Hallaus #20 by hallaus

Venäjä Jälleen pyörii piirileikki tummuvassa yössä valkeiden luiden loisteessa Oma maa mansikka oma maa mustikka vieras maa kalpenee luiden loisteessa Äidit itkevät haudoilla ja haudoissa - Johanna Uusiranta

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijuttimena Oulusta maalimalle. Julukasussa julukastaan pääasiassa kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaan se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijien ittevaltasesti valittema - Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä. Parempi varrautua siihenkin, että Hallaus toistaa ihteään netissä. Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla. Etukannen kuva: Anni Hyypiö Troikka 2015. Sekatekniikka, 21 x 29, 7 cm.

TÄSSÄ KIRJASSA

5 PÄÄKIRJOITUS 7 DONETSKI REP. 8–9 VENÄJÄN FEDERAATION SUBJEKTIT 10 PETO 11 TSARASPUTIN! 12 KASPAROVIN TORNI 13–17 ERITTÄIN SALAINEN 18–19 LAUSEITA ERÄISTÄ AJANKOHTAISISTA KYSYMYKSISTÄ 20 KEIJO TEURAS 52 21 YMPÄRI YMPÄRI KÄYDÄÄN 22 SAIN LÄMPIMÄN SUUKON 23 ANTON JA KONSTANTIN 24–28 KOHTAAMINEN 29–30 JOS LUUTUSTA KATKEAA KIELI 31 HUPIAJELU TOVERIN KANSSA 32 LADA 33 KEIJO TEURAS 54 34 BARBARA 35 PUHUTAAN POSLIINISTA 36–41 MINÄ JA TOLSTOI 42 STALININ HAMPAAT 43 TUNNELISSA 44 HLYSTINPITÄJÄ 45–46 NÄLKÄINEN SUDENKITA KULKEE OMILLA TEILLÄÄN 47 HERRA K:N MONOLOGEJA; GOGOL 48–49 KIRJOITUSKUTSU 50 TILAUSOHJEET

ööö Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 11:s vuosikerta, 20:s numero Venäjä, kesäkuu 2015. ööö Ilmestyy kahdesti vuodessa. ööö Julukasija: Huutomerkki ry, Pj. Tarja Longi-Korpua, Oulu (www.huutomerkki.fi) ööö Painopaikka: Juvenes Print, Oulu ööö ISSN: 1796-2099ööö Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu. ööö Päätoimittaja: Jussi Moilanen öööSähköposti: jussimoi@gmail. com Puh: 0400764784 ööö Postiosoite: Hallaus, c/o Jussi Moilanen, Kurkelankuja 1 B 31 90230 ouluööö Internetsivut: www.hallaus.fi ööö Toimitussihteeri: Angel Dröm (angel@angeldroem.com) ööö Taittaja: Anni Hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö Avustajat: Anna Salmi ja Antti Seppälä ööö

Suomettumisen aikaa Suomettuminen on kummallinen sana. Sanan merkitys ei koskaan auennut minulle lapsuusvuosinani. Joskus harvoin sen saattoi kuulla isovanhempien suista, mutta kukaan ei koskaan selittänyt sanan merkitystä. Koska siinä mainittiin Suomi toiminnallisessa valossa, ajattelin sen tarkoittavan jotain positiivista ja jätin asian selvittämättä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin suomettuminen on jälleen tapetilla niin meillä kuin muuallakin. Hallaus ja Huutomerkki pyrkivät omalla pienellä panoksellaan lisäämään semanttista sekasortoa: Voisiko sanan konnotaatio sittenkin olla positiivinen? Miksi suomettuminen tarkoittaa pään nyökyttelyä ja vaikenemista? Miksei se voi tarkoittaa suunsa puhtaaksi puhumista ja rehellisyyttä, joihin suomalaisuus yleisesti rinnastetaan? Kun lähdin kokoamaan tätä Hallausta, toivoin, ettei itänaapuriamme esitettäisi teksteissä ainoastaan negatiivisessa valossa viimeaikaisista poliittisista tapahtumista huolimatta. Ja ilokseni sain huomata, ettei näin ollut. Teksteissä kuvataan Tolstoin, Dostojevskin ja Gogolin mestarillisuutta, venäläistä lämminhenkisyyttä, mahorkan, vodkan ja teen tuoksua sekä venäläisten taiturimaisuutta šakin, baletin ja klassisen musiikin saralla. Mutta on toki mukana myös tummia sävyjä. Putin-hahmo seikkailee farssimaisesti tekstistä toiseen yläruumis paljaana. Ukrainan tilanne pelottaa. Lada ja Zetori ovat epäkunnossa. Sudet ja karhut temmeltävät Siperian aroilla. Sananvapaus kapenee olemattomiin laukausten saattelemana. Troikka jatkaa matkaansa ilman ohjastajaa hevoset vauhkoina repien. Putin-maatuskan sisältä ilmestyy aina vain uusi Putin. Yhteistä näille kahdenlaisille teksteille on kafkamainen kahtalaisuus. Näitä kahta Venäjän eri puolta, julkista ja yksityistä, ei pysty sulattamaan koherentiksi kokonaisuudeksi. Kuva jää häilymään kahden turhan erilaisen maailman välille eikä konsensusta synny.

Jussi Moilanen on tuore kirjallisuuden maisteri, joka on ollut Huutomerkin toiminnassa mukana vuodesta 2005. Tänä kesänä hän pyrkii kirjoittaa sekä lyhytnäytelmän Mies joka oli suurempi kuin peniksensä että lastenkirjan Telemakhoksen harharetkistä.

.... PAATOIMITTAJA

Kuten niin monet muut, minäkin odotan reserviläiskirjettä saapuvaksi tätä pääkirjoitusta kirjoittaessani. Se on ensimmäinen konkreettinen asia, joka todella havahduttaa huomaamaan muuttuneen ulkopoliittisen tilanteen. Jouko Saksio on kaivanut rynkkynänsä eli rynnäkkökynänsä naftaliinista. Tehkäämme muutkin siis samoin. Painetun lehden lisäksi on mahdollista lähettää Hallauksen nettisivuille hallaus.fi novelleja, runoja, sarjakuvia tai vaikkapa kritiikkejä. Kaikkea maan ja taivaan väliltä saa tarjota. Uutena päätoimittajan olen pyrkinyt uusimaan Hallauksen ilmettä ihanan avovaimoni Anni Hyypiön avustuksella. Lisäksi olen perustanut Hallaukselle Wikipedia- ja Facebook-sivun, joita voi seurata ja itse kuin myös päivittää. Pysykäämme siis äänessä, kuten yhdistyksemme nimikin meitä velvoittaa tekemään. Lopuksi haluaisin kiittää Jarkko Lauria vuosistaan päätoimittajana. Minä pyrin kantamaan soihtua eteenpäin yhtä kunniakkaasti.

Ilpo Koskela on graafinen suunnittelija ja sarjakuva-ammattilainen, joka tekee parhaillaan kahdeksatta sarjakuvaromaaniaan sekä uutta versiota vuonna 2010 julkaistusta Sarjakuvantekijän oppikirjasta. Graafisena suunnittelijana hän työskentelee jo kolmatta vuosikymmentä.

ILPO KOSKELA

Reijo Valta (s. 1967) on tietokirjailija, runoilija ja Oulun sarjakuvaseuran kustannustoimittaja. Valta on julkaissut runoja koti- ja ulkomailla muun muassa Vastakaanonissa (Poesia 2011) ja Otoliths-runouslehdessä. Viimeisin julkaisu on Paul A. Tothin toimittamassa antologiassa Alpha Bet A Test (Eye Am Eye Books 2015). Valta harrastaa vuosikokousten puheenjohtajana olemista.

Reijo Valta

Venäjän federaation subjektit Venäjä koostuu 85 itsehallinnollisesta osasta, federaatiosubjektista eli liittovaltiosubjektista. Niitä on kuudella tasolla: tasavallat, autonomiset piirikunnat, alueet, aluepiirit, autonominen alue ja liittokaupungit (Moskova, Pietari, Sevastopol). Nämä eroavat toisistaan itsehallinnon asteen suhteen. Liittovaltiosubjekteja laajempia aluejaon yksiköitä ovat federaatiopiirit (Keskinen, Eteläinen, Luoteinen, Kaukoidän, Siperian, Uralin, Volgan, Pohjois-Kaukasian ja Krimin), joita on yhdeksän. Federaatiopiirit perustettiin toukokuussa 2000 Vladimir Putinin aloitteesta osana laajempaa ohjelmaa liittohallinnon vahvistamiseksi. Subjekti ilmaisee tekijää. Se todetaan predikaatin avulla. Subjekti on lauseen pääjäsen yhdessä predikaatin kanssa. Se ei kuitenkaan voi muodostaa lausetta yksin toisin kuin predikaatti. Subjektia pidetään sosiaalisena konstruktiona. Esimerkiksi Louis Althusserin mukaan subjekti on ideologisten valtiokoneistojen muodostama rakennelma. Michel Foucault'n mukaan subjekti on vallan ja tarkkailu- ja rankaisukoneistojen tuote: tällä tavalla subjekti muodostuu esimerkiksi oppilaaksi, sotilaaksi, ”rikolliseksi” jne. Sana ”subjekti” tarkoittaa etymologisesti alamaista. Adygeian tasavalta Altain aluepiiri Altain tasavalta Amurin alue Arkangelin alue Astrahanin alue Baskortostanin tasavalta Belgorodin alue Brjanskin alue Burjatian tasavalta Dagestanin tasavalta Habarovskin aluepiiri Hakasian tasavalta Hanti-Mansian autonominen piirikunta Ingušetian tasavalta Irkutskin alue Ivanovon alue Jamalin Nenetsian autonominen piirikunta Jaroslavlin alue Juutalaisten autonominen alue Kabardi-Balkarian tasavalta Kaliningradin alue Kalmukian tasavalta Kalugan alue Kamtšatkan aluepiiri Karatšai-Tšerkessian tasavalta

Karjalan tasavalta Kemerovon alue Kirovin alue Komin tasavalta Kostroman alue Krasnodarin aluepiiri Krimin tasavalta Kurganin alue Kurskin alue Leningradin alue Lipetskin alue Magadanin alue Mari Elin tasavalta Mordvan tasavalta Moskovan alue Moskovan kaupunki Murmanskin alue Nenetsien autonominen piirikunta Nižni Novgorodin alue Novgorodin alue Novosibirskin alue Omskin alue Orenburgin alue Orjolin alue Penzan alue Permin aluepiiri Pietarin kaupunki Pihkovan alue Pohjois-Ossetia-Alanian tasavalta Primorjen aluepiiri Rjazanin alue Rostovin alue Sahalinin alue Sahan tasavalta Samaran alue Saratovin alue Sevastopolin liittokaupunki Smolenskin alue Stavropolin aluepiiri Sverdlovskin alue Taka-Baikalian aluepiiri Tambovin alue Tatarstanin tasavalta Tjumenin alue Tomskin alue Tšeljabinskin alue

Tšetšenian tasavalta Tšukotkan autonominen piirikunta Tšuvassian tasavalta Tulan alue Tuvan tasavalta Tverin alue Udmurtian tasavalta Uljanovskin alue Vladimirin alue Volgogradin alue Vologdan alue Voronežin alue

Jouko Saksio heittäytyi Oulun torilla kesäkuussa 2006 Poetry Slamin, nykyisen Runopuulaakin alkukarsintaan, josta eteni kolmantena Kuopion SM-finaaliin, jossa voitti. Uusi Kuopiossa lajimestaruutensa 2007. Ääni- ja valovoimainen lavarunoilija.

Jouko Saksio

peto

Suomalaiset saapuivat etelästä Länsi-Siperiaan vieraslajina vain hieman ennen kanadanmajavia. Mutta Helvetistäkö tulevat nämä tekokuitu-tsaarit, meihin ja slavofiileihinkin kajoavia? Tsaari, rankkaa minut ei-toivottujen henkilöiden listaykköseksi! Diplomatiasuhteeni kremlologiaan olen katkaissut. Minä vaadin itselleni pysyvän maahantulokiellon Vaalimaan tullissa. Minun palleissani ei ole Äiti-Venäjälle mitään, saati kullissa. Tsaari, lähetä kuriirisi Ouluun, Oulun Normaalikouluun! Kurahousut vain mukaan. Ja sitten mennään saunaan! Ja sitten saunan taakse - side silmillä. Polttareissakin on kepposet ja karkki. Tsaarin kuriiria varten rynnäkkökynänikin olen kahtia katkaissut, väijytysleikkiin ja polemiikkiin. Minä olen terroristi Länsi-Siperiassa ja missä vaan, olen horroristi kaikkialla alla taivaan ja yllä maan.

Tsarasputin! Miksi Galina, kansanedustaja? Miksi Anna, poliittinen moskovskaja? Miksi Natalia, tšetšeenikansan edustaja? Miksi, patsas-tsaari, miksi? Venäjän tyttäret, Moskovassa lymyää lemuava peto, joka luo aina uuden nahkan. Petoa ei ole vielä koskaan leikattu. Minulla on lainata teille sirppi. Teillä on keritsimet. Menkää Kremliin koputtamatta! Mutta laulaen, sisaret, laulaen.

Tomi Aho

Kasparovin torni

Tomi Aho on mänttäläinen luovan kirjoittamisen opiskelija ja valokuvaaja, jolle elämä on taidetta ja taide elämää. muistikirjailija.wordpress.com

Vaunuun juoksin viimeiseen hengästyin mä rakkauteen raiteet itään johdattaa Pietarissa kohdataan

Rajalla mä nukahdin unimaailmas heräsin jättimäises tornissa oot kuningatar pulassa Ootatko mua, Elena Kasparovin tornissa murran portit tornin sen oon lähettisi rakkauden Puškin soitti mulle taas kännykällä mullastaan kertoi miten viettelen rakkaimpani runoillen Ootatko mua, Elena Kasparovin tornissa kahden hevosella me ruutuun uuteen hyppäämme Otin valjaista sen kii jäi ruudut taakse, huudettiin ei meille riitä peli tää tahdotaan me elämää Omistettu Elenalle

Oula Mommo

Niin. Tiedän kyllä että itse asiassa voisi olla järkevämpää jättää kaikki tämä kirjoittamatta, sillä teksti on osin melko arkaluonteista. Kaikesta huolimatta minusta kuitenkin tuntuu, että tässä poliittisessa tilanteessa minun täytyy. Älkää ihmetelkö päiväyksen ja toimituksen välistä tavallista pidempää aikaa, sillä yleisen sähköpostien urkinnan vuoksi kirjoitan kirjeeni hakkereiden ulottumattomiin sulkakynälläni ja laittamalla luotettavimman kirjekyyhkyni asialle. Vierailin Putineilla marraskuussa. Ilma oli harmaa ja kylmä, mikä ei juurikaan vähentänyt sen linnamaisen rakennuksen loistoa, jossa Putin perheineen asui. Minä ja pari muuta kutsun saanutta, joita en kylläkään tuntenut, enkä tunne vieläkään, tulimme porteista sisään ja seisoimme jättimäisten tammiovien edessä. Ovet aukenivat edessämme suurina ja mahtavina kuin keisareille konsanaan. Joskin ennen tammioville pääsyä meidät oli tutkittu erittäin tarkoin porteilla, jotta emme olisi paljastuneet Troijan hevosiksi heti sisälle päästyämme. Asteltuamme tammiovista suureen eteishalliin meidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi Putinin kotiin ja kerrottiin, että herra Putin oli vetäytynyt länsisiipeen, työhuoneeseensa, tarkastelemaan vielä erästä asiaa, jota länsimediassa tultaisiin vielä myöhemmin paisuttelemaan kovin yksipuolisesti. Tervetulotoivotusten jälkeen meille tarjoiltiin upeista samovaareista mustaa earl greytä, josta irtosi runsas bergamotin ja sitruunan tuoksu. Tuon teen meille tarjoili muuan hiljainen ja vakava herra Nikita, joka sanoi olevansa vierailumme hovimestari sekä pääarkkitehti. Nauttiessamme teetä saatoimme ihastella suuren aulan koristeellisia pylväitä, kultakehyksisiä tauluja Venäjän historian merkkihenkilöistä ja tapahtumista, isoja kattokruunuja sekä komeita patsaita mahtipontisen kuoromusiikin kaikuessa taustalla. Huomio tuollaisista seikoista kuitenkin haihtui kuin savuna ilmaan kuullessamme aulan toisesta päästä korkokenkien määrätietoisen askelluksen lähestyvän meitä kohti. Ei, kyseessä ei ollut Putin, vaan hänen vaimonsa, joka toden totta oli Kaunis Venäläinen Nainen. Minulla oli vaikeuksia särpiä teetäni Putinin vaimon seurassa, enkä muista enää ollenkaan mistä me puhuimme. Muistan vain, että me kaikki ihailimme hänen ja muiden Venäläisten Naisten Kauneutta. Mutta kyllä kai me jostakin muustakin puhuimme…

Oula Mommo (s.1984) on oululainen musiikinopettaja, elämäntapajuoksija ja kirjoittaja, jonka nimi sekoitetaan usein hänen kotikaupunkiinsa. Eikä ihme: Owla–Oula–Oulu.

Erittäin salainen

Sitten saimme tavata Nikitan opastuksella Putinin lapsia ja sukulaisia. Menimme suureen saliin, jonka päädyistä lähti käytäviä, joiden varrella oli lukematon määrä ovia erilaisiin huoneisiin. Sali oli vielä prameampi kuin aula, jossa joimme teemme. Sinfoniaorkesteri harjoitteli siellä parhaillaan Šostakovitšin viidennen sinfonian väkinäistä siirtymää finaalin huipennukseen. Huomasin, että orkesterissa ei ollut yhtään naista, mutta en kuitenkaan kommentoinut havaintoani millään lailla, sillä tunsin oloni vielä hitusen jännittyneeksi. Kiinnitin kaiken huomioni kuudennen kieleni, venäjän, oikeaoppiseen lausumiseen ja kielioppiin, sillä halusin jokaisen suustani ulostulevan lauseen olevan täydellinen. Tietysti halusin varmistua myös siitä, etten heti kättelyssä olisi muodostunut persona non grataksi Venäjän maaperällä. Ensimmäisen huoneen omisti Fjodor-niminen poika, joka harrasti lukemista ja kirjoittamista. Kun kurkistimme huoneeseen, Fjodor oli juuri lukemassa Tolstoin Sotaa ja Rauhaa, neljättä kertaa Nikitan sanoin. Slipoveriin ja pikkutakkiin pukeutuneella Fjodorilla oli huoneessaan valtavat kirjahyllyt täynnä venäläistä proosaa ja lyriikkaa. Keskellä huonetta oli massiivinen kirjoituspöytä ja kaikki tarpeellinen kirjoittamiseen. Poika tervehti meitä kohteliaasti, mutta katsoi hieman alta kulmiensa. Jätimme hänet rauhaan. Ohitimme yhden huoneen, joka Nikitan mukaan oli remontissa, mikä oli outoa, sillä minusta siellä oleskeli jotakin porukkaa, eivätkä he näyttäneet ainakaan remonttimiehiltä. Ihmettelin kun näin Fjodorin ikäisen pojan ottavan lattialta likaisen ranskanperunan ja syövän sen ahneesti. En ole varma, mutta aivan kuin olisin nähnyt myös huumeneulan lattialla. Nikita ohjasi minua eteenpäin. Kierroksen piti jatkua. Tässä välissä Nikita ehdotti maljaa ja meille tarjoiltiin hopeatarjottimelta kunnon tujaukset venäläistä vodkaa sekä kaviaaria pikkunälkään. ”Za zdaróvje!” Seuraava huone, johon saimme kurkistaa, oli Pjotrin huone. Hän ei huomannut meitä, sillä meneillään oli soittotunti, ja vieläpä kuulemma hyvin ankaran opettaja Vasilin johdolla. Pikku-Pjotr soitti viulua taiturimaisesti, vaikka näytti korkeintaan 16-vuotiaalta. Sitten Nikita kertoi yllättävän vuolaasti, jopa ylpeästi – ehkä vodka voiteli jo hänen sanaista arkkuaan – että Pjotr se oli kuulemma tympeä ihminen. ”Kertakaikkisen vastenmielinen tyyppi: moukkamainen, itsekeskeinen, itseriittoinen, pikkumainen, pöhötautinen pompöösi… Mutta hän on loistava muusikko!” Nikita säteili.

Ohitimme taas huoneen, ja tällä kertaa yritin painaa mieleeni kaiken näkemäni tarkemmin kuin edellisten ohittamiemme huoneiden kohdalla. Nikita yritti muka huomaamatta vetää huoneen ovea kiinni, mutta koska huoneen kaikki ikkunat olivat rikki ja niistä puhalsi hyytävä marraskuinen puhuri kuin Keski-Siperian ikiroutaisilla ylängöillä, ovi käyttäytyi läpivedon vaikutuksesta hervottomasti. Nikitan taistellessa oven kanssa näin huoneessa harvakseltaan värjötteleviä huivipäisiä mummoja ja karvalakkipäisiä pappoja. Seinillä roikkui öljyisiä Ladan osia. Huoneessa oli kamina, mutta sen sisällä palanut kituva tuli ei varmasti lämmittänyt ketään. Ei ainakaan sitä papparaista, joka yritti syödä sardiineja purkista, mutta jonka sormet olivat niin kohmeessa, ettei syömisestä tullut mitään. Huoneessa ammotti puute, puute kaikesta. Ihmettelin ääneen asiaa Nikitalle, joka vähätteli sanomisiani ja vakuutteli, että huone korjattaisiin ihan lähiaikoina isolla summalla ruplia. Ja että lisäksi vanhukset saisivat vieläpä omat uudet asunnot ja kunnollisen eläkkeen. Sitä paitsi olinhan kuullut huoneessa soivan balalaikkamusiikin. ”Sitä ei voinut soittaa kohmeisin sormin”, hän lasketteli leikkiä ja iski silmää. Jälleen Nikita ehdotti maljaa. ”Za zdaróvje!” Vodka kihisi jo hieman päässäni, kun saavuimme eräänlaisen liikuntasalin oviaukolle. Siellä solakkavartaloiset tytöt ja jäntevät pojat harjoittelivat balettia. Harjoitussalin lattia oli hieman kalteva, jotta hypyt näyttäisivät korkeammilta. Toisaalla salissa oli menossa myös karsinnat balettikoulutukseen, jossa tehtiin kaikki tarpeelliset mittaukset: pituus, paino, pään koko, liikkuvuus, vartalon kultaiset leikkaukset, yleinen viehättävyys, motivaatio, koulumenestys ja älykkyys sekä paineensietokyky. Tällä tavalla varmistettiin, että sopivat yksilöt pääsivät valmennukseen, eikä epäsopivien tarvinnut käyttää elämäänsä turhaan balettiharjoituksissa. ”Tavallinen proseduuri”, Nikita selitti. Katselimme karsintaa hetken aikaa ovelta. Muistan kuulleeni kuinka arvokkaan näköinen rouva komensi vuorossa olevalle tytölle: ”Yritä kunnolla, minä voin tehdä sinusta prima ballerinan, mutta sinun pitää antaa kaikkesi!” Suurin osa lapsista poistui salista kyynelehtien kolkkoihin pukuhuoneisiin, josta tie johti aikanaan muihin tehtäviin.

Taisi olla tapana että vodkaa piti ottaa vähän joka välissä, joten otimme taas. Sitten kävimme katsomassa uima-altailla, kuinka Anatoli pelasi shakkia Mihail-valmentajansa kanssa vedessä. Mihail kertoi, että Anatolista tulee shakin maailmanmestari ja että shakinpelaajallakin pitää olla hyvä fyysinen kunto. Siksi he myös uivat välillä ja tekevät lihaskuntopiirejä. Uima-altaan reunalla oli sauna, joka Nikitan mukaan pidettiin lämpimänä polttamalla shakkisaunan uunissa valheellisia lehtiä ja dokumentteja, myös sähköisiä nykyisin. Lämmitystoimista vastasi saunamajuriksi kutsuttu herra Medvedev, jolla ei ollut tunnistettavia kasvonpiirteitä. ”U minjá jest’ tóst!” ”Za zdaróvje!” Aloin olla jo melko tukevašša humalašša [tekstiä korjattu jatkossa selkeyden vuoksi], kun kävimme katsomassa sirkusta, jossa esiintyi taitavia jonglöörejä, pellejä, akrobaatteja, leijonia ja karhuja sekä… Arvaatko jo mikä tai kuka? Kyllä, vierailumme arkkitehtuuri oli toden totta niin loistava kuin se vain Venäjällä saattoi olla: Putinhan se sieltä lensi näyttämölle sukupuuttoon kuolleen lumileopardin selässä öljytty ylävartalo paljaana ja musta judovyö lanteillaan. Sitten hän taisteli urheasti karhun kanssa puna-armeijan kuoron mylviessä jylhintä repertuaariaan taustalla ja voitti väkevän Siperian karhun näyttävällä sekä erittäin täydellisesti hallitulla ipponilla. Kaikki tuo lähetettiin ainakin melkein suorana ja leikkaamattomana television ja internetin välityksellä ympäri maailmaa. Sitten lavalle tuotiin puhujanpönttö, josta Vladdi piti meille henkeä nostattavan puheen ja lupasi nähdä meitä päivällisellä ruokasalissa. Ennen ruokaa me joimme vodkaa ja näimme vielä, kuinka punakonetta laitettiin kisakuntoon. Näimme videoesityksiä venäläisen poliittisen järjestelmän valtavan suurista hammasrattaista. Näimme lisää hämmentäviä huoneita, jotka vaikuttivat kurjilta ja hämmentäviltä verrattuna siihen, mitä Nikita huoneista ja niiden ihmisistä meille aina kertoi. Huomasin myös, miten koko vierailumme ajan meitä oli seurannut tietyn etäisyyden päästä isokokoisten, mustiin pukeutuneiden miesten joukko. ”Za zdaróvje!” ”Za zdaróvje!” ”Za zdaróvje!”

Niin, hyvä diplomaattitoverini. Minun täytyy olla nyt kirjeeni lopussakin täysin rehellinen. Totuus on katsos se, etten muista loppuvisiitistä enää paljoakaan, sillä olimme kumonneet jo melkoisen määrän vodkaa, mihin en ollut tottunut: pidänhän majaani Pariisissa jo kolmatta vuotta. Mon Dieu, ranskalaisten juomatavat ovat tehneet minusta heikon! Muistan vain epämääräisiä ja hajanaisia kuvia vodkasta, blineistä, karhun sisäfileepihvistä lautasellani, kuuluisasta venäläisestä ”samppanjasta”, kimaltavista ja törkyisistä huoneista sekä erikoisesta huoneesta, joka oli oikeastaan kuulemma aina kuulunut palatsiin ja siksi nyt liitetty osaksi jo entuudestaan giganttista rakennusta. Muistan myös hämäriä kuvia ortodoksipapeista ja sitten taas kabineteista, joissa Suomalainen Kuuluisuus nosteli maljoja oligarkkien kanssa ja tervehti meitä ympäripäissään pipo silmillä. Muistan, että oli puhetta avaruuden valloittamisesta ja lännestä tulevasta punaisesta nuolesta, itä- ja länsipropagandasta, sekä siitä, miten me emme puhuneet samaa kieltä, mutta olimme muutoin hyvin samanlaisia; ajatus, jonka mukaan kenties inhoamme joskus toisissamme juuri omaa peilikuviamme. Ja että meidän pitäisi vain ymmärtää se ja kuinka joimme koko ajan vodkaa ja samppanjaa, jota räävimme kaviaarin sekä ostereiden kanssa, ja mitä vielä. Lopuksi me halasimme ja Nikita saatteli minua ulos. En nähnyt, minne muut olivat kadonneet. Ja niin olin yhtäkkiä taas lännessä ja taakseni jäi Putinin linnan siluetti hohtamaan kelmeästi marraskuista yötaivasta vasten. Kun siinä porttien takana sitten yritin katsoa vielä kerran taakseni ja huhuilin tyhjyyttään kumisevalle pimeänharmaalle pihamaalle kysyäkseni, olinko muuten kerennyt vielä edes tavata Putinia henkilökohtaisesti, Nikita oli jo häipynyt ja portit takanani sulkeutuneet.

Rauno Riekki

Lauseita eräistä ajankohtaisista kysymyksistä Oi, mahtava Venäjä: urkinta, ilmiantajat, kaksoisagentit ja provokaattorit.

Rauno Riekki on taivalkoskelainen kirjoittaja, jonka lempisävellys on John Cagen 4’33” ja joka on sitä mieltä, että keveys on painavampaa kuin raskaus.

Jokin muu, yläpuolella, maisemia, valtameriä.

”Evoluutio tuottaa parempia ja pysyvämpiä tuloksia kuin revoluutio.” (Pierre-Simon Laplace) Venäläisille ei voi opettaa viisautta, viisaus on venäläisissä luonnostaan. Ongittu kala on ympäristöystävällisempää ruokaa kuin soijapavut. Kuivan puun tunnistaa siitä, että se kilahtaa. Pelätkää susia, älkää venäläisiä. Pelätkää venäläisiä, jättäkää sudet rauhaan. Taloa, jossa asun, remontoidaan juuri. Autonkuljettajani Sergein mukaan venäläinen ruokakulttuuri on omanlaisensa tarina. Venäläiset ovat suuria ja tukevia ja lisääntyvät aina keväisin. Venäläiset ovat kiinnostuneita henkisistä asioista. Kissanluukkujen suhteen kannattaa tarkistaa internetin tarjonta, sillä siellä valinnanvaraa on parhaiten.

Tavoitteenamme on varmistaa, että halpaa juustoa riittäisi mahdollisimman monelle halukkaalle ostajalle. Paholainen on sillä puolella, kummalla on isommat reservit. Pitää olla Oltermanni Täyteläistä. Venäläiset ovat renkipoikia sätkineen. Minä en usko ylösnousemukseen enkä kadotukseen, en tien päähän enkä alkuun. Sielu ei ole sydämessä eikä hukkuva tartu oljenkorteen. Kissat rakastivat auringonottoa Neuvostoliitossa. Me saamme kiittää olemassaolostamme matematiikkaa.

Päivisin Veli-Matti Ural on aivan tavallinen 23-vuotias oululainen yleisen kasvatustieteen opiskelija. Vapaa-aikanaan hän tosin metamorffaa säteilevän sukkelaksi sarjakuvataitelijaksi, jonka tuherruksista tunnetuimpia ovat vitsikkäät ja kantaaottavat Keijo Teuras -sarjakuvat.

Veli-Matti Ural

Ympäri ympäri käydään ei tulla yhteen vaan mennään taaksepäin yksi enemmän toinen vähemmän Jalka lipsahtaa vuosisatain taa pää on siellä ollutkin jo odottamassa Vain kasvoilla moderni meikki tää on uusi informaatioleikki naamio feikki kulissia kulissia

Johanna Uusiranta on hetkellinen innostuja, satunnaisen inspiraation mukana ajelehtiva kynäilijä, joka löytää itsensä joskus eksoottisista paikoista tai mielentiloista.

Johanna Uusiranta

Sain lämpimän suukon ja halauksen on lämmin Venäjän ihminen halaa ja rutistaa lämpöään antaa parasta vieraalle pöytään kantaa On pakko olla sydän lämmin kun maa on kylmä ja tuulinen ja johtajat lailla viimojen suuntaa vaihtaa tuskin mitään kaihtaa kansan kuriin laittaa kapinoimattomankin

Anton ja Konstantin 1. Anton, vaikka olet poistunut ikkunasi äärestä en voi astua sisään taloosi. Tummaakin tummemmat pilvet ovat nousseet korkealle taivaalle ja alhaalla myrsky lyö rantaan. 2. Synnyin Kievin kultaisessa kaupungissa vuonna 18XX. Poikasena surin ensin Tolstoin, sitten Tšehovin kuolemaa. Kesällä matkustimme Krimille valkeitten kaupunkien kautta. Nimeni oli Kostis.

Heikki Lahnaoja on Pyhäjoen kirjastotoimenjohtaja, joka on julkaissut fragmenttikokoelman Yöllä puut (ntamo, 2013). Tšehovin vuoksi hän on opiskellut venäjän aakkoset.

Heikki Lahnaoja

Tomi Aho

Kohtaaminen Sezjan käsi oli väsynyt kauneudesta. Heinäkuun harmaa päivä Pietarin Sennaja-aukiolla oli ollut huono, paljon ihmisiä ja vain vähän myyntiä. Olivatko sanat vihdoin voittaneet kukat? Sezja mietti hiljaisina hetkinä, ketkä hänen koriansa keventävät ja ostavat ruusuja rakkaimmalleen. Hän päätteli niiden ostavan kukkia, jotka eivät osanneet pukea sanojaan nuutuneita leskenlehtiä kummemmiksi. Sellaisia sanoja ei pidäkään rakkauden tunnoissaan sanoa, ja siksi koria kannatteleva käsi ei ollut yleensä näin väsynyt kuin nyt, vaan sanojen korvikkeet olivat käyneet yleensä paremmin kaupaksi. Huomiselle oli leipää, vain voi loppui eilen, Sezja ynnäsi. Kolmekymmentä ruusua päivässä riitti pitämään hänet ja hänen vanhan äitinsä vailla mahan murinoita. Hyvinä päivinä rakkaudenosoituksia ostettiin jopa viisikymmentä tai ylikin, ja silloin piti koria jo täydentää kesken päivän. Ne olivat niitä päiviä, kun aurinko muistutti säteillään ihmisiä toisistaan ja sai rakastuneet hulluiksi. Harmaan päivän myyntiennätys kautta aikojen oli 23 ruusua, ja silloinkin eräs alamittainen sekä selvästi ensirakastunut koltiainen osti kymmenen kerralla.

Harmaiden päivien kukkienostajat jakautuivat kahtia: Oli perusonnelliset, elämäänsä tyytyväiset, vaikkei mahtipontista onnea pursuavat ihmiset. Toinen puoli olivat ne ihmiset, jotka silmillään kertoivat sortuneensa tielle, jolla rakkaus ja siihen kuuluva kunnioitus puolisoa kohtaan oli unohtunut vähintään silmänräpäyksen mittaiseksi ajaksi. Nuo perusonnelliset ihmiset näkivät kauppaa tehdessään Sezjan kasvoissa ilon syventämät uurteet ja se ilo tarttui. Sortujat taas näkivät vain hillityt hymykuopat vailla ilon esiin tuomia hataria hampaita. Myötätuntoa he silti saivat. Tuo katumus kosketti Sezjaa, olihan Viktor-vainaakin tuonut hänelle kerran kukkia samanlaisin silmin. Vielä tunti tai vähän vaille, tai vähän yli, Sezja mietti. Jos huomenna olisi yhtä huono päivä, ruusut ehtisivät lakastua ja edessä olisi leivättömiä päiviä. Ei leivättömyys ole sen kummempaa kuin vankila ilman selliä, hän hauskuutti itseään – kaikilla oli omat raaminsa elämässä. Sezja käveli keinuen pientä ympyrää aukion reunalla, kukkakorikäsi kramppasi ja nälkä höyläsi vatsaa. Poika, joka näytti hassulta keisarilta, tuijotti Sezjaa halveksuvasti. Pojan vanhemmat olivat ilmeisesti hukanneet hyvän maun hankkiessaan kalliita vaatteita jälkikasvulleen. Ylväs katse ja jylhät piirteet omaava poika nojaili lyhtypylvääseen ja jatkoi tuijotustaan kuin keskitysleirin komentaja, leuka pystyssä ja luomet hieman laiskasti roikkuen silmämunien päällä. Tunnelma ei vaatinut sotilasunivormua kertomaan, mitä pojan päässä liikkui, tai millaiseen perheeseen hän oli syntynyt. Sezja ei pojan tuijotusta noteerannut vaan oli tottunut elämässään erilaisuuteen. Sezjan vaatteet olivat kuluneet ja hyvin vaatimattomat – sellaiset, joilla rikkaan pojan perhe puhdistaisi vain hätätilassa urheiluautonsa likaisimmat kohdat. Poika käveli Sezjan luo ja kaivoi taskustaan kahdenkymmenen dollarin setelin. Hän rullasi ja työnsi sen itsevarmasti Sezjan puseron taskuun kuin toistaen kotoa oppimaansa. Sezja painoi kasvojaan poikaa kohti näyttääkseen nöyrän lempeytensä ja hamusi samaan aikaan oikealla kädellään kukkaa korista. Tuota rahaa hän ei silti halunnut pojalta ottaa, vaan tehdä kuten hänellä joskus tapana lasten kanssa oli tehdä ja antaa kukka vastineeksi rehellisyydestä. Olipa rehellisyys millaista tahansa. Silloin poika sylkäisi päin kasvoja, Sezja säpsähti ja astui taaksepäin askelen. Hän hämmentyi, mutta halusi uskoa pojan tekevän vain lapsenomaisia virheitä, joita ilman kukaan ei selviä elämästään. Jostain aukiolta kantautui naisen huuto: “Matthew! Matthew!” Silloin poika pinkaisi pois, mutta katsoi vielä taakseen, vieläkin halveksuvammin, silmissään synkkää tyytyväisyyttä uhkuen. Ilta-aurinko repi pilvet silpuksi ja saattoi pitkillä varjoillaan Sezjan kotiin. •••

Syksy, talvi ja kevät olivat vieneet Sezjalta kymmenen kiloa. Ruusut olivat käyneet kaupan vain sen, mitä välttämätön vaati. Sezjan äiti selvisi vähemmällä ja kuoli kituuttamasta juuri silloin, kun yhteen kokoontunut pieni suku laski sekunteja vuoden vaihtumiseen. Seitsemän ääntä kaikui kaanonissa tuolloin Sezjan sedän seiniltä: “… kaksitoista, yksitoista, kymmenen…” ja kymmenen kohdalla Sezjan äiti huusi, ja lujaa huusikin. Hän huusi niin lujaa, että setä piti huutoa ylimitoitettuna, vaikka uusivuosi olikin, ja aloitti sättimisen kuin lapsia olisi komentanut. Sezjan äiti oli hiukan muita edellä h-hetkessä, niin muut luulivat. Muutamassa sekunnissa kaikki kuitenkin ymmärsivät, että ei se niin ollutkaan. Kukaan ei laskenut nollaan saakka, vaan vuosi vaihtui huomaamatta. Sezjan äidin vasta valmistama lämmin ruoka viileni hänen ruumiinsa kanssa samaa tahtia. ••• Oli kesäkuun alku. Sezja keikkui Sennaja-aukiolle. Kauneutta pulpahteli joka puolella kuin maatuskat toistensa sisuksista: hyväntuulisia ihmisiä, aamuauringon maalaamat vehreät ja metroaseman suuri suuaukko. Kauneus väritti niiden maailmaa, jotka antoivat sille mahdollisuuden. Metron tikapuumaisen jyrkät rullaportaat kuljettivat poikajoukon ulos asematunnelista. Noin kymmenen pojan joukkio juoksi, kuten pojat juoksevat, ja ohittivat Sezjan molemmin puolin. Yksi pojista törmäsi Sezjan koriin ja sai hänet horjahtamaan sen verran, että toinen poika, se joukkion viimeisenä juossut, törmäsi toiselta puolelta hänen olkapäähänsä. Poika jatkoi juoksuaan. Tai eihän juoksu edes katkennut, kuten katkesi Sezjan reisiluu hänen tömähtäessään katuun. Sezjan pää osui kiveykseen ja vaikka ohimo vuodatti päätä suuremman lätäkön kiveykselle, ohikulkijat eivät pysähtyneet auttamaan. Taju oli jo lähtenyt ennen kuin joku oli vaivautunut hälyttämään apua. Sukulaiset ajattelivat, että siitä alkaisi Sezjan alamäki. He näkivät tilanteen kuin kylänä, joka jäi lumivyöryn jalkoihin. He eivät voineet ymmärtää, että alamäen voi ajatella myös toisella tavalla. Alamäet on keksitty pyörätuolia varten, Sezja mietti parhaimmassa sängyssä, jossa oli koskaan ollut. Hän sai viettää vaaleuden verhoamassa untuvapesässä lähes kaksi viikkoa, kunnes kotiutui. Vaikka sairaalassa oli hyvä olla, hän kaipasi aukiolle. Sezja kaipasi iloisia lapsia, turisteja ja asiakkaita, jopa sadetta ja töykeyttä. Hän kaipasi elämäänsä. •••

Setä juoksi Sezjan asioita. Hän antoi myös alkuvauhteja kodin läheisessä pitkässä ja loivassa asvaltoidussa alamäessä, josta tuli suurin hupi Sezjalle. Pyörätuoli oli uusi ystävä. Setä rakensi pyörätuoliin kannattimen kukkakorille, vasemmalle puolelle. Enää ei Sezjan käsi väsynyt, vaikka siinä oli tuplasti kukkia paisteisina päivinä entiseen verraten. Päivät kuluivat entiseen malliin Sennaja-aukiolla. Pyörätuolilla purjehtiva Sezja katseli maailmaa kahden päänmitan verran alempana, mutta hän tunsi olevansa huipulla nähden kaiken kirkkaammin. Moneen kertaan tippuivat puiden lehdet ja hiirenkorvat paisuivat taas uudelleen tippuviksi lehdiksi. Ruusujen sukupolvet vaihtuivat ja Sezjan mielestä ruusujen väri oli aikojen saatossa muuttunut, vaikka kyseessä oli täysin samanlainen verenpunainen ruusu. Pitkällä aikavälillä katsottuna pölyinen kirjastonhoitajakin muuttuu, vaikka lyhyellä aikavälillä tuota muutosta ei kukaan huomaa. Eivät varsinkaan ne, jotka vieressä hengittävät. Läheltä näkeminen estää näkemästä muutosta, Sezja pohti. Kuinka kirkkaasti hän näkikään nyt kaiken, kuin joku olisi repinyt pois raskaat luomet sielun silmien edestä. Pyörätuolia Sezja ei ollut tarvinnut enää pitkiin aikoihin. Leipä oli välillä loppunut ja Sezja oli hoikistunut entisestään. Muutos teki hymyn entistä ilmeikkäämmäksi. Lihavat eivät niinkään rypisty laihojen tapaan, joilla iho näyttää hauraalta kuin sudenkorennon siipi. ••• Sennaja-aukion katukiveys heijasteli kuin impressionistisen peili. Sezjalla oli yllään punainen sadekaapu, johon ei ropissut enää niin paljon kuin tovi sitten. Universumin kastelukannu suihkutti vettä ihan liikaa kaupantekoa ajatellen, eivätkä ruusut vähentyneet korista. Aukio oli lähes autio, vain muutama tyhjäkatseinen ihminen harppoi eri suuntiin sateenvarjojensa alla. Tärkeän näköinen rouva asteli korkokengissään määrätietoisesti Sezjan ohi. Siinä tyhjällä aukiolla, jolla jokainen olisi voinut valita oman rauhallisen kävelyreittinsä, tuo rouva käveli niin läheltä Sezjaa, että heidän katseensa kohtasivat päätä kääntämättä. Aivan Sezjan vierelläkään rouvan pää ei kääntynyt häntä kohti, mutta silmät olivat lukitut Sezjaan ja sivusilmäily jatkui, kunnes rouvasta näkyi vain takaraivo. Sezja seurasi huvittuneena rouvaa ja mietti rouvankin kenties löytävän elämästään jotain suurempaa kuin kiiltonahkaiset korkokengät. Taas yksi diplomaatin vaimo, joka täyttää elämänsä toisten elämillä, Sezja myhäili. Rouva pysähtyi, kääntyi ja huusi “Matthew! Matthew!”, jonka jälkeen rouva kääntyi kuin robotti. Ja taas korot kopisivat.

Jos katukiveykseen jäisi askeleista jäljet, rouvan ja pojan osalta jäisi vain yhdet sellaiset. Pitkä poika muuttui vielä pidemmäksi lähestyessään Sezjaa. Poika hidasti askellustaan, kun heidän katseensa kohtasivat. Komeapukuisen pojan ilme muuttui kurinalaisuutta huokuvasta hauraan häpeileväksi. Poika pysähtyi Sezjan vierelle ja tuijotti häntä. “Matthew! Matthew!”, ääni vieri kiveystä pitkin. Poika jatkoi matkaansa kohti rouvaa ja katsoi taaksepäin, kuin hänen olisi vaikea päästää irti yhteydestä, jonka vain he kaksi tunsivat. Elleivät ilmassa vajoavat pisarat olisi täyttäneet pojan kasvoja, olisi Sezja arvellut pojan liikuttuneen. “Matthew! Matthew!” kuului taas sateen vaimentama huuto. Hetken päästä huuto toistui. Sezja katsoi huutoa kohti, ja rouva pilkahti esiin erään rakennuksen takaa aukion laidalla toistaen taas: “Matthew! Matthew!”. Samalla kulkunen kilisi läheisen kukkakaupan ovessa, poika astui ulos ja käveli Sezjaa kohti. “Izvinite”, poika sanoi ja ojensi Sezjalle kimpun keltaisia ruusuja, ainakin viisitoista kukkaa. Poika otti Sezjan käden käteensä ja piti kiinni, kunnes käsistä tuli samanlämpöiset. Tärkeä rouva kiirehti paheksuvan näköisenä heitä kohti, kuin uhkaava tilanne olisi vaatinut hänen välitöntä läsnäoloaan. Poika hyvästeli katseellaan Sezjan ja riensi ripeästi rouvaa vastaan. Rouva ja poika jatkoivat matkaansa aukion laidalle. Poika vilkuili taakseen, kunnes kuja piilotti heidät rakennusten taakse. ••• Sade iski katukiviin tumman taivaan tyhjentämällä aukiolla. Mies vailla sateenvarjoa ontui ostamaan ruusun, katsoi sitä hetken ja ojensi kukan takaisin Sezjalle. Mies laahusti aukion reunaa myöden pois hymyillen taakseen. Sezja nosti kasvot tummiin pilviin ja nauroi niin, että hampaat kastuivat.

Rauno Riekki

Jos luutusta katkeaa kieli, musiikki loppuu, keveys on painavampaa kuin raskaus. Mennyt asuu koloissaan, se kuuluu kuin kehtolaulu. Tarvitsen rauhaa ja laiskuutta. Kellot kulkevat ympyrää. Jos ei lähde, ei voi palata. Jos ei palaa, on eksyksissä koko ikänsä. Aika on yhtä kuin oleminen, syvää vettä, jota ei voi tappaa, mutta jonka voi pilata. Ilman keveyttä se muuttuu läpinäkymättömäksi ja lakkaa. Vankila on ymmärtämättömyys. Korvat ja. Tuleva koskematon. Kaltereiden välistä, häkistä vapauteen, vapaudesta häkkiin. Hullu etsii tietään kuvassa, joka ei ole kuva. Ei ole tiedossa, mitä se on. Ei-kokonainen. Teidän häkkinne ovat täynnä ilman minuakin. Minulle ei ole ennenkuulumatonta, jos sisällä piilee kovin kivi, kovimman kiven sisuksissa. Yksinäisyys ei ollut suunnitelmissani, se tuli vähitellen. Minä olen nähnyt heidät jokaisen. Pyhät miehet. Kivi on kaunis. Luotu ihmisen kämmenelle, koskettavaksi. Mitä arvoa on tilalla, joka on täynnä tavaraa? Kun asioista puhutaan, minulla on siitä mielipide.

Musiikkia kuuluu, kaukaa, mutta se on vailla merkitystä. Se on liian kirkasta, liian yksinkertaista ollakseen tärkeää. On odotettava himmenemistä, hidasta katoamista, levottomuutta, joka nousee esiin pinnan alta ja tulkitsee käsittämätöntä, joka on yksi harvoista kiinnostavista asioista. Käsittämättömän puute merkitsee musiikin tuhoa – musiikilla ei ole enää arvoa, moninkertaisuutta, etäisyyttä, herkkyyttä. Pinnallista musiikkia voi kuunnella ulkoisin korvin, mutta se ei tavoita sisäistä korvaa, joka on tärkeämpi. * Tiedän, että kaupungeissa on monia paikkoja ja niiden ympärillä monenlaisia maisemia, mutta en pysty kuvailemaan niitä, en tarkasti, ja tässä tapauksessa epätarkkuus ei riitä minulle. Joissakin muissa tapauksissa epätarkkuus on hyve, mutta maisemaa kuvaillessani se on rajoite. Kaikki se, mikä minun pitäisi hajottaa voittaakseni viholliseni, muodostuu ylipääsemättömäksi esteeksi. Yhtä vaikeaa kuin kuvata taivasta on kuvata maisemaa, joka on enemmän tai vähemmän hämärä. * En ole niin huokoinen kuin tahtoisin, mutta hylättyäni toiminnan tai ainakin rajoitettuani sen minimiin olen vapaampi kuin ennen. Olisi liioiteltua sanoa itseään vapaaksi, koska jokainen on lopulta saman pyöreän pöydän ympärillä, mutta joku voi olla toista vapaampi niin kuin joku on toista anglosaksisempi. Myös käteni ovat epätäydelliset, kaikki minussa on tavalla tai toisella epätäydellistä, mutta ne ovat vapaammat kuin jonkun toisen, teurastajan, kädet.

hupiajelu toverin kanssa

he rakensivat ympärillesi marmorirakennelman se huolella hiottiin puhtaaksi nukahdit arkkuun hiukan pettyneenä aika ei ollut oikea älä huoli toveri tänään sut herätetään marssimme yhdessä punaisella torilla hoilaamme unholaan vaipuneita lauluja hyppäämme junaan matkaamme helsinkiin partia lenina partialenina syömme zetorissa lihapullia ja muusia heihoirastuitoverits tervehdimme nuoria aatteellisia tuokaa lisää vodkaa pöytään laiskurit tekemistä vielä piisaa ennen kuin yö on ohi oulussa otamme selfiet ja belfiet toripolliisilla twiittaamme #lenin #toripolliisi #oulu #venäjä #communismnow vladimir on hämmentynyt ja tiirailee oululaisia perseitä ehkäpä emme jatka lappiin asti lisää vodkaa toverille vielä on matkaa jäljellä punaisella torilla asuu hiljaisuus haluan takaisin nukkumaan ja meille loisti valot moskovan

Toni Kandelin (s.1979) on oululaislähtöinen, sittemmin turkulaistunut esitystaiteilija, joka oli mukana perustamassa Huutomerkki ry:tä vuonna 2003. Performanssiensa lisäksi Kandelin sanoittaa, säveltää ja laulaa Kolmas ilmestys! -duossa. Kandelinin käsikirjoittama ja ohjaama esitys Aleister Crowleysta saa kantaesityksensä Oulussa tammikuussa 2016.

Toni Kandelin

lada

pilvilampaita keväisen maan tuoksu kaikki sieraimilleni lupauksia tulevasta viktor klimenkoa nuhjuiselta kasetilta vettynyt nahka silmien alla tarkovskin elokuvat kertoivat mistä nostalgiassa on oikeasti kyse mitä hajustetta ne suihkauttaa uuden auton sisätilaan haiskahtaa halvalta naiselta jonka viereen on aina mukava nukahtaa lämmin bensiinin katkuinen hurina jatkaa työtään tajuntojen takana

Veli-Matti Ural

Johanna Uusiranta

Barbara oli ennen AAA-1-luokkaa sitten vain pumpattava Barbara nyt on vain dumpattava Tamara vai oliko se Samara?

puhutaan posliinista ettekö tiedä että posliini on pois muodista nykyään on tarjolla kivi tavaraa rantapöheikössä ja ruusutarhassa

villi puutarha

kiitorata puuttuu

Taisto Tammela

“Lapissa olen syntynyt ja siellä metsissä paljon samoillut”, Tammela kertoo itsestään.

Minä ja Tolstoi

Astelen verkkaan leveää lehmuskujaa, jonka puissa visertää varpusparvi monipuolisella äänivalikoimallaan. Vain laulurastaan sointuva soolo kantaa yli tauottaman varpuskonsertin. Toistasataa vanha puusto on jäänyt viime vuosina hoitamatta, samoin on käynyt viheriän rönsyilevälle aluskasvillisuudelle. Mutta perhoset kiittävät siitä, niiden rauhaisaa lentoaan häiritsee muutama mehiläinen ponnahdellen kukasta toiseen. Kujan päässä vilkahtelee aikanaan valkoiseksi maalattu huvila. Tosin nyt harmaasävytteinen puun väri hallitsee rakennusta. Huvilan pihalla muhkuraisen kävelykeppinsä kanssa tepastelee vanhus. Harmaa parta ja pitkä tukka kilpailevat pituudessa reisiin ulottuvan puuvillapaidan kanssa. Karvaisessa naamassa eloisat silmät seuraavat kulkuani, kun kiirehdin tervehtimään miestä. – Tervetuloa Jasnaja Poljanaan, ojentaa mies kätensä ja jatkaa: - Odottelinkin jo tovin vierailuasi. – Minulla on suuri kunnia saada tavata teidät, soperran vastukseksi. Kirjailija osoittaa pihapöytää, jota hallitsee suuri hopeinen samovaari ympärillään sinivalkoinen teeastiasto ja kupit meille kahdelle. Pöytää ympäröi rokokootyylinen tuolisarja. – Valmistimme teen vierailuasi varten, joten käykäämme istumaan tuohon kirsikkapuun katveeseen, kuulen isännän sanovan.

Tyylikäs, kevyen vaaleaan leninkiin pukeutunut nainen lähestyy pöytäämme, tervehtii melkein huomaamattomasti minua ja täyttää kupit. Hyvän teehetken toivottamisen jälkeen hän poistuu verannalle erään toisen samanlaiseen leninkiin pukeutuneen naisen luo. Silmään ympärilleni monipuolisen jalopuiden lehvistön ympäröimää piha-aluetta. Aistin minulle tuntemattomien kukkien tuoksun, jota ääneen ihmettelen isännälleni. – Niin, sinä olet nyt Venäjän, äiti maan, sydämessä. Teillä Pohjolassa on vähän karumpaa, opastaa isäntä. Nyökkään vastaukseksi ja varmistan asuvani maani pohjoisosassa, jossa tällainen kasvien runsaus puuttuu. Kirjailija ottaa kupin, makustelee teetänsä ja sanoo: - Olen minä teidän maassanne vieraillut. Kävin pari kertaa kirjailija Arvid Järnefeltin vieraana. Hänhän liittyi aikanaan uskonsuuntaani. Otan teen loppuun ja esitän käyntini tarkoituksen ja ilmoitan tekeväni haastattelun erääseen lehteen. Kirjailija katsahtaa minuun kuin varmistaen vielä vilpittömyyttäni. – Niin, päätin tehdä poikkeuksen, sillä en ole viime vuosina juuri haastatteluja antanut. Olen keskittynyt vain täällä olemiseen ja käytännön asioiden hoitamiseen. – Teistähän ei alun perin pitänyt tulla kirjailijaa. Olen kuullut ihan muista ammattisuunnitelmista? – Tiedä niistä suunnitelmista, tuhahtaa mestari ja jatkaa: – Minun vanhempanihan kuolivat jo lapsuudessani ja kasvattivanhemmat laittoivat minut kymnaasiin. Se vastaa teidän lukiota. No, en viihtynyt siellä ja oikeastaan pakenin tänne kotimaisemiin. Myöhemmin opiskelin lakia yliopistossa, mutta ei sekään kiinnostanut tutkintoon asti. Katson ihmetellen mestaria, johon hän vastaa: – Ei kyse ollut koulumenetyksestäni. Varsinkin kielet minulle oli helppo oppia, samoin luonnontieteet kiinnostivat. Oikeastaan kylläännyin opintojen hitauteen. Hain siihen aikaan muutoinkin vauhdikkaampaa elämää. Pietarissa sitä oli. Kaupunki oli kansainvälinen paikka ja huvit se mukaiset.

Miehen kertomus katkeaa hetkeksi suurkaupungin muisteloihin. – Kylläännyin huvitteluun ja hakeuduin vanhemman veljeni perässä armeijaan. Taistelimme Kaukasuksella ja Krimillä osmaneja vastaan. – Siellähän taisteli myös suomalaisia. – Joo kyllä taisteli ja tutustuin erääseen suomalaiseen upseeriin. Olimme viereisten tykistöpattereiden johtajia. Mukava mies. Vapaa-aikana juhlimme usein yhdessä paikallisissa krouveissa. Kirjailija vaipuu muisteloon ja jatkaa hetken päästä: – Nyt ei tule mieleen hänen nimeään. No, joka tapauksessa, minä lähdin armeijasta, hän taisi jäädä. En hyväksynyt sotimista ja hävittämistä. – Aloin pohtia elämän tarkoitusta. Hyvä elämä ei ole pahan palkitseminen pahalla, kuten kaikki sodat ovat. Se on päinvastoin pahan palkitseminen hyvällä. Mestari nousee tuoliltaan, liruttaa samovaarista uudet kupilliset, ottaa rautasangon ja heittää siitä jyviä kanaparvelleen. – Tämmöistä tämä minun nykyinen elämä on maalla. Se on rakkautta kaikkea luontoa kohtaan, sanoo kirjailija ja osoittaa luonnonmukaista huvilaympäristöään. – Mihin jäimmekään? Niin, pidin sota-aikana päiväkirjaa ja kirjoittelinkin jonkin verran. Kiertelin ulkomailla, erityisesti Ranskassa. Lopulta palasin juurilleni ja aloin kirjoittaa työkseni. – Olen lukenut nuoruudessani Sota ja Rauha -teoksen. Sota-aikako sai teidät Napoleonin sodasta kirjoittamaan? – Ei oikeastaan se, mutta asuessani Ranskassa sain päähäni kirjoittaa aiheesta ja vähän maan kulttuuristakin. Luonnollisesti kokemukseni sota-ajastani siihen vaikuttivat, mutta teos on hyvin sodanvastainen, ainakin siihen pyrin. En ihannoi sotaa, kuten aikaisemmin sanoin. Kirjailija kohentaa istuma-asentoaan ja jatkaa: – Ei sota ole sankaruutta, eikä sodassa ole sankareita. Sitä sanomaa pyrin kirjassa välittämään. – Kirjoittelitte muitakin teoksia. Niistä Anna Karenina lienee kuuluisin. Mikä innoitti tähän aiheeseen? – Se rakkaus, se rakkaus, värähtää vanhuksen ääni, ja jatkaa: – Tarkoitan sitä maallista rakkautta.

Kirjailija istuu tovin vaiti, siirtää muhkuraisen sauvansa tuolin toiselle puolelle. – Kirjassa kuvaan tätä yläluokan turmeltunutta elämää, johon itsekin sorruin. Rakkausteeman ohella peilaan tätä huoletonta ja loismaista elämisen tapaa. – Se, että siinäkin osa päähenkilöistä on upseereita. Tuleeko se teidän kokemuksista? – Olet ehkä kuullut nuoruuteni hurjasteluista. Sellaista se oli minunkin elämä, sanoo mestari ja katselee ulkorakennuksen vieressä tepastelevaa kukkoa kanaparvi ympärillään. – Mutta nyt tämä on jäänyt taakseni, tein parannuksen palaamalla tänne maaseudun rauhaan. Tulin uskoon. Mutta minulle ortodoksisuus teennäisine menoineen tuntui vieraalta. Siksi aloin kehittää omaa uskonfilosofiaa. Emme tarvitse uskolle temppeleitä, vaan kannamme Jumalan vaikutusta itsessämme. – Olen syntyisin Pohjois-Suomessa. Siellähän Lars Leevi Laestadius vieraantui myös 1800-luvulla valtauskonnosta ja kehitti omaa uskonsuuntaustaan. Onko teidän uskonnoilla muuta yhteistä kuin vieraantuminen valtauskonnosta? Kirjailija haroo hitaasti partaansa, ottaa sauvansa ja kohottautuu sen varassa seisomaan. Sitten hän kävelee muutaman askeleen oikaistakseen puutuneita jalkoja, tulee takaisin pöydän luo ja jää seisomaan. – Toki kuulin suomalaisilta ystäviltä hänestä ja levisihän hänen herännäisyytensä tänne Venäjällekin. En tunne hänen uskonfilosofiaa kovin syvällisesti. Sen verran tiedän, että hänkin vastusti viinan kiroutta ja turhaa prameutta. Hän taisi kuitenkin olla kirkkolaitoksen palvelija, pohtii kirjailija ajatusperustaansa. – Minulla tämä usko painottuu lähimmäisen rakkauden lisäksi myös vaatimattomaan, askeettiseen elämään. Olen luopunut periaatteessa kaikesta maallisesta, kuten saatat ehkä havaitakin katsellessasi ympäristöä ja pihapiiriä. Kirjailija istuutuu pöytään. Kävely näyttää norjistaneen jäseniä. Sitten hän taas kohottautuu seisomaan. – Sofia tai Poljana! Tuokaa meille vielä lämmintä teetä! – Olen lukenut Sodan ja Rauhan sekä Anna Karenina -teoksen kertaalleen. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin teoksestanne Ylösnousemus, johon olen tutustunut muistaakseni kolme kertaa. Se lienee jonkinlainen itsetilitys uskonnollisesta heräämisestänne?

Kysymyksen katkaisee valkopukuisen naisen kevyt askellus kukkivan kirsikkapuun ääreen. Taas kohtelias tervehdys vienon hymyn saattelemana saa minut nousemaan tuolistani ja kumartamaan kiitokseksi palvelusta. – Poljana, nuorin tytöistäni on minua täällä auttamassa vanhemman siskonsa kanssa, selventää kirjailija tilannetta. Kun valkoasuinen nainen liihottaa verannalle, palaa kirjailija kysymykseeni. – Mistäpä muusta kirjoittaisin Ylösnousemuksessa kuin itsestäni. Teos on myöhäisempiä kirjoja, jolloin olin jo lopullisesti jäänyt tänne. Kirjassa päähenkilö maksaa koko elämänsä tekemästään virheestä, ja aivan oikeutetusti. Eikä hän sittenkään saa tekojaan anteeksi ja siitä taakka vain kasvaa. Hän nostaa huulilleen teekuppinsa. Katsellaan hän arvioi mukana oloani kirjan juonessa ja jatkaa. – Kuten äsken sanoin. Kannamme tekojemme taakkaa itsessämme! – Kuvaan tässä kirjassa myös maamme rahvasta, joka oli tuolloin jäänyt vähälle huomiolle Venäjän kirjallisuudessa. Pyrin nostamaan tavallisen maanraatajakansan arvoon, joka sille kuuluu. – Olen huomannut sen teoksesta. Mieleeni tulee meidän kansalliskirjailija Aleksis Kivi, joka myös sai aiheensa tavallisesta kansasta käyttämällä kieltä, jota rahvaskin ymmärsi. Kirjailijan silmät saavat uutta eloa, kun kuulee kommenttini. – Alexis Stenvall oli hiukan minua nuorempi kirjailija. En tavannut häntä, mutta kuulin hänestä suomalaisilta ystäviltäni, kuten Järnefeltiltä. Valitettavasti hän meni pois liian nuorena, huokaisee kirjailija: – Rauha hänen muistolleen! – Niin Kivi kuin tekin olitte ristiriidassa aikanna kirjailijoiden valtavirran kanssa ja erityisesti suhtauduitte kriittisesti maallisiin vallanpitäjiin. Usein näistä kirjailijoista on noussut sankareita vasta kuolemansa jälkeen? Isäntä katsoo pihapiiriään, punnitsee sanojaan ennen kuin aloittaa. – Mainitsemasi kirjailijat saattavat olla aikaansa edellä. Tai, olen oikeastaan jäävi ottamaan tähän kantaa. Ehkä on niinkin, että kirjailijan poismenon jälkeen on vallanpitäjien, niin kirjallisen kuin maallisen vallan, helpompi tunnustaa edesmenneen kirjailijan merkitys.

Nousen istuimelta kiittääkseni suurta mestaria saadessani vierailla hänen huvilallaan. Seisoessani kirsikkapuun suojassa näen suosikkitaiteilijani Ilja Repinin tallustelevan ulkorakennuksen nurkalta pihalle. Kirjailija tulkitsee ihmettelyni ja valaisee. – Uskonveljeni Ilja on täällä vieraanani ja samalla hän ammentaa töihinsä alkukesän luontoa jälkipolville. Nyökkään tervehdyksen suurelle kuvataiteilijalle. Käännyn vielä kiittääkseni haastattelusta ja jätän hyvästit isännälleni sekä terassilla seisoville valkopukuisille naisille. Suuntaan kulkuni lehmuskujalla odottavaan vossikkaan. Ennen kyytiin nousua kuulen varpusten kesäkonsertin jatkuvan solistinaan kaunisääninen mustarastas.

Toni Kandelin

stalinin hampaat

aulassa parkkeeraavat halvat naiset pulloineen huoneessa kuusisataakuusikymmentäkuusi on ongelmia lattiaan jyskyttävä korkokenkä hakkaa epämääräistä tahtia. koitan bailata kuin kakskymppinen väsyn ja toivun seuraavan viikon kaikki tämä on nähty ja paheelliseksi todettu luiskahdan kylpyammeeseen suunnaten katseeni gorkin puistoon saippuoin laihan runkoni täyteen kuplia joku hakkaa kepillä lattiaan stalinin kellertävät hampaat irvistävät toivottavat alkavaa vuotta historia käy istumaan piippu suussaan olenko näiden harmaiden katujen maisema pinta jolle ihminen kirjautuu harjaan hampaani päivittäin en halua kellastua antakaa mun edes kerran vielä hurmioitua kaikesta paheellisesta

tunnelissa

syön potkaa kulkukoiran kanssa jaamme saaliin kuin parhaat ystävät joskus tämä elukka ymmärtää mua parhaiten hänen katseessa asuu aitous en huijaa ketään tänään en matkusta metrossa pummina kuljen elukkani kanssa tunneleissa kerään syötäväni ihmisten käsistä yläpuolellamme kulkee maailma kirskuvin rattain me lämmitämme toisiamme sytkärin liekillä mahorkka käryämään ja maate unessa putin samoaa pitkin lappia heilutellen heiluvaansa raju pakkasaamu herättää aikaisin elukkani lämmin kieli tervehtii rohtuneita huulia uusi alku alkaa väsähtäneen maailman jaloissa eikö kukaan oikeasti kaipaa meitä kotiinsa

Marko Kroger

Marko Kröger on vuonna 1977 Kemissä syntynyt kuu-ukkeli. “Vähän jo katsellut, toivoo oppivansa näkemään, kyky ymmärtää lienee jo korkeampien olentojen reviiriä”, Kröger toteaa.

Hlystinpitäjä

Hissin edessä mies poltti tupakkaa totesi räkäisellä äänellä ”Täällä ne huijaa aina, semmosta se on.” naureskeli ja poltteli ja yski ehkä niin kuin toisaallakin ikkunassa tuliset verhot näkymä joelle tai kanavalle ruska kumous oraalla yöllä yritän nukkua ravintolan musiikki ilmastointikanavasta proomut junat mitkälie soittaa pilliä aina säpsähtää pakkasmyrskyn puhjettua karauttaa Isä troikalla hotellin eteen jättää narikkaan niitä näitä käyvän kultaisen kaappikellon susiturkin taskusta pilkistää jäähakku sipulisoppa kaspianmeren mahtava ekranoplan kirkastaa pyhää sisällään vie kaikki tytöt saunaan ei koske taistelee saa kyvyn aavistaa käytävältä leijuu savu yskä askel peiton alla hereillä ihmeen odottaja

Rauno Riekki

Nälkäinen sudenkita kulkee omilla teillään. * Tupa raikuu, harmaa usva leijuu kylän yllä. Isoja karvatuppoja tippuu kka huutaa.

maahan. Kui-

* Horjahteleva mies putoaa, jää makaamaan maahan. Äänilaitteet nukkuvat lapsi rinnoillaan. * Talo on vasta maalattu ja täytetty vauvan vaatteilla, nuijilla, lampaannahoilla ja mainoskatalogeilla. * Pappien hoilotus täyttää kirkot. * Jotakin lämmintä häivähtää tunturilta päin, yleisveitsi tipahtaa suusta.

Puunsyykuviot ovat paljastavia, tähän aikaan, ajan ilmiö, että joka ilta verhot ovat ikkunoissa. Kivet ovat kehittyneitä. Purista peukalosi yhteen kevyesti, älä paina liikaa, suorista ne hellävaroin. Niin olet ymmärtänyt, miten luonto toimii. Se on läpinäkyvä kuin valo, mutta sulkee sisään itse itsensä. Se suojelee meitä niin kuin me suojelemme luontoa, joka on tasapainoa, josta ei ole mihinkään. Anturoihimme sopivia kenkiä ei ole niin vain saatavissa ja sisäinen levottomuutem-me lisää ongelmia entisestään. Ihmisten kaupungit ovat sekavia, tasapaino on kierähtänyt, jos sitä on ollutkaan. Se on herkkävaistoisuuden Vastakohta. Me itse kierähdämme, vaikka ajattelemme itsemme ihmisiksi. Se on vääränlaista heikkoutta, jossa ei ole herkkävaistoisuutta, vain paljoutta, joka tekee meistä entistä hauraampia. Meidät pakotetaan siihen. Me suorastaan ajattelemme suojelevamme itseämme. Siitä huolimatta – sanon asiat niin kuin ne ovat – en pääse tunteesta, että me käsitämme asiat oikein tai väärin.

Rauno Riekki

Herra K:n monologeja; Gogol Joka aamu herätessämme me tarkistamme ensiksi, olemmeko hengissä, sen jälkeen alamme kumartelun. Kumarramme jokaisen sittisontiaisen edessä, heittäydymme maahankin. Aika on liian lyhyt, jotta olisi aikaa sellaiseen: on aloitettava näytelmän kirjoittaminen, pohdiskeltava lainsäädäntöä ja vallankäyttöä, palattava Gogoliin, joka on suurin koskaan elänyt kirjailija. Haluaisin kuolla kädessäni Gogolin teos, alkukielinen luonnollisesti. On upeaa ajatella itsensä lukemassa Gogolin suurenmoisia rivejä, pullollinen viiniä pöydänkulmalla, ja ummistaa silmänsä lopullisesti. Voi! Paras kun oksennatte, piru vie, ottakaa tuo astia ja menkää! Elämän pois liukuminenko teidät noin järkytti, kohtalomme ankaruus, ettekö tiedä, että se, joka ei taistele hengestään, ei ole hengissäkään. Luulen, että sekin on Gogolilta. Gogol ei sivumennen sanoen kirjoittanut rakkaustarinoita, vaikka lukijat, kaikki nuo ikävystyttävät ihmiset, niin uskottelevat. Ei! Gogol kirjoitti vasemmasta kengästään, koko ajan vasemmasta. Hänen tuotantonsa ulottuu määrättömän syvälle, maan keskipisteeseen asti, hänellä oli täsmällisyyden tarve niin kuin Flaubertilla, hän hioi ilmaisujaan, tuo kelpo poika, ilmaisujaan ja symbolikieltä, jonka hän kehitti täydelliseksi kirkkaudeksi, kansalle käsittämättömäksi, mutta meille herkuttelijoille… turha pohtia mieltä tai tarkoitusta… vain sydämensä paaduttaneet eivät ymmärrä hienovaraista symboliikkaa… vasen kenkä… (Herra K. puhkeaa nyyhkytyksiin.)

Kirjoituskutsu, Hallaus #21 Hallaus nro 21 ilmestyy marras-, joulukuussa. Seuraavan Hallauksen teemana on ”Muisti”. ”Muisti” on teemana myös Muusa-kirjoituskilpailussa, johon osallistumisohjeet löytyvät muun muassa Huutomerkin nettisivuilta. ”Muisti” on lisäksi 70-vuotiaan kulttuurilehti Kaltion koko vuoden teema. Kaltiossakin siis muistellaan menneitä vuosikymmeniä. Muisti on ihmisen, eläimen tai koneen kyky palauttaa esiin ennen koettu tapahtuma. Vaikka tietokoneen muisti on rajallinen, on ihmisen muisti periaatteessa rajaton: se on kuin suuri ullakko, josta saattaa yllättäen löytää jo kauan kadoksissa olleen asian. Ullakkoa täytyy kuitenkin pitää järjestyksessä, ettei sen kulkukäytävät tukkiudu. Ja kun ullakoltaan lopulta löytää jotain, onko se enää sama kuin mitä sinne aikoinaan laittoi? Onko ajan patinoima ja koinsyömä nahkatakki sama kuin minkä 70-luvulla sinne laittoi? Voiko muistiin luottaa? Muisti on ihmisen identiteetti. Ilman muistia ihminen on sirpaleinen kasa hermoärsykkeitä, eikä mikään sido niitä yhteen. Neurologi Oliver Sacks käsittelee teoksissaan (Awekenings, Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi, Musikofilia jne.) muun muassa aivovammoja, joista monet vaikuttavat muistiin. Kaikki näistä vammoista eivät johda kuitenkaan muistin heikkenemiseen, vaan esimerkiksi epilepsiaa sairastuneet saattavat jälleen muistaa lapsuudestaan musiikkia tai asioita, jotka he luulivat kauan sitten kadottaneensa. Kuitenkin valitettavan monet muistin vaurioiduttua jäävät Alzheimerin taudin kaltaiseen tilaan, jossa he joutuvat arvailevat, miten nykyhetki liittyy muistamaansa palasten puuttuessa välistä. Memento (2000) on kenties tunnetuin muistihäiriöstä kertova elokuva. Elokuva kertoo Leonard-nimisestä miehestä, joka päähän kohdistuneen iskun aiheuttaman amnesian takia ei pysty luomaan uusia muistoja. Leonard on täten pakotettu ottamaan Polaroid-kuvia ja tatuoimaan itseensä muistiinpanoja tapahtumista. Vaikka Memento onkin hieno elokuva, se ei valitettavasti kestä katselukertoja; katsoja muistaa liian hyvin kuinka elokuva päättyy.

Myös eläimet muistavat enemmän asioita kuin aikaisemmin uskottiinkaan. Osa eläimistä, kuten muurahaiset tai koirat, ulkoistavat muistinsa ja jättävät feromoneja eli hajumerkkejä luontoon. Muut muurahaiset pystyvät tunnistamaan nämä hajujärjet ja laittamalla tuntosarvensa yhteen muurahainen voi jakaa oppimansa toisen muurahaisen kanssa. Muurahaiset ovatkin todellisia ilmentymiä kollektiivisesta organismista, joka havaitsee syy–seuraussuhteita sekä kehittyy jatkuvasti oppimalla ja yhdistelemällä yhä uusia kausaliteetteja. Ja eikö muistaminen juuri ole noiden syy–seuraussuhteiden muistamista: jos teen näin, tapahtuu seuraavaa? Minusta tämä kuulostaa pitkälti tarinalta: kuningatar kuoli ja kuningas kuoli ikävään. Tämä voisikin olla tarinan minimimaksiimi: A:sta seuraa B. Ehkäpä juuri siksi tarinat ovatkin niin yleispätevä skemaattinen muoto informaation muistamiselle. Tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekijän nimi tulee liittää tiedostonimeen. Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan. Lähetä teoksesi osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.9.2015 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä. Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää. Jussi Moilanen päätoimittaja

Miten ostat Hallauksen irtonumeron Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät: Akateemiset kautta maan, Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski) ja Real Deal (Isokatu, Oulu).

Miten tilaat Hallauksen Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €. Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2015”. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@gmail. com tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.hallaus.fi. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

HALLAUS #20 OVH 6 € ISSN: 1796-2099