Page 1

#21


Muisti “Ah, armelias unohdus, muista minua sitten, kun olen niin vanha, että en enää muistaisi, mitä minun pitikin jo unohtaa” - Laura Sakko

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijuttimena Oulusta maalimalle. Julukasussa julukastaan pääasiassa kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaan se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijien ittevaltasesti valittema - Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä. Parempi varrautua siihenkin, että Hallaus toistaa ihteään netissä. Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla. Etukannen kuva: Anni Hyypiö Huuhkaja 2015. Sekatekniikka, 21 x 29, 7 cm.

Laura Sakko on sisältä ulospäin suuntautuja, joka arvostaa arkisia nautintoja ja jolle sauna on yksi peruselementeistä. Pitää ihmisten yllättämisestä, ei halua tulla yllätetyksi.

muisti


TÄSSÄ KIRJASSA

5 PÄÄKIRJOITUS 6 OULU PALAA 8 HYPPYTORNIN POIKANEN 11 RIKOTTU TUOKSU HEITTYY SÄNGYLLE 12 SUNNUNTAI-ILTA 14 MYTOLOGIAN URA 15 VALKOINEN VELHO 16 KULTAKALAN MUISTI 18 HEINÄN TUOKSU ELÄMÄNI BLUES

20 PIRJO SUVILEHTO 1 21 CORA CROW 26 DISSOSIAATIOHÄIRIÖ, ONKS KAIKKI NYT VARMAA 28 TANYAN NÄKÖINEN NAINEN 32 YLEISÖ TEKEE AALTOJA LIIKKUMATTA 31 AFORISMIT 35 LUCIA-TESTI 36 JERUSALEM 37 PIRJO SUVILEHTO 2 38 TEKSTARIPALSTA 39 PÄIVÄ PÄIVÄN JÄLKEEN 40 SELKEÄÄ PÄÄTÄ 44 SUKUTARINA 45 VIIMEISENÄ ELOSSA 46 KILI, PLANETARY ROMANCE 47 ALITAJUNTA MUISTAA KAIKEN 48 KIRJOITUSKUTSU JA TILAUSOHJEET ööö Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 11:s vuosikerta, 21. numero muisti, joulukuu 2015. ööö Ilmestyy kahdesti vuodessa. ööö Julukasija: Huutomerkki ry, Pj. tarja longi-korpua, Oulu (www.huutomerkki.fi) ööö Painopaikka: kopio niini, tampere ööö ISSN 1796-2099 ööö Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu. ööö Päätoimittaja: jussi moilanen (jussimoi@gmail.com) Puh: 0400-764784 ööö Postiosoite: Hallaus, c/o jussi moilanen, hanhitie 18 k, 90150 oulu ööö Internetsivut: www.hallaus.fi ööö Toimitussihteeri: angel dröm (angel@angeldroem.com) ööö Taittaja: anni hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö Avustajat: anna salmi ja sofia heininen ööö

4


kovalevy on täynnä

Kun tekee Hallauksen kaltaista lehteä, askarruttaa, muistaako kaikki olennaiset asiat. Onko muistanut mainostaa kirjoittajakutsua tarpeeksi monella foorumilla? Onko muistanut ilmoittaa kaikille kirjoittajille, että heidän kirjoituksensa on valittu lehteen? Onko muistanut kysyä heidän esittelytekstejään? Onko muistanut korjata kaikki oikolukijoiden ehdottamat virheet? Onko muistanut lähettää lehden kaikille tilaajille? Nykyihminen saa informaatiota viikossa yhtä paljon kuin keskiajalla elänyt engelsmanni koko elämänsä aikana. Kovalevy tuppaa niin sanotusti tulemaan täyteen. Tietotulvasta täytyy yrittää karsia itselle olennaista informaatiota. Minä en esimerkiksi juurikaan lue uutisia, koska jos jokin todella tärkeä tapahtuma sattuu maailmalla, minä saan siitä kuitenkin tietää enemmin tai myöhemmin tässä joltakulta. Sen sijaan luen kaunokirjallisuutta, koska se usein auttaa minua jäsentämään tietoa. Osaan suoraan siteerata runoja ja laululyriikoita – niin omia kuin muiden – vaikka päivän uutiset jäävät ajoittain pimentoon. Postmodernin kirjallisuuden ajatuksia jäsentävästä vaikutuksesta voi tosin olla montaa mieltä. Tähän muistiteemaiseen Hallaukseen oli tarjolla tekstejä aivan ylitarjonnaksi asti. Muusa-kirjoituskilpailun voittajakolmikon ohella lehdessä julkaistaan kesäisen aforismikilpailun parhaimmisto. Näiden lisäksi uudet ja vanhat Hallauksen avustajat lähettivät kiitettävästi tekstejään. Kiitos niistä. Valitettavasti en pysty niitä kaikkia lehteen laittamaan, koska aikakausikirjamme venyisi niin valtavaksi, ettei sitä kukaan jaksaisi lukea läpi. Pyrin julkaisemaan osan rannalle jääneistä teksteistä Julkaisemattomat-osiossa Hallauksen nettisivuilla. Tämän kerran tekstien aiheet polveilevat Oulun palosta postmodernien kokeilujen kautta aina muistisairauden kuvaukseen, joka tuntui olevan Muusa-kirjoituskilpailuun osallistuneiden mieliaihe. Kilpailun voittaja, Marja Uimonen oli löytänyt dementiapotilaan mielentilan esittämiseen tuoreen tulokulman. Aili Pollari kuvaa tekstissään sykähdyttävästi sodanaikaista Oulun hävitystä, mitä ei kuitenkaan virallisesti lasketa kaupunkipaloksi. Vuoden 1916 Oulun paloa pidetään Suomen viimeisenä virallisena kaupunkipalona. Tätä ennen Oulu oli ehtinyt palaa jo kuusi kertaa. Rauno Riekin, Johanna Uusirannan ja Reijo Vallan tekstit ottavat modernimman lähestymisen muistamiseen ja esittävät muistin sekavana ullakkona, josta ajatuksenvirran mukana ajautuu vastaan erinäisiä huonekaluja ja muistoesineitä. A. Laukkasen ja Oula Mommon tekstit käyvät mukavaa vuoropuhelua aiheinaan menneen parisuhteen muisteleminen, matkailu ja kotiin palaaminen. Toivottavasti nautitte yhtä paljon tekstien lukemisesta, kuin minä nautin niiden kokoamisesta. Ensi kertaan.

Jussi Moilanen, tuo FM kirjallisuuden puolelta, ähersi viime Hallauksen aikoihin lastenkirjan ja näytelmäkäsikirjoituksen parissa. Kirja jäi kesken, mutta ”Mies joka oli suurempi kuin peniksensä” -näytelmäkässäri tuli valmiiksi ja se esitetään ensi lukuvuonna Oulun ylioppilasteatterissa.

PÄÄTOIMITTAJA

5


Aili Pollari on ikuinen kirjoittamisen opiskelija mottonaan ”oppia ikä kaikki”. Kirjoittaminen on Pollarille elinikäinen intohimo, jota pystyy toteuttamaan päivittäin nyt, kun työhuolet ovat takanapäin.

aili pollari

6

OULU PALAA “OULU PALAA”, NE OLIVAT ÄITINI KIIHTYNEET SANAT HÄNEN TULLESSAAN PIMENNETTYYN PIRTTIIN NAVETTATÖIDEN JÄLKEEN. OLI HELMIKUUTA 1944. ASUIMME MUMMULASSA, ISÄ JA SETÄ OLIVAT SODASSA. ÄITI, MUMMU, KAKSI VANHEMPAA SISARTA, YKSI NUOREMPI VAUVAIKÄINEN SISAR JA MINÄ OLIMME KESKENÄMME, ILMAN MIESVÄEN APUA JA TURVAA. POMMIKONEITA OLI LENTÄNYT YHTENÄÄN KYLÄN YLI JA KUMEITA JYMÄHDYKSIÄ OLI KUULUNUT KOKO AJAN. OULUUN OLI MATKAA TIETÄ MYÖTEN NOIN 20 KM, LINNUNTIETÄ VARMAAN PUOLET VÄHEMMÄN. OLI KIRKAS KUUTAMO, TAIVAS TÄYNNÄ TÄHTIÄ, KOVA PAKKANEN. PUIMME ULKOVAATTEET JA MENIMME AITAN PÄÄDYN VARJOON KATSELEMAAN. OLIMME ODOTTANEET ULKOVAATTEET PÄÄLLÄ, ETTÄ RASKAASTI LASTATTUJEN KONEIDEN JYRINÄ TAUKOAISI. SISÄLLE EI NÄHNYT MITÄÄN. IKKUNAT OLI PEITETTY TERVAPAHVEILLA, JOTEN KUUNTELEMALLA PITI VARMISTAA, ETTEI KONEITA OLLUT KOHDALLA. MUISTAN, KUN SEISOIMME SIINÄ VARJOSSA, IHAN SEINÄN VIERESSÄ. OLIN 5-VUOTIAS. MAA VAVAHTELI RÄJÄHDYSTEN VOIMASTA, TAIVAS LIEKEHTI PUNAISEN KAIKISSA SÄVYISSÄ. LEIMUAVAT LIEKIT PIIRTYIVÄT IÄKSI SILMIENI VERKKOKALVOLLE, SE OLI KAMMOTTAVAA JA KAUNISTA. MUISTAN AJATELLEENI: “TUOLLA ON HELVETTI.” SIITÄ OLIN KUULLUT SEUROISSA SAARNAMIESTEN PUHUVAN. NÄKYMÄ OLI KUIN MAHTAVA, VAIKUTTAVA MAALAUS: KYLMÄN SININEN KAAREVA TAIVAS TÄYNNÄ KIRKKAITA TÄHTIÄ, SUURI KELLERTÄVÄ KUU JA TAIVAANRANTA TULESSA KUIN YLENPALTTISET ORANSSIN JA PUNAISEN KIRJAVAT REVONTULET. SE OLI KAUNISTA. NÄKYMÄN SEURAUKSET OLIVAT MYÖS MIELEEN PAINUVAA KATSOTTAVAA. PÄÄSIN ÄIDIN MUKANA KAUPUNGISSA KÄYMÄÄN. ISÄ JA ENO OLIVAT JOUTUNEET SAIRAALAAN, HEIDÄT OLI TUOTU RINTAMALTA LÄÄNINSAIRAALAAN. KIRURGI STEINBECK OLI LEIKANNUT HEIDÄT JA PÄÄSIN


ÄIDIN MUKANA ISÄÄ KATSOMAAN. POLKUPYÖRÄLLÄ KEMPELEEN ASEMALLE, SIELTÄ JUNALLA OULUUN JA TAAS PYÖRÄLLÄ LÄÄNINSAIRAALAAN. ÄITI AJOI, MINÄ TARAKALLA. SAIRAALASSA KÄYTYÄMME MENIMME KAUPUNGIN LÄPI KAUPPAHALLIIN, OSTAMAAN KALOJA YNNÄ MUUTA, MITÄ SIELLÄ SATTUI OLEMAAN SAATAVANA. KAUPUNGIN LÄPI KULKEMISESTA ON JÄÄNYT MIELEENI MUSTUNEIDEN SAVUPIIPPUJEN RIVIT, ANKEAT RAUNIOT, KATSOIN KAUHUISSANI RAUNIOITA JA AJATTELIN, ETTÄ NE OLIVAT OLLEET IHMISTEN KOTEJA, JOTKA OLI MUUTAMASSA HETKESSÄ KAIKKI MENETETTY. SILLOIN VASTA KUNNOLLA YMMÄRSIN, MITÄ SE IHMEELLINEN LOIMOTUS OLI OLLUT, MINKÄLAISTA TUHOA NE JYRISEVÄT KONEET SAIVAT AIKAAN. TUHOA, JOKA EI UNOHDU KOSKAAN.

7


Pekka Remes on ammatiltaan paikallislehden toimittaja, jonka novelleja on julkaistu siellä sun täällä. Tuntee pohjoista ihmisten kautta ja tietää, mitä tarkoittaa kysymys: ”Mistä sie olet pois?”

Pekka Remes — 3. sija muusa-kirjoituskilpailussa

8

Hyppytornin poikanen Nurmen nukka oli jalkapohjille tuttu. Ensin pehmeiden apilanlehtien kutitus, sitten varpaat tavoittivat kovan savikamaran. Sen tuoksu oli ennallaan hieman makeana sateen jäljiltä. Märkä iho muisti tunteen, kun tuuli kuivasi pintaa. Vilunväreet menivät hippaa ristiselässä. Laskeuduin rantapyyhkeelle ja suljin silmäni. Maa oli kuhmuilla vasten vatsaani. Tunsin pieniä kiviä, männynkäpyjä, sinne oli unohtunut uimarin nenäklipsi ja piharatamon alle piilotettu tupakantumppi. Uimarannan hyppytornin suunnalta kuului loiskahduksia ja poikien kailotusta. Vuodesta toiseen poikia tuntui olevan sama määrä. Saman ikäisiä, saman näköisiä. Aivan kuin jossain rannan kallion onkalossa asuisi hyppääjäpoikien heimo, joka kesän tullen nousi sammalten alta hyppytorniin – ja joka sieltä katosi koulujen alkaessa. Olin heimon jäsen neljäkymmentä vuotta sitten. Kuljin klaaniveljieni joukossa ylös torniin, epäröimättä hyppäsin alas, vaikka pinta löi kovaa jalkapohjiin ja reisiin. Vajosin sadat kerrat veteen, yhä syvemmälle ja yhä kylmempiin kerroksiin, kunnes piti uida pois seuraavan hyppääjän alta. Vain sotahuudot olivat vaihtuneet vuosikymmenten aikana. Enää kukaan ei huutanut ”juu, juu juustossa löytyy” loikatessaan alas vitosesta. Nyt sieltä kuului ”haluun tehdä vauvoja”. Vieläkään hyppytornin sotureilla ei ollut etunimiä, vain pelkkiä sukunimiä ja kaikilla sama lempinimi, jokaiseen tilanteeseen sopiva: Vittu Tuominen, nyt hyppäät! Vittu Hakala, älä töni! Vittu mene muualle! Vittu mä sukellan päälleni! Älä Vittu viitti! Aurinko lämmitti selkääni. Rannan männyt olivat samat kuin neljä vuosikymmentä sitten, kallionnypyt samat, nurmi yhtä kulunut kuin silloin. Olisin voinut olla 13-vuotias tai 23-vuotias. Kaikki tuntui olevan ennallaan, muuttumattomana. Kuin elämänikin olisi ollut vain pitkä torkkuisa unikuva heinäkuisen iltapäivän helteessä. Ja herätessäni olisi jälleen vuosi 1975. Niinkö isälläkin oli? Hänellä oli diagnostisoitu Alzheimerin tauti. Kuin hiipien tauti alkoi ilmentää itseään. Eräänä aamuna hän teki lähtöä pihalle ”jakamaan töitä miehille”. Hänen mielensä oli jossain 1950-luvun konttorissa, vaikka keho oli 2010-luvun kaupungissa. Äidin piti laittaa ovi takalukkoon, ettei insinööri olisi päässyt väkisin ulos. Isän mieli oli kuin rikkimennyt tallentava digiboksi, joka jonosi kuvia vailla mieltä kuin pasianssia pannut simpanssi. Mutta mistä minä oikeasti tiesin, että olin 53-vuotias ja että vuosi oli 2015 enkä ollut 23-vuotias vuonna 1985, kun tunteet ja ajatukset, paikka ja sää tuntuivat olevan ikuisesti samat. Entä, jos minullakin oli alkavaa muistisairautta? Läheltä kuului juoksuääniä. Jalkapalloseuran naisten joukkue oli hikilenkillä järveä ympäröivällä pururadalla. Juoksijat kaarsivat rannalle, pysähtyivät, riisuivat shortsit,


juoksukengät ja paidat yltään. Alla oli kaksiosainen uima-asu. Ryhmän valmentaja alkoi jakaa pelureille vesijuoksuvöitä. Naisten hyvinkehittyneet lihakset, vahvat reidet ja pakarat piirsivät terävät ääriviivat urheilijoiden siluetteihin vasten kimaltelevaa järveä. Vatsalihakset erottuivat selvästi. Lantiot olivat vahvat ja vaativat. Nuo naiset menisivät treenien jälkeen sporttibaariin, tuijottaisivat siellä miehiä kuin tuulihaukka myyrää ja käkättäisivät toisilleen, että ”mä panen tota vielä tänään”. Joukkue meni järveen ja alkoi vesijuosta laiturilla olevan valmentajan käskystä. Mistäkö tiesin, että olin 53-vuotias enkä 23-vuotias. Koska katsoin urheilijanaisia kuin turisti Michelangelon Daavidia, kaukaa ihaillen sopusuhtaisuutta, lihasten yksityiskohtia, kasvojen profiilia koska matkaopas käski tehdä niin, vaikka oikeasti teki mieli bistroon espressolle. Markkina-arvoni pariutumismarkkinoilla olivat vajonneet, mutta onneksi haluni oli laimentunut samaan syvyyteen. Minkälaista se oli ollut 23-vuotiaana opiskelijana? Kun samalle kampukselle oli koottu tuhansia pariutumisikäisiä nuoria ihmisiä, jotka olivat kaukana kotoa, pois vanhempiensa silmistä, elämässä nuoren aikuisen elämää? Minkälaista oli rakastella opiskelijabileiden jatkoilla illan ihastuksen kanssa? Miltä tuntui suudelma? Olivatko huulet kovat vai pehmeät, purivatko hampaat, lipoiko kieli, tuntuivatko rinnat käteeni kiinteiltä vai pehmeiltä, oliko niissä lämmin tuoksu, mitä tekivät lakatut kynnet vartalollani, löysivätkö sormeni sen mitä etsivät, olinko jäykkä ja solahdinko sisään vai jäinkö kiinni kitkaan? Illan jälkeen piti kavereille vihjaillen ylpeillä, mitä oli tapahtunut tai mitä olisi pitänyt tapahtua. Ja mitä tapahtui todella? Kömpelöjä hyväilyjä, asento, joka väsytti selän, liian aikainen siemensyöksy, happamalta tuoksuva penis, jota pesin vessan lavuaarissa. Kahden yksinäisen ihmisen keskusteluja toistensa vieraissa syleissä, epävarmuutta opiskeluista, työpaikasta, löytäisinkö puolison, haluaisiko lapsia, selviäisinkö opintolainoista? Lattialle varisseet bilevaatteet haisivat tupakalta ja läikkyneeltä oluelta pahentaen alkavaa krapulaa. Ehkä sitä helpotti lempeänväsynyt rakastelu, varovasti, varovasti, ettei päänsärky yltyisi. Tai helpottiko suolainen pizza? Ja sitten: ”Hei, nähdään varmaan luennolla”. Mitä heistä oli tullut, noista, joiden tuoksuja ja tahroja olin pessyt lakanoistani? Opettajia, toimittajia, yliopiston lehtoreita, yrittäjiä, äitejä. Mitä mies oikeasti etsi rakastellessaan? Muistin tapaamani vanhan taidemaalarin, joka viimeisteli alastontutkielmaa. Tuhruisen flanellipaidan hihat repsottaen karvaiset kädet risteilivät maalauksen yllä lisäten väriä ja varjoja vartalolle. Kyse on katseesta, taiteilija sanoi. Sinua ei aja eteenpäin halu vaan uteliaisuus. Haluat nähdä, minkälainen on naisen kiima, miten hän ääntelee, huokaako, huutaako vai onko vain hiljaa, menevätkö hänen silmänsä kiinni vai katsooko hän sinua, onko hän paikallaan vai hyppiikö kuin särki katiskassa. Kun olet kerran nähnyt, miten miehinen veltto ja pieni lihanpala taikoo naisesta esiin kipinän maailmankaikkeuden alkuräjähdystä, haluat nähdä sen aina uudestaan, mutta nyt eri naisen kanssa, sillä haluat tietää, miten tuo toinen on erilainen. Tai jos et uskalla olla eri naisen kanssa, niin ainakin haaveilet siitä. Kyse ei siis ole himosta vaan katseesta, ja niitä monia näkyjäni olen yrittänyt maalata kankaalle vuodesta toiseen oikein onnistumatta, taidemaalari sanoi ja signeerasi työnsä. Liika aurinko alkoi hieman huimata. Join vesipullostani. Nuorempana olisin hörppinyt olutta, mutta varpaantyvessä alati väijyvä kihti muistutti, että en ollut enää nuori. Lähdin asunnolle. Se oli kesän tyhjillään. Isäni oli kuollut laitospaikassaan. Äitini oli kesämökillä. Sukulaisiakaan ei ollut tullut kaupunkivisiitille. Serkuista oli tullut kiireisiä isovanhempia. Äitini oli pyytänyt, että kävisin läpi isäni tavaroita, pitäisin ne tavarat, jotka halusin ja loput voisi laittaa kierrätykseen. Vaatteita oli jo lajiteltu iso muovisäkillinen. En tarvitsisi

9


kauluspaitoja, en kuosiltaan ja leveydeltään muodista menneitä kravatteja, en sukkia, en housuja, en pipoja, en mainospaitoja. Pitäisikö isästä jättää jokin muisto, jota näyttää lapsille? Karvalakki 1970-luvulta tai ulkoilutakki. Mikä kuvastaisi isää parhaiten? Työvaate vai kotivaate? Ostiko se koskaan itse vaatteitaan vai oliko koko mies äidin pukema? Päätin jättää muistoksi kravatin, jossa oli isän työpaikan logo. Se kai kuvasi parhaiten isää hänen miehuusvuosinaan. Työmatkoilla meni myöhään eikä se koskaan muistanut ilmoittaa kotiin. Lapsena pelkäsin, että se oli ajanut kolarin, koska se viipyi ja viipyi. Nyt kuolema oli tullut, ja se oli oikeastaan helpotus. Keuhkokuume on sairaan vanhuksen paras ystävä, oli hoitaja sanonut. Otin kravatin muistoksi. Itse en niitä käyttänyt kuin häissä ja hautajaisissa. Senkö takia olin nuorena värjännyt hiukseni ja pukeutunut kirpputorivaatteisiin? Että olisin mahdollisimman kaukana isäni työmaailmasta? Mutta oliko se sittenkään niin erilaista, jos minunkin pitkien iltojeni syynä oli työ, bändiroudaus tai pienlehden toimittaminen – tai valokuvien vedostus. Oliko se erilaista? Oli. Ei minua odottanut lapsi kotona. Selasin läpi kirjastoa, isän kansioita, asiapapereita, pankin tiliotteita. Ihminen on eläessään kiinni yhteiskunnassa monella säikeellä. On seurakunnan jäsen, on verovelvollinen, pankissa on tili, puhelimesta ja sähköstä sopimukset, taloyhtiön osakkeilla pitää olla omistajansa. Nimi löytyy lehtien tilausrekistereistä ja terveydenhuollon potilasasiakirjoista. Silti kovin pieneksi ihmisen elinpiiri meni ennen kuolemaa, vain sairaalasängyn kokoiseksi. Otin läppärin auki. Katsoin sähköpostini ja Facebookin. Kaverit olivat olleet lomilla, kuka Porin Jazzeilla, kuka Kreikassa, kuka jossain Suomen nähtävyyksiä katsomassa. Kenelläkään ei ollut minulle mitään asiaa. Mikä olikaan ollut suosikkibändini, kun olin 23-vuotias? Simple Minds. Etsin Youtubesta bändin ensimmäisen hitin Promise You a Miracle. Wikipedia kertoi sen olevan vuodelta 1982. Musiikkivideo on kuvattu kuin järjestelmäkameran etsimen läpi. Kuvan oikeassa laidassa on valotusmittarin osoitin, samanlainen kuin silloin omassa kamerassani. Laulaja Jim Kerrillä on värjätyt hiukset, nuoren miehen kapeat posket ja aikansa tyylin mukaiset takki ja housut kuin minullakin tuolloin. Videon vaalea nainen makaa hiekkarannalla. Pidinkö bändistä koska pidin videosta, joka näytti minut sellaisena kuin halusin olla? Katsoin peilikuvaani. Promise You a Miracle. Lupasin sinulle ihmeen. Peilistä katsoi kalju, leveäleukainen mies tummat varjot silmiensä alla vatsakummun vyöryessä yli housujen vyötärön. Kuin ilmetty isänsä. Asunnon Lattia-Tolun katku karkotti nurmen nukan mielestäni.

10


Rikottu tuoksu heittyy sängylle kun ihminen kuuntelee rintansa halki. Tuhka sirotellaan uistinten valtakuntaan. Haavan reunat erottuvat, tuhka ja silakat elävät samassa elementissä. Kutitus kertoo ihon paikan, kuolleitten lehdossa kukaan ei kutia, ostoslista on tarpeeton, pöytä pysähtynyt. Kutitus löytää silakan, kalmosmailla se on lakannut olemasta. Kutina antaa toivon siitä, että minua ei unohdeta. Juusto ja tomaatti valuvat tahmeana aineena. Taistelussa kaatuneiden haudat on koristeltu jousilla, unikoilla ja höyhenillä. Vaatimattoman näköiset ojat markkeeraavat Aurajokea. Kivelle on aseteltu lilan värisiä kyyhkysiä. Hautausmaat tarjoavat mahdollisuuden erilaisten leikkien järjestämiseen sekä silmäysten ja puhaltelujen harjoittelemiseen ja esittämiseen. Jäähyväiseleissä on eroja lasten ja aikuisten eleiden välillä. Seremonia kuluu muistellessa minkkien ja piisamien ansapyyntiä. Jokirannassa poltetaan Aurajoki-muistoja juhannuksen aikaan. Muistomerkit kertovat ihmisistä, joilla oli uskallusta uskoa Aurajoen maisemaan ja pikaruokakääreisiin. Jokirantaan saa tai ei saa mennä. Taistelujen veteraanit ja heidän lapsensa kohtaavat rinta rinnan vesijohtoveden puhdistamina. Perennojen tuoksu hautojen loputtomilta tuntuvissa riveissä muistuttaa talvi- ja jatkosodasta ja vieläpä Lapin lumisista hangista. Kiveyksen ja mustan maan alta voi aistia annetun uhrin suuruuden. Onko tupakointi haitallisempaa kuin puutiaisaivokuume? Onko puutiaisaivokuume haitallisempaa kuin samankaltaisuus? Onko samankaltaisuus haitallisempaa kuin muistinmenetys? Onko muistinmenetys haitallisempaa kuin perättäiset seikat? Ovatko perättäiset seikat haitallisempia kuin kofeiini? Onko kofeiini haitallisempaa kuin useimmat suomalaiset? Ovatko useimmat suomalaiset haitallisempia kuin kehittynyt käyttöjärjestelmä? Onko kehittynyt käyttöjärjestelmä haitallisempi kuin raportointi? Onko raportointi haitallisempaa kuin skolioosi? Onko skolioosi haitallisempi kuin orjantappurakruunu? Onko orjantappurakruunu haitallisempi kuin Käypä hoito -suositukset? Ovatko Käypä hoito -suositukset haitallisempia kuin arkielämä? Onko arkielämä haitallisempaa kuin päällään seisominen? Onko päällään seisominen haitallisempaa kuin yhdennäköisyys? Onko yhdennäköisyys haitallisempaa kuin uusien toimintatapojen oppiminen? Onko uusien toimintatapojen oppiminen haitallisempaa kuin skopolamiini? Onko skopolamiini haitallisempi kuin Herodes Atticuksen odeion?

Rauno Riekki on taivalkoskelainen kirjoittaja, jonka lempisävellys on John Cagen 4’33” ja joka on sitä mieltä, että keveys on painavampaa kuin raskaus.

rauno riekki

11


Johanna Uusiranta on hetkellinen innostuja, satunnaisen inspiraation mukana ajelehtiva kynäilijä, joka löytää itsensä joskus eksoottisista paikoista ja mielentiloista

JOHANNA UUSIRANTA

12

Sunnuntai-ilta Vastapäisen talon peltikatto on täsmälleen samanvärinen harmaa kuin taivas. Jos katolla ei olisi harjasaumaa, olisi vaikea erottaa, mihin katto loppuu ja taivas alkaa. Tuuli heiluttelee koivun oksia verkkaisesti, haavan lehdet väpättävät kuin niillä olisi kiire ja hätä. Sanoisinko, että haavan lehdet kasvavat silmissä ja värisevät hädissään, ja haavat huojuvat tuulessa. Minulla on haava sormessa, tein sen itse, kynnellä. Olin lähdössä, oli kiire, keräsin laukkujani ja raapaisin oikealla kädellä vasemman käden etusormeen haavan. Nahka meni läjään ja sormesta tuli verta. Haavoja tulee ja menee, mutta tämä osoittautui poikkeuksellisen sitkeäksi. Se tulehtui, joten minun oli annettava periksi ja laitettava laastari. Silmissä voi kasvaa mitä vain, joillakin lapset kasvavat silmissä, toisilla kasvit tai eläimet. Tuttavallani silmissä kasvaa kaihi, toisella taas paine. Minun silmissäni kieroonkatsominen, karsastus, pahenee vuosi vuodelta. Silmäni karsastavat kaikenlaista, kaikkea rumaa, yököttävää, vastenmielistä asiaa, julkeaa, tyrkyttävää, riisuvaa, ahnetta katsetta. Valokuvissa näytän päihtyneeltä, koska silmäni harittavat eri suuntiin. Minua kiusattiin, että ehtoollisviini oli mennyt päähän, koska rippikuvassa silmäni katsoivat eri suuntiin. Kevään ja alkukesän vihreys on puhdasta, neitseellistä vihreää. Vihreys syvenee kesän mittaan, muuttuu vahvaksi ja tummaksi kuin kypsä viini. Paitsi että eihän viini ole vihreää. Keskikesän syvänvihreä huokuu rauhaa, vaalea neitseys ja kiihkeys on ohi. Vihreys saa minut tuntemaan itseni harmaaksi. Hiuksissani on eri sävyisiä harmaita, maantienharmaata, ja vaaleampaa harmaata, kuten peltikatto tai taivas. Ihoni talven jäljiltä tuhkanharmaa. Kaikki minussa katsoo nöyränä alaspäin. Tai ei ihan kaikki: mieleni kurkottelee milloin minnekin, menneisiin hetkiin, hopeisiin kuviin, haaleisiin muistoihin hänestä, tulevaan, joka utuisena häilyy ja värisee, eikä tarkennu. Silmäni, nuo harittavat ja karsastavat harmaanvihreät, tuppaavat vilkuilemaan kaikkea kaunista, maitosuklaan värisiä nuoria miehiä, kiinteitä hyvinhoidettuja kauniita vartaloita, vilkkaita silmiä, hymyileviä huulia, valkoisia hammasrivejä. Valkoisten koivujen ja hopeisten haapojen hennot oksat, orvokit, esikot, valkovuokot, kaikki kurkottavat ylöspäin, ojentavat vihreyttään kohti taivasta, olkoon se sitten harmaa, kirkas sininen tai pilvenvalkoinen. Punainen, valkoinen, punainen, valkoinen, punainen, valkoinen, punainen, valkoinen. Pyykkipojat ovat selvinneet ehjinä talven yli narulla. Joku on järjestänyt ne vuorovärein. Olisipa minullakin kotona pyykkipoika, joka ottaisi puhtaat pyykit koneesta, ravistelisi rypyt pois, kantaisi pihalle ja ripustaisi narulle kuivumaan. Kiinnittäisi pikkuhousuni punaisilla ja valkoisilla pyykkipojilla kauniiseen riviin. Tuuli heiluttelisi niitä niin, että näyttäisi kuin ne keinuisivat, vuorotellen eteen- ja taaksepäin. Ilta-auringon miekka puhkaisee pilvimassan, säde muuttaa hetkessä rauhallisen harmaan alkuillan hetken kiihkeäksi valon ja varjon tanssiksi. Kirvat ja sääsket nousevat


maasta utuverhona mukaan karkeloon. Avaan ikkunan kuullakseni illan laulun. Viileän raikas henkäys osuu kasvoilleni. Katkeamattomana jonona ohikulkevien autojen nouseva ja laskeva suhina äänimaisemana taustalla, viimeiset sadepisarat kopsahtelevat, lisahtelevat ja liiskautuvat ikkunalautaa vasten. Ikkunaa avatessa tangosta tippui nipistin. Tämä on se nipistin, jonka saadakseni nipistin ruokabudjetista. Ja jolla itseäni nipistin tunteakseni olevani elossa, kun aurinko oli miekkansa laittanut tuppeen. Se oli vain vähän aikaa sitten, silloin kun kaikki oli valkoista ja harmaata ja hän oli lähettänyt viestin talvisen kuulaan sinertävän valon Normandiasta. Läheisestä leipomosta tulvii pullantuoksua. Sunnuntaipullaa maanantaiaamuksi. Nielaisen sylkeä ja pyyhin pois kyyneleen. Otan pakastimesta croissantin ja hymyilen mielikuvalle.

13


TOMI SONSTER

Tomi Sonster on oululainen runoilija, joka on julkaissut kokoelmat Siihen mihin tonttu astuu ja Luonnos seikkailuksi.

mytologian ura

14

Pipo putosi rapakkoon, täini kamppailivat bakteereihin yhtyvien myyttien kanssa ja voimistuivat. Kiristin ihmisiä: jos he eivät antaneet rahaa, vääristin heidän uniaan. Mutta uhreistani tuli vahvempia, vuorasivat makuuhuoneensa kalloilla, oppivat kontrolloimaan painajaisiaan, upottivat minut mytologian uraan. Suora nenä, kreikkalainen profiili, minne menenkin vastaantulijat hymyilevät. Avaan keräämilläni hymyillä arkun. Sieltä tulee toinen poika ja minä menen kannen alle. Hän avaa säiliön kivun irvistyksillä tuhannen vuoden kuluttua.


valkoinen velho

Kukaan ei ollut arvoiseni, valehtelin että minulla on tauti ja uskoin siihen niin kovasti että esinahkani kupli, visvasyylä uiskenteli vallihaudassa. Nuo olivat nuoruuteni voitokkaita aikoja, nyt rypyt venyttävät kasvoni kuonoksi, aistin mullan liikkeet. Nostan maasta hänet, jota ilman Paratiisin puutkaan eivät olisi kasvaneet: Katulamput kasvavat ilmakehään. Tiedemies saapuu tutkimaan. Annan hänelle suurennuslasin, joka kuolaa siemennestettä rikospaikoille, se oli hyvä väline äärimmäistä toiseutta edustavien älykkäiden meteoriittien tutkimiseen 1970-luvun lopulla, kun työskentelin NASA:lle. Kuukausipalkkani oli puolimiljoonaa dollaria, vain sen halusin sanoa.

15


Oula Mommon n arkiseen savottaan kuuluu musiikin pauke olennaisena osana hänen työtässään musiikinopettajan sijaisena Taivalkoskella. Viikonloppuisin tuo pauke vaihtuu Oulun röyhkeään äänimaisemaan. Kirjoittamisesta hän ei pääse eroon.

OULA MOMMO

16

kultakalan muisti

Katselen ajatuksiani, jotka ovat kuin kaloja akvaariossa. Kaloja, joiden liikeradat olen oppinut viimeistä piirtoa myöten. Ne syttyvät hermoverkkoni loppuunkalutuissa kytkennöissä aina uudelleen ja uudelleen, tulevat luokse kuin sähköankeriaat tummista syvyyksistään. Minä ruokin niiden olemassaolon ja ylläpidän sen suljetun maailman, jonka reunamille kertyy ajan myötä levää, tekokorallia ja kalanruuanjämiä. Lasi heijastelee kevätiltapäivän kaipaavia valonsäteitä. Kuvassa Johanna hymyilee. Niin sopivasti, että hän oli todennäköisesti opetellut vakiohymynsä loputtomien toistojen kautta. Mistä hymy kertoi? En osaa sanoa. Se on vain kaunis hymy kauniilla nuorella naisella. Tunnistan kyllä kauneuden, mutta hienojen ja viisaiden puhuminen ei ole koskaan ollut minun juttuni. Siinä me seisoimme, ”näyttävä pariskunta”. Niin kai se olikin. Johanna tietysti. Ja minäkin kieltämättä. Nyt kun mietin asiaa, ei kai Johanna olisi minua muuten valinnutkaan, sillä mitä muuta minussa muka olisi ollut. En osaa puhua korkealentoisia, olin melko rahaton, eikä minulla ole hienoja titteleitä. Silti aloitteen teki Johanna. Hän käytännössä pokasi minut baarista yhteisten tuttujemme välityksellä. Heidän varjoillaan ja jollakin ikiaikaisella vaihdantaan perustuvalla kaupankäynnillä, täysin alkukantaisten vaistojen varassa pelattavalla pelillä. Mitä me vaihdoimme ja kumpi voitti? Saimmeko tasapelin vai hävisimmekö? Kysykää häneltä. Mutta niin minä vain olin päässyt liian kauniin Johannan rinnalle. Elämä taisi antaa minulle kauhalla. Muistan mitä silloin mietin. Juuri noina hetkinä kun poseerasimme tuossa, amerikkalaisen turistin ottaessa meistä kuvaa, yksityisessä näkymässäni risteilivät edelliset ja tulevat reissupanot hotellihuoneessamme lähellä Alexanderplatzia. Unohduin jo silloin akvaarioni äärelle, jonka hypnoottiset virtaukset tulisivat vielä myöhemmin kuluttamaan mieleni kerroksiin loputtomasti uurteita ja reittejä, kuin polkuja kerrostaloalueiden lähimetsiin. Mitähän Johanna mietti hymynsä takana? Olimme lähteneet reissuun juhlistamaan Johannan maisterin papereita ja tietysti vain lomailemaan, rentoutumaan rankan kevään jälkeen. Kuvautimme itseämme, otimme kuvia varjoistamme ilta-auringossa, ravintola-annoksistamme, nähtävyyksistä ja paikallisista erikoisuuksista. Minun kuvissani painottuivat selkeästi kolme asiaa: Johanna, oluttuopit ja ruoka-annokset. Johannan kuvissa painottui myös kolme asiaa: Johanna, me ja nähtävyydet. Johanna jakoi kuviaan sujuvasti eri yhteisöviestimissä ja lisäsi niihin aina sopivat aihetunnisteet ja pienet nokkeluudet saksaksi. Ranskassa kaikki olisi tehty samoin mutta ranskaksi.


Olin Johannan rinnalla sivistymätön, mutta peittosin sen huolettoman olemukseni alle. Kävin kyllä lukion, C:n paperit, en ollut mikään lukijatyyppi niin kuin Johanna. Mutta se ei tuntunut Johannaa häiritsevän lainkaan. Ainakaan vielä tuolloin. Ei me puhuttu mitään viisaita ja monimutkaisia asioita vaan kaikkea ihan tavallista. Sitä paitsi, enemmin kuin puhuimme, me teimme asioita, joista sitten puhuimme. En edes tiennyt, minkä monumentin edessä seisoimme. Oikeastaan minulla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Johanna oletettavasti tiesi paikan entuudestaan, sillä hänen johdollaan me sinne päädyttiin. En kehdannut kysyä siitä, koska en osannut lähestyä aihetta mistään suunnasta. Eikä se muutenkaan ollut minun tapaistani olla kiinnostunut tai puhua tärkeistä asioista kuten historiasta, politiikasta, taiteista ja sen sellaisesta. Etsittiin maamerkki, otettiin kuva ja siirryttiin seuraavaan paikkaan. Minä lähinnä odotin aina seuraavaa paikkaa missä voitaisiin pysähtyä päiväoluelle. Päiväoluen jälkeen odotin, että pääsin riisumaan Johannan pikkuhousut hotellihuoneessa, nukahtamaan hetkeksi ja pääseväni sitten syömään. Ja juomaan muutaman oluen lisää. Johanna halusi aina jotakin ylevämpääkin. Kuvan jälkeen piipahdimme muistaakseni kirjakaupassa, koska Johanna halusi ostaa matkalta jonkin englanninkielisen kirjan. Hän osti englanninkielisen kirjan ja saksankielisen muotilehden. Johanna osasi kieliä. Hän teki tilauksensa ja ostoksena aina saksaksi, minä tilasin englanniksi ja ajattelin usein, että Johanna varmaan häpesi kielioppi- ja lausumisvirheitäni. Johanna osasi myös mukautua ulkomaisiin tapoihin aina oikein. Näytti kuin hänen luonteensa ja äänensävynsä olisi muuttunut aina, kun hän puhui jonkun saksalaisen, amerikkalaisen, tanskalaisen tai belgialaisen kanssa. Yleensä hänestä tuli vielä energisempi, hymyilevämpi ja huumorintajuisempi heidän seurassaan. Kanssakäyminen sujui helposti, mitään kitkaa ei ollut ja hän tuntui olevan aina samaa mieltä kaikkien klarojen ja mattsien kanssa. Minä katselin vierestä ja yritin hymyillä vähän mukana. Joskus sanoin jotakin hauskaa väliin, jos keksin. Kuvan ottaneen amerikkalaisen kanssa Johanna puhui täydellistä amerikanenglantia. ”Allright guys, smile, you’re in motherfucking Berlin now!”, muistan kuinka makeasti amerikkalainen sen meille heitti. Johanna tietysti oli osannut ottaa valokuvahymynsä jo kasvoillensa, mutta minullehan tuo hymyilykäsky olikin suunnattu. Hymyilin, vaikka kasvojeni takaisessa todellisuudessa hehkui lähinnä akvaarion hiljainen valo. Ja niin me pidimme hymyjämme yllä tarvittavan ajan ja olimme lopuksi sitä mieltä, Johannan johdolla, että amerikkalaiset ovat kyllä oikeasti huipputyyppejä. Missähän Johanna nyt on? Muutama kuukausi reissun jälkeen erosimme kuten aloitimmekin, Johannan aloitteesta. En kai sitten vastannut hänen odotuksiaan, ehkä olin alusta alkaen vain jonkinlainen välietappi tai projekti, joka Johannan piti saada kokea ja tehdä, lisätä hienon CV:nsä ihmissuhdeosioon. Minä olisin voinut elää Johannan kanssa loppuelämäni: mennä naimisiin, perustaa perheen ja niin edelleen. Lapsellisesti kai uskoinkin niin tapahtuvan. Ulkomaanreissut ja kaikki kuitenkin. Nyt tuosta ajasta on jäljellä vain muisto. Kirjoitan hakukoneeseen ”Berliini monumentti”. Selviää, että kuvamme taustalla on Holocaust-Mahnmal, holokaustin muistomerkki. En jaksa lukea eteeni avautunutta pitkää tekstiä. Tiedän nyt, mistä kuva on, jos joku joskus kysyy. Suljen valokuvan tietokoneeni ruudulta, kalat haihtuvat piiloihinsa, haen jääkaapista oluen ja alan katsoa jääkiekkoa.

17


Marja-Liisa Kestilältä on aiemmin Hallaus #16:ssa essee “Fuck you girl”. Runoja on julkaistu muun muassa Eläkeläinen-lehdessä. Kestilä on lähtöisin Kuivaniemeltä ja asunut Oulussa yli 30 vuotta. ”Pohjoisuus on sieluuni piirretty ja sieltä lähtemätön”, hän toteaa.

MARJA-LIISA KESTILÄ

18

heinän tuoksu

heinäpelto jatkuu ja jatkuu ota harava käteesi ei ole vielä kahvitauon aika harava odottaa harvoin hampain tartu siihen vahvoin sormin vedä tuoksuvat heinät kasoihin muista, illalla pääset uimaan saat hikisen ihosi nauttimaan jaksathan vielä ladossa polkea inhottavat naarmut säärissä palkintona se voiton tunne tänään ei tullut sadetta


elämäni blues

B.B. King näytti bluesin taivaan lento kuin huuliharpun siivin raskas sointu sinistä surua täynnä sinä vuonna se kävi toteen käytit leveneviä lahkeita luit Musa-lehteä kiihkeästi otit kitaran syliisi hellemmin kuin minut soitit sitä nauttien minä katsoin ja unelmoin menit rakkauttasi kohti minä jäin bluesin jalkoihin

19


Pirjo Suvilehto, FT, kirjailija, on julkaissut kymmenvuotisen kirjailijauransa aikana tietokirjoja, runoteoksia ja lastenkirjoja. “Kirjoitan koko ajan ja teen mitä haluan”, Suvilehto sanoo.

PIRJO SUVILEHTO

20


Cora Crow Tutustuin Frantic Freddieen viiden vanhana. Se oli ensimmäinen tietokonepeli, jota pelasin, ja ensitutustumisen jälkeen minua ei olisi saanut kammettua kerhokaverini Commodore 64:n äärestä rautakangellakaan. Siinä kiipeiltiin luolassa tikkaita, kerättiin kultaa ja väisteltiin kolmea hirviötä, sinistä, punaista ja keltaista. Hakkasimme peliä kaverini kanssa päivästä toiseen, ja kaikista koukuttavinta siinä oli uskomaton musiikki – kolmostason laulu oli kaikista paras! Oli päivän surkein hetki, kun kaveriaika loppui ja piti tulla takaisin kotiin. Perheeni ei ollut niitä rikkaimpia, itse asiassa meillä meni melko heikosti. Voisin puolustuksekseni sanoa, etten niin pienenä ymmärtänyt perheemme vaikeaa tilannetta – mutta jos olen aivan rehellinen, niin voin sanoa, että älykkäänä lapsena tajusin tilanteen vallan hyvin. En vain yksinkertaisesti välittänyt: hinnasta viis, minun oli pakko saada Frantic Freddie! Vaati kolmikuukautisen kerjäys-, valitus- ja raivarikampanjan, ennen kuin vanhempani taipuivat ja ostivat minulle ikioman Commodore 64:n, ja mikä tärkeintä, ikioman C-kasetin, jonka kannessa luki “Frantic Freddie”. Olin tietokonetaivaassa. Loihdittu. Nirvanassa. Joskus latasin pelin vain kuunnellakseni kolmoskentän kappaletta monta tuntia! Vielä kuumottavampaa oli, kun heti seuraavan kuukauden Mikrobitti-lehdessä oli neuvottu ohjelmalistaus, jonka Commodoreen kirjoittamalla Frantic Freddiessä saattoi huijata. Kun basicilla kirjoitetun ohjelman syötti koneeseen ja latasi sen jälkeen pelin, Freddie-hahmo muuttui voittamattomaksi. Suitaan aukovat hirviöt eivät enää voineetkaan törmätä Freddieen, vaan menivät harmittomasti läpi. Sen jälkeen oli helppo kerätä kaikki kulta-astiat luolasta, pudottaa hirviöt lattian läpi ja päästä seuraavalle tasolle. Mutta huijausohjelman vuoksi Freddie ei myöskään voinut enää kerätä bonusesineitä: ei pitsanpalasia, ei pikkuautoja, ei radiopuhelimia. Nekin menivät hahmon läpi. Freddiestä oli tullut kummitus. Sillä ei olisi ollut sen suurempaa väliä, mutta tasolla 14 (en ollut koskaan päässyt niin pitkälle ilman huijausta!) ei ollut yksiäkään tikkaita, joita pitkin olisi päässyt hakemaan kulta-astioita ruudun yläosasta ja kenties lopulta koko luolastosta pakoon. Oli vain bonusesine, nuottiavain, joka ilmestyi satunnaisesti eri kohdille ruutua. Päättelin, että Freddie voisi päästä luolan ylempiin kerroksiin ainoastaan nappaamalla nuottiavaimen. Väijyin avainta puoli tuntia menestyksettä. Kun olin jo luovuttamassa, nuottiavain ilmestyi yhtäkkiä aivan Freddien viereen. Mutta kummitus-Freddie ei voinut koskea avainta, vaan meni sen läpi. Olin jumissa. Sen jälkeen Frantic Freddien pelaaminen ei enää tuntunut oikein samalta. Mutta kolmostason laulu kuulosti edelleen sikahyvältä. ***

Jaakko Markus Seppälä on 32-vuotias prosaisti ja ohjelmistoarkkitehti, joka kirjoittaa tätä esittelytekstiä Helsingin kirjamessujen Balcony-kahvilan alapuolella sijaitsevan salavessan vasemmanpuolimmaisessa kopissa. Mikäli luet tätä, tule herran tähden auttamaan minut ulos täältä! Haastatteluni Lemen-romaanistani alkaa Otavan ständillä viiden minuutin kuluttua! Apua! Apua!

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

21


Neljä vuotta myöhemmin yllätyin. Sama kappale soi radiossa. Olin kovasti hämmästynyt tajutessani, että Frantic Freddiestä tuttu musiikki oli itse asiassa cover-versio tästä laulusta, joka nyt säesti aamupuuron ja omenaraasteen mussutustani. Kolmosluokkalaisen englannillani en ymmärtänyt säkeistöistä mitään, mutta kun oikein pinnistelin kuuloani, onnistuin viimein dekoodaamaan kertosäkeessä useimmin toistuvan kohdan... Cora... Cora Crow! Olin innoissani. Hyräilin piisiä ja kertosäkeen kohdalla lauloin kovaan ääneen ainoat sanat, jotka osasin: “Cora Croo-oo-oww!” ...ja jatkoin laulamista vuosien ajan. *** Tultiin 90-luvulle. Yhtäkkiä oltiin teinejä. Kaikki kuuntelivat yläasteella Gunnareita, lauloivat Paradise Cityä. Minä lauloin Cora Crow’ta. Minusta se oli edelleen paras kappale maailmassa. Ystäväni haukkuivat minua välitunnilla hintiksi ja vajakiksi. Lauloin Cora Crow’ta entistä kovempaa. Ystäväni löivät minua nyrkillä mahaan, kaatoivat minut maahan ja istuivat päälleni. Aloin ohjelmoida tekstiseikkailuja Qbasicilla iltaisin. Eräänä yönä muistin Frantic Freddien ja huijausohjelman, joka muutti Freddien aineettomaksi. Kaivoin vanhan Commodoren yläkaapin perimmäisestä nurkasta, latasin vanhan levykkeen asemaan ja kävin töihin. Viiden tunnin ohjelmoinnin jälkeen olin onnistunut saamaan ohjelman algoritmin sellaiseksi, että se esti törmäykset hirviöihin, mutta salli viimeinkin bonusesineiden keräämisen. Pääsin tasolle 14. Suurin vaivoin pinnistelin Freddien nuottiavaimen viereen. Hämmästykseni oli suuri. Nuottiavain katosi ja antoi 900 pistettä. Mitään muuta ei tapahtunut. Haamu-Freddie pysyi luolan alatasolla, eikä päässyt sieltä minnekään. Pelini oli varmaankin viallinen. *** Tänään törmäsin Youtubessa Frantic Freddien läpipeluuvideoon. Nostalgia ja muistot paremmista päivistä tulvivat sisälleni, ja kyyneleet sumensivat silmiäni kun katselin tallennetta tuolta iäksi kadonneelta 8-bittiseltä aikakaudelta. Oma kopioni pelistä oli kuin olikin ollut viallinen! Tasolla 14 pääsi alkuperäisen aavistukseni mukaisesti keräämällä nuottiavaimen. Sen jälkeen seurasi pari tavallista kenttää, ja itse peli päättyi lopulta tasolle 17. Siellä soi iloinen voittomusiikki ja ympäri ruutua juoksenteli violettinaamainen hahmo, joka näytti aivan Freddieltä. Ehkä se oli Freddien ystävä. Huomasin hyräilleeni videon musiikkien mukana vasta siinä vaiheessa, kun tajusin kuiskivani Cora Crow’n kertosäettä itsekseni. En ollut laulanut yläasteen jälkeen. Huomasin myös, että joku hyvä sielu oli nimennyt videon kommenteissa jokaisen levelin musiikkikappaleet. Viimeinkin saisin tietää, mitä ne kaikki muut olivat Cora Crown lisäksi. Mutta kolmostason laulu ei todellakaan ollut “Cora Crow”. Sen sijaan se oli Paul Simonin Kodachrome. Tunsin poskien ja otsan alkavan kuumottaa sekä syvän, syvän punan hiipivän kasvoilleni. Onneksi istuin sillä nolostuttavalla hetkellä yliopiston tietoliikennelaboratorion eristyneimmässä nurkkauksessa, yksin, ohjelmoimassa. Kuten aina olen. Täällä nimittäin käy harvoin ketään. Ja jos käykin, kävijä on erehtynyt käytävästä. Harva ymmärtää mitä teen työkseni. Enkä totta puhuen oikein ymmärrä sitä aina itsekään. Järjestelmä, jota minun pitäisi ohjelmoida, on valtava, ja olen vastuussa vain pienestä osakokonaisuudesta. Koko ohjelmistolla on jotakin tekemistä e-lippujen tilaamisen kanssa, ja se on todennäköisesti tulossa suuren kansainvälisen yhtiön käyttöön...

22


Mutta sen tarkempaa kuvaa en ole siitä pystynyt itselleni luomaan kaikesta insinöörijärjestä ja logiikastani huolimatta. Olen pelkkä hammasratas valtavassa koneistossa. Kukaan muu ei näytä ymmärtävän eikä välittävän siitä, mitä minä ylipäätään täällä enää teen. Muutaman viime vuoden aikana tiimin muut jäsenet ovat joko vaihtaneet työpaikkaa tai tulleet siirretyiksi muihin projekteihin. Istun neljännentoista kerroksen perähuoneessa kolmatta vuotta yksin. Seuraa minulle pitää kaksikymmentäseitsemän pahvilaatikkoa, jotka ovat ääriään myöten täynnä käytöstä poistettuja 10 megatavun verkkokortteja. Sähköposti pysyy oudon hiljaisena. Viimeksi sain työasioihin liittyen kaksi vuotta sitten joukkomailin, jossa kollegani onnittelivat kahta entistä tiimiläistäni uusien työsuhdeautojen johdosta. Sen jälkeen – ei mitään. Joskus kuluu viikkoja ilman, että saan yhtään uutta postia. Ja jos saankin, sen on lähettänyt herra Gupta Sashburan tai joku muu miltei aito ihminen. Postien viestikentässä tarjotaan ”Valtavai Parannuksia MiehiselleElimelleni” tai kehotetaan minua ”pieksemään narttuni kohtua mahtavalla lemmenpythonillani”. Palkka ilmestyy tililleni edelleen säännöllisesti, mutta työsuhdepuhelinta saati sitten työsuhdeautoa ei ole kuulunut. Kenties hyvästä syystä. Päiväni koostuvat pikakahvista ja BatMUDista. Eilen MUD-hahmoni pääsi levelille 2816. Yhteisön seuraavaksi paras pelaaja on tasolla 57. Joskus kirjoitan haiku-runoja paperilapuille ja lähetän niitä itselleni sisäisessä postissa varmistaakseni, että olen vielä olemassa. *** Viitisen kuukautta sitten aloin viihdyttää itseäni laatikoista pursuavilla verkkokorteilla. Olen rakentanut niistä eräänlaisen “Hanoin tornin” työpöydälle, joka kuului viimeksi lähteneelle kollegalleni. Olen lisännyt pari korttia torniin joka päivä sen jälkeen. Nyt sen huippu hipoo kattopaneeleita, mutta onneksi paneelit ovat irrotettavissa, joten minulla on vielä parikymmentä senttiä pelivaraa. Jos siivooja näkisi rakennelmani, siitä tulisi varmaan selittämistä. En tosin ole varma, käykö täällä siivoojaa ylipäätään. En ole koskaan nähnyt kenenkään siivoavan huonetta. Järjestin kerran väijytyksen. Toin mukanani ruokaa, juotavaa ja kanisterin, johon virtsata. Linnoittauduin huoneeseen niin pitkäksi aikaa, että eväät loppuivat, enkä enää nälältäni jaksanut pysyä väijyssä. Tässä vaiheessa huomasin suunnitelmassani virheen: online-pizzatilaukset, joilla suunnittelin pidentäväni kammioelämääni, jäisivät tietotekniikan koodilukitulle alaovelle. Mikäli olisin poistunut noutamaan niitä, en olisi voinut enää olla varma, etteikö siivooja ollut sillä välin ehtinyt käydä huoneessani. Siksi en voinut poistua. Pysyin paikoillani vielä iltaan asti, kunnes luovutin. Viides tai kuudes päivä se taisi olla. En muista ihan tarkkaan, sillä siinä vaiheessa kärsin kiusallisista harhanäyistä. Siivoojaa en nähnyt. Omituista kyllä, lattialla ei ole koskaan pölyhiukkastakaan. Tästä johtuen minulle tuskin koituu pikku tornistani minkäänlaisia seuraamuksia. Sama pätee vastapäiseen työpisteeseen, josta olen muokannut eräänlaisen tilataideteoksen. Olen tapetoinut huolellisesti työpöydän, näppäimistön, keskusyksikön, monitorin, pöytälampun, vetolaatikoston, kynäkorin ja paperitelineen milli milliltä Post-it-tarralapuilla. Jokaiseen niistä olen kirjoittanut yli kymmennumeroisen, toisistaan poikkeavan alkuluvun, jonka olen laskenut päässäni ilman tietokonetta tai taskulaskinta. *** Kun video Frantic Freddien läpipeluusta oli päättynyt, tunsin vatsaani närästävän. Rintaani poltteli. Olen jo kuukausien ajan kerännyt rohkeutta rynnätä kammios-

23


tani, juosta kahvihuoneeseen, juosta yliopiston käytäville, juosta esimieheni jalkojen juureen ja anella oikeita töitä. Mutta minut on aina pysäyttänyt pelko siitä, että minut erotetaan välittömästi, jos joku selville, mitä olen tehnyt – tai ollut tekemättä – viimeiset kolme vuotta. Nyt paukautin oven auki. Harpoin kahvihuoneeseen. Siellä minut toivotti tervetulleeksi vain pöydällä velttona ja surkastuneena lojuva kahvipaketti. Sen parasta ennen -päiväys oli umpeutunut huhtikuussa 2009. Levoton tunne mylläsi rinnassani. Palasin hermostunein askelin käytävälle. Kuljin lukittujen ovien ohitse, käännyin risteyskohdassa ja kuljin aina käytävän päähän asti. Kulman takana seisahduin. Koko osaston ylittävän pitkän lasisillan päässä kohtasin lähimmän esimieheni, professori L___:n iänikuisessa laivastonsinisessä puvussaan. Hän seisoi kahden intialaisen näköisen miehen kanssa, ilmeisesti opettaen paikkoja tuoreille tutkijoille. He olisivat voineet olla veljekset, joista toinen oli sonnustautunut viininpunaiseen kauluspaitaan, toinen taas keltaiseen pikeepaitaan. Olin näkevinäni huulenliikkeistä professorin puhuttelevan keltapaitaista mister Sashburaniksi. ”Herra L___”, huudahdin. Huutoni degeneroitui tapani mukaiseksi puolimutinaksi. Se, että kuulin oman paksun ääneni korvissani, sai minut aina tuntemaan oloni epävarmaksi. He eivät kuulleet. Rykäisin ja huusin hieman kovempaa. He eivät reagoineet huutooni millään tavalla. ”Herra L___”, huusin, tällä kertaa oikeasti kovaa. ”Kuuletteko?” Ei hän näköjään kuullut. ”Herra L___! Olen pelannut nyt työkseni kolme vuotta BatMUDia ja rakennellut Hanoin tornia verkkokorteista! Kirjoitan haikuja kuusi tuntia päivässä! Lopun ajasta pelkään saavani potkut! Väijyn siivoojaa, joka ei koskaan tule! En muista edes, miten olen päätynyt tänne! Tiedän vain, etten kestä tätä enää hetkeäkään!” Professori pysähtyi ja katsoi taakseen. Hän vilkuili hetken käytävää kuin jotakin etsien, rypisti sitten otsaansa ja kääntyi takaisin. Professori jatkoi jutusteluaan intialaisille entiseen malliin ja he hävisivät kulman taakse. Kun pääsin käytävänmutkaan, heitä ei näkynyt enää missään. Yritin katsella, minne he olisivat ehtineet livahtaa, mutta harmaiden ovien alta ei kajastanut valoa, ja ne, joita uskaltauduin koputtamaan, pysyivät suljettuina. Käytävä päättyi lopulta hissiin. En ollut koskaan käyttänyt tätä hissiä, tulin aina sisään E-siiven ovesta. Itse asiassa en tiennyt koko hissin olemassaolosta. Kohautin olkapäitäni ja astuin sisään. Olin jo aikeissa painaa ykköskerroksen nappia, kun huomasin, että hississä oli nappeja 17:ään asti. Se oli omituista, sillä E-siiven hissillä pääsi korkeintaan neljänteentoista, eikä rakennus muistini mukaan näyttänyt ulkoa katsottuna tässä kohden yhtään korkeammalta. Ylimmän kerroksen nappi paloi punaisena. Painoin sitä. Ovi sulkeutui, mutta hissi ei liikkunut minnekään. Painoin uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. Painoin ykköstä, ja ovi pysyi kiinni. Muita nappeja kokeillessani ne paloivat hetken, mutta jättivät hissin paikalleen. Ovenavausnappi ei toiminut. Painoin hälytyskelloa. Hetken päästä näppäintaulukon kaiuttimesta kuului rasahdus ja kohinaa. Sukupuoleton ääni kaiuttimessa sanoi: ”Niin.” Aloin selittää tilannetta, mutta kohina katkesi. Puhelu oli mennyt poikki. Hetken päästä kaiuttimesta alkoi kuulua jälleen kohinaa, ja sama ääni toisti: ”Niin.” Äänessä ei ollut kysymysmerkkiä. Joka kerran, kun aloitin avunpyyntöni, puhelu napsahti kiinni. Ja hetken päästä kaiuttimesta kuului sama aavemainen ”Niin.”

24


Yritin kymmeniä kertoja. Satoja. Kirosin puhelintani, joka latautui kammioni pöydällä pöytätietokoneen USB-portista. Rynkytin ovia. Kirosin lisää. Romahdin polvilleni. Kaiutin sanoi ”Niin”. Yritin lyödä kaiuttimen rikki, mutta rystyseni miltei murtuivat harjattua teräspintaa vasten. Painoin otsani kylmää metallia vasten. Mieleeni tuli läpipeluuvideo ja Kodachrome, joiden ääressä olin itkenyt ilosta vielä pari tuntia sitten. Naurahdin. Kodachrome... ”Paskat”, kuiskasin. ”Se on Cora Crow”. ”Cora Croo-oo-ow, tii tidii tii di dii”, tapailin, ja samaan litaniaan annoin mennä koko kappaleen sävelen. Enkä enää välittänyt siitä, miltä paksu ääneni kuulosti korvissani. Eihän sillä enää juuri väliä ollut. Kun tuli jälleen hiljaista, kaiuttimesta ei kuulunut kohinaa. Avasin silmäni. Kerroksen 17 nappi oli lakannut palamasta punaista. Painoin sitä.

25


RAUNO RIEKKI

dissosiaatiohäiriö, onks kaikki nyt varmaa, tiet riippuvat, ruusuiset kuin aamu, missä meidän kissa on, paleli, vitutti, psykoterapia ei sovi mulle ollenkaan, etsin isähahmoa paljon, koko kuvio, kiuruja, peipposia, synkkä virta, tolpan ulkosyrjä, lapsena jo “pervo”, kuminpalasia veden pinnalla, puhutaan varmaan sulkapallotaistosta Kisiksessä, varhain keväällä, taivaansiniset suonet pääskysiä särkylääkkeiden voimalla konkkaamista, mun huppari on saaressa, marmorinen hengitys, sitä mitä ei ole, saastunut ilma, traumatisoitunut ihminen, hopean sävyt, Toyotan bakeliittiohjauspyörä, väkivaltainen uni, levoton harso, Toyotan etupenkki, nuppi ei kestä, ällötyn Sauli Niinistön sanoista, traumaattinen kokemus nyrjäyttää mielen, putkiremontti ja historia, t-paita, kalsarit & mun huppari, olen kärsinyt masennuksesta lapsesta asti, ollut parantumattomasti hullu, sen muistan sentään, että kävin Ismon kanssa samaa koulua, muuten en muista mitään, tämä on tositarina, vaikka ei millään tavalla ainutlaatuinen, tekopyhän näköiset hyasintit, sikakipeä selkä, ylpeys ja aavat: otti puukengän jalastaan ja nakkasi sillä erotuomari Styrbjörn Oskarssonia päähän: niin huonot jutut että hävettää, symboliset unet, onkohan mitään toivoa ikinä edes muistaa kun pää ei kestä,

26


kusetin ystäviäni niin että peli loppui siihen, alkoi elämäni pahin alamäki, joitakin pamfletteja, kesätöitä Enso Gutzeitilla, Django Reinhardt, vuonna 1971 hankittu kermanvalkoinen farmari, hänen ääriviivansa: punertavia ituja, valkoiset renkaat, mikä hyvänsä hyväksikäyttö, vielä, kunnes sekin sekoitti pään, kävi suuhuni ja kaksi mustaa kuminpalaa, entä jos se olis vain lähennelly, ihanaa ja rauhallista: teki minusta paremman, nöyremmän: pienin ja halvin kotielokuva, enkeleitä, hulluutta, ennen sitä ei mitään intiimiä kontaktia, Aarikan puiset korut, installaatio enkeleitä, tummansinisiä palloja, yks luotettava henkilö mieluummin psykologi, värikkäitä pörröhuopia, kynttiläjalat ja huovat, tuulen huokaus ja huovat, ehkä pitäisi soittaa vanhalle terapeutille tästä, en tiedä, auto, joka, koska auto oli uudella uimarannalla, toi mieleen masokistisia ajatuksia: olin opettajan kanssa 10-vuotiaana, mietinkin: ei se poista traumojani jotka tulee syvältä

27


Marja Mäenpää on Vaasassa syntynyt kulttuurin pätkätyöläinen, joka muun muassa toimi koordinaattorina Runokohtauksia-käännöstyöryhmässä, jolle Turun kaupunki myönsi Vuoden monikulttuurisuusteko -tunnustuksen 2015. Hänen tekstejään on palkittu useissa kilpailuissa.

MARJA MÄENPÄÄ — 2. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA

28

Tanyan näköinen nainen

Tivoli La Gioia oli ensimmäistä kesää minun komennuksessani, isän ja isoisän jälkeen. Hankala nimi johtuu italialaisesta isoäidistäni. Nimi tarkoittaa iloa. Kansan suussa se oli jo alkuvuosina vääntynyt Koijaksi ja Koijana se tunnettiin edelleen, vaikka jokaisen kirjavan rekan kyljessä ja sisääntuloportin päällä hohtaa punaisella oikea nimi. Elokuun helle oli vienyt asiakkaat rannoille ja mökeille, vain muutama perhe liikkui alueella: joku vaari esitteli taitojaan pikkupojalle autoradalla, ja Joy Ridessa huusi ja nauroi kolme varhaisteiniä. Oltiin kesän viimeisellä paikkakunnalla ja nyt hiekkakentällä tapahtui. Sellaisen huomaa syrjäsilmälläkin. Jönsson ratsasti kerroksissa pyörivää Love Machine -kojettaan, ponkaisi huimia hyppyjä aaltoilevan lattian reunalle ja takaisin, välillä vain ohimennen tarttuen kojeenkäyttäjän tukitankoon heilauttaakseen itsensä taas uuteen loikkaan. Tivolin vanhin, kenttävahti Koslak, teki asiaa aukion toiselle laidalle, patsasteli kuin nuori kukko ja veti mahaa sisään. Kurkistin ulos toimistovaunun ikkunasta. Kentällä seisoi nuori nainen, joka piti kädestä parivuotiasta tyttölasta. Nainen näytti tutulta. Ruskeat sääret ja käsivarret hohtivat paahteessa, tummat hiukset laskeutuivat olkapäille. Nainen nosti tytön syliinsä lantiota vasten ja osoitteli lapsen kanssa laitteita. Pallonheittokojun Jasmina kävi kääntämässä kukkoilevaa Koslakiaan korvasta, otti leveistä hartioista kiinni ja suuteli suoraan suulle. Teinipojat nauroivat vanhojen ihmisten pussailua. Muutkin miehet rauhoittuivat vähitellen, kun huomasivat, ettei itsensä esittely tuottanut tulosta. Tyttö oli liian pieni laitteisiin. He kuljeskelivat kentän reunoilla narunvetoja arpajaiskojujen lähistöllä. Alueella soi taukoamaton musiikki, mutta


naisen hehkuva tumma olemus tuntui hiljentävän äänet. Muistin lapsen surua häntä katsellessani. Se lapsi olin minä. Illalla löysin etsimäni valokuva-albumista, johon on jo isoisän ajoista alkaen liimattu vain yksi kuva kultakin kesältä. Jotkut kuvat ovat epätarkkoja, joissakin näkyy parhaimpiinsa pyntättyjä perheitä, toisissa voimamiehiä tai ihmispyramideja. Isoisän mielestä yksi kuva kesältä riitti, koska todelliset muistot eivät ole kuvissa. Kesäpukuinen nainen muistutti valokuvan Tanyaa. Kuvassa Tanya nojaa naurussa suin nahkahaalariin pukeutuneeseen tulevaan aviomieheensä, surmanajaja Heikkiseen. Melkein mustat hiukset kietoutuvat suortuviksi kesätuulessa ja ruskean käsivartensa hän on kiertänyt tiukasti miehen kaulan ympäri. Nainen tuli lapsen kanssa seuraavanakin päivänä. Hän istui puiston laidan penkillä seuraamassa laitteistojen tärinää ja melskettä. Vaahterat ja lehmukset levittelivät varjojaan liikkuviksi läikiksi nurmikolle ja kävyillä leikkivän tytön päälle. Äitiä ja lasta puhutteli ensimmäisenä Leonid. Mies auttoi heidät kädestä pitäen keinukarusellin tuoliin, tytön äitinsä syliin, ja kiinnitti puomin. Karuselli lähti pyörimään, kiihtyi omaan vauhtiinsa, jonka keskellä äiti piti tytärtään toisella kädellä itseään vasten, toisella kiinni ketjusta. Hurmahengeksi minä sitä kutsun, kun ihminen saa pelkäämättä ilmaa alleen ja katse kääntyy sisään päin ja ilme autuaaksi. Sellaiselta näyttivät nyt myös nuo kaksi, joita Leonid vahti kuin omaa sukuaan. Pikkutyttö alkoi vilkuttaa ympärilleen. Hän laittoi päänsä takakenoon äidin rintaa vasten ja heilutti kättään taivaalle. Karuselliprinsessa siellä osoitti suosiotaan. Kuvasin heitä monesta suunnasta. Liito ilman halki jäi kuviin. Yksi niistä liimataan albumiin tämän kesän kohdalle. Tanya ja Heikkinen eivät saaneet lapsia. Tanya oli teinityttönä ilmestynyt kotikaupungissaan kerjäämään ilmaista sisäänpääsyä. Siihen aikaan maksettiin pieni maksu jo portilla. Hampit lykkäsivät hänelle likaiset paitansa ja saippuapalan. Tanya pesi paidat tivolin takana virtaavassa jääkylmässä joessa ja pääsi sormet sinisinä sisään. Seuraavana vuonna hän tuli vappuna kesän ensimmäiselle etapille kysymään töitä ja myi autoradalle lippuja pienestä lastulevykopista. Satoi räntää, ja Tanya joi kuumaa kahvia termoskannusta. Nainen osti hattaran, jota lapsi yritti haukata suu ammollaan. Sokeritahna suli kuumuudessa molempien sormille. Ennen sulkemisaikaa kävin pysäyttämässä Crazy Dancen viimeisen ajon

29


kesken. Pitkä häkki kieppuu ylös, alas ja sivusuuntiin arvaamattomalla rytmillä. Sen penkin toisessa päässä istui pieni poika naama kauhusta ryppyisenä kyynelten valuessa pitkin poskia. Poika puristi rystyset valkoisina turvapuomia edessään eikä pystynyt päästämään ääntäkään, vaikka halusi huutaa apua ja päästä pois. Kannoin pojan sylissäni isälleen, koska pojan jalat tärisivät niin, ettei hän pysynyt pystyssä. En tiedä minkälaista häpeää poika tunsi. Isä ei hävennyt, hän teki pojasta miestä. Tapahtuma jäi vaivaamaan kuin huono enne. Vielä seuraava päivä. Sen jälkeen purkaisimme tivolin viimeisen kerran ja veisimme laitteet talvivarastoon huoltoa varten. Kaikki lähtisivät talveksi tahoilleen. Iltapalan ja suihkun jälkeen astuin aaltopeltisestä asuntokontista pimeään loppukesän iltaan, jota häikäisi koko aluetta kirkkaasti valaiseva heitin. Meillä kulkee oma kuu mukana, oli Koslakilla tapana sanoa. Nyt hän teki kierrostaan kojuilla ja niiden takana, tarkasti koneiden rakenteet ja telttojen paalutukset. Kuulin meteliä ruokalavaunusta: naisen itkuista ääntä ja miesten matalampia ääniä. Meidän poikamiehet ovat naimisissa kesät tivolin kanssa, naisia niillä on joka paikkakunnalla, mutta niitä ei saa tuoda yöksi. Työsuhteen ehtona on täysraittius koko sesongin ajan. Romanttisesta nuoruudesta hampeilla on jäljellä enää ammattiylpeys ja kiertäminen. Siksi se metakka minua oudoksuttikin. Tanyan näköinen nainen istui pöydän päässä jäähtynyttä borssikeittoa edessään ja likööripullo pöydällä. Leonid ja Jönsson nököttivät kuuntelemassa humalaista soperrusta ja itkua, jonka viesti oli se, että nainen lapsineen tahtoi meidän mukaan. Naisen tummat hiukset roikkuivat suortuvina kasvojen edessä, ripsiväri oli levinnyt silmien alle. Lapsi ei onneksi ollut mukana, mutta sen kasvot nousivat mieleeni. Mieleeni nousivat omat pisamaiset lapsenkasvoni nojaamassa Tanyan olkaan, hänen kainalossaan. Se riitti. Mielessäni hajosi ja särkyi, haisi terävälle sähkölle, pirstaleita sinkoili päässäni, rikkinäisiä tuoleja lenteli, kynsieni alle työntyi tikkuja, poliisin sireeni huusi, kirkkaat spiraalit ja salamat pyörivät verkkokalvoillani. Menneiden vuosikymmenten tivolikielten sekamelska ja kiroilu kantautui sisääni kerralla koko voimallaan, tuuli hakkasi telttojen pressuja ja vongutti kuormurien lavoilta irronneita aaltopellin kappaleita, lennätti tulennielijän petroolin pärskeet kasvoilleni. Kun havahduin, oli aivan hiljaista. Kaikki ympärillä oli ehjää. Hampit tuijottivat seinille, nainen hengitti sisään päin nikottelevan nyyhkäyksen ja pyyhki silmänsä lautasliinaan. Tätä äitiä ei tivoli veisi.

30


Tilasin taksin ja talutin naisen kovakouraisesti autoon. Sanoin, etten halua nähdä häntä enää koskaan. Tanyan epäkäytännöllinen surmanajaja jätti kuollessaan hänelle syrjäisen rapistuvan mökin. Lapseton Tanya vietti viimeiset vuotensa yksin vanhassa talossa. Kävin siellä kerran. Tanya ilahtui, muisteli silmät kirkastuneina yhteisiä työvuosia isän ja isoisän kanssa, minua lapsena, miten hän oli äidin tapaturman ja kuoleman jälkeen paistanut minulle lettuja ja lukenut iltaisin ääneen seikkailukirjoja. Äiti kuoli huolimattomasti irrotetun paaluraudan lennettyä otsaan. Kasvot harmaina ja toista jalkaa ontuen Tanya hääräsi pöytään kahvit ja karnevaalikeksejä. Ajoin rekkaletkan ensimmäisenä, kaarsin hitaasti kentältä mukulakivikadulle puutalojen väliin. Tuttu jyrinä kuulosti nyt syksyltä. Se tuntui sisuksissa ja otti lisää voimaa talojen kivijaloista pimeässä. Ikkunoita suljettiin dieselin siniseltä katkulta. Nainen seisoi tytär käsivarrellaan kadun varressa. He vilkuttivat jokaisen nupin kohdalla ja vielä enemmän puoliperävaunujen riemunkirjaville maalauksille. He hyvästelivät kaikki kaksikymmentäkolme rekkaa, joiden kyljissä lukee La Gioia, punaisella.

31


MIKKO KAUPPILA

(Yleisö tekee aaltoja liikkumatta)

“Merestä herännyt, sittemmin oululaistunut. Compassion kompassi on ja pohjoinen kotini suunta”, Mikko Kauppila esittelee itsensä.

Pudonneessa sulassa kesäpäivä suku seisahtuu sovussa kokkoon, perämeren ambient veneen harvakäynti, liikutukset laiturista äänetöntä rahtia, laiva terästehtaan satamasta taivaanrantaan koetut rikkonaiset verkot yhteysymmärryksestä, yhteisestä

32

Tyyntä pintaa säröille piirtävää mennyttä rantakivien hohkatessa levänvihreää samaan aaltoon, tunnemyrskyyn, hukkuneiden huokaamaan, keuhkoista kohina rantaan Täytyy ottaa askel kauemmas kuuluvuudesta kuumuudelta kuullakseen, ambivalenttia balettia meri ja sen saareen saapuneet, aplodit aallon aiemmin pelastusliivin oranssiin Tulen tanssiin, puunpihkaiset kyynelet särähtelevässä, läpi leimahtavassa kaikkien muuttuvilla kasvoilla lämpölaajenemaan haihtuva, hetken kuinka vaihtuva, suvun sulattava, pyhä kuumuus ja auringon seisahtuma sen kuunnelmassa katse lokin herkkä liito, sydänfilmin, valheenpaljastavan piirron herkempi herkkyys, alati laajeneva lämpö, tuhkaksi palavan romahdus, suvun kohahdus linnusta taas, ilman tuulta mistä tuulen kantama, lennosta tämä tunnelma:


Vasten veden viileitä kasvoja, horisontin kadonneelta kantilta isoisien ilmoitusluontoinen ilmestys lapsenlapsen löytymään ihmeellisten aaltojen tyyntyvä aavistus hiilloksen kuumasta, tuhkan harmaasta sadepilvet sinfoniaan niin varmasta läpi mustavalkoisesta harhasta värikästä kuultua kirkkaalta kantilta katseltua

lokin herkkä piirto, hetken totuus tunnista, sydämen valottunut elokuva palaneen puun ajelehtimaan jostain toisaalta täällä taivaan ja veden ääriviivattomaan leikatun sängen, uuden aamun kastamassa, sangen vihreään paljainjaloin relevé, avatuin siivin viklon viipotuksen virtaviivaista, satamattoman kutsu, laiturin nokkaa kauemmas maailmojen yli meren viileään, pinnan alle

Lämpö menneen kuumuuden, energiavärinä näkymättömän hiilloksen viileästi yli kävelleen, ilmiliekeissä kohti taivasta kohottautuneen, pinnan alta, auringon saareen saapuvat säteet kuin aallot liikkumatta, aplodit aamuyön pelastuksen oranssiin.

33


AFORISMIT

Huutomerkki ry järjesti ensimmäinen valtakunnallisen aforismikilpailun, jonka tuomareina toimivat runoilija ja aforistikko Eero Suvilehto sekä sarjakuvataiteilija Pertti Jarla. Voittajat julkistettiin Muusajuhlien klubilla 22.8.2015. Tuomarit valitsivat satojen saapuneiden aforismien joukosta parhaimmistoon seuraavat ajatelmat:

Jokainen yrittää osoittaa olevansa synnitön. Joko jumalan kanssa tai ilman. Timo Kesti

En pelkää korkeita paikkoja vaan haluani hypätä. Kata Taikina-aho

Eivät eläimet kilpaile, ne haluavat vain jatkaa sukua. Arto Bäcklund

Hyvä ystävä on kuin purkka tukassa. Venyy, mutta pysyy paikallaan. Päivi Miettinen

Kalleimmat helmet omille sioille. Leena Saunanen

34


TOMI SONSTER

Lucia-testi Nypin orjantappuroita, irrotan nauloja. Ohjaan kärsimyksen pois ristiinnaulitusta, peilien avulla ulos kirkon ikkunasta. Kylällä jokaisella on Jeesuksen kärsivät kasvot, paitsi tuolla blondilla, hän hymyilee ja heiluttelee koria, hänen hiustensa loiste torjuu Kristuksen kivun säteilyn, valitsen hänet uuden ihmislajin äidiksi. Lapsemme poimivat kukkia syöpäkasvaimien puutarhasta. Sanot että vain vapahtaja on vertaisesi. Käyn taivaassa kietoutuneena nälkään kuolevien rukouksiin ja lasken messiaan eteesi, nypit nuolet selästäni. Varastin taivaan kannattelijan ja maailma sortuu. Lohkareet peittävät meidät alleen, kuolemme syleillen.

35


jerusalem

En jaksa olla enää tienä, oksentaa autoja rotkoon, jotta kukaan ei pääsisi ulos täältä. Aavikon voi kuoria kuin appelsiinin. Löydän kangastuksen siemenen, nielaisen sen, opin synnyttämään näkyjä, lapsettomat ovat mielissään, kunnes poksahtaa, ja hiekka täyttää talot, raunioittaa, niin aavikko laajenee. Ja meidän kaupunkimme on paras, koska muita ei ole. Torjumme tulipalloja pakkoliikkeillä, lamput käärivät puistot teippiin, pyörätuolien juuret ryömivät autoteille, kasvoni ilmestyvät graffitiin.

36


PIRJO SUVILEHTO

37


TEKSTARIPALSTA - ANNI HYYPIÖ & JUSSI MOILANEN

Nämä runot on tehty Nokian kännyköiden ennustavalla tekstinsyötöllä. Kämmenpuhelin tarjoaa kolmea sanavaihtoehtoa, joita on paineltu sattumanvaraisesti. Tekstiviestiohjelma assosioi edellisestä sanasta seuraavat sanavaihtoehdot. Kännykkä kuitenkin muistaa joitain käyttäjän käyttämiä ilmauksia, joten kännykän omistajan oma elämä limittyy joukkoon.

Yli puolet on nyt ihan varma vielä aiemmasta suhteestaan ja sitten taas ihan sekaisin koko päivä kotona niin voin vaan ja kiitos kutsusta mutta valitettavasti emme pääse tulemaan kun saan tietää mikä minua ei kiinnosta yhtään helpommalta

Anni Hyypiö on oululainen toimittaja, kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä, joka harrastaa vapaa-ajallaan enimmäkseen töiden tekemistä.

Paljon enemmän kuin mitään muuta ku se oli vaa nii ihana että omaa kuvaa parhaillaan videota ei voi mitään että on ollu aika paljon ja sitten taas on rakennettu lämpimät vaatteet päällä

38

Pitää olla niin että omaa ei ole Huomenna ja ylihuomenna on nyt ihan varma että se on hyvä olla ja elää ja voi olla et se on hyvä olla ja elää Tänään jo parempi mieli ku et vastaa puhelimeen kun ei oo mitään tekemistä niin että se oli ihan hyvä et sait nukuttua kunnolla niin että jos et haluun nähä sua mut mä meen nukuuu nyt ja nyt oon taas niin ihana kun jaksat kuunnella Tämän vuoden loppuun saakka eli oon nyt kotona ainakin maitoa leipää maitoa leipää maitoa leipää Pari tuntia ennen kun tulet takaisin ruotuun ja hän sai hopeaa vuonna oli niin ihana nähdä pitkästä pitkästä pitkästä pitkästä pitkästä pitkästä aikaa niin ihana kun jaksat kuunnella mua niin harmittaa se kun oli tänään vähän aikaisemmin töissä niin paljon kun haluat auttaa mua Uuden puhelimen kanssa siitä kiitos vaan kutsusta tulemme mielellämme mutta se ei voi mitään mutta tämä tilanne on tämä tilanne on ihan sama mulle jos tulee muutoksia mutta sitten se ei ollu tarkotus mennä nukkumaan Aina kun mietityttää se oli ihan hyvä et sait sen paikan päällä vai miten tehdään näin myöhään mut mä meen ny suihkuun jos oot kotona nii paljo kaikkee muuta paitsi nyt jotain muuta mitä odottaa? hyypiö Hei hei vain tuo passaa mulle tuli nyt vähän kiireisiä loppuviikon poissa kotoa pois jos et halua niin että jos et halua niin että jos et halua niin että jos et halua niin että jos et halua että omaa kuvaa parhaillaan mutta tämä tilanne kun se tulee tännepäin tulossa Jannen kaa ei saa enää tulla häiriköimään


RAUNO RIEKKI

päivä päivän jälkeen: silmät liikkuvat vähän: hengitys kuuluu: foliovuoka: koska kaikkialla on pakenevia pyörteitä: kallionkieleke: merinäköala on tuossa nyt: paperikukat: viinirypäleitä ilmapallokorissa: lämminsavulohisalaatti: lampun heiluvassa valossa: notkeita torsoja: minä katson tuota lehvästöä ja hedelmiä: keltainen valo virtaa jalkakäytävällä: kukkamaljakko ja normatiivista pimeyttä: vihjeet ja eleet, sarat ja laidunmaat, kukan terälehdet, savunharmaat sukat, salasanoja, PIN-koodeja, shakespearelainen tragedia: aika on puuhevosen selässä: osterien väkevä lemu: performansseja puolenyön maissa: Praha: huopakengät ja suolat: omenapiirakkajutut: huone on aukko, kasvot, valkeaa paperia, pakkokävelyä: kalpeneva suusi juo ilmaa: samettijalat, kivettynyttä taikinaa: ≈ pianon sointi muuttuu: fagottiorkesteri: pyörä loittonee, luolantapaisessa: vihreä varjo, tupakkaa ja lempeää kidutusta: toukat asettuvat aukiolle: ihmisten parissa ajattelen vain huokosia: kun lähtee juoksemaan, häipyy olemattomiin: narsissit: aivoja: reiät tuijottavat: (epäselvä sana): aivojen kovalevyllä: muisti: laskusillan arvoista: kuin musiikki: melkein irtoamassa: jos yksi paikka on aluksi täynnä omenoita ja sitten ne otetaan pois, seuraa tyhjyys: lyijyhelmien keveys: takorautakuunvalo: säteileviä kauloja: taivaan solmukohdat: vaeltavat tuulessa: ≈ pianon sointi muuttuu: lentäjä: laskukoneet ja pitkät haarukat, levotonta myöhästelyä ja burgundinviiniä: lukee loitsut: kuvittelee esimerkiksi juoneensa virtsaa: liikkumaton hieroglyfi: teidän herkullinen jalkanne on vioittunut: moniääniset kukat: kuivunut hevosenpää: ≈ pianon sointi muuttuu: iäinen ilo: veden ääni yhtyy liikenteen ääneen: kolikot ja kuminpalaset putoilevat rytmittä: ankkuroitunut kiilto: karkaavat yön pimeässä (josta he ovat roikkuneet pää alaspäin): Suomi säilyttää itsenäisyytensä: lapset voivat vapaasti kiipeillä vuorilla: kuljen läpi joutomaan: sataa silmiä: hän on kuollut: lapset hajallaan kotona: lepäävä ilma silmäsi ovat kaunis aurinko: on useita tapoja hylätä: hän

39


Marja Uimonen on psykologin työstä eläkkeellä oleva intohimokirjoittaja, joka Turun vuosistaan huolimatta mieltää itsensä itäsuomalaiseksi nuoruuden kotipaikkansa perusteella. Hänen teksteillään on taipumus luiskahtaa absurdismin rajamaille.

MARJA UIMONEN — 1. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA

40

Selkeää päätä Seison ison tiskin edessä ja katselen tarjontaa. Punainen liha kiiltelee kirkkaassa valossa. Pyydän neljänneskilon muistia. Palana vai jauhettuna, kysyy lihamestari. Jos se on tuoretta, otan jauhettuna. Voi laittaa reilusti, lisään. Joku taputtaa poskea, havahdun houreesta paleluun. Ambulanssimies korjaa peittoa. Pillin ääni kuuluu vaimeana auton ulkopuolelta ja vieressä piippaa joku laite. Neula on tökätty kädenselkään, teippiä päällä. Tässä mennään. Toisella puolella sipisee valkoinen enkeli, toisella puolella musta. Kaukana kohoaa tumma vuori, se lähenee. Tienviitassa lukee pelko. Hoitokodissa tuoreelle muistille on kysyntää. Ensin unohdan ottaa pillerit. Kohta huomaan, että on luvassa selkeää päätä. Kerään pillerit tyynyyn, hipsin yöllä vessaan ja pudottelen ne pönttöön. Kun pää selkiintyy tarpeeksi, otan jalat alle ja lähden. Tavaratalo on kuin lumottu laiva, kirkkaat valot, paljon väkeä, värejä, ääniä, tavaroita, hajuja. On vaatteita, kenkiä, astioita, mattoja, televisioita. Kaikkea mitä ihminen halajaa. Ovet aukeavat tavarataivaan kirkkauteen. Kristallin näköiset lasipullot ja voidepurkit lepäävät levollisina lasihyllyillä. Tuoksu huumaa ensin, sitten katku käy päähän. Huimaus hipaisee, mutta menee onneksi ohi. Valkoinen enkeli istuu hajuvesihyllyllä, sitten se muuttuu läpinäkyväksi ja häviää. Ambulanssi heilahtaa ja minäkin heilahdan. Kuinka rouva jakselee? kysyy oranssiliivinen hoitaja vieressä. Neljänneskilo riitti hyvin, oli sen verran tuoretta se muisti, kuiskaan. Ostin jauhettuna, lisään ja katson miestä. Mies katsoo takaisin. Kaikki kolme kerrosta katsoin läpi kun kerta matkaan lähdin, jatkan. Ei vain tullut taksirahaa mukaan, mutta onneksi kyyti löytyi. Hyvä kyyti onkin, sanoo hoitaja. Musta ja valkoinen ovat selin auton perällä ja katselevat takaikkunasta ulos. Seison rullaportailla, kurkin joka puolelle. Minulla on kova kiire nähdä kaikki, siksi ajan ensin ylös. Kolmas on paras kerros. Kävelen lamppuosastolle, seison siinä tovin ja hiljennyn. Tulee mieleen joulu, valon juhla pimeässä maailmassa. Pimeässä pienikin valo voi pitää elämässä kiinni, mutta tässä kohtaa valoa on ylenpalttisesti. Se lämmittää mielen ja sen voimalla kävelen eteenpäin. Sivuutan astiat. Ne eivät minua kiinnosta, en tarvitse kovapintaista tavaraa. Lakanat, peitot ja tyynyt ohitan, niistäkään en välitä. Pysähdyn mattojen luo. Haluaisin voimakasvärisen kukkakuvioisen maton. Sellaista ei näy. On beessejä ja


harmaan hailakoita yksivärisiä tai geometrisia useamman värin sommitelmia. Matoissa on parasta pinta. Vedän kämmentä nukan yli, se kutittaa ja tuntuu lämpimältä. Tarjolla on uutta silkinpehmeää pitkäkuituista. Sitä ei voi sanoa karvaksi. Ajattelen miltä se tuntuisi paljaan jalan alla. Tai voisin alasti maata siinä. Ensin selälläni, sitten pyörähtäisin mahalleni. Haluaisin käydä heti pitkäkseni, mutta en voi tässä riisua vaatteita. Tulisi kylmä. Lankaosasto on vieressä. Langoista saan enemmän väripotkua kuin matoista. Käyn lokerikot käsin läpi. Karheaa, siloista, villavaa, ohutta tai paksua. Suljen silmät ja upotan sormet syvälle pehmeään. Tyttärentyttären syntymäpäivillä pikkuvieraiden suosituin lelu oli lemmikkikani. Muiden syödessä kakkua, yksi pullukka lettipää ei malttanut irrottaa käsiään kanista, piti sitä sylissä, puristeli ja silitteli. Juhlien jälkeen tuli iso parku, kun sankaritar löysi elukkansa hengettömänä. Laitan kerän poskea vasten ja lopuksi painan siihen nenän. Haistan lampaan, se seisoo ruohoisella rinteellä varjossa vihreän puun alla ja liikuttelee rauhallisesti leukojaan. Aivastan. Avaan silmät. Myyjä katsoo hyllyn takaa. Survaisen kerän lokeroon. Myyjä nyökkää. Voinko auttaa, kysyy nainen ja hymyilee. Kiitos ei, mietin tässä, vastaan ja olen selaavinani neulelehteä. Heikottaa. Tiedän, että kohta tulee kiire, virta alkaa loppua. Ambulanssihoitaja katsoo taas kasvoihin, kyselee vointia. Nyt ei ole kiire. Haluaisin jo olla muistamaton, ajattelen. En kuitenkaan. Jos selviän tästä, syön taas pillerit. Vointi paranee, muisti menee. Kuka välittää, ketä kiinnostaa, kuten tyttärenpoika sanoo ja menee pois. Tytär katsoo ohi, kiire on ja väsy. Otitko lääkkeet, kysyy tytär. Otin, sanon ja katson ohi. Vävy on työmatkalla. Ketä kiinnostaa. Tyttärentytär itkee kuollutta kaniaan. Menen pois. Musta enkeli on siirtynyt viereen ja silittää otsaa. Piipitys voimistuu. Avaan silmät. Hoitaja hymyilee. Valkoinen enkeli työntää mustan käden pois. Toisessa kerroksessa selaan ensin kirjoja. Isompi teksti näkyy ilman laseja. Murhia pinoittain. Kirjat eivät enää kiinnosta. Kiikkerä teline vieressä pursuu tylsät terveiset tylsästä kaupungista -kortteja. Musiikki tunkee päähän, valot paistavat räikeinä, ihmisten askelten ääni lattiaa vasten kohoaa rahisevaksi muuriksi ympärillä. Otan tukea pöydästä, vedän henkeä. Tumma vuori ilmestyy, se murisee. Olisipa kahvio, ottaisin kupposen ja kakkupalan. Kävelen hitaasti. Kierrän kaukaa urheiluosaston ja kodin elektroniikan. Eksyn, pyörin ympäri, heikottaa. Olen kysymäisilläni mistä löytyvät alas vievät rullaportaat, kun ne yllättäen ilmaantuvat eteeni. Kaiteen mustalla muovipinnalla lepää suonikas kurttuinen käsi, sormet ovat muhkuraiset. Kaide nykii pikkuisen taaksepäin, käsi mukana. Hetken päästä huomaan, että käsi on minun. Pöydällä kohoaa laukkuvuori. Vieressä valtavat laarit ovat täynnä sukkapaketteja. Pyörittelen mustaa laukkua, muistan ensimmäisen laukkuni, oikean aikuisen naisen laukun. Puuterirasia, kampa ja pikkupeili silkkisen vuorin sylissä. Laukku kului, unohtui hyllyn perälle, ilmestyi uudelleen asuntoa tyhjennettäessä, kuin muisto vuosisadan takaa. Tuoksussa nuoruus, vihlaisu, annettu lupaus. Vilkaisen näkyykö enkeleitä. Sukkalaarin vieressä seisoo karvainen nuori mies puhelin kädessä ja katsoo minua pitkään. Käännän selkäni. Hivelen laukun nahkaa. Jos sitä maistaisi, se olisi makeaa ja pehmeän karvasta, vain vähän karvasta. Haistan. Hyvä nahka, mutta sisus on ilmeetön. Kun katson syvemmälle laukkuun, musta enkelipiru tuijottaa sieltä takaisin. Napsautan äkkiä lukon kiinni. Avaan lukon, ei enää enkeliä, napsautan kiinni. Nostan laukun kasvojen tasalle, avaan lukon ja napsautan korvan vieressä kiinni. Naps. Naps. Hengitän sisään ja ulos. Vuori jyrisee vaimeasti. Jotakin kuulutetaan, en erota sanoja. Siirryn viereisen laarin viereen, avaan laukun ja

41


42

alan tunkea sukkapaketteja siihen. Hyvä laukku, iso sisältä, kaunis ulkoa. Naps. Kävelen hitaasti pöytien välissä enkä ehdi pitkälle, kun tulevat juosten. Tarttuvat molemmin puolin käsivarteen ja kiidättävät takahuonetta kohti puoliksi kannatellen. Jalat ei oikein pysy vauhdissa mukana. Vasemmalla puolella on se pienempi, se oli täällä töissä jo viime kerralla, se joka tykkää mustasta virkapuvusta ja siinä löysästi lantiolla roikkuvasta vyöstä, missä on koteloita, yhdessä niistä pampun näköinen, ei kuitenkaan pyssy. Pojat auttavat minut istumaan. Vihdoinkin jalat saavat levätä. Vastapäisellä seinällä on tissikalenteri. Väärät tissit esillä, sillä kalenteri näyttää heinäkuuta, vaikka ulkona on pimeää ja kylmää. Paperit ja kaikenlainen roina peittää pöytää, keskellä seisoo termoskannu. Katselen sitä toiveikkaana. Toinen vartija on kookas, sanoisin häntä ammattilaiseksi. Saako olla kahvia? hän kysyy ja kaataa muovimukiin, lorauttaa maitoa. Kiitän ja hymyilen. Joskus kahvi on jäähtynyt, mutta nyt se on kuumaa. Tuntuu hyvältä istua, kaupan puolella en olisi enää jaksanut. Käsi vapisee kun nostan mukia. Huoneessa on kuvaruutuja, joista seurataan, minne seuraavaksi pitää juosta. Istutaan hetki rauhassa. Kysyn ammattilaiselta, miten lapset jaksavat. Vanhin poika käy eskaria, kaksi nuorempaa ovat pitäneet flunssaa. Onko kotieläimiä, kysyn, esimerkiksi kaneja? Nuorempi vartija avaa nahkalaukun ja tyhjentää sukkapaketit pöydälle. Joku on tehnyt tuon ilkeyksissään, sanon ohuella äänellä. En ikinä tuollaisia varastaisi. Käytän paremman laatuisia. Otan tyhjän laukun käteeni ja sivelen sitä. Pojat vilkaisevat toisiinsa. Kaikenlaista pitää hupinsa eteen tehdä, ajattelen. Kerran selkeän pään aikaan menin asemalle. Juna oli valmiina, astuin siihen ja sitten lähdettiin. Loivasti kumpuilevaa peltoa, metsäsaarekkeita, taloja siellä täällä, kuin olisi lentänyt matalalla läpi maiseman mukavasti istuen. Tuli tunne, että olin ulkomailla. Sitä kesti tunnin. Konduktööri talutti seuraavalla asemalla minut kohteliaasti siellä odottavaan ambulanssiin. Bussiin on paha mennä, koska heti pitää maksaa kuljettajalle. Yksi automatka onnistui kun otin Oskarilta rahaa. Palvelusta vastaan. Pientä käsipeliä. Nuorena siivosin Tukholmassa ja yksi hotellivieras pyysi palvelusta. Mies kellotti ammeessa ja minä suihkuttelin. Sillä oli käsi paketissa, siisti ja kohtelias kaveri. Sain parhaan tipin koskaan. Oskarin rahalla pääsin bussiin ja Karstulaan asti. Olisin tehnyt Oskarille lisää palveluksia, mutta se siirrettiin vuodeosastolle eikä ole palannut. Yhden kirjailijan novellissa äijä paineli joka syksy ensimmäisille notkuville jäille. Kestääkö jää vai vajoaako ukko, sitä jännittivät maissa. Ainakin kerran se putosi, mutta kuivateltiin ja jäi henkiin. Ja taas se äijä läksi uudelle jäälle. Ketä siellä palvelutalossa onkaan henkilökuntaa? kysyy se nuori mies, jolla on lantiovyö. Ketä mahtaa olla, kun ei osata suomea puhua. Niin kuka se rouvaa hoitaa? mies sanoo nyt ymmärrettävällä suomella. Haanpää, se nimi, nyt muistan. Haanpää, toistan. Onko se tohtori se Haanpää, kysyy ammattivartija. Kyllä Haanpään lääkkeet ovat hyviä, erinomaisia, kehun. Soitamme nyt hoitokotiin, niin Haanpää saa kirjoittaa rouvalle uudet lääkkeet. Ei se kirjoita, kun se hukkui jo vuonna viisikymmentäviisi, sanon. Höperö, ajattelevat pojat. Juon lopun kahvin. Höperyyttäkin täytyy harjoitella. Hyvinkääjärvenpääkarjaakarkkilakauniainenkeravajalohja, luettelen. Ne olivat Uudenmaan läänin kauppalat, sanon. Hyvä rouva, kaupunkeja ne ovat, sanoo nuorempi vartija. Olin laiska lukemaan läksyjä, mutta rimpsut jäivät mieleen. Ja virret. Niistä ei pääse eroon vaikka on pakana. Illalla kun tumma vuori aloittaa, menen kyyryyn sängylle, vedän peiton ylitseni ja laulan virsiä. Vähäinen ilmarako pitää tehdä, pieni tunneli peittoon jotta henki kulkee. Haluatteko kuulla Pohjanmaan joet? kysyn. Loistava muisti, kiiruhtaa nuorempi sanomaan. Hymyilen hänelle ja ojennan nahkaista laukkua kuin lahjaa. Samassa putoan latti-


alle. Kun herään, isompi vartija puhuu puhelimessa, pieni pitää minua kädestä. On ensin jumalaisen hyvä olo, mutta se vaihtuu pahoinvoinniksi ja huone pyörähtelee. Pissa on tullut alle. Näinkö nyt pääsen tavarataivaasta oikeaan taivaaseen? Pelkään. En pelkää. Pelkään. Ohutta ja läpinäkyvää. Elämä. Joutuvat siivoamaan jälkeni. Auto keinahtelee taas, pillin ääni kuuluu ulkoa, laite piiputtelee vieressä. Käsi osuu nahkalaukkuun. Tässä teidän laukku, sanoo hoitaja, tuli sentään kiireessä mukaan. Se on tyhjää täynnä, huomautan. Sittenhän sinne mahtuu uudet tavarat, mies sanoo ja hymyilee. Neljänneskilo muistia mahtuisi hyvin, sanon. Mies katsoo laitteitaan, auto hiljentää vauhtia ja kääntyy, mutta vielä ei pysähdytä. Tuli kokeiltua taas jäätä, sanon. Ai jäätä? ihmettelee hoitaja. Tykkään matkustaa. Tämä on hyvä kyyti, sanoo mies ja lisää että kohta ollaan perillä. Enkelit istuvat selät vastakkain jalkopäässä. Sama matka yhä uudestaan, niin kuin sillä Haanpään äijällä heikoille jäille, sanon. Jaa, sanoo hoitaja. Ai niin, Haanpää, miehen kasvot kirkastuvat.

43


Pertti Saloheimo on 53-vuotias lääkäri, lääketieteellisten lehtien toimittaja ja kolumnisti. Hän on syntynyt Oulaisissa, kasvanut Muhoksella ja opiskellut sekä työskennellyt Oulussa, jota hän pitää henkisenä kotikaupunkinaan. Nykyisin hän asuu Espoossa.

PERTTI SALOHEIMO

44

sukutarina

vastakeitetyn kahvin ja vanhojen hirsien tuoksu ja olen pyytämässä piparkakkua isoäitini avaa oven pappeja silmänkantamattomiin kultaseppä haki oppinsa Viipurista oululainen kisälli pani käsivarteensa punaisen nauhan eikä papin poika koskaan puhunut Suomenlinnasta vaikka samoilla silmillä vartioi tuomittuja tsaarin majurin kielletty tytär ainoa valokuva revitty mutta poikien tummat kiharat aina kolmanteen ja neljänteen polveen ei punatukka pääse taivaaseen mutta pohjoispohjalaisella viljalla maksettiin kaupunkilaistytär lääkäriksi taskurahat pajatsosta ja tupakat merimiehiltä kompastelen sukuhautojen kiviin jotka mitään puhumatta painuvat maan sisään kun seuraavat kantavat jo geenejäni varkaat


viimeisenä elossa

valokuvassa tammi vain ohut riuku niin kuin sinäkin samojen vanhempien poikina kasvoimme ilman veljeyttä loppuelämäsi ajan vaivaantunut hiljaisuus Tarzan-kirjoihin jäivät suklaasormiesi jäljet lapsuuden syntymäpäiviltä ei vieläkään kyyneleitä nyt istun leveän oksiston alla ja näen viherpeippo laskeutuu keinun selkänojalle lensi pois kun katsoin isäkin kohta viisi vuotta haudassa vain soutumatkan päässä minä jäin meistä viimeiseksi pyyhin pöydältä kuivuneet lehdet kohta ruoho taas liian pitkää mutta rautatieasemaa maalataan

45


TOMI SONSTER

kili

Kirkko työntää unilääkepiikin pitkään sääreeni. Tehtaan piippu suhauttaa puuterit poskilleni. Aikani on koittanut. Papisto uhraa minut jumalilleen, koska olen täydellinen. Teroitan kulmahampaani kellon viisareiksi, vaanin vanhainkodin nurkalla. Imen ikää, uhrini ovat jälleen nuoria, oma vartaloni on raihnainen ja pilalla, eikä minua voi uhrata.

planetary romance

Yritin laskea paljonko on ääretön kertaa nolla: nousin astraaliruumiina. Tulin ilmalaivan ohjaamoon, tartuin rattiin. Kiersin Marsin pilvien umpeen ruostuneet vetoketjut. Kun tulin takaisin, jokainen maan eliö oli kuollut. Tuuli kahisutti laastareita iholtaan. Alukseni olikin ilmakehä, jonka olin ohjannut hetkeksi pois. En halunnut katsella kaikkia niitä leijuvia ruumiita. Nyt matkaan avaruudessa. Asetun asumaan planeetalle, jolla on antaa muutakin näyttöä kuin pelkkiä luita. Elämä on ansaittava.

46


Alitajunta muistaa kaiken Kirjatessaan ylös potilaskertomuksia Sigmund Freud havaitsi, että tapauskertomusten tekeminen niiden pohjalta oli suorastaan mahdotonta. Potilaat kertoivat elämänsä tapahtumista täysin irrationaalisessa järjestyksessä ja usein monia olennaisia osia kokonaan unohtaen. Muistihäiriöt olisi parannettava ensin, jotta varsinainen hoito voisi perustua tosiasioihin. Alitajunta vaikutti kaivavan kuoppia, joiden pohjalle monet muistot hautautuivat. Kuoppien päälle kertyi pahimmassa tapauksessa useita sijaistotuuksia. Niillä ei ollut mitään tekemistä oikeiden muistojen kanssa. Sijaistotuudet olisi luotava pois. Parannettava potilaat jotta mitään monia jotta kertyi jotta jotta luotava usein oli monet muistojen Freud kuoppia, useita olisi kuoppia, oli muistaa muistojen parannettava varsinainen kaivavan kuoppien, joiden tapahtumista parannettava sijaistotuuksia. Kuoppia, jotta täysin Freud hoito voisi ollut pohjalta useita tapauksessa jotta vaikutti tekeminen kertoivat monia tekeminen monia elämänsä kuoppia, varsinainen muistot pohjalle tapauksessa parannettava ylös useita parannettava alitajunta tosiasioihin. Alitajunta tapahtumista tapahtumista havaitsi, voisi potilaskertomuksia tapauksessa parannettava. Monet järjestyksessä kanssa. Sigmund potilaat niillä kertyi muistojen irrationaalisessa ollut kertyi olennaisia kuoppien tekemistä irrationaalisessa pohjalle voisi kertyi kertoivat mitään mitään. Sijaistotuudet havaitsi, tapauskertomusten tapauksessa tapahtumista tekemistä muistojen kaivavan kuoppia, kertyi hoito tosiasioihin. Alitajunta oli olisi niillä havaitsi, potilaskertomuksia kertoivat joiden tekemistä tosiasioihin. Alitajunta parannettava osia irrationaalisessa muistot. Alitajunta sijaistotuudet olennaisia muistaa, että monia olisi niiden tapauskertomusten niiden, joiden usein elämänsä pohjalta muistaa tapauksessa muistaa muistojen voisi olisi. Kuoppien niillä elämänsä, joiden kokonaan havaitsi, luotava kertoivat havaitsi, pahimmassa suorastaan ylös joiden pois. Varsinainen ei Sigmund olennaisia suorastaan luotava. Sijaistotuudet muistot Freud täysin olennaisia kuoppien kuoppia, tapauksessa kaivavan kaiken. Kirjatessaan Freud Freud hoito tekeminen osia hautautuivat. Niiden elämänsä pohjalta mitään osia tapauskertomusten ja päälle havaitsi, voisi ylös kuoppien osia perustua usein monet ollut päälle pahimmassa pohjalta ollut täysin parannettava ollut ei monet perustua tekemistä niillä potilaskertomuksia. Potilaskertomusten aukot eivät olleet täytettävissä eri lähteisiin tukeutumalla, vaan vastaus löytyisi perehtymällä tarkemmin ja syvemmin potilaan nykytilaan. Oireita ja transferensseja analysoimalla löytyisi tie muistin sopukoihin. Salattu, torjuttu ja unohdettu palaisi hitaasti, mutta varmasti analyysin aikana. Psykoanalyyttisellä hoidolla oli Freudin mukaan kaksi tavoitetta: muistihäiriöiden parantaminen ja kaikkien mahdollisten oireiden poistaminen. Vasta kun hoito on lopuillaan, voidaan tapauskertomus kirjata johdonmukaisena, aukottomana ja ymmärrettävänä kokonaisuutena.

Reijo Valta (s. 1967) on tietokirjailija, runoilija ja Oulun sarjakuvaseuran kustannustoimittaja. Valta on julkaissut runoja koti- ja ulkomailla muun muassa Vastakaanonissa (Poesia 2011) ja Otoliths-runouslehdessä. Viimeisin julkaisu on Paul A. Tothin toimittamassa antologiassa Alpha Bet A Test (Eye Am Eye Books 2015). Valta harrastaa vuosikokousten puheenjohtajana olemista.

REIJO VALTA

47


Kirjoituskutsu, Hallaus #22 Hallauksen #22 teema on ”Raja”. Raja monissa muodoissaan on esillä juuri nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on tämän hetken poliittisen keskustelun polttava puheenaihe ja kuuma peruna, jonka kaikkia ulottuvuuksia on turha yrittää käydä tässä läpi. Jotain kuitenkin kertonee se, että sekä Kulttuurintutkimuksen opiskelijoiden vuosittainen seminaari että Kulttuurintutkimuksen seuran Kulttuurintutkimuksen päivät ovat ottaneet aiheekseen ”Rajan”. Rajankäyntiä ja -vetoa joudutaan harrastamaan siis myös kulttuurin tuottamisen ja sen tutkimuksen puolella. Enää ei voi elää vain postmodernissa tyhjiössä. Riikka Pulkkisen romaani Raja käsittelee nuoren oppilaan ja opettajan välistä suhdetta sekä tästä seuraavia itsemurha-ajatuksia. Stam1na-orkesterin Raja-albumilla on rajanvetoa puoleen jos toiseenkin, mutta itsemurhan tekemisen ja elämän jatkamisen problematiikka on vahvasti esillä myös lemiläisten teksteissä. PMMP:n ”Joku raja”-kappale Leskiäidin tyttäret -levyltä taasen käsittelee perheväkivaltaa naisen näkökulmasta. Kyseinen kappale oli myös Amnestyn samannimisen kampanjan tunnussävel. Nämä ovat vain jäävuoren huippu suomalaisista aihetta käsitelleistä modernisteista, sillä rajan – eteenkin elämän ja kuoleman rajan – käsittely on kaunokirjallisuuden ehtymätön runsaudensarvi. Siispä minä kysyn teiltä: Missä menee valtion ja kansakunnan raja? Mihin vedetään kestokyvyn raja? Mitä raja-arvoa suomen talouden funktio lähestyy? Voivatko rajakokemukset olla luotettava informaation lähde? Ovatko rajat rakkautta? Onko rajattomuutta olemassakaan? Voiko rajojen sisällä vapautua 48


toimimaan tehokkaammin? Pitäisikö Rajavartiolaitosta tukea vai pitäisikö se lakkauttaa? Jos on joku raja rakkaudellakin, niin onko joku raja rasismillakin? Ja jos on, niin mikä? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin voi yrittää vastata teksteissään. Tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekijän nimi tulee liittää tiedostonimeen. Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Jos esittelyä ei ole, sitä ei julkaista. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan. Lähetä teoksesi osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.4.2016 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä. Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää. Jussi Moilanen päätoimittaja

49


Miten ostat Hallauksen irtonumeron Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät Akateemiset kautta maan, Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski), Real Deal (Isokatu, Oulu), Levykauppa Äx (Hallituskatu 29, Oulu), Luova Laboratorio (Aitta nro. 16, Oulun aittatori), Korundi (Lapinkävijäntie 4, Rovaniemi), Cityn Kirja (Ainonkatu 4-6, Rovaniemi), Galleria Värinä (Valtakatu 19, Rovaniemi), Hih-hi (Valtakatu 24, Rovaniemi)

Miten tilaat Hallauksen Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €. Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2015”. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@gmail.com tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.hallaus.fi. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

50


HALLAUS #21

OVH 6 € ISSN: 1796-2099

Hallaus #21  

Hallaus #21 Muisti

Advertisement