muolaassa vaikuttaneet skoptsit olivat äärimmäisen kielteisiä seksuaalisuutta kohtaan ja avioliittoakin pidettiin huoruutena. Naiset leikkauttivat rintansa pois, miehet kiveksensä tai jopa koko peniksensä. Heidän käsityksensä mukaan maailman pahuus oli juurtunut himon ja seksuaalisuuden yhteyteen ja puhtaimman yhteyden Jumalaan kykeni saamaan vain poistettuaan himon lähteen. Tätä kutsuttiin ”Suuremmaksi sinetiksi”. Leikkaajien mukaan Jumala loi ihmisen ilman sukupuolielimiä, jotka ihminen sai vasta syntiinlankeemisen yhteydessä. Huittisissa ja Pohjois-Savossa vaikuttanut kartanolaisuus sai vaikutteita skoptsien tavoista pitää seurakuntaa hallussaan, ja myös Suomen rajojen sisällä jyrkkä seksuaalisuuden kieltäminen johti sairaisiin lopputulemiin muun muassa pedofilian muodossa. Siinä missä Suomen puolella kartanolaisuus vastasi skoptseja, Tornionlaakson villille seksuaalilahkolle korpelalaisuudelle löytyy myös vastapari Inkeristä. Skoptsit eivät nimittäin olleet Inkerinmaan oudoin herätyslahko. Samoihin aikoihin eli kuta-  17


kuinkin päinvastaisen käsityksen seksuaarensuomalaiset vanhat uskonnot taistelivat lisuudesta omannut hyppääjien omituinen keskenään. Survo käyttää kansanrunouden uskonryhmä. säkeitä yhdistellen ja nykyaikaistaen niitä. Hyppääjät saivat nimensä siitä, että he ”Itselläni on ollut kiinnostus maailmanomissa seuroissaan hyppivät tasajalkaa katsomuksellisiin tai eeppisiin kokonaikarkeloiden. Ikään kuin aikansa punksuuksiin jo varhaisnuoruudesta asti”, Survo kareita – mutta ilman individualismia ja kertoo minulle sähköpostihaastattelussa. uskonnon kanssa. He kuitenkin vastustivat ”Sen lisäksi äitimme oli loistava kertoja ja virkavaltaa ja papistoa sekä pitivät oman sain pienestä pitäen kuulla satuja ja muuta piirinsä tiiviisti omissa käsissään. monen moista inkerin murteellamme, joka Hyppääjät saivat vaikutteita hlysteiltä, muutenkin on ollut poikkeuksellisen rikas toiselta hurmoshenkiseltä liikkeeltä, joka kielikuvista, sananlaskuista ja sananparhyppääjien tavoin etsi synnin kollektiivista reista.” kuolettamista orgiahenkisen rituaalin Survolla onkin unelma inkerin ja vatjan kautta. Toisaalta he yhdistivät askeesin kielten noususta. ”Viro on ollut kuin lintu, hurmokselliseen eläytymiseensä. Jopa joka on kyllä räpytellyt siipiään, mutta joninsestiä tapahtui, sillä ryhmäseksin hurka siivillä ei ole ollut ilmaa allaan. Mutta moksessa pimeässä huoneessa ei juurikaan kun tuuli puhalsi, Viro nousi lentoon. Myös katseltu, kehen yhdyttiin. meillä on mahdollisuus kohota vielä len Niin skoptsien kuin hyppääjienkin liiktoon”, hän kertoo Heikki Tervosen kirjassa keet periytyvät uuspietismistä ja herrnhuti- Arvo Survon matkassa. laisuudesta, tosin uskonnolliset tavat olivat ”Vatjaksi – ja luonnoksen omaisesti hämmästyttävän erilaiset. myös inkeroiskielellä – olen ollut näinä Vankasti uskonnolliselle alueelle saavuosina myös kirjoittamassa”, Survo paljaspuvat herätyslahkot saavuttavat usein taa minulle. Itämerensuomalainen Inkerinhelpostikin jonkinlaisen aseman, vaikka maalla puhuttava vatja on yksi lähivuosina teologinen perusta olisi hataralla pohjalla kuolevista fennougrikielistä. Vatjan puhuja palvontariitit vähintäänkin erikoisia. jia arvioidaan olevan viitisenkymmentä, Suomenkielisinä liikkeinä ne levisivät myös vatjalaisiksi itsensä kokevia muutamakymhieman Suomen puolelle. men enemmän. ”Vatjan kielen tilanne näyttää toisaalta ”Tässä minut on kastettu ja minulla on toivottomalta, mutta nykyiset tekniset vieläkin otsa märkä!” loihe kupanitsalainen mahdollisuudet tietokoneohjelmistoineen pastori Aatami Kuortti (1903–1997) lautarjoavat erittäin hyviä mahdollisuuksia sumaan, kun Kupanitsan kirkko vihittiin kielten elvyttämiseksi”, Survo uskoo. ”Itse uudelleen käyttöön vuonna 1991. kannatan keskivatjan (Kattilan) murteen Nyt seison Kupanitsan kirkkorakennukottamista vatjan kirjakielen pohjaksi. Ja sen, tuon Inkerin kirkon henkisen kivijalan vähintään juuri sen ottamista hengelliseen edessä. Näyttää ja tuntuu tutulta. käyttöön.” Survon mukaan juuri keskivatja Historioitsija Taisto Raudalainen edustaa parhaiten vatjalaisuutta, sillä se oli kuvaa iltapäiväkävelyään Kupanitsan ja myös tunnetuimman vatjalaisen runonlauKikkerin vaikuttavissa maastoissa Arvo lajan Anna Ivanovnan kotikieli. Survon kanssa näin: ”tajusin yhtäkkiä, ”Olen sanoittanut vatjaksi noin kakmistä mahtaa olla peräisin hänen taipusikymmentä hengellistä laulua, luonut muksensa eeppiseen mielikuvitukseen. kalevalamittaisen liturgian sillä kielellä Vastaus piilee osaksi näissä maastoissa ja ottaen käyttöön samalla vatjalais-inkeroitarinoissa, jotka liittyvät kiinteästi paikanset omat säveletkin siihen”, Survo jatkaa. nimiin.” Kikkerin lähellä, ei kovin etäällä ”Vatjalaismessua on tarkoitus harjoitella Kupanitsan kirkosta, sijaitsee salaperäinen kupanitsalaisen lauluryhmän kanssa. Vatmaasto pikku kumpuineen, soineen ja jankielistä messua on pari kertaa vietetty peltoineen: ”Piensuo, miss käytii puolois ja Kupanitsassa ja pari kertaa Virossa, muun muuraimil; Kivikkometsä sekä Kärmättäät muassa Narvassa.” eli Kyykäärmein kummut ja Ämmättäät eli Survolla on työtä. Hän on juuri jäänyt Emäntien kummut”. eläkkeelle Inkerin kirkosta ja asuu nykyään Historioitsija Raudalainen otaksuu Lappeenrannassa. Yritämme sopia tapaaSurvon löytäneen omilta kotikonnuiltaan misen Inkeriin, mutta aikataulumme eivät sen myyttisen kielen, jolla hän rakensi koskaan kohtaa. Survo kertoo eläkepäivisvanhamitalliset Korpimessunsa sekä apotään näin: kryfisen runoeepoksensa Suur-Synty Kiesus. ”Nyt työni alla on ollut inkerois-varjaMetriseen muotoon kirjoitettu runoeepos lainen pienoiseepos Pääskölintu päivälintu. kertoo ajasta, jolloin kristinusko ja itämeSen koeotos tullee painosta syksyllä. Se on 18

Kaltio 1/2020

kolmella kielellä: (kalevala)suomeksi, vatjaksi ja venäjäksi (oma käännökseni).” Survo mainitsee myös, että inkeroiskielelläkin olisi tarkoitus saada se ulos, mutta kielinormien muodostumisen ollessa kesken hän ei vielä halua sitä tehdä. ”Nykyinkeroisen konsonanttien kahdentumisen vuoksi ei oikein istu kalevalamittaan (orraava = orava jne.)”, hän perustelee. On mukava kuulla, että kieli elää ja syntyy edelleen. Inkeriläisiä muutti toisen maailmansodan ajalla Neuvosto-Eestin puolelle nälän ja kurjuuden takia. Moni Suomesta palautettu liittyi joukkoon, kuten myös Siperiasta vapautettuja. Sodan ja Leningradin piirityksen arpeuttamat ihmiset vaelsivat kuka milläkin tavalla kohti Viroa, jonka he kokivat omaksi mahdollisuudekseen heimoveljien takia. Inkerinsuomalainen Juho Mullonen kertoo Carelia-lehdessä 2/2005, kuinka hän nousi Bologojen–Tallinnan-junasta Rakken asemalla ja lähti polkemaan kohti Rakverea: ”Taival taittui nopeasti, silloin tällöin kohtasin jalankulkijoita, useimmiten hevosten vetämiä vankkureita. Lähiympäristö oli kokonaan toisenlaista kuin Venäjällä tai Inkerissä. Tien varrella ja kauempana näkyi erillään seisovia yksinäistaloja maalattuine ja maalaamattomine asuintaloineen ja karjarakennuksineen. Joka tilalla oli puutarha.” Mullonen selvästi nauttii maisemasta. Se on jo heti sodan jälkeen hyvinvoiva ja elävä. ”Ihailin tätä idyllistä maalaismaisemaa ja sydämessäni kadehdin paikallisten maalaisten rauhallista ja turvallista elämää aavistamatta, että useille heistä se ei ollut sitä.” Kun Suomesta Neuvostoliittoon palautettu inkerinsuomalainen Mullonen oli ollut Suomessa vain ryssä, täälläkin hän oli reppuri, kodista poissa oleva. ”Mis teie, kuradid, siin hulgute?” heille huudeltiin, eli Mitä te perkeleet täällä kuljette. Työtä riitti maatiloilla renkimiehille toviksi ja sitten Neuvostoliitto alkoikin jo ajaa inkeriläisiä Virosta ja Latviasta pois. Venäjän federaation ministerineuvoston varapuheenjohtaja A. Grizenko oli lähettänyt kirjeen Neuvostoliiton sisäministeri S. Krugloville ja ilmaissut huolensa siitä, että suurin osa inkeriläisistä oli siirtynyt Neuvosto-Eestiin omin luvin, ja että nämä pitäisi palauttaa Venäjän federaation huomaan. Juho Mulloselle ja tuhansille muille inkeriläisille alkoi paluu Viroa köyhemmälle Venäjälle. Suuri inkeriläisdiaspora muodos-


tui Pihkovaan, mutta osa häädettiin Siperiaan saakka. Mullonen päätyi onnekseen Pihkovaan, lähes siis Inkerinmaalle ja lähes Viroonkin. Monelle Mullosen kaltaiselle ei käynyt yhtä hyvin. Stalinin aikana tapettiin, kidutettiin hengiltä tai jätettiin nälkäkuoleman armoille 40–50 000 inkeriläistä. Se vaikuttaa inkeriläiseen kulttuuriin vahvasti. ”Olet varmaan saanut aika pitkälle ihan oikean kuvan”, Arvo Survo vastaa kysymykseeni inkeriläisten ja armenialaisten kärsimyshistorioiden yhteneväisyydestä. ”Inkerin kulttuurin periluonteessa on samanlaista kuin armenialaisten: ikuisen surutyön, kaihon ja kärsimyksen tarina. Huomaa, että lippujemme väritkin ovat lähes samat!” Inkeriläisyys oli näyttäytynyt minulle Virossa asuessani hyvin raskaalta ja kärsimystäyteiseltä kulttuurilta, ja halusin kysyä siitä tarkemmin asiantuntija Survolta. Vastattuaan hän aprikoi myös, että inkeriläisillä saattaa olla myös jonkinlainen

piirre, joka tuottaa taiteellista ajattelua. Ja implikoi, että nämä voisivat kulkea käsi kädessä. ”Inkerin kansansävelten skaalakin on yllättävän rikas heimojemme pienuudesta huolimatta. Kulttuurien risteys ja risteytys lienevät suurimpia syitä siihen”, Survo jatkaa. ”Tunnen inkeriläisnuoren, josta kaksi eri kouluttajaa toisistaan tietämättä totesivat 2010-luvulla: meillä pariinkymmeneen vuoteen ei ollut noin lahjakasta opiskelijaa.” Kitaraa soittava pappi aprikoikin, että lahjakkuuden pääsyy on se, että nuori on kasvanut musiikkikulttuurien risteytyksessä ja risteyksessä. Survon mukaan viime aikoina myös Venäjällä on herätty elvyttämään Inkerin heimojen perinteitä. Kansallispukuinnostus kukkii ja ompeleminen kokee renessanssia. Laulu- ja tanhuperinnettä on herätetty henkiin. ”Suurin ja vaikein ongelma ratkottavaksemme on kieltemme elvyttäminen, koska kieli on haavoittuvaisin alue. Mahdollista se olisi muun muassa kielipesien puitteissa”, Survo uskoo.

”Näillä näkymin elävän kielen alue tulee edelleen kapenemaan, kunnes jossain vaiheessa into oman kielen uudelleen oppimiseen sekä aikamme tarjoamat yhä tehokkaimmat tekniset mahdollisuudet pysäyttävät tuon prosessin. Ja saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa vatja, inkeroinen, suomi ja vepsä ovat tietyillä alueilla jopa koulujen opiskeluohjelmissa.” Kaiken kaihoisten ja surullisten Inkerin heimojen kulttuurien näivettymisen keskellä on jotenkin maagista kuulla Survon sanat. Inkeri ei anna koskaan periksi. Olen myynyt jo Haapsalun asuntoni, mutta tunnen välttämätöntä tarvetta soittaa Hilma Tervoselle, että mitä hänelle kuuluu. Saisin kuulla tuota rikasta ja eläväistä suomea hetken aikaa puhelimessa. 

Näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset Kansallismuseossa 19.4. asti. Näyttelyn käsikirjoitus Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen, valokuvat Meeri Koutaniemi, näyttelyn suunnittelu Kaisa Karvinen ja graafinen suunnittelu Tommi Vasko.

Nykyisin Tiksin vanhainkodissa asuvan Aino Kärsän kerrotaan olevan alueen viimeinen inkerinsuomalainen. Hän on syntynyt Lena-joen pohjoispäässä sijaitsevalla Tit Aryn saarella, jonne hänen vanhempansa joutuivat pakkotyöhön kalastuskolhoosiin. Saarella karkotetut kaivoivat asumuksikseen kuopat rantahiekkaan, sillä taloja ei ollut. Vaikka karkotettuja koskevia liikkumisrajoituksia ei enää ole, Kärsä ei ole voinut muuttaa vanhempiensa synnyinseuduille, sillä hän on menettänyt yhteyden sukulaisiinsa eikä osaa enää puhua suomea tai kunnolla venäjää vaan kommunikoi parhaiten jakutian kielellä.

Kaltio 1/2020

19


Ja äkkiä on ilta: kuolema Teksti: JUHANI RANTALA

Jokainen yksinään maan sydämellä auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta.

Se, joka näkee asian ja se, joka näkee idean asian takana, puhuvat aina eri kieltä

– Salvatore Quasimodo

– Maria Jotuni

K

okoelmassaan Synkkyys pohjaton, niin myös iloni, onneni (1976) runossa ”Kahta puolta tietä tietä savuaa” Hannu Mäkelä kuvaa pessimismiään. Runo on kuin keskiajan puupiirros: Nälkä, Pelko, Hulluus, Viha ja Kuolema istuvat kärryillä, jota laihat hevoset vetävät syksyn synkän peltomaiseman läpi. Keskustelussaan runoilija Pekka Suhosen kanssa Mäkelä toteaa masentuneesti, että kärryillä istuvat vitsaukset tulevat aina seuraamaan ihmiskuntaa. ”Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan” -filosofiaansa Mäkelä perustelee termodynamiikan lailla, jossa todistetaan epäjärjestyksen maailmankaikkeudessa vääjäämättä kasvavan, kunnes se lopulta hajoaa absoluuttiseen nollapisteeseen jäätyneeksi tyhjyydeksi. Moisen abstraktin fysiikan lain oivaltaminen runon eräänlaiseksi pohjatekstiksi olisi liki mahdotonta ilman runoilijan itsensä antamaa vinkkiä. Kaukaa haettua? Toisaalta tekstinalaisen merkityksen tulkinnasta luopumisen hintana saattaa seurata runon mystifiointi tai taidetta taiteen vuoksi, estetistinen pintaliippaus. Joskus runo luetaan ”väärin” empiirisen todellisuuden kuvana, kirjaimellisesti. Näille kaikille lukutavoille altistuu Salvatore Quasimodon ”Äkkiä on ilta” vuodelta 1942. Päällisin puolin Quasimodon runo näyttäytyy hienostuneen sulkeutuneena, musikaalisena. Maria Jotunin kaipaama ”idea” ei hyppää silmille. ”Äkkiä on ilta” onkin kelvannut yhden jos toisen itseään sivistysjättiläisenä pitävän ihmiskunnan kermaa edustavan muisteloiden motoksi. Kuin koruksi tunkiolle. Quasimodo kuului hermetisteihin. Käsitteen keksi italialainen kriitikko Fran20

cesco Flora. Hämäryyteen ja luoksepääsemättömyyteen vihjaava nimitys juontuu alkemisti Hermes Trismegistoksesta. Quasimodoa pidettiin johtavana hermetistinä. Porukan muut olivat Guiseppe Ungaretti ja Eugenio Montale. Mirjam Polkunen, joka perehtyi kyseisiin ”hämärämiehiin”, näki, etteivät heidän säkeensä voi proosaantua ”ymmärettäviksi”. Synonyymit puuttuvat, runojen maallistaminen arkipuheeksi turmelisi niiden kuvat kuin ihmiskoura perhosen siiven. Silti esimerkiksi Mäkelän syvätulkinta omasta runostaan voidaan käsittää yhdenlaiseksi parafraasiksi, toisin sanoin kertomiseksi. Eli runoon voi kätkeytyä Maria Jotunin kaipaama ”idea”, joka ei aukene sen esteettisessä haltuunotossa? Mistä suunnasta ”Äkkiä on ilta” -runon mahdollista ”ideaa” kävisi etsiminen? On sanottu Quasimodon hienostuneen estetiikan endecasillaboneineen, silosäkeineen, olleen sivistyksellinen defenssi fasismin mölyä vastaan. Kuitenkin Quasimodoa on vaikea pitää minään kulttuurisnobina. Ensinnäkin hän oli kommunisti eikä siksi taivu miksikään eliotlaiseksi mystikkorunoilijaksi. Alkuaan insinöörinä teitä ja siltoja rakentanut runoilija lukeutuu paremminkin luonnontieteilijäksi, filosofiseksi materialistiksi. Myöhemmin klassisen sivistyksen hankkinut Quasimodo nimettiin Italian kirjallisuuden professoriksi Milanon konservatorioon. Itse hän tähdensi, että vaikka runo on vaikea, se ei tarkoita yhtä kuin hämärä.

”Mitä te ymmärrätte taiteen sielusta, te poroporvarit”? (L. Onerva: Mirdja) Samoin kuin runoudesta myös vitsistä ja musiikista on sanottu, ettei niitä parane selittää: kuulija on jo intuitiivisesti tajunnut kupletin juonen, sen, mitä yritetään Kaltio 1/2020

sanoin jälkikäteen vääntää rautalangasta. Väitteen esittäjältä on jäänyt vitsin osalta Freud lukematta. Wienin noita näki vitsissä purkautuvan piilotajuntaan torjuttua aggressiivis-seksuaalista viettiä. Freudin mukaan tapahtuu hetkellinen egon regressio, minän taantuma, jossa vitsi sallii annoksen viettimielihyvää, joka muutoin olisi kiellettyä. Kyseinen freudilainen vitsin analyysi edustaa samaa pohjamutien tonkimista kuin edellä Mäkelän entropia-tulkinta omasta runostaan. Tulkinnan ongelma lienee muidenkin kuin poroporvareiden päänsärky. Väitetään, että J. S. Bachin kuusiosaisen fuugan säveltäminen vastaa samaa kuin se, että pelaisi kuusikymmentä erää shakkia silmät sidottuina ja voittaisi joka pelin. Nyt ollaan kasvotusten jo kysymyksen kanssa, voimmeko me kaikkien puolueiden poroporvarit koskaan päästä niihin hengen sfääreihin, joissa joku Bach seilasi? Edessämme häämöttää visainen vierassieluisuuden ongelma täydessä arvoituksellisuudessaan. Saussurelaisen lingvistisen strukturalismin taholta painotettiin intersubjektiivisuutta ymmärrettävyyden ehtona, mutta Bachin fuugaimprovisaatioiden kohdalla se pelaa kuin yrittäisi korjata älykännykkää moukarilla. Vaikkei ehkä poroporvari niin ainakin Onervan Mirdja saattaisi hoksata, miten syvissä vesissä Quasimodon runossa uidaan. Hän kääntyisi sivistyneenä naisena filosofi René Descartesin puoleen. Ranskalaisnero painotti, ettei hänen lauseensa cogito ergo sum, ”ajattelen siis olen”, tarkoita apriorista päätelmää vaan solipsistisen intiimiä: ”koska minä ajattelen, minä olen”. Samoin Quasimodon runo kuvaa aktuaalista tilannetta, jolla on todistusvoimaa vain yksittäisen, kuolevaisen tajunnan kätköissä. ”Äkkiä on ilta” on ilta Tuonen viran rannalla lautturin airon loiskeen jo kuuluessa.


Noutajan tulon tajuamista ei voi johtaa loo- sofian sosiaalisemmalle ihmiskäsitykselle. gisella syllogismilla, se on eksistentiaalinen Jälkimmäisen uusi ”me-solipsismi” kantaa sense datum, aistin sisältö: lopun tietoisuus yhä vierassieluisuuden sivumakua: kohihmisen vierassieluisessa lohduttomassa taamme toisiamme vain kielipelien karyksinäisyydessä. keloissa, mutta todellisuuden tantereella. Mutta oliko Quasimodo kartesiolaisia Näin ymmärrettynä Quasimodon ja syvällisyyksiä kyntäessään eksymässä Wittgensteinin solus ipse -filosofiasta löyfilosofisen idealismin labyrinttiin? Sieltä tyy Ariadnen lanka, joka pelastaa meidät ei ole järjen kompassilla tietä pois, siellä eksymästä labyrinttiin, jossa Berkeley lymyää kaikkien solipsistien isä filosofipiis- saatanallisen nerokkaalla ajattelullaan pa Berkeley Minotauroksena. Hän vaatii lumoaa viisaammankin kuolevaisen Cameitä myöntämään maailman olevan vain mus’n Sivullisen Meursault’n kaltaiseksi minämme tuottama houre, joskin myös tolkun paskiaiseksi, junttisolipsistiksi, Jumalan. Tätä solus ipse -dogmia on mahjoka ei ole koskaan kuullut Kantin sanoja: doton kumota ja siihen on yhtä mahdoton ”Täällä on muitakin”. Tämän karvalakkisouskoa. lipsismin metafysiikan naurettava puoli on On otaksuttavissa, että Quasimodo ”pyhä egoismi”, kristityn syntisäkin narsissyvällisesti oppineena ymmärsi, missä älyltinen omasta pelastuksesta huolehtiminen lisessä sokkelossa hortoili? Luultavasti hän maailmaa raatelevien hirveyksien keskellä, ymmärsi vaaran, että lukija näkee runossa mistä ohjaaja Ingmar Bergman jaksoi vain loistavan kuvan, johon heijastaa oman meitä muistuttaa. sivistystasonsa sisällön ja jolla ei ole todenvastaavuutta muualle kuin runon omaan ”Aistia kuolema lakkaamatta, yhtymättä diskurssiin. Mutta hän hortoili hyvässä mihinkään lohduttavaan uskontoon; mikä seurassa. Sekä Descartesin että toisen nero- uskallus, mikä hirvittävä uskallus” patin Ludwig Wittgensteinin voisi ajatella (Elias Canetti) ”Äkkiä on ilta” -runon lyyriseksi minäksi. Ajattelunsa yhteiskunnallisuudesta Ensin mainitun asettaessaan ihmisen huolimatta Quasimodon ”jokainen” elää itsetajunnan Jumalan asemaan maailman heideggeriläisessä ”olemisen ahdistuksen perustaksi, jälkimmäisen kaappisolipsistimoduksessa... kohti kuolemaa”. Kuolema na. ”Nykyhetken kokemus on kaikki, mikä näyttäytyy Heideggerin katsannossa on varmaa ja todellista”, Wittgenstein saarsolipsistisena murhenäytelmänä, syvästi nasi ajattelijakollegoilleen. yksinäisenä kuten Descartesin itsetajuisuu Solipsismin suosta Wittgenstein löysi den hetki ja Wittgensteinin ikuisuusnäköetiikan, joka oli hänelle pyhää, ylevää, kulma. miltei uskonnollista. Tämä tarkoitti itäval Ehkä piruuttaan vasemmistointellektutalaiselle maailman pällistelyä sub specie, elli Quasimodo kuiskasi heideggeriläisessä ”ikuisuuden näkökulmasta”. Wittgensteinin hengessä tyhjyyteen: ”Hiljaisuuden Jumala, mielestä vain solipsismin ”tässä ja nyt” avaa yksinäisyys”. Turhaan. Hänen on -älynväläys voi avata kyseisen näkökulman. täytynyt mieltää Jumala mahtavaksi huuSe on Quasimodon ”äkkiä on ilta” -näkökul- moriveikoksi, kun tämä loi solipsistisen ma. yksinäisyyden ongelman, jota ei ikinä kyetä Suuret eetikot Søren Kierkegaard ja ratkaisemaan. Leo Tolstoi näkivät, kuinka vain eettinen Italialaislyyrikon syvällisen synkkää voi antaa riippumattomuuden synnin maailmankuvaa muokkasi raskauttavasti saastuttamasta maailmasta. Näitä moraavuoden 1908 Messinan maanjäristys, jossa litosikoita, kaltaisiaan, Wittgenstein luki hänen isänsä kuoli. Tuleva Nobel-runoilija ja kirjoitti muistikirjaansa 30. heinäkuuta oli tuolloin kahdeksanvuotias, ja kuo1916: ”Etiikka on transsendentaalista”, tieleman varjo seurasi häntä siitä lähtien. tokykyjemme rakenteista riippuvaa. Mutta Auschwitzissa vieraillessaan Quasimodo se ei ole transsendenttia, tuonpuoleista! näki aitapaalujen piikkilankojen ruosteen Filosofi liitti tähän ukaasin, etteivät mystija tiedosti saussurelaisen strukturalismin set kokemukset voi antaa vastausta olemas- epähistoriallisuuden herraskaiseksi keisaolon kysymyksiin eivätkä käy todisteena karoinniksi; tajusi, ettei sen käsitteistöön Jumalan olemassaolosta. Myös Wittgenskuulunut Oświe˛cimin kylän leiri, Eurootein opiskeli alkuaan luonnontieteitä. paksi kutsutun mielisairaalan pääkaupun Quasimodon siirtymä tiukasta hermeki, joka ”haisi palaneelle lihalle”. tismistä politiikan taistelutantereille on Tuolta massojen Golgatalta kuului etäisesti sukua Wittgensteinin myöhäisfilo- mykkä huuto: ei! Mutta Quasimodo epäili Kaltio 1/2020

kristinuskon hapattaman kulttuurimme olevan kykenemätön estämään uhrirituaalin toistumista. Hän kysyy, pystyykö ristillä riippunut mies vastaamaan niille, jotka pelkäävät, että pian taas ”uusi ruoste kukkii” jonkin Oświe˛cimin piikkilangoissa. Runossaan ”Thanatos athánatos” Quasimodo vielä huhuilee ”etäisen Jumalan” perään. Kyse on teodikeakritiikistä, jonka ankaruuden ymmärtää ehkä vain runoilijan tavoin katolisessa kulttuurissa elänyt. Voiko kärsivä ihmiskunta sanoa ei ”hämärälle ’minä olen’ -kalliolle, vai tyytyä kuolemaan, joka hautakiveen piirtää ainoan varmuutemme: Thanatos Athánatos, kuolema kuolematon”, Quasimodo kyselee. Ikään kuin hermetistisen kautensa kieltona runoilija kiteyttää: ”Elämä ei ole unta”. Tähän sopii, mitä Wittgenstein kirjoitti Tractatuksessaan 1921: ”Etiikka ja estetiikka ovat yhtä.” 

Saarikosken Quasimodot

P

entti Saarikosken kehitykselle 1950-luvun oikeaoppisesta modernistista kohti yhteiskunnallisempaa

runoilua löytyy yhtenevyyttä Salvatore Quasimodoon. Vuonna 1962 Saarikosken klassikoksi noussut Mitä tapahtuu todella

pani välit poikki suomalaisen hermetismin paavin Tuomas Anhavan kanssa. Pisteenä iin päälle Saarikoski liittyi vielä kaikkien konservatiivimuumioiden kauhuksi SKP:n jäseneksi.

Suomalaisen 1950–1960-lukujen mo-

dernismin säenikkarointia Markku Eskelinen haukkuu ”bonsaimodernismiksi”, jossa teoriarajoitteiset herraspojat leikkivät sanoilla ilman yhteyttä eurooppalaisen sivistyksen syviin lähteisiin. Runous härmässä kuivui bonsailuksi, japanilaisen kääpiöpuun hoitoa muistuttavaksi käsityöksi.

Pispalan kirvesmies Lauri Viita pani

paremmaksi, löi säpäleiksi Berkeleyn kyhäämän solipsismin labyrintin ja Wittgensteinin ”olen maailmani” -viisastelun. Viita kirjoitti: ”Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

JR

21


Kössi Ahmalan kuolema

Katkelma näytelmästä Vapautettu Viipuri KARI SALLAMAA

VÄNRIKKI: (puhuu kovalla äänellä, kohdistaen puhelunsa myös sotamiehilleen ja Ahmalalle) Haloo, haloo, onko täällä mitään sentraalia? Ahaa, johan Santra löytyi. Ai että on Kerttu? Ja että on toiminut koko ajan, myös nyt. Ja neiti sentraali on isänmaan nainen? Loistavaa, täällä puhuu jääkärivänrikki Nyman, yksikköäni en tietenkään voi paljastaa. Neiti Kerttu ymmärtää. No hyvä, yhdistäkää Viipurin suojeluskunnan esikuntaan. Niin, silläkö on koko punaisen vallan ajan ollut salainen numero Pietisen tehtaan konttorin kautta. Eivät älynneet punikit katkaista kahakan jälkeen, vaikka tehtaan autotallit ottivat käyttöön. Ja siitä johti lanka erääseen yksityisasuntoon. No juu, yhdistäkää siis. Haloo, haloo, ei taaskaan kuulu mitään, perkeles! Haloo, kuka? Ahaa, Viipurin uusi komendantti K.N. Rantakari? Hyvä, täällä puhuu jääkärivänrikki Nyman toisen jääkärirykmentin neljännen pataljoonan kolmannen komppanian toisen joukkueen johtaja. Kuulostaa vähän monimutkaiselta? Sellainen on meillä armeijassa tapa. Muoto on vaikea, toiminta selkeää. Olemme täällä Viipurin postitalossa, ja meillä on tässä vanki, ainoa joka koko talosta löydettiin, sanoo nimekseen Ahmala, Kössi, on kuulemma kapinallisten postineuvoston jäsenenä hommaillut ja ollut punikkien pääneuvoston jäsen myöskin. Ja sanoo olevansa vielä runoilijakin. Vaan ei kai punikeille mitään runoilijoita ole, roskaväellä. Minä en tunne runoilijoita muita kuin Koskenniemen, hänen sytyttävän Nuijamiesten marssinsa. Ja Sam Sihvon Jääkärien marssin tietysti. Niin, aivan. Ja onhan Siljo meiltä Oulusta: ”Vastavirtaan nousee lohen suku”. Tunnetteko te tämän miehen, mitä tälle pitäisi tehdä? Ai, on verenhimoinen peto, punikkien pääpaholaisia. Niin, eihän niitä monta tänne ole jäänyt, ovat luikkineet tuomiotaan pakoon Venäjälle. Ettäkö siitä vaan, juu. Tämä vaatii kyllä tulla käsitellyksi oikeudessa, kuten asiaan kuuluu laillisessa järjestyksessä. Että ei ole tarpeellista, ensinnäkään kenttäoikeuksia, puhumattakaan valtiorikostuomioistuimia ei ole vielä ehditty asettaa, ja tuomioistuimen päätös olisi joka tapauksessa sama. Se olisi ajanhukkaa ja teettää vaan turhaa paperityötä. Selvä, herra komendantti, kuulemiin. (Laskee torven) Niin, Ahmala, sivusta kai kuulitte. Kaupungin uusi valkoinen komendantti Rantakari, jonka ehkä tiedätte... AHMALA: En ole kuullut tuosta miehestä kuin joskus suurlakon 1905 aikaan. Silloin oli pahimpia suomettarelaisia tsaarin nuolijoita. VÄNRIKKI: Hän on nyt joka tapauksessa astunut uuteen virkaansa vapautetun Viipurin siviilikomendanttina, ja hän määräisi teidät välittömästi teloitettavaksi ilman valitusoikeutta. Ryhmä, asento, sitokaa tämä mies ja viekää hänet ulos talon seinustalle. (Sotilaat vievät) AHMALA: Minä en valita, minä vetoan teidän oikeudentuntoonne. Te olette valkoarmeijan, ette jonkun siviilimiehen käskyvallan alla.

22

Kaltio 1/2020


VÄNRIKKI: (hermostuneena) Ryhmä, pian, eikö käsky kuulu! Mies seinustalle. Sitokaa silmät. (Ahmala pudistaa päätään) Ette tahdo? No selvä. Ryhmä, tähtäysasento! AHMALA: En minä kuolemaa pelkää, vaikken sankari olekaan. Tänä punaisen Suomen ja Viipurin tuhon päivänä se on vapauttaja. Tänä päivänä tuhannet kuolevat väkivaltaisesti. Mutta suonette sentään kaikkien maiden sotalakien mukaisesti minulle tilaisuuden polttaa viimeinen paperossini. Viimeistä ateriaa ette voine järjestää, eikä se ole tarpeenkaan. VÄNRIKKI: No, polttakaa. 2. SOTILAS: Saadaanhan kattella vielä lystiksemme yhden lahdattavan punikin turpaa. AHMALA: Saanko tulta? Pian saanen toisenlaista. (Vänrikki menee, antaa tärisevin käsin tulta. Ahmala polttelee hitaasti.) Minulla ei ole monta sanaa jäljellä, ne hupenevat tämän tupakan myötä. Teille minä en voi todistaa mitään, eikä se ole tarpeenkaan, kun itse tiedän omantuntoni puhtaaksi. Silläkään ei ole merkitystä, että kuolen ilman tutkintoa hätäisen päätöksen uhrina jonkun tähän asti kellareissa lymynneen tsaarin kupinnuolijan käskystä. Minut murhataan oikeusmurhan nojalla. (Miehet hälisevät, vänrikki nostaa pistooliaan) VÄNRIKKI: Eiköhän se poliitillinen agitatsioni jo riitä. 2. SOTILAS: Paskapuheet pois, eikös se tumppi jo polttele sormias? Meil ei oo aikaa kuunnella, pitäs päästä vähän ostoksille. Kai ne vapauren mukana kaupat aukee. AHMALA: En minä teitä syytä, yhtä harhaanjohdettuja olette porvariston taholta, niin ylioppilasjääkärit kuin talonpoikaisarmeijannekin. Te jääkärit palasitte aivan eri maahan, mistä lähditte Saksaan oppimaan ammattitappajiksi. Sinä aikana tämä oli alkanut varovaisesti vihertää, todellinen kansan vapaus oli nousemassa oraalle. Teidän tehtäväksenne tuli johtajienne käskystä tulla taistelemaan suomalaisia työläisiä, ei venäläisiä santarmeja ja sotilaita vastaan. Tämä oli jo itsenäinen maa, ja venäläiset odottivat vain sodan loppumista ja tilaisuutta päästä kotiin peltojaan muokkaamaan. Venäjän hallitus oli jo antanut käskyn kotiuttaa armeijan. Suomessa olevat joukot olivat vain Saksan maihinnousun varalta... 2. SOTILAS: Herra vänrikki, lyökää tolta ryssältä mahorkka hampaista että päästään töihin. VÄNRIKKI: Sikamaisia valheita! Ryhmä, tähtäysasento! AHMALA: Vaan saksalaiset kyllä nousivat maihin ryssänupseerinne Mannerheimin pyynnöstä, kun Venäjä veti joukkojaan Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaisesti. Parempi sentään kuolla teidän kuin fritsien käsissä. Ja te talonpojat, syksyllä Santeri Alkionne hoiperteli porvarien ja meidän työläisten välillä tietämättä mitä tehdä, kunnes havaitsi luokkaetujensa lankeavan yksiin pankkien ja tehtaanisäntien kanssa. Halki vuosisatojen, nuijamiesten, Ilkan, Poutun ja Krankan päivistä ovat herrat teidät maahan rusikoineet, veroja kantaneet ja papit mieltänne sumentaneet, niin että tänäkään aikana, lopultakaan ette oivaltaneet, kuka yksin on veljenne, työmies, jonka kanssa yhdessä olisitte voineet rakentaa onnellisen vapaan maan ilman sortoa ja herrojen kuristusta. Hetkenne on nyt ohi, pian alkaa tiloillanne soida toisenlainen vapauden kello, pankkivekselien suhina ja pakkoauksuunien vasarannaputus. 

Kaltio 1/2020

23


1. SOTILAS: Paskaa, paskaa! Min olen isäntä Ylistaros ja tunnen kyllä pankkiherrat. AHMALA: Minä olisin halunnut mennä oikeuden eteen, en saadakseni oikeutta. Sitä ei porvarilliselta luokkatuomioistuimelta tässä vihan ilmapiirissä voi saada. Ei, mutta olisin tehnyt syytetyn penkistä kansantribuunin puhujalavan. Olisin syyttänyt syyttäjiäni ja tuominnut tuomarit. Ne joille nämä sanani omistan (viittaa katsomoon), työläistoverini eivät voi niitä kuulla, koska he ovat kuolleet tai menneet sinne, missä vielä on vapaata ilmaa, Venäjälle, tai sitten heitä tuupitaan kiväärinperillä vankileirien kurjuuteen. Mutta sanon silti, vaikka vain teidän lahtarien kuurot korvat ovat kuulemassa, että vallankumous ei kuole sittenkään, kun me kaikki olemme kuolleet. Meistä kuolleista muodostuu mahtava armeija, joka painaa teidän tuntoanne ja saa teidät pelkäämään joka hetki kuolemaanne asti. Silloin minäkin otan aseen käteeni. Ei rauhaa saa ilman aseita, sen olen nyt oivaltanut. Vallankumous elää, Venäjällä, eikä sitä kukaan voi kukistaa. Sieltä se on leviävä kaikkiin maihin. Kerran on myös tämän rakkaan kurjan Suomeni vuoro. (Polkee savukkeen korkonsa alle.) Olen valmis, murskatkaa minut kuin minä tämän paperossintumpin. VÄNRIKKI: No niin, nyt vihdoin on aseiden vuoro. 2. SOTILAS: Punikin saarna on sitten pauhattu, ja ny on ehtoollisen aika. 1. SOTILAS: Huamasikkos akitaattori, että pohjalaane taloonpoika kuunteli rauhas kannoillansa sun vuoratukses eikä siitä sen vallankumouksellisemmaks tullu?

Kari Sallamaa on eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Oulun yliopistosta. Vasemmistolaista Kiila-ryhmää koskeneen väitöskirjan ohella tut-

VÄNRIKKI: Ryhmä, lopultakin, tähtäysasento! Varmistin, poista!

kinut erityisesti Pentti Haanpäätä mutta viime aikoina myös V. A. Koskenniemeä. Kirjoittanut

AHMALA: (nostaa nyrkkinsä) Eläköön sosialismi!

runoruhtinaan aseenkantajan Atte Kalajoen elämäkerran Maailma Ouluna (2017; ks. Kaltio

VÄNRIKKI: Tulta!

1/2018). Pitkäaikainen kirjallisuuskriitikko eri lehdissä.

(Ahmala kaatuu. Vänrikki menee ruumiin ääreen ampuen varmuudeksi pistoolillaan päähän)

Vaikkei kutsu itseään kirjailijaksi, julkaissut

kaksi romaania ja runokokoelmaa, jälkimmäiset etnofuturistisista ja suomalais-ugrilaisista

VÄNRIKKI: Jääköön raato tuohon, vaikkei täällä nyt peloteltavia kapinallisia ole. Korjatkoot sanitäärit parempaan talteen, kai täältä joku rankkuri löytyy loppusijoitukseen. (Potkaisee ruumista. 2. sotilas sylkäisee kohti, 1. sotilas kohottaa tyynesti varusteensa.) Ryhmä, asento, parijonoon järsty, käännös oikeaan päin, tahdissa mars! (Marssivat pois.) 

aiheista. Niistä on julkaistu myös yhdistetty vironkielinen versio.

Näytelmä Vapautettu Viipuri käsittelee Suo-

men sisällissodan loppuvaihetta, jolloin Viipuri oli punaisen Suomen viimeinen pääkaupunki. Sen olivat punaiset ensin vapauttaneet valkoisista tammikuussa 1918 tärkeänä punaisen Suomen huoltopisteenä yhteydessä Pietariin. Valkoiset vapauttivat sen vapun alla järjestäen punaisten pikatuomioita ja porvarillisten venäläisten etnisen puhdistuksen. Postitalon pihalla 29.4. teloitettu Kössi Ahmala oli suursiivouksen ensimmäisiä uhreja.

Näytelmän päähenkilö, työväenrunoilija Ah-

mala oli syntynyt 1889 Lumijoella ja kasvanut Oulussa. Ammatiltaan hän oli matkapostiljooni. Legendat muistavat mainita hänen kuljettaneen vallankumousjohtaja Leninin salaisia viestejä Helsingin ja Pietarin väliä. Ahmalan tunnetuin runo on ”Oon rotua reilua Pohjanmaan”.

24

Kaltio 1/2020


AAPO KUKKO



Kaltio 1/2020

25


26

Kaltio 1/2020


Pasifisti Yrjö Kallinen (1886–1976) sai neljä kuolemantuomiota. Hän selvisi niistä jokaisesta. Kaltio 1/2020

27


M U S TA R IN D A

Monumentum Syksy tuli, kuten niin monesti ennenkin. Viininpunaiset ja okrankeltaiset sävyt hehkuivat näyteikkunoissa, kumisaappaat ja parittomat sukat kasautuivat nurkkiin, alennusmyynnit puhalsivat kausivaatteiden hinnat hitaasti alas. SAARA-MARIA KARIRANTA

M

itä kevyemmin leijailivat muistot kesästä, sitä enemmän vaatetus painoi. Eteisen naulakko taipui sadetakkien ja kesään unohtuneiden uimatuotteiden alla kunnes romahti ja maatui kiinni lattiaan. Uimarenkaiden ja hiekkalelujen muovi suli keskuslämmityksen huminassa takaisin fossiiliseksi öljyksi. Keraaminen astiasto jauhautui moreeniksi, jonka uumeniin sula öljy koversi uomiaan. Rakentui kivi, nousi peruskallio, kohosi vuoreksi edellisten kausituotteiden kerrostumien päälle. Keittiöstä humidori ja villivihanneshapateastia työntyivät kohti korkeimpia huippuja, talvi tekee tuloaan. Lisäsin vuorenharjanteelle kaikki kosmeettiikkatuotteeni ja sähköhammasharjan sekä keittiöstä kaksi Marimekon pannulappua (Lumimarja) odottamaan karvareunaisten asusteiden ilmaantumista katukuvaan. Ei sillä, että jotenkin olisin halunnut rakentaa vuoren, se vain koostui, puristui yhä tiiviimmäksi yhteiskunnan sosiaalisten ulkonäköpaineiden alla. Vaihdoin elämäni aikana vaatteita, avomiehiä, autoja, filosofisia suuntauksia, ruokavaliota. Kvartaali toisensa perään sometin ilmoille tuskanhuudon, pohjattoman vaillejäämisen irtoripsieni takana. Kukaan ei kuullut, sillä talvi teki tuloaan. Kotoilutuotekuvasto oli jo rohkaissut ostamaan leikisti lepattavan tulen ja pehmeät torkkupeitot, joilla oli hyvä peitellä sielussani ammottavaa aukkoa. Tuli ilta, jolloin fleece-asusteista irronneet mikromuovit satoivat kaupungin päälle vaimentaen alleen raitiovaunujen kirskunnan, käärien pehmeään vaippaan eilisen.

28

Sen juuri, mitä emme enää muistaneet, koska B-vitamiinit olivat vegaanisella kaudella jääneet liian vähiin ja alhainen ferritiini yhdessä nyky-yhteiskunnan kasvaneiden vaatimusten kanssa aiheuttivat meille keskittymishäiriön ja kyvyttömyyden muistaa edellistä päivää. Toisaalta eilinen ei kiinnostanut läheskään puolia, yli 50 % ei halunnutkaan muistaa ja 43 % eivät muistaneet tai eivät kokeneet kysymystä oleelliseksi elämäntilanteessaan. Seitsemää prosenttia haastatelluista ei tavoitettu, olivat syrjäytyneet. Se taas ei kiinnostanut ketään.

Sitä huminaa, jotakin hmmmmrrrrrhhhhhhin kaltaista, eivät näppäimistömme ole kykeneviä ilmaisemaan.

Alati vaalenivat keväiset illat, kellastuneet hymyt katosivat menneeseen ja sukupolvet tietoisempina oikeuksistaan astelivat barrikadeille. Niin tuli kesä ja hampaideni valkeus sai peilikuvani siristelemään silmiään. Kurkotin kohti kofeiinitabletteja, jotta jaksaisin. Vielä tämänkin kesän. Vielä yhdet flamingopillijuomapurkit, shortsit ja pirskahtelevat valkoviinimousset. Bouillabaissen kaadoin mereen Hakaniemen rannassa ja katselin, kuinka valkolihaiset kalat kilpaa rasvaisten kalojen kanssa etääntyivät kadoten Kruunuvuorenselälle. Asfaltista säteilevän lämmön hiostama ihoni paleli päivittäistavarakaupan pakas-

Kaltio 1/2020

tealtaan hyytävässä kuolonkehdossa. En minä erota mikä on aitoa ja mikä keinotekoista materiaalia, olen pettänyt yhteiskuntaluokkani. Asetuin lepäämään broilerinruumiiden ja muun kuolleen biomassan täyttämään joukkohautaan. Kaivauduin yhä syvemmälle kuoleman kerroksiin, sinne missä makasivat enää harvinaisemmat muuntogeeniset kalapuikot nuotista irti revittyjen paratiisisukeltajien häntäluukehrien vieressä. Sinne laskin pääni ja vaivuin syvään hiljaisuuteen ja rauhaan, jonka rikkoi vain jäähdytysjärjestelmän ajoittainen hurina ja napsahtelu. Päälle. Pois päältä. Päälle. Pois päältä. Yksi, nolla, 1, 0, 10101010101 Sitä huminaa, jotakin hmmmmrrrrrhhhhhhin kaltaista, eivät näppäimistömme ole kykeneviä ilmaisemaan. Mutta napsunta, joka jäähdytyslaitteistosta lähti, on helppo tavoittaa kymmensormisella rakennekynsijärjestelmällä. Keyboardia allegretto, kl lj k klj ö. Älä erehdy kuuntelemaan, miten kynnet juoksevat näppäimistöllä kuin sadepisarat, ajattelin jo sitä, mutta pelkään sen olevan liian pateettista. Ihoni sinistyi kohden iltaa, olisi voinut kuvitella auringon laskevan, jos ei olisi tiennyt, ettei se koskaan, millään mantereella ulota säteitään ostoskeskusten alimpiin kerroksiin. Tulevat sukupolvet, ellemme ole viimeisiä, löytävät ostoskeskuksen mausoleumista 45-vuotiaaksi hyvin säilyneen ruumiini lukuisten eläinuhrien ympäröimänä. En ollut jumala, vaikka toisinaan tunsin niin, vaan ihminen, jonka elämästä rakentuivat vuoret, vuorijonot, vuoristot. Kiirehtien, vähän sinne päin, mutta kuitenkin. 


Havaintokirja: talvi Teksti: VEERA KIURUJOKI ”Äänestän kevättä, syksy tulee valituksi, talvi hallitsee.” (Paavo Haavikko)

22. joulukuuta Kaikki asiat on hoidettu, mutta kirjastossa täytyy vielä käydä. On 16 astetta pakkasta. Aurinko laskee 14.04. Hauras puuntaimi murtaa parveketta. Tänään jotain kääntyi kevät-asentoon. Lumi tuoksuu sulaneelta ja uudelleenjäätyneeltä, kuin kevättalvella maaliskuussa. On kuin olisi valoa. Talvi suojaa kaupunkiaan. Lumen pelko, ja kuinka se taas laskeutuu painona harteille. Joidenkin täytyy löytää pakoreitti. Auringonnousu 10.15 ja lasku 14.08. Lumettomat talvet ovat kuin unettomia öitä. Mutta täällä pohjoisessa talvi tulee, aina. Vanhan sairaalan betonirampit murskataan. Tyttö kulkee kotiin yksin yöllä ja yössä. Pitkä silta, jonka alla joki on hirvittävän suuri ja tumma. Eilen tuli talvi ja tänään on vielä lunta. Lämpötila on laskenut yli kymmenen astetta muutamissa tunneissa. Se ei ole hyväksi rakenteille. Lunta odottavia: Myyrät, joiden tunnelit ovat sulaneet. Roskat, jotka peittyisivät takapihalla. Kirkas jää, joka peittää vielä pienempiä polkuja. On tammikuu, mutta lämpötila pysyttelee nollan yläpuolella. Joka puolella on vettä ja pimeyttä. Myrskytuulia esiintyy lähes joka viikko ja ne puhaltavat mäntyjen runkojen välistä suoraan talon seinään. Meillä on kaksi pitkää seinää talon ulkoreunalla ja kulmassa oleva asuntomme viilenee entisestään.

Lumen tuoksu: vetinen, raskas. Pakkasen tuoksu: kuiva, keltaruskea, savuinen, lihaisa. Lähiö peittyy lumeen ja valkoiset elementtitalot palautuvat osaksi maisemaa. Aikaisin aamulla varpuset alkavat äännellä pihan pensaissa ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen. Tikka hakkaa jossain lähellä. Kaksi vanhaa naista on pysähtynyt pyörätielle. Toisella heistä on mukanaan se sama lakkaamatta haukahteleva suomenpystykorva, joka kulkee ikkunani ohi joka päivä kolme kertaa. Koirasta tulee mieleen vanha lähiökulttuuri, kun asukkaat olivat maalta muuttaneita tai ensimmäisen polven kaupunkilaisia. Talvi liikkuu hiljaa kuin lumi, painavasti. Yhtäkkiä keskellä asuinaluetta on valtava valkoinen aukea, joki on jäätynyt. Joku on hiihtänyt rannan suuntaisesti. Vaikka pakkasta on ollut pitkään, joen poikittainen ylittäminen on uhkarohkealta tuntuva ajatus. Onneksi vakiintuneita ylityspaikkoja on muutama: Myllyojalta Oulunsuuhun, pienen venerannan kohdalta lähellä Erkkolan siltaa ja Kirkkokankaan uudehkon asuinalueen venesatamasta Emännänpolun uimarannalle. Kävelen Oulun uusimman sillan, Poikkimaantien sillan ali. Maiseman mittasuhteet tuovat mieleen autioituneen kaupungin tai dystooppisen tulevaisuuslavasteen. Yläpuolella on valtava betoninen silta, jolla muurit autotien laidassa peittävät liikenteen. Voimalinjat ylittävät joen, vesitorni kohoaa puiden takana

Kaltio 1/2020

vastarannalla. Betonista ja sähköstä tulee maiseman keskipiste, se on matalan horisontin ja puuttuvien pinnanmuotojen seuraus. Käyn hiihtämässä jäällä joka talvi. Kemijoella aurinko on valtavan kirkas ja koko maisema pelkkää polttavan kirkasta valkeutta. Kirkonjyrhämästä Kotisaaren ohi Korvanniemeen menee hyvä latu. Toisella puolella jokea kulkevat moottorikelkat. Jatkan vielä Rantavitikalle ja sodanaikaisten rantabunkkereiden kohdalla isä hiihtää vastaan. Kesäaikaan rantatörmä on tässä hiekkainen ja mäntyjen juuret osittain paljaat. Jäätien kohdalla käännyn takaisin. Eron huomaa, kun hiihtää vastavirtaan. Nallikarissa ei tule mieleen kohtaa, missä kääntyä takaisin. Reitti on auki, saaret nousevat tummina merestä. Aurinko liikkuu koko ajan. Asuin joskus Peltolassa, vanhassa piirimielisairaalan hoitajien asuntolassa. Talo on sairaalan pihapiirin laidalla ja sitä kutsutaan Yksinäisten taloksi. Siellä ei asu enää hoitajia vaan tavallisia ihmisiä. Talossa on yksi keittiö, suihku ja kaksi vessaa jokaista kerrosta kohti. Asunnot ovat pieniä soluhuoneita. Ikkunastani näkyi mäntyjä, tietenkin. Niiden takana on yksi sairaalan vanhimmista rakennuksista. Helmikuisena aamuna havahdun siihen, että ulkona on vain valkoisen eri sävyjä. 

29


Yksinäisten talon ulko-ovi on kevyt, ja sen kynnykselle pakkautuu pihalta kulkeutuvaa lunta. Talo on muutenkin kylmä, eikä asiaa auta se, että lumen vuoksi ulko-ovi ei mene enää kiinni. Kellariin johtavasta takaovesta puuttuu kahva, ja joskus sekin ovi jää auki. Sala-asukkaan täytyy kai varmistaa seuraava sisäänpääsy. Yleisten parvekkeiden ovet eivät pysy kunnolla kiinni ja joskus niiden väliovet valuvat auki. Sellaisina öinä herään kylmyyteen. Kuuntelen turkkilaisen naapurini yskää ja nukun lapaset kädessä. Hän on kuullut minunkin yskivän öisin ja tarjoaa valikoimaa yskänlääkkeitä, joita on tuonut kotimaastaan. Hän on kotoisin vuoristokylästä, jossa kaikki yskivät taukoamatta. Yksinäisten taloa eivät korkeat vanhat männyt varjosta, sillä se sijaitsee pikkuisen, jopa Oulun mittapuulla pienen nyppylän päällä. Minulla oli viidennen kerroksen päätyikkuna ja mäntyjen latvat. Ystävälläni oli pihatien kelo, parkkipaikka ja kolmekymmentälukulaisen sairaalan massiivinen julkisivu. Yksinäisten taloa aletaan valmistella purkua varten samoihin aikoihin, kun tämä lehti ilmestyy. Toisaalla Oulussa amerikkalainen unelma: lapsiperheille on tarjolla koteja uudenkarheista lähiöistä, joissa lähintä puuta voi etsiä talorivien takaa metsän laidasta. Pihaa suojaa korkea aita, eikä talo myönnä

30

mitään kadulle päin. Pyörätiet mutkittelevat talojen takana, autolla kuljetaan suoraan. Jalkakäytävää ei ole rakennettu. Jossakin lähellä on päiväkoteja ja koulu. Kaikki muu on kaukana, autolla ajettavan matkan päässä. Kun syntyy lapsi, moni muuttaa suojaan kaupungilta. Talot nousevat lähiöiksi muuttuville pelloille, tyhjästä ja nopeasti kuin sienet. Naapureina asuu muita suojautuvia lapsiperheitä. Lapsuudesta tulee aina mieleen tammikuun loppumaton pimeys. Urheilukentän laidalla katselin, kuinka suuret lumihiutaleet pyörteilivät oranssissa valokeilassa. Pimeässä kävelimme kappeliin ja hiihdimme talvista metsää ympäri. Taivas oli yleensä kaupungin valoista ruskea. Istuimme märkinä ja hikisinä toppapuvuissa kappelin penkeillä ja meidän käskettiin ajatella jumalaa ja kuolematonta sielua. Aurinko näkyi korkealta vaaran rinteeltä kapeana okrankeltaisena juovana, ja taivas ympärillä ehti vain vaaleanpunaiseksi ennen kuin alkoi jälleen tummua. Nyt olen nähnyt, että tammikuu on sininen. Eräänä päivänä odotan bussia Sudentiellä, ja samalla pysäkillä odottaa nainen, joka alkaa yllättäen

Kaltio 1/2020

nauraa ja osoitella taivaalle. Nainen on kotoisin Irakista eikä ole koskaan ennen nähnyt kuuta ja aurinkoa samaan aikaan taivaalla, niin lähellä toisiaan. Nainen selittää tätä kaikkea minulle ja nauraa. Näin muutamia öitä sitten unen, jonka loppuvaiheilla tajusin, että olen lukenut tämän kirjan jo. Muistin samalla, kuinka tarina päättyy. Yön aikana oli satanut paljon uutta lunta. On vasta maaliskuu, lunta tulee vielä. Iltapäivällä hiutaleet muuttuivat suuriksi. Se talvi oli erilainen kuin muut talvet. Maaliskuu oli loppuun asti kylmä ja jäät kantoivat. Jossain syntyy uusia jäätiköitä. Unia, jotka toistuvat talvisina öinä, kun lumiaurat risteilevät lähiössä.

4. toukokuuta Aurinko paistaa, ja hanget ovat kirkkaita. Valo heijastuu keittiön kaakeleihin. Eikö tämä kaikki olekin todella outoa sitten kun olemme kasvaneet isoiksi? 


Lauri Leevi, lappologi Osa 2/2 Teksti ja kuvat: PASI PIKKUPEURA

Lars Levi Laestadius (1800–1861, tässä myös LLL) tunnetaan herätysliikkeen perustajana, mutta hän oli myös merkittävä saamelaisen kulttuurin tutkija. Lappalaisten mytologian katkelmia on käännetty suomeksikin, eikä mennyt kuin 165 vuotta. Pasi Pikkupeuran artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin Kaltion edellisessä numerossa (6/2019).

N

orjan Isogaissassa järjestetään uusshamanistista festivaalia, jossa alkoholi ja huumeet ovat kiellettyjä (Joy 2018, 222). Se ihmetyttää, alkoholi ja muut huumeet ovat olleet osa saamelaisten perinteisiä rituaaleja, Laestadiuksellakin on monta merkintää paloviinan käytöstä, esimerkiksi kun kodinhaltijoille uhrattiin tai kun noita piti istuntoa (Laestadius 2011, 217, 272). Luultavasti juominen ei ollut samanlaista örveltämistä kuin festareilla nykyään. Viinan käytöllä on ollut Suomessakin ”pyhä vivahde” siitä lähtien, kun se 1500-luvulla täällä esiteltiin (Koskinen 2018, 92). LLL arveli myös huumaavia sieniä käytetyn ja hän oli Pohjoisen flooran parhaita asiantuntijoita. Hän sai ensimmäisenä pohjoismaalaisena – osin kasvitieteellisten ansioittensa vuoksi – Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin ja hänet kutsuttiin ilmeisesti myös Edinburghin kasvitieteellisen seuran jäseneksi (Laestadius 2011, 358; Pentikäinen & Pulkkinen 2018, 339, 473–474). Myös koivuntuhkalipeää on käytetty shamanistisiin tarkoituksiin. Aikamoinen innovaatio, jossa yhdistyy juominen ja krapula, luultavasti hirveä, ainehan on myrkyllinen. Se varsinainen melskeinen humalavaihe, joka myöhemmin nolottaa, jää ilmeisesti kokonaan pois? Ja krapulassahan ihminen on tunnetusti herkässä tilassa. Olen itsekin miettinyt, että

ehkä alkoholia ei keksitty humalaa vaan krapulaa varten. Koivuntuhkalipeää on käytetty paitsi saippuan myös lipeäkalan valmistukseen. On myös ihmetelty, miten näin merkillinen ruuanvalmistustapa on ylipäätään keksitty. Pula-aikana kehiteltiin poronjäkälästä leipää lipeän avulla – menestys ei ollut suuren suuri. (Koskinen 2018, 74, 86, 125.) Nykyään netistä löytyy epäilyttäviä sivustoja koivuntuhkalipeän edullisista vaikutuksista syövänhoidossa. Suomen saamelaiset arkailevat Francis Joyn mukaan puhua shamanismista toisin kuin Norjassa. Syyksi hän arvelee luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden voimakasta otetta. Norjassa shamanismi on ollut virallinen uskonto vuodesta 2012 (Joy 2018, 208–209). Toinen selitys voisi olla, että Norja on vielä amerikkalaisempi maa kuin Suomi. Uusshamanismi syntyi Yhdysvalloissa hippiliikkeen myötä, hehän keksivät paljon muutakin ”uutta” kuten huumeet ja seksin. Äikäs vie uusshamanismin aina Britannian 1700-luvun uusdruideihin, mutta se on varmaan jo liioittelua (Äikäs 2011, 123). Tutkija Francis Joy on innoissaan moderneista noitarummuista, sekä replikoista että omaperäisistä, koska hän painottaa kulttuurin jatkuvuutta. Mutta rumpuaika on ohi, uusrummut marginaalinen taidekäsityön muoto. LLL kirjoitti: ”Olen itse syntynyt Lapissa, kasvanut Kaltio 1/2020

Lapissa, asun nyt Lapissa, ja olen myös matkustellut laajasti ympäri kaikissa Lapin seurakunnissa, mutta vielä ei minun ole onnistunut nähdä sitä merkillistä noitarumpua, vielä vähemmän saada kuulla sen ääntä” (Laestadius 2011, 182). Lapin pappi ja lappologi Pehr Högström totesi jo 1747, ettei ollut koskaan rumpua nähnyt (Pentikäinen & Pulkkinen 2018, 329). Tietenkin voidaan sanoa, ettei rumpuja papeille näytetty, mutta kyllä niin ovela mies kuin Laestadius olisi sellaisen löytänyt, jos niitä olisi ollut. Joyn haastattelema vuotsolainen poromies kertoo, että toisen maail­ man­sodan jälkeen olivat papit keränneet noitarumpuja pois ja tuhonneet ne (Joy 2018, 328). Mahdoton ajatus, on taas etelänmiestä vedätetty (vrt. lapinlisä: ”pieni” liioittelu tarinassa, esim: ”Etelänvarekset ei minun juttuja kala-mettähommista oikhein usko. Kysyvät paljonko siinä on lapinlissää?” (Autto 2003, 34)). Jos rumpuja olisi tuolloin vielä löydetty, olisi se ollut sensaatio, ja ne olisi riemusaatossa kuljetettu Kansallismuseoon. Joy on väitöskirjaansa haastatellut joitakin saamelaisia uusshamaaneja. Vertailukohdaksi voisi ottaa Jussi Konttisen kirjan Siperia. Mies vietti vuoden Jakutiassa, missä shamanismi jotenkuten elää, vaikka Stalin joukoittain shamaaneja tapattikin. On ollut jonkinlaisia suunnitelmia kehitellä shamanismista 31


nyt ”virallinen uskonto”. Itse shamanismi-sanakin on Siperiasta, evenkeiltä. (Konttinen 2019, 260–262.) Nenetsit ovat pitäytyneet perinteissä, itsetietoiset, modernit jakuutit – joista monet ihailevat Etelä-Koreaa – ovat tuunanneet myyttejään nykyajan ihmisille sopiviksi. Energiaa mitataan heiluvilla metalliputkilla, ennustetaan teestä ja valokuvista. Varsinaisia shamaaneja on vähän, monen sortin kansanparantajia sitäkin enemmän. (Mt., 263–264.) Kyse on ”hörhöbisneksestä”, mutta ehkä shamanismi oli ennenkin enimmäkseen sellaista? Shamanismi oli maail­man­k uva, sen suhteen saatettiin olla myös välinpitämättömiä. Tämä lienee sietämätön ajatus New Age -shamanisteille – käännynnäisillä on taipumusta tosikkomaisuuteen. Uusrumpujen teko lienee lähinnä kansallisromantiikkaa, joka taas on nationalismin kukkanen. Monet Suomen taiteen klassikot edustivat sitä. Vaikka se oli ”kansallista”, niin käytännössä tuontitavaraa Euroopan taidekeskuksista. ”Se stadardisoi maailman kulttuuriperinnön niin tehokkaasti, että jopa sosialistit, jotka väittivät vastustavansa nationalismia, omaksuivat sen pahimmat banaaliteetit sellaisenaan” (Saarikivi 2018, 26). Janne Saarikivi viittaa tässä Neuvostoliiton rasittavaan etno-kitschiin. Mitä on autenttisuus tänä päivänä? ”Vasta nationalismin takana ovat kansat, niiden muuttuva ja vellova, toisiinsa limittyvä elämä” (mt., 49). Jää kyllä epäselväksi, mitä se nationalismin takainen ”kansanomaisuus” on; Ultra Bra, jolle Saarikivi teki tekstejä? Tuohi- tai turveasusteet? Rummutus tuntuu keinotekoiselta, siis shamanistisessa mielessä, meillä ei enää ole pääsyä siihen maailmaan. Musiikki-instrumenttina noitarumpu toimii kyllä, jos on oikein tehty ja viritetty. On ollut saamelaistakin nationalismia, pitkän linjan taiteilija ja aktivisti Synnøve Persen kuvaa 1970-luvun merkittävää taiteilijakollektiivia Masin ryhmää eli virallisemmin Saamelaisten taito- ja osaamisryhmää (Mázejoavku): ”Tänään nimi voi tuntua ylpeältä ja voimalliselta, ja hyvin nationalistiselta” (Lehtola

32

2014, 118). Saamelainen nationalismi taiteessaan henkilökohtainen on tuskin saa kovin pahoja aikaan. tasapainossa saamelaisten historian Altan voimalaitoskiistan aikoihin ja mytologian kanssa. Myös hänen oli tarkoitus räjäyttää silta, mutta suosimassaan kirjailutekniikassa tekijä onnistui räjäyttämään vain yhdistyvät perinteet nykytaiteeseen kätensä. Venäläinen, kiinalainen luontevasti. (Marakatt-Labba 2000, ja amerikkalainen nationalismi on Saamelaista 2014, 48.) paljon huolestuttavampaa. Nationalismilla on myös hyvät Alkuherätyksen sanotaan hilpuolensa. Ensimmäiset kapinat Neulinneen viinanmyyntiä, mutta ilmeivotoliiton GULAG-vankileireillä lähti- sesti sitä oli edelleen saatavilla. Nyt vät siitä, kun kansallismieliset baltit, vain vedellä lantrattua ruokakaupan puolalaiset ja ukrainalaiset nousivat folköliä. Lähimmät Alkot ovat Enonsietämättömiä oloja vastaan. Heidät tekiön Hetassa ja Muoniossa. Systietenkin kukistettiin verisesti. tembolagetilla on joku nettikauppa, Masin ryhmän ”töissä ei ole Pajalassa myymälä. jälkeäkään varhaissaamelaisista Pääministeri Urho Kekkonen kalliopiirroksista tai saamelaisesta kirjoitteli Suomen Kuvalehteen matmytologiasta” (Hansen Lehtolan kakertomuksia 1950-luvun alussa. 2014, 118 mukaan). Joy taas keskittyy Hän osallistui saamelaishäihin Kakalliopiirrosten ja rumpukuvioiden resuvannossa 1952. Tarjolla ei ollut yhtäläisyyksiin, vaikka niiden välillä viinaksia. Sulhanen oli kyllä saanut on parituhatta vuotta historiaa. nimismieheltä luvan ostaa Torniosta Ehkä kannattaisi mielummin ana– noin neljänsadankolmenkymmenen lysoida niitä nykytaiteilijoita, jotka kilometrin päästä! – kymmenen litammentavat pohjoisen mytologioisraa, mutta oli erehtynyt pääsiäisen ta: Charles Portin, Helena Junttila, pyhistä ja Alko oli ollut kiinni. TämAndreas Alariesto… Yksi tärkeimmöistä oli alkoholipolitiikkaa noihin mistä on karesuantolainen – syntyaikoihin. (Kekkonen 1977, 111–112.) nyt Idivuomassa, asuu Ylä-Sopperos- ”Mutta viinasta paras on hoksa – Britta Marakatt-Labba, joka mannin viina, so. Hoffmannin oli myös Masin ryhmän jäsen. Hänen tipat. Tämä vanhan kansan lääke sisältää eetteriä, jonka vuoksi sen Kaltio 1/2020


päihdyttävä vaikutus pienestäkin annoksesta on nopea, mutta humalan kihaus menee taas yhtä nopeasti ohi. Tämä ominaisuus – niin lappalaiset selittävät – on hyvä Lapin kylmissä olosuhteissa talvisin.” (Mt., 111.) Kekkonen hiihti myös Ounastunturin poromiehiä tapaamaan; hokmannia oli sielläkin juotu (mt., 141). Onkohan joku laki, joka kieltää eetterialkoholin? Koivunlehtilipeää en kyllä joisi, hokmannia hyvinkin. Oikeastaanhan kyse on lappilaisesta perinnejuomasta. Karesuannon kirkon naivistisen alttariveistoksen lahjoitti sen tekijä professori Bror Hjorth, se vihittiin 1961. Siinä Laestadius, Lapin Maria ja koulumestari Juhani Raattama pönöttävät ristin juurella (Söderbacka 1989, 96; kuva teoksessa Pentikäinen & Pulkkinen 2011, 80). Naivismi oli rohkea valinta. Joku saattoi paheksua: pidetäänkö meitä täällä ylhäällä vähän yksinkertaisina, lapsenmielisinä? Luulen, että arvon professori on kuitenkin ajatellut pohjoisen vanhoja pieniä kirkkoja ja niiden primitiivisiä maalauksia. Myös ajankohdan eli 1960-luvun taiteen ja muotoilun värikkyys on vaikuttanut. Jukkasjärven vanhaan kirkkoon Hjorth sommitteli samasta kolmikosta triptyykin (kuva teoksessa Pentikäinen & Pulkkinen 2011, 66). Viehättävä puinen rakennus, vanhimmat osat peräti 1600-luvun alusta, ja siksikin läheinen, että esi-isäni lukkari Erik Löfman ja tämän appiukko kirkkoherra Johan Tornberg (1670–1751) aikoinaan työskentelivät siinä. Tornbergeja saamelaistui Tornensis-nimellä. Wimme Saaren Gapmu-CD:n (2003) kansitekstin mukaan hänen äidinisä oli tätä sukua. Naivismia löytyy Karesuannolta enemmänkin: eräällä lumisella pellolla laamaa muistuttava hevonen vetää perässään niittokonetta (tai muuta sellaista). Tämä nyt on varmaan aitoa ITE-taidetta? Muistomerkin talonpojat ansaitsevatkin – ollaan maanviljelyn äärirajoilla. Hjorthin alttarissa valkopartainen Raattama poseeraa hurskaannäköisenä kädet rinnan päällä muistuttaen norjalaista merikapteenia. Hahmo perustuu muoniolaisen

itseoppineen, sittemmin Amerikkaan muuttaneen Selim Töyrän maalaukseen, joka taas ilmeisesti pohjautuu kuuluisan haaparantalaisen valokuvaajan Mia Greenin otokseen. Raattama-nimi juontuu Kittilän Kyröön eli Raattamaan, josta Juhani Raattaman isän isäpuoli oli Karesuantoon muuttanut. Suoraan alenevassa polvessa J. Raattama oli Kuttaisia, kylän yhtä vanhinta uudisasukassukua, joka nousi etelämpää Tornionlaaksosta 1600-luvun puolivälissä. Ennen Lapin plakaatia (1674) useita perheitä oli Enontekiöllä ja Kittilässä jo ylittänyt Lapin rajan, mikä usein historiallisista kat­ sauk­sista unohtuu (Joona 2019, 25). Tulokkaat asettuivat veromailleen, he siis tunsivat seudun. Raattaman esivanhemmat näyttäisivät olleen seudun vanhoja suomenkielisiä uudisasukkaita, ainakin Tuomisen sukukirjan mukaan. Etnisyyttä voi tosin olla vaikea selvittää, jos tiedossa on vain etu- ja isännimi, nehän olivat suomalaisilla ja saamelaisilla suunnilleen samoja, tietenkin ruotsiksi kirjattuina. Ruotsinkielisiä ei pappia lukuunottamatta juuri ollut. Raattaman isoäidin Brita Idivuoman (1744–1821) veli muutti lapinkylään ja saamelaistui. Sukua pakkomuutettiin eteläisemmille seuduille Länsipohjaan 1920-luvulla. Yli neljäsataa Karesuannon ja Jukkasjärven saamelaista pakotettiin lähtemään. (Lundmark 2008, 204; Marainen 51.) Tämä kohtalaisen tuore rasistinen projekti aiheuttaa vieläkin riitoja, nytkin on oikeudenkäynti menossa pakkomuutettujen ja seudun alkuperäisten saamelaisten välillä. Moni näistä suvuista oli 1800-luvun rajajärjestelyiden takia muuttanut Norjan Kautokeinosta Karesuandoon. Suomen puolellakin oli muuttoja rajasulkujen ja laidunten kulumisen vuoksi, mutta ne olivat vapaaehtoisia. Pakko oli ainoastaan muuttaa Lokan ja Porttipahdan tekojärvien alta: se ei kuitenkaan ollut etnistä luonteeltaan vaan koski yhtälailla suomalaisia, saamelaisia ja sekaverisiä. Raattama kirjoitetaan monesti Raattamaa, Norjassa jopa Rattama, ja Juhani tietenkin myös Johan. On

Kaltio 1/2020

arveltu, että Raattama tulee ratamo-kasvista (Tuominen 2000,132). Vai voisiko se tulla raataa-verbistä? Ehkä sillä kohtaa Ounasjoessa on pitänyt raataa sauvottaessa ylävirtaan? Tämmöistä kyökkietymologiaa. Haluaisin olla Pohjolan suurimmalle maallikkosaarnaajalle sukua ja luultavasti olenkin, mummonsa Anna Mämmin (1752–1835) kautta. Mämmit osallistuivat Nuijasotaan – häviäjien puolella tietenkin – ja pakenivat Lappiin. Ja menestyivät: heillä sanotaan olleen 1600-luvulla kolmikymmenpäinen nautakarja Muoniossa, ällistyttävä määrä noihin aikoihin. Se pohjautui reheviin tulvasaariin (Saarni 2011, 280). Ja varmaan myös voikauppaan Norjaan ja suvun omistamiin suuriin maa-alueihin. Mämmeistä polveudun sekä isän että äidin puolelta. Juhani Raattama ja veljensä Pekka – kuuluisa saarnamies hänkin – olivat olleet ”Viinamäen miehiä” mutta päässeet paheestaan. Alkuherätykseen kuuluvat myös ihmeet ja näyt. ”Lohikäärme meni ilmassa samaan suuntaan ja suomut putoilivat hänen kasvoilleen. Mutta samassa hän näki kirkkaan temppelin lännen taivaalla, josta kuului kaunis veisuu ja ylistys Jumalalle. Ja hän heräsi siihen, että hänkin oli yhtynyt tuohon kiitosvirteen, ja vielä kaikui hänen sydämmessään: aamen, hallelujaa.” (Laitinen 1966, 22.) Näin J. Raattama puolinukuksissaan. Juoppohullut näkevät liskoja, ja eikö lohikäärmekin sellainen ole? Mutta varmaankin se oli lennähtänyt LLL:n saarnoista, joissa lohikäärmeitä esiintyy. Tiedä sitten millaiseksi elukaksi karesuantolaiset sen kuvittelivat. Laestadius julkaisi piika Sofia Nivan ilmestyksen 1850. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen mennyt tajuttomaksi ja maannut pari tuntia pappilan pihalla. Sofian ei huomattu hengittävän, mutta kasvojen väri vaihtui silloin tällöin. Näky sisälsi kristinuskon peruskuvastoa: Golgata, Jeesus ristillä, helvetin kauhut, ja muistuttaa omalla tavallaan shamanistista matkaa. Myös LLL itse näki näkyjä. (Pentikäinen & Pulkkinen

33


2018, 488.) On mielenkiintoista, että näyt, samoin kuin kielilläpuhuminen ja ufo-havainnot, äkkiä standardisoituvat – luulisi, että ne, jotka näkyjä näkevät, olisivat edes jossain määrin omaperäisiä ihmisiä. Laestadiuksen pitäessä lähtösaarnaa Karesuannon kirkossa 1849 katosta alkoi vuotaa vettä alttarille. Miehet menivät välikatolle, mutta sieltä ei löytynyt vikaa. ”Meille janoisille armon penikoille antoi Jumala, rakas Isä, selvän todistuksen vielä näyssäkin, että hän antaa armollisesti elämän veden virran vuotaa Jeesuksesta sydämmeemme”, arveli Ies-Pieti Wasara vielä vanhoilla päivillään (Laitinen 1966, 10). Kuntotarkastajat eivät ehkä olleet ammattitaitoisia, melko pian kirkko ränsistyi purettavaksi. Uusi rakennettiin 1905, nikkarityyliä, luulisin. Laestadiuksen kuollessa 1861 herätysliike oli jo laajalle levinnyt: suureen osaan Ruotsin Lappia ja Norjan Kautokeinoon, molemmin puolin Muonio- ja Tornionlaaksoa Kittilään asti, Perämeren pohjukkaa Iihin. Erillisiä pesäkkeitä oli muun muassa Ruotsin Jokimukkassa, Norjan Jyykeänperällä, Alattiossa ja Vesisaaressa sekä Suomen Sodankylässä, Rovaniemellä ja Pudasjärvellä. (Lohi 1989, 422.) Rovaniemi sai lisäbuustia kun Aatu Laitinen (1853–1923) muutti Enontekiöltä, Pyhältä Maalta, Rovaniemelle papiksi 1897. Hän oli tullut totiseen uskoon 1881 oppi-isinään ja -äitinään Ies-Pieti Wasara, Antin-Pieti Nutti ja Kittilän Kurkkiovaaran Priita-muori. Varsinainen show-mies tämä Laitinen! Kun hänet oli taas kerran haastettu oikeuteen, hän pukeutui peskiin, leyhäytti sen lievettä ja pyllisti tuomarille! (Merikallio 1966, 103–107.) Muistona lestadiolaisuudesta on monia ihmetyttänyt Rovaniemen kirkon punainen neon-risti, joka pohjautuu lestadiolaiseen, alunperin herrnhutilaiseen verimystiikkaan. Se kristinusko, joka vallitsi 1900-luvulla Rovaniemellä, oli suureksi osaksi lestadiolaista, jotakin sen suuntausta. Äitini Maija Rimpiläinen suhtautui siihen sarkastisesti, oli perinyt asenteen äidiltään Aino Uurtamolta: ”Mäki-Uurtamossa

34

oli seuroja, soli iso talo ja komia. opetti myös psykologiaa ja filosofiaa. Kirkkoherra Seppänen saarnas ja Eksistentialisteista hän otti esiMarttiini, jolla oli se puukkotehas. merkiksi hipit: ”He eivät välitä edes Pirthin laitethin pölökkyjen pääle peseytyä, pitkistä, takkuuntuneista lautoja sitä mukkaa ko ihimisiä hiuksista voi löytää kuivuneita tuli. Met Allin kansa menimä sinne ulostekikkaroita.” Olin itse jonkinmuurin pääle ja sieltä kurkistelima. lainen pikkuhippi tuolloin 70-luvun Soli mukava ko net alako hyppelempuolessavälissä, tukka kyynärpäihin. hän, net hyppelit toolista toishen ja Kirkosta erosin heti kun oli mahhuusit Herraa Jumalaa ja ’kiitetty, dollista 15-vuotiaana, vanhempien kiitetty!’ Veisathin välisä, että vähän vastahakoisella suostumuksella. taukos se melu. Allila oli hyä ääni, soli pikkunen, ei vielä koulusakhan, Matkan soundtrack: Simon mutta se laulo niin isosti, että kuuli Issát Marainen, joikaaja ja runoijoka paikhan. Äitiki käänty kattomlija Karesuannon Ala-Sopperosta. han. Ko sattu tuttu virsi, niitä ei ollu Ensimmäisellä levyllään (2008) on virsikirijoja: Herra Jeesus verellänsä monenlaisia vaikutteita: irlantilaismaksoi syntivelkani/ Rikokseni ta, r’n’b:tä, progea, mutta ei se silti anteeks antoi/ Siitä nyt vain iloitsen. mikään sekasotku ole. Dub – voiSekö tuli, niin Alli löi käet yhthen: makkaasti kaiutettu, reggaesta tuttu Nyt alethin! Istuima kiukhan port– sopii moderniin joikuun, ehkä taushala ja oikein veisasima!” talla on mielikuva äänen kimpoilus Äidin isä Matti Rimpiläinen oli ta tunturinseinästä toiseen. nuorena ollut hulivili, kunnes tuli Rovaniemen kirjastossa on hyvä uskoon. Hänen äidinisänsä Lauri mahdollisuus tutustua nykyjoikuun. Olli oli syntynyt Muoniossa alkuheJoskus se on turhaa helskyttelyä. rätyksen aikoihin, uskovainen perhe ”Eteeristä” (hiihto)hissimuzakia, muutti sitten Rovaniemen Patokossopii kenties jonkun luontodokukelle 1850-luvulla: ”Soli kasonnu mentin taustalle. Maraisella on kauhian uskovaisessa ympäristösä, pakka koossa: tarpeeksi vaihtelevaa, sehän oli tarttunu. Soli se uskonto tarpeeksi henkilökohtaista. Myös niin suuri asia siihen aikhan. Ja että yhdessä Ára-yhtyeen kanssa tehty Jumala kurittaa semmosia, jokka on levy (2010) kannattaa kuunnella. syntiä tehehnet. Vishin soli syntiä te- Maraisen soololla on ”Gustu”-niheny, koska tuli katumuspääle. Soli minen, eloisan hyppelehtivä kappale, yölä alakanu huutamhan, että pittää joka kertoo pikkuveljestä: ”Gustu saaha pyyettyä Jumalalta antheksi. on täynnä energiaa, hänellä on Suoraa ei sitä voinu pyytää, Halosen hyvä huumorintaju ja hän on myös vanha isäntäkö oli saarnamies, se hyvin impulsiivinen”, kerrotaan piti yölä hakia, että se sai purkaa kansiteksteissä. Gustu tappoi kaikki ittesthän. Äiti oli kova, karski, itsensä 29-vuotiaana ja toinen veli lujaluontonen: Hullu se on tuo äijä, Heaika 21-vuotiaana 2014. ”Erityihöpöröksi se tuli! Ja katto ikkunasta sesti porosaamelaiset miehet ovat ko se paineli sinne Saviojjaa kohti menettäneet elämänhalunsa. Syynä vasthan Halosen isäntää. Sehän oli on saamelaiselinkeinojen ja -kultsitte niin hyäsä mainhesa aina – ustuurin heikentyminen, jota uhkaavat kovainen mies!” (Pikkupeura 2003.) kaivosteollisuus, metsähakkuut ja Minulle vaari ei koskaan uskoaan itsemääräämisoikeuden puuttumityrkyttänyt. Muistan hänet leppoisa- nen. Itsemurhat ovat iso ongelma na vanhana miehenä, jonka kanssa yhteisössämme. Tahdon puhua ja kävimme ongella, milloin Taka- tai nostaa asiaa esille. Jos emme puhu, Takkilammella, milloin Ounasjoella. ne vain jatkuvat” kertoo Simon Issát Elettiin 60-lukua. Äiti muisti myös Maailman kuvalehdessä (www.maailmielenkiintoisia vanhoja juoruja: mankuvalehti.fi, ”Saamelainen Simon kuka oli jokivarressa ja järvikylissä Issát Marainen joikaa kuolleiden oikeasti kenenkin saarnamiehen veljiensä muistolle”). äpärä. Hän kielsi kertomasta eteen Samoihin aikoihin, kun reissapäin enkä kyllä enää muistaisikaan. sin Lapissa, esitettiin merkillinen Koulussa uskonnonopettaja oli (kirkko)näytelmä Anjalankoskella: vanhoillislestadiolainen pappi. Hän seurakunta kielsi kuuluisan enonte-

Kaltio 1/2020


kiöläissyntyisen joikaajan Wimme Saaren esiintymisen kirkossa. Ilmeisesti taustalla oli ajatus joiun epäkristillisyydestä. Kohun jälkeen päätös peruttiin. YLEn Aamu-tv:ssä (9.4.2019) kirkkoneuvos Aulikki Mäkinen ilmoitti, että ainoastaan luontouskontoon liittyvät joiut ovat sopimattomia. Mutta eikö shamanismiin pitäisi uskoa, yhtenä samanmielisten kanssa, että se toimisi? Tuskin Anjalankoskella – missä hiivatissa se sitten lieneekään – on tällaista ryhmää. Joiut ovat kansanperinnettä. Koululaisia on sukupolvesta toiseen pakotettu lukemaan Kalevalaa, vaikka siinä on shamanistista aineistoa, kuten Pentikäisen ja Siikalan tutkimuksista tiedämme. Tuskinpa sillä on ollut muuta vaikutusta nuorisoon kuin kasvava vastenmielisyys kansanrunoutta kohtaan. Wimmen uskonnollisuudesta minulla ei ole käsitystä. Juttelin kerran miehen kanssa, oli keikalla kantakapakassani Bottoms Upissa Helsingissä joskus 90-luvun alussa. Bottoms Up – meluinen, savuinen luola kantakaupungissa – ei ollut paras paikka hengellis-filosofisiin keskusteluihin. Ehkä surkuhupaisinta on se, että saamenkieliset virret selvästi mer-

kitsevät jotain Wimmelle, kun hän on niitä levyttänytkin, itsellenikin koulusta – myös rippikoulusta! – suomenkielisinä versioina tuttuja. Gapmu-levyllä on mielenkiintoinen ratkaisu: joiku-osuutta seuraa pitkään veden solinaa, jonka jälkeen alkaa virret. Wimme ei veisaa ”kauniisti” – mikä pyrkimys tekee virrenveisuusta usein sietämätöntä kuultavaa – vaan laulaa kappaleet läpi miten kuten äänen särkyessä välillä, taustalla räiskyy (takka?)tuli. Ei kuitenkaan kaikkia säkeistöjä, luojan kiitos. Soabbi-levyllä (2012) mennään pitemmälle, eikä vähiten Tapani Rinteen ansiosta: linnunlaulua, kaikua, hälyääniä. Yksi meluisa kappale kuulostaa vähän new yorkilaiselta proto-punk-bändiltä Suicideltä, nuoruuden suosikilta. Enpä olisi uskonut, että joskus kehun virsilevyä. Wimmen suunnittelemassa kannessa on joku staalo tai manalainen… Unkarilaisella etnomusikologilla Szomjas-Schiffert Györgylla on teoria, jonka mukaan suositut henkilö-joiut ovat alunperin olleet vanhoille jumalille omistettuja. Ne on jostain syystä muutettu, ehkä pappien ja kirkkoneuvosten hämäämiseksi? Teorian toimivuudesta minulla ei ole tietoa. Unkarilainen Kaltio 1/2020

tallensi 1960-luvulla joikuja Enontekiön Nunnasessa Eino Ruotsalalta, Martti Stoorilta ja Johan Henrik Näkkäläjärveltä. Kaikki käyttivät perinteistä mutisevaa tyyliä. (Szomajas-Schiffert 1996, 56, 64, 75.) Sitä Wimme on elvyttänyt. Jonkinlaista kiinnostusta vanhoihin uskomuksiin on kuten esimerkiksi Jörgen I. Erikssonin Samisk shamanism -kirjan suosio osoittaa, siitä on otettu useampi painos. Mies on kirjoittanut myös Tornionlaakson taikuudesta. Eriksson kierteli 1980-luvulla ympäri Saamenmaata shamanismia etsimässä ja joitakin perinteestä kiinnostuneita hän löysikin, esimerkiksi Paul-Anders Simman Karesuannon Lannavaarasta. Hänen mukaansa fragmentteja on jäljellä liittyen luonnonlääkintään ja verenseisauttamiseen. Lannavaarassa asui kolmisenkymmentä perhettä ja ehkä kymmenen henkeä jossain määrin hallitsi näitä taitoja. Simma tunnetaan Suomessa elokuvaohjaajana, 1997 valmistui Lappiin sijoittunut Sagajogan ministeri, jossa Wimme vie tarinaa eteenpäin joikaamalla. Åsa Simma, Paul-Andersin sisko, kuuluisa teatteri-ihminen, on käyttänyt shamanismia esityksissään Kanadan irokeesi-miehensä kanssa. Mutta: 35


”On mahdotonta puhaltaa henkiin pungin” Kautokeinon kouluissa se noitaa rumpuineen, hän on kuollut” kiellettiin. Periaatteessa kielto on (Eriksson 2003, 20, 44). vieläkin voimassa, tosin sitä ei ole Noitarumpua on perinteisesti pitkään aikaan noudatettu. (Odˉdˉapidetty transsiin pääsyn välineenä, sat 29.5.2019.) Kunnan päättäjät ovat uudemman tutkimuksen mukaan tietenkin olleet enimmäkseen saajoiullakin on ollut tärkeä merkitys. melaisia, eihän siellä juuri muita asu. Monet joiut todellakin liittyvät ”Jumala ko vatkasi vihapäishään (hävinneeseen) luontouskoon, pirun alas taivhaalta, niin tämä ensi esimerkiksi Kittilän kuuluisalle töikseen alko joikaamhaan kaikila Taatsin seidalle on joiku. (Wersland eri kielilä, sano Näkkälän Salkko” & Rognli 2006, 71, 80; kuva seidasta (tarkoittanee Salomon NäkkäläjärPentikäinen & Pulkkinen 2011, 136.) veä (1860–1933), Enontekiö; Oukka Mutta koska ei ole uskonyhteisöä ja 1976, 19). sen jakamaa maailmankuvaa – muu- Nuorella Laestadiuksella oli käytamaa norjalaista New Age -harrastännöllinen näkökulma. Alunperin tajaa lukuunottamatta – joiut eivät joikaaminen ei ollut syntiä, mutta shamanistisessa mielessä toimi. koska se häiritsi säätyläisten musiik Luontoaiheinen joikukin on voikikorvaa, papit sen sellaiseksi julistinut olla pyhä, jos sen kohde on sitä vat (Laestadius 2011, 358). On paljon ollut, vaikkapa Haltitunturi. Wimme esimerkkejä herrasväen nuivasta on Haltin lyhyesti levylle joikannutsuhtautumisesta: Giuseppe Acerbi kin. Ehkä Kirkkohallituksen pitäisi joutui laittamaan sormet korviin, palkata etnomusikologi näitä asioita eräs belgialainen musiikintutkija selvittämään? piti saamelaisia ainoana kansana, jo Saamelaisten oma kanta joika ei osaa laulaa (Wersland & Rognli kaamiseen on vaihdellut. Vielä 2006, 14). 1950-luvulla ”Saamenmaan pääkau Kuuluisin nykysaamelainen muusikko, kautokeinolainen Mari

Boine oli lapsena lestadiolaisseuroissa, joissa joku saattoi virsiä veisattaessa vaipua transsiin. Boine oli yrittänyt luoda musiikissaan samaa tunnelmaa jo ennen kuin tiesi saamelaiskulttuurin shamanistisesta perinnöstä (mt., 76). 

Artikkelin 2. osan lähteet: ‣ Autto, Kari 2003: Ouniksen murthela. Murresanasto Ketomella. Gummerus. ‣ Eriksson, Jörgen I. 2003: Samisk shamanism. h:ström – Text & Kultur. ‣ Joona, Juha 2019: Ikimuistoinen oikeus – tutkimus Lapin alkuperäisistä maaja vesioikeuksista. Juridica Lapponica 46. Arktinen keskus. Lapin yliopisto. ‣ Joy, Francis 2018: Sámi Shamanism, Cosmology and Art as Systems of Embedded Knowledge. Lapin yliopisto. ‣ Kekkonen, Urho 1977: Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Otava. ‣ Konttinen, Jussi 2019: Siperia. Suomalaiseen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. HS kirjat. ‣ Koskinen, Ulla 2018: Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun. Into. 36

‣ Laestadius, Lars Levi 2011: Lappalaisten mytologian katkelmia. Toim. Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen. SKS. ‣ Laitinen, Aatu 1966: Muistoja Lapin kristillisyydestä. L. L. Keskusliiton Johtokunta. ‣ Lehtola, Veli-Pekka 2014: ”Saamelaistaiteilijoiden kotiinpaluu”, teoksessa Saamelaista nykytaidetta, Dála Sámi Daídda. Sami Contemperary. Rovaniemen taidemuseo. ‣ Lohi, Seppo 1989: Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. ‣ Lundmark, Lennart 2008: Stulet land. Svensk makt på samisk mark. Ordfront. ‣ Marainen, Johannes (ei painovuotta): Karesuando sameslekter. Sápmi.

‣ Marakatt-Labba, Britta 2000: Britta Marakatt-Labba. Katalog. GTC. ‣ Merikallio, Leevi 1966: ”Aatu Laitinen”. Teoksessa Laitinen, Aatu 1966: Muistoja Lapin kristillisyydestä. L. L. Keskusliiton Johtokunta. ‣ Oukka, Arvid 1976: Tornionlaakson kansanperinnettä IV-osa. Tornion kirjapaino. ‣ Pentikäinen, Juha & Pulkkinen, Risto 2011: Lars Levi Laestadius. Yksi mies, seitsemän elämää. Kirjapaja. ‣ Pentikäinen, Juha & Pulkkinen, Risto 2018: Saamelaisten mytologia. SKS. ‣ Pikkupeura, Pasi 2003: ”Lapsena Ounasjokivarresa”. Kaltio 1/2003. ‣ Saamelaista 2014: Saamelaista nykytaidetta. Dálá Sámi dáidda. Sámi Contemporary. Rovaniemen taidemuseo. Kaltio 1/2020

‣ Saarni, Kerttu (toim.) 2011: Muotka–Rantakokko-suvut. Ylimuoniolaisia sukuja 1600-luvulta 2000-luvulle. Kolmas, täydennetty versio. Muotka-Rantakokko Sukuseura ry. ‣ Szomjas-Schiffert, György 1996: Singing Traditions of Lapp Shamans. Akadémiai Kiadó. ‣ Söderbacka, Johan: 1989: ”Karesuando”, teoksessa Tornionlaakson vuosikirja, 1989. ‣ Tuominen, Salme & Toivo 2000: Enontekiön vanhoja sukuja 1800-luvun lopulle. Omakustanne. ‣ Wersland, Elin Margrethe & Rognli, Gjert 2006: Joik i den gamle samiske religion. Yoik in the Old Sami Religion. Förlaget Vett & Viten.


K IR J AT

Virolaisen politiikan ensiaskeleet Mart Laar: Viro vuonna nolla. Docendo 2019.

Y

leisradio esitti alkuvuodesta 2018 Kiur Aarman ja Raimo Jõerandin ohjaaman tuoreen dokumenttielokuvan Rodeo – Viron villit vuodet. Kohua ja kiitosta herättänyt dokumentti perustui Viron ensimmäisen vaaleilla valitun pääministerin Mart Laarin ensimmäiseen kauteen ja siitä kertovaan teossarjaan Pööre I–II, joka on saatu vihdoin suomeksi yhteisniteenä Viro vuonna nolla. Teos keskittyy pääasiassa vain Laarin hallituskausiin 1992–1994 sekä 1999–2002. Molemmat kaudet ovatkin olleet merkittäviä: ensimmäinen palautetun tasavallan sekasorron rauhoittajana ja ylipäätään sen olemassaolon mahdollistajana, jälkimmäinen usean suurhankkeen toteuttajana ja alkuunpanijana. Muun muassa Viron Nato- ja EU-jäsenyydet, geenipankki sekä Viron E-ohjelman aloittanut Tiikerinloikka-ohjelma olivat Laarin jälkimmäisen hallituksen saavutuksia. Hallitus alkoi toteuttaa paperittomia kokouksia paljon aiemmin kuin mikään muu maa. Muiden maiden poliitikot ihailivat Laarin hallituksen tuloksellisuutta ja ekologista toimintatapaa lukuun ottamatta Jacques Chiracia, joka sanoi ranskalaisten seurustelevan mieluummin kauniiden naisten kuin tietokoneennäytön kanssa. Laarin jutustelevaa ja anekdootteja viljelevää tyyliä on miellyttävä lukea. Historioitsijan koulutuksen saanut nuorukainen nousi pääministeriksi vain 32-vuotiaana ja toi mukanaan joukon nuoria päättämään nuoren valtakunnan asioista. He saivat käsiinsä täysin keskosena

syntyneen valtion. Vuonna 1939 Viron ja Suomen elintasoissa ei ollut mainittavaa eroa, mutta vuonna 1991 eroa mitattiin jo valovuosissa. Kun Venäjä aloitti vihamielisen panettelukampanjan Viroa vastaan, lähtökohdat uudelle hallituksella olivat varsin huonot. Kansa kärsi, mutta talous alkoi vähitellen kasvaa. Pientä apua kassakriisiin toivat rahauudistuksen jäljiltä Viron keskuspankin holviin jääneet ruplat, jotka Viro myi salaisessa operaatiossa tšetšeeneille parilla miljoonalla dollarilla. Vanhat ruplat nimittäin kelpasivat vielä Neuvostoliiton eteläisissä ja itäisissä osissa, myös itsenäistyneissä valtioissa kuten Uzbekistanissa tai Kirgisiassa. Niinpä tšetšeenit tienasivat hankkeessa, kuten myös virolaiset. Koska uudessa tasavallassa ei ollut liiemmin asiantuntemusta, Laar käytti kaikkia mahdollisia ulkovirolaisia markkinataloutta ja maailmanpolitiikkaa tuntevia tahoja. Myöhemmät presidentit Toomas Hendrik Ilves sekä Kersti Kaljulaid toimivat poliitikkoina ja virkamiehinä Laarin apuna. Tarttolaisista ylioppilaista löytyi yhtä paljon potentiaalia, kun Jüri Luik, Indrek Tarand, Eerik-Niilles Kross ja monet muut nuoret poliitikot keräsivät kannuksensa. Kirjassa vilisee nykypäivän politiikan voimahahmoja niin, että Viro tuntuu aiempaakin pienemmältä kansakunnalta. Kirjasta käy hyvin ilmi Laarin tulehtuneet suhteet tuolloiseen kilpailijaansa, Viron Väyryseen, Edgar Savisaareen. Populistinen, Venäjä-myönteinen ja vasemmistolainen Savi-

saar yrittää kampittaa jokaista uudistamisyritystä ja yrittää pääministeriksi keinoin kuin keinoin. Myös uudelleenitsenäistymisen merkkihahmo Rein Veidemann ja Laaria edeltänyt lyhytaikainen pääministeri Tiit Vähi sekä pankinjohtaja Rein Kaarepere saavat kuulla pääministeriltä kunniansa. Laar seikkailee kriisistä toiseen väistellen välillä jääkäripataljoonaksi kutsutun länsivirolaisen resupekka-armeijan vallankumousyritystä, polttoainepulaa, välillä valtiontalouden totaalista konkurssitilaa. Narvalaisetkin vielä yrittävät liittyä Venäjään, mutta pääministeri selviää siitäkin. Samaan aikaan Laar kirjoittaa lämpimästi läheisistä yhteistyökumppaneistaan, erityisesti Ruotsin ulkoministeri Carl Bildtistä, Margaret Thatcheristä ja aisaparistaan, 24-vuotiaana ministeriksi nousseesta Jüri Luikista. Parhaiksi ystäviksi paljastuvat laulavan vallankumouksen hovisäveltäjä Alo Mattiissen ja Viron rakastetuin laulaja Ivo Linna. Historioitsijana Laar osasi vetää suuria linjoja Viron Venäjän-politiikkaan. Venäjää oli käsiteltävä aina kovin ottein eikä siihen ikinä tulisi luottaa. Jokainen tsaari oli pettänyt lupauksensa, eikä tämä asia tulisi muuttumaan. Laar tunsi Japanin ja Saksan talousihmeet ja osasi hyödyntää niitä. Myös Itä-Saksan yksityistämisessä käytetystä treuhand-järjestelmästä otettiin oppia. E-Viron aikakausi alkoi myös Laarin hallituksen aikana. Akateemikko Raimond Ubarin

Kaltio 1/2020

laatimassa muistiossa Viron tulevaisuuden tiestä ehdottiin, että tiedeperusteinen elektroniikan kehittäminen avaisi Virolle mahdollisuudet hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen puhtaasti henkisiin voimavaroihin nojautuen. Luonnonvaroiltaan vajaa ja piskuinen Viro oli synnytettävä henkisen pääoman kautta uudelleen. ”Ubarin suositukset rinnastuivat päässäni kansallisen heräämisen ajan sivistysmiehen Jakob Hurtin kehotukseen kehittyä henkisesti suureksi.” Digitaalisen valtion kehittämisen ensimmäinen loikka oli yksityistää Eesti Telefon ja jättää koko lankapuhelinverkon täydentäminen väliin – siinä ei ikinä ehdittäisi länsimaiden tasolle. Sen sijaan Viro päätti panostaa langattomaan teknologiaan heti, ja wifit ja kännykät ilmestyivät kaupungin kaduille kuin taikaiskusta. Tietotekniikkaguru Liinar Viikin visioiden avulla Laar vei sähköistä henkilökorttia ja muita E-valtion ominaisuuksia eteenpäin. Viro vuonna nolla on hämmentävä kertomus uuden valtion perustamisesta: siitä, miten kaikki on tehtävä alusta pitäen uudelleen ja rakennettava pohja tulevaisuudelle. Se vaati kipeitä toimenpiteitä, mutta Viron myöhempi menestys kertoo, että Laarin hallitus teki työnsä hyvin. Kirja on erinomainen opas uuden konkurssivaltion johtoon yllättäen joutuneille henkilöille. Ehkä seuraavaksi sitä kannattaa lukea Venezuelassa. 

VILLE HYTÖNEN

37


K IR J AT

Auschwitzin selviytyjän raju päiväkirja Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. Suom. Sanna van Leeuwen. WSOY 2020.

A

uschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tuli kuluneeksi tammikuun 27. päivä 75 vuotta. Tuolloin puna-armeijan 60. armeijakunnan 332. divisioona vapautti 7 650 vankia, joista liki viisisataa oli alle 15-vuotiaita. Tämän vuoden tammikuussa Auschwitziin kokoontui parisataa vielä elossa olevaa vankia sekä yli kaksikymmentä valtionpäämiestä vapauttamisen muistojuhlaan. Muistojuhlan puheissa korostui vahvasti, ettei holokaustia saa unohtaa, sillä ihmisten on tunnettava historian synkimmätkin vaiheet. Hollaninjuutalainen lääkäri ja psykoterapeutti Eddy de Wind (1916–1987) joutui Auschwitziin yhdessä saksanjuutalaisen vaimonsa Friedel Komornikin kanssa syyskuussa 1943. He olivat harvinainen aviopari, sillä he säilyttivät henkensä vaikka kokivat leirin suunnattomia kauheuksia, julmuuksia ja jatkuvaa kuoleman kohtaamista silmästä silmään päivittäin. Kun neuvostojoukot jo sodan loppuvaiheissa lähestyivät Auschwitzia, de Wind alkoi pitää salaista päiväkirjaa peitenimellä Hans van Dam, vanki numero 150822. Nyt tämä ainutlaatuinen dokumentti pimeältä keskitysleiriltä on saatu ensi kertaa suomeksi nimellä Pääteasema Auschwitz. Hans laitettiin aluksi raskaaseen soranlastaustyöhön. Sora haettiin vaunulla leirin ulkopuolelta ja tuotiin leiriin, jonne tehtiin uusia teitä. Kädet olivat jatkuvasti rakoilla ja

jokainen lihas sekä ihonkohta elävänä silmissään. Teoksen oli hirvittävässä tuskassa. Päilopussa de Windin perhe antaa vän ruoka-annoksena sai litran jälkisanoissa vastauksia moniin keittoa, joka oli käytännössä avoimiin kysymyksiin. Salanimi pelkkää vettä sekä palanen Hans eli Eddy kärsii syyllisyyleipää. Myöhemmin Hans pääsi destä: miksi minä selvisin ja sairasparakkiin, missä hän edes toiset eivät? Vuonna 1980 Eddy jollain tavalla saattoi hyödyntää kertoi SS:n vieneen suurimman koulutustaan vankien hyväksi. osan vangeista nälkämarsseille Hans ja Friedel joutuivat kohti leirejä Saksan maapeerilleen toisistaan, mutta toisten rälle. Eddy jäi palvelemaan vankien kautta Hans sai tietää Auschwitziin neuvostoarmeijan vaimonsa asuvan parakissa lääkintäjoukkoihin hätäapuna numero 10, josta hän kirjoittaa: vielä viideksi kuukaudeksi. ”Siellä elää naisia, joita itseään Kun hän palasi heinäkuussa professoreiksi kutsuvat sadistit 1945 Hollantiin, hän ei tienovat pahoinpidelleet raaemmin nyt, elääkö Friedel. Mutta jo kuin yhtäkään naista on kospaluupäivänä, aivan yllättäen kaan pahoinpidelty turmellen Eddy tapasi rakkaan vaimonsa. heidän kauneimman ominaisuu- Yhteinen kärsimys ja traumat tensa, kyvyn tulla äidiksi.” Myös osoittautuivat liian suuriksi, ja Friedel joutuu sterilisaation heidän liittonsa päättyi eroon kohteeksi. vuonna 1957. Sairas Friedel kuoli Kevät antoi toivoa keskitysjoulukuussa 1959. leirissä: ”Aurinkoa ei mikään Eddy avioitui uudestaan ja piikkilanka, muuri eikä SS-mies sai kolme lasta. Eddy teki mervoinut pysäyttää. Auringon kittävän uran traumaperäisten myötä kuolemaan tuomittuihin stressihäidiöiden hoidossa ja tuli taas uutta eloa.” Hiljainen kehitti muun muassa käsitteen toivo näin kuitenkin eli vankien ”keskitysleirisyndrooma”. Hän sydämessä. Huhut alkoivat kuoli 71-vuotiaana syyskuussa levitä: ”Koneet viedään pois, ja 1987. me jäämme tänne neuvostosoti Eddyn poika Melcher de laiden tuloon saakka.” Wind kiteyttää Pääteasema Vuoden 1944 lopulla sakAuschwitzin merkityksen: ”Tämä salaiset alkoivat purkaa niin aika tarvitsee tätä kirjaa. KeskiAuschwitzia kuin Birkenautakin, tysleirejä ja samanlaista terroria sillä venäläisten joukot olivat ihmisyyttä vastaan on yhä muutamien kymmenien kilojoka puolella maailmaa.” Tämä metrien päässä. Krematorioiden on ajaton, koskettava, mutta purkaminen alkoi joulukuussa, myös rankka kirja, joka toimii sillä kaikki todistusaineisto oli omantuntona muistuttaen, että hävitettävä. meidän on aina noustava vas Hans ja Friedel joutuvat tustamaan kaikenlaista ihmisoisodan päätyttyä erilleen toisiskeuksien polkemista, vääryyttä taan. Hansilla on Friedelin kuva ja epäoikeudenmukaisuutta. 

RISTO KORMILAINEN

38

Kaltio 1/2020

A

nna Tiitta on monitaitoinen omakustannekirjailija, joka tekee kirjansa itse painovalmiiksi taittoa ja kantta myöten. Hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Ei niin pientä pahaa, ilmestyi vuonna 2015 ja radanrakentajien elämästä kertova romaani Älä jätä minua vuonna 2018. Uusimmassa teoksessaan Tiitta siirtyy aikaisempia laajempaan muotoon. Marian luut on 400-sivuinen, kaksisataa vuotta kattava sukutarina. Samalla se on kertomus tornionjokivartisen, romaanissa fiktiivisen Peskijärven, kylän elämästä, jota säätelevät raha, sukujen perinnäiset valtasuhteet, ihmisten väliset salaisuudet ja lestadiolainen usko. Suvun tarinaa seurataan naislinjaa pitkin 1800-luvun alkukymmeniltä nykypäivään. Tosin varhaisimmat vuodet toimivat taustana tapahtumille, jotka keskittyvät sotienjälkeiseen aikaan. Äitien ja tytärten ketjuun mahtuu neljä Mariaa, kaksi Annaa ja yksi Martta. Raamatullisista nimistään huolimatta naiset eivät kantaäitiä lukuun ottamatta ole erityisen uskonnollisia, pikemminkin päinvastoin. Tässä onkin yksi teoksen kysymyksistä: kuinka elää, jos ei solahda yhteisön normeihin? Koska jokainen sukupolvi vie historiaa eteenpäin, on tulkinnanvaraista, voiko sukutarinalla olla yhtä päähenkilöä. Teoksen keskipisteeksi hahmottuu kuitenkin Peskijärven kyläyhteisöä järkyttänyt ja sen moniksi vuosiksi vaientanut tapahtuma-


K IR J AT Tarinoita saamelais­ lasten elämästä Kolmanteen ja neljänteen polveen

Siri Broch Johansen: Minä olen hiihtäjä. Suom. Irene Piippola. Atrain & Nord 2019. Siri Broch Johansen: Sárán päiväkirja. Suom. Irene Piippola. Atrain & Nord 2019.

Anna Tiitta: Marian luut. Omakustanne 2019.

sarja: nuorten poikien tekemä joukkoraiskaus ja nuoren naisen ja kolmen pienen pojan hukkuminen suohon. Tuosta 1960-luvulla tapahtuneesta tragediasta purkautuu syiden ja seurausten kerä ajassa taakse- ja eteenpäin, kunhan löytyy henkilö, joka uskaltaa kerän purkaa. Se henkilö on Martta, joka kuvaa itseään näin: ”Olen Lapin Maria. Olen Pajalan Maria ja

Romaanissa on aineksia moniin painotuksiin, joista sukupuolten suhteet ovat vain yksi. Ida-Maria, mutta Maria en ole, olen Martta, neljännen Marian tytär! Minussa yhdistyy ja loppuu naisten suku.” Näkökulmahenkilöksi ja kaikkitietävän kertojan tärkeimmäksi apulaiseksi hahmottuu tulkintani mukaan Martta ja päähenkilöksi hänen Maria-äitinsä, jonka lyhyt elämä motivoi tyttären toimintaa. Martta on äitinsä kuoleman jälkeen elänyt isovanhempiensa hoivissa Helsingissä ja palaa aikuisena syntymäseudulleen kosto mielessään. Toteutuuko kosto vai ei, jää lukijan tulkittavaksi. Mariaa vastaan rikkoneet kohtaavat ennenaikaisen kuoleman, mutta teos antaa mahdollisuuden tulkinnalle, jonka mukaan rangaistus ei tule Martan vaan itse elämän lahjomattomasta kädestä, pienellä alkukirjaimella kirjoitetulta jumalalta. Sama tuomio koskee kaikkia ihmisiä, myös tekijät ovat uhreja.

Martta sanoutuu irti vaikenemisen kulttuurista. Ahdistuksesta hän ei voi sanoutua irti. Se seuraa mukana, kun hän kulkee edestakaisin lapsuutensa pohjoisen ja aikuisuutensa etelän väliä historiaansa, paikkaansa ja itseään etsien. Pala palalta ne löytyvät, kun Martta tutustuu esiäiteihinsä ja samalla -isiinsäkin. Marioiden maailma on raskas. Kymmeneen käskyyn sisältyvä varoitus isien pahojen tekojen kaatumisesta lasten vastuulle aina kolmanteen ja neljänteen polveen on liiankin totta – nykyisin puhutaan ylisukupolvisista traumoista. Tätä synkkää pohjustusta vasten loppu lähes yllättää. Romaanissa on aineksia moniin painotuksiin, joista sukupuolten suhteet ovat vain yksi. Pohjoisen uskonnollisuudella on keskeinen osuus, onhan suvun kantaäidiksi romaaniin kuviteltu Lapin Maria, Laestadiuksen taivastielle opastanut Milla Clemensdotter. Oma tarkastelukulmansa on yhteiskunnan ja elämäntapojen muutos, jota kuvataan sekä etelän että pohjoisen vinkkelistä. Tiitta on nähnyt paljon vaivaa uskottavien yksityiskohtien kanssa, ehkä niitä on ajallisesti laajaan romaaniin jopa liikaa. Marian luut vaatiikin lukijalta tarkkuutta, jotta ennakoinnit, takaumat, hienoiset vihjeet ja ihmisten sisäistä maailmaa läheltä seuraileva kieli jäsentyvät selkeäksi kronologiaksi, joka on sukutarinassa olennainen. 

ANNA KYRÖ

S

uomalaisten tietämys Kirjailijan ensimmäinen saamelaisista, EU:n lasten- ja nuortenkirja Sárán päiainoasta alkuperäiskanväkirja kuvaa yksitoistavuotiaan sasta, on nolostuttavan vaatipohjoisnorjalaisen tytön elämää matonta. Sivistystä voi tietysti ja ajatuksia. Maatilalla asuvan hankkia tietokirjoista, mutta Sárán arki soljuu uomissaan, kannattaa muistaa myös kauno- kunnes tyttö saa kuulla, että kirjallisuus. perhe joutuu luopumaan eläimis Lasten- ja nuortenkirjapuotä. Menetykset ovat mullistavia. lellakin on luettavaa saataTytölle rakas lehmä Tähtiotsa villa. Suomeksi on käännetty laitetaan teurasautoon ja isä esimerkiksi pohjoissaameksi joutuu kauas Tromssaan töihin. kirjoittavan Kirste Palton sekä Matka kaupunkiin on niin ruotsinsaamelaisen Ann-Helén pitkä ja hidas, että isä joutuu Laestadiuksen kirjoja. Norjan asumaan viikot poissa kotoa. puolelta valikoimaa täydentää Tyttö saa kuitenkin avukseen Siri Broch Johansen, jolta on maahisten maailmaan jousuomeksi julkaistu kaksi kirjaa, tuneen Pahta-Laurin, jonka Minä olen hiihtäjä ja Sárán päitaikavoimien avulla välimatka väkirja. kutistuu. Ehkä isä ja muut kau Minä olen hiihtäjä -kirjassa pungissa työskentelevät kylätavataan teini-ikäinen Jovsset, läiset voisivat sittenkin asua norjalaiselta nimeltään Josef. perheittensä kanssa! Finnmarkilainen poika rakastaa Molemmat kirjat ovat ilmaihiihtämistä mutta ehtii tavoitsultaan aika niukkoja. Tarinat teelliselta treenaamiselta myös on kerrottu pelkistetysti ja suohengailla kavereittensa Oskarin raviivaisesti. Varsinkin Sárán ja Perin kanssa sekä tapailla päiväkirjan kohdalla ratkaisu ihanaa Márjáa. Koulun ja tuntuu luontevalta, ovathan urheilun lisäksi päivät kuluvat kyseessä nuoren tytön kirjoitukbänditreeneissä, metsäretkillä set. Silti lukija jää kaipaamaan ja kalastusreissuilla. enemmän sisältöä, esimerkiksi Jovsset elää oikeastaan aika runsaampaa tapahtumapaikkotavallista teinipojan elämää, jen ja ympäristön kuvailua. johon kuuluvat ajasta, paikasta Saamelaisen elämän ja mieja kulttuurista riippumattomat lenmaiseman kuvauksena kirjat pähkäilyn aiheet. Tulevaiovat antoisia. Saamelaiskulttuusuuden suunnittelu, omien rin piirteet näkyvät tarinoissa vahvuuksien punnitseminen ja useimmiten pienissä yksityisseksuaalisuuden herääminen kohdissa mutta toisinaan myös aiheuttavat hämmennystä ja laajempina jaksoina tai juonenpakottavat pohdiskelemaan. käänteinä. Minä olen hiihtäjä Kirjan rakenne luo jännitystä. -kirjassa esimerkiksi kuvataan Heti alussa selviää, että jotakin riekkojen ansapyyntiä, Sárán kohtalokasta on tapahtunut. päiväkirjassa taas viitataan Mitä, se paljastuu vasta kirjan saamelaisten muinaisuskoon loppupuolella ja sen jälkeen kuuluviin maahisiin.  kaikki aiemmin kerrottu saa MARJO JÄÄSKÄ aivan uudenlaisen sävyn.

Kaltio 1/2020

39


K IR J AT

Monisärmäinen paradoksi

Seilausta synkissä mielenmaisemissa

Kyösti Suonoja: Yrjö Kallinen – Pasifisti puolustusministerinä. Into 2019.

Y

rjö Kallinen (1886–1976) eli pitkän ja tapahtumarikkaan elämän, jota sävyttivät niin filosofiset, teosofiset kuin poliittiset ajatusviivat. Kaiken pohjana oli vankka osuuskauppatoiminta sekä pasifistinen maailmankatsomus, jossa yhdistyivät niin zenbuddhalainen kuin luterilainen maailma. Kallinen oli täynnä erilaisia vastapareja, ja hän sai Intiassa vuonna 1949 nimen ”Kävelevä paradoksi”. Kyösti Suonoja kuvaileekin teoksensa alkusivuilla Kallista oppaaksi, joka johdatti ihmisiä porteista sisälle mutta itse ei aina kulkenut mukana. Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen käsittelee Kallisen ajattelun peruslähtökohtia, joiden kautta Suonoja avaa niin Kallisen poliittisia näkemyksiä kuin lukeneisuutta. Kirjallinen maku painottui vahvoihin ajattelijoihin kuten Gandhiin, Marxiin ja yhdysvaltalaiseen professori William Jamesiin, jonka teos Uskonnollinen kokemus (The Varieties of Religious Experience, 1902; suom. Gummerus 1914) oli hyvin tärkeä niin kirjoitusten kuin puheiden kannalta. Kallisen puheenlahjat olivat tunnetusti valtavat ja hän kykeni vakuuttamaan kuulijansa, niin juhlatilaisuuksissa kuin luentomatkoilla. Toinen osa syventyy Kallisen poliittiseen toimintaan, aina Oulun vuoden 1918 tapahtumista 70-luvun alkuun. Näiden ajanjaksojen väliin mahtuu

40

Sami Lopakka: Loka. Like 2019.

Kallisen puolustusministerikausi (1946–1948), jolloin Suomen politiikassa elettiin erityisen jännittäviä aikoja. Yleisesti on kerrottu Kallisen vihanneen pestiään, mutta hän kuitenkin koki myös ylpeyttä saamastaan asemasta. Hän tuli toimeen upseeriston kanssa ja pystyi monipolvisiin keskusteluihin sodan ja rauhan kysymyksistä. Kallinen tunnusti poliittisesti sosialismia, mutta se oli hänen itsensä muovaamaa ja omaksumaa: hän yhdisteli siihen muun muassa kristillistä ajattelua. Koska Kallisen ajatusmaailmaan kuului ihmisten erilaisten näkemyksien hyväksyminen, monet eivät pitäneet häntä kovin vahvana poliittisena vaikuttajana. Liiallista sovittelevuutta ei pidetty ensisijaisena hyveenä varsinkaan kotipuolueen SDP:n asevelisiivessä. Teos etenee jäntevästi. Kerrontaa rehevöittävät anekdootit, joita Kallisen tunteneet ihmiset kertovat. Paikoitellen tekstissä on kuitenkin hienoista toisteisuutta. Huomio kiinnittyy myös lähteisiin viittaaviin yläindeksinumeroihin, jotka ovat tekstin seassa toisinaan tavallisina numeroina. Kyösti Suonojan teos on oiva lisä Kallisesta kertovaan kirjallisuuteen. Kävelevä paradoksi jätti jälkeensä lukuisia portteja. Osasta on kuljettu ja osa odottaa vielä kulkijoitaan, etsijöitään. 

AAPO KUKKO

S

entenced-kitaristina tunnetun Sami Lopakan kirjannimien vuodenkierto jatkuu takaperoisesti. Vuonna 2014 julkaistu Marras saa nyt seurakseen Loan. Nimi on täydellinen, sillä lokaa tarinasta ei puutu. Läpi kirjan ihmiset kahlaavat juoppohulluuden, turpaan vetojen, sukupuolitautien, huumeruiskujen, itsemurhien sekä ennen kaikkea häpeän kurimuksessa. Tummanpuhuva maailmankuva sävyttää kaikkea kerrottua. Ja aivan kuin asia ei tulisi tarpeeksi selväksi tarinan käänteissä, luettelomaisissa väliteksteissä esitellään lisää lannistavia yksityiskohtia: ”loka on tukien varassa kituuttamista, riittämättömyyttä, menetettyjä mahdollisuuksia. sairaalloista alipainoa. ystävien kuolemia. syöpää, sydänkohtauksia, aivan lähellä.” Keskeisiä hahmoja, joiden näkökulmasta tarinaa vuorotellen kerrotaan, on kolme. Seppo on sotkenut elämänsä, lähtenyt tekojaan karkuun ja sekoilee Siperiassa asti. Jorma vetää kaksin käsin viinaa ja lääkkeitä eikä aina pysty kohtaamaan potilaitaan asiallisesti, vaikka parhaimmillaan onkin alansa huippu. Kari etsii homottelulta ja syrjimiseltä rauhaa Lapin perimmäisestä perukasta sekä tietysti alkoholista. Miehiä yhdistää synkkä näkemys elämästä. Valoa ei näy missään suunnassa, ja kuolema tuntuu elämää houkuttelevammalta. Henkilöillä on muutakin yhteistä, mikä selviää tarinan loppukaarroksissa. Samalla miesten kurjille kohtaloille hahmotellaan mahdollisia syitä

Kaltio 1/2020

ja taustoja. Väkivaltaa, päihteitä, perversioita ja eritteitä kirja suorastaan pursuilee. Ja mikäs siinä, ehkä elämäänsä kyllästyneiden keski-ikäisten miesten vaiheita voi tälläkin lailla paisutellen esitellä. Kaikensorttisen mädän ruiskahtelu vaan on niin runsasta, että määrä syö väkisinkin tehoja. Karuudesta kyllä sinänsä pidin. Myös sysimusta huumori ja naseva replikointi osuivat kohdilleen. Varsinkin Jorman osuudet svengasivat näissä suhteissa komeasti. Esimerkiksi kohtaus, jossa Jorma rupattelee kahden itsemurhaa yrittäneen, kasvoihin vammautuneen miehen kanssa, on karmea ja hurja, mutta kierolla tavalla myös koominen. Isoimmat yksittäiset naurut kuitenkin kirvoitti Karin miesystävä Samulin reissuvarustus. Ensi kertaa erämaahan matkaava espoolainen oli pakannut vetolaukkuunsa muun muassa kauluspaitoja, saunatakin, hiustenkuivaajan, kalvosinnapit ja silitysraudan. Liioittelu ja ilkamointi toimivat tässä erinomaisesti, eikä kertoja luiskahtanut hetkeksikään tympeän pilkan puolelle. Pääosin kirjan hauskuus kuitenkin syntyy synkkyyden paisuttelusta, etten sanoisi maksimoinnista. Kun on oikein kurjaa, kiepsahdetaankin jo hupaisan puolelle. Viimeisten kymmenien sivujen yllättävä lempeys ja hahmojen välinen lämpö kruunaavat kokonaisuuden. 

MARJO JÄÄSKÄ


K IR J AT

Tomuhiukkasesta tähtisumuun

Kohtalo on kalaonnesta kiinni

Tiina Lehikoinen: Terra Nova. Osuuskunta Poesia 2019.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019.

T

iina Lehikoisen kuujoka hetki jotakin uutta”. Lukijaa dennen runokokoelman hengästyttää. Näkökulma siirtyy kannen poltetun saven avaruudesta pölykerroksiin. sävy (myös Lehikoisen käsialaa) Tunnelma muuttuu ”Murvihjailee maayhteydestä tai heen rihmasto” -osassa elektkenties scifi-seikkailuista. Saaroniseksi. Rytmi tihenee ja tetaan astua tuntemattoman tiivistyy somenselausnopeudelle. kuun pinnalle tai syvälle Maan Noustaan savesta bittien maailuumeniin. Teoksen alku saattemaan. Teksti ja rivit tihentyvät lee lukijan merimatkojen kautta kirjaimellisesti toistensa päälle. sienirihmaston haaraumiin. Lehikoinen ottaa sanoillaan Ehkä juuri maanalainen kuvan, puhuu kuolemastakin elämä yhdistää Terra Novan rinmutta ei mene mullan alle. nakaisteokseensa, vuonna 2016 Itsemurhaselfiet otetaan pinilmestyneeseen Multaan. Nytkin nalla. Runojen muoto on todella ollaan perimmäisten kysymysrihmaston kaltainen, limittynyt ten äärellä, mutta lierojen reija sekoittunut, kuin ladontateiltä on noustu näkymättömille virheitä täynnä. Rivien väleissä rajoille, kuvaamaan ihmisen murohorisontti raksahtelee tarvetta kartoittaa ja omistaa. ja poksahtelee. Tämä tyyli tuo Ensimmäisessä osassa runoon fyysisiä ääniä ja tekee ”Uuden huomisen maailmat” runoista ääniteoksen kaltaisia. tarkastellaan Kolumbuksen Kaikkien selfieiden takana on harharetkiä ja ihmisen loputonta ” haavoihinsa käpertynyt ruumis”, erehtyväisyyttä. Lehikoinen ”uupunut kaikesta / näkemisestä tarttuu ”etuoikeuksien helvetilja nähdyksi tulemisesta”. Välillä liseen tahmaan”, joka on meissä teksti tiivistyy asettelultaan kaikissa ja jota on niin hankala pisteeksi, ”ihojen nyt-hetkeen, yrittää tavoittaa. Kolumbuksesta orvaskesien yhteyteen”. Tiivis siirrytään nykypäivän erehtyasettelu mahdollistaa ihon ja jään, Trumpiin. Näistä kärhistä läheisyyden kuvauksen. kehkeytyy ihmisyyden Bougain Osa ”Terrarismi: kukkien villea, joka todella rönsyää kaikaika” alkaa sitaatilla Hélène kialle, halusimme tai emme. Cixous’lta. Sitaatti ja runo ”Vii Teoksen jokainen sana on si mahdollista huonetta” määharkittu. Lehikoisen säkeet ovat rittävät tunnelmaa, näyttävät kuin pisteestä pisteeseen -tehtävälähdyksiä alitajunnasta. Siellä viä, joita ei aiemmin ole osannut on kirkkautta ja kuvia kukkasispiirtää loppuun. Teos näyttää ta, jokin kasvaa kuin konsertto. uusia yhtymäkohtia olemisen Viimeinen osa ”Juuri näistä pisteiden välillä. linnuista” tutkii imperialismin Toinen osa ”Päivän jalka” jälkeistä maailmaa. Tyylikeinona esittelee ihmisen, joka toisaalta on näennäisen naivistinen kerhaluaa niin paljon ja toisaalta ronta, joka törmäytetään sisällön saa niin vähän. Elämän väläh– maailmanlopun, mikromuovin dyksenomaisuus tulee lähelle. ja apokalypsitoiveiden – kanssa. Lehikoinen lausuu ääneen kaSäkeet täyttyvät merkityksistä ja pitalistisen yhteiskunnan vaatikedot pikseleistä, kuten Rose Lomuksen ”olla ainutkertainen / olla wderin lyhytelokuvissa. Uuden maailman kukat eivät tuoksu. 

J

uhani Karilan Pienen hauen pyydystys -romaaniin uppoutumisen jälkeen olo on pöllämystynyt: mitä minä juuri luin? Häkeltyminen ei johdu lukijaa jallittavasta juonenkuljetuksesta tai psykedeelisen maalailevasta kielestä vaan tarinassa vilisevistä otuksista, niiden tekemisistä ja mahtivoimista. Myyttisten ainesten sekoittamisessa arkitodellisuuden touhuihin ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä. Erityistä on nimenomaan se luontevuus ja itsestäänselvyys, jolla Karila liittää mukaan kansanperinteen olennot. Tämän maailman lainalaisuuksien tuolta puolen saapuneisiin hahmoihin alkaa tarinan edetessä uskoa niin voimakkaasti, että kun kirja on lopussa, kestää hetken palata todellisuuteen. Katse tarkennetaan heti kirjan alussa Itä-Lappiin, joka kertojan mielestä on soinen ja sääskien kansoittama maankolkka, täynnä ”epämääräistä mättäistöä”. Kotikonnuilleen palaa kesän viettoon etelässä asuva Elina Ylijaako, jolla on omituinen pakkomielle mutaisessa suolammessa lymyävästä hauesta. Elinan on joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää pyydystettävä tulvalätäkön surkea hauki, ja vähitellen lukijallekin selviää, miksi. Onni ei tällä kerralla kuitenkaan ole myötä. Siima katkeaa ja näkkikin ilmaantuu lammelle häiritsemään Elinan kalastusta. Mysteeriä saadaan lisää, kun selviää, että Elinan perässä on naista murhasta syyttävä rikoskonstaapeli Janatuinen.

Kaltio 1/2020

REIJA KORKATTI

Virkavallan edustaja ei ole ihan omalla maallaan omalaatuisten ilmiöiden Lapissa mutta oppii nopeasti. Esimerkiksi sympaattisen oloisen, ihmisten seuraan hinkuvan peijoonin ja Janatuisen välille muodostuu lämmin suhde. Samassa alati sakenevassa sopassa uiskentelevat myös Elinan ensirakkaus, kuvataiteilija Jousia, elämää laajasti ymmärtävä iäkäs Pöllö sekä naapurin noitavoimainen Asko. Ja sitten ovat vielä nämä parat, jokiraukat ja metelit. Karila kuljettaa eriskummallista seurueettaan luontevasti läpi tarinan. Juonen käänteet loksautellaan paikoilleen hallitusti ja yllätyksiä riittää loppuun asti. Kieli ja kerronta on tuttua Karilaa: yksityiskohtaista, täsmällistä ja lakonista. Murre tietysti kruunaa kaiken, eikä kuiva huumorikaan huononna kokonaisuutta. Karilan aiempaan tuotantoon kuuluu kaksi novellikokoelmaa. Niiden absurdit tarinat keikauttavat ajattelua päälaelleen niin, ettei perässä meinaa pysyä. Kirjailijan ensimmäinen romaani on huomattavasti helpommin lähestyttävä, mikä ei suinkaan ole moite. Romaanista voi nautiskella pohjoisena seikkailuna, mutta siitä voi halutessaan löytää muutakin. Elinan kohtalo esimerkiksi välittää viestiä itsensä ja ratkaisujensa hyväksymisestä ja menneiden taakse jättämisen tärkeydestä. Anteeksi kannattaa antaa myös itselle, vaikkei se helppoa olisikaan. 

MARJO JÄÄSKÄ

41


O H J E L MI S T O T KALENTERI Kaltion kalenteri-ilmoituksista peritään vuosittainen ilmoitusmaksu. Tiedustelut toimitus@kaltio.fi. Kaltio ei vastaa muutoksista ja peruutuksista. Ajankohtaiset tiedot muutoksista ja lisäyksistä ilmoittajien verkkosivuilla.

HAILUOTO

www.hailuoto.fi/tapahtumat HAILUODON KIRJASTO www.hailuoto.fi/nuoret-kulttuuri-jaliikunta/kirjasto Luovontie 61, 11.3. Kansallisoopperan suora lähetys: Don Giovanni (18.50) 28.3. Hälli-päivä (14.00): puhujana Reijo Heikkinen

INARI SIIDA www.siida.fi Inarintie 46, 99870 Inari 0400 898 212 Avoinna 10–17 ti–su Saamelaismuseo (SM) ja Luontokeskus Siida (LS) PÄÄNÄYTTELY: Ylä-Lapin luontoa sekä saamelaiskulttuuria esittelevät näyttelyt sisäkkäin. VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –19.4. Tovláš já tááláš ärbityeji. Entistä ja nykyistä inarinsaamelaista käsityötä. –26.4. Muuttuva talvi. Näyttelyn tekstit Juha Kauppinen, valokuvat Markus Varesvuo, Jarmo Manninen ja Ville Heikkinen. –3.5. Pohjolan arkea – Pohjoisen luonnon eläimet arkielämän pyörteissä. Sirpa Männyn pienoisveistoksia ja tarinoita. –31.5. Saamelaista perintöä säilyttäen. Popup-näyttely konservoiduista kokoelmaesineistä.

KAJAANI KAJAANIN KAUPUNGINTEATTERI OULUN LÄÄNIN ALUETEATTERI www.kajaaninteatteri.fi (08) 6155 2244 lipunmyynti.teatteri@kajaani.fi Autuas elämän arpa (12.00): 23/10, 24/10 (14.00): 9/10 (19.00): 26/10 TEATTERITALO: Laila (13.00): 27/2, 14/3, 18/4 (19.00): 13/3, 27/3, 3/4 Syyllinen (13.00): 29/2, 21/3 (19.00): 28/2, 26/3, 2/4, 16/4 Jossain pohjoisessa (13.00): 12/3, 19/3 (19.00): 20/3, 17/4 30.4. Vappukonsertti 2020 (18.00 ja 21.00): Viisuhuumaa Lailasta Lordiin Vierailut: 28.3. Don Quijote (13.00): Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama GENERAATTORI: Tea ja tyhmentäjä (11.00): 14/3, 28/3, 18/4, 25/4 (18.00): 29/2

42

KAJAANIN TAIDEMUSEO www.kajaani.fi/taidemuseo Linnankatu 14 044 7100 545 Avoinna su–ti, to 10–17, ke 12–20. Vapaa pääsy. –17.5 Väreilyä. Lasten- ja nuortenkulttuurikeskus Kultturan kokoama lastennäyttely omista kokoelmista. KAINUUN MUSEO www.kainuunmuseo.fi 044 7100 494 Asemakatu 4 Avoinna ma–ti, to–pe, su 12–16; ke 12–19. Vapaa pääsy. PERUSNÄYTTELY: Kainuun historiaa ja kulttuuria esihistoriasta 1900-luvun puoliväliin VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –19.4. Aikamatkalla – Suomen Nukketaiteilijat 20 vuotta –3.5. Kainuun museo 90 vuotta. Galleriahuone. GENERAATTORI www.g-voima.fi (08) 626061 Kauppakatu 36 13.–14.12. Generaattorin joulutori 20.12. Pete Poskiparta: Mentalisti 3.0 (19.00) KAJAANIN HARRASTAJATEATTERI www.kajaaninharrastajateatteri.fi Eteisvärinää (15.00): 1/3 Albatrossin sydän (17.00): 13/4, 26/4 (19.00): 8/4 e-i, 15/4, 29/4. Käsikirjoitus ja ohjaus Anja Tiainen. ROUTA COMPANY www.routacompany.fi 20.–22.3. Kiertoliike – Tanssin ammattilaisfoorumi Eläkeläisten tanssivat kahvit (14.30): 4/3, 18/3, 25/3

KEMIN TAIDEMUSEO www.merilapinmuseot.fi Marina Takalon katu 3 (016) 258 247 –8.3. Runolliset periferiat / Poetic Peripheries. Satu Miettinen, Mari Mäkiranta, Taina Kontio, Melanie Sarantou 13.3.–10.5. Jouko Alapartanen: Etsin itseäni huoneesta jossa olen. Ks. s. 2. KEMIN HISTORIALLINEN MUSEO www.merilapinmuseot.fi Marina Takalon katu 3 (016) 259 111 Avoinna ti–pe 11–19, la–su 10–15 PERUSNÄYTTELY: Meren ja joen kaupunki. VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –1.3. Arpajaisista kaikki alkoi. Kemin kaupunginkirjasto 140 vuotta. 6.3.–3.5. Kurjen kutsu. Annikki Riekon muistonäyttely. KEMIN TYÖLÄISMUSEO JA SUOMEN KÄHERTÄJÄMUSEO Marttalankatu 6 / Leinosenpolku Avoinna sopimuksen mukaan. Tiedustelut 016-258247.

KITTILÄ SÄRESTÖNIEMI-MUSEO www.sarestoniemenmuseo.fi (016) 654 480 Särestöntie 880, Kaukonen Avoinna ti–la 12–18 GALLERIA: –31.10. Viimeinen hukka, hätä arktisen luonnon puolesta. Reidar Särestöniemen luonnonsuojelun puolesta kantaa ottavia maalauksia. ATELJEE: –31.3. Se agraari-ihmisen kavonnut menneisyys. Särestön perheen elämä Reidarin kuvina. –30.6. Olen oppaasi tunturille. Vitriininäyttely vie luontoretkille lähitienoille.

VAARA-KOLLEKTIIVI www.vaarakollektiivi.fi Katso ohjelmistot ja lisätiedot toimijoiden verkkosivuilta.

KEMI KEMIN KAUPUNGINTEATTERI www.keminteatteri.com Marina Takalon katu 3 (016) 258 232 Kahlo – Sirpaleita naistaiteilijan elämästä ks. Aineen taidemuseo, Tornio Kemin Pirtti, Valtakatu 12: Jäniksen vuosi (14.00): 29/2, 16/3, 23/3, 6/4, 20/4, 25/4, 27/4 (19.00): 28/2, 13/3, 14/3, 20/3, 27/3, 28/3, 3/4, 4/4, 18/4, 24/4 Tullimakasiini, Kauppakatu 27: Nuorisolinja: Tulevaisuuden toivot – mekö? (14.00): 28/3 e-i, 4/4, 18/4 (19.00): 23/4, 25/4 Mamman ministeri (14.00): 23/4, 30/4 (19.00): 17/4 e-i RockBar & Grill 82, Keskuspuistokatu 1: Improklubi (19.00): 27/2, 26/3, 16/4

VANHA SÄRESTÖ: –31.12. Koipinahoista rehukauraan. Särestö ja sen arkitunnelmia Matti Saanion valokuvissa. MUSEON KAHVILA: Särestön kuukauden taiteilijat Helmikuu: Tuomo Tiensuu – Mielenrauhaa luonnosta Maaliskuu: Jaana Hokkanen – Ilonkehrä Huhtikuu: Leena Heinonen – Tunturitunnelmaa

Kaltio 1/2020

KUUSAMO KUUSAMOTALO www.kuusamo.fi/kuusamotalo Kaarlo Hännisen tie 2 Avoinna ma–to 11–18, pe 11–16 Puh. 040 860 8800; liput myös netistä www.ticketmaster.fi 27.2. Musiikkiopiston oppilaskonsertti (18.30) 13.3. Suomalainen tango (19.00) 20.3. Jaakko Saariluoma – Lavat auki (19.00) 26.3. Musiikkiopiston oppilaskonsertti (18.30) 27.3. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Paratiisi 2020 (19.00) 30.3. Red Nose Company: Punainen viiva – Taidetestaajat-esitys 8-luokkalaisille 2.4. Tanssiesitys We Love Dancing (18.00) 3.4. Imagine – The John Lennon Songbook (19.00) 21.4. Itä-Helsingin Juniorijouset yhdessä Kuusamon musiikkiopiston jousiorkesterin kanssa (19.00) 24.4. Suomen Musiikkiteatteri: Vasara ja nauloja (19.00) 30.4. Musiikkiopiston oppilaskonsertti (18.30) KAAMOSGALLERIA: –27.2. Saimi Rintala: Leluja 3.–30.3. Lahja Koivunen: Kuusamon kaupungin taidekokoelman helmet 2.–29.4. Taidetuki ry KINO KUUSAMOTALO www.kinokuusamotalo.net Dolby 3D Digital Cinema Elokuvat ti, ke, la ja su Lisätiedot Erkki Leskelä, 0400 900 476

LIMINKA

www.liminka.fi/sivu/fi/uusi_sivu/ limingan_tapahtumakalenteri LIMINGANLAHDEN LUONTOKESKUS www.liminganlahti.fi Rantakurvi 6 040 832 1781 Avoinna maalis–huhtikuussa ma–su 10–16 Perusnäyttely: Lintujen kahdeksan vuodenaikaa LIMINGAN KIRJASTO Liminganraitti 5 NÄYTTELYT: 2.–31.3. Koitto Körkkö: Koitto aatostelee 1.–30.4. Lakeuden kansalaisopisto LAKEUSTALO Liminganraitti 10 27.3. Iikka Kivi: Spede on kuollut (20.00) 25.4. Limmicon


A J A N K O H TA I S TA

Koitto Aatostelee Limingassa

K

oitto Aatos Körkkö on vuonna 2010 syntynyt nero ja liminkalainen poika, josta tulee isona taiteilija, vaikka isin ja äidin mielestä Koitto on sitä jo. Koitto tykkää muovailla, maalata, piirtää ja tehdä teoksia melkein mistä vaan. Koiton teosten aiheissa on hirviöitä, huumoria, kommunikaatiota ja mielikuvitusta. Koitolla on erikoiset hienot aivot, ja hänen erityis-mielenkiinnon kohteitaan on taide. Tämä näyttely, Koitto Aatostelee, on hänen ensimmäinen oma yksityisnäyttelynsä. Näyttelyssä on esillä piirroksia, sarjakuvia, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja esineinstallaatioita viime vuosilta. Aiemmin Koiton teos on ollut esillä Valveen Lohikäärmepuutarha-yhteisteoksessa Oulun Lumo-valotaidetapahtumassa. 

Koitto Aatostelee Limingan kirjastossa (Liminganraitti 5) 12.–31.3. Koitto Körkkö: ”Kirppu ja Kerberos”, akryylimaalaus, 60 × 70 cm, 2019.

Kiimingin Syke-talo taas avattu

R

emontissa ollut Syke-talo avautui taas tammikuussa. Uudistuneen esityssalin avajaispäivän akti oli suuren suosion saanut, Flow-sirkuksen Ouluun tuoma Ilona Jäntin ja Aino Vennan yhteisteos Ballantine Scale. Uuden salin katsomossa on noin 80 paikkaa ja esitystekniikka on päivitetty – tällaisia tiloja ei Oulun seudulla ole liikaa. Syke-talossa jatkuu myös Galleria Oskari Jauhiaisen toiminta. Pysyvän perusnäyttelyn ohessa on tila vaihtuville näyttelyille. Ensimmäisenä remontin jälkeisessä galleriassa esitettiin Marianne Littowin Mieleen merkityt, ja maaliskuun puoliväliin saakka vuorossa on Kari Holman Pohjoissuomalaisia kirkkoja. Näyttelyssä on esillä akvarelliteoksia, jotka kuvaavat kirkkoja Pohjois-Suomen alueelta. ”Taidenäyttelyni on eräänlaista jatkoa Oulun Aluetaidemuseon kiertonäyttelyyn vuosilta 2016–2017, jolloin kirkkoaiheisia akvarelleja kiersi Oulun läänin alueella”, Kari Holma toteaa. ”Näyttely oli niin suosittu, että normaalin 12 kuukauden sijasta se kiersi 15 kuukautta. Näyttely ei kiertänyt Rantapohjan eli Ii–Kiiminkijokilaakson alueella, joten se on sitten useimmille uutta”. 

Saara Karjalaisen (vas.) ja Emilia Hyvösen (oik.) kokoama Väreilyä-näyttely on esillä Kajaanin taidemuseossa (Linnankatu 14) 17.5. saakka.

Lapsille suunnattu kevätnäyttely

K

ajaanin taidemuseossa on avattu lastennäyttely Väreilyä, jonka ovat koonneet Kainuun lasten- ja nuortenkulttuurikeskus Kultturan tuottaja Emilia Hyvönen ja taiteilija-pedagogi Saara Karjalainen. Näyttelyn kantavina teemoina ovat värit ja tunteet: maistuvat väripalat on poimittu taidemuseon kokoelmasta ja niiden ympärille loihdittu kokemuksellinen väriseikkailu. Taustalla kuultaa ajatus siitä, että väreillä on vahva yhteys erilaisiin tunteisiin, niiden tunnistamiseen ja kokemiseen. 

Pohjoissuomalaisia kirkkoja Galleria Oskari Jauhiaisessa (Kirjastokuja 1, Kiiminki) 14.3. asti

Kaltio 1/2020

43


O H J E L MI S T O T OULU FESTIVAALIT: 8.–22.3. Oulun Musiikkijuhlat www.omj.fi 21.–25.4. Lasten ja nuorten teatterifestivaali teatteri.ouka.fi/festivaali 25.4.–7.6. Lumotut sanat lumotutsanat.fi OULUN TEATTERI teatteri.ouka.fi Kaarlenväylä 2 (08) 5584 7600 SUURI NÄYTTÄMÖ: Kalenteritytöt (13.00): 7/3, 13/3, 20/3, 28/3, 17/4 (19.00): 28/2 enn, 29/2 e-i, 6/3, 12/3, 14/3, 19/3, 21/3, 26/3, 27/3, 2/4, 4/4, 16/4, 18/4, 24/4, 30/4 Vihainen leski (13.00): 14/3, 21/3 (19.00): 7/3, 20/3, 28/3 Kevään herääminen -konsertti (11.00): 26/3, 2/4 Vierailut: 13.3. Pelolla johtaminen on perseestä (19.00) Yhtä matkaa (18.00): 22/3, 23/3 KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki (13.00): 4/4 (19.00): 3/4 Kiviä taskussa (19.00): 6/4, 7/4 Seela Sella ja Esko Roine: Rakkauskirjeitä (13.00): 18/4 (19.00): 17/4 PIENI NÄYTTÄMÖ: Isä (13.00): 7/3, 13/3, 20/3, 28/3, 4/4 (19.00): 27/2 enn, 28/2 e-i, 6/3, 12/3, 14/3, 19/3, 21/3, 26/3, 27/3, 2/4, 16/4, 17/4, 18/4, 24/4, 30/4 PIKISALI: 60 (19.00): 13/3, 20/3 Vierailut: Avoin liitto (13.00): 21/3 (19.00): 7/3, 21/3 14.3. Cassiopeia – Musta lammas (18.00) Punch Up! – Resistance & Glitter (19.00): 27/3, 28/3 Flow-sirkus: Mad Office (19.00): 6/4, 7/4. Trygve Wakenshaw ja Barnie Duncan. 18.4. Röyhkeyskoulu: Kuka mun päässä puhuu? (13.00 ja 19.00) VINTTIKAMARI: AMA – Ask Me Anything (10.00): 3/4, 16/4, 24/4 (13.00): 23/4 (18.00): 3/4, 23/4 Nuorten näyttämö: Hybris (10.00): 27/4 (14.00): 25/4 (18.00): 25/4 (19.00): 21/4 e-i, 22/4

OULU-OPISTO www.ouluopisto.fi Liput 050 410 4010, Oulu10-toimipaikat TEATTERIKUOPPA Revontie 45, Haukipudas Improvisaatioteatteri Väläkky (16.00): 15/3 (18.00): 14/3 Nuortenteatteri Roso: Tulikärpäslyhty – Tarinoita häpeästä (16.00): 22/3 (18.00): 21/3. Ohjaus Sanna-Maija Karjalainen. 27.3. Pokkana parrasvaloissa (19.00): Maailman Teattteripäivänä parrasvaloissa Oulu-opiston esittävän taiteen aikuisryhmät 26.4. Virta-tanssikatselmus (14.00): Vuorovaikutteinen aikuisille tanssin harrastajille suunnattu katselmus Kansainvälisen Tanssin päivän kunniaksi. OULUN TAIDEKOULU www.ouka.fi/oulu/oulun-taidekoulu Nuottasaari-talo, Isokatu 94, Oulu 044 703 9218 NÄYTTELYT: Nuottasaari-talon Aula- ja käytävägallerioissa vaihtuvat visuaalisen linjan näyttelyt, avoinna ma–pe klo 9–19. MUSEO- JA TIEDEKESKUS LUUPPI www.oulunluuppi.fi TAPAHTUMAT: www.ouka.fi/oulu/luuppi/tapahtumat OULUN TAIDEMUSEO www.ouka.fi/taidemuseo Kasarmintie 9 044 703 7471 Avoinna ti–pe 9–17, la 10–17, su 12–19 –31.5. Ellen Thesleff – Aurinkosuudelma 29.2.–26.4. Sijoiltaan. Pakolaisuuden arkeologiaa. TAPAHTUMAT: Satuhetki Ellenin kanssa (10.00): 20/3, 3/4, 17/4 (15.00): 12/3, 26/3, 5/4, 9/4, 23/4 15.3. Hanna-Leena Schreckin kuraattorikierros (15.00) POHJOIS-POHJANMAAN MUSEO www.ouka.fi/ppm 044 703 7161 Ainolanpolku 1 Avoinna 31.12. saakka ti–pe 9–16, la–su 10–17 2.1.2019 alkaen ti–pe 9–17, la–su 10–17 Perusnäyttely ja Koiramäki-osasto VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –31.12. Kakaravaara – lasten elämää Oulussa –25.5. Huolella haudatut – arkeologisia tutkimuksia Pohjois-Suomesta –3.5. Sijoiltaan – pakolaisena omalla ja vieraalla maalla. TAPAHTUMAT: Perhepäivä Kakaravaarassa (11.00): 3/3, 5/3, 5/4 19.3. Senioriklubi: Sijoiltaan (13.00) 23.4. Senioriklubi: Meren perässä (13.00)

TIEDEKESKUS TIETOMAA www.tietomaa.fi (08) 5584 1340 Nahkatehtaankatu 6 Avoinna ma–to 10–17, pe–su 10–18; 3.6.–11.8. ma–su 10–18 NÄYTTELYT: Parasta aikaa! Tietomaan 30-vuotisnäyttely. –31.3. Salaperäinen Kiina –31.8. Tulevaisuus lautasella. Syömme elääksemme, emme elä syödäksemme. Muut näyttelyt toiminnallisine kohteineen: MOB – Mies yli laidan, Mekaniikkalinna, X vai Y, Encore, Mikromaailma, Illuusiot, Korukivikokoelma, Aurora – Queen of the Night -revontuliesitys, näköalatorni. TAPAHTUMAT: 15.3. Tiedebrunssi: Puettavat anturit ja hyvinvointidata (11.00) 18.3. Yleisöluento: Älykkäät mehiläiset (18.00) 19.4. Tiedebrunssi: Todennäköisyyslaskelma monitoimityökaluna (11.00) 22.4. Yleisöluento: Puolukasta terveyttä ja uusia jalosteita (18.00) KULTTUURITALO VALVE www.kulttuurivalve.fi Hallituskatu 7 (08) 5584 7500 ma–su 10–20 Lippumyymälä (08) 5584 7575 VALVESALI: Hanna Brotherus: Tytär (19.00): 28/2, 29/2. JoJo – Oulun Tanssin Keskus. 13.3. OMJ: Melodic Objects (19.00) 14.3. OMJ: Oulu All Star Big Band & Camille Bertault (19.00) OMJ: Tuhkimo-lastenooppera (10.00 ja 12.30): 17/3 (18.00): 16/3 20.3. OMJ: Elämämme biisit (19.00) Flow-sirkus: Breaking Point (11.00): 24/3, 26/3 (13.30): 25/3 (19.00): 25/3 Oulun esittävän taiteen koulu Lenninsiipi: Peukalo-Liisa (16.00): 28/3, 29/3 (18.00): 28/3, 29/3 OSAO / Virpiniemen liikuntaopiston tanssitaiteen linja: Valveen rajoilla varjoissa (14.00): 1/4 (18.00): 31/3, 1/4 Nykyteatteri Vera Audentia: Enää hengitin, muuhun en pystynyt (16.00): 19/4 (19.00) 17/4 e-i, 19/4, 14/5, 15/5, 16/5. JoJo – Oulun Tanssin Keskus. Jaakko Toivonen – Kinga László: Todellinen prinssi (10.00): 24/4 (18.00): 23/4. JoJo – Oulun Tanssin Keskus. VALVEGALLERIA: –15.3. Lukiodiplomitöiden näyttely 18.3.–8.4. Aikakerroksia. Myllytullin koulun kuvataideluokkien 30-vuotisjuhlanäyttely. SARJAKUVAGALLERIA!: –19.3. Juho Sihvonen 21.3.–23.4. Emilia Laatikainen: Kadonneet suomalaiset

OULUN YLIOPPILASTEATTERI www.oulunylioppilasteatteri.fi 044 558 4756 VALVENÄYTTÄMÖ: Improryhmä Ulla&Bori: tarkista kaikille avoimien improvisaatiotreenien ajat verkkosivuilta. VALONKANTAJA! (19.00): 28/2, 29/2. Käsikirjoitus Toni Kandelin, ohjaus Heidi Maria Huotari. Isäni on rintakuva (19.00): 13/3 e-i, 14/3, 20/3, 21/3, 22/3, 29/3, 3/4, 4/4, 5/4, 8/4, 17/4, 18/4, 19/4. Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Sipola. AKSELI KLONK akseliklonk.fi Katso esityskalenteri verkkosivuilta. POHJOINEN VALOKUVAKESKUS www.photonorth.fi Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7 040 128 1150 NÄYTTELYT: –1.3. Sara Hornig ja Karoliina Paananen: Puolet meistä 7.3.–19.4. Mikko Auerniitty ja Harri Heinonen: Football Landscapes. Avajaiset 6.3. klo 17. 25.4.–31.5. Elin Berge: Queenja. Avajaiset 24.4. klo 17. KUUKAUDEN KUVAT: –8.3. Riitta Anttila, Linda Sainio ja Anu Tossavainen: Suon tuntu ELOKUVATEATTERI STUDIO Katso ohjelmisto: www.oulunelokuvakeskus.fi/ oek/studio/ohjelma GALLERIA 5 galleria5.artoulu.fi Hallituskatu 5 044 031 3631 Avoinna ke–pe 12–18, la–su 12–16 26.2.–15.3. Sanna Haimila: Ääretön 18.3.–5.4. Talo täynnä taidetta: Oulun Taiteilijaseuran taidemyyntinäyttely 15.4.–10.5. Jaakko Heikkinen ja Heikki Länkinen: Samoissa tiloissa ARTTILA: 26.2.–15.3. Suvi Mannonen 18.3.95.4. Talo täynnä taidetta: Oulun Taiteilijaseuran taidemyyntinäyttely 15.4.–3.5. Irina Havaste-Ukkola GALLERIA HARMAJA www.galleriaharmaja.fi Vanha Villatehdas, Pikisaarentie 17 Avoinna ke–pe 12–18, la–su 12–16 –1.3. Mari Pihlajakoski 6.–29.3. Antero Kahila SYKE-TALO www.ouka.fi/oulu/syke-talo GALLERIA OSKARI JAUHIAINEN: –14.3. Kari Holma 18.3.–25.4. Ilona Kivijärvi ja Heidi Toivainen

KONST O. DELI 18.3.–8.4. Aikakerroksia. Myllytullin koulun kuvataideluokkien 30-vuotisjuhlanäyttely.

44

Kaltio 1/2020


A J A N K O H TA I S TA

Nuoret ja häpeä

H

aukiputaan Teatterikuopalla (Revontie 45) nähdään lauantaina 21.3. (klo 18) ja sunnuntaina 22.3. (klo 16) Sanna-Maija Karjalaisen ohjaama Nuortenteatteri ROSOn näytelmä Tulikärpäslyhty – tarinoita häpeästä. Näytelmässä Sonja (Jenni Karppinen) ja Atte (Lenni Kemilä) joutuvat etsimään paikkaansa välillä kovin keinoin. Jokaisella näytelmän henkilöllä on oma tarina kerrottavanaan. Kuka minä olen? Miksi juuri minä? Mitä minulla on lupa tuntea? Ja ennen kaikkea: miksi tunnen häpeää? Näytelmän tekstit ja laulut ovat ryhmän käsialaa. Teoksen säveltäjä-muusikot Annukka Kauppi ja Mirko Turunen opiskelevat Oulun konservatoriossa sekä Madetojan musiikkilukiossa ja esiintyvät muun muassa eri jazzkokoonpanoissa. 

Haussa uudenlaiset luontotulkinnat

S

uomen kaikkien aikojen laajimman luonnon valokuvaamiseen keskittyvän hankkeen näyttelyhaku on avautunut ja kestää 16.3. saakka. Oulusta elokuussa käynnistyvä valtakunnallinen hanke etsii uudenlaisia luontotulkintoja ja yhdistää tekijöitä ilmastonmuutoksen aikakaudella. Mukaan kutsutaan mahdollisimman monipuolinen joukko valokuvataiteilijoita ja luontokuvaajia. Hanke alkaa Kenen luonto? Keskustelun avaus -tapahtumalla Oulussa 15.8.2020, jolloin pidetään aiheeseen liittyvä seminaari ja avataan ensimmäinen näyttely Pohjoisen valokuvakeskuksen galleriassa. Kun näyttely päättyy Oulussa 16.9., sen osat kiertävät Suomen valokuvakeskuksissa kolmivuotisen hankkeen loppuun, joka tapahtuu näyttelynä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä syksyllä 2022. Hankkeen tavoitteena on yhdistää valokuvataiteilijat ja luontokuvaajat sekä eri-ikäiset luonnosta kiinnostuneet ihmiset pohtimaan uutta kuvaa luonnosta sekä sen roolia yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä. Kenen luonto? haluaa synnyttää ja kiihdyttää positiivisia reaktioita sekä muutosta kohti kestävämpää kehitystä. Hanke nostaa esiin huippuosaamista ja etsii uudenlaisia ammatillisia mahdollisuuksia toimia luontokuvaajana tai valokuvataiteilijana. Kenen luonnon kuraattorina toimii taide-, luonto- ja ympäristökuvauksen dosentti TaT Juha Suonpää, ja sitä toteuttavat Pohjoinen valokuvakeskus, Suomen valokuvataiteen museo, Suomen ammattiluontokuvaajat ry sekä Taiteen edistämiskeskus (Taike). 16.3. asti kestävästä hausta antavat lisätietoja toiminnanjohtaja Alla Räisänen (alla@photonorth.fi) ja läänintaiteilija Marko Hämäläinen (marko. hamalainen@taike.fi). 

Kaltion juhlavuoden uutisia Jenni Karppinen (Sonja) ja Lenni Kemilä (Atte) näyttelevät myös Oulun kaupunginteatterin tuotannoissa. Kuva: Sanna-Maija Karjalainen.

Isäni on rintakuva

O

tsikko on myös Oulun Ylioppilasteatterin kevätkauden toisen ensi-illan nimi. Nimen takana on Matti Sipolan käsikirjoittama ja ohjaama draamakomedia siitä, kuinka kokemusten jakaminen on hankalaa ja kuinka vähän ihmisistä lopulta tietää. Valvenäyttämöllä (Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7, Oulu) perjantaina 13.3. ensi-iltansa saava näytelmä tietää, että jokaisella on tarve jakaa ajatuksiaan ja löytää yhteys toiseen ihmiseen. Kaikilla on paljon sanottavaa, niin tässäkin esityksessä: yksi puhuu isänsä rintakuvalle, toinen saviselle korvalle tyynynsä alla ja kolmas ilmaisee pienen asian valtavien kiertoteitten kautta. ”Näytelmä ei ole arkirealismia”, Oulun Ylioppilasteatteri kertoo, ”vaan jotain muuta.” Se on myös kestoltaan varsin sopiva, noin 45 minuuttia. 

J

uhlistamme lehden 75-vuotista taivalta monin tavoin. Juhlapäivällisteatterimatkasta Kajaaniin on lisätietoa ja osallistumisohjeet tämän numeron takasisäkannessa ja yhdistyksen vuosikokouksesta sivulla 48. Viralliset onnittelut ja muistamiset otetaan vastaan syksyllä juhlanäyttelyn yhteydessä, torstai-iltana 29.10. Valvegalleriassa Oulussa. Samana torstaina järjestetään myös Kaltion juhlaseminaari yhteistyössä Oulun Ammattikorkeakoulun kanssa. Juhlaseminaarin ja -näyttelyn tuotantokuluihin on Suomen Kulttuurirahasto myöntänyt Kaltio ry:lle 5 000 euron apurahan. Kiitämme rahastoa! Pystymme näin maksamaan pienen näyttelykorvauksen taiteilijoille, joiden teoksia näyttelyn kuraattori, taiteilija ja Kaltio ry:n hallituksen jäsen Tuomo Kangasmaa siihen valikoi. Seuraavia matka-apuraha-anomuksia jo kirjoitetaan; suunnitelmissa on touko–kesäkuussa kolmen viikon reportaasimatka tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki Rijekaan Kroatiassa. Noin kuudentuhannen kilometrin mittainen matka kulkisi maanteitse kolmentoista tai neljäntoista aikaisemman Euroopan kulttuuripääkaupungin lävitse. Oulun hakiessa tätä titteliä vuodelle 2026 Kaltion tämän vuoden lokakuun numeron on tarkoitus olla kulttuuripääkaupunkiteemainen. Miten sinä näkisit 75-vuotiasta lehteä parhaiten juhlistettavan? Vuosi on pitkä, ja muitakin juttuja ehtisi tekemään. Ideoita otetaan vastaan Kaltion Facebook-sivulla www.facebook.com/kaltiolehti. 

Kaltio 1/2020

45


O H J E L MI S T O T RAAHE

www.kulttuuriraahe.fi TAPAHTUMATALO 044 439 3237 Kirkkokatu 28 lipunmyynti@raahe.fi, hintatiedot www.kulttuuriraahe.fi 14.3. Cleaning Women (19.00) 19.3. Jaakko Saariluoma – Lavat auki (19.00): K15 26.3. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Paratiisi 2020 (19.00) 28.3. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri (19.00): Daniel Blendulf kapellimestari, Niamh McKenna huilu. 5.4. Mestareiden jäljissä (19.00) 15.4. NEON2 – tarina jatkuu (19.00) 24.4. Ti-Ti Nallen kevätrieha -konsertti (18.00) 28.4. Maukan ja Väykän hyvä päivä (18.00) NÄYTTELYT LÄMPIÖSSÄ: Maaliskuu: Maritta Lindberg Huhtikuu: Woimalan taidenäyttely GALLERIA MYÖTÄTUULI: 044 439 3330 Avoinna ma–pe 10–17 27.2.–20.3. Janne Erkkilä: Tähän asti 26.3.–24.4. Elisa Tuohimaa: Siellä tässä

RAAHEN TEATTERI Koulukatu 13 044 3240958 toimisto@raahenteatteri.fi 7.3. Iikka Kivi: Spede on kuollut (18.00) 13.3. Rantajatsiklubi: Journal Intime ”Playtime” (19.00) 17.4. Jarkko Martikainen: Ystävien taloissa (19.00) Maarit Peltomaa ja Juha Veijonen: Pientä laittoa (18.00): 25/4 (19.00): 26/4

TORNIO AINEEN TAIDEMUSEO www.merilapinmuseot.fi (016) 432 438 Torikatu 2, 95400 Tornio Avoinna ti–to 11–18, pe–su 11–15 KOKOELMANÄYTTELYT: –6.1.2021 Eila. Eila Aineen syntymästä 100 vuotta. VAIHTUVAT NÄYTTELYT: –15.3. Kosmos: Jussi Valtakari ja Antti Ylönen 20.3.–31.5. Näkyvän / näkymättömän rajamailla: Janne Laine TAPAHTUMAT: Kahlo – Sirpaleita naistaiteilijan elämästä (14.00): 29/2, 14/3, 21/3, 28/3, 4/4, 18/4, 25/4. Käsikirjoitus ja ohjaus Päivi Kolmonen, roolissa Sirpa Filppa. TORNIONLAAKSON MAAKUNTAMUSEO www.merilapinmuseot.fi Torikatu 4 050 597 1559 Avoinna ti–to 11–18, pe–su 11–15 Perusnäyttely: Kohtaamisia rajalla. – Möten på gränsen. Tornionlaakson rajanylittävää historiaa ja kulttuuria.

YLIVIESKA YLIVIESKAN KULTTUURIKESKUS AKUSTIIKKA www.ylivieska.fi/akustiikka Koulukatu 2 B 044 4294 543 TAPAHTUMAT: 5.3. Juice Originals -konsertti (19.00) 6.3. Teleks (19.00) 10.3. Tänä iltana: Club for Five & Ilmavoimien Big Band (19.00) 11.3. Ikääntyvien yliopisto: Suomen aluekehityksen koko kuva (14.00) 12.3. Suomalainen tango -konsertti (19.00) 13.3. Juhamatti: Elämä on hyvä 70-vuotisjuhlakonsertti (19.00) 15.3. Tangokuningas Johannes Vatjus & Pianisti Jouni Somero (15.00) 20.3. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri (19.00) 22.3. Kokkolan nuorisosoittokunta ja Mari Palo & Jukka Eskola (17.00) 25.3. Ylivieskan seudun musiikkiopisto: Mukavaa musisointia (18.00) 27.3. Neljä ruusua (19.00) 28.3. Mestareiden jäljissä (19.00) 29.3. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Paratiisi 2020 (18.00) 1.4. Ylivieskan seudun musiikkiopisto: Suloisia sointuja (19.00) 2.4. NEON2 – tarina jatkuu (19.00) 3.4. Jarkko Ahola: Piano (19.00) 4.4. Imagine: The John Lennon Songbook (19.00) 5.4. J. S. Bachin Matteus-passio (15.00) 14.4. A. Aallon rytmiorkesteri (19.00) 15.4. Ylivieskan seudun musiikkiopisto: Suloisia sointuja (19.00)

Eila Aine keskiössä

A

ineen taidemuseo uusii perusnäyttelynsä vuosittain, ja tänä vuonna teemana on itseoikeutetusti Eila Aine (1920–2013), joka juhlisi tänä vuonna satavuotispäiväänsä. Eila Aine oli torniolainen perheenäiti, hammaslääkäri sekä taiteen keräilijä miehensä Veli Aineen rinnalla. Kiinnostus taiteeseen Eilalla heräsi jo lapsuuden Muoniossa, missä kunnanlääkäriperheessä vieraili usein kiertävä hollantilainen taidekauppias. Taidetta kertyi Tornion kotiin vuonna 1942 solmitun avioliiton jälkeen niin paljon, että Aineen kuvataidesäätiö perustettiin jo vuonna 1974. Ripustus Eila – nainen kokoelman takana on esillä koko vuoden seuraavaan loppiaiseen saakka. 

46

Salinäkymä Aineen taidemuseon Eila-näyttelystä.

Kaltio 1/2020

16.4. Janne Hurme: Tuhkaa ja timantteja (19.00) 17.4. Niko Kivelä: Parhaat paikat (19.00) 18.4. Teatteri Eurooppa Neljä: Hannu ja Kerttu – vai meneekö kaikki ihan pipariksi? (14.00) 18.4. Teatteri Eurooppa Neljä: Harmony Sisters (18.00) 22.4. Ikääntyvien yliopisto: Lasinkirkas, hullunrohkea – Aila Meriluodon runoudesta (14.00) 23.4. Lapin sotilassoittokunta: Svengin juhlaa (19.00) 24.4. Komedia: Pientä laittoa (19.00) 25.4. Vasara ja nauloja -musikaali (19.00) 26.4. Quatro di Bothnia & Saint Fish Big Band (15.00) 30.4. Ylivieskan mieskuoro: Miehen tie – 70-vuotisjuhlakonsertti (18.00) NÄYTTELYT: Maaliskuu: Elisabet Hautamäki Huhtikuu: Jokirannan koulu AKUSTIIKKA-KINO: Katso ohjelma verkkosivulta. Liput ennakkoon Akustiikan lipunmyynnistä ma–pe 12–18, la 12–15 ja tuntia ennen näytöstä sekä Lipputoimistosta PUUHKALA – YLIVIESKAN KOTISEUTUMUSEO. Puuhkalantie 6. (08) 4294 441 Avoinna kesä–elokuu ke–pe 12–18 ja la–su 12–16 Tai sopimuksen mukaan. Maitokannumuseossa mahdollisuus käydä myös talvella.


A J A N K O H TA I S TA

Lisää lastenteatteria!

T

aimiteatteri on uusi oululainen teatteriryhmä, jonka ensimmäinen näytelmä, nelivuotiaille ja sitä iäkkäämmille suositeltu Silmu Suhonen ja Punk-Kari tulee ensi-iltaan Välivainion Tukikohdalla (Sorvarintie 5, Oulu) perjantaina 6.3. kello 18. Reija Korkatin käsikirjoitus kertoo viisivuotiaasta Silmu Suhosesta, joka kohtaa matkallaan leikkipuistoon neljä uutta ystävää ja pohtii heidän kanssaan ilmastonmuutosta ja muita visaisia asioita. Esityksen kesto on noin 35 minuuttia ja se sisältää akustista musiikkia. Silmu Suhosen ja Punk-Karin ohjaa muusikko-ohjaaja Mau Järvinen ja rooleissa nähdään Essi Karjalainen, Satu Kinnunen, Lauri Sallamo, Laura Ollanketo sekä Daniel Üher. Näytelmän lavastavat Joonas Haataja ja Laura Ollanketo. Ensi-illan jälkeen Silmu Suhosta ja Punk-Karia esitetään maaliskuun 7., 9. ja 14. päivä kello 14, 8. ja 15. päivä kello 16, 12. päivä kello 17 ja 13. päivä kello 18. 

Talo täynnä taidetta

O

ulun Taiteilijaseuran taidemyyntitapahtuma valtaa Galleria 5:n ja ARTo Taidelainaamo ja -myymälän tilat kolmen viikon ajaksi lattiasta kattoon maalauksilla, veistoksilla, grafiikalla ja valokuvilla. Esillä on runsaasti aitoa taidetta Oulun seudun, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan ammattikuvataiteilijoilta. Nyt kolmatta kertaa järjestettävä tapahtuma on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä saman katon alla näin laaja kirjo alueemme taiteilijoiden teoksia. Pääsymaksua ei ole, ja löytöjä on luvassa. Ostamansa tai lainaamansa (taidelainasta maksetaan pieni kuukausimaksu) teoksen saa halutessaan heti seinältä mukaan. 

Talo täynnä taidetta – Oulun Taiteilijaseura -63 ry:n taidemyyntinäyttely Galleria 5:ssä (Hallituskatu 5, Oulu) 18.3.–5.4.

Seinät olivat täynnä myös vuoden 2019 taidemyyntitapahtumassa.

Väliä Hällillä

M

atti Hälli (1913–1988) ei ole niin unohdettu oululainen kirjailija, kuin Oulussa joskus erehdytään kuvittelemaan. Hailuotoa 1900-luvulla enemmän kuin kukaan muu kirjallisuudessa esitellyt Hälli saa jälleen nimikkopäivänsä juhlan luovossa. Hälli oli syntynyt maaliskuun 20. päivä ja menehtyi saman kuun 29.:nä, ja näiden väliin kahdenneksikymmenenneksikahdeksanneksi tämänkinvuotinen tapahtuma mahtuu, eli 28.3. juhlistus tapahtuu. Järjestävä Hailuoto-seura tuo tuolloin Hailuodon kirjastoon (Luovontie 61) professori, tietokirjailija Reijo Heikkisen esittelemään viime vuonna ilmestynyttä teostaan Hailuoto – Perämeren helmi. Suurin osa kirjan kuvamateriaalista on Heikkisen usean tuhannen Hailuoto-aiheisen valokuvan kokoelmasta. Tilaisuudessa on kahvitarjoilu. 

Oulun juhlaviikkojen kymmenes vuosi

E

lokuiset taidefestivaalit ryhmittyivät yhteisen Oulun juhlaviikot -sateenvarjonimen alle ensimmäisen kerran vuonna 2011. Ryhmästä on menetetty ainakin väliaikaisesti elektronisen musiikin Time Tunnel, mutta yhteistyön vahvistamina jatkavat edelleen Elojazz (tänä vuonna 30.7.–2.8.), Oulunsalo Soi (6.–9.8.), Oulun Taiteiden Yö (13.8.), Ilmakitaransoiton MM-kisat (19.–21.8.) sekä Oulun Musiikkivideofestivaalit (27.–30.8.). Mukaan ovat vuosikymmenen edetessä tulleet Oulun Muusajuhlat (11.–16.8.) ja Koiteli Elää (14.–15.8.) sekä Flow-sirkus (4.–31.8.). Vuosittain nähdään myös Esittää- tai Ekstrat-sarjoissa erilaisia korkeatasoisia esittävän taiteen teoksia, ja perinteeksi on ehtinyt Kuoropäiväkin (29.8.). Täyden kympin kunniaksi jäsenfestivaalit antavat tämän vuoden elokuussa toisilleen tapahtumalahjoja: Oulun Taiteiden Yötä lukuunottamatta kaikki juhlaviikkojen festivaalit vievät yhdelle muulle festarille lahjana hieman sisältöä. Lahjojen saajia arvottaessa Elojazzille jotain yllättävää tuovaksi valikoitui Oulun Musiikkivideofestivaalit, Oulunsalo Soihin antaa pikantin lisän Muusajuhlat ja Muusajuhlille Elojazz, keskenään lahjoja vaihtavat Koiteli sekä Ilmakitaran MM-kisa ja Musiikkivideofestivaalille intervention tekee kamarimusiikkifestivaali Oulunsalo Soi. Jos tämä vaikuttaa sekavalta, yritä löytää punainen lanka verkkosivulta www.oulunjuhlaviikot.fi. 

Kaltio 1/2020

47


A J A N K O H TA I S TA

T E K I J ÄT

VUOSIKOKOUSKUTSU Täten kutsutaan kaikki Kaltio ry:n jäsenet yhdistyksen sääntömääräiseen vuosikokoukseen. Vuosikokous 2020 pidetään tiistaina 7.4.2020 kello 17.30 alkaen Kulttuuritalo Valveen (Hallituskatu 7, Oulu) Torikadun puoleisen toisen kerroksen aulatilassa. Portaat löytyvät katutasossa Pohjoisen valokuvakeskuksen gallerian ja Sarjakuvagallerian väliltä, myös hissillä pääsee. Vuosikokouksessa puhe- ja äänioikeutettuja ovat yhdistyksen jäsenet. Tervetulleita paikalle ovat myös Kaltio ry:n jäsenyydestä kiinnostuneet. Vuosikokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat sekä hallitukselle jäsenistön viimeistään kahta viikkoa ennen vuosikokousta kirjallisesti toimittamat kysymykset. Jos haluat tulla mukaan yhdistyksen hallitustyöskentelyyn tai jättää kysymyksen, ota yhteyttä sähköpostiosoitteeseen toimitus@kaltio.fi. Yhdistyksen hallitukseen valitaan 4–8 jäsentä, ja valittu hallitus valitsee keskuudestaan yhdistyksen puheenjohtajan. Hallituksen jäseneksi voidaan valita myös uutena jäsenenä yhdistykseen liittyvä. Tilaisuudessa on kahvitarjoilu. Tervetuloa! Kaltio ry:n hallitus

Ville Hytönen on Viroon muuttanut turkulainen runoilija. FM Marlene Hyyppä on joen eteläpuolelta pohjoiseen loikannut avojalakanen oululainen kirjoittaja, joka järjestää avoimia katutanssijameja ja -tapahtumia Underground Moves -yhteisössä. Marjo Jääskä on helsinkiläistynyt pohjalainen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ja soittaa viulua. Tuomo Kangasmaa on Oulun Pikisaaressa asuva kuvataiteilija. Jenny Kangasvuo on tutkija ja kirjailija, yksi ensimmäisen suomalaisen prokrastinaatiota käsittelevän teoksen Kotvimisen vallankumous kolmesta kirjoittajasta. Saara-Maria Kariranta on on Inkoossa työskentelevä kuvataiteilija ja Mustarinda-seuran jäsen, joka on viime vuosina installaatioissaan keskittynyt tutkimaan erityisesti länsimaisen (jälki)kapitalistisen yhteiskunnan käytänteitä. Esko Karppanen on oululainen filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Veera Kiurujoki on oululaistunut ammattilukija. Reija Korkatti on oululainen kirjailija. Risto Kormilainen on suomussalmelainen runoilija ja kriitikko. Savu E. Korteniemi on lappilainen kuvataiteilija (KuM), joka on työskentelyssään tarkastellut kuoleman ja pohjoisuuden myyttisten ja reaalisten merkitysten risteämisiä. Aapo Kukko on oululainen sarjakuvataiteilija. Anna Kyrö on eläkkeellä oleva, kirjallisuutta opiskellut psykologi. Jarno Mällinen on muusikko–toimittaja–kirjailija. Pasi Pikkupeura on Kaltion Rovaniemen sekä naapurimaiden kirjeenvaihtaja. Juhani Rantala on FM, KL, tenttiä vaille psykologian kandidaatti sekä sekatyömies. Kari Sallamaa on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritusprofessori. Hanna Kaisa Vainio on kasvikunnan kanssa työskentelevä taiteilija ja Mustarinda-seuran hallituksen jäsen. Reijo Valta on oululainen tietokirjailija, runoilija ja blogisti (poistyopoydalta.blogspot.com).

Siida ja Metropolia yhteistyössä

S

aamelaismuseo Siidan popup-näyttely Saamelaista perintöä säilyttäen esittelee Saamelaismuseon kokoelmaesineitä, jotka Metropolia Ammattikorkeakoulun konservoinnin tutkinto-ohjelman opiskelijat konservoivat syksyllä 2019 osana alkuperäiskansojen esineiden konservointikurssia. Saamelaismuseo Siida ja Metropolia

48

Ammattikorkeakoulu ovat tehneet monimuotoista yhteistyötä jo kaksi vuosikymmentä. Saamelaisesineiden konservointiprosessin kautta tekstiili- ja esinekonservaattorit saavat tietoa saamelaisesineistön erityispiirteistä. Saamelaisen esineistön materiaalit tulevat suurilta osin luonnosta, ja orgaanisesta materi-

Kaltio 1/2020

aalista valmistetun esineen säilyminen ja hoito vaativat kulttuurintuntemusta ja tietoa materiaalien valmistuksesta. 

Saamelaista perintöä säilyttäen Siidassa (Inarintie 46, Inari) 31.5. saakka.


Kaltion 75-vuotisjuhlaillallisteatterimatka Kajaaniin Lauantaina 18.4.2020 Ilmoittautumiset 31.3. mennessä

Juhlimme Kaltion 75-vuotissyntymäpäivää järjestämällä päiväretken onnikalla Oulusta Kajaaniin. Teatteriohjelmana on Kajaanin kaupunginteatterin Laila-musiikkinäytelmä, ja juhlapäivällisen nautimme vanhan kirjastotalon Gastrobar3-ravintolassa. Matkan aikana mahdollisesti myös yllätysohjelmanumeroita. Palaamme Ouluun illalla kymmenen aikaan.

Päivän aikataulu, lauantai 18.4.: 9.00 11.30 (noin) 13.00

17.00 20.00

Lähtö Oulun linja-autoasemalta (Ratakatu) Saapuminen Kajaaniin, välipala Laila, Teatteritalo (Kauppakatu 14), kesto 2 h 40 min Juhlapäivällinen, Gastrobar3 (Brahenkatu 3) Lähtö Ouluun

Ilmoittaudu mukaan maksamalla illalliskortin hinta 95 € / kpl Kaltion tilille FI13 5741 3620 3207 77 (Oulun Osuuspankki) ja lähettämällä osallistujan/osallistujien nimet ja yhteystiedot sähköpostitse osoitteeseen paavo.heinonen@kaltio.fi – merkitse viestin aiheeksi ”Juhlapäivällinen”. Ilmoittakaa viestissä myös mahdolliset ruoka-aineyliherkkyydet. Bussimatkalle mahtuu mukaan 55 ilmoittautunutta; tiedustelut mainittuun osoitteeseen tai tekstiviestitse numeroon 044–2501605. Illalliskortin hinta sisältää bussikuljetukset, teatterilipun, illallismenun ja alkoholittomat ruokajuomat sekä muun ohjelman matkan aikana. (Ravintolassa on A-oikeudet, joten alkoholillisia ruokajuomia voi ostaa omakustanteisesti.)

Menu alkumal ja :

Kontionlahden lehtikuohu alkupal at :

Neidonsalaattia ja talon vinegretti (VEG, G) Panzanellasalaatti (VEG) Appelsiini-linssi-vuustosalaatti (VEG, G) Härkisnappeja ja tomaattihilloketta (VEG, G) Satay-marinoitua savutofua (VEG) Balsamicomarinoituja sieniä ja oliiveja (VEG, G) Talon leipää ja punajuurihummusta (VEG) pä äruok a :

Kvinoatäytteisiä portobellosieniä ja chimichurria (VEG, G) Paahdettuja rakuunaporkkanoita (L, G) Peruna-kasvispaistosta (VEG, G) jälkiruok a :

Kartanon pavlova: marenkia, kermaa ja marjoja (L, G)

Päivällisellä on myös jonkun verran tilaa pelkästään juhlaaterialle saapuville kainuulaisille vieraille; tiedustele paikkoja päätoimittajalta. Pelkkään päivälliseen osallistuville illalliskortti maksaa 50 €. Ilmoittautumiset on tehtävä 31.3. mennessä. 4.4. jälkeen peruutettujen illalliskorttien hinta palautetaan ainoastaan Force Majeure -tapauksissa.

Pohjoisen kulttuurin puolesta jo vuodesta 1945


RAVINTOLA RAUHALA

Ainolan kupeessa, Mannenkatu 4 www.ravintolarauhala.fi

www.sokerijussi.fi

Tätäkin lehteä tukee kapitalismi. ps. osta kuulokkeet

KYSY VAPAATA ILMOITUSTILAA!

Torstaina 13.8.2020 www.ouluntaiteidenyo.net

KALTIO KIITTÄÄ TUKIJOITAAN.

Profile for Kaltio

Kaltio 1/2020  

Kaltio 1/2020  

Profile for kaltio
Advertisement