Ensikertalaisena elokuvajuhlilla

Teksti ja piirros: AAPO KUKKO Valokuva: SONJA TOLONEN / MIDNIGHT SUN FILM FESTIVAL.

Sodankylän Elokuvajuhlat ovat hyvä esimerkki tapahtumasta, johon olisi aina lähdössä, mutta asian muistaa vasta juhannuksena: juuri silloin, kun kaikki on jo ohitse. Tänä vuonna aloitimme lähtövalmistelut varhain.

I Budjettikysymykset ovat maakuntamatkailun perusasioita. Pahimmillaan saattaa matkustajan kukkarosta huveta satoja euroja, ennen kuin hotellin ovi aukeaa tai telttakepit tavoittavat maaperän. Onneksi tuttavapiirissä on auton omaavia elokuvanystäviä, joista yksi lupautuu sodisseurueen kuljettajaksi.

Mökki- tai hotellimajoitusta emme onnistu saamaan, mutta paikallinen leirintäalue mahdollistaa telttailun. Tervehenkinen eräelämä pitää ihmisen virkeänä ja vitaalisena.

Elokuvalippujen ennakkovaraaminen alkaa kesäkuun alussa, ja sen pystyy tekemään vain puhelimitse. Kolmen tunnin soittoruljanssin jälkeen linjat ovat edelleen varattuina, mutta onneksi illalla tärppää. Pääasia on se, että lauantai-illan mykkäelokuvakonserttiin saamme kaikille varattua piletit.

Lopulta festivaaliviikon lauantaina kolmen hengen kulttuuridelegaatio lähtee kohti pohjoista. Aamuinen nelostie ei nikottele.

II Leirintäalueelle majoittumisen jälkeen kävelymatka yli Kitisenjoen kohti festivaalialuetta. Isoon telttaan kiemurteleva jono mahdollistaa anniskelualueella virvokkeen rauhallisen nauttimisen. Huomio kiinnittyy kieltokyltteihin: tupakointi ja omat juomat eivät ole sallittuja.

Suuren teltan interiööri tekee ensikertalaiseen suuren vaikutuksen. Heti, kun valot himmenevät, kuuluu ainakin parisataa tölkin sihahdusta. Seuraa suuri nauru. Kiellot eivät estä kekseliäitä ihmisiä.

Itse elokuva on vaikuttava, Friedrich Ermlerin ohjaama neuvostoelokuva Imperiumin jätteet vuodelta 1929. Paljon lähikuvia ja tunnetta. Sisällä värähtää sillä hetkellä, kun muusikot soittavat ”Kansainvälisen” alkutahteja ja yleisö yltyy aplodeihin.

Maagista tunnelmaa ei edes pilaa se tosiasia, että elokuva ei tule filmiltä vaan näytetään digikopiona. Teltasta poistumisen jälkeen maailman valoisuus lyö silmät sirriin. Aika istahtaa alas ja harjoittaa sosiaalisia taitoja.

Festivaaleilla tärkeää ohjelmiston lisäksi ovatkin festivaaleilla käyskentelevät ihmiset. Jutunaihetta riittää ja tuttujakin tupsahtaa vastaan. Vaihdetaan kuulumisia ja parannetaan maailmaa.

Kitisen rannalla tuulahtelee onneksi mukavasti: hyönteiset eivät syö hengiltä ennen seuraavaa näytöstä, joka on Anssi Mänttärin uusin elokuva Yön pimeinä tunteina. Elokuva alkaa vasta puoli kahdelta yöllä, joten ennen h-hetkeä ehtii hyvin juomaan vaikka kahvit plöröillä tai ilman.

Mänttärin elokuvaa on katsomassa Kitisen Kinossa täysi katsomo. Tunnelmassa aistii festivaalihuuman, iloisen mielen ja etyylialkoholin aiheuttamaa kollektiivista hurmaa. Elokuva itsessään on eräänlainen murhamysteeri Agatha Christien perinteitä kunnioittaen, ja ajankohtainen kuntapolitiikkakin saa osansa kerronnassa. Jotkut kohtaukset ja repliikit saavat aika-ajoin katsomon yhteiseen hekotukseen. Jos 

mykkäelokuvakonsertissa valui kyynel tai pari, saa tässä näytöksessä nauraa itselleen rutkasti lisää elinikää.

Elokuvan jälkeen ulkoinen maailma on edelleen valossa kylpevä. Seurueet matkaavat hitaasti mutta päättäväisesti kohti Kitisen rantaa, missä jatkokeskustelut elokuviin ja niiden lieveilmiöihin liittyen käyvät kiihkeänä. Intoudun tanssimaan zorbasta, onhan kyseinen tanssi elokuvahistorian tunnetuimpia. Lopulta yhdeksän aikaan aamulla uni voittaa.

Mutta vain hetkeksi.

III Parin tunnin unien jälkeen on syytä herätä sunnuntaipäivään, koska eihän tänne ole nukkumaan tultu. Olemus on nukkavieru mutta eheä, rillumarei-henkinen lerppahattukin on tallella omatunnon lisäksi.

Kaljateltan läheisyydessä myydään maistuvaa kasvispaellaa halpaan hintaan. Tuttuja kömpii sieltä täältä taas kuulo- ja näköetäisyydelle, joten on aikaa muistella muinaisia ja tuumia tulevia. Olen joka tapauksessa nukkunut yhden näytöksen yli. Asiaa ei kuitenkaan kannata sen enempää murehtia: ihminen ei yksinkertaisesti veny joka paikkaan.

Sunnuntaina festivaali alkaa hiljakseen hiljetä. Illalla teltat kasataan pois ja ihmiset lähtevät paikkakunnalta omille teilleen. Kiinnitän huomiota ensimmäisen Rambo-elokuvan First Bloodin (1982) pikkukaupungin ja Sodankylän viehättävän keskustan yhteneväisyyksiin. Onneksi täällä ei sentään liiku sekavia Vietnam-veteraaneja vaan hilpeänhäliseviä elokuvaihmisiä.

Paikalliset ehkä jo toivovat pääsevänsä meistä eroon, mutta festivaali tuo kuitenkin suuren tuloerän koko paikkakunnalle. Ja kun kerta tänne asti on tultu, on syytä nähdä enemmänkin paikallista menoa. Sodankylän yökerhoelämä biljardipöytineen ja tanssilattioineen tuovat tullessaan päätöksen sunnuntai-iltaan.

Valomerkin jälkeen on aika astua takaisin valoisaan yöhön. Kävelen leirintäalueelle Kitisen yli. Kitinen. Kiti. Ajattelen Kiti Neuvosta. Ajattelen Peter von Baghia. Päässä alkaa soida ”Nuoruustango”, ja yhtäkkiä tulee vavahduttavan sentimentaalinen olo. Tuntuu upealta olla ja elää, tässä ja nyt. Hetken verran häivähtää jotain ikuista ja kestävää.

IV Maanantaiaamuna suu on kuivahko mutta mieli on tyyni ja sees. Leirintäalueen taukotilassa nautimme kuksakahvit ja pientä purtavaa. Viereisessä pöydässä istuu kaksi naista, jotka puhuvat keskenään viroa. He ovat tekemässä lähtöä, ja toinen heilauttaa vajaata muovipulloa. – Calvados? – Why not. Kiitos.

Uhraudun kuskin puolesta. Loraus jaloa väkijuomaa kahvin kanssa tekee aamuhetkestä vieläkin paremman. Naiset poistuvat ja toivotan heille kaikkea hyvää. Kahvin äärellä jutellaan hetki muun muassa Georg Otsista: karaoke-elokuvaesitykseen sopisi kimara Otsin lauluja vallan mainiosti.

Kello on jo yli puolen päivän ja on aika valmistautua kotimatkaa varten. Ensin vain teltan purkaminen, puhelimen akkujen lataaminen ja vesipullojen täyttäminen. Palautamme leirintäalueen respaan numerolätkän ja kurvaamme ulos portista.

Paluumatka on yhteisten ja erillisten kokemusten kertaamista ynnä summaamista. Matka on onnistunut paremmin kuin hyvin: kukaan ei edes pudonnut jokeen tai jäänyt kyydistä.

Matkan kuljettaja jättää minut ja toisen seurueen jäsenen asuntoni edustalle. Heitämme reput eteisen lattialle ja laitan saunan päälle. Löylyttelyn jälkeen koetamme katsoa hörhöä italialaista tieteiselokuvaa 70-luvun lopulta. Molemmat kuitenkin torkumme katkonaisesti television äärellä niin, ettei edes Franco Neron esittämä Jeesus saa meitä pois tolaltamme. Lienee parempi katsella omia alitajunnan luomia filmiesityksiä. Se on oiva päätös retkelle.

Ensikertalaisen ensimmäinen Sodankylä-reissu on ollut varsin miellyttävä ja onnistunut. Tunnelma ja miljöö huumaavat kävijänsä: on vaikea kuvitella festivaalia mihinkään muualle kuin Sodankylään. Se on kaunis uni, jossa on naurua ja kyyneliä. Nukkumaan ehtii aina seuraavallakin viikolla.

Mutta yksi asia on varma: zorbasta tanssitaan toistekin Kitisen varrella. 