Hallaus #26

# 26

3

– Aapo Kukko

HALLAUS, ÄÄNEKKÄÄN POHOJOSEN PÄÄ–ÄÄNENKANNATTAJA, PUHISEE HUUTOMERKKI RY:N RAHISEVANA KAIJUTTIMENA OULUSTA MAALIMALLE.

JULUKASUSSA JULUKASTAAN PÄÄASIASSA KAUNOKIRIJALLISIA KIRIJOTUKSIA, JOSKAAN SE EI OO SOKIA MYÖSKÄÄN TEKSTILLE, JOKA NÄYTTÄYTYY RUMISTELEVANA, EPÄKIRIJALLISENA TAIKKA MUUTEN KIERONA. SISÄLTÖ ON TOIMITUSKUNNAN IHTIÄÄN KONSULTOIJIEN ITTEVALTASESTI VALITTEMA

– HUUTOMERKKI

LAINALASENA YHTEISÖNÄ KIELTÄYTYY VASTAAMASTA KIRIJOTTAJIEN EETTISISTÄ, ESTEETTISISTÄ TAI ANES-

TEETTISISTÄ KÄSITYKSISTÄ. PAREMPI VARRAUTUA SIIHENKIN, ETTÄ HALLAUS TOISTAA IHTEÄÄN NETISSÄ.

KAIKKIEN HALLAUKSESSA JULUKAISTUJEN TEKSTIEN TEKIJÄOIKEUVVET SÄILYY NIITTEN KIRIJOTTAJILLA.

Kannen kuva: Anni Hyypiö, POHJOINEN, 2018. Sekatekniikka, 21 x 29,7 cm.

Aapo Kukko on oululainen sarjakuvataiteilija, jonka sodasta kertova teos Riekaleita ilmestyi viime vuonna Arktisen Banaanin kautta.“Raja”-sarjakuva on jatkoa tähän samaan sarjaan.

POHJOISMAAT

TÄSSÄ KIRJASSA 5 PÄÄKIRJOITUS 6 BASSAM LOULOU: THE HARDHEADED FLOWER 7 A. LAUKKA: KIIPEILYPUU 8 ROBERT BRANTBERG: HUONEENTAULUJA 10 DANIEL NAGY: BRAIN 11 ANDERS VÄGTER NIELSEN: VÆSENET 17 JUHA PENTTINEN: MER1K0SK1011010 18 JUSSI MOILANEN: NUOTIOPAIKKA 24 BASSAM LOULOU: FALLEN THINGS 26 MERVI KOSKELA: SAMALLA KAIVOLLA 28 CARSTEN NIELSEN: BESTIARIUM 36 JUHA PENTTINEN: MUSTANSALMEN MADONREIKÄ 37 JUHA PENTTINEN: VEDENNEITO 38 RAUNO RIEKKI: TURVALLISUUSSUUNNITELMA 44 DANIEL NAGY: KEKKONEN-KUVASARJA 46 JUHA PENTTINEN: YRJÖ, MIELIPITEITÄ POHJOISMAISTA 48 ANDERS VÄGTER NIELSEN: DOKUMENTAR OM VAMPYREN 52 EERO SUVILEHTO: SISILIAN RUNOT 54 DEA SOFIE KUDSK: MALMÖ 56 JUHA PENTTINEN: NALLIKARIN PORTTI 57 BASSAM LOULOU: IN ATTEMPT TO CATCH BOUNCING MONKEYS 60 A. LAUKKA: POHJAVALO 61 ANNA S. BJÖRNSDÓTTIR: RUNOJA 64 SIMON KABEL: KOLME RUNOA 70 TUUKKA NISSILÄ: HERTTUAN NÄKY 75 JUHA PENTTINEN: MALJA NOUSEE 81 JUHA PENTTINEN: VUOROVEDEN PORTTI 82 MIKROFIKTIOKILPAILUKUTSU 83 KRITIIKKIPALVELU 84 PÄÄTOIMITTAJAN HAKUKUULUTUS 85 KIRJOITUSKUTSU 87 TILAUSOHJEET

6

ööö hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 14. vuosikerta, 26. numero pohjoismaat, helmikuu 2019. ööö ilmestyy kerran vuodessa. ööö julukasija: huutomerkki ry, pj. aleksi nikula, oulu (www.huutomerkki.fi) ööö paino: kopio niini ööö ISSN 1796–2099 ööö Julukaisua tukee ravintola sokeri-jussin kievari, pikisaari, oulu ööö päätoimittaja: jussi moilanen ööö sähköposti: jussimoi@gmail.com puh: 0400764784 ööö postiosoite: hallaus, c/o jussi moilanen, hanhitie 18 k, 90150 oulu ööö internetsivut: www.hallaus.fi ööö toinen päätoimittaja: aleksi nikula (tyranallu@gmail.com) ööö taittaja: anni hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö hallaus on tehty tanskalais-suomalaisen ja islantilais-suomalaisen kulttuurirahaston tuella

ööö

hyvät lukijat,

Minulla on suuria uutisia. Luette nimittäin viimeistä Jussin ja minun toimittamaa Hallausta.

Huutomerkki ry on vapaaehtoisvoimin pyörivä yhdistys, joten sekoitamme välillä pakkaa, kun toimijoiden prioriteetit ja käytettävissä oleva aika muuttuvat. Uuden päätoimittajan haku on vielä auki, joten voitte seurata sen etenemistä eri viestikanavillamme. Tai viimeistään lukea valinnan seuraavasta numerosta!

Hallauksen uusia tuulia juhlistaaksemme olemme ottaneet numeron Pohjoismaat-teeman tosissamme ja keränneet lehden sivuille tekstejä ympäri skandinaviaa. Olemme halunneet korostaa alkuperäisiä tekstejä, mutta pitää ne silti lähestyttävinä valtaosalle lukijoistamme. Siksi vierailevien tähtiemme, kuten Bassam Louloun, Anders Vägterin, Dea Sofie Kudskin ja Carsten Nielsenin, tekstit julkaistaan sekä alkuperäiskielisinä että suomennettuina. Mukana on toki myös kotimaista tuotantoa: Juha Penttinen ja Rauno Riekki tutkivat kiinnostavia näkökulmia Pohjoismaihin. Tuukka Nissilän spefistinen teksti Herttuan näky sekoittaa kaksi elämää historiallisesta ja modernista Turusta.

Mukana on myös pohdintaa kielestä ja kulttuurista Mervi Koskelan runossa Samalla kaivolla.

Kuvitusta lehteemme lähettivät mm. A. Laukka ja Daniel Nagy.

Tällä päätoimittajakaksikko kiittää ja kuittaa.

Antoisia lukuhetkiä! kära läsare,

Vi har stora nyheter for dig: du läser den sista Hallaus fran Jussi och mig. Huutomerkki ry drivs av volontärer och nu är tiden för nya vindar.

Men oroa dig inte! Vi letar efter en ny chefredaktör. Du kan följa processen från sociala media. Eller från nästa Hallaus.

För att fira förändringen, ger vi allt i temat, nordiska länder. Här hittar du texten från hela Skandinavien. Vi ville behålla originella stilen, så hittar du både original och översättningar från våra gästförfattare Bassam Loulou, Anders Vägter, Dea Sofie Kudskin och Carsten Nielsen. För mer lokalt innehåll har vi Juha

Penttinen och Rauno Riekki som utforskar synpunkter i norden. Tuukka Nissilä blandar två olika liv från historiska och moderna Åbo sins i mellan. Vi har ocksa en dikt om språk och kultur av Mervi Koskela och konstnärlig fotografi av A. Laukka, Daniel Ygan mm.

Med detta tackar och bockar nyvarande redaktionen hit tills. Njut av den senaste Hallaus! dear readers,

We have great news to tell you: you are reading the last issue of Hallaus that is edited by Jussi and me. Huutomerkki ry is run by volunteers, so occasionally we have to shuffle the deck when people shift their priorities. But don’t you worry! Call for the new Editor-in-Chief is open, and you can follow the process from our social media and other communication channels. Or when the next issue drops through your mailslot.

To celebrate the coming change, we’re holding nothing back on our Nordic Countries issue.

Within these pages you’ll find texts from all over Scandinavia. We’ve wanted to preserve the authentic originals, while making them accessible: you’ll find both the originals and translations from our guest writers Bassam Loulou, Anders Vägter, Dea Sofie Kudskin, and Carsten Nielsen. For more local content we have Juha Penttinen and Rauno Riekki exploring different viewpoints on the Nordics. Tuukka Nissilä takes a spefistic turn and mixes two lives from historical and modern Turku together.

We also have a poem about language and culture by Mervi Koskela. Pacing all of this we have photography by A. Laukka, Daniel Ygan, and others.

With this we editors take a deep bow and exit stage left. Enjoy the latest Hallaus!

Aleksi Nikula

Aleksi Nikula on siirtynyt päätoimittajan pallilta johtamaan Huutomerkin puhetta. Hän kirjoitti marraskuussa puolikkaan romaanin eikä oppinut muuta kuin, kuinka vähän 50 000 on sanoissa.

PÄÄTOIMITTAJA

7

bassam loulou

the hardheaded flower

Bassam Loulou on syyrialainen, Alepposta kotoisin oleva runoilija, toimittaja ja yhteiskuntavaikuttaja.

The land Is the land of God Even if we tarred it.

And the sky Is His Even if we fill it with soot.

8

And this flower Insisted to emerge At the edge of the road Against the tar And the wheels And the shoes And the soot Since the land is the land of God And the sky is His And she will listen to nothing But His rain

A. Laukka on oululainen FM. Hän on suomen kielen ja kulttuurin sekatyöläinen. Pohjoinen on hänelle mielentila ja maisema, jossa hän lepää.

a.laukka

9

Robert Brantberg on sotahistorian alalla kunnostautunut tietokirjailija. Sotasankarit.fi on äänestänyt hänen teoksensa vuoden sotakirjaksi vuosina 2009, 2013 ja 2014. Hän on myös Oulun Kirjailijaseuran julkaiseman Siknafuulian entinen päätoimittaja.

Robert brantberg

10

huoneentauluja

Luonnon kanssa ei mennä naimisiin eikä siitä erota. ..

Olet auringon rengastama kihloissa ikuisesti. ..

Kaikki on musiikkia ja hiljaisuus säveltäjistä suurin. ..

Tuulelta sain kaikki lauluni ja sille ne annan. ..

Jos olisi kiviviset silmät, näkisimme kuinka vuoret virtaavat. ..

Enemmän tuuli kuin ihminen puiden puolesta puhuu. .. Älä metsään mene, jos tahdot kuunnella vain yhtä lintua. ..

Rakastin harakkarouvaa sen valkoista vatsaa.

Kannoin risuni pesään ja ainoan lusikkani.

robert brantberg tanskannos iida korhonen

malerier på et værelse

Med naturen kan man ikke gifte sig og ikke fra den skilles. ..

Solen har lagt sin ring om dig for evigt forlovet. ...

Alt er musik og stilheden den største komponist. ..

Fra vinden fik jeg alle mine sange og jeg giver dem til den. ..

Hvis øjne var af sten, kunne vi se hvordan bjergene strømmer. ...

Vinden er mere for træerne end mennesket. ..

Gå ikke ind i skoven hvis du ønsker at lytte til kun én fugl. ..

Jeg elskede fru skade dens hvide bug.

Jeg bar mine småkviste til reden og min eneste ske.

11

Daniel Nagy (b.1981, Romania) Visual artist. He graduated in 2006 from the University of Arts and Design, Cluj-Napoca, Roumania. Since 2006 he lives and works in Oulu, Finland.

daniel nagy

12

væsenet

Hiver med et sæt benene til mig, vågnet. Smerte: Smerte er det første jeg tænker på.

Kan ikke præcisere endsige lokalisere denne smerte, kan ikke engang sige om det er mentalt eller fysisk, det vil sige mere fysisk. Et psykosomatisk anfald? Rejser mig fortumlet, dynen falder om benene på mig. Jeg står og svajer et par sekunder. Klokken kan næppe være mere end 7, men nu tager tingene tager fart, jeg styrter uden at vide hvorfor ind i stuen, hvor en afskyelig, gennemtrængende lugt øjeblikkeligt giver mig opkastningsfornemmelser. Jeg ser en stor silhuoet bevæge sig bag persiennen, og jeg haster hen til vinduet. Jeg hiver uden tanke for noget i snoren. Persiennen ryger op.

Min krop standser, jeg føler al ting standse i mig. Jeg svajer ikke. Jeg er stivnet. Jeg ser: Et mærkeligt væsen banker sit enorme flagrende hoved mod ydervæggen og taget, hvis udhæng stikker frem over vinduet. Puds, cement og tagsten flyver væsenet om ørerne. Hvis væsenet da har ører. De er i såfald ikke synlige. Væsenet har blottede, sylespidse tænder på ca 20 centimeters længde i flere rækker a la en haj. I det åbnede gab ses en lang og slimet tunge, blå som hos en chow chow. I forlængelse af gabet er den resterende del af hovedet på dette skæl- og fjerbeklædte uhyre delt i to. Hovedet minder om to hammerhajer. Hver af denne ligesom gennemskårede hoveddel er forsynet med ét øje. Hver del, sit øje. Det tvedelte hoved er på tre steder forbundet med hinanden, det vil sige med sig selv. Sandsynligvis er det blodårer, der hænger mellem de to hoveddele. Man ser blodet pumpe voldsomt, vulkanisk under årernes tynde hud. Disse tre blodårer er fede som fortøjningsreb til havnens største skibe. Uhyrets forholdsvis smalskuldrede krop minder mig med sine ujævnheder om en bjergkæde.

Højst usædvanligt – hvis noget da kan siges at være usædvanligt ved dette i sin helhed usædvanlige væsen – slynger sig fire-fem tynde sorte slanger på hver af kroppens forpjuskede reminiscenser af vingepar. Det kan jeg se, når uhyret drejer sig i kroppen og banker hovederne mod taget og øvre del af murværket. Ud fra min begrænsede viden om den slags virker væsenet ikke særlig mytologisk. Jeg tror heller ikke det er noget fra et eventyr. Bestiet synes i øvrigt ikke at have øje for mig. Det er vel grunden til at jeg efter mit indledende chok kan blive stående så relativt roligt og betragte det.

Anders Vægter Nielsen, f. 1963, forfatter. Har publiceret digte og kortprosa siden 1991. Bogdebut 2009. Seneste udgivelse er Trappevask (roman, 2017). Vægter Nielsen arbejder i mange genrer og former, fra det realistiske og autobiografiske, til det fantastiske og historiske, og fra det ultrakorte til stadigt længere formater de seneste år.

anders vägter nielsen

13

Ser man bort fra de allerede nævnte afvigende karakteristika – fra det væsen, som jeg sammenlignende vil navngive i slutningen af denne krummelurede sætning – og de karakteristika, der eventuelt vil blive omtalt i det følgende – minder væsenet om en afpillet høne. Slangerne, der som sagt stikker ud fra vingestumperne, er spillevende.

De snor sig som hos gudinden Medusa, hendes hår, mens de i dette tilfælde ikke kan siges at udgøre fjerene. Det ville ikke give mening.

Der er alt i alt tale om et flere meter højt fuglefodsudstyret og aparte dinosaurlignende væsen, som med stor sandsynlighed ikke er en dinosaur. Jeg er – stående ved vinduet og nu mildt sagt vågen – desuden ret sikker på, at der ikke er tale om en guddom. Som sagt hører væsenet næppe heller på anden vis til mytologiens eller eventyrverdenens udstrakte riger. Måske er det selvmodsigende at ville udelukke disse muligheder. Jeg konkluderer under alle omstændigheder med den stemme der er min, at denne eksistens tilhører det fra og med nu eksisterende almindelige eller ualmindelige dyrerige.

Væsenets enorme øjne bliver mere og mere udspilede. Øjnene synes på nippet til at briste, mens hovedet, det vil sige hovederne, i stigende grad kaster sig hid og did, fra den ene side til den anden, med større og større frekvens. Hovederne banker ved de voldsomme bevægelser igen og igen mod den øverste del af husets murværk og tag, mens de rebtykke ormelignende blodårer eller blodforbindelseslinjer forkorter sig og strækkes og forkorter sig, og det rasler ned med tagsten udenfor. Det er bekymrende.

Jeg er nervøs for vinduet og rykker mig lidt tilbage. Uhyrets øjne er belagt med en fed glasagtig hinde, hvilket måske burde få mig til at tænke på gråd, hvis det lå lige for. Men det gør det ikke. Væsenet, som jeg nu flere gange har kaldt både et et uhyre og et bestie, stirrer konsekvent i hver sin retning med øjnene i hver sin hoveddel. Jeg befinder mig på intet tidspunkt i synsfeltet. Eller synsfelterne. Det er allerede antydet. Væsenet virker totalt skeløjet. Jeg er i tvivl om, hvorvidt betegnelsen ’skeløjet’ giver mening, når det drejer sig om øjne fordelt på et tvedelt hoved. Øjnene fremtræder i øvrigt ikke ’store og kolde’ som hos et krybdyr, eller som hos en nådesløs dræber med instinkt for drab. Øjnenes pupiller er ganske vist skinnende gule.

Men de er jo også helt udspilede. Øjnene virker vilde. Øjnene udtrykker nærmest fortvivlelse. Det kunne, igen, hvis det lå lige for, tyde på voldsom udmattelse, måske som hos en hest der gennem mange timer er blevet tvunget til heftigt ridt under flittig brug af pisken. Og først nu bemærker jeg det, under en af væsenets drejninger i kroppen: At en lille rytter sidder som en jockey midt på væsenets krop, dvs på ryggen. Rytteren har en hjelm på hovedet (som en jockey) og minsandten også en pisk i hænderne. Denne pisk svinger han heftigt med, mens han ligesom sidder i en saddel, der synes dannet af væsenets egen krop. Man kan ikke se rytterens fødder. De må være dybt begravede i væsenets kød. Han, rytteren eller jockeyen, ligger vandret ud fra den næsten oprette ryg. Det virker som et mirakel at han ikke falder af, skønt han holder godt fat i tømmerne. Ja, for tømmer er der også. De fører med sikkerhed ikke op til væsenets gab, der ejheller er udstyret med et bidsel. Jeg kan ikke se om tømmerne fører nogle steder hen overhovedet. Og mens det store væsens umenneskelighed og skæbne til min egen overraskelse er begyndt at gøre mig bevæget, og mens dets øjne ser ud til at være på nippet til at briste, må det være på tide at få bekræftet, hvad jeg vist ikke til fulde har turdet indse. Jeg vover mig atter helt frem til vindueskarmen for at få vished for, hvad jeg i starten havde anet, da jeg rettede blikket ned mod fortovets niveau. Ja: 14

Væsenet er kun udstyret med én fod og ét ben. Foden og delvist anklen er helt nede i asfalten. Asfalten omslutter ganske foden. Den er som en kæmpe rod. Asfalten er ikke krakeleret. Det ser ud, som om væsenet har skudt sig hurtigt og smertefrit op af jorden, mens sandheden blot er at jeg selv er groet fast. Det ved jeg. Jeg kan ikke flytte mig. Jeg bliver stående ved vinduet. Sådan har det været længe. Jeg kommer ikke videre. Som med følsomheden hos et træ, er min smerte ved at forsvinde; i et centralnervesystem der sekund for sekund eroderer, står jeg og svajer i dette rum. Jeg er ikke stivnet. For atter svajer jeg. Jeg står lige op og ned og betragter væsenet udenfor dette rum med en empati jeg har vanskeligt ved at fatte. Jeg frygter mest af alt følelsen af at skulle til at sætte mine umælende blade. Måske er det en sommerfugl, jeg betragter.

15

ANDERS VÄGTER NIELSEN suomentanut louise siltan

olento

Vedän säpsähtäen jalat koukkuun, herännyt. Kipu: Kipu on ensimmäinen, mitä ajattelen. En pysty selventää, puhumattakaan paikallistaa tätä kipua, en edes pysty sanomaan onko se henkistä tai fyysistä, eli enemmän fyysistä. Psykosomaattinen kohtaus?

Nousen hämmentyneenä, peite putoaa jaloilleni. Minä seison huojuen muutaman sekunnin. Kello voi tuskin olla enempää kuin 7, mutta nyt asiat kiihtyvät, minä syöksyn tietämättäni miksi, olohuoneeseen, missä iljettävä, läpitunkeva haju hetkessä antaa minulle oksennuksen tunteen. Minä näen suuren siluetin liikkuvan sälekaihtimen takana, ja minä kiirehdin ikkunaan. Vedän narua ajattelematta mitään. Sälekaihdin kierähtää ylös. Minun kehoni pysähtyy, tunnen kaiken pysähtyvän minussa. En huoju. Olen jäykistynyt. Minä näen: Outo olento lyö valtaisaa hulmuavaa päätänsä kohti ulkoseinää ja kattoa, jonka räystäs työntyy ikkunan yllä. Rappausta, sementtiä ja kattotiiliä lentää olennon korvien ympärillä. Jos olennolla on ollenkaan korvia. Siinä tapauksessa ne eivät ole näkyvissä. Olennolla on paljastetut, neulanterävät hampaat noin 20 senttimetriä pitkät useissa riveissä niin kuin hailla. Avoimessa kidassa näkyy pitkä ja limainen kieli, sininen kuin kiinanpystykorvalla. Kidan jatkossa pään loppuosa tällä suomu- ja sulkapeitetyllä hirviöllä on jaettu kahteen. Pää muistuttaa kahta vasarahaita. Molemmat halkaistut päänosat on varustettu yhdellä silmällä. Jokainen osa, oma silmä. Jakautunut pää on kolmessa paikoissa kytketty toisiinsa, eli itseensä. Todennäköisesti ne ovat verisuonet, jotka roikkuvat kahden päänosien välissä. Näkee veri pumppaa voimakkaasti, vulkaanisesti suonien ohuen ihon alla. Nämä kolme verisuonta ovat paksuja kuin sataman suurimpien laivojen kiinnitysköydet. Hirviön suhteellisesti kapeaolkapäinen keho muistuttaa minua epätasaisuudellaan vuorijonosta.

16

Erittäin epätavallista – jos jotain voidaan sanoa olevan epätavallista tällä kokonaisuudessaan epätavallisella olennolla – kiemurtelevat neljä-viisi ohutta mustaa letkua molemmilla ruumiin pörröisellä alkuperäisellä siipiparilla. Sen minä näen, kun hirviö kääntyy kehossaan ja lyö päitänsä kattoon ja muurauksen yläosaan. Rajatusta tiedostani tuollainen olento ei näytä kovin mytologiselta. Minä en myöskään usko, että se on jostain sadusta. Peto ei myöskään näytä katselevan minua. Kai se on syy miksi minä alkuperäisen shokin jälkeen pystyn jäädä seisomaan niin suhteellisen rauhallisena katsoen sitä.

Jättäen huomiotta jo mainituista poikkeavista ominaisuuksista – olennosta, jota minä vertaillen tahdon nimetä tämän mutkitellun lauseen lopussa – ja niitä ominaisuuksia, joita mahdollisesti mainitaan seuraavassa – muistuttaa olento kynittyä kanaa. Letkut, jotka niin sanotusti pistävät esiin siipientyngistä, ovat eläviä. Ne kiemurtelevat niin kuin jumalatar Meduusalla, hänen hiukset, kun taas tässä tapauksessa niistä ei voi sanoa muodostavan sulkia. Se ei olisi järkevää.

Kaiken kaikkiaan puhutaan useita metrejä korkeasta linnunjalkaisesta ja omituisesta dinosauruksen kaltaisesta otuksesta, joka suurella todennäköisyydellä ei ole dinosaurus. Minä olen – seisoen ikkunan vieressä ja nyt lempeästi sanottuna ihan hereillä – sitä paitsi melko varma, että ei ole puhe jumaluudesta. Kuten sanottu olento tuskin kuuluu toisella tavalla mytologian taikka satumaailman laajoihin valtakuntiin. Ehkä on ristiriitaista haluta sulkea näitä mahdollisuuksia pois. Minä päätän joka tapauksessa tällä äänellä, joka on minun, että tämä olemassaolo kuuluu tästä lähtien ja eteenpäin olemassa olevaan tavalliseen tai epätavalliseen eläinkuntaan.

Olennon valtavat silmät pullistuvat enemmän ja enemmän. Silmät ovat puhkeamaisillaan, kun taas pää, eli päät, nousevassa tahdissa heittävät itseään sinne ja tänne, puolelta toiselle, suuremmalla ja suuremmalla nopeudella. Päät lyövät väkivaltaisilla liikkeillä uudelleen ja uudelleen talon muurauksen yläosaan ja kattoon, sen aikana kun köysienpaksut madonkaltaiset verisuonet tai verenyhdysletkut lyhentyvät ja venyttäytyvät ja lyhentyvät, ja kattotiilet ropisevat alas ulkona. Se on huolestuttavaa. Olen huolestunut ikkunan puolesta ja siirrän itseäni hieman takaisin. Hirviön silmät ovat päällystetty rasvaisella lasimaisella kalvolla, mikä ehkä pitäisi saada minut ajattelemaan itkua, jos se olisi selvää. Mutta se ei ole. Olento, jota minä nyt olen useampaan kertaan kutsunut sekä hirviöksi että pedoksi, tuijottaa johdonmukaisesti molempiin suuntiin silmillä molemmissa päänosissa. En ole missään vaiheessa näköpiirissä. Tai näköpiireissä. Se on jo huomioitu. Olento vaikuttaa täysin kierosilmäiseltä. Minä epäröin, onko termi ’kierosilmäinen’ oikea, kun on kyse silmistä, jotka on jaettu kaksihaaraiseen päähän.

Silmät sen lisäksi eivät näytä ’suurelta ja kylmältä’ kuten matelijalla, tai kuten armottomalla tappajalla, jolla on tappava vaisto. Silmien pupillit ovat eittämättä kiiltävän keltaiset. Mutta ne ovat myös täysin pullistuneet. Silmät vaikuttavat villeiltä. Silmät ilmaisevat melkein epätoivoa. Se saattaisi viitata, taas, jos olisi selvää, vakaavaan uupumukseen, ehkä niin kuin hevonen, useamman tunnin pakotettu rajuun ratsastukseen ahkeran piiskan käytön alaisena. Ja vasta nyt huomaan sen, yhden olennon kehon kääntämisen aikana: Että pieni ratsastaja istuu kuin kilparatsastajana keskellä olennon kehoa, eli selässä.

Ratsastajalla on kypärä päässä (niin kuin kilparatsastaja) ja toden totta piiskaakin kädessään. Tätä piiskaa hän heiluttaa kiivaasti, samalla niin kuin hän istuisi satulassa, joka näyttää olevan muodostunut otuksen omasta ruumiista. Ratsastajan jalkoja ei näy.

Niiden on pakko olla syvälle kaivautuneet olennon lihaan. Hän, ratsastaja tai kilparatsastaja, makaa vaakatasossa lähes pystyssä olevasta selästä. Se tuntuu ihmeelliseltä, että hän ei putoa, vaikka hän pitää ohjaksista hyvin kiinni. Niinpä, ohjakset sielläkin ovat.

Ne eivät varmuudella johda olennon kitaan, joka ei olekaan varustettu kuolaimilla. En voi nähdä johtavatko ohjakset minnekään. Ja sillä aikaa kun ison olennon epäinhimillisyys ja kohtalo minun omaksi yllätyksekseni on alkanut tehdä minut liikuttuneeksi, ja samaan aikaan kun sen silmät näyttävät lasimaiseksi puhkeamassa, on pakko saada 17

vahvistettua, mitä minä en kai täysin ole uskaltanut tajuta. Minä uskaltaudun jälleen aivan ikkunalaudan eteen saadakseni varmuutta siitä, mitä minä alussa olin aavistellut, kun minä käänsin katseeni alas jalkakäytävän tasolle. Kyllä: Olento on vain varustettu yhdellä jalkaterällä ja yhdellä jalalla. Jalkaterä ja osittain nilkka on täysin asfaltissa. Asfaltti ympäröi täysin jalan. Se on kuin jättiläisjuuri. Asfaltti ei ole säröillyt. Näyttää siltä, että olento on työntänyt itsensä nopeasti ja kivuttomasti ylös maasta, kun totuus on vain se, että itse olen juurtunut kiinni. Minä tiedän. En osaa liikkua. Minä jään seisomaan ikkunaan. Näin on ollut pitkään. Minä en pääse eteenpäin.

Niin kuin puun herkkyys, minun kipu on katoamassa; keskushermostossa, joka sekunnista sekuntiin jäytää, minä seison huojuen tässä huoneessa. En ole jäykistynyt. Koska kerrankin huojun. Minä seison suorana siinä ja katselen olentoa tämän huoneen ulkopuolella, empatialla minun on vaikea tajuta. Minä pelkään kaikista eniten tunnetta, että pitää ruveta tekemään minun mykkiä lehtiä. Ehkä se on perhonen, jota minä tarkastelen.

18

Juha Penttinen on oululainen taiteilija, jonka työt koostuvat digitaalisista maalauksista, valokuvista, sarjakuvista, abstrakteista maalauksista, lyhytelokuvista, musiikkivideoista ja muista audiovisuaalisista tuotannoista. Päätyökseen Penttinen toimii hoitajana akuuttipsykiatrisella osastolla.

JUHA PENTTINEN

19

Jussi Moilanen on Hallauksen tuleva ex-päätoimittaja. Hänen esikoismusikaalinsa, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista, saapuu näytäntöön Oulun ylioppilasteatterilla kesällä.

JUSSI MOILANEN

20

nuotiopaikka

Mies istui hiljaa tunturin laella iltanuotiolla porojen käyskennellessä ja syödessä jäkälää hänen ympärillään. Hänen kasvoiltaan oli vaikea tulkita ilmeitä: hän ei vaikuttanut olevan riemuunkaan kiljahtamassa, vaan oli vajonnut synkkiin mietteisiinsä. Hyttyset ympäröivät miestä kunnioittavan välimatkan päässä, sillä nuotion savu piti ne loitolla.

Porotkin olivat kiivenneet rääkkää pakoon tunturille, eikä tuuli ei juuri puhaltanut, ja savu kohosi nuotiosta lähes pystysuoraan.

Mies tuijotteli välillä parkkiintuneita kouriaan kuksasta hörppiessään. Hän kävi historiaansa läpi niissä näkyvien haavaumien kautta. Suurin osa oli puukon nirhauksia ja lipsahduksia, mutta saattoi siellä mukana muutama tappeluarpikin olla. Myös sarkatakin saumat olivat muinoin olleet kovilla ja maastohousuissa näkyi korjattuja repeämiä sekä tupakan polttamia reikiä.

Jängän jäkälästä kuului ratinaa, mutta mies ei vaivautunut heti nostamaan katsettaan nuotiosta, joka toimi hänen ajatusten katalysaattorina. Selvät askelten äänet lähestyivät ja pian kivisen vaelluspolun mutkan takaa ilmestyi esiin oranssin värinen vaelluspuku.

Sen rinnuksessa erottui hohtavassa valossa Fjällräven-teksti. Silmäkulmastaan mies tarkkaili älypuhelimen valaisemaa vaelluspukua, joka suuntasi nuotiolle päin.

– Kai sinä tiedät, että tuo on metsästystä eikä vaellusta varten, miehemme tokaisi ennen kuin puku ehti aloittaa. Älypuhelimen valo sammui hetkeksi.

– Kyllä ne liikkeessä niin sanoivat, mutta kirkkaat värit pitävät mielen virkeänä, jos ei maastossa aina ole juttuseuraa ja taival on pitkä. Mutta emme me ole vielä esittäytyneet.

Minä olen Mikael Helmenkalasta, mutta voit sanoa Mikaksi vaan, kertoi metsästyspukuinen kättään ojentaen.

– Käkriäinen, Kaaleppi Käkriäinen, vastasi sarkatakkimies tuiman lyhyesti eikä vaivautunut kättelemään.

– Olipa hyvä, että täällä oli tulet valmiina, sillä tämä paikka ei ollut aivan helpoin löytää.

GPS-signaali on niin heikko. Sopiiko liittyä seuraan? Helmenkalastaja uteli.

– Siinä kai se käypi, Käkriäinen totesi kuivasti.

Helmenkalastaja istuutui nuotiokivelle ja älypuhelimen valo syttyi uudestaan. Hänen kasvoillaan vaihtuivat värit puhelimen mukana, mutta Käkriäisen yleisilme säilyi synkän tummana. Tuuli alkoi pikku hiljaa taas puhaltelemaan. Helmenkalastaja kohotti katseensa puhelimesta huitoakseen hyttysiä kasvoiltaan ja katsahtaakseen Käkriäiseen.

– Miksi sinä siellä tuulen yläpuolella istut?

– Se pitää hyttyset loitolla. Laita sinä etelän mies vaan Offia, Käkriäinen vastasi hitaasti ja heitti karkotepurkin Helmenkalastajalle.

– Kiitoksia. Oma olikin jo päässyt loppumaan päin.

Seurasi jälleen hiljaisuus. Helmenkalastaja söi kuivalihanaksujaan ja tarkasteli evästilannettaan. ”Vielä yksi paketti makkaraa”, hän mietti itsekseen. Käkriäinen ei vieläkään sanonut mitään.

– Tiesitkö sinä, että minä olen ohjelmistosuunnittelija? Helmenkalastaja aloitti kuin jotain sanoakseen.

– Mistä minä sellaista tietäisin?

– Ajattelin vain, että jos olisit televisiosta tai sosiaalisesta mediasta… Niin, minä olen tosiaan kehittänyt monenlaisia ohjelmia, mutta uusin on tämä Nuotiopaikka-sovellukseni. Siitä voisi olla sinullekin hyötyä. Sen avulla voit löytää minkä tahansa Suomen nuotiopaikan. Tämän avulla minä tännekin löysin. Tulin ikään kuin testaamaan.

– Olisi tänne ollut opasteetkin, Käkriäinen tokaisi nostaen katsettaan nuotiosta.

– Mutta niitä voi olla näin pimeällä vaikea erottaa, Helmenkalastaja vastasi hilpeästi.

Minäpä näytän, hän jatkoi ja siirtyi samalla Käkriäisen viereiselle kivelle.

Käkriäinen antoi vastahakoisesti metsästyspuvulle tilaa viereensä ja liikahti vaivaantuneesti vasemmalle.

– Katsos, eikö olekin hieno aloitusruutu. Ja tässä me näemme Suomen kartan. Jos zoomaamme, pystymme näkemään minkä tahansa kaupungin, kirkonkylän tai tönöpahasen – vaikka täällä Inarissa. Nyt olemme kuitenkin kiinnostuneempia luonnosta.

Pitkin karttaa on näitä punaisia pisteitä, jotka indikoivat eri leiriytymis- ja nuotiopaikkoja.

Käkriäinen ei ymmärtänyt zoomata- ja indikoida-verbejä, mutta muuten hän oli suurin piirtein kärryillä ja alkoi vähän jopa kiinnostua tuosta hohkaavaa valoa päästävästä ohjelmasta.

–Tästä pystymme tutkimaan jokaista Suomen virallista nuotiopaikkaa, kuten esimerkiksi Rokuan kansallispuiston nuotiopaikkoja tai tätä meidän nykyistä. Siinä näytetään kuinka iso nuotiopaikka, onko se katettu ja onko sinne Metsähallituksen puolesta puut. Niin… Mihin sinä muuten käytät nettiä ja puhelinta? Helmenkalastaja keskeytti yksinpuhelunsa.

– Pornon katsomiseen ja soittamiseen. Mihin sinä? Käkriäinen töksäytti.

Helmenkalastaja ei pienistä hetkahtanut vaan jatkoi: – No, minä varaan esimerkiksi palveluaikoja. Etkö ole varannut koskaan aikaa poliisille?

– Kun poliisiasemalle on 100 kilometriä, niin kyllä minä soitan mieluummin kuin olen olemattoman nettiliittymän varassa. Täällä on nimittäin heti toisen sukupolven netti eli 2G. Kun teillä on varmaan jo se 5G, päätti Käkriäinen ilkkuvalla äänensävyllä.

– Aivan, aivan. Entäs tuo lääkäri- tai Kela-aika?

– Inarin Kelalle on se samainen sata. Ja mitäpä poromiehen kannattaa Kelalle mennä.

Eihän pääse edes päivärahoille, vaikka ikänsä on yrittänyt tällä elinkeinolla kituuttaa.

Ja lääkäriin saavat tulla hakemaan helikopterilla, että ehtivät. Muuten on ukko kylmänä ja kankeana tunturissa. Enkä minä muuten kuin jalat edellä isieni mailta lähdekään.

Rovaniemellä taitaa olla lähin isompi ropinhuoltolaitos. Kyllä kannattaa soittaa ennen kuin luottaa johonkin olemattomaan varauskalenteriin.

Helmenkalastaja vaikutti hetken vaivaantuneelta. Hän oli yrittänyt tavoittaa jonkinlaista yhteistä säveltä, mutta yritelmät olivat jääneet laihoiksi.

– Hmmm. Tuota… Palataanpa takaisin sitten tähän ohjelmaan. Tällä sinä voit varata minkä tahansa nuotiopaikan koko Suomessa varauskalenterin avulla. Mennäänpä tänne… Ja kun nyt katsotaan tätä listaa, niin huomaamme, että minä olen varannut tämän nuotiopaikan jo 2.6. Eli alapa kalppia. Niin, antaapa heittää, jätkä, Helmenkalastaja sanoi pahankurisesti virnistäen.

21

INARILAINEN 6.8.2020.

Heli Saijets Eilen 5.8. puolen yön aikaan Suivakko-tunturilla on tapahtunut vakava henkirikos.

Helsinkiläinen ohjelmoija Mikael Helmenkalastaja o.s. Petterson on löytynyt tunturin laelta tänä aamuna kuolleena. Helmenkalastajasta on löydetty useita puukoniskuja kasvoista ja rintakehästä. Epäilty on pidätetty myöhemmin samana aamuna kodistaan.

Uhri oli Etelä-Suomessa tunnetun Pop-up-yritys Helmenkalastaja Productionsin perustajia ja yksi omistajajäsenistä. Hänen Slushissa palkittu Nuotiopaikka-sovelluksensa on herättänyt huomiota ja kerännyt kiitosta ympäri maan. Beta-testauksessa oleva Nuotiopaikka-sovellus on kehitetty yhdessä Metsähallituksen kanssa ja valtion yritystuella.

Alkoholilla ei tiettävästi ole osuutta asiaan. Poliisi tutkii edelleen tapausta.

ALIBI

Raaka miesmurha tunturissa – kuuluisa koodari kuollut Viime elokuussa Inarin Suivakko-tunturilla tapahtuneen Suomen mittakaavassa harvinaisen raa’an ja kylmäverisen henkirikoksen oikeudenkäynti on alkanut. Tappoon johtaneessa yhteydenotossa julkisuudestakin tunnettu helsinkiläinen koodari, Mikael Helmenkalastaja sai surmansa. Helmenkalastajaa oli isketty yhteensä 17 kertaa vatsaan, rintaan ja kasvoihin.

Syytetty on myöntänyt teon. Hän ei kadu tekoaan, mutta pahoittelee äkkipikaistumistaan ja teon raakuutta. Syytetyn yhdisti tappoon murhaväline, pieni merkkauspuukko, joka löytyi vähän matkan päästä tekopaikasta. Syytetyllä oli tekohetkellä mukanaan myös suurempi puukko, niin kutsuttu Lapin leukku, mutta tekijän mukaan Helmenkalastaja ei ansainnut kuolla sen kautta.

Motiivia tekoon kysyttäessä syytetty toteaa, että Helmenkalastaja oli esiintynyt kuin hän omistaisi nuotiopaikan, jonka hänen esi-isänsä olivat kivenneet vuosisatoja sitten.

Metsähallitus kuitenkin kiistää tämän tiedon ja kertovat, että he ovat perustaneet nuotiopaikan vaellusreitin varrelle 70-luvulla. Syytetyn isä oli kuitenkin mukana rakentamassa reittejä ja nuotiopaikkoja.

10.11.2020 Miika Rahkola

22

JUSSI MOILANEN tanskannos iida korhonen

BÅLPLADS På en fjeldtop sad en mand tavs ved aftenbålet, mens rensdyrene slentrede rundt og spiste lav omkring ham. Det var svært at tolke hans ansigtsudtryk: Han så ikke ud til at være ved at bryde ud i jubel, men var sunket ned i dystre grublerier. Myggene omkredsede ham på respektfuld afstand, eftersom bålets røg holdt dem stangen. Rensdyrene var også klatret op på fjeldet på flugt fra sværmen, og lige nu blæste det ikke, så røgen fra bålet gik op i næsten en lige søjle.

Manden stirrede ind i mellem på sine solbrændte næver, mens han slubrede af sit krus. Han gennemgik sin historie fra de synlige sår. Størstedelen af dem var snit og skrammer fra dolken, men var nok også et par slagsmålsar iblandt. Lærredsjakkens sømme havde også haft en hård medfart, og man kunne se lappede huller i camouflagebukserne samt brandhuller fra cigaretter.

Der lød en raslen i mosens lav, men manden besværede sig ikke straks med at løfte sit blik fra bålet, der virkede som katalysator for hans tanker. Tydelige lyde af skridt nærmede sig, og snart dukkede en orangefaret vandrejakke frem bag et hjørne på den stenede vandresti. På brystet kunne man skelne ordet Fjällräven i det skinnende lys.

Ud af øjenkrogen iagttog manden denne smartphone-belyste vandrejakke, som tog retning mod bålet.

– Du ved vel, at det der er til jagt og ikke til vandring, sagde vores mand pludselig, før jakken nåede at begynde.

Smartphonens lys slukkede et øjeblik.

– Jo, det sagde de godt nok i forretningen, men klare farver virker opkvikkende, hvis der ikke altid er nogen at snakke med i terrænet, og det er en lang tur. Men vi har endnu ikke præsenteret os. Jeg er Mikael Helmenkalastaja, men du kan bare kalde mig Mika, fortalte manden i jagttøjet og rakte hånden frem.

– Käkriäinen, Kaaleppi Käkriäinen, svarede manden i lærredsjakken skarpt og besværede sig ikke med at trykke hænder.

– Hvor var det godt, at her allerede var tændt op, for det her sted var ikke helt let at finde. GPS-signalet er så svagt. Må jeg sætte mig her? spurgte Helmenkalastaja.

– Det er vel i orden, konstaterede Käkriäinen tørt.

Helmenkalastaja satte sig på en af stenene rundt om bålet, og smartphonens lys tændtes igen. Farverne i hans ansigt skiftede alt efter telefonen, men Käkriänens standardudtryk forblev mørkt som graven. Blæsten begyndte stille og roligt at trække op igen. Helmenkalastaja løftede sit blik fra telefonen for at vifte myg væk fra sit ansigt og så på Käkriäinen.

– Hvorfor sidder du op mod vinden?

– Det holder myggene væk. Brug du bare lidt myggespray, hr. bybo, svarede Käkriäi23

nen langsomt og kastede sprayflasken over til Helmenkalastaja.

– Tak skal du have. Min egen var ved at løbe tør.

Så fulgte igen stilhed. Helmenkalastaja spiste noget beef jerkey og undersøgte sin proviantsituation. ”En pakke pølser tilbage”, tænkte han for sig selv. Käkriäinen sagde stadig ikke noget.

– Vidste du, at jeg er softwaredesigner? begyndte Helmenkalastaja for at sige et eller andet.

– Hvad skulle jeg vide om sådan noget?

– Jeg tænkte bare, at hvis du i tv eller på sociale medier… Nå, jeg har jo udviklet mange slags programmer, men min nyeste er den her Bålplads-app. Den kunne være nyttig for dig. Den kan man bruge til at finde hvilken som helst bålplads i Finland. Jeg fandt også herhen med den. Jeg kom for at teste den.

– Der er sikkert også afmærkningsskilte hertil, tilføjede Käkriäinen uden at kigge op fra bålet.

– Men det kan være svært at se dem, når det er så mørkt, svarede Helmenkalastaja muntert. Lad mig vise dig, fortsatte han og satte sig samtidig hen på stenen ved siden af Käkriäinen.

Käkriäinen gav modvilligt plads til jagtdragten ved siden af sig og rykkede med besværet mine til venstre.

– Se, er det ikke en fin startskærm. Og her kan vi se et kort over Finland. Hvis vi zoomer, kan vi se hvilken som helst by, landsby eller lille rønne – for eksempel her i Inari. Nu er vi dog mere interesserede i naturen. På kortet er der de her røde prikker, som indikerer lejr- og bålpladser.

Käkriäinen forstod ikke verberne zoome og indikere, men ellers var han i store træk med og begyndte endda at være lidt interesseret i det der program med det glødende lys.

– Her kan vi undersøge enhver officiel bålplads i Finland, som fx bålpladser i Rokua nationalpark eller den, vi har her. Der kan man se, hvor stor bålpladsen er, om den er overdækket, og om der er brænde fra Naturstyrelsen. Ja… Hvad bruger du ellers internet og telefon til? Helmenkalastaja afbrød sin monolog.

– Til porno og telefonopkald. Hvad med dig? busede det ud af Käkriäinen.

Helmenkalastaja lod sig ikke chokere, men fortsatte: – Nå, jeg reserverer fx konsultationstider. Har du aldrig reserveret tid hos politiet?

– Når der er 100 kilometer til politistationen, så ringer jeg da hellere end at være afhængig af et ikkeeksisterende internetabonnement. Her er nemlig andengenerationsnet dvs. 2G. I har sikkert 5G dernede sydpå, sluttede Käkriäinen med et arrigt toneleje.

– Javel, javel. Hvad med tid hos lægen eller kommunen?

– Der er lige så langt til Inari kommune. Og hvad skal en rensdyrmand også der. Man kan jo ikke engang få dagpenge, selvom man har forsøgt at hutle sig igennem med den her levevej. Og lægen skal man flyves i helikopter til, for at de når det. Ellers er den gamle kold og stiv i fjeldet. Og jeg flytter mig heller ikke fra mine forfædres land på anden måde end med fødderne forrest. Nærmeste større sygehus er vist i Rovaniemi. Så det er da bedre at ringe end at stole på en eller anden ikkeeksisterende reservationskalender.

Helmenkalastaja virkede urolig et øjeblik. Han havde forsøgt at finde en form for fælles fodslag, men forsøgene havde ramt forbi mål.

– Øh, altså… Lad os vende tilbage til det her program. Her kan du reservere hvilken som helst bålplads i Finland i reservationskalenderen. Vi går herover… Og når nu vi så kigger på listen her, så kan vi se, at jeg har reserveret denne bålplads allerede 2.6.

Så smut. Ja, skrid så, sagde Helmenkalastaja med et frækt grin.

24

LOKALAVISEN INARILAINEN 6.8.2020.

Af Heli Saijets I går den 5.8. omkring 13.30 på Suivakko-fjeldet er der sket en alvorlig personforbrydelse. Programmør Mikael Helmenkalastaja fra Helsinki (født Petterson) er fundet død på toppen af fjeldet denne morgen. Der er fundet flere knivtræf i Helmenkalastajas ansigt og brystkasse. Den mistænkte er tidligere samme morgen blevet anholdt i sit hjem.

Offeret var en af grundlæggerne og medejer af det i Sydfinland kendte Pop-up-firma Helmenkalastaja Productions. Hans Slush-prisbelønnede app Bålplads har vækket opmærksomhed og modtaget ros over hele landet. Den beta-testede app Bålplads er udviklet sammen med Naturstyrelsen og statens virksomhedsstøtte.

Alkohol vides ikke at have spillet en rolle i sagen. Politiets efterforskning er stadig i gang.

KRIMINALMAGASINET ALIBI

Råt manddrab i fjeldet - berømt koder død Rettergangen er begyndt for den efter finsk målestok sjældent rå og koldblodige personforbrydelse, som skete i august måned i Suivakko-fjeldet i Inari. Den i offentligheden kendte koder fra Helsinki, Mikael Helmenkalastaja, døde, da et skænderi udviklede sig til drab. Helmenkalastaja blev stukket i alt 17 gange i maven, brystet og ansigtet.

Den anklagede har indrømmet gerningen. Han fortryder ikke sin gerning, men beklager sin korte lunte og gerningens råhed. Den anklagede blev knyttet til drabet via mordvåbnet, en lille kniv til mærkning af rensdyr, som blev fundet lidt væk fra gerningsstedet. Den anklagede havde i gerningsøjeblikket også en større kniv på sig, en såkaldt samekniv, men ifølge gerningsmanden fortjente Helmenkalastaja ikke at blive dræbt med den.

Adspurgt til gerningsmotivet konstaterer den anklagede, at Helmenkalastaja havde opført sig, som om han ejede bålpladsen, som hans forfædre havde anlagt for århundreder siden. Naturstyrelsen modstrider dog denne oplysning og meddeler, at de har oprettet bålpladsen på vandreruten i 70’erne. Den anklagedes far var dog med til at bygge ruter og bålpladser.

Miika Rahkola. 10.11.2020

25

bassam loulou

fallen things

Don’t you Eat a cherry That fell on the floor For the Devil is fast to lick it.

And if a piece of bread falls, Kiss it and touch it with your forehead Then lift it aside.

Going to heaven Required in my childhood That I eat my pomegranate And not drop a seed This was the gist of my mother’s teachings So why - After my years have fallen Whenever I find a child’s shoe, Do I kiss it And pop in joy As I try to find a spot To hang it like a painting In the middle of my house?

And why Whenever I find a straw In my yard Am I struck with sadness over a dove that lost it, And tortured with answerless questions?

And why Did an orchid make me cry As it fell from my girl’s head And kept me busy As it was under the dancers’ feet Until I grabbed it Kissed it Touched it with my forehead Then lifted it aside Exactly Like a sacred book Or a holy bread?

26

When they want to discourage their children from eating something that fell on the floor, the Aleppines1 use a parental legend that says: “The devil has licked it.” They would also ask the children not to stain the floor with the fallen pomegranate seeds by saying: “He who manages to eat a pomegranate without dropping a single seed, will go to heaven.” The ethics of Aleppines require them to lift any piece of bread they see on the floor, kiss it, and put it aside where people cannot step on it as an act of sanctification.

1

People of Aleppo.

Editors comment: In Finland we have this kind of 5 second rule : if some food would fell on the floor, one can eat it, if it hasn’t been there for longer then five seconds. Also, if a child doesn’t eat his or hers food, the elder would claim, that the leftovers would be sent to Africa, where people don’t have food at all.

27

mervi koskela

Mervi Koskela on oululainen esikoisrunoilija, jolle runot ovat pikanuudeleita tai pitkään haudutettua poronpaistia. Esikoisteos Metsäksi laulettu puu ilmestyi 2017.

samalla kaivolla

28

Yhteistä kieltä vain sana, kaksi ja sähköinen kääntäjä Kosketuspinta leikkaa lokakuun ja puolet marraskuusta Hävittää kaiken kielen raamatun hijabin Jäljelle jäi toppatakki ja lapaset

koti-ikävä ei täyty

lämpimästä teestä Tänään on yhdeksän kuukautta Ahneus syövytti kasvoihin kulumat miesten vallanhalun varjot sinun ja minun väriset Sai maalin repeilemään rappaukset rakoilemaan Nuoret vanheni eikä vanhoja enää ole Tänään on viisi kuukautta Isoihin lukuihin tulee monta nollaa Kaksoiskonsonantit rakastavat toisiaan tanssivat talven kanssa Luntata ei saa vain tanssia lanteet heiluen Naisilla on silmät hunajalla, inkiväärillä maustetut

Sininen on taivas Huomenna on joulukuussa Juuresta vettä vailla kainaloista kuluneet vaimot kaikkien nurkkien kautta pyöritetyt Laita verhot tiukasti kiinni Pakkasen oksentama riite ei ole ikuista Samalla kaivolla kohdataan Habibi

mervi koskela tanskannos iida korhonen

i det samme dyb

Som fælles sprog er kun et ord, eller to og en elektronisk oversætter Berøringsfladen skærer oktober og halvdelen af november Destruerer alt sproget, Bibelen, hijaben Tilbage er kun dunjakken og vanterne hjemve fyldes ikke op af varm te Idag er der ni måneder Grådigheden æder bidder af ansigter skygger af mænds magtbegær farver af dig og mig Fik malingen til at flænge og gipsninger at sprække De unge ældedes og ingen gamle er mere I dag er der fem måneder Der er mange nuller i de store tal Dobbeltkonsonanterne elsker hinanden danser med vinteren Forbudt at snyde man skal danse med svingende hofter Kvinder har øjne krydret med honning og ingefær Blå er himlen I morgen er i december En rod uden vand nok koner med slidte armhuler kastet rundt i alle hjørner Træk gardinerne tæt for Frostens opkastede tynde is varer ikke evigt Vi mødes i det samme dyb Habibi 29

Carsten Müller Nielsen (b. 1977) holds a degree in comparative literature and a Master in Danish and philosophy. Besides writing fiction he plays the drums and was in 2009 co-founder of the progressive rock band “Take Us to Your Leader”. He debuted in 2010 with the poetry collection Verdens synkende byer (The World’s Sinking Citadels) but is best known for his novels: englen over din nabos hus 2013 (the angel above your neighbours house) and Kvartet til tidens ende 2018 (Quartet for the End of Time).

carsten nielsen

30

Tekstuddrag fra værket ”Bestiarium” af Carsten Müller Nielsen. ”Bestiarium” udkommer på forlaget Jensen & Dalgaard i foråret 2019.

bestiarium

[…]

Birk: Lyskrævende og balletelskende løvtræ. Birken danner i Nordrusland vidtstrakte skove, hvor solens lys mellem stammerne kan antage form som svævende silkeslør, kaskader, nordlys eller luftsyn ved højlys dag, når træerne på én gang lader deres enkønnede rakler sprede det kloroformholdige støv. Der findes vortebirk, døvbirk, sangbirk, dunbirk og dværgbirk. Birketræer har tynde, følsomme og ofte nedhængende grene, der som viltert hår smyger sig om stammen. Denne er iklædt hvid bark dannet af pergamentagtig, lagdelt kork, hvis porer under tykkelsesvæksten bliver til robådslignende tværstreger, der gengiver søkort over sunkne skibe i Beringshavet ud for Norton-bugten. Man kan derfor på unge birketræer se skibskatastrofer tage form med træets vækst, endnu inden de har fundet sted. Birketræ benyttes som brændsel eller til produktion af træsko, skakbrikker, geværkolber, skeer og vognstænger.

(Se også Mundruger) Birkemus: En til springmusene hørende gnaver med lang hale og en sort stribe ned langs ryggen. Forekommer pletvis i Nordeuropa som et levn fra tundratiden. Lever i dag i mindre isolerede enklaver ved motorvejsviadukter og restepladser. Birkemusen er kendt som et væsen, der uophørligt fantaserer og fabulerer sværmerisk pibende om åbne vidder, opbrud og de evige vandringers salvelse.

Hagl: Kaldes den regn der falder hårdt og i klumper. Rammer ofte med pludselig voldsomhed. Der findes små hagl, der blæses langs jorden som fygesne og dér samler sig i bunker, men andre hagl kan blive som strudseæg eller meloner. I januar 1457 blev 74 hekse dømt til bålet i Schwäbisch Gmünd for i ledtog med Fanden at have brygget et haglvejr, der den 5. august året forinden havde krævet 34 kvæg, 12 grise og 65 får og geders død, uoprettelig skade på afgrøderne med sult i den efterfølgende vinter til følge og ødelagte huse og inventar.

(Se også Abrikos)

Bavian: En abe der er kendt for sit nære forhold til solen. Dyret, der ellers opfører sig støjende, uforskammet og på alle måder lever op til sit blakkede rygte, falder altid, siges det, idet solen farver himlen i den tidlige morgen, hen i tavs, kontemplativ andagt. Ifølge den irske middelaldertænker Johannes Scotus Eriugena (ca. 810 - 877) findes der fire naturer i verden. Den første natur er Gud selv, dvs. den natur der skaber uden selv at være skabt. Den anden natur er årsagerne. Det er den natur Gud skabte, da han skabte himlen og jorden. Denne årsagsverden er selv en skabende natur, der frembringer den tredje natur: sansetingenes verden, den verden hvor en bavian eller en sten i bymuren træder frem i al deres fejlbarlige individualitet. Den fjerde og sidste natur er altings tilbagevenden til dets guddommelige ophav, hvor entiteterne igen bevæger sig tilbage til deres årsager, og årsagerne igen bevæger sig tilbage til Gud. Som det ses, opfattede Johannes Scotus Eriugena derfor verden som én stor evindelig cirkelbevægelse, hvor alting udgår fra og ender hos Gud. En anden tanke man finder hos Johannes Scotus Eriugena er, at Gud er uvidende om sig selv.

Han er ikke uvidende om sin væren (Han ved nok, Han findes), men om sit væsen, dvs. hvad Han er, da Han er uendelig. Gud kan derfor ikke betragte sig selv udefra, og heraf stammer verdens gennemgribende forunderlighed. Når morgenrøden markere overgangen mellem nat og dag, siges det, har vi med et tidspunkt at gøre, hvor verdensaltet som værende på én gang noget skabende og noget tilbagevendende (i sig selv) er tydelig. Der er bred enighed om, at bavianerne samtidig ofte mediterer over Guds guddommelige uvidenhed.

(Se også Igle)

Behemoth: Et væsen hvis omfang umuligt kan fastslås. Der er muligvis tale om en flodhest, en kat eller en elefant.

Ordet ”behemoth” (hebr.) er et entals substantiv med flertalsendelse. Der er derfor mere rigtigt tale om flere væsner, enheder eller genstande, der som fugleflokke, fiskestimer eller insektsværme tilsammen udgør en så monstrøs entitet, at dens omfang og hensigter er ufattelige. Som eksempel kan det nævnes, at de oceaniske strømme fem steder i verdenshavet har samlet plasticstykker, og at disse har et samlet areal svarende til det afrikanske kontinent. Behemoth er, som det ses, så enorm, at dens navn må skrives i flertal.

(Se også Flue og Kuglefisk)

31

Svale: Slægt af spurvefugle med lange vinger, kløftet hale, bredt næb og små fødder.

Der findes landsvaler, digesvaler, bysvaler, purpursvaler og træsvaler. Svalerne bygger deres redder af ler og fjer som skålformede konstruktioner langs klippeudspring og under tagskæg og -render, og det fortælles, at da Siddhatta gik i ørkenen, opnåede han en dag en så dyb meditativ tilstand over verdensaltets skrøbelige fjernhed, at han satte sig urørlig mellem de golde sten.

Tilfældigvis sad Buddhaen med hænderne fremstrakt, og i hver håndflade, fortælles det, byggede svalerne redder, og vendte tilbage gennem flere år, og i den på-hug-siddende mands hænder klækkedes generationer af svaler, der alle forlod ham for at følge deres trækruter. Nogen fortæller at der, når ungerne forlod reden, løb vand fra Buddhaens øjne. Andre hævder at det skete når fuglene vendte tilbage ved forårets genkomst. Atter andre har ment, at den mediterende Siddhattas øjne væskede både når fuglene fløj væk og når de vendte tilbage. (se også Bavian og Undulat)

Bjørn: Et stort altædende rovdyr med kort hale, små runde ører og fem tæer på hver lap. Der findes gråbjørn, brunbjørn, isbjørn, læbebjørn, brillebjørn og kravebjørn. Bjørnen er nært beslægtet med hunden, men bygger ikke som denne sine huse på stepperne. Bjørnen bebor rummelige huler enten i træstammer, sne eller dybt i bjergenes klipper. Her sover den om vinteren i lange perioder.

Der er ikke tale om en egentlig dvaletilstand, men om en meget tung søvn, der af og til får dyret til at genopstå som enten oversvømmelse, skib eller hvirvelstorm.

(Se også Hund).

Krill: Kaldes det dyriske plankton, der tjener som føde for bardehvaler. Krill lever i enorme mængder i verdenshavene, og dyret kan derfor ikke undgå at møde andre krill på sin evindelige gliden rundt i havdybet. Krill bevæger sig i alle retninger følgende et tilfældighedsprincip, der menes at være unikt for hvert enkelt dyr, ligesom menneskets fingeraftryk eller zebraens striber. I mange år anså man krill for at være sociale væsner, men dette er ikke tilfældet. Sandt er det, at krill ikke har anden grund til at bevæge sig tilfældigt omkring, end ønsket om, at få et øjebliks fred. Ved at have udviklet simple teknikker til at vrikke sig fremad, har dyret samtidig manifesteret sit store ønske om en smule ensomhed. Noget der dog sjældent lykkes. Straks dyrene får skubbet sig i en tilfældig retning i håbet om at komme på afstand af hinanden, møder de med ærgrelse andre krill, der netop håbede på det samme. Set gennem mikroskop afslører denne fredshunger en myldrende aktivitet.

(Se også Flue, Sne og Behemoth) 32

Pøbel: I Bad Homburg von der Höhe boede der i Weimarrepublikkens tid en enlig frøken, Fräulein Trumpf (uddannet skrivemaskinist og ansat i et velrenommeret forsikringsfirma), der påskemorgen vågnede ved lyden af støj fra gaden. Da hun iført sin koksgrå slåbrok, som hun holdt tæt om kroppen, og med en cigaret i mundvigen åbnede sin franske altandør og kiggede ud, så hun under sig en hob, der råbte op mod hende, hvor hun stod, forbløffet og med åben mund, hvor cigaretten nu kun hang fast til underlæbens spyt. Fräulein Trumpf opdagede hurtigt, at det ikke var en hvilken som helst pøbel, der stod på gaden dernede, men alle sammen mennesker hun kendte eller havde kendt og holdt af. Hun opdagede, at hun blandt de aggressivt råbende ansigter så sine gamle skolekammerater og lærere, naboer, bekendte, kollegaer, familiemedlemmer, døde såvel som levende, og alle råbte de i kor op mod hendes altan. Nu kunne Fräulein Trumpf høre, at de taktfast råbte efter hendes hoved på et fad, og hun tænkte, og deri fandt hun en smule trøst, at også den hellige Johannes havde måttet give sit hoved på et fad, for sådan havde hun lært sin kristne tro i søndagsskolen, og dette, tænkte hun, havde den stakkels mand måttet lide for skønheden, eller liderligheden vel rettere, da hans hoved jo var betaling for den dansende Salomes forføreriske bevægelser (Mark. 6:21-29), men da forsvandt synet. Gaden lå øde. Morgenen var tavs.

Mursejlere kastede sig adræt i luften. Solen steg op over tagene.

Få måneder efter denne skælsættende oplevelse havde hun sagt sit arbejde som maskinskriverske op, havde solgt sin lejlighed og de fleste møbler og ejendele og var rejst til Buenos Aires, en overfart der tog knap 30 døgn, og var således ikke længere at finde blandt Bad Homburg von der Höhes indbyggere, ved den nationalsocialistiske magtovertagelse, som hun ellers i sit fjerne eksil sympatiserede inderligt med (for, som hun sagde, mit hjerte begyndte først for alvor at banke for fædrelandet her i det fremmede).

I Argentina søgte hun om optagelse i en religiøs sekt, der bl.a. prædikede, at brug af alle former for elektriske apparater var vejen til fortabelse. Da hun døde i 1972, havde Fräulein Trumpf derfor nok hørt tale om, men aldrig selv betjent sig af de nye tiders mange fristelser, som f.eks. kaffemaskinen, kølefryseskabet eller fjernsynsapparatet, og måske havde dette faktisk frelst hende. Hun blev aldrig siden hjemsøgt af forstyrrede syner, og hun døde, fortælles det, smilende.

(Se også Hest, Flue og Behemoth) […]

33

CARSTEN NIELSEN suomennos louise siltan Katkelma Carsten Müller Nielsenin teoksesta ”Bestiarium”, joka julkaistaan kustantamosta Jensen & Dalgaard keväällä 2019.

[…]

bestiaari

Koivu: Valoa vaativa ja balettia rakastava lehtipuu. Koivu muodostaa Pohjoisvenäjällä laajat metsät, missä auringon valo puunrunkojen väliin voi muuttua leijaileviksi hunnuiksi, kaskadeiksi, revontuliksi tai kangastuksiksi keskellä kirkasta päivää, kun puut kerralla antavat heidän yksineuvoisia norkkoja sirotella kloroforminsisältävää pölyä. On olemassa visakoivu, kuurokoivu, laulukoivu, hieskoivu ja vaivaiskoivu. Koivuilla on ohuita, herkkiä ja usein riippuvia oksia, jotka kuten vallattomat hiukset kietoutuvat rungon ympärille. Tämä on pukeutunut valkoiseksi kaarnaksi muodostettu pergamentin kaltaisesta, liuskaisesta korkista, joiden huokoset paksuntamiskasvun aikana tulevat soutuveneiden kaltaisiksi poikkiviivoiksi, jotka esittävät merikarttoja uponneista aluksista Beringinmeressä Nortonin lahden edustalla. Siksi voidaan nuorissa koivupuissa nähdä aluksenkatastrofeja muotoutuvan puun kasvun myötä, jo ennen kuin ne ovat tapahtuneet. Koivunpuu käytetään polttoaineena tai tuotantoon puukenkiä, shakkinappuloita, kiväärinperiä, lusikoita ja vaununaisoja.

(Katso myös Suuhautoja)

Koivuhiiri: Hyppyrotanlajiin kuuluva jyrsijä, jolla on pitkä häntä ja musta raita selkää pitkin. Esiintyy hajanaisesti Pohjois-Euroopassa jäänteenä tundranajasta.

Elää tänään pienemmissä eristetyissä enklaaveissa moottoritienmaasiltojen ja levähdysalueiden lähellä. Koivuhiiri tunnetaan olentona, joka lakkaamattomasti haihattelee ja kuvittelee tunteellisesti naristen leveistä tasangoista, lähdöistä ja ikuisten vaelluksien voitelusta.

Rae: Kutsutaan sitä sadetta, mikä putoaa kovasti ja möhkäleissä. Osuu usein äkillisellä rajuudella. On olemassa pienet rakeet, jotka puhalletaan maata pitkin tuiskuna ja jotka kerääntyvät kasoihin, mutta muut rakeet voivat tulla kuin strutsinmunat tai melonit. Tammikuussa 1457 74 noitaa tuomittiin polttoroviolle Schwäbisch Gmündissä liitossa Paholaisen kanssa raekuuron valmistelemisesta, joka 5. elokuuta edellisenä vuonna oli vaatinut 34 naudan, 12 sian ja 65 lampaan ja vuohien kuoleman, korvaamatonta vauriota satoihin nälkä seurauksena seuraavana talvena ja tuhonneita taloja ja kalusteita.

(Katso myös Aprikoosi)

34

Paviaani: Apina, joka on tunnettu läheisestä suhteestaan aurinkoon. Eläin, joka muuten käyttäytyy meluisana, hävyttömänä ja kaikin tavoin elää epäilyttävän maineensa mukaan, vaipuu aina, sanotaan, kun aurinko värittää taivaan varhain aamulla, hiljaiseen, mietiskelevään hartaushetkeen. Irlantilaisen keskiaikaisen ajattelijan Johannes Scotus Eriugenan (noin 810 – 877) mukaan, on olemassa neljä luontoa maailmassa. Ensimmäinen luonto on Jumala itse, eli se luonto, joka luo ilman itsensä luomista. Toinen luonto on syyt. Se on se luonto, minkä Jumala loi, kun hän loi taivaan ja maan. Tämä syynmaailma on itsessään luova luonto, joka tuottaa kolmannen luonnon: aistinasioiden maailman, sen maailman, missä paviaani tai kivi kaupungin muurissa ilmenee esille kaikissa niiden erehtyväisessä yksilöllisyydessään. Neljännen ja viimeinen luonto on kaiken paluu sen jumalalliseen alkuperään, missä entiteetit jälleen muuttavat itsensä takaisin niiden syihin, ja syyt taas muuttavat itsensä takaisin Jumalaan.

Niin kuin nähdään, Johannes Scotus Eriugena tajusi siitä syystä maailman olevan iso ikuinen kiertoliike, mistä kaikki on lähtöisin ja päätyy Jumalan luokse. Toinen ajatus löydetään Johannes Scotus Eriugenilla on se, että Jumala on itsestään tietämättömänä. Hän ei ole tietämättä olemisestaan (Hän kai tietää, Hän on olemassa), mutta olemuksestaan, eli mitä Hän on, kun Hän on ääretön. Jumala ei siten pysty tarkastella itseään ulkopuolelta, ja tältä tulee maailman laaja omituisuus. Kun aamurusko merkitsee siirtymistä yön ja päivän välillä, sanotaan, että meillä on tekemistä ajankohdasta, missä maailmankaikkeus samanaikaisesti on jotain luovaa ja jotain palaavaa (itsessään) on selvää. On laaja yksimielisyys siitä, että paviaanit samanaikaisesti usein meditoivat Jumalan jumalallisesta tietämättömyydestä.

(Katso myös Iilimato)

Behemot: Olento, jonka laajuus on mahdotonta määrittää. On todennäköisesti puhe virtahevosta, kissasta tai elefantista. Sana ”behemot” (hepr.) on yksikön substantiivi monikonpäätteellä. Sen takia on siksi enemmän oikea puhua useammista olennoista, yksiköistä tai esineistä, kuten esimerkiksi lintuparvet, kalaparvet tai hyönteisparvet yhdessä muodostavat niin hirveän kokonaisuuden, että sen laajuus ja aikomukset ovat käsittämättömiä. Esimerkkinä voidaan mainita, että valtamerten virtaukset viidessä paikoissa maailmanmeressä ovat keränneet muovipaloja, ja että näillä on kokonaispinnanala, joka vastaa Afrikan manteretta. Behemot on, niin kuin nähdään, niin valtava, että sen nimi on kirjoitettava monikossa.

(Katso myös Kärpänen ja Pallokala)

35

Pääskynen: Suku varpuslinnuista pitkillä siivillä, haaraisella pyrstöllä, leveällä nokalla ja pienillä jaloilla. On olemassa haarapääskyset, törmäpääskyset, räystäspääskyset, sinipääskyset ja kelopääskyset. Pääskyset rakentavat pesiään savesta ja höyhenistä kuppimaisina rakenteina kalliorinteitä pitkin ja räystäiden ja räystäskourujen alle, ja kerrotaan, että kun Siddhatta meni aavikkoon, hän sai eräänä päivänä niin syvän meditaatiotilan maailmankaikkeuden hauraasta etäisyydestä, että hän istuutui liikkumattomana karujen kivien väliin. Sattumoisin istui Buddha kätensä levällään, ja kussakin kämmenessä, kerrotaan, pääskyset rakensivat pesiään, ja palasivat useiden vuosien ajan, ja kyykyssä istuvan miehen käsissä kuoriutuivat sukupolvia pääskysiä, jotka kaikki jättivät hänet seuratakseen niiden muuttoreittejä. Joku kertoo, että kun poikaset lähtivät pesästä, vettä vuoti Buddhan silmistä. Muut väittävät, että se tapahtui kun linnut palasivat takaisin kevään saapuessa jälleen. Toiset taas ovat olleet sitä mieltä, että meditoiva Siddhattan silmät olivat kosteat sekä silloin kun linnut lensivät pois että silloin kun ne palasivat takaisin.

(Katso myös Paviaani ja Undulaatti)

Karhu: Iso kaikkiruokainen petoeläin lyhyellä hännällä, pienillä pyöreillä korvilla ja viisi varvasta jokaisessa käpälässä. On olemassa harmaakarhu, ruskeakarhu, jääkarhu, huulikarhu, silmälasikarhu ja kauluskarhu. Karhu on läheistä sukua koiralle, mutta ei rakenna kuin tämä taloansa aroilla. Karhu asuttaa tilavissa luolissa joko puunrungoissa, lumessa tai syvässä vuorien kallioissa. Täällä se nukkuu talvella pitkissä ajanjaksoissa. Ei ole varsinaisesti puhe lepotilasta, mutta erittäin raskas uni, joka silloin ja tällöin saa eläimen heräämään henkiin joko tulvana, aluksena tai pyörremyrskynä.

(Katso myös Koira)

Krilli: Kutsutaan eläinplankton, joka toimii ruokana hetulavalaille. Krilli elää valtavissa määrissä maailmanmerissä, ja eläin ei voi välttää tapaamista muita krillejä alituisella ympäriliukumisellaan valtameren syvyydessä. Krilli liikkuu kaikkiin suuntiin seuraten sattumanperiaatetta, jonka uskotaan olevan ainutlaatuinen jokaiselle eläimelle, aivan kuin ihmisen sormenjälki tai seepran raidat. Monia vuosia pidettiin krillin olevan sosiaalisia olentoja, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Totta on, että krillillä ei ole mitään muuta syytä liikkua satunnaisesti ympäri, kuin toive saadakseen hetken rauhaa. Kehittämällä yksinkertaisia tekniikkoja keinuttelemalla itseän eteenpäin, eläin on samalla manifestoinut suurta toivettaan hieman yksinäisyydestä. Jotain, mikä silti onnistuu harvoin.

Heti kun eläimet saavat työntäneeksi itseään satunnaiseen suuntaan toivossa päästäkseen erilleen toisistaan, ne tapaavat harmikseen muita krillejä, jotka toivoivat sitä samaa. Nähtynä mikroskoopin läpi tämä rauhannälkä paljastaa kuhisevan toiminnan.

(Katso myös Kärpänen, Lumi ja Behemot) 36

Rahvas: Bad Homburg von der Höhessä asui Weimarin tasavallan aikana yksinäinen neiti, Fräulein Trumpf (koulutettu kirjoituskoneenkirjoittaja ja palveluksessa hyvämaineisessa vakuutusyhtiössä), joka pääsiäisaamuna heräsi kadunmelun äänestä. Kun hän hiilinharmaa aamutakki päällä, jonka hän piti tiukasti kehon ympärillä, ja savukke suupielessä avasi ranskalaisen parvekeovensa ja katsoi ulos, hän näki allaan väkijoukon, joka huusi ylös hänelle, missä hän seisoi, hämmästyneenä ja suu auki, jossa savuke nyt vain roikkui kiinni alahuulen syljestä. Fräulein Trumpf huomasi nopeasti, ettei ollut mikä tahansa väkijoukko, joka seisoi kadulla siellä alhaalla, mutta kaikki heistä olivat ihmisiä, jotka hän tunsi tai oli tuntenut ja pitänyt heistä. Hän havaitsi, että aggressiivisesti huutavien kasvojen keskuudessa hän näki vanhojen koulukavereidensa ja opettajat, naapurit, tuttavat, kollegat, perheenjäsenet, kuolleina kuin elävinä, ja kaikki heistä huusivat kuorossa ylös hänen parvekkeelleen. Nyt pystyi Fräulein Trumpf kuulla, että he rytmisesti huusivat hänen päänsä lautaselle, ja hän ajatteli, ja siinä hän löysi hieman lohtua, että myös pyhä Johanneskin oli joutunut antamaan päänsä lautaselle, koska näin hän oli oppinut kristinuskonsa pyhäkoulussa, ja tämä, hän ajatteli, miesparka oli joutunut kärsimään kauneudesta, tai kiihottumisesta pikemminkin, kun hänen päänsä olihan maksu tanssiva Salomen viettelevistä liikkeistä (Mark. 6:21-29), mutta sitten näky katosi.

Katu oli autio. Aamu oli hiljainen. Tervapääskyset heittivät itsensä ketterästi ilmassa. Aurinko nousi kattojen yli.

Muutamat kuukaudet tämän käänteentekevän kokemuksen jälkeen hän oli irtisanoutunut työstään kirjoituskoneenkirjoittajana, oli myynyt asuntonsa ja useimmat kalusteista ja omaisuuksista, ja oli matkustanut Buenos Airesiin, ylitys, joka vei melkein 30 päivää, ja tällä tavoin ei ollut enää löydettävissä Bad Homburg von der Höhen asukkaiden joukossa, kansallissosialistisella haltuunotolla, jonka kanssa hän muuten etäällä maanpaollaan sympatisoi hartaasti (koska, kuin hän sanoi, minun sydämeni alkoi vasta vakavasti sykkimään isänmaan puolesta täällä vieraassa).

Argentiinassa hän haki jäsennyyttä uskonnolliseen lahkoon, joka mm. saarnasi, että kaikenlaisen sähkölaitteiden käyttö oli tie menetykseen. Kun hän kuoli vuotena 1972, Fräulein Trumpf siitä syystä kai kuullut puhetta siitä, mutta ei koskaan itse käyttänyt uusien aikojen monia kiusauksia, kuten esim. kahvinkeitintä, jääkaappipakastinta taikka televisiota, ja ehkä tämä oli todella pelastanut hänet. Häntä ei enää koskaan vaivanneet häiritsevät näöt, ja hän kuoli, kerrotaan, hymyillen.

(Katso myös Hevonen, Kärpänen ja Behemot) […]

37

JUHA PENTTINEN

38

39

Rauno Riekki on taivalkoskelainen kirjoittaja, jonka lempisävellys on John Cagen 4’33” ja joka on sitä mieltä, että keveys on painavampaa kuin raskaus.

RAUNO RIEKKI

40

turvallisuussuunnitelma

Valtio ja valtionvirastot, tuomioistuimet ja esikoulut!

Arjeplog, Kiiruna, Jokkmokk ja Jällivaara!

Kaupungit, puhtain tarroin.

Kuulen ruotsalaista musiikkia.

Ihmiset, ulkonäkö ja globalisaation globalisaatio.

Näemme Bergmanin henkilöt vastustuksessaan, joka ei kestäisi onnellisuutta.

Kaikki on kunnossa; hiekka poistettiin merestä.

Ruotsin sääolosuhteet vaikuttavat sääolosuhteisiin Ruotsissa ja ihmiset nukkuvat väsyneinä. Sormet kuin valkoiset pyörät pyörivät ja viimeinen näky aurinkoisesta ja peilistä ja räystäspäistä piirtyy silmiin kuin riisuttuna.

Norjassa on vaurautta ja lainsäätäjiä, joilla on 4 hehtaarin muisti. Kaupunki, jossa oli viinitarhoja ja hedelmäpuita, avasi portin.

Ukkonen levittää rahansa taivaalle, kuva himmenee, ikkunat putoavat, kaupunki nukkuu. Joella pimeyden mieli jatkuu.

Luokka keskittyy kysymyksiin, peittää ne turvallisesti. Mitä ajattelet, kun ajattelet jotain muuta?

Sade ei pääty, tie on yksisuuntainen, katu, pimeys on lähde, surua, äänet kuulen: kaupungilta puuttuu portti: ei sanaa, keskipäivää.

Pohjoismaat on turvallisuussuunnitelma joka hajoaa vähitellen. Ranta loistaa: sillä on uutta tietoa merestä ja yöstä. Amerikka on valo joka häikäisee silmät, se valuttaa kultasateensa, lyö rikki turvallisuussuunnitelmat niin kuin lain taulut. Pohjoismaat ei ole terveyden lähde, ihmisoikeudet ja turvallisuus eivät kuulu kaikille, sekä seksuaalisesti nukkuvat että muuten vain nukkuvat nukkuvat. Nämä loputtomat asiat näyttävät täydellisiltä mutta ne ovat hauraita asioita: Pohjoismaiden sijainti ei ole hyvä, se on syrjässä, se on siirrettävä keskelle, on vaihdettava paikkaa Saksan kanssa, seurattava sydämen ääntä: globalisaatio tuo ylivoimaisen ilon ja pelastuksen.

Me hylkäämme riippamme: pohjoismaisen sosiaaliturvajärjestelmän. Meitä ei pidä tukea syntymästä kuolemaan, me haluamme vapauden, me haluamme huuman ja pettymyksen, sillä turvallisuus on pahasta, se sairastuttaa. Kun ihminen sairastuu ja hän menettää työpaikkansa, häntä ei pidä helliä vaan kurittaa; epäonnistuminen kasvattaa häntä, tekee lujaksi.

oi suuri punainen lanka sinun aikasi on mennyt ihmiset ovat nuoria ja vahvoja, taistelu on onnea, taistelija rakastaa, ja aika syöttää minulle suurta marmoria toiselta puolelta Eurooppaa, se tunkee suureen musteeseen; vanhat ihmiset muistelevat aikaa, jolloin istuttiin mukavasti Volvossa & ajettiin Ikeaan, (me muistamme yöperhosia yöllä), köyhyys? mainonta ja markkinointi? miten tunnet ja miten teet sen?

Jatkan niin kauan kuin kuva sanoo ”kyllä”. Olen pohjoismaalainen. On mahdotonta tehdä mitään väärin.

Raportti ennustaa huonoa Lapille, Kainuulle, Itä-Suomelle ja Keski-Suomen läänille.

Pohjoismaissa ei ole kansallisia ja ei-kansallisia valtioita, paitsi Suomi, joka luhistuu.

Ministerit kuvittelivat, että Suomi oppisi tietämään mihin se kuuluu. Tietäen, missä yhteisö on – kuka tietää. Norjasta palataan kodittomana kotiin. Tämä koskee hevosta ja ratsumiestä, jolla on kasvoillaan maamiehen naamio. Hyväksyykö Jumala? mitä Jumala sanoo siitä?

Suomen kasvu keskittyy Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun sekä Vaasaan. Oulu vaihdetaan Tromssaan. ”On hämmästyttävää nähdä kehittyvä arktinen alue”, ministeri lausui.

Media kertoo että maailma hajoaa ilman orjuutta.

Taivaan tumma pyjama laskee maanviljelijän olalle.

Ruotsissa kaupungit kasvavat yhä. Norja hyväksytään kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Milloin on meidän vuoromme?

Tämä tapahtuu, lait kirjoitetaan, ihmiset antavat kätensä ennen kuin ehdin sanoa, koulukirjat eivät kerro Martin Luther Kingistä pakanuudesta rauhasta, kehon terveydelle on terveellistä kalenteri isommat silmät & positiiviset häiriöt.

Skandinavia, estetiikan menestys.

Historia on vain yksi taso. Kaupunkitilan kuvitellaan olevan, vaikka se ei ole pysyvää, se on ajattelua ja tarkoitusta ja ehdotuksia siitä, mistä yksikään todistaja ei löydä toivoa, minkä eri mahdollisuuksista ei keskustella sen läsnä ollessa.

Graffitit, tunnisteet, henkilökortit – hän haluaa pujahtaa sekaan, rakkaudesta, sitä on ”pohjoismainen” identiteetti.

Epämuodostunut elin, vino, näköinen, kuihtumisen kielletään olevan jotain kehoon kuuluvaa, tutkittaessa elinten rumuuksia, istun yksin ja pelkään sanoja pimeässä, joka ei ole suurempi tai pienempi elämääni, pakkomielteet ovat epäpuhtaita, tyhjä on puhdas.

Keksimäni tapahtumat jakoivat pääni, loistavasti ja voimakkaasti, ne tekivät minut suureksi, eivät antaneet minun vajota mudan unohduksiin.

Tavoitteena on yksinkertainen. Kerron saman tarinan uudestaan, kun se putoaa maahan satunnaisesti. Koska ne ovat yhteensopivia sanoja, hajonneita.

Istun keskellä aamua; avattuja verhoja.

Tie on turvallinen, kunnes se myydään.

41

Yksityiskohdat, veden tahrat. Historia on vain yksi taso. Rakastava voi olla vaarallinen, hän puhdistaa pienoismallit liasta ja saastasta, löytää tilan ominaisuudet, menettää ne.

Kuljen kuin minulla olisi suunta, vaikka pohjalla on vain sekoitus sattumanvaraisuutta, joka pakottaa valintoihin. Paneuduttaessa Tanskan, Ruotsin ja Suomen talouteen havaitsemme että materialismi ei poista odotuksia vaan tekee niistä materialistisia.

Elämä antaa odottaa itseään.

Puhutaan elinikäisestä oppimisesta, mutta se ei ole meillä käytäntönä. Lohtua saadaan innovaatioista ja koulutuloksista. Vertailussa huomioitiin liiketoimintaympäristö, sijoitukset ja aktiivisuus innovaatioihin.

Valitettavasti on monia tärkeitä asioita, joissa emme onnistu. Muissa Pohjoismaissa liikenteessä olevien ihmisten määrä on laajalti yleinen. Tämä on tärkein tapa nähdä, oletko täällä. On niin monia asioita, joita voit tehdä, ja sinun täytyy tietää siitä.

Hajanainen kehitys lähenee kauneuden tragediaa. Muisti on sekoitus satunnaisuutta, joka saattaa jatkua vuosia ennen kuin se lähestyy tällä kertaa ulkopuolelta, joka on virheetön ja lävistää valoa.

Muurien taa jää paljon näkymiä. Voiko niitä kritisoida siitä? Pitäisikö kiittää? Entä jos siellä ovat myös idealismi, runot, elämä ilman tekniikkaa ja robotteja, ilman ennakkoluuloja ja häpeällisiksi tuomittuja nautintoja? * yrityksiä ja teknologiaa minun päänsärkyni pysyy ja sanat hajoavat valokehässä

42

RAUNO RIEKKI tanskannos iida korhonen

sikkerhedsplan

Staten og de statslige myndigheder, domstole og førskoler!

Arjeplog, Kiiruna, Jokkmokk og Jällivaara!

Byer, med rene pletter.

Jeg lytter til svensk musik.

Mennesker, udseende og globaliseringens globalisering.

Vi ser Bergmans personer i deres modstand, som ikke ville udholde lykke.

Alt er i orden; sandet fjernedes fra havet.

Sveriges vejrforhold påvirker vejrforholdene i Sverige, og mennesker sover trætte.

Fingre drejer som hvide hjul, og det sidste syn af solen og spejlet og tagskæg tegner nøgent i øjnene.

I Norge er der velstand og lovgivere, som har en hukommelse på 4 hektar. Byen, som havde vinhaver og frugttræer, åbnede porten.

Tordenvejret breder sine penge over himlen, billedet dunkler, vindduerne falder ned, byen sover. På floden fortsætter mørkets sind.

Klassen koncentrerer sig om spørgsmålene, skjuler dem et sikkert sted. Hvad tænker du på, når du tænker på noget andet?

Regnen slutter ikke, vejen er ensrettet, gaden, mørket er en kilde, sorg, stemmer hører jeg: byen mangler en port: intet ord, intet midt på dagen.

De nordiske lande er en sikkerhedsplan, der stille og roligt går i opløsning.

Stranden stråler: Den har ny viden om havet og natten. Amerika er et lys, der blænder øjet, det kaster sin guldregn, slår sikkerhedsplanerne itu som lovtavler.

De nordiske lande er ikke sundhedens kilde, menneskerettigheder og sikkerhed tilhører ikke alle, både de seksuelt sovende eller bare sovende på anden måde sover.

Disse uendelige ting ser perfekte ud, men de er skrøbelige ting: De nordiske landes beliggenhed er ikke god, den er for langt væk, den skal flyttes ind i midten, skal bytte plads med Tyskland, følge hjertelyden: Globalisering bringer overvældende glæde og redning.

43

Vi forlader vores byrde: det nordiske sociale sikkerhedssystem. Vi bør ikke støttes fra fødsel til død, vi ønsker friheden, vi ønsker ekstasen og skuffelsen, derfor er sikkerhed det onde, det sygeliggør os. Når mennesket bliver syg, og han mister sin arbejdsplads, skal han ikke pusles men tugtes; mislykkede forsøg styrker ham, gør ham hård. oh store røde tråd din tid er ovre menneskerne er unge og stærke, kampen er lykke, den kæmpende elsker, og tiden mader mig det store marmor fra den anden side af Europa, den trænger ind i det store blæk; gamle mennesker husker tilbage på den tid, hvor de sad så hyggeligt i Volvoen & kørte i Ikea (vi husker natsværmere i natten), fattigdom? reklame og marketing? hvordan føler du, og hvordan gør du det?

Jeg fortsætter lige så længe, som billedet siger ”ja”. Jeg borger i Norden. Det er umuligt at gøre noget forkert.

Rapporten har dårligt nyt for Lapland, Kainuu, Østfinland og Midtfinlands amt.

De nordiske lande har ikke nationale og ikkenationale stater, bortset fra Finland, som kollapser. Ministrene forestiller sig, at Finland vil lære at vide, hvor det hører til. Ved at vide, hvor fællesskabet er - hvem ved. Fra Norge vender man hjemløs hjem. Dette omfatter hesten og rytteren, som for sit ansigt har min landsmands maske. Accepterer Gud? hvad siger Gud om det?

Finlands vækst er koncentreret om Helsinki, Turku, Tampere, Jyväskylä, Kuopio, Joensuu samt Vaasa. Oulu byttes med Tromssø. ”Det er forbløffende at se et arktisk område i udvikling”, udtalte ministeren.

Medierne fortæller, at verden falder fra hinanden uden slaveri.

Himlens mørke pyjamas sænker sig over bondens skuldre.

I Sverige vokser byerne stadig. Norge godkendes som nation blandt nationer.

Hvornår er det vores tur?

Dette sker, love skrives, mennesker giver deres hånd, før jeg når at sige, at skolebøgerne ikke fortæller om Martin Luther King, fred, hedenskab, sundt for kroppen er kalenderen, store øjne & positive forstyrrelser.

Skandinavien, æstetikkens succes.

Historien er bare et niveau. Vi forestiller os, at urbaniseringen findes, selvom den ikke er permanent, den er tanke og formål og forslag til, hvor ikke et eneste vidne finder håb, dets forskellige muligheder ikke diskuteres i dets nærvær.

Graffiti, fingeraftryk, personidentifikation – han ønsker at snige sig ind, af kærlighed, det er den ”nordiske” identitet.

Et deformt lem, skævt, af udseende, indtørring afvises at være noget, der hører til kroppen, når lemmets grimheder undersøges, jeg sidder alene og frygter ordene i mørket, som ikke er større eller mindre end mit liv, tvangstankerne er urene, det tomme er rent.

44

De begivenheder, som jeg fandt på, delte mit hoved, strålende og kraftfuldt, de gjorde mig stor, lod mig ikke synke ned i mudderets glemsler.

Det er et simpelt formål. Jeg fortæller den samme fortælling forfra, når de tilfældigt falder til jorden. De er ord, der hører sammen, nu er de gået itu.

Jeg sidder midt om morgenen; åbnede gardiner.

Vejen er sikker, til den sælges.

Detaljerne, vandets pletter. Historien er bare et niveau. Den elskende kan være farlig, han renser skalamodellerne af skidt og forurening, finder stedets egenskaber, mister dem.

Jeg går, som om jeg havde retning, selvom alt kun er baseret på vilkårlighed, som tvinger en til at træffe valg. Når vi dykker ned i Danmarks, Sveriges og Finlands økonomi, ser vi, at materialisme ikke fjerner forventningerne, men bare gør dem materialistiske.

Livet lader vente på sig.

Vi taler om livslang læring, selvom vi ikke praktiserer det. Trøst får vi hos innovation og skoleresultater. Ved sammenligningen tog man forretningsmiljø, investeringerne og aktivitet for innovation i betragtning.

Desværre er der mange vigtige ting, hvor vi ikke lykkes. Mængden af mennesker i andre nordiske lande, der bevæger sig rundt er bredt set almindelig. Det er den vigtigste måde at se på, om du er her. Der er så mange ting, du kan gøre, og du skal kende til det.

Den spredte udvikling nærmer sig skønhedens tragedie. Hukommelsen er en blanding af tilfældighed, som kan fortsætte i årevis, før den denne gang nærmer sig fra ydersiden, som er fejlfri og gennemborer lyset.

Der er mange perspektiver tilbage bag murene. Kan de kritiseres for det?

Bør man takke?

Hvad hvis der også er idealisme, digte, liv uden teknik og robotter, uden fordomme og uden nydelser, der dømmes som skamfulde? * virksomheder og teknologi min hovedpine varer ved, og ordene opløses i en ring af lys

45

DANIEL NAGY

46 38

47 39

JUHA PENTTINEN ”Yrjö”, 86 vuotta. ajatuksia pohjoismaista:

jääkauden tasottama taival kautokeino kaino kauna kotona käytiin suunnilleen yhtä mittaa valkoinen lada jossa pyöreät lamput paljon haapaveeltä mukana kavereita jokkainen antoi kyytirahhaa ja kotiportille aina vein toisia sai hakea kaikki kapakat kiertää en lähtis ennää semmoiseen rumppaan uuestaan en millään hinnalla jotenki ymmärtivät suomea hetta oli takasintullessa ne hoon päälle puhuvat mistä sie oot pois niille ku sano että haapaveeltä siitä käännyttiin sitte polovijoen suulle siihen suuntaan ajelemmaan ruotsin ja suomen rajjaa pitkin tultiin takasin tuohon no joskus käytiin missä oli lähin viinakauppa kaikista janosimpia käytettiin ensihättään kotona saivat sitte täyen lastin kautokeino kauto kauna kaino sekahommia lautapojaksi kirvesmiehille niitä oli usseita haukiputtaaltaki kukahan se oli ystävällisiä ne oli norjalaiset joo jos ei vaikka osannu tuulettajan remmiä vaihtaa nii ja ne jokku oli liian päissään tekemään töitä ni pitiä viiä takasin hettaan siitä sitte kerran pomo kysy että ketä veit takasin vastaavana rakennuspäällikkönä jäämeri kylymästi puhalsi lumi heijasti aurinkua emminä muista ennää kovin hyvin nii kaukasia asioita hyvin kauos saa mennä ja ku ei tätä päivääkää muista niillä main se oli tännää mää vaan katon ikkunasta näkkyykö tuttuja ja käärin sätkää ja ootan kotihoijon tyttöjä täyttämää mikä tuon nimi onkaa mikä se olikaa nii tosettihan se o

48

JUHA PENTTINEN tanskannos iida korhonen

”Yrjö”, 86 år. tanker om de nordiske lande:

en vandring jævnet af istiden kautokeino, sky og fjendtlig vi tog hjem tit og ofte en hvid lada med runde lygter mange venner med fra haapavesi alle betalte til turen ja jeg kørte dem altid hjem nogle måtte jeg lede efter for at besøge alle pubberne jeg ville ikke mere gide det bøvl for noget i verden de forstod da lidt finsk hetta passerede vi på tilbagevejen dem fra Lapland spurgte, hvor kommer du fra de taler dialekt når du siger til dem: fra haapavesi der kørte vi i retning af Polvijokis flodmunding for at køre den vej vi kom ned langs sveriges og finlands grænse tilbage dertil nå af og til tog vi hen hvor den nærmeste spruthandler var de tørstigste blev hjulpet først derhjemme måtte de så stå på mål for det kautokeino, sky og fjendtlig alt muligt arbejde fra skibsdrenge til tømrere mange af dem var fra haukipudas hvem var han nu venlige var de nordmænd tja hvis man ikke kunne finde ud af at skifte tandremmen nå ja og de en var for fuld til at arbejde ja så skulle han køres tilbage til hetta chefen spurgte til det engang hvem kørte du tilbage som den ansvarlige byggechef ishavet pustede koldt solen gav genskind i sneen jeg ka ik længere huske de her fjerne ting særlig godt man skal langt tilbage i tiden, og når man ikke engang kan huske samme dag det var deromkring i dag kigger jeg bare ud af vindduet, om der er nogen jeg kender og ruller papiret og venter på, at hjemmeplejens piger kommer og fylder den der hvad hedder det nu hvad var det åh jo, pille-dispenseren 49

ANDERS VÄGTER NIELSEN

dokumentar om vampyren

Jeg sad og så en spændende dokumentarudsendelse om vampyrer i det 21. århundrede. Jeg tror, den var produceret af BBC. Det var en temmelig god udsendelse. Det handlede om vampyrernes historie og deres nutidige liv, samfundssyn, udviklingsproblemer og muligheder og så videre. Det skuffede mig en smule, at man fokuserede på de baltiske vampyrer, især de lettiske. Jeg ville gerne høre meget mere om de skandinaviske og især de britiske vampyrer. Men det var nu en gang dén geografiske indfaldsvinkel man havde valgt, selv om emnet tydeligvis var vampyrer i sin helhed.

Man tog altså udgangspunkt i de baltiske vampyrer som eksemplariske for vampyrlivets udfoldelse som sådan. Dette havde jeg dog ikke set udsendelsen argumentere særlig grundigt for endnu. Jeg stillede mig i øvrigt tvivlende overfor en sådan forestilling eller tese. Jeg har rejst en del, både i Baltikum og ikke mindst i Skandinavien og Storbrittanien, hvor jeg adskillige gange har haft lejlighed til at tale med derboende vampyrer. I al beskedenhed synes jeg at jeg ved en hel del om emnet. Jeg er dog lægmand på feltet. Det er jeg mig bevidst om. Det skal straks siges, at jeg vældig godt kunne lide tv-dokumentarens form.

Jeg har bemærket, at de prisvindende dokumentarer indenfor kunst- og kulturområdet de seneste år – måske det seneste årti eller to – tit udmærker sig ved, at der ikke forekommer en fortællerstemme i filmen. Med andre ord findes der ingen kommentator, der skal binde de forskellige indslag sammen og berette om sagens rette sammenhæng. Tværtimod udfolder disse moderne dokumentarfilm sig udelukkende via klip, der enten er samtidige med det skildrede eller via senere (gerne nutidige) interviews med personer, der har kendskab til dét, dén eller dém, der udgør emnet. Det skildrede skal altså være nok i sig selv. Man hører aldrig en interviewerstemme eller spørgsmålene, der må have dannet baggrund for de deltagende personers svar. ’Svarene’ er da også typisk tilrettelagt så det ikke lyder som svar på konkrete spørgsmål. De er maskerede eller fremlagt som retningsgivende beretninger fra personerne. Beretningerne kan komme fra hovedpersonen selv, hvis dokumentaren har en hovedperson, men det forekommer sjældent eller i beskedent omfang.

50

Er De med? Sådan en dokumentar er altså uden kommentatorspor. På den måde fremstår dokumentaren mere objektiv, end hvis en kommentatorstemme havde blandet sig. Filmens valg af indhold og reflektioner over indholdet forskydes udelukkende til (eller integreres i) de valgte klip og den måde de præsenteres på, dvs rækkefølge, længde og så videre. Der vil ikke forekomme nogen anden lyd end reallyd i filmen. Dokumentaren vil ikke være belastet af underlægningsmusik eller andre stemningsskabende effekter, bortset fra netop dem der skabes via de ’reale’ indslag. Disse indslag kan naturligvis sagtens bestå af musikindslag, hvis emnet for eksempel drejer sig om musik; en berømt musiker for eksempel. Dette formvalg skyldes sikkert til dels dogmet om at man ikke ’vil presse noget ned i halsen’ på tilskueren. Måske kan man sige at det er et minimalistisk træk. Tilskueren skal kunne danne sig sine egne forestillinger på baggrund af det skildrede. Hvad kan man sige til det? Tja, sådan har tingene udviklet sig. Måske er det bare en mode, eller den måde såvel gode som mindre gode dokumentarfilm som regel arter sig på i netop denne fase af kulturhistorien. Resultatet skal forekomme virkeligt. A la wie es eigentlich gewesen, som den gamle historiker Ranke sagde. På den anden side er det vigtigt at det fremstillede åbner og ikke lukker i forhold til mulige tolkninger: De store spørgsmål stilles i alt det, der ikke siges. Hvilket peger tilbage på instruktøren og manuskriptforfatterne og så videre og så videre Således er dokumentargenrens udvikling i sin essens blot led i en vestlig verdens intense og forvildede higen efter virkelighed. Genren udgør (i virkeligheden) endnu et søm til det realistiskes levende begravelse i en kiste, og dermed til det egentligt virkeliges død, ganske som den ny-autobiografiske bølge inden for litteraturen gør det. Alt skal forekomme virkeligere og virkeligere, alt imens genfortryllelser af myterne bliver vanskeligere og vanskeligere. Sådan artede denne vampyrdokumentar sig som sagt ikke.

Det var befriende! Dokumentaren vekslede mellem landskabsbilleder og billeder af vampyrkvarterer i byerne, af egentlige vampyrlandsbyer, mens fortælleren imens og ind i mellem forklarede og redegjorde for, hvor eksakt vi befandt os geografisk – typisk et eller andet sted i Letland – og hvori forskellene imellem lokaliteternes kultur og historie bestod. Ind imellem disse indslag var der interviews med både fremtrædende og berømte og mindre kendte og helt ukendte vampyrer.

I sidstnævnte kategori befandt sig en enkelt ung vampyr fra samfundets absolutte bund. Vedkommende var rynket, blodløs og næsten tandløs. Det ene øre hang i laser som efter overfald af ulve. Hun havde mistet synet på højre øje. Øjet var blevet gennemboret med spidsen af en krucifixlignende genstand – ført af en anden kvindelig vampyr, hvilket forekom uhyrligt. Man kunne tænke sig til hvad vedkommendes skæbne meget snart ville blive. Denne kvindelige vampyr var yderligere, vistnok som følge af særdeles vedholdende pædofolianklager, konstant forfulgt og chikaneret i den landsby, hvor hun boede. Det var trist at se. Men jo også rørende.

At man netop ikke helt fik lov til at tænke sit, qua den højbritiske fortællerstemmes patetiske medfølelse med den stakkels vampyr, som fulgte lige efter interviewet, er vel så dét man kan diskutere form- og indholdsmæssigt i denne dokumentar. Man kan også, mener jeg, diskutere det mere principielt i forhold til dokumentargenren som helhed. Jeg skal ærligt indrømme at jeg drømmer om at blive anmelder.

51

anders vägter nielsen suomennos louise siltan

dokumenttielokuva vampyyreistä

Minä istuin ja katselin jännittävää dokumenttilähetystä vampyyreistä 21. vuosisadalla. Luulen, että se oli BBC:n tuottama. Se oli melko hyvä lähetys. Se oli vampyyreiden historiasta ja heidän nykyisestä elämästään, yhteiskunnan näkökulmasta, kehitysongelmista ja mahdollisuuksista ja niin edelleen. Se oli minulle pieni pettymys, että keskityttiin balttialaisiin vampyyreihin, varsinkin latvialaisiin. Minä haluaisin mieluummin kuulla paljon enemmän skandinaavilaisista ja erityisesti brittiläisistä vampyyreistä. Mutta näin se nyt vain oli, että oltiin valittu tuo maantieteellinen asenne, vaikka aihe ilmeisesti oli vampyyreistä kokonaisuudessaan. Lähtökohta oli sitten balttialaisista vampyyreistä esimerkillisinä vampyyrielämän ilmauksesta sellaisenaan. Sitä minä en kyllä vielä ollut nähnyt lähetyksen argumentoivan erikoisen perusteellisesti. Minä asetin itseni yleensäkin epäröiden, tällaisen esityksen tai teesin edessä. Olen matkustanut jonkin verran, molemmissa Baltiassa ja eikä puhumattakaan Skandinaavissa ja Iso Britanniassa, missä minulla on ollut useasti mahdollisuus puhua siellä elävien vampyyreiden kanssa. Kaikessa vaatimattomuudessa minun mielestäni tiedän aika paljon aiheesta. Olenkin alan maallikko. Olen tietoinen siitä. Se on välittömästi sanottava, että minä todella pidin tv-dokumenttielokuvan muodosta.

Minä olen huomannut, että palkitut dokumenttielokuvat taide- ja kulttuurialan sisällä viime vuosina – ehkä viimeiset kymmenen vuotta tai kahden – usein kunnostautuvat sillä tavalla, että niissä ei ole mikään kertojaääni elokuvassa. Toisin sanoen niissä ei ole ketään kommentoimassa, joiden pitää sitoa erilaiset esitykset yhteen ja kertoa asian oikeasta riippuvuudesta. Päinvastoin nämä modernit dokumenttielokuvat avautuvat yksinomaan leikkeillä, jotka ovat joko kuvatun samanaikaisena tai myöhemmin (kuten nykyaikaisin) haastattelut henkilöiden kanssa, joilla on tietoa siitä, tuosta tai heistä, jotka muodostavat aiheen. Kuvatun täytyy olla riittävä itsessään. Ei koskaan kuule haastattelijan ääntä eikä kysymyksiä, joiden on täytynyt muodostaa tausta osallistuvien henkilöiden vastauksiin. ’Vastaukset’ ovatkin myös tyypillisesti järjestetty niin, etteivät kuulosta vastauksina tiettyihin kysymyksiin. Ne ovat naamioituneina tai esitelty henkilöiden ohjeellisina kertomuksina. Kertomukset voivat tulla päähenkilöltä itseltään, jos dokumenttielokuvalla on päähenkilö, mutta se esiintyy harvoin tai vähäisessä määrin.

52

Ymmärrättekö? Sellainen dokumenttielokuva on siis ilman kommentaattoriselostusta.

Sillä tavalla dokumenttielokuva näyttää objektiivisemmalta, kuin jos kommentaattoriääni olisi sekaantunut. Elokuvan valinta sisällöstä ja ajatukset sisällöstä syrjäytetään yksinomaisesti (tai integroidaan) valittuihin leikkeisiin ja tapaan, jolla ne esitetään, eli perätysten, pituus ja niin edelleen. Ei tule olemaan mitään muuta ääntä elokuvassa kuin reaaliaikainen ääni. Dokumenttielokuva ei tule olemaan rasitettu taustamusiikista tai muista tunnelmanluovista tehosteista, paitsi vain niistä, jotka luodaan ’reaalisten’ lähetysten avulla. Nämä lähetykset voivat luonnollisesti helposti koostua musiikinlähetyksistä, jos esimerkiksi aihe käsittelee musiikkia; kuuluisa muusikko esimerkiksi.

Tämä muotovalinta johtunee luultavasti osittain dogmista siitä, ettei haluta ’puristaa jotain kurkusta alas’ katsojalle. Ehkä voidaan sanoa, että on minimalistinen veto. Katsojan täytyy pystyä luomaan omia mielikuvia kuvatun taustalla. Mitä voidaan sanoa siihen? No, näin asiat ovat kehittyneet. Ehkä on vain muoti, tai se tapa, jolla sekä hyviä että vähemmän hyviä dokumenttielokuvia yleisesti käyttäytyvät juuri tässä vaiheessa kulttuurihistoriasta. Tuloksen täytyy näyttää todelliselta. A la wie es eigentlich gewesen, niin kuin vanha historioitsija Ranke sanoi. Toisaalta on tärkeää, että esitetty avautuu ja eikä sulje mahdollisten tulkintojen suhteessa: Suuret kysymykset tehdään kaikessa, mitä ei sanota. Mikä osoittaa takaisin ohjaajaan ja käsikirjoittajiin ja niin edelleen ja niin edelleen. Siten dokumenttielokuvalajin kehitys on olemuksessaan vain osa länsimaisen maailman intensiivisestä ja eksyneestä pyrkimyksestä todellisuuden perässä. Tyylilaji muodostaa (todellisuudessa) vielä toisen naulan realistisen elävältä hautaantumiselle arkussa, ja näin ollen todella todellisen kuolemalle, aivan niin kuin nykyomaelämäkerrallinen aalto kirjallisuudessa muodostaa. Kaiken pitää näyttää todellisemmalta ja todellisemmalta, kun taas uudelleen lumoamiset myyteistä tulevat vaikeammiksi ja vaikeammiksi. Näin tämä vampyyridokumenttielokuva ei osoittautunut, niin kuin sanottu.

Se oli vapauttava! Dokumenttielokuva vaihteli maisemakuvien ja vampyyrikaupunginosista kuvien välillä, aidoista vampyyrikylistä, kun taas kertoja sen aikana ja välillä selitti ja selvitti, missä tarkalleen oltiin maantieteellisesti – tyypillisesti jossain Latviassa – ja mitä eroja oli paikkakuntien kulttuurin ja historian välillä. Näiden lähetyksien välillä oli haastattelut sekä molempien näkyvien ja kuuluisien ja vähempien tunnettujen että täysin tuntemattomien vampyyreiden kanssa. Jälkimäisessä kategoriassa oli yksittäinen nuori vampyyri yhteiskunnan absoluuttisesta pohjasta. Hän oli ryppyinen, veretön ja melkein hampaaton. Yksi korva roikkui repaleisena kuin sudenhyökkäyksen jälkeen.

Hän oli menettänyt näön oikeasta silmästä. Silmä oli lävistetty krusifiksin kaltaisen esineen kärjellä – toisen naispuolisen vampyyrin johtamana, mikä tuntui hirvittävältä.

Voisi ajatella minkälaiseksi hänen kohtalonsa hyvin pian tulisi. Tämä naispuolinen vampyyri oli sen lisäksi, luultavasti seurauksena äärimmäisistä sitkeistä pedofiilisyytöksistä, jatkuvasti vainottu ja kiusattu kylässä, missä hän asui. Se oli surullista nähdä.

Mutta myös koskettavaakin. Ettei aivan saatu tehdä omia ajatuksia, korkeabrittiläisen kertojaäänen syystä ja sen säälittävää myötätuntoa raukalle vampyyrille, joka seurasi heti haastattelun jälkeen, on kai se, mikä voidaan keskustella muodon- ja sisällön liittyvällä tavalla tässä dokumenttielokuvassa. Voidaankin myös, mielestäni, keskustella sitä enemmän periaatteellisesti suhteessa dokumenttielokuvalajin kokonaisuutena. Minun on pakko rehellisesti myöntää, että haaveilen arvostelijaksi tulemisesta.

53

Eero Suvilehto (s.1947 Pyhäjärvellä) on kirjallisuuden dosentti, jolla on takanaan monipuolinen työura Euroopan eri yliopistoissa (mm.Sofia, Reykjavik ja Wien). Hän on julkaissut tutkimuksia, runoja ja aforismeja yli kymmenellä kielellä. Suvilehto on palkittu mm. Sofian yliopiston Kliment Ohridski -mitalilla.

eero suvilehto

54

Käytännölliset sisilialaiset rakensivat kirkoistakin linnoituksia, eikä vain puruja vaan myös ihmisiä vastaan. ...

Maailmanloppua kuulema siirretty presidentin muiden kiireiden vuoksi. ...

Olipa kerran Kolumbus mutta nainen.

Ja purjehti merimiesten märissä sydämissä. ...

Tuolla viinilasiemme takana merikin syönyt ehtoollisensa, ihmisen lihaa ja verta.

Tuolla viinilasiemme takana. ...

Tästä kaunottaresta on taisteltu vuosisatoja.

Ja kun lähdet täältä, se tuntuu karkoitukselta paratiisista. ...

Yritin vietellä häntä kaikilla hedelmillä.

Eikä hän hievahtanut digitaalisesta pikku paratiisistansa. ...

eero suvilehto tanskannos iida korhonen

De behændige sicilianere byggede endda deres kirker om til fæstninger, ikke kun mod savsmuld men også mod mennesker.

----Verdens undergang er vist rykket, fordi præsidenten har travlt med andre ting. …

Der var engang Columbus men hun var en kvinde.

Og hun sejlede i sømændenes våde hjerter. …

Deromme bag vores vinglas har havet spist sin nadver, menneskets kød og blod.

Deromme bag vores vinglas. …

Der er kæmpet om denne skønhed i århundreder.

Og når du tager herfra, føles det som uddrivelsen fra paradis. …

Jeg forsøgte at forføre hende med alle frugter.

Og hun veg ikke en tomme fra sit lille digitale paradis.

55

Dea Sofie Kudsk have published two novels ‘Bogotana’ (2017) and ‘fjorden kysten’ (2018). She has also published short prose in various scandinavian literary magazines. She lives part time in Denmark and part time in Colombia, and is inspired by both these places and their ways.

Dea Sofie Kudsk

56

malmö

Ystadsvägen. Går man i den ene retning kommer man til Ica Maxi (åbent alle dage fra 6-22, der er frimærkesalg, spil, apotek, kaffe og korv med bröt, nogle dage et langt bord med blå velourdug, nervøst, og krystaller og træer af gyldent ståltråd med grønne og lyserøde sten som blade, og parkering i to etager og en helikopter man skal putte ti kroner i). I den retning videre: moskeen som er hvid og har et grønt tag, en kirke med en katolsk gravplads med enorme grå og sorte stenmausolæer med lænker og bibelcitater og billeder af de afdøde ligesom graveret ind i stenene. I den retning også på en måde: migrationsverket, og inden det, lavloftede lange stuehuse, steder der har været gårde, noget der var en landsby for bare halvtreds år siden måske. Og nu er der et eller andet firma, kontorer, dyrehandel, og en rød murstensbygning: Komvux, en brun mand og en hvid mand står og ryger cigaretter, fryser, Kaisa og Victor, frysende med dokumenter i rygsækken, overrække sin ansøgning, det gjorde de og dagene går, og de venter på en kvittering, Victor bliver snart illegal, mennesker er ikke illegale, hans ophold vil snart være illegalt, og hans blod ved hvad det betyder. Går man i den anden retning kommer man forbi en McDonalds, ved siden af et stort hul i jorden, og så et motionscenter og endnu et, andre bygninger og så Pildammsparken.

Man kan se den, mærke den, høje træer på hver side af vejen i stedet for bygninger.

Træer uden blade, høje, nøgne stammer, elegante, alvorlige, mediterende, ikke bare afventende foråret. Træernes tykke, foldede bark, som bjerglandskaber man kunne forvilde sig væk i, drømme sig væk i, under en stærkere sol, du og jeg, under et andet lys, lys henover din krop i sandet, kan du mærke det, huske det, Stillehavet, du og jeg, mit stille hav, palmer i mine årer hvis du skulle spørge, palmer og saltvand og generationers blod i mine årer, kul og dynamit og bananer i mine årer, en stærkere sol, ikke som her, hvor bliver jeg bleg, har du lagt mærke til det, jeg mister min farve, jeg mister mig selv, gør jeg, måske, er jeg hvad uden mit landskab.

Piletræerne der rækker ud efter søens vand. Ænder og måger. Krager eller måske solsorte som hakker i en død andrik. Det røde kød, de røde fjer. Børn med brød til ænderne. Forældrene tager billeder. Kaisa og Victor tager billeder. Vi er her. Billeder med ny betydning: bevis. Vi beviser, at vi er her, at vi er os, at vi ikke sagde ja uden at elske hinanden, det skal man kunne bevise: et reelt forhold, ikke nok at du siger, jeg elsker dig, flere gange om dagen på flere forskellige sprog. Hun tog billederne, strakte armen ud og han holdt om hende og bag dem kunne man se søen og parken og over søen og over dem Turning Torso.

Dea Sofie Kudsk suomennos louise siltan

malmö

Ystadsvägen. Jos mennään yhteen suuntaan tullaan Ica Maxille (auki joka päivä 6-22, siellä on postimerkkimyynti, pelit, apteekki, kahvia ja korv brötin kera, joinakin päivinä pitkä pöytä sinisellä veluuripöytäliinalla, hermostuneena, ja kristalleja ja puita tehty kullatusta teräslangasta vihreine ja vaaleanpunaisine kivineen lehtinä, ja pysäköinti kahdessa kerroksessa ja helikopteri, johon on laitettava kymmenen kruunua).

Sinne suuntaan eteenpäin: moskeija, joka on valkoinen ja jolla on vihreä katto, kirkko katolilaisella hautausmaalla valtavien harmaitten ja mustien kivimausoleumien kanssa kahleineen ja Raamatun lainauksineen ja kuvineen vainajista niin kuin kaiverrettu kiviin. Sinne suuntaan myös tavallaan: migrationsverket, ja ennen sitä, matalakattoiset pitkät maalaistalot, paikat, jotka ovat olleet maatiloja, jotain, joka oli kylä vain 50 vuotta sitten ehkä. Ja nyt siellä on jotain yritystä, toimistoja, eläinkauppaa, ja punaista tiilirakennusta: Komvux, ruskea mies ja valkoinen mies seisovat savukkeita poltellen, palelevat, Kaisa ja Victor, palellen dokumentit repussa, jättää hakemuksensa, sen he tekivät ja päivät menevät, ja he odottavat kuittia, kohta Victor tulee laittomaksi, ihmiset eivät ole laittomia, hänen oleskelu on kohta laitonta, ja hänen veri tietää mitä se tarkoittaa. Jos mennään toiseen suuntaan ohitetaan McDonaldsia, ison reiän vieressä maassa, ja sitten kuntosali ja vielä toinen, muita rakennuksia ja sitten Pildammsparken.

Voidaan nähdä se, tuntea se, korkeita puita molemmin puolin tietä rakennuksien sijasta. Puita ilman lehtiä, korkeita, alastomia runkoja, elegantteja, vakavia, meditoiden, eikä vain odottaen kevättä. Puiden paksu, taitettu kaarna, kuin vuoristomaisemia, joihin voisi eksyä pois, unelmoida pois, vahvemman auringon alla, sinä ja minä, toisen valon alla, valo sinun kehosi päälle hiekassa, tunnetko, muistatko, Tyynen valtameri, sinä ja minä, minun hiljainen meri, palmut suonissani jos kysyisit, palmut ja suolavesi ja sukupolvien veri suonissani, hiili ja dynamiitti ja banaanit suonissani, vahvempi aurinko, ei niin kuin täällä, kuinka minä tulen kalpeaksi, oletko huomannut sen, menetän värini, menetän itseni, teenkö, ehkä, olenko minä mitä ilman maisemaani.

Pajut, jotka ojentavat järven veteen. Sorsat ja lokit. Varikset tai ehkä mustarastaat, jotka nokkivat kuollutta urossorsaa. Punaista lihaa, punaista sulkaa. Lapset leipää mukanaan sorsille. Vanhemmat ottavat kuvia. Kaisa ja Victor ottavat kuvia. Olemme tässä. Kuvat uudella merkityksellä: todiste. Me todistamme, että me olemme tässä, että me olemme meitä, että emme ole sanoneet kyllä ilman rakastamatta toisiamme, se on pystyttävä todistamaan: todellinen suhde, ei riitä että sanot, minä rakastan sinua, useita kertoja päivässä useilla eri kielillä. Kaisa otti kuvia, ojensi käsivarren ja Victorilla oli kätensä hänen ympärillä ja heidän takanaan näkyi järvi ja puisto ja järven yli ja niiden yli Turning Torso.

57

JUHA PENTTINEN

58

bassam loulou

in attempt to catch bouncing monkeys

All of my attempts to avoid Iago’s evil have failed. I can now call those attempts ‘follies’, since one cannot tell the scorpion to cease being a scorpion, nor can they ask a professional hunter to stop hunting.

The most pressing and difficult question was: How did all the experiences, religions, philosophies, literature and art fail to deter the evil from their evil deeds? I realize now that the answer is simply this: It is the same way they did not stop the good from doing their good deeds.

In a hotel in Munich, the last friend whose friendship I guarded carefully from Iago’s poison so I can stay proud with our unshakeable bond, tore up my heart as if he didn’t know that love and betrayal smelled, and that the odor of rose farms or landfills will eventually break out. After his departure, I kept repeating “Et tu, Brute?” Manuel, the Spanish lodger and the German language teacher noticed. He asked me to touch the visible bump under his sweater, right in the left pocket of his hidden shirt. “What is this?” he asked, and answered: “Money. Don’t be afraid. I’ll stand beside you… and we will live together.” With all its possibilities, difficulties and worries, jumping into the unknown to find the desired life, has become easier than staying under Iago’s curse and colonialization.

In the Finnish airplane, I drank a lot of beer in celebration of my leap, my flight, my attempt to detach from Iago’s curse and colonialization. I liked it when I saw older air hostesses who did not comply with the formal beauty standards. The Arctic Circle was too far to be reached even by my own fantasies. Helsinki, to me, was more famous than Finland itself, the beauty of its lights from the air was unlike any other beauty I had seen before.

With a curious and indifferent tone, the police officer asked me: “Why did you come here? Isn’t there more work and money in Germany?” My answer was “I need to sleep.”

The narrow cell they put me in, indefinitely and for reasons I did not know, was more spacious than Iago’s curse and colonialization. None of the drawings on the wall drew my attention, and I even guessed that some of them were artificial, which is, not drown by people who stayed in this cell. I knocked on the door to go to the toilet, but nobody answered. I thought that the sump in the middle of the room was made for that purpose. I smoked two cigarettes hoping for somebody to show up and tell me that smoking was forbidden.

In Helsinki Prison, Katja, the police officer told me: “You don’t belong here.” And tears welled-up in my eyes. As she wrote her report, it occurred to me that ‘The Black Box’ is the perfect title for my exhibition that I had once called ‘God’s Signatures’ and ‘From Erich to Fromm’. I had collected its elements from lands in a Jordanian village, and they accompanied me through my hardest experiences after the Syrian Civil War. As I presumed, the prison supervisors have lost my earpiece. I wondered what events would result from this loss, and how different they would be from those of the Iranian film ‘The Song of Birds.’

59

With its architectural Y shape, its rooms, bathrooms and wall colors, the Oulu Refuge Camp reminded me strongly of the Aleppo University Hospital. It is a great place for brainstorming: haunted by hopes, breaks, waiting, differences, cultures, beautiful and ugly provocations, and the different languages of communication: emotions, body, eyes, and tones. In here, humans can do anything merely with their eyes.

My roommates are Alexandre, who seems to have just jumped out of a Chekhovian story; Hayhat, who comes from a Kurdish myth; and Tom, the son of Albanian astrology books who believes that he is the Messiah. Alexandre and Tom speak a lot. I’ve had bad experiences with this kind of people in my life.

Here, the evening comes along with the morning. The day is very short. I think that Mahmoud Abu Al-Wafa’s poem ‘When the Evening Comes’ will not be well received by the Finnish. Some Arabs might talk to you nicely, and at the same time lead you into a hundred dead ends. What can be achieved in two minutes might take me two days.

Some Finnish people do not respond when you ask for directions, but most of them would take your hand and walk you to the place. I think that these are the Finnish in a nutshell, and this is why they deserve respect. When the camp activity supervisor told me that “The word of the Finn, to keep their promise, is their honor.” It took me an effort not to cry.

People’s health is Finland’s number one capital. In every place, there is always a touch of beauty that can be added. I guessed that there is a leak in human energy and time. I started setting ideas and plans to improve the reality. I found that the camp is an artistic and cultural mine that can add an international reputation to the city and state. With the role of traditional culture retreating in all countries of the world, I find my belief in it increasing, and I believe that those countries will remain very proud of the achievements of their cultures, and that any cultural achievement is certainly not an exclusive property of its creator, but of the society, city, and country of that achievement, and of humanity overall. I started searching for suitable items for an exhibition on my artistic style, a job that is difficult and unusual since I will have to look for anything in everything. This exhibition might not see the light, as I don’t know how my personal situation will turn out to be in Finland, and therefore I did not carry with me the children’s clothes left for those in need, knowing that I could also employ them in a work of art, one that holds a lot of joy and hope.

Bewilderment, worry, fear, waiting, hope, my mistakes and follies, my childish curiosity, my attempts to uncover the unknowns of the new reality. Wandering in the corridors, the long meditations on things, sleep disturbances, nightmares, smoking, offering cigarettes for those who ask… These behaviors, are they understandable or will they make me look suspicious or weird?

The pressings of the heavy past, the calls and provocations of the current reality, and the search for any possible beauty to add, were like monkeys bouncing in my head. I would sometimes escape them with easy daily distractions, smoking, wandering in the corridors, and browsing the Internet. I saw no difference between fearing Iago and being killed by him. I did not need a new monkey. All I need is quietness, concentration, and patience to catch some of these monkeys. And I did manage to catch some in the following story and poem about my experience in Finland.

60

Short Story A Night without a Sleeping Pill In the second-hand store, I stood by a woman’s stall and viewed her items. She pointed at a shirt and told me that she liked it on her husband, and that he and I had the same size. I had not intended to buy anything, but it was hard not to attain her wish. I agreed to buy it, asking myself “Could there be anyone in the world who is as thin as I am?” She gave me a Christmas tree and some ornaments for free, I hesitated whether I should kiss that woman or not, but I did anyway, and asked: “Is this an appropriate way to thank people in Finland?” “No,” she said ”but it is OK for me, I’ve been to many countries.” In the presence of her beauty, I looked for something to buy, but she spoiled my plan saying “You can take whatever you want for free.” I will come back tomorrow then, I said to myself, and buy what I need while she is away. I decided not to need a sleeping pill tonight. I put on the shirt in the camp and wandered in the lobby, the corridors and the stairs in front of everyone, but nobody stopped me to say “Wow, what a beautiful shirt! Where and how did you get it?”

“Before the Tears Freeze” O snowmen O pure spotless clarity O children’s perseverance - Despite the frost, the war, and the darkness To play and work.

This light in my room That makes me vividly see all that surrounds me Is blocking you away As it blocks the light of embers deep in the fireplace.

And these monkeys Bouncing in my head Whenever I try to follow one, Ten monkeys jump in my face Sticking out their tongues at me And fluttering their ten fingers.

What do I do On a day in which the evening and morning come together?

Do I keep planting my pathways with steps Or invite you all over for a cup of tea Or join you all Until my tears freeze And I finish my follies in life That I only wanted a little warmer A life where I tried nothing but to say: “The children played in the snow, then fell asleep.”

3.1.2018 61

A. LAUKKA

62

sanat

Sanani etsivät itseäni Sanani ovat rajat joita lähestyn ilman sinua Ikuinen taistelu ja vain kuolema vapauttaa ja antaa rauhan jota en koskaan halunnut Sanani ovat elämä tässä ja nyt sinä voit olla sanani Sanani ovat alaston totuus kun esirippu putoaa ja näytös lopussa on kaikki hiljaista

Anna Svanhildur Björnsdóttir (s.1948 Reykjavikissa) on suosittu ja ahkerasti esiintyvä runoilija, joka on aikaisemmin työskennellyt opettajana eri puolilla Islantia. Hänen runonsa ovat tarkkoja ja herkkiä luonnon ja arkielämän havaintoja, usein myös karusti koskettavia. Björnsdóttirin teoksia on käännetty useille kielille, mm. englanniksi While the Sun is Still Up (While the Sun is Still Up) ja hänet on palkittu mm. Ranskan runofestivaleilla. Hän on lisäksi 4 lapsen äiti.

Anna S. Björnsdóttir suomennos eero suvilehto

63

Anna S. Björnsdóttir

runo käsille

Sataa lunta kadut tulevat valkoisiksi ja muuttuvat liukkaiksi ja jyrkiksi ja helposti kaatuu ja satuttaa itsensä yksi harha-askel ja loukkaannut kunnolla Miksi haluat olla saarella eristyksissä ja suljettuna ehkä on myöhäistä vaihtaa maata vaihtaa ystäviä, muuttaa ajatteluansa vaihtaa ihmisiä Ja sitten siinä onkin pieni joukko pikku ihmisiä, ojentavat kätensä parin pikku käsiä jotka haluavat tulla talutetuksi bussiin ja haluavat tulla kotiin kanssasi ja nauttia sinun tavaroistasi mielellään vajota uneen päällesi kuin olisit pieni sohva ja niin kestää lumen ja pakkasen ja elämän...

64

Anna S. Björnsdóttir

kahlittu

Kun tuli hämärä ja ajatukset räpyttelivät perhosina todellisuuden läpi ymmärsin ettei niillä ollut osaa armoon vaan kauas toisistansa kahlittuina Ja silti yhdessä kuin kaksoset syntymässä erotettuina toisistaan tietämättöminä kaipasivat ja ikävöivät ikuisesti toisiansa

65

simon kabel suomentanut louise siltan

Fodspor i sneen Når I når målet måles roden til rodet og velsignet være den som hæver forbandelsen ved at indse forbandelsen aldrig har eksisteret: Det er snart midnat og jeg Simon Kabel is Danish writer, who is using poetry to explore and alter perception and thereby leaving a trail of books behind him.

er helt alene i mit lille liv

66

efter at have efterladt mine fodspor i sneen hvor du stod med ild i dine øjne der skuede mod en rødmende horisont med et brændende begær efter indsigten i intetheden længslernes udgifter og eftertidens mulighed for at sammenfatte korstogenes korrespondancer rigernes udvidelser og tilbagetog de mange floder af blod magtens ubalance slingrende ned ad tidens knoklede rygrad

jalanjälkiä lumessa

Kun te ehditte päämäärään mitataan sotkun juurta ja siunattu olkoon se joka kumoaa kirouksen tajuamalla kirous ei koskaan ole ollut olemassa: Kohta on keskiyö ja minä olen ihan yksin pienessä elämässäni sen jälkeen kun olin jättänyt minun jalanjälkeni lumeen missä sinä seisoit tuli silmissäsi jotka katsoivat punertuvaan taivaanrantaan palavalla himolla oivallukseen tyhjyyteen kaipuiden kuluihin ja jälkipolvien mahdollisuuteen yhteenvedon ristiretkien kirjeenvaihdon tekemistä valtakuntien laajentamiset ja perääntymiset monet joet verestä vallan epätasapaino huojuen alas ajan luisevaa selkärankaa myöten

67

side om side

Jeg har nået en alder hvor tømmermændene ikke længere er en pris der er værd at betale for en fuld nats søvn hvori jeg kan høre mine forfædre brøle norrøne fornærmelser fra fortiden Hvor mange ord skal der til før vi falder side om side?

Jeg har nået en alder hvor nordens tunge tungemål ikke længere sidder fast i grammatikkens grundfjeld hvorfra ordene letter som sorte fugle der flyver bort fra det snehvide papir Hvor mange ord skal der til før vi falder side om side?

68

vierekkäin

Olen saavuttanut iän missä krapulat eivät enää ole hinta joka kannattaa maksaa täydellisen yön unella missä minä kuulen minun esi-isieni karjuntaa muinaispohjolan loukkauksia menneisyydestä Kuinka monta sanaa ennen kuin me kaadumme vierekkäin?

Olen saavuttanut iän missä pohjoisen raskaat kielet eivät enää ole kiinni kieliopin kallioperässä mistä sanat lähtevät lentoon kuin mustat linnut jotka lentävät pois lumivalkoisesta paperista Kuinka monta sanaa ennen kuin me kaadumme vierekkäin?

69

lille ode til karin dreijer andersson

Du kysser virkeligheden med dine drømmende øjne når du skøjter rundt på vinylplader i månelyset Du får mit hjerte til at hoppe op i min hals når du smitter mig med din svenske feber Nu er nu det eneste tidspunkt vi kender

70

pieni oodi karin dreijer anderssonille

Sinä suutelet todellisuutta unenomaisilla silmilläsi kun sinä luistelet ympäri vinyylilevyillä kuutamossa Sinä saat sydämeni hyppäämään kurkkuuni kun sinä tartutat minut sinun ruotsalaisella kuumeella Nyt on nyt ainoa ajankohta jonka tiedämme

71

Tuukka Nissilä on oululainen kirjallisuuden ja musiikin harrastaja, joka yrittää taidetta tekemällä todistaa itselleen olevansa insinööriydestään huolimatta ihminen

tuukka nissilä

72

herttuan näky

Juhana-herttua istui näyn nähdessään Turun linnan juhlasalissa ja pisti tuoreen vaimonsa Katariinan Puolasta tuomalla haarukalla itseään kivuliaasti poskeen. Veren maku suussaan hän kirosi kehityksen mielessään, mutta unohti ärtymyksensä nopeasti joutuessaan äkillisen ilmestyksensä lumoihin.

Hänen eteensä piirtyi kuva tuolilla istuvasta miehestä tuijottamassa pöydälle asetettua esinettä, jonka pinnalla oli käsittämättömiä kuvioita ja kirjoitusta. Värikkäät muodot kiehtoivat Juhanaa, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä niiden tai näkemänsä tekstin merkityksestä.

Näyn kadottua, yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, Juhana ei ollut enää nälkäinen, vaan poistui illallisvieraiden hämmästykseksi ruokasalista kiireen vilkkaa.

Samaan aikaan lähes 500 vuotta myöhemmin eräs itseään ei enää niin nuorena pitävä mies näki unen, jossa hän istui kotona ruokapöydän ääressä. Hänen vatsansa oli tyhjempi kuin koskaan, mutta ponnisteluistaan huolimatta hän ei onnistunut saamaan haarukasta pitävää otetta. Sama miten hän siihen tarttui, se kiemurteli hänen kädestään kuin käärme.

Aamulla herättyään mies oli uniminänsä tavoin tavattoman nälkäinen, mutta tyytyi aamupalapöydässä vain tuijottamaan edessään olevaa lautasta. Lautasen reunalle asetettu haarukka aiheutti kylmiä väreitä pelkällä läsnäolollaan.

– Eikö ruoka maistu? vaimo kysyi.

– Eipä oikein, mies vastasi tyhjyyteen tuijottaen. Hän tunsi edelleen unensa käärmehaarukan liukkaan pinnan oikeassa kädessään. Välillä hän käänteli kämmentä silmiensä edessä ja tutki sitä kulmiaan kurtistaen, mutta laski sitten taas käden takaisin syliinsä.

– Oletko tulossa sairaaksi? vaimo jatkoi hetken kuluttua.

– Ei se sitä ole, mies mutisi tuskin kuuluvasti: – Työjuttuja vain.

He eivät enää puhuneet, vaan istuivat kumpikin hiljaa omilla puolillaan pöytää yrittäen vältellä toistensa katseita. Lopulta mies sai aikansa huokailtuaan juotua kahvinsa loppuun ja nousi pöydästä.

Juhana-herttua kuvaili näkynsä hovialkemisti Albertille, joka vakuutti näyn esineen olleen lapis philosophorum, alkemistien tavoittelema viisauden lähde. Juhana ei tämän kuultuaan ollut innostuksissaan pysyä nahoissaan.

Albert yritti tivata Juhanalta lisää yksityiskohtia ja sanoi pienimpienkin vihjeiden voivan olla tärkeitä. Juhana pinnistelikin muistinsa äärimmilleen. Hän muisti elävästi miehen hahmon kumartuneena sormeilemaan pöydälle asetettua esinettä, mutta ei millään voinut ymmärtää, mitä mies oli ollut esineellä tekemässä ja mitä olivat olleet esineen pinnalle piirtyneet kuviot ja kirjoitukset.

Lopulta, molempien herrojen alettua jo vaipua synkkyyteen, Juhana kuitenkin muisti jotain. Näyn mies, saatettuaan päätökseen sen, mitä ikinä olikaan esineellä ollut tekemässä, taittoi sen kokoon ja jäljelle jäi pelkkä ohut kiiltävä levy. Juuri ennen kaiken muuttumista mustaksi Juhana muisti vielä nähneensä vilauksen esineen yläpinnasta, johon oli kaiverrettu omenan kuva.

Omena!

Näkyä ääneen muistellessaan Juhana huudahti viimeisen sanan kohdalla ja sai Albertin riemastumaan. Omena olisi mitä ilmeisimmin punainen lanka, joka johdattaisi heidät oikeille jäljille.

Itseään ei enää niin nuorena pitävä mies valmistautui leikkaussalin pukeutumistilassa väsyneenä ja nälkäisenä. Ensimmäinen potilas oli saatu valmiiksi leikkausta varten ja miestä odotettiin jo. Hänen aloitusrutiininsa tunnettiin kuitenkin hyvin, eikä kukaan ihmetellyt viivyttelyä. Hänellä oli tapana käydä mielessään läpi ihmiskehon anatomiaa luu, lihas, verisuoni, hermo ja elin kerrallaan ennen operaation aloittamista.

– Os femoris, os tibia, os fibula, hän hoki mielessään ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Musculus biceps brachii, musculus pectoralis major. Hänen sykkeensä laski ja mielessä vielä hetki sitten levinneet häiritsevät ajatukset katosivat. Edellisyön unikin lakkasi kummittelemasta mielessä.

Pukeutumishuoneen ovi aukesi.

– Oletko valmis aloittamaan? yksi hoitajista kysyi miehen selän takaa.

Hän nyökkäsi ja sanoen tulevansa heti. Hän pesi kätensä ja puki ylleen suojavaatteensa, ennen kuin astui sisään saliin.

Itsevarmana ja keskittyneenä hän lähestyi valmiiksi saatettua päivän ensimmäistä potilasta ja pysähtyi leikkauspöydän viereen. Hoitaja ojensi hänelle veitsen, jonka metallipinta heijasteli salin katossa olevia kirkkaita valoja.

Hän aloitti ensimmäisen viillon tekemisen.

Juuri, kun terä kosketti potilaan rintakehää ja ensimmäiset veripisarat nousivat pintaan, veitsi kuitenkin putosi hänen kädestään. Tuolla hetkellä aika tuntui hidastuvan ja putoaminen kestävän pienen ikuisuuden, jonka aikana hän ehti nähdä koko elämänsä vilisevän silmiensä edessä, luikertelevan hänen otteestaan ja lopulta katoavan pimeyteen. Sitten veitsi kilahti lattiaa vasten.

Avustajat liikehtivät levottomina. He katsoivat ensin hämmästyneinä toisiaan ja sitten pöydän toisella puolella seisova naishoitaja kysyi mieheltä: – Onko kaikki hyvin?

– Minä… tuota…, hän mutisi saamatta vastattua. Hänen katseensa vaelsi ympäri leikkaussalia löytämättä kiinnekohtaa.

– Jatketaanko leikkausta? miesääni kysyi miehen vasemmalta puolelta.

– Leikkaus? Hän jatkoi kuin unessa: - Niin, leikkaus. Hmm. Se on mitä ilmeisimmin keskeytettävä.

Avustajat vilkuilivat jälleen epäuskoisina toisiaan.

– Oletko varma? kysyi naishoitaja. – Potilas on odottanut leikkausta jo pitkään.

Mies katsoi hoitajia vuorotellen ja yritti ymmärtää tapahtumia. Lopulta hänen otsansa rypyt aavistuksen oikenivat tunnistamisen merkkinä hänen tuijotettuaan aikansa edessään seisovaa naista.

– Katariina? mies sanoi omituisella äänenpainolla hänen katseensa muuttuessa kuvastamaan siinä vielä hetki sitten vallinneen hämmennyksen sijaan toiveikkuutta.

– Mitä? nainen kysyi ja astui vaistomaisesti pari askelta taaksepäin lähes kompastuen lattialla kulkeviin johtoihin.

Mieshoitaja puuttui peliin ja tarttui pois tolaltaan joutunutta kirurgia olkapäästä. - Meidän taitaa olla parasta lähteä levähtämään, hän sanoi ja lähti ohjaamaan miestä pois leikkaussalista. –Näyttäisi siltä, että leikkaus on tosiaan keskeytettävä, hän vielä jatkoi olkansa yli toisille leikkausavustajille.

73

Vaikka Juhana-herttua olikin tyytyväinen heidän työnsä edistymiseen, pyysi hän Albertia poistumaan paikalta. Hän oli väsynyt ja halusi keskeyttää neuvonpidon siksi aikaa, että saisi levättyä ja koottua ajatuksiaan. Näyn vuoksi keskeytynyt illallinenkin muistutteli itsestään vatsanpohjan kouristeluna.

Hän laskeutui portaat alas puutarhaan, nappasi puusta kypsän näköisen omenan ja haukkasi siitä ison palasen.

Kaiken ympärillä vallitsevan epävarmuuden ja juonittelun keskellä oli rauhoittavaa katsella puita, jotka kevyesti keinahtelivat tuulessa. Vuodesta toiseen ne seurasivat ihmisten pyrkimyksiä järkähtämättä paikallaan seisten ja tuottivat hedelmiään riippumatta siitä, kuka milläkin hetkellä sattui vallan kahvasta kiinni pitämään.

Hän jatkoi käveleskelyään ja potkiskeli polulla vastaan tulevia isompia kivenmurikoita sivuun. Esteet siirtyivät pois tieltä yksitellen. Muutaman kerran polun kierrettyään häntä alkoi kuitenkin kyllästyttää ja hän lähti takaisin huoneeseensa. Mitä kaikella tiedolla ja viisaudella lopulta saavutettiin? Juhana tunsi otteensa elämään vain heikkenevän sitä enemmän, mitä kovemmin hän yritti asioita ymmärtää ja hallita.

– Mitä oikein tapahtui? mieshoitaja kysyi itseään ei enää niin nuorena pitävältä kirurgilta tämän tultua taas tolkkuihinsa.

– En… en ole varma, mies vastasi päätään hitaasti puistellen.

– Selviätkö kotiin asti vai pyydänkö jonkun viemään sinut? hoitaja jatkoi.

– Kyllä minä pärjään. Kiitos vain. Hän istui pukeutumistilassa olevalla sohvalla ja hörppi pieniä suullisia automaatista otettua kivennäisvettä. Käsien vapina oli jo hellittänyt sen verran, että vesi pysyi kertakäyttömukissa roiskumatta ympäriinsä.

– Mitä minä oikein sanoin tuolla? hän kysyi nyökäten päätään salia kohti.

– Et oikeastaan kovinkaan paljoa. Puhuit vain jotain… Katariinasta.

– Katariinasta?

– Niin. Katsoit uutta avustajaa aika… Miten sen nyt sanoisi, himokkaasti, hoitaja jatkoi väläyttäen epävarman hymyn. ”Ja kutsuit häntä Katariinaksi. Taisit säikäyttää hänet pahan kerran. He kääntyivät molemmat katsomaan lasin läpi saliin, johon toiset olivat jääneet keskeyttämään leikkausta.

– Kuka se Katariina on?

– Ei aavistustakaan.

– Oletko varma, että selviät itse kotiin?

– Olen.

Mieshoitaja nousi ylös tuolilta ja poistui pukeutumistilasta takaisin leikkaussalin puolelle.

Hämmentynyt kirurgi kiiruhti vaatteet vaihdettuaan suorinta reittiä parkkihalliin ja lähti ajamaan kotiin. Moottoritiellä nopeus nousi reippaasti yli 120 kilometrin tuntirajoituksen, mutta sekin tuntui liian hitaalta. Oli kuin auto olisi madellut paikallaan ajan kiihdyttäessä vauhtiaan yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. Vähän väliä hän vilkuili taustapeiliin ja näki, kuinka pimeys saavutti häntä.

Mies polkaisi kaasupolkimen pohjaan, jolloin aika aavistuksen verran hidastui.

Muutaman kilometrin jälkeen hän poistui moottoritieltä oikealle kaartaen. Nopeutta oli edelleen vaarallisen paljon, mutta siihen aikaan aamupäivästä muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Muutaman risteyksen jälkeen hän oli jo kotikadulla ja käänsi auton suuren omakotitalonsa pihaan.

Hän nousi kiireesti ulos autosta ja juoksi sisälle taloon. Hämmästynyt vaimo tuli häntä eteisessä vastaan.

– Mitä sinä täällä… vaimo yritti kysyä, mutta mies rynnisti vaatteitaan riisumatta kohti makuuhuonetta siepaten säikähtäneen naisen mukaansa. – Hei! Mitä sinä nyt? tämä vielä yritti, mutta ei saanut mieheltä vastausta. Samalla he jo heittäytyivät yhtenä myt74

tynä sängylle, nainen alimmaisena ja mies päälle rojahtaen. Miehen kiihkeät suudelmat ihmetyttivät aluksi vaimoa, mutta tämä heltyi kuitenkin pian ymmärtäessään, ettei omituisesta tilanteesta huolimatta varsinaista vaaraa ehkä olisikaan. Kyseessä olikin pelkkä normaali miestenvaiva.

Haparoiden mies riisui vaatteitaan ja väliin riuhtoi vaimonsa vaatteita heitellen niitä ympäriinsä sängylle ja lattialle. – Katariina, mies sanoi aherruksensa lomassa ja sai vaimonsa hätkähtämään ja työntämään hänet kauemmas itsestään.

– Mitä sinä sanoit? vaimo kysyi, mutta mies ei vastannut mitään vaan yritti saattaa päätökseen sen, minkä oli aloittanutkin. Lopulta vaimo vääntäytyi irti hänen otteestaan ja huusi: – Lopeta!

Mies silmin nähden säikähti vaimonsa reaktiota ja havahtui hereille. Hän jäi istumaan polvilleen sängylle vaimonsa eteen katsellen ympäriinsä hämmentyneenä.

– Mitä tapahtui? hän lopulta kysyi ja näki vähäpukeisen vaimonsa pelästyneet kasvot.

- Oletko sinä kunnossa?

– Sitä samaa voisin kysyä sinulta.

– Kuinka niin?

– No, katso ympärillesi. Mitä tämä oikein on, miksi olet täällä?

Mies antoi katseensa kiertää ympäri huonetta ja sanoi: – E-en ymmärrä. Juurihan minä olin työpaikalla…

– Vaan etpä ole enää.

– Olin aloittamassa päivän ensimmäistä leikkausta ja, hänen silmänsä avautuivat aavistuksen verran suuremmiksi: – Tapahtui jotain. Leikkaus jouduttiin keskeyttämään.

Hän nousi ylös sängyltä ja alkoi hermostuneena keräillä omia ja vaimonsa vaatteita lattialta.

– Enhän vain satuttanut sinua, näytät aika…

– Et. Kiitä onneasi, vaimo sanoi ääni väristen. – Säikäytit kyllä. Vaimokin alkoi poimia miehen sängylle asettelemia vaatteitaan ja pukeutui. – Mikä sinua oikein vaivaa? Et ole koskaan käyttäytynyt tuolla tavalla.

– En tiedä. Mies istahti sängyn reunalle saatuaan itsensä jo täysiin pukeisiin, lukuun ottamatta lattialla vielä lojuvia kenkiä ja takkia. – On sattunut kaikenlaista. Esimerkiksi unet.

– Mitä niistä?

– Ne ovat olleet omituisia. Viime öisessä unessa jotain tapahtui haarukalleni. Se luikerteli pakoon kädestäni kuin käärme.

– Hmm. Vaimo katsoi häntä kiinnostuneena ja nyt jo hieman rauhoittuneena. – Entä mitä siellä töissä tapahtui? Miksi leikkaus jouduttiin perumaan ja miksi olet nyt täällä?

Mies kohautti olkiaan. – Kunpa tietäisin. Juuri ensimmäistä viiltoa tehdessäni veitsi putosi kädestäni. Seuraavan kerran tulin tajuihini pukeutumistilassa, jonne yksi hoitajista oli minut ilmeisesti saattanut. Hän vaihtoi asentoaan ja nojasi kyynärpäillä polviinsa edelleen sängyn reunalla istuen. – Sitten lähdin ajamaan kotiin ja… taas tapahtui jotain. Hirvittävä tunne. Hän puisteli päätään. – Kuin aika yrittäisi nielaista minut.

– Aika?

– Niin. Kuin valtava pimeys olisi ollut perässäni ja minun oli ajettava kovempaa ja kovempaa pitääkseni sen takanani, estääkseni sitä kulkemasta ohitseni.

Miehen lopetettua tuli aivan hiljaista. Vain keittiön seinällä tasaisesti nakuttavan kellon ääni kuului makuuhuoneen avonaisen oven läpi.

Palattuaan takaisin huoneeseensa Juhana-herttua kutsutti paikalle vaimonsa Katariinan.

Heidän yhteinen elämänsä oli alkanut loisteliaasti. He olivat omaksuneet hoviinsa suuren maailman tapoja ja nauttivat asemansa suomasta yltäkylläisyydestä. Kaikki oli 75

heidän saatavillaan, vain muutaman sanan päässä toteutumisesta. He halusivat asemansa turvin tuoda sivistyksen myös kansan keskuuteen, nostaa barbaarisen väen ylös pimeydestä, jossa se sokeana harhaili.

Kuitenkin epävarmuus jäyti Juhanaa. Ylhäisön elämä ei monessa mielessä ollut sen varmemmalla pohjalla kuin rahvaankaan. Samat luonnonlait säätelivät heidänkin olemassaoloaan. Ne eivät välittäneet ihmisten luomista instituutioista tai keinotekoisista määrittelyistä, joilla toinen ihminen asetettiin toisen yläpuolelle.

Katariinan saapuessa paikalle Juhana oli asettunut vuoteelleen. Hän katsoi puolisoaan ja näki, kuinka sininen veri virtasi tämän suonissa. Sykäys kerrallaan se eteni sydämen takoessa väsymättömänä, kunnes ei jonain päivänä enää takoisikaan. Kaikki oli niin epävarmaa. Suuressa suunnitelmassa eivät yksittäisen ihmisen tunteet ja toiveet olleet minkään arvoisia, eivät edes kuninkaallisen. Inhimilliset toiveet olivat toissijaisia kosmisten voimien rinnalla ja historiaa kirjoitettaessa niistä ei jäisi merkintöjä.

Vaimonsa etäisyyden tuntien hän tarttui tätä kädestä ja ohjasi vierelleen. Jos edes hetkeksi voi kaksi toisilleen kaukaista päästä lähelle toisiaan, on olemassa toivoa. Ja tämä näennäisen satunnainen tapahtuma voi määrittää kokonaisen valtakunnan kohtalon.

Vaimonsa lähdettyä töihin itseään ei enää niin nuorena pitävä mies soitti sairaalaan ja esitti esimiehelleen pahoittelunsa aamun tapahtumista. Hän kertoi viimeaikaisesta stressistä ja huonosti nukutuista öistä. Esimies ehdotti hänelle muutaman päivän vapaata, mutta hän kieltäytyi ehdotuksesta ja vakuutti olevansa täysin työkykyinen taas seuraavana päivänä.

Puhelun jälkeen mies haki kannettavan tietokoneensa ja asetti sen keittiön pöydälle eteensä. Hän avasi omenan kuvalla varustetun kannen, käynnisti koneen ja avasi sukututkimusohjelman. Menneisyydestään kiinnostuttuaan hän oli vuosikausia kaivanut tietoa erilaisista lähteistä sukujuuriensa selvittämiseksi. Lopputuloksena oli tuhansia nimiä kerättynä yhdeksi tiedostoksi ja nimien takana tuhansia kertomattomia tarinoita.

Suurin osa ajalta, jolloin maailma oli vielä kovin toisenlainen. Hänen esi-isänsä Juhanan aikana ihmisiä vielä haudattiin elävältä, kivitettiin ja kidutettiin. Noituudesta tuomittiin mestattavaksi ja taikausko vallitsi kaikkialla. Elämä oli pelottavaa ja epävarmaa.

Nyt sellaisista hirveyksistä ei ollut enää tietoakaan ja siitä mies tunsi kiitollisuutta.

Sivistyksen ja tiedon kirkasvalolamppu oli valaissut suuren osan maailmasta ja valo oli hyvää vauhtia leviämässä viimeisimpiinkin hämärän kolkkiin. Ihmiset olivat sen avulla oppineet hallitsemaan luontoa ja itseään. Ennen niin pelottavasta maailmasta oli tullut paljon vähemmän pelottava.

Mies pyrki saattamaan kaiken elämässään tuon valon läpitunkemaksi. Sisällä vellovat alkuvoimaiset kuohut hän painoi turvallisesti piiloon ja kasasi päälle niin suuren määrän tavaraa, että vaikka läpi pääsisikin pisara tai kaksi, vuoto olisi helppo tukkia uudelleen. Hän oli sentään nykyihminen, ei mikään vuosisatojen takainen barbaari.

Hänen toimiaan voisi vapaasti kuka tahansa tarkastella vaikka suurennuslasin kanssa, eikä syytä moitteille löytyisi. Koko hänen elämänsä voitaisiin kantaa ulos talosta ja levittää pitkin pihamaata ja jokainen näkisi, kuinka hyvää se oli ja kuinka kauas taakse menneisyys oli jätetty. Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli rakennettu sivistyksen suojamuuri.

Sitä mies ei kuitenkaan suostunut myöntämään itselleen, että keinotekoisesti rakennettu muuri oli ohut ja hauras kuin iho. Tarvittiin vain pieni viilto ja läpi tunkeutuivat ikiaikaiset voimat kaiken kehityksen mukanaan tuoman paljastuessa merkityksettömäksi.

76

JUHA PENTTINEN

77

tuukka nissilä tanskannos iida korhonen

hertugens syn

Hertug Juhana sad, da han fik sit syn, i festsalen Turku slots, og stak sig selv smertefuldt i kinden med en gaffel, hans nye kone, Katariina, havde bragt med sig fra Polen.

Han bandede indvendigt over blodets smag i munden, men glemte sin irritation hurtigt, da han pludselig havnede i synets fortryllelse.

Foran ham tegnedes et billede af en mand, der sad på en stol og stirrede på en genstand placeret på bordet, som havde ubegribelige figurer og skrift i sin overfladen. De farverige former fascinerede Juhana, men han havde intet begreb om betydningen af dem eller den tekst, han så.

Da synet var forsvundet, lige så hurtigt som det var dukket op, var Juhana ikke længere sulten, men forlod til middagsgæsternes forbløffelse spisesalen i stor hast.

På samme tid næsten 500 år senere drømte en mand, der ikke så sig selv som så ung længere, en drøm, hvor han sad derhjemme ved middagsbordet. Hans mave var tommere end nogensinde før, men til trods for sine anstrengelser, kunne han ikke få en holdbart greb om gaflen. Uanset hvordan han greb om den, snoede den sig ud af hans hånd som en slange.

Da han var vågnet, var han usædvanlig sulten som i sin drøm, men nøjedes ved morgenbordet med kun at stirre på tallerkenen foran sig. Gaflen, der var placeret på tallerkenens kant, gav ham kuldegysninger ved sin blotte tilstedeværelse.

– Kan du ikke lide maden? spurgte hans kone.

– Ikke rigtigt, svarede manden, mens han så ud i luften. Han kunne endnu mærke den glatte overflade fra sin slangegaffel fra drømmen i sin højre hånd. Af og til vendte han sin håndflade med knyttet næve foran øjnene, men lagde den så i skødet igen.

– Er du ved at blive syg, fortsatte hans kone et øjeblik senere.

– Det er ikke det, mumlede han, så det knap kunne høres: – bare arbejdet.

De talte ikke mere, sad bare stille hver især på hver sin side af bordet og forsøgte at undgå hinandens blikke. Til sidst fik manden efter et suk drukket sin kaffe færdigt og rejste sig fra bordet.

78

Hertug Juhana beskrev sit syn for hofalkymisten Albert, som forsikrede, at synets genstand var et lapis philosophorum, visdommens kilde, som alkymisterne forsøgte at finde. Efter at have hørt dette, kunne Juhana ikke være i sin egen krop i sin iver.

Albert fosøgte at udspørge Juhana om flere detaljer og sagde, at selv de mindste hentydninger kunne være vigtige. Juhana anstrengte sin hukommelse til det yderste.

Han huskede levende mandens skikkelse, der bukkede sig ned for at føle på den genstand, der var stillet på bordet, men han kunne på ingen måde forstå, hvad manden havde lavet med tingen, og hvad figurerne og tegnene på genstandens overflade havde forestillet.

Til sidst, efter begge herrer var begyndt at synke ned i dysterhed, huskede Juhana alligevel noget. Manden i synet, efter at have konkluderet, hvad han nu foretog sig med genstanden, klappede den sammen, og tilbage var kun en tynd, skindende plade.

Lige før det hele blev sort, huskede Juhana også at have set et glimt af genstandens overflade, hvor der var udskåret et billede af et æble.

Et æble!

Da han sagde det højt, som han huskede, råbte Juhana ved det sidste ord og fik Albert til at juble. Æblet ville mærkeligt nok være den røde tråd, som ville føre dem på rette spor.

Manden, der ikke så sig selv som så ung længere, gjorde sig klar i operationsstuens omklædningsrum træt og sulten. Den første patient var gjort klar til operation, og man ventede på ham. Hans begyndelsesrutine var dog godt bekendt, og ingen undrede sig over ventetiden. Han havde for vane at gennemgå menneskekroppens anatomi for sig selv, knogle, muskel, blodåre, nerve og et lem ad gangen før starten af en operation.

– Os femoris, os tibia, os fibula, gentog han for sig selv, og brikkerne klikkede på plads. Musculus biceps brachii, musculus pectoralis major. Hans puls faldt, og de forstyrrende tanker, der bare for et øjeblik siden havde bredt sig i hans hoved, forsvandt.

Også drømmen fra natten før stoppede med at spøge i hans sind.

Omklædningsrummet dør gik op.

– Er du klar til at starte? spurgte en af sygeplejeskerne bag mandens ryg.

Han nikkede og sagde, at han kom med det samme. Han vaskede sine hænder og trak beskyttelsestøjet over sig, før han trådte ind i rummet.

Selvsikker og koncentreret nærmede han sig den klargjorte patient og standsede ved siden af operationsbordet. Sygeplejesken rakte ham kniven, hvis metalflade skinnede i det skapre lys fra loftslamperne.

Han begyndte at lægge det første snit.

Lige idet bladet berørte patients brystkasse, og de første bloddråber kom op til overfladen, faldt kniven ud af hånden på ham. I det øjeblik føltes det, som om tiden sagtnedes, og faldet varede en lille evighed, hvor han nåede at se hele sit liv fare forbi øjnene, sno sig af hans tag og til sidst falde ned i mørket. Så klirrede kniven mod gulvet.

Assistenterne bevægede sig uroligt. De så først forbløffede på hinanden, og så spurgte en kvindelig sygeplejerske på den anden side af bordet ham: – Er alt ok?

– Jeg… det…, mumlede han uden at svare. Hans blik vandrede rundt i operationsstuen uden at finde et fikspunkt.

– Skal vi fortsætte operationen? spurgte en mandestemme på mandens venstre side.

– Operationen? Han fortsatte som i søvne: – Nå ja, operationen. Hmm, den må vel afbrydes.

Assistenerne så igen uforstående på hinanden.

– Er du sikker? spurgte en kvindelig sygeplejerske. – Patienten har jo ventet længe på operationen.

Manden så på sygeplejerskerne en ad gangen og forsøgte at forstå, hvad der var sket.

Efter at stirret lidt tid på en kvinde, der stod foran ham, rettede rynkerne i hans pande sig en anelse ud som tegn på genkendelse.

– Katariina? sagde manden med et besynderligt toneleje, mens hans blik ændrede sig til at vise forhåbning i stedet for den forbløffelse, der havde domineret for et øjeblik siden.

– Hvad? spurgte kvinden, og trådte instinktivt et par skridt tilbage og faldt næsten over ledningerne, der gik henover gulvet.

Den mandlige sygeplejerske blandede sig og greb den forvirrede kirurg ved skulderen. – Det er vist bedst, at vi går ud og hviler os, sagde han og begyndte at lede ham ud af operationsstuen. – Det ser ud til, at operationen faktisk må afbrydes, fortsatte han over skulderen til de andre operationsassistenter.

79

Selvom hertug Juhana faktisk var tilfreds med fremskridningen af deres arbejde, bad han Albert om at gå. Han var træt og ville afbryde rådslagningen indtil videre, så han kunne få hvilet sig og samlet sine tanker. Middagen, der var blevet afbrudt af synet, påmindede ham også om sig med en krampe i mavesækken.

Han gik ned af trapperne til haven, snuppede et modent æble fra træet, og tog en stor bid af det.

Midt i hele den herskende usikkerhed og intrigerne overalt var det beroligende at se på træerne, som svajede let i vinden. Fra år til år fulgte de menneskenes forsøg, mens de stod bomstille på deres plads og producerede deres frugter uafhængigt af, hvem der i det givne øjeblik nu måtte holde i magtens scepter.

Han fortsatte sin spadseren og sparkede de store sten til side, der dukkede op på stien. Forhindringerne flyttede sig af vejen en for en. Efter at have gå stien flere gange rundt, begyndte han alligevel at blive træt af det, og han gik tilbage til sit arbejdsværelse. Hvad opnåede man i sidste ende med al den viden og visdom? Juhana følte sit tag på livet blot svækkes desto mere, jo hårdere han forsøgte at styre og forstå tingene.

– Hvad var egentlig det, der skete? spurgte den mandlige sygeplejerske kirurgen, der ikke så sig selv som så ung længere, da han igen var kommet til sig selv.

– Jeg… jeg er ikke sikker, svarede han og rystede langsomt på hovedet.

– Kan du selv komme hjem, eller skal jeg bede nogen køre dig? fortsatte sygeplejersken.

– Jeg skal nok klare mig. Ellers tak. Han sad på sofaen i omklædningsrummet og slubrede små slurke af en danskvand fra automaten. Hændernes rysten var allerede klinget tilpas af, så vandet blev i engangskoppen uden at sprøjte ud over det hele.

– Hvad sagde jeg egentlig derinde? spurgte han og nikkede mod stuen.

– Faktisk ikke ret meget. Du snakkede bare om en… Katariina.

– Katariina?

– Ja. Du så på den nye assistent ret… Hvordan skal man nu sige det, lidenskabeligt, fortsatte sygeplejersken og sendte et usikkert smil. ”Og du kaldte hende Katariina. Jeg tror, du gav hende lidt af et chok. De vendte sig begge to om for at gennem glasset ind i stuen, hvor de andre var blevet for at afbryde operationen.

– Hvem er Katariina?

– Ingen anelse.

– Er du sikker på, at du kan komme hjem selv?

– Ja. – Sygeplejersken rejste sig fra stolen og gik ud af omklædningsrummet og tilbage til operationsstuen.

Efter at have skiftet tøj skyndte den forvirrede kirurg sig den direkte rute til parkeringshallen og kørte så hjemad. På motorvejen kom hastigheden hurtigt over grænsen på 120 km i timen, men det føltes også for langsomt. Det var, som om bilen krøb langsomt af sted uden at komme nogen vegne, og tiden satte hastigheden mere og mere op. Lidt efter kastede han et blik i bakspejlet og så, hvordan mørket nåede ham.

Han trådte speederen i bund, og så sagtnedes tiden en anelse.

Efter et par kilometer drejede han fra motorvejen og svingede til højre. Hastigheden var stadig i den farlige ende, men på det tidspunkt af formiddagen var der overhovedet ingen trafik. Et par kryds senere var han allerede på sin egen vej og drejede bilen ind i haven ved sin store villa.

Han stod skyndsomt ud af bilen og løb ind i huset. Forbløffet kom hans kone ham i møde i entreen.

– Hvad laver du her… forsøgte hun at spørge, men manden hastede mod soveværelset uden at tage overtøjet af og hev den forskrækkede kvinde med sig. – Hallo! Hvad 80

laver du? prøvede hun igen, men fik ikke noget svar fra sin mand. Pludselig kastede de sig ned på sengen som én klump, kvinden nederst, og manden kastede sig ned oven på hende. Hans vilde kys forbløffede hende først, men hun gav dog snart efter, da hun forstod, at trods den besynderlige situation var der måske alligevel ingen egentlig fare.

Det handlede kun om normale mandeproblemer.

Manden klædte sig fumlende af og ind i mellem flåede han også sin kones tøj af og smed det omkring sig på sengen og gulvet. – Katariina, sagde manden, mens han asede og masede, hvilket fik hans kone til at give et sæt og skubbe ham længere væk fra sig.

– Hvad sagde du? spurgte hun, men han svarede ikke, men prøvede bare at fuldføre det, han havde begyndt. Til sidst sled hun sig fri af hans tag og råbte: – Stop!

Manden var tydeligt chokeret over sin kones reaktion og vågnede op. Han blev siddende på knæ på sengen for sin kone og så forvirret omkring sig.

– Hvad skete der? spurgte han til sidst og så det skræmte ansigtsudtryk hos sin letpåklædte kone. – Er du okay?

– Jeg kunne spørge dig om det samme.

– Hvordan det?

– Jo, se omkring dig. Hvad er det her, hvorfor er du her?

Manden lod sit blik gå rundt i rummet og sagde: – J-jeg forstår det ikke. Jeg var på arbejde lige før…

– Det er du så ikke længere.

– Jeg var ved at begynde dagens første operation, og, hans øjne åbnede sig større en anelse. – Der skete noget. Vi måtte afbryde operationen. Han rejste sig fra sengen og begyndte nervøst at samle sit eget og konens tøj op fra gulvet.

– Jeg gjorde dig vel ikke fortræd, du ser ret…

– Nej. Tak dit held, sagde konen med rystende stemme. – Du skræmte mig dog. Hun begyndte at samle det tøj op, manden havde samlet sammen på sengen, og klædte sig på. – Hvad er der egentlig i vejen med dig? Du har aldrig før opført dig sådan.

– Jeg ved det ikke. Han satte sig på kanten af sengen efter at have fået klædt sig selv helt på, bortset fra skoene og jakken, der stadig flød på gulvet. – Der er sket alt muligt.

Fx drømme.

– Hvad med dem?

– De har været mærkelige. Sidste nat drømte jeg, at der skete noget med min gaffel.

Den snoede sig ud af min hånd som en slange.

– Hmm. Konen så interesseret på ham og var nu allerede en smule rolig. – Hvad skete der så på arbejdet? Hvorfor måtte operationen afbrydes, og hvorfor er du her nu?

Han trak på skuldrene. – Bare jeg vidste det. Netop da jeg skulle lægge det første snit, faldt kniven ud af hånden på mig. Da jeg næste gang kom til bevidsthed, var jeg i omklædningsrummet, hvor en af sygeplejerskerne åbenbart havde fulgt mig ud. Han skiftede stilling og lænede sig med albuerne på sine knæ, stadig siddende på sengekanten. – Så kørte jeg hjemad og… Så skete der noget igen. En forfærdelig følelse. Han rystede på hovedet. – Som om tiden forsøgte at sluge mig.

– Tiden?

– Ja. Som om et gigantisk mørke var efter mig, og jeg måtte køre hurtigere og hurtigere for at holde det bag mig, for at forhindre det i at køre forbi mig.

Da manden var færdig, blev der helt stille. Kun det regelmæssigt tikkende ur på køkkenvæggen kunne høres gennem soveværelsets åbne døre.

Da hertug Juhana kom tilbage til sit værelse, tilkaldte han sin kone Katariina.

Deres fælles liv var begyndt strålende. De taget den store verdens skikke til sig ved deres hof og nød den velstand, deres position medførte. Alt var til deres disposition, kun nogle få ord fra virkeliggørelse. I kraft af deres position ønskede de også at bringe 81

dannelsen til folkets midte, løfte det barbariske folk op af det mørke, hvor de famlede i blinde.

Alligevel nagede usikkerheden Juhana. Adelens liv var efter manges mening ikke på mere sikker grund end pøblens. De samme naturlove bestemte deres eksisteren. De var ligeglade med menneskeskabte institutioner eller kunstige bestemmelser, som placerede det ene menneske over det andet.

Da Katariina ankom, var Juhana faldet til ro på sengen. Han så på sin ægtefælle og så, hvordan det blå blod strømmede i hendes årer. Det bevægede sig videre for hver pulsslag, mens hjertet bankede utrætteligt, indtil det en eller anden dag ikke længere slog mere. Alt var så usikkert. I den store plan havde det enkelte menneskes følelser og håb ingen værdi, ikke engang en kongeligs. Menneskelige håb var sekundære ved siden af de kosmiske kræfter, og de ville ingen notitser efterlade i historieskrivningen.

Da han mærkede, at hans kone var distanceret, greb han om hendes hånd og dirigerede hende hen ved siden af sig. Hvis to fjerne personer kan være tæt på hinanden bare et øjeblik, findes der håb. Og denne tilsyneladende tilfældige begivenhed kan afgøre en hel nations skæbne.

Da hans kone var taget af sted på arbejde, ringede manden der ikke så sig selv som så ung længere, til hospitalet og undskyldte morgenens hændelser over for sin overordnede. Han fortalte, at han havde været stresset på det seneste og sovet dårligt om natten.

Hans chef foreslog ham et par dage fri, men han afslog forslaget og forsikrede, at han var fuldt arbejdsduelig igen næste dag.

Efter samtalen hentede han sin bærbare computer og satte den foran sig på bordet i køkkenet. Han lukkede skærmen op, som var udstyret med et billede at æble, og åbnede slægtsforskningsprogrammet. Fordi han var interesseret i sin fortid, havde han i årevis gravet viden frem fra forskellige kilder for at opklare sine slægtsrødder. Slutresultatet var tusindvis af navne samlet i et dokument, og bag navnene var tusindvis af ufortalte historier. Størstedelen var fra en tid, hvor verden var meget anderledes. På hans forfader Juhanas tid, blev mennesker endnu begravet levende, stenet og tortureret. For heksekunst blev man dømt til halshugning, og overtro herskede overalt. Livet var skræmmende og usikkert.

Nu kendte man ikke til den slags skrækkeligheder mere, og det var han taknemmelig for. Dannelsen og videnskabens lygtes skarpe lys havde oplyst en stor del af verden, og lyset var med god fart ved at brede sig til de sidste dunkle hjørner. Menneskene havde ved dens hjælp lært at beherske naturen og sig selv. Den før så skræmmende verden var blevet meget mindre skræmmende.

Manden forsøgte at få alt i sit liv til at gennemtrænge det lys. Han gemte grundigt bølgerne, der vældede som en urkraft inden i ham, og samlede så stor mængde ting ovenpå, at selv hvis en eller to dråber skulle trænge igennem, ville lækket nemt kunne stoppes til igen. Han var trods alt et moderne menneske, ikke nogen barbar for flere hundrede år siden. Hans handlinger kunne hvem som helst frit undersøge, selv med lup, og ingen ville finde noget at bebrejde ham. Hele hans liv kunne man bære ud af huset og brede ud over haven og alle ville kunne se, hvor godt det var, og hvor langt tilbage fortiden var efterladt. Mellem fortiden og nutiden var der bygget en beskyttelsesmur af dannelse.

Han ville dog ikke indrømme over for sig selv, at den konstruerede, kunstige mur var tynd og skrøbelig som hud. Bare et lille snit var nok, så trængte de evindelige kræfter igennem og afslørede, at alt det, udviklingen havde bragt med sig, var betydningsløst.

82

JUHA PENTTINEN

83

MIKROFIKTIOKILPAILUN KILPAILUKUTSU

dinosaurus

(kirjoittanut Augusto Monterroso, suomentanut Aleksi Nikula) Kun hän heräsi, dinosaurus oli yhä siellä.

Tervetuloa osallistumaan Hallauksen mikrofiktiokilpailuun! Kilpailu alkaa 1.2.2019 ja aikaa lähettää tekstisi on 1.7.2019 asti. Kilpailun teema on vapaa, mutta teksti saa olla enintään 140 merkin, siis lyhyen Twitter-viestin, pituinen.

Kilpailuun otetaan enintään kolme tekstiä per henkilö.

Mikrofiktio koettelee sekä kerronnan että proosan rajoja ja haastaa kirjoittajaansa jättämään tarinastaan kaiken turhan pois. Yksinkertaisuudessaan Twitter-novellit voivat olla jopa haikumaisia. Niitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa runoihin, sillä mikrofiktio muistuttaa muodoltaan tavallista novellia: sillä on aihe ja tarina, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Joskin nämä ovat joskus vain lukijan mieleen maalatuissa kuvissa.

Lähetä tekstisi otsikolla ”Mikrofiktiokilpailu” sähköpostitse osoitteeseen hallauslehti@gmail.com 1.7.2019 mennessä. Kirjoita viestiin lisäksi nimesi ja nimimerkki, joka kirjoitetaan myös kilpailutekstin yhteyteen. Liitä tekstisi sähköpostiin tiedostomuotona .doc, .rtf, .txt, .odt tai .pdf. Kaikki tekstit saavat olla samassa tiedostossa, mutta tarkista, että nimimerkkisi näkyy joka sivulla. Näin tunnistamme voittotekstin lähettäjän. Älä kirjoita kilpailutekstiä sähköpostin viestikenttään.

Kilpailun kaksi parasta tekstiä palkitaan Hallaus-kassilla ja 50 € arvoisella lahjakortilla. Kilpailuun lähetetyt tekstit julkaistaan Hallauksen Twitter-kanavalla (@Hallauslehti) ja www.hallaus.fi sivulla. Lisäksi voittajatekstit ja kolme kunniamainintaa painetaan kasseihin ja julkaistaan Hallauksen numerossa #27. Lähettämällä tekstisi hyväksyt niiden käytön yllämainittuihin tarkoituksiin.

84

HUUTOMERKIN KRITIIKKIPALVELU

Kritiikkipalvelua on toivottu usein ja hartaasti. Ja nyt sellainen viimein tulee! Hallaus alkaa ilmestymään kerran vuodessa ja sen tilalle Huutomerkin jäsenmaksun maksaneille on luvassa ensi vuoden alusta lähtien tekstien kritikointipalvelu, jossa sinun on mahdollista lähettää 5 A4-sivua proosatekstiä (n. 12 000 – 15 000 merkkiä) tai 10 sivua runoutta ilmaiseksi kritikoitavaksi osoitteeseen jussimoi@ gmail.com. Tämän yli menevistä teksteistä peritään pieni korvaus: 5 euroa per proosasivu tai 2 runoa. Myös Huutomerkkiin kuulumattomille kritiikkipalvelu on maksullinen. Pitkien tekstien kuten runokokoelmien tai romaani- ja näytelmäkäsikirjoitusten osalta hinnasta sovitaan erikseen.

Kritiikkipalvelu sisältää:

o Tekstien oikoluvun ja kielenhuollon

o Kustannustoimittamisen: draaman kaaran hiomisen, kärjen terävöittämi sen ja tekstin elävöittämisen vaihtoehtoisin lisäyksin ja poistoin

o Noin A4-sivun verran kommentteja ja korjausehdotuksia testistä Kustannustoimittamisesta vastaa Hallauksen entinen päätoimittaja kirjallisuuden FM Jussi Moilanen. Hänen kirjallisia meriittejään ovat muun muassa: Kustannustoimittaja ja oikoluku o Veikko Räisänen: Reko – Viimeiseen puuhun (Mäntykustannus, 2014) o Liisa Sääskilahti: Mummon luontokirjat 1-3 (N-Y-T NYT Oy, 2015– 2016) o Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Britney (N-Y-T NYT Oy, 2016) o Jesse Heikkinen: Illusion pysyvyys (omakustanne, 2017) Näytelmäkäsikirjoitukset o Satu miehestä, joka oli suurempi kuin peniksensä (OYT, 2017) o Selonteko vuoden 1672 tapahtumista (OYT, 2019) Tekstejä ja kritiikkejä julkaistu mm.

o Oulun kaupungin työntekijöiden lehti –Pyörre

o Kulttuurilehti Kaltio o Nettijulkaisu Kiiltomato

o Nettijulkaisu Desibeli.net Kirjoitusterveisin Jussi Moilanen Hallauksen väistyvä päätoimittaja

85

päätoimittajan hakuilmoitus

Suhtaudutko intohimoisesti kirjallisuuteen ja luovaan kirjoittamiseen? Onko sinulla alan koulutusta, työkokemusta tai harrastuneisuutta? Haluaisitko tuoda esille taiteellista näkemystäsi ja kokemustasi sanataiteesta? Oletko ennakkoluuloton taiteellisissa ideoissasi? Pystytkö arvostamaan ja arvioimaan monenlaisia erilaisia tekstilajeja ja –tyyppejä – myös kuvataidetta? Oletko hengeltäsi pohjoissuomalainen?

Silloin sinä voit olla omiasi päätoimittamaan Hallausta, oululaisen Huutomerkki ry:n julkaisemaa pohjoissuomen merkittävintä kirjallisuuden kausijulkaisua. Tehtävää voi hoitaa myös useampi henkilö, kokonainen tiimi.

Päätoimittajan tulee sitoutua tehtävään vähintään vuodeksi. Yli kymmenvuotisen historiansa aikana Hallauksella on ollut tähän mennessä viisi päätoimittaja. Perehdyttäminen toimeen alkaisi kesäkuussa entisen päätoimittajan, Jussi Moilasen johdolla ja heinäkuussa alkaa uuden numeron toimittaminen.

Hallaus ilmestyy vain kerran vuodessa, joten lehteä on aikaa toimittaa koko loppu vuosi.

Hallaus kuuluu Huutomerkki ry:n toimintaan ja sen olisi hyvä näkyä kirjoittajayhdistyksen tapahtumissa. Aikakauskirjan tulevaisuuden haasteita ovat internetsivujen sisältöjen kehittäminen, valtakunnallisen näkyvyyden parantaminen, aktiivinen osallistuminen tapahtumiin sekä tilaaja- ja kirjoittajaverkoston laajentaminen.

Päätoimittaja vastaa aikakauskirjan taloudesta, toimituksesta ja taiteellisesta linjasta. Yhden numeron välttämätön työmäärä vastaa 2-3 viikon työtä, jos päätoimittaja tekee pääosan toimitusvaiheista itse. Tästä on laskettu pois julkaisun taitto, jonka on tehnyt palkattu ammattilainen. Jos päätoimittaja kykenee kokoamaan ympärilleen osaavan toimitus- ja markkinointitiimin, jää jäljelle vain johtamistyö ja -vastuu.

Päätoimittajalle ei ole maksettu palkkiota, mutta tämä asia riippuu paljolti päätoimittajan kyvystä hakea lisärahoitusta ja apurahoja.

Pestiä voi hakea vapaamuotoisella hakemuksella, joka osoitetaan Huutomerkki ry:n hallitukselle ja lähetetään sähköpostitse osoitteeseen antti.wiitala@gmail.com. Lisätietoja voi kysyä samaisesta sähköpostiosoitteesta.

Hakemuksia otetaan vastaan 1.3.2019 saakka.

Terveisin Antti Wiitala 041 439 8898 Huutomerkki ry 86

KIRJOITUSKUTSU HALLAUKSEEN #27 – LÄMPÖ, KUUMUUS VAI POLTE?

Heipä hei kaikki, Seuraavan Hallauksen teemana on – kuten otsikostakin voi päätellä – Lämpö, kuumuus vai polte? Teemaan enemmän ja vähemmän läheltä liippaavat tekstit ja kuvataiteet voi ohjata tuttuun osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.7.2019 mennessä.

Seuraava päätoimittaja sitten koostan ne sieltä ja lähetän ne uuden päätoimittajan valittavaksi ja toimitettavaksi.

Lämpö, kuumuus vai polte? -teemaa voi lähestyä monestakin vinkkelistä. Esimerkiksi viime kesän kokemukset varmasti olivat toisille lämpimiä ja toisille tuskastuttavan kuumia. Kesä oli lämmin vuosikymmeniin ja lämpöennätyksiä rikottiin. Tuulettimet loppuivat kaupoista. Eräskin ystäväni osti vahingossa lämpöpuhaltimen yrittäessään löytää tuuletinta kaupungin laitamilta. Siispä toivotaan vastauksia kysymyksiin, oliko kesä sinulle sopivan lämmin, oliko kuumuutta sopivasti vai polttiko kesäkatu sinut karrelle?

Mieleen tulee myös mielikuva, jossa lapset leikkivät pihalla kätköleikkiä ja huutavat etsijälle ”lämpenee, kuumenee, polttaa”. Ainakin itselleni sellainen on jäänyt elävästi mieleen. Kirjoittaa voi myös esimerkiksi ensi rakkaudesta, jota luuli rakkaudeksi, mutta joka osoittautuikin vain teini-ihastukseksi. Vai tuliko siitä kenties sittenkin koko elämän kestävä rakkaustarina? Muutkin ihmissuhdetekstit otetaan ilolla vastaan. Onko parisuhteesi haalenemassa? Onko ystävyyssuhteesi lämmin? Korventaako salarakkauden tuoma stressi pakkiasi?

Lämpöteema pitää sisällään myös synkempiä konnotaatioita. Pariisin päästörajoitteet ja ilmastotavoitteet eivät tunnu riittävän mihinkään, vaan ne nykykäsitykseen johtavan 3 celsius-asteen lämpenemiseen ilmastossa. Ihmisten olisi vähennettävä kulutustaan radikaalisti ja poliittista tahtoa uusiutuvien energiamuotojen käyttöön tulisi löytää jostain – ja ripeästi sittenkin. Muuten meillä on edessä valtava ympäristökriisi, joka johtaa myös hirvittävään humanitääriseen kriisiin.

Syyrian sota oli joidenkin raporttien mukaan ensimmäinen monista ilmastosodista. Siinä maalta muutti kaupunkeihin köyhiä ja kouluttamattomia miehiä, joita oli helppo radikalisoida, koska maa maaseudulla oli muuttunut rutikuivaksi ja viljelykelvottomaksi.

Helposti tulee myös ajateltua, etteivät ilmastonmuutoksen koske meidän pohjoismaista lintukotoamme, mutta ainakin rannikkokaupungit kuten Oulu, Vaasa, Turku ja Helsinki ovat vaarassa upota takaisin mereen, josta ne aikoinaan ovat nousseetkin. Jos haluaa, 87

teemaan voi löytää lisäinnoitusta ja inspiraatiota esimerkiksi Risto Isomäen romaanista Sarasvatin hiekkaa, ASA:n levyltä Loppuasukas tai Stam1nan levyltä Viimeinen Atlantis.

Myös YUP-yhtye on viljellyt kerskakulutuksen ruoskimia maailmanloppuskenaarioita kappaleissaan koko olemassaolonsa ajan.

Olit sitten innoissasi viime kesän lämmöstä tai näet sen maailmanlopun merkkinä, niin kirjoita tai kuvallista ajatuksesi paperille ja lähetä meille Hallaukseen. Me koostamme täällä niistä monenkirjavan ja toivottavasti vuoropuhelevan teoksen, jossa kaikille varteenotettaville ideoille on tilaa.

Hallaukseen ovat tervetulleita kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg).

Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekijän nimi tulee liittää tiedostonimeen.

Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan saatetekstiin tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Jos esittelyä ei ole, sitä ei julkaista. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota.

Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan. Lähetä siis teoksesi osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.7.2019 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä.

Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää.

Jussi Moilanen päätoimittaja

88

miten ostat hallauksen irtonumeron

Irtonumeroita (ovh 7 €) myyvät: Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus ja (Valve, Turun sarjakuvakauppa, Oulu), Päätalo-instituutti (Urheilutie 4, Taivalkoski), Real Deal (Kirkkokatu 20, Oulu), Levykauppa Äx (Hallituskatu 29, Oulu & verkkokauppa), Cityn Kirja (Ainonkatu 4-6, Rovaniemi), Galleria Värinä (Valtakatu 19, Rovaniemi), Hih-hi (Valtakatu 24, Rovaniemi), Akateeminen kirjakauppa (Pojoisesplanadi 39, Helsinki), Kaisa-talo (Vuorikatu 7, Helsinki ja Rosebud-verkkokauppa).

miten tilaat hallauksen

Saat lehden kotiisi sekä edellisellä sivulla kuvatut kritiikkipalvelun edut liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat myös kaikki muut huutomerkki.fi-sivulla näkyvät jäsenyysedut. Jos liityt jäseneksi, suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2018”. Tämän jälkeen lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@gmail.com.

Voit myös tilata vain lehden täyttämällä Hallauksen tilauslomakkeen osoitteessa www.hallaus.fi. Tällöin tilauksen hinta on 7 euroa Suomeen, 9 euroa EU:n alueelle ja 10 euroa muualle maailmaan. Tästä sinulle tulee myöhemmin lasku kotiin. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

89

HALLAUS #26 OVH 7 â‚ISSN: 1796-2099