Page 1

#22


Rajat rutisevat liitoksissaan. Repeilyn ääni kantaa äärettömyyteen. Rajalla jokin repii kahteen suuntaan yrittäen viimeiseen asti pitää kiinni entisestä. Turvallisesta. Rajallisesta. Repeytymättömästä. Yhteen ompelemisen pakko huutaa oikeuttaan korjata se, mikä meni rikki, mutta ei. Liian myöhäistä. Raja on ylitetty. Luvattomuuden rajako. Kenen raja. - Sirkka Mattila ja Jorma Räisänen

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijuttimena Oulusta maalimalle. Julukasussa julukastaan pääasiassa kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaan se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijien ittevaltasesti valittema - Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä. Parempi varrautua siihenkin, että Hallaus toistaa ihteään netissä. Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla. Etukannen kuva: Anni Hyypiö Songbird, 2016. Sekatekniikka, 21 x 29,7 cm.

Sirkka Mattila ja Jorma Räisänen ovat oululaiset kaverukset, jotka ihmettelevät kulttuuria monipuolisesti.

RAJA


TÄSSÄ KIRJASSA 5

PÄÄKIRJOITUS

6

EEMELI ANTTILA: JUHANNUSYÖ JA HAJOAMISTA

8

KARI SALLAMAA: BERLIINI, VIIMEISEN KERRAN

10

ANTTI SAARILAMPI 1

11

MARKO KRÖGER: KUURA

12

LASSI KALLEINEN: HERRA EKSELINEN, RAJATTOMAN KASVUN MALLINNUSTA

13

JAAKKO MOILANEN 1

14

MILLA KORAMO: PÖLY

19

VEERA KIURUJOKI

21

RAUNO RIEKKI

22

AAPO KUKKO: RAJA-SARJAKUVA

32

TONI KANDELIN: LINJAT, BANISHEMENT

34 38

A. LAUKKA: CONCERTO GROSSO ANTTI SAARILAMPI 2

39

JESSE HEIKKINEN: KÖLN

44

HENRIK LASSILA: TERVETERVETERVE

45

J.K. SYRJÄNEN: KATU

49

JOUKO SAKSI: VIERAAT TOISILLEEN

50

JAAKKO MOILANEN 2

51

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ: KISSA ELÄÄ KISSAN ELÄMÄÄ

53

ANITA JÄRVENTÖLÄ: SIITÄ HETKESTÄ ALKAA IHMINEN

54

MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUN KIRJOITUSKUTSU

55

TUOMAS OLLIKAINEN 1

56

KIRJOITUSKUTSU JA TILAUSOHJEET

ööö Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 11:s vuosikerta, 22. numero raja, HEINÄkuu 2016. ööö Ilmestyy kahdesti vuodessa. ööö

4

Julukasija: Huutomerkki ry, Pj. Tarja Longi-Korpua, Oulu (www.huutomerkki.fi) ööö Painopaikka: KOPIO NIINI, TAMPERE ööö ISSN 1796-2099 ööö Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu. ööö Päätoimittaja: Jussi Moilanen öööSähköposti: jussimoi@gmail.com Puh: 0400764784 ööö Postiosoite: Hallaus, c/o Jussi Moilanen, hanhitie 18 k, 90150 oulu ööö Internetsivut: www.hallaus.fi ööö Toinen päätoimittaja: Aleksi Nikula (tyranallu@gmail.com) ööö Taittaja: Anni Hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö Avustajat: Anna Salmi ööö


PÄÄTOIMITTAJA

Minut pyydettiin alkuvuonna 2016 avittamaan Hallauksen toimittamisessa ja nyt olen ajautunut lehden sekundaari-päätoimittajaksi. Lehteä tehdessä on tekemisissä rajojen kanssa jatkuvaksi ja useimmiten oma vastuu on juuri toimia niiden asettajana sekä ylläpitäjänä. Saapuneille teksteille on asetettava rajat ja päätettävä, mikä teksti sopii teemaan ja mikä ei. Kahden hienon runon välillä on päätettävä, kumpi jää lehteen ja mikä ei. (Puhumattakaan uhkaavasta hyvän ja huonon maun rajasta…) Työ on välillä tuskaista, mutta välttämätöntä, koska meitäkin rajoittaa lehden fyysiset raamit – kaikkea ei saa mahdutettua mukaan. Rajat kiehtovat ja ärsyttävät ihmisiä. Ne erottavat, mutta yhdistävät. Menneen talven aikana rajat on tuotu meille näkyviksi hyvässä ja pahassa. Rajan takana nimittäin piilee tuntematon: uhka, mahdollisuus, seikkailu – kumppani. Kaunokirjallisuus on tehokas tapa koetella omia rajojaan toiseen maailmaan sukeltaminen tai uuden elämän eläminen ei vaadi valtavia summia, vain hieman keskittymistä ja uusia sivuja. Kuten viisas kerran sanoi, ihminen elää vain kerran, mutta lukeva ihminen elää sata kertaa. Lue ja venytä rajojasi. Hallauksen tässä numerossa olemme rajalla sanan kaikessa moninaisuudessa. Teksteissä oli tälläkin kertaa oikea runsaudenpula, joten päätimme vetää mutkat suoriksi ja tehdä paksumman lehden. Näillä sivuilla A. Laukka törmää uuden ja vanhan sukupolven väliseen rajaan. Joskus rajaa pitää vartioida, kuten käy ilmi sekä J.M. Seppälän pohdinnoissa kaukana Setšuanin maakunnassa että Suomen Tullissa keskustelemassa Jouko Saksion kanssa. Jaakko Moilanen on kuvannut omia rajojaan luonnon kautta ja Anita Järventölä miettii, miten tavoittaa pelkäävän syntyneen mieli. Olkaat hyvä ja viihdyttävää lukemista! Valitettavan usein rajat ovat pään sisällä, mutta onneksi vaivaan on lääke.

Aleksi Nikula

Aleksi Nikula on pöytälaatikkokirjailija sekä maailmanrakentaja, joka Hallausta toimittaessaan käsikirjoittaa myös Pahki ry:n tulevaa speksiä.

rajakokemus

5


eemeli anttila

juhannusyö

Eemeli Anttila liikkuu kirjoittamalla. Muistona pohjoisesta hän kantaa mukanaan hiuksissa kasvavaa naavaa.

vedessä saari joka vaikuttaa mitä tavanomaisimmalta, makaa siinä niin: sameudessa mätänevä munakas piste jota. on lähes mahdoton asetella oikeaan kohtaan

6

mutta kun aurinko on niin alkaa tanssia kuvittelee oksista potkurit jokaiseen ilmansuuntaan eikä välitä etäisyyksistä, rannoista juhannusyönä on pakko tanssia.


hajoamista

katso. kirkkaus on auki maalattu pilviin iskettyjen hermojen sarastus: aurinkolammikossa lehdet, logiikka tämä kaikki on hillitöntä hajoamista jolle yrittää rajoja jatkuva sade rakennamme lakanoista katedraalia tai jonkinlaista huonetta, ei sillä ole juurikaan väliä tämä kaikkihan on hajoamista sinä höpiset sängyllä gnostilaisuudesta alasti olet kaunis tavallaan avoin systeemi, hämärässä humukseksi kääntyvä origami. ikkunalaudalla ruusut versovat pressopannussa kuin hiljaiset marttyyrit, minä olen minä vain jossain määrin ja katso, kirkkaus on auki maalattu sarastus enkä osaa pelätä kuolemaa metsässä

7


Kari Sallamaa on Oulun yliopiston kirjallisuuden dosentti. Sanataiteen puolella hän on julkaissut kolme runokokoelmaa, joista yhden viroksi, sekä veijariromaanin Viisi sinistä miestä (2015). Sallamaa on Hallauksen pitkäaikainen avustaja. Pohjoinen näkyy hänen runoudessaan sekä saamelaisuuden harrastuksessa.

kari sallamaa

8

Berliini, viimeisen kerran Lähdin Berliinistä kesällä 1973 ilotulituksen räiskyessä Unter den Lindenin yllä, nuorisofestivaalien päättäjäisjuhlan muistot korvissani. Olin käynyt kohtalokkaalla rajalla, muurin kupeessa, paikalla jossa lännestä oli ammuttu kansanpoliisi Reinhold Huhn. (Viimeinen ilta Berliinissä, Kaltio 6/2003) Silloin en tiennyt palaavani vielä kerran kaupunkiin, sen viimeisillä hetkillä, kesällä 1990. Siihen aikaan oli kaksi maailmaa, joita piti erillään tämä kuuluisa järjestelmien raja. Nyt muureja ja aitoja on kaikkialla, Palestiinassa, Ceutassa, Meksikossa, Unkarissa, Makedoniassa, ja niiden tehtävä on estää köyhiä pääsemästä rikkaisiin pitopöytiin. Historialliset tapahtumat, muurin murtuminen oli vain puolen vuoden takana. Saman verran oli DDR:lla elinaikaa. Vihreä ruoho harmaan muurin juurella oli ollut ihmisten vapauden tahto. Tapasin Joukahaisen, paljon myöhemmin Stasi-mieheksi parjatun kollegan. Hän oli opiskellut kaupungissa usean kuukauden tiedeakatemian stipendillä. Heti alkajaisiksi hän ehdotti lähdettäväksi Länsi-Berliiniin kaikensorttisten vasemmistolaisten ja anarkistien tapahtumaan kansanyliopistossa eli Volksunissa. Aate oli jo levinnyt tiukan SED-kurin Berliiniinkin. Olin nähnyt anarkian musta-punaiset liput Mainzener Strassen vallatuissa purkutuomiotaloissa. Ne oli julistettu sioista vapautetuiksi vyöhykkeiksi. Tulin Friedrichstrassen ylimenopaikalle, kuuluisalle Checkpoint Charlielle, jota seitsemäntoista vuotta sitten olin katsellut karsaasti lännen persereikänä. Rajanylitys oli jo vapaata, mutta kansanpoliisit tarkastivat passit nyökäyttäen sinikantiselleni. Suomi oli vielä vapaa, mitä sen rinnalla on Euroopan unionin provinssin viininpunainen vihko? Piti kulkea pitkään maan alla. Jotenkin eksyin kaakelikäytävissä, niissä ajeli nahkea tuuli, joka haisi hieltä, ahdistukselta, oluelta ja paistinrasvalta. Kierryin labyrintissa takaisin lähtöpaikkaan. Nyt passini katsottiin tarkemmin. Eikö tällä rajalla ole ulottuvuuksia ollenkaan? Sain passiin kaksinkertaiset leimat, turvallisuus on tärkeintä. Pääsin yli, synnyin turvallisesta DDR:n kohdusta Länsi-Berliinin raakaan ilmaan. Edessä tökötti Kaiser Wilhelm Gedächtniskirchen rauniotorni, monista kuvista tuttu kaupungin tunnus. Joukahainen tunsi lännen paikat kuin salkkunsa sisällön. Pian olimme jonkinlaisen taideakatemian suuressa aulassa, ja vasemmistopuhetta piisasi. Olin nuorena ihastunut Trotskin railakkaaseen maailmanvallankumoukseen kommunistisen jäykistelyn keskellä. Nytkin nuortrotskistien puheet viehättivät, mutta pian oli kaljan paikka lähipubissa. Päättelimme ettei vasemmiston dilemma puhumalla parane: toiminta osoittaa oikean línjan. Tuntuma proletariaattiin on välttämätön. Päätimme lähteä katsomaan länsiberliiniläistä kurjalistoa ja vierastyöläisiä Kreutzbergiin. Sitä on sanottu Pikku-Istanbuliksi.


Ehdotin syömistä pikku kebabçessa kaupunginosan sydämessä. Joukahainen ei koskaan ollut syönyt vartaasta vuoltua lampaan jauhelihaa avec ranskalaiset. Se oli hyvää ja turkkilainen isäntä kuunteli kuinka tämä olut, Löwenbräu oli kerran Izmirissä pelastanut minut nääntymästä janoon. Aikavertailu osoitti että ilta oli vierähtänyt, ja viimeinen S-juna Berliiniin lähtisi vartin päästä kaukana täältä. Oli jäätävä länteen yöksi. Me olemme pienen rahan miehiä, hotelli ei tule kysymykseenkään. Mutta tämä kaupunki ei nuku koskaan. Työnnyimme puolen yön jälkeen täyteen ahdettuun baariin. Se oli pelkkä kaakelikäytävä ja pitkä tiski. Sen toisella puolella hääri niin kaunis tyttö, että rakastuin heti. Hänessä oli jotakin wagnerilaista valkyyriaa, pitkä vaalea leijonanharja kuin siipikypärä päässä. Kysyin saanko kutsua häntä Sieglindeksi. Se sopi kunhan tilaisin äkkiä ja usein. Koetin yön mittaan turhaan saada häneltä osoitetta ja puhelinnumeroa. Hän sanoi mieluummin elävänsä Berliinissä, joka pian yhdistyisi, kuin syrjäisessä Suomessa, josta hän ei tuntenut kuin jääkarhut ja revontulet. Aina jääkarhu Berliinin nallen voittaa, sanoin. Aamun harmautta kohti juoppojoukko harveni. Juna lähtisi kello kuusi. Sanoin kaipaavat hyvästit Sieglindelle. Edes suukkoa poskelle ei irronnut. S-juna kolisteli puolityhjänä korkealla puistojen ja kattojen päällä kohti itää. Tulimme rämisevällä esikaupunkibussilla Joukahaisen asuntolan liepeille. Satoi tasaisesti, mutta katoksen alla korkeiden talojen ympäröimällä pihalla roteva nainen järjesteli tuoppeja ja viritteli hanoja. Joukko ukkoja ryhmittyi muodostelmaan ja puhalteli kokeeksi trumpetteihin, pasuunoihin, tuubaan ja muihin vaskiin. He virittivät reippaan marssin. Olutta ja torvisoittoa – sateessa – kello seitsemän sunnuntaiaamuna! Tätä voi tapahtua vain Preussissa. Maanantaiaamuna olin käynyt Joukahaisen asialla Spittelmarktin kaupunginosassa, hänen piti lähteä taas länteen. En tänäkään päivänä tiedä, oliko kirjeen sisältö viaton vai stasilainen. Olin nyt Alexanderplatzilla, aikaa junan lähtöön Schönefeldin lentokentälle oli vielä. Ostin valuuttakaupasta muutaman pikkupullon Kirschiä, istahdin sateessa suihkulähteen reunalle. Polttelin f6-filttereitä (VEB Kombinat Tabak Dresden) katsellen torin elämää. Alex oli kovin toisenlainen kuin Alfred Döblinin kuvaama vilkas liikekeskus. Se oli avara ja liikenteeltä suljettu, korkeiden rakennusten ympäröimä mosaiikkikenttä, DDR:n käyntikortti maailmalle. Sen olivat mahdollistaneet länsiliittoutuneiden pommitukset, puna-armeijan vyöry ja saksalainen täsmällisyys rakennuspuuhissa. Minä en liene Jeesus, mutta Alex näytti temppelin esipihalta. Vietnamilaiset rahanvaihtajat, lännestä tulleet turkkilaiset vaatekauppiaat ja Romanian mustalaiset isoine stereomankkoineen pyörivät suihkulähteen ympärillä. Sade ei bisneksiä haitannut, hoikat sormet näpräilivät setelinippuja yhtä ilmiömäisesti kuin Leningradin porttikongeissa. Sade valui harvaan tukkaani, vedenkirkas Kirsch kurkkuuni, samanvärisiä olivat kyyneleet. Katsoin kelloa, aika lähteä. Kohotin vasemman nyrkkini vetiselle taivaalle, lausuin jäähyväiset DDR:lle, katoavalle valtiolle. Kaikessa huonoudessaan se oli ollut toivon raja. Berliini ei koskaan palaa, enkä minä kolmasti astu siihen kaupunkiin. Tunsin kuinka tummansininen FDJ-paita kasvoi selkääni, ja likaiset kyyhkyt nousivat yli Alexanderplatzin katonharjojen.

9


Antti Saarilampi on oululainen muusikko, joka toimii ajoittain myรถs graafisen suunnittelun ja tietokonepelialan parissa.

antti saarilampi

10


marko kröger

kuura

Marko Kröger on pohjoinen romantikko, mystikko ja herkkusuu. .

Pirtissä marrashelmiö yllä kurkihirren kuukkeliaurat tulisijaan muurattu muumio välkkyy ymmärrystä tahtoo imeä elukan nisää nostaa tomusta ikuiset kaupungit hillasuolla kuura laukaus läpiviemätön metsän seinä unessa Bohrin kanssa keksimme pyörivän automaattitelevision sikiökäppyrässä tärisen tuvan nurkassa näpelöin laitteita itseäni kaksimetrinen etusormi heiluu noki-ikkunaisessa hämärässä kasvaa pöttöuunista piippuun taivaalle ohi kaiken reunalle ottaa koukkuotteen olevaisen laidasta kerii tunnetun mykkyrälle jäätelöpallokojuja metakritiikkiä piste vailla edeltävää

11


Lassi Kalleinen kuvailee itseään runossa ’Lavarunoilija’ seuraavasti: ”työtön kirjallisuuden tutkija ja sosiologi opetteli kiukuspäissään kasvit ja / loi yliopiston alimman palkkaluokan uran kasvimuseolla / kunnes ryhtyi lavarunoilijaksi, mainitsee joka runossa jonkin eliön, / lämmöllä”. Kalleinen sijoittui toiseksi lavarunouden SM-kilpailuissa vuonna 2014 ja on jälleen mukavana finaalissa.

LASSI KALLEINEN

12

Herra Ekselinen, rajattoman kasvun mallinnusta ensimmäinen kustannuserä että työntekijät pysyvät hengissä tai että heitä on varalla riittävästi toinen kustannuserä että ostaja pysyy hengissä ja lisääntyy riittävästi kolmas kustannuserä että tuote käy kaupan yli katerajan yritys voi astua samaan markkinavirtaan vain kerran kaupatta jääneet kelluvat merten muovipyörteeseen neljäs kustannuserä että maapallo ei tukehdu muoviin metaaniin lämpene liikaa navat sula kaikki tämä tehdään kilpaa kiihtyvällä nopeudella tietämättä missä on systeemin palautuspiste


”Olen kolmekymppinen Oulussa syntynyt ja asuva harrastajavalokuvaaja. Kuvausaiheena on intohimonani ollut maisemat valokuvausharrastuksen alusta asti. Parina viime vuotena maisema-aiheet ovat valikoituneet synkiksi ja melankolisiksi metallimusiikki-innostukseni myötä”, Jaakko Moilanen kertoo itsestään.

JAAKKO MOILANEN

13


MILLA KORAMO

Milla Koramo on Kuusamosta perämeren pohjukkaan sopeutunut kirjoittaja, jota jalat kutsuvat luontoon, keho hengittämään ja kädet kirjoittamaan.

PÖLY

14

Nicholas nousi pyörän selästä mäen päällä, lehväisten puiden alla. Hän kuivasi kasvot paitaansa ja hoputti muitakin jatkamaan puiden alle. Toiset pojat tulivat hänen perässään. He taluttivat pyöriä Nicholasin johdolla yhä ylemmäs latvojen suojiin, hieroivat välillä hikisiä käsiään toistensa paitoihin ja huitoivat toisiaan ja Nicholasia muovisilla pulloilla. Kaupan pakkaama lähdevesi hehkui ja läikytti valoa tielle. Nicholas seurasi välkettä ja antoi puiden tuoksun löytää sieraimiinsa. Ilma puiden alla oli elävämpää, liikkuvampaa kuin rannassa, jossa aikuiset makasivat ja lukivat kirjojaan, tai myllyn leipomossa josta jylhyyteen kohonnut pyörätie oli kääntynyt metsään ja puiden alle. Korkeiden puiden. Nicholas mittaili runkoja ja peitti peukalolla latvat näkyvistä. Ne olivat ihan yhtä paksut ylhäältä, ja kun ne kaatuisivat, metsätie peittyisi paksuihin runkoihin. Ajatus sai pojan hymyilemään. Joukko väisti tieltä tulevaa autoa, jätti pyöränsä ja avasi reppujen sisällön lehväkön sekaan. Nicholas katsoi auton perään ja alla häämöttävät kaupungin katsoa suunnattuna alaspäin. Hän piti kädessään jo suurta, lasista ja tiiviskantista hillopurkkia. Kanteen hän oli iskenyt reiät metallisaksilla. “Joko me mennään?” “Pitääkö olla säännöt ensin?” “Joo. Kuka saa parhaan kiinni on päivän kuningas ja muut palvelee.” “Suu kiinni Nicholas.” “Sä saat parhaan kuitenkin.” “No, joko me mennään?” Yksinäinen metsälampi solisi puroineen. Pojat juoksivat polun lehvät ja oksat jaloissa rahisten, haavit, harsoverhot, tölkit ja purnukat hollilla. He luikastelivat ja huusivat juurien verhoamalla töyräällä, jäivät tuijottamaan siniseen syvänteeseen uppoavia kaarnapaloja, muksivat toisiaan viileän pensaan varjossa. Ajoittain he joivat pulloistaan vettä ja murskasivat hampaisiinsa hauraiksi sulaneita jääpaloja. Purkit täyttyivät pian oksista, lehdistä, mullasta ja vedestä sekä vesikirpuista, madoista, muurahaisista, hämähäkinverkoista, ja siemenistä, joiden sisälle olisi mahtunut vaikka kokonainen hyönteisten pesä. Sitä mukaan kun purkit täyttyivät pojat jättivät ne käsistään ja kävivät vilvoittelemaan jalkojaan puron töyräälle. Vain Nicholasin purkki pysyi yhä tyhjänä ja poika liikkeessä. Paksu lasi kumisi kirkkaana, kun Nicholas väijyi juurien raosta suurta kovakuorista, kotiloa tai uudenväristä hämähäkkiä. Hän oli asettanut astiansa pohjaan vain vähän hiekkaa ja kaksi suurta tammenlehteä. Sen jälkeen hän oli pitänyt purkkia auki, ja vain kevyt ilma oli ulissut sen sisäänkäynnillä.


Muut alkoivat jo hakata ja repiä maahan rantuja kepeillä, kun Nicholas kuuli naksahduksen. Se ulisi korvissa, kuin jokin puista olisi pudottanut painavan oksan tai paksun siemenen. Hän skannasi katsellaan törmää, ja näki yhden pojan varjossa mustan, ehkä sormen mittaisen olennon. “Mitä sä nyt?” “Joko me lähdetään takaisin?” Nicholas otti purkkinsa ja nousi töyräälle poikien sekaan. Hän seurasi mustan olennon hentoista kävelyä ja muut loittonivat hänen tieltään. Nicholas myhäili ja työnsi varpaalla olentoa niin, että se kääntyi selälleen. Muiden seuratessa kuin teatterissa hyönteisen silmännäköiset selkäkuviot katosivat hiekkaan. Sitten se raksahti ja loikkasi kahden metrin matkan ylöspäin. Muut äimistelivät, mutta Nicholas nauroi, heitti hyönteisen purkkiinsa ja sulki kannen tiiviille kierteelle. Muut kerääntyivät hillopurkin ympärille tuijottamaan kovakuoriaista. “Mikä se on?” “Ehkä hyppyhämähäkki?” “Pöljä, ei niistä lähde sellaista ääntä. Ja jalkoja pitäisi olla karvaiset.” “Kovakuoriainen. Tämä on seppä.” “Sillä on silmät selässä. Hurjaa.” “Miten se sen teki?” Joku muista nakutti purkin lasia ja Nicholas hätkähti, kun purkin asukas tuli esiin ja kaatui lehdelle. Kuoriainen sätki, sen jalka ja osa kuoresta näyttivät repeytyneen. Kuori vavahteli kun se makasi selällään hiekalla ja pienet jalat nostivat pölyä hiekasta. Nicholas ajatteli sen kakovan henkeään, kuin kesäilma olisi sille liian kuivaa hengittää. Nicholasia huimasi. Hänen kurkkunsa kutisi kuin jokin olisi kaivanut tietä ulos hänen suuhunsa. Muut pojat eivät liikkuneet enää, kun hänen näkönsä alkoi häipyä vaaleaksi. Nicholas Heiden herää vetäen ilmaa keuhkoihinsa ja kampeaa itsensä istumaan. Pimeässä valo särähtää päälle ja vetää hänet pois kovakuoriaismetsästä. Hän repii laboratoriotakkien peitteet yltään ja hapuilee otetta vihreästä muovilattiasta, iskunkestävästä, vedenkestävästä, liukumista estävästä pinnasta käsien ja sitten kärjestä nauravien sisäkenkien alla. Heräillen Nicholas hoipuu valkoisten kaappien ohi huoneen pesualtaalle. Hän tarrautuu altaan laitaan ja syöksee päänsä seisovaan ja kelmeään veteen kaksi kertaa, kolme kertaa ja haukkoo henkeään. Hänen kätensä vapisevat, kun hän tyhjentää altaan ja sulloo tulpan. Ne tärisevät, kun hän vääntää hanaa auki. Vain kylmää, ei lainkaan kuumaa puolta, kädet ovat liian kipeät. Nicholas hengittää kuin hiekkapaperin läpi ja avaa korvansa keskittyneesti. Kädet puristavat altaan kaidetta ja Nicholas vartoo vettä, sen korina putkessa pysäyttää ajan ja enteilee reikää, saastumista tai jotain muuta, mitä Nicholas ei ole osannut ennustaa. Jotain muuta. Sitä hän eniten kavahtaisi, mutta kun virta löytää reittinsä hanaan, se on vain vettä. Nicholas ei välitä tarkistaa, onko se puhdasta vai ei. Hän juo, ja hihkuu, ja

15


pärskii juomaa kasvoilleen. Kiitollisena hiki virtaa poskille, ja harmaata kerännyt parta pistelee taas käsien alla. Kasvojen lämpö löytää kädet ja kädet kasvojen rypyläiset piirteet. Nicholas hengittää, yskii ja huutaa kaikkea yhtä aikaa ja juo. Hän lopettaa vasta kun huomaa, etteivät kädet jaksa nousta pään yläpuolelle. Kun Nicholas sulkee hanan, häntä ympäröi hiljaisuus, joka kurottaa hänen päälleen seinien ja katon matalassa kakofoniassa. Alipaine, joka ennen tervehti häntä laitoksen laboratorioissa on ajan myötä väljehtynyt, mutta ei kadonnut. Jalat kantavat hänet vessan ovelle. Kopissa Nicholas tyhjentää itsensä, ja oksentaa. Hän valuttaa perään runsaasti vettä, ja kirkas loiske uusii aikaa sitten hävinneen vesilukon. Hän on hereillä ja hengissä, Nicholas ajattelee ja nauraa. Yhtä vahvoja tuoksuja hänen alitajuntansa ei pystyisi pelkistä muistoista kehittämään. Hän antaa veden valua lattian viemäriin. Laboratorion oma vesijohtoverkosto toimii yhä, vaikka Nicholas ei osaa sanoa kuinka pitkään. Hän katsoo kuivuvia, turvonneita rystysiään ja vetää paitaansa ylös. Hänen vatsansa heijaa tyhjänä, kuin katoava saareke lantion ja kylkien välissä. Nicholas ottaa seinästä tukea ja palaa huoneeseen. Hän huomaa pölyn kerääntyvän nurkissa, muistaa pimeän ennen syvää untaan ja laskee kuukausia, ei, vuosia, jotka hän oli karkottanut kuorsauksella. Nicholas kääntyy pieneen syvennykseen huoneen perällä, hapuilee portaat kellarin ovelle, ja pysähtyy. Hän nostaa kätensä raskasta metalliovea vasten ja vavahtaa, kun kylmyys heittää tikareita hänen kämmeneensä. Metallisen oven pinta sumentuu silmissä surun alkuun. Kun tuolla ylhäällä vielä oli ollut jotain, siellä oli ollut vuoden start-up-yrityksen kunniamaininta, oma työhuone, kahvio, tutkijajoukko ja käytävällä jopa pieni, rahoittajan lahjoittama avaruusmoduulin pienoismalli. Sieltä kääntyi kauemmas myös piha, tien laidan lehmuspuut ja reittejä, jota Nicholas kulki päivittäin. Siellä oli Nicholasin elämän koko kartta, joka oli kertaalleen hajonnut pois. Ja siellä hän hajoaisi myös, oli hänellä kasvomaskia tai ei. Eri tavalla kuin muut, mutta hajoaisi. Nicholas laskee kätensä ja valuu takaisin huoneeseen. Sänkynään käyttämien suojapukujen joukosta Nicholas ottaa ensimmäisen, liian leveän ja lyhyen. Hän iskee tarranauhat kiinni ja kulkee suoja-alueen sisään siniset muovitossut kenkien päällä. Vatsa kouraisee tyhjää, kun hän astuu liuskeovien välistä laboratorioon. Salin valot helähtävät säristen päälle kuten eteishuoneessa, yksi valo tilan nurkassa jää väpättämään, kunnes sammuu kokonaan. Nicholas tunnustelee reittiä ja muistiaan. Katse vaeltaa tilaan päästä päähän, suurien pöytien laitoja. Kaikki paikat olivat tyhjentyneet, kun äkkinäinen tulivuoren kumu ja savu saavuttivat heidät, laitoksen ja koko kaupungin, ennustuksiin nähden aivan liian varhain. Nicholas tervehtii tyhjiä tuoleja ja vetokaappeja, lasiovien suojaamia hyllyjä ja salin kapeaa yläikkunaa. Nicholas vetäytyy ikkunasta poispäin. Lasin takana pöly muuttaa muotoaan ja tuuli huuhtoo etsien rakoja, joissa ennen kasvoi jotain vihreää.

16

Tiukasti eteenpäin vapisten Nicholas ohittaa laboranttien naulakon ja hakeutuu lääkehyllylle. Hän raapii auki ruskeiden pullojen etikettejä, silmäilee ajan epätasapainottamia liuoksia, joiden sisällöstä hänen ja muiden työntekijöiden nimikirjaimet eivät enää kanna vastuuta. Vuosiluvut ja päiväykset oli piirretty harsiutuneeseen paperiin laboratorion ensimmäisenä vuonna, eikä osaa merkinnöistä erottanut kellastuneesta paperista enää lainkaan.


Aika tikittää Nicholasissa. Se hamuaa hänen suolessaan, vatsassaan ja suussaan. Se anoo hänen juovan ja syövän, nukkuvan kevyttä unta, hikoilevan ja oksentavan. Nicholasin kädet ovat pakotetun vakaat, kun hän löytää viimein etsimänsä, pienen pullon valkoista jauhetta. Lääketieteellisen avaruustutkimuskeskuksen nimi on haalistunut etiketin kulmasta, mutta yksi merkintä on selvä. Erä 3, Niche. Pullo uppoaa Nicholasin nyrkkiin. Se painaa vain muutaman sata grammaa, mutta kun hän mittaa annosta puntarille, jauheen jokainen murunen rymisee alas kuin rautainen moukari. Aine pölisee ja nousee savuna silmille. Nicholasin eteen nousevat lehmuspuunaapurin maskittomat kasvot, pölyn peittäneet keuhkot kuten monien muiden, jotka eivät olleet osanneet vielä odottaa tulevaa, tätä. Nicholas oli antanut naisen jo hyödyttömän suojamaskin hyperventiloivalle laborantille. Sen jälkeen hän ei ollut miestä nähnyt, eikä ketään muutakaan. Lehmusten kukinnat olivat leijailleet pihassa, kun Nicholas pakeni uutta pölyaaltoa laboratorioon. Nyt hän ei enää tavoittanut puiden tuoksua. Nicholas ravistelee ajatuksen päästään. Hän ottaa tärisevin käsin kielelleen annoksen, joka teoriassa pitäisi häntä elämän rajoilla kymmeniä vuosia. Hän sulkee suunsa päätöksen ympärille ja antaa sen liueta suussaan ennen kuin nielaisee. Nicholas sallii aineen imeytyä kielen alta vereen, sen paino astelee siellä ja vatsa vaatii kainosti lisää. Nicholas antaa nousevan raukeuden saattaa häntä matkalle ja avaruuden valloittajan raukeuteen. Hän nostaa päänsä ja vaeltaa laboratorion eteishuoneeseen, suoja-asussa hän leijuu kuin painovoimattomuuden halki, kuin oikea avaruusmatkaaja. Nolla astetta ja uni yllään hän kulkisi, kunnes joku herättäisi ja laittaisi kaiken paikoilleen, uudella ajalla, uudella planeetalla. Kirkkaaseen aurinkoon. Ajatuksien vapaus painaa häntä syvälle uneen. Nicholas ottaa rennon makuuasennon valkoisten takkien syleilyssä. Pian tuttu metsä täyttää hänen mielensä liikkeellä, hiellä ja purojen porinalla. Ennen kuin Nicholas kadottaa valkoisen katon lehvästön hämärään, yksi ajatus pyrkii hänen mieleensä. Seuraavalla kerralla hänellä ei olisi enää mitään, mitä oksentaa. Nicholas yskäisi. Hän räpäytti silmiään ja kurkun paine karisi pois. Sanattomina ympärille tarkentuivat metsä, muut pojat, porotus ja varjot sekä purkki, johon hän oli sulkenut hyönteisensä. Kaikki lähti liikkeelle napsahduksesta. Nicholas pidätti henkeään. Hän laski kädet purkille ja heilautti sitä. “Onko se hengissä Nicholas?” “Kerro nyt mikä se on?” “Ei se ole täällä.” Nicholasin ääni väreili. Hän kiersi purkin kannen auki ja varisti ulos hiekan ja lehdet, mutta niiden mukana ei paljastunut mitään. Kovakuoriainen ei ollut purkissa, se ei ollut maassa, eikä Nicholas löytänyt sitä vaikka seurasi jälkiä hiekassa. Hän painoi korvansa maahan, mutta metsä vain narisi hiljaa joukon yllä. Nicholas hieraisi räkää ranteeseen. “Minä sain sen, varmasti sain.” “Tai melkein sait sen.” “Antaa jo olla. Mennään rannalle heittelemään kiviä.”

17


“Joo, ja uimaan.” “Hölmö, ei sulla ole uikkareita.” “Voisin uida ilmankin.” “Mikä nakupelle!” “On vaan niin kuuma, senkin pösilö.” Nicholas nieleskeli ja nousi pyörän selkään muiden perässä. Hyönteispurkki pyörän tarakalla oli surusta harmaa ja pölyinen. Muiden mennessä Nicholas katsoi ylös latvoihin. Suurten puiden rungot alkoivat rahista ja sumentua unen laidalta sitä mukaa kun muut katosivat näkyvistä. Nicholas polki tien laitaan, sitoi purkin paremmin tarakkaan ja porhalsi mäkeen. Ensi kerralla, hän mietti, ensi kerralla, mutta sitten unen raja saavutti hänet ja heitti toiseen aikaan ja paikkaan. Siellä hän oli jo joku toinen, eikä ehkä edes Nicholas.

18


VEERA KIURUJOKI

Oulujoen suiston kohdalla oli auringolle tilaa Oulun kevät on merkillinen merkillisempää on miten voi puhua kouluvuosistaan niin haikeasti ja ylpeydellä Jumalan silmästä tuleva valo alkaa vähetä Olisin itkenyt mutta pillerit tukkivat kyyneltiet Hänessä oli jotain hänestä näki että hän oli ehtinyt rikkoa paljon rajoja autossa hän nuolaisi mun kättä hänestä kuoriutui tiettyä luontevaa tuhmuutta aloin systemaattisesti käydä läpi ikkunoiden määrää maantien muotoisia silmiä joista hiljaa tuleva valo  

Veera Kiurujoki on henkisen perintönsä Ounasjoen varrelle jättänyt elämän oululainen. Kirjoittaa tekstejä, joilla yrittää läpsiä sekä perintöä että muita ihmisiä..

Tänään ajattelin sitä jäällä kadonnutta naista

19


Mitä sä suostut tekeen jos vain juon tarpeeksi kaljaa,

uskallan

Suvussamme on eletty paheellisesti jo satoja vuosia kerroin että mulla on sukupuolitauti ja se oli menestys kylmä ilma tunkeutuu kurkkuun kuin tylppä esine laittaa kakomaan pimeys näissä aamuissa päättymätön tavarajuna jätin ahdistuksen kirjoittamatta kuten jätän sen aina kuvani minusta alkoi säristä jalat ja keskivartalo hakeutuivat päinvastaisiin suuntiin pää pysyi aloillaan enkä muistanut enää missä käteni lepäsivät

20


hevoset ovat pieniä, hevoset ovat pieniä arkkipiispoja, auditorion aulassa ihminen huutaa ostoskierros automarketissa päätetään yhteiseen hartaushetkeen, sosiologi Thomas Gieryn on tutkinut rajanvetoa deskriptiivisesti, robottiauto on parempi kuin kaikki maailman taide, robottiauto ajaa miljoona kilometriä ilman kolareita, kapellimestarin aivot kadottavat kyvyn tunnistaa nuotteja, eläkeläisupseerit ja sotateollisuus ovat vahvoilla, kapellimestarin aivot pääsevät ahdistuksesta emaliammeen haudassa, lopulta aivot hylkäävät neljänneksen ajatuksista, ne saavat reunukset, päänsisäisen rajavalvonnan, oikeisto lisääntyy, stressitasojen havaitaan olevan melko korkealla, päätetään että mitään yksiselitteistä normatiivista ratkaisua rajanveto-ongelmaan ei ole, mitä jos käytössämme olisi provokatiivinen ja rajattomalla kapasiteetilla varustettu avantgarde, muuttuisiko mikään, katoaisiko köyhyys, unelmoitaisiinko yhä rikkaudesta, vaneriteollisuus tarvitsee enemmän portinvartijoita kuin arkkipiispoja, auditorion aulassa huutava ihminen tarvitsee arkkipiispaa, arkkipiispa tarvitsee äyriäisiä ja hiljaisuutta, hevoset ovat pieniä tässä yhteiskunnassa, hevoset ovat pieniä, hevoset ovat pieniä arkkipiispoja, maailman kehittyminen panee miettimään, olisiko ihmisen viisaampaa jatkaa tuttua kärsimystä, (saavuttamattoman saavuttaminen onkin väärä vallankumous), avantgarde ei kannata kuulosuojainten lisäämistä, nykyisten lakien säilyttämistä & rajaa sisä- ja ulkotilan välissä, kulttuuriteollisuus tarvitsee ”rajankäyntiä”, tragedian ja farssin, raja etenee, aita ja muuri, happeningit eivät auta, raja-arvot ylittyvät audiometrisessä kuulotestissä, keinoäly rakentaa koneen joka luokittelee rajat uudestaan, robotti kasaa käkikellon 100 kertaa nopeammin kuin laiton maahanmuuttaja, tämä on siis vasen käsi, tämä on siis konfliktialue jonne naiset ja lapset ovat jääneet vangeiksi, tämä on siis Norjan pakolaisneuvoston pääsihteeri, tämä on siis epämiellyttävää, huumeparonien rouvien ei tarvitse välittää rajoista huumeparoni katsoo vaimoaan hyväksyvästi ja on ylpeä tyttärestään laiton maahanmuutto on hyvä bisnes, portinvartijan ja arkkipiispan välillä on raja, kärsimys on turvallista, se on Jumalan tahto, kärsimystä varten Jumala maailman loi, onko tätä tahtoa vastaan lupa kapinoida? avaruusturismi on askeleen lähempänä tyttöjen hiukset ovat jousitettuja keppejä, kolikot ja kuminpalaset putoilevat rytmittä, kartat johtavat harhaan, ikkunassa jonkun kasvot, interferenssikuvio, tekoäly kuljettaa marihuanaa Meksikosta Yhdysvaltoihin, tekoäly on ohuen ohutta kumikalvoa: rikottu tuoksu heittyy todellisuus on jalostettu tekoälyn nimissä

Rauno Riekki on taivalkoskelainen kirjoittaja, jonka lempisävellys on John Cagen 4’33” ja joka on sitä mieltä, että keveys on painavampaa kuin raskaus.

RAUNO RIEKKI

21


”Elikäs olen Aapo Kukko, kemiläislähtöinen mutta oululaistunut kuvittaja ja sarjakuvantekijä. Historia ja ihmismieli kiinnostavat kovin ja antavat pontta omille tarinoille. Kotimainen kaunokirjallisuus ja runous myös ovat mieleen”, Kukko veistelee.

AAPO KUKKO

22


23


24


25


26


27


28


29


30


31


Toni Kandelin (s.1979) on oululaislähtöinent, nykyisin Turussa vaikuttava esitystaiteilija, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Toni on yksi Huutomerkki ry:n perustajajäsenistä. Tällä hetkellä Kandelin kerää ja työstää materiaalia seuraavaa teatteriohjaustaan varten. Edellinen teos Suuri Peto! sai kantaesityksensä Oulussa tammikuussa 2016.

TONI KANDELIN

32

Linjat meillä ei ole muuta kuin veteen piirretyt sanat sinun katseessa on kaikki mitä tarvitsen sen raukeus kumahtelee pitkin aivojani en laula enää niitä sanoja ne eivät tee tälle tunteelle tarpeeksi oikeutta ylitetään kaikki rajat tänä yönä liikutaan maanantain usvaan ilman katumusta valo nousee hitaasti otsani syttyy tuleen kuumuus sulattaa linjamme yhteen unemme hajoavat sirpaleiksi puhelimet jauhavat ystäväkutsuja


banishement

kerran kuljin unissani niillä seuduilla ne muistuttivat lapsuuden leikkikenttiä jokin oli vialla ne lapset jotka kerran uskalsivat leikkimään ovat kuolleet jo kukaan ei kertonut ettei tulella saisi leikkiä me teimme kaikki virheet muovasimme universumia omaksemme niiden rituaalien äänet ovat vaimenneet se tuoksu leijuu yhä unessani veri virtaa alttarilta maljaan

mihin sinäkin oikein katosit hiivit alastomana rajojesi taakse piiloon tukahduit

katsoit parhaaksesi nähdä samaa unta hiukan kurkistaa salaisuuksien verhon taaks et sä löydä haluamaasi koskaan harhaile vain tässä pelissä on avoin maailma eksy tulethan kuitenkin ehjänä kotiin?

33


A. Laukka on oululainen FM. Hän on suomen kielen ja kulttuurin sekatyöläinen. Pohjoinen on hänelle mielentila ja maisema, jossa hän lepää.

A.LAUKKA

34

CONCERTO GROSSO Tuli talvi, lumi ja kylmä. Se oli ihan samanlainen kuin kaikki aiemmatkin talvet Tiranassa. Ihmiset kietoutuivat villahuiveihinsa ja takkeihinsa. Ikkunoita tiivistettiin työntämällä niiden karmien väleihin sukkia ja aluspaitoja. Kamiinoita poltettiin läpi yön, jos sähkölämmitys ei toiminut. Kivihiilenpöly leijui raskaana pilvenä kaupungin yllä eikä liikahtanut siitä mihinkään. Kahvilassa kahvi maistui vahvalta ja väkevältä. Se poltti kitalakea ja jätti suuhun karvaan maun. Kun kahvilan emäntä saapui keräämään tyhjät astiat, hän kumosi kupin asetille ja antoi sakan vähän aikaa valua. Siten hän käänsi sen ja katsoi sen pohjaa. – Jokin uusi odottaa sinua kulman takana, hän sanoi ja pyyhkäisi pöydän. Jätin pöydälle pari kolikkoa ja palasin tuiskuun. Nousin portaat asuntooni, joka sijaitsi betoninharmaassa kerrostalossa kahvilaa vastapäätä. Laskin avaimet keittiön pöydälle ja avasin sähköpostin. Siellä oli joulukortti ja hyvän joulun toivotus Suomesta. Vastasin siihen saman tien: Tulen lomalla kotiin. Haluatteko mitään täältä? Vastausta ei tarvinnut kauaa odottaa. Kirjoitin muistikirjaani ylös listan tavaroista, joita minun pitäisi vielä hankkia. Niitä ei ollut paljon. Vein naapurin perheelle vara-avaimeni ja toivotin heille mukavaa lomaa. Sitten pakkasin matkalaukun valmiiksi. Vielä viisi päivää tässä savussa. Ja sitten kotiin pitkästä aikaa. Pukeuduin yöpukuun. Asetuin peiton alle makaamaan ja laitoin Händelin soimaan. Se teki taas tehtävänsä. Ennen kuin huomasinkaan, uni oli tullut.


Kotona tuoksui piparkakkumausteelle ja glögille. Äiti hääräsi leivinuunin ääressä ja pulppusi puhetta kuten aina. – Tulet siten joulukirkkoon. Siitä on niin kauan, kun on viimeksi joulua yhdessä vietetty. Näet siellä tuttujakin samalla. Jumalanpalveluksen jälkeen sitten joulupuurot. Ja kuusen koristelu. Sauna. Joulupukki. Ja illallinen. Ihan niin kuin ennen. Isä myhäili keinutuolissaan lehden takana. Hänen äänensä oli tumma ja pehmeä. Yhtäkkiä muistin, millaista oli olla lapsi. Istua isän polvella ja vedellä hänen partaansa. – Sinulla on vieläkin tuo villapusero, tokaisin. – Ei se vaatteitaan mihinkään heitä, ennen kun ne on ihan puhki kuluneet. Vaikka tuon jo joutaisi. Paikattu moneen kertaan. Pöh, äiti tuhahti. – Laitoin sun huoneen valmiiksi. Sen pitäs olla lämmin nyt. Tarviitko sinne vielä jotain? isä kysyi. – CD-soitin olisi kiva, vastasin. Joulukirkossa oli kuuma, vaikka oli vasta aikainen aamu. Se oli niin täynnä, että viimeiseksi tulleiden piti seisoa ovensuussa. Kynttilät hehkuivat ja lämmittivät. Alttarilta kirkkokansaa katseli ristiinnaulittu, jonka jokaisen yksityiskohdan olin vuosien mittaan moneen kertaan läpikäynyt. Muistin, miten julmalta ja etäiseltä maalaus oli nuorempana tuntunut. Nyt se kuitenkin näytti historialliselta ja todellisemmalta. Sen ilme oli minulle tuttu. Eikä maisemakaan taulussa näyttänyt enää vieraalta. Vasemmalla Pyhä Nikolaus katseli kansaa kuin jotain odottaen. Painoin pääni rukoukseen, jonka aika oli tullut. Kiitos, että oli taas mukanani. Kiitos, että olit. Missä ikinä kuljinkin, mumisin. Ja seisoin hetken hiljaa. Yhtäkkiä muistin, kuinka kuljin Välimeren rannikkoa lomillani antiikkikaupungista toiseen. Tutkin amfiteatterit. Kiersin pyhäköt. Imin itseeni historiaa ja ihmisiä ja hengitin niitä ulos huohottaen kuumuudessa. Välillä istahdin viikunapuun alle. Siemailin paikallisten kanssa teetä helteisimmän ajan. Puun hedelmien makea ja raskas tuoksu sai unohtamaan kaiken sen, minkä keskeltä tulin. Sitten jatkoin taas. Sillä matkalla kohtasin Peterin. Löimme vähäiset tavaramme yhteen siltä istumalta. Nyt se tuntui kaukaiselta. Niin sekin päivä, jona hän pakkasi rinkkansa ja sanoi näkemiin. Kun kuusi oli koristeltu, oli joulusaunan vuoro. Saapuessani saunalle isä istui jo sen terassilla vilvoittelemassa. – Sun vuoro, hän sanoi. Hymähdin, katsahdin järventakaiselle vaaralle päin ja kyykistyin hieman. Saunan ovenkarmi oli niin matalalla, että sinne päästäkseen piti aina hieman kumartua. – Ei huono juttu ollenkaan joutua kumartumaan joskus, isä sanoi ja siirtyi lämpimään pukuhuoneeseen. Sen olin kuullut aikaisemminkin. Niin monta kertaa. – Ehkä ne oli näin lyhyitä ennen, totesin. Kuten aina. – Onhan sekin tietysti mahdollista. Monta sataa vuotta vanha sauna, isä vastasi. Kaikki tuntui niin tutulta, niin samalta. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Samat jutut ja sama flanellipaita isällä päällä aina saunan jälkeen. Nuorena minun piti saada samanlainen, kävelin se päällä kotosalla vapaapäivinä. Lukioikäisenä kulutin ensin puhki äidin vanhan villatakin. Sitten käytin isän metallinappista vanhaa villatakkia ainakin vuoden, vaikka uusiakin olisi ollut. Käperryin sen sisään lämpimään ja otin mittaa sen leveistä hartioista. Sellaiset minullakin vielä joskus olisi. Ihan varmasti. Jossain vaiheessa sekin jäi ja vaatekaapin täyttivät muut vaatteet. – Lisäsin puita, löylyä pitäs riittää, isä sanoi. Astuin saunaan. Tuli hehkui lattian rajassa ja hohki kuumuutta ympärilleen. Lämpömittari näytti seitsemääkymmentäviittä. Vatiin oli laitettu kuivatettu vasta. Kostutin sen, kuumensin

35


sitä löylyn höyryissä kiukaan yllä ja aloin roimia. Aikani hikoiltuani istahdin pukuhuoneeseen. – Ota olut, isä sanoi. Pöydällä oli pari olutpulloa, ja tartuin niistä toiseen. Kaadoin sitä vähän lasiin ja siemailin hiljaa. Isä hörppi omaansa pullon suusta ja katseli kauas vaaralle päin. – Tulit sitten takaisin, hän sanoi. – Niin, vastasin. – Hyvä. Se on hyvä, hän sanoi. Pitkä hiljaisuus. Isä naputti jalallaan lattiaa. Röyhtäisi. Ja kietoi pyyhkeen lämpimämmin ympärilleen. – Hui, kun meinaa viluttaa, isä sanoi ja piti pienen tauon. – Mutta sinua se ei siellä viluttanut, niin. – No eipä viluttanut, ei, vastasin huvittuneena. Ja hörähdin. – Missä sinä siellä nyt olitkaan? hän kysyi. – Bagdadissa vai missä? Viimeksi taidettiin sieltä saada sulta postia. – Albaniassa olen nyt pitänyt majaa. Sieltä käsin olen kierrellyt Balkanilla ja vähän muuallakin. – Jaaha. No sehän on jo rauhallista seutua se. Onhan se mukava varmaan välillä olla rauhallisemmissakin maissa. Eikä aina siellä pommien keskellä. Äitis on ainakin tyytyväinen. Oothan sille kertonu. Ootko? Aina se on ihan maha kuralla, kun tulee niitä uutisia ja selostat niitä taistelukentiltä. Jonkinlaista järkee sitä pitäis uutispomoillakin olla. Etteivät ihmisiä laita sotien keskelle töihin, ei. Ei sellaista työtä pitäisi vaatia ketään tekemään. Isän ääni kohosi sitä mukaa kun hän pääsi asiassaan eteenpäin. Tiesin mitä oli tulossa. Mutta en jaksanut siitä enää välittää. Istuin vain hänen vieressään hiljaa. – Kyllä minä tiedän, mitä sota on. Mun isä oli rintamalla. Ja tuli sieltä jalatonna takaisin. Kyllä minä tiedän. Vaikka ei se siitä paljoa puhunutkaan. Muuten kuin unissaan. Mutta kyllä sen siitä näki. Ei sitä kenenkään pitäs joutua kokemaan. Sellasta hävitystä, isä sanoi ja nyökkäilin. – Sota rikkoo kaiken, mitä on joskus hyvällä saatu rakennettua, hän jatkoi. - Se repii raajat ja keuhkot, se tuhoaa näön ja kuulon, se jättää ihmisiin kranaatinpalasia, jotka ei ikinä tule jättämään kantajaansa rauhaan. Niin se on. Jotkut se vie osittain ja jotkut kerralla. Räjäyttää ilmaan tuosta vaan. Ei sellaseen sais kukaan joutua, isä huohotti. Minä nyökkäsin. Ja olin hiljaa. Pian hän rauhoittui. Ja alkoi taas siemailla oluttaan. Katsoin ulos ikkunasta. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Se pehmensi syksyistä maisemaa ja peitteli sitä pikkuhiljaa talviuneen. Palasin saunaan pesemään hiukseni. Järvivesi tuntui raikkaalta. Heiluttelin hiuksiani vadissa ja hyräilin hiljaa. Sitten istahdin alalauteelle kuivattelemaan ja katselin kynttilää, joka tuikki ikkunanlaudalla. Se valaisi juuri sen verran, että saunassa näki kaiken tarpeellisen. Kiukaan ääriviivat. Lauteet. Vadit. Ja pesuaineet, jotka oli laitettu hyllylle siistiin riviin. Ikkunanlaudalla kynttilän vieressä oli pienikokoinen Neitsyt Marian patsas, jonka olin viime reissullani siihen jättänyt. Äiti ei ollut heittänyt sitä pois, vaikka oli niin tarkka kaiken suhteen. Muutkin tuomani matkamuistot hän oli asetellut olohuoneen lasivitriiniin, jonne pölyillä ei ollut asiaa.

36


Saunan jälkeen tuvassa oli hiljaista. Seinäkello raksutti tasaiseen tahtiin ja kahvinkeitin porisi. Äiti hieroi isän kipeää jalkaa lahjapaketista saadulla hierontalaitteella. Minulla oli jalassa uudet villasukat. Käperryin sohvannurkkaan katselemaan jouluohjelmia ja täyttämään sanaristikkoa. Havahduin siihen, että isä kysyi minulta jotain. – Mitä, rykäisin. – Että onko tämä soitin hyvä? isä kysyi ja näytti vanhaa CD-soitinta. – Varmaan, kunhan se vaan toimii, vastasin. – Mitä sinä sillä teet? äiti siihen. – Tykkään kuunnella vähän musiikkia iltaisin, vastasin. – Muistatkos vielä sen ukin mökin, joka on tuolla vaaran toisella puolen? isä kysyi yllättäen ja nousi tuoliltaan. – Siellä on nyt tyhjää, Mattikin hankki oman asunnon ja vei sieltä tavaransa. Ihan tyhjillään hyvä vanha mökki seisoo. Sähkötkin sinne on laitettu ja muutenkin se ois asuttava. Talvellakin. Mietittiin, että pitäisköhän se vuokrata jollekin. Kun se Mattikin käy täällä niin harvoin. – Entäs te, kysyin. – Me ei sitä enää tarvita. Ei jaksettais siivotakaan. Ihan tarpeeks tässä on meille nykyään hommia. Että jos keksit jonkun, joka sitä tartteis, isä jatkoi. Lupasin miettiä asiaa ja jatkoin ristikon täyttöä. Se tuntui yllättävän helpolta, vaikka en pitkiin aikoihin ollutkaan puhunut suomea. Kummasti sanat vaan löysivät paikkansa. Oudommatkin. Sitä en ollut osannut odottaa. Istuimme kahvipöytään. Tartuin lämpimään mukiin kaksin käsin. Siemailimme kahvit ja söimme piparit hiljaisuudessa. Ja aloimme asettua yöpuulle. Kun tein lähtöä huoneeseeni, isä vinkkasi minut eteiseen ja osoitti avainnaulakkoa. – Tuossa keltaisessa avaimenperässä on se ukin mökin avain, jos haluat siellä käydä kävelemässä joskus, hän sanoi. Kiitin häntä tiedosta ja sanoin, että ehkäpä joskus vielä siellä käynkin. – Niin, isä vastasi. – Ja mukavaa, että taas olet kotona. Teit mitä tahansa, oot aina tervetullut asumaan tänne. – Tiedän. Ja kiitos. Mutta nyt tahdon ensin vain levätä ja antaa kaiken olla. – Ymmärrän. Anna vaan itelles aikaa. Kyllä se siitä sitten. Astuin huoneeseeni ja painoin oven kiinni. Kaivoin kassistani Händelin levyn. Concerto Grosso. Olin kuullut sen ensimmäisen kerran bagdadilaisessa konserttisalissa vuosia sitten ja se sai minut vieläkin haltioitumaan. Kun se soi, kaikki se, mikä painoi, oli poissa. Laitoin levyn pyörimään. Suljin silmäni ja nukahdin. Unessa juoksin lumierämaassa kapeaa polkua pitkin huopatossut jalassa. Saavuin talon luo, jonka ikkunoista hehkui valo. Astuin sisään. Tuvassa oli takka, jossa oli tuli. Istuin takan edessä olevalle jakkaralle ja kurottelin lämpöä kohti. Kylmästä kankea kehoni alkoi sulaa ja hengitys tasaantua. Kietouduin lattialta löytämääni vilttiin ja kuuntelin puiden ratinaa. Kaikki oli taas hyvin. Aikani siinä istuttuani tiesin, että olin tullut taas kotiin.

37


ANTTI SAARILAMPI


“Pahuus ei ole todellista, se on vain eksyneen ihmisen epätoivoinen tapa tulkita maailmaa.” Pilas Tantimaar, Pyhä 408

PIENIÄ YSTÄVIÄ Väreilevä ilma saa Kölnin tuomiokirkon rauniot muistuttamaan puusaunan seinillä tanssivia aavemaisia varjoja. Auringon paahtava paiste pitää huolen siitä, ettei asema-aukiolla liiku ainoatakaan ihmistä. Tuomiokirkon raunioiden keskeltä nousee valtava kierreportaikon muotoinen ruosteinen monumentti, joka päättyy jättimäiseen kultaiseen hammasrattaaseen. Hammasrattaan keskellä on teräksinen ummistettu silmä. Jalkojeni juurella seisoo kissa. Kissalla on miehen kasvot. Hän kertoo, että Köln on Euroopan suurin satamakaupunki. Euroopan asukasluku on 1,3 miljoonaa. Vuosi on 2084. Aikoinaan Reinin ylittävän rautatiesillan alla lepää uupuneita kansalaisia. Useasta suunnasta kuuluvat kuorsaukset ja tuhinat muodostavat polyrytmisen unisonaatin, jonka päälle kaunis naisääni hyräilee lohdullista melodiaa. Naisella on viattomat, jadenvihreät silmät, joille on mahdotonta valehdella, tumma iho ja värittömät, vyötärölle asti yltävät hiukset. Ympärillä lumoutuneet miehet katselevat naista, mutta kukaan ei halua kajota häneen luvatta. Hänen viattomuutensa on liian puhdasta sellaiseen. Sen näkee miesten katseista. Nainen on avojaloin. Hänen vasemman jalkansa nimetön ja pikkuvarvas ovat kasvaneet yhteen. Tuo pieni mutaatio on tuossa vartalossa söpö kuriositeetti, eikä mikään iljettävä suunnitteluvirhe. “Pulut ovat saastaisia ja lokit rumaäänisiä. Mutta mikä on tämä kutsu, kirkas, mustavalkoinen? On aika hengitää, aika kengittää”, ahavoitunut mies lausuu piippu kädessään. Ympärillä parveilevat kansalaiset taputtavat. “Sinä se vasta olet iloinen veikko!”, joku huutaa ja muut nyökkäilevät. Haaveileva naisääni nukuttaa edessään makaavaa lapsikatrasta lempeällä laululla. Jadenvihreät silmät hymyilevät: “En tiedä, miksi osani on olla lentävä, mutta tiedän: se on elämäni tehtävä Lentäessäni näe en mitään, jatkan, vaikka siltikään en ymmärrä siipieni toimintaa, ne minut turvaan toimittaa Kas hei, horisontissa neidot meren Siipeni kärventyvät, silti eteenpäin menen Poltin jo sarveni, raajani, mutta mitä niillä tekee jos kauneutesi onkin pelkkä uskomus, tämän koin elämälle olit tarkoitus.”


Jesse Heikkinen on oululainen muusikko ja freelance-kirjoittaja, jonka tekstit käsittelevät eksistentialistisia ja moraalisia ristiriitoja. Vaikka Heikkisen tekstit ovat yleensä pohjavireeltään synkkiä, niistä voi löytää tummaa huumoria sekä olettaman, jonka mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.

JESSE HEIKKINEN

39


Miehenkasvoinen kissa kertoo, että kaupungin alla kulkee satojen kilometrien mittainen merivedestä tislatun makean veden verkosto. Verkosto on jaettu kolmeen toisiinsa yhteydessä olevaan blokkiin: A, B ja C. A-blokin varrella on vedenkeruupisteitä, joista ihmiset saavat hakea puhdasta juomavettä. Käyttöä ei ole rajoitettu, koska merivettä on runsaasti ja sen tislaaminen on helppoa: vesi ajetaan ensin mataliin altaisiin, joissa se lämmitetään keskitetyllä aurinkoenergialla kiehuvaksi. Vesihöyry ajetaan maanalaiseen putkistoon, jäähdytetään jälleen nesteeksi ja ohjataan blokkeihin. Seuraava blokki on maanalainen vesivoimala. Voimalasta saatava energia menee varastoon niitä tilanteita varten, jolloin aurinkovoima ei riitä. Valtaosa sähköstä tuotetaan aurinkoenergian avulla. B-blokista vesi virtaa viljelyblokki C:hen, jossa kasvaa valtaosa Kölnin viljelykasveista. Viljely tapahtuu veden päällä kelluvilla, orgaanisesta seoksesta rakennetuilla lautoilla, jotka simuloivat erilaisia kasvuympäristöjä kuten peltoa, metsikköä, suoympäristöä ja niin edelleen. Kasvuympäristöt on eristetty toisistaan ja niihin on istutettu kasvien lisäksi hyönteisiä ja sieniä. C-blokki on pinta-alaltaan suurin blokki. Ne makean veden kalalajit, jotka ovat säilyneet hengissä, on istutettu C-blokkiin. Vedenalaiset ekosysteemit on pyritty vastaamaan mahdollisimman paljon muinaisia luonnollisia elinympäristöjä. “Ohjeet blokkien rakentamiseen ja Toisen maailmanajan luomiseen tuli Pyhän 408:n johtajalta, Pilas Tantimaarilta. Pyhä 408 on vuosisatoja vanha veljeskunta, joka on suojellut ja vartioinut muinaista pyhää kirjaa, joka tunnettiin ympäri maailmaa nimellä Voynich Manuscript. Kaikki tapahtumat oltiin kuvailtu kirjassa tarkasti, mutta kukaan ei osannut tulkita tekstiä oikein. Vain veljeskunta ymmärsi kirjan salaisuudet – ymmärsi myös sen, ettei salaisuuksia tullut paljastaa ennen Toisen maailmanajan alkua”, kissa jatkaa hymyillen. “Ennen Toista maailmanaikaa ihmisten aiheuttama ilmastonmuutos sai aikaan ennennäkemätöntä kuivuutta Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Lähi-Idässä, Intiassa sekä Kaakkois-Aasiassa. Kuivuus pilasi laajoja viljelyalueita sekä aiheutti tuhoisia metsäpaloja. Miljardit ihmiset menettivät elinkeinonsa ja joutuivat muuttamaan maalta kaupunkeihin, joissa ei ollut tarpeeksi tilaa kaikille. Samaan aikaan jäätiköiden sulaminen muokkasi maailmankarttaa ja hukutti suuren osan Eurooppaa veden alle. Maailmanlaajuinen pakolaisliike riistäytyi käsistä, eikä jokaiselle ihmiselle rittänyt elintilaa. Tässä vaiheessa jäljelläolevasta vedestä tuli kauppatavaraa. Syntyi mekkaloita ja vallankumouksia, jotka loppujen lopuksi laajenivat ja yhdistyivät siihenastisen maailmanhistorian suurimmaksi sodaksi. Ihmiskunta oli saavuttanut rajansa.” Iloisen veikon maineessa oleva ahavoitunut mies on kerännyt ympärilleen suuren väkijoukon. Hän vaikuttaisi olevan pidetty henkilö – ja miksei olisi. Mies yskäisee ja lausuu kuuluvalla äänellä: “Jos Jumala olisi olemassa ja hän luomistyöltään joutaisi vilkaisemaan ihmiskuntaa, ihmiset muistuttaisivat kovasti muurahaisia, sillä erotuksella toki, että ihmiset eivät suurella kepillä sohiessa käy kuseksimaan happoa. Toisin kuin muurahaiset, ihmiset alkaisivat väittelemään siitä, onko Jumalan nimi Jehova, Allah, Jahve vai ehkä Raimo ja unohtaisivat, että itse Jumala juuri sohi heitä suurella kepillä. Tämä johtaisi puolestaan riitatilanteeseen, joka kärjistyessään saattaisi aiheuttaa maailmanlaajuisen mökötyksen ilmapiirin, jonka seurauksena epämukavuudesta tulisi mukavuustila. Ravinnon kulutus laskisi huomattavasti, sillä nälissään ihminen on omimmillaan naljailemaan veljelleen, ja se jos joku olisi epämukavuuden aikakautena mukavaa. Kansat – joka sinä

40


ihmisvihan aikana olisi enää vain geologinen peruste määritellä ihmisryhmittymiä – kannustaisivat toisiaan syljeskelemällä toistensa päälle ja vittuilun yhteydessä piereskelisivät toistensa seurassa karmean hajuisia pieruja karkoittaakseen lajitoverinsa ympäriltään. Ajan kuluessa kaikki se, mikä nykyään määritellään epäkohteliaaksi, tulisi niin luonnolliseksi osaksi jokapäiväistä arkikäyttäytymistä, ettei mikään enää vihastuttaisi ketään.

Vasta sitten joku saattaisi muistaa, että Jumala kosketti heitä.”

Raivokkaiden aplodien ja vihellyskonsertin siivittämänä iloisen veikon maineessa oleva ahavoitunut mies kumartaa ja ottaa pitkän kulauksen kirkkaassa pullosta olevaa kirkasta juomaa. “Jokaiseen jäljellä olevaan suureen kaupunkiin on rakennettu blokkien lisäksi Voynich Manuscriptin ohjeiden mukaisesti suuri kierreportaikon muotoinen ruosteinen monumentti, joka päättyy jättimäiseen kultaiseen hammasrattaaseen, jonka keskellä on teräksinen ummistettu silmä. Monumentti muistuttaa menneestä ajasta, jolloin ihmiset ummistivat silmänsä ilmiselvän tuhon edessä. Hammasratas kuvastaa sitä teknologian ja ekonomian ylivaltaa, joka ajoi ihmiskunnan tuhon partaalle. Menneitä virheitä ei tulisi koskaan unohtaa”, miehenkasvoinen kissa aloittaa jälleen. “Ilman veljeskuntaa Toisen maailmanajan rakentaminen olisi ollut mahdotonta. Veljeskunta yhdisti ja vapautti kansakunnat ekonomian kahleista. Kaikki menneet kaunat ja velat unohdettiin. Ihmiskunta sai toisen mahdollisuuden. Kun Toinen maailmanaika oli rakennettu, veljeskunta koki tehtävänsä täytetyksi ja hajosi. Hajosi siksi, ettei heillä olisi liikaa valtaa. Menneiden aikojen yksi tärkeimmistä opetuksista oli, että liika valta pienellä ihmisjoukolla johtaa vallan väärinkäyttöön. Vallanhimoinen ihminen ei tunne rajojaan.” Kissan kasvot jähmettyvät vakavaan tuijotukseen ja hän lausuu kuin transsissa: “Kollektiivinen mieli, ryhmäkuri ja liian tiiviit yhteisöt tulee unohtaa. Niissä vallitsee vain näennäinen vapaus ja illuusio humaaniudesta. Vapaus ja humaanius todellisuudessa tarkoittavat sitä, että jokainen yksilö saa absoluuttisen oikeuden toteuttaa itseään, elää haluamallaan tavalla, olla olemassa kuten itse haluaa ja suoda toisille nämä samat oikeudet. Kun kaikki perustuu kunnioitukseen, ei armeijoita, hallituksia tai uskontoa tarvita kertomaan, miten tulisi elää. Valta on muiden ihmisten tekemistä alempiarvoisiksi. Alistamalla ei kuitenkaan koskaan saavuta harmoniaa, vaan luo pelkästään lisää vallanhimoa. Ei ole olemassa virheitä todellisessa ihmisyydessä, ja tämän ymmärrettyään veljet ja siskot oppivat viimeinkin kunnioittamaan itseään ja muita. Silloin ei valtapelejä enää tarvita. Pahuus ei ole todellista, se on vain eksyneen ihmisen epätoivoinen tapa tulkita maailmaa.” “Ei se ole vakavaa, en minäkään muista mitään. Kutsumme noita otuksia Pieniksi ystäviksi. Ne ovat kai jonkinlaisia kyborgeja jotka Pyhä 408 loi, ennen kuin ihmiset menettivät muistinsa”, rauhallinen naisääni sanoo ja kaunis vihreäsilmäinen nainen ottaa hellästi kädestäni kiinni. “Minua kutsutaan Pieneksi Merenneidoksi. Varpaitteni takia”, hän jatkaa ja heiluttelee yhteenkasvaneita varpaitaan. Vihdoinkin uskallan avata suuni: “En muista nimeäni. En muista mitään. Minulla on vain sellainen tunne, että minun täytyy päästä kuuntelemaan, mitä merellä on sanottavana.” “Seuraa A-blokkia ylävirtaan niin löydät meren. Voisi olla hyödyllistä vaihtaa ensin muutama sana Höyryävän Ääntiön kanssa. Hän lausuu tuolla runojaan ihmisille”, nainen vastaa hymyillen ja osoittaa ahavoitunutta iloista veikkoa.

41


HÖYRYÄVÄ ÄÄNTIÖ “Voi olla, että vanhan maailman tuhoutuminen aiheutti koko ihmiskunnan laajuisen trauman, emmekä halua muistaa mitään”, Höyryävä Ääntiö sanoo ja ottaa kulauksen läpinäkyvää juomaa. “Toisen teorian mukaan ihmiset alistuivat niin kovasti kollektiiviseen mieleen, että lopulta unohtivat itsensä. Lapsesta lähtien ihmisestä pyrittiin muokkaamaan ‘keskiarvoinen kansalainen’ ja kun loppujen lopuksi kenelläkään ei ollut enää muun kuin ‘keskiarvoisen kansalaisen’ ajatuksia, kaikki oli unohdettu. Ihmiskunnasta tuli pelkkä hiljainen, staattinen möykky.” “Entä sitten Pienet ystävät? Jonkunhan on täytynyt luoda heidät”, kysyn epäilevänä. “Kukaan ei voi varmasti sanoa, ovatko Pienet ystävät ihmisten luomuksia, evoluution tuote vai avaruudesta saapuneita vierailijoita. Mistäpä sitä tietää?”, Höyryävä Ääntiö hörähtää. “Minulla on pakonomainen tarve päästä meren äärelle. En tiedä, mikä siellä odottaa, mutta olen varma että se on jotain tärkeää”, sanon. Höyryävä Ääntiö asettaa maissipiipun huulilleen, sytyttää sen ja imelän tuoksun siivittämänä aloittaa: “Tee kuten sinusta tuntuu oikealta. Hyväksynnän hakeminen muilta on alistumista kollektiiviseen mieleen. Hyväksynnän hakemisen myötä itse teot eivät ole pääosassa, vaan silloin ihmisestä tulee osa elotonta massaa. Silloin teot eivät vie mihinkään, silloin kaikki kiertävät vain samaa päätöntä kehää, jossa toistetaan totuttuja turvallisia asioita. Se on pelkkää mekaanista toistoa. Juuri tähän perustuu teoria kollektiivisen mielen aiheuttamasta tuhosta!” “Ei minkään elollisen pitäisi olla rajoitettu itseilmaisussaan – päinvastoin meidän tulisi kannustaa toisiamme luomaan uutta! Ole olemassa, ystävä!” Höyryävän Ääntiön olemus on kuin riemukkaalla sirkuskarhulla. Hän vetää uudet henkoset maissipiipustaan, pidättää henkeään hetken ja puhaltaa savut ulos. Ymmärrän, mistä mies on saanut nimensä. Kiitän Höyryävää Ääntiötä hänen ajastaan ja lähden kävelemään A-blokkia pitkin ylävirtaan. Pienen kumpareen takaa avautuva näky saa minut pysähtymään. En ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi. Rannaton horisontti levittäytyy eteeni kuin valtavan lintuemon siivet ja sulkee minut syleilyynsä. Huomaan pienen soutuveneen, jonka kylkeen on maalattu kultainen hammasratas, jonka keskellä on ammollaan auki oleva silmä. Mieleni tekee istua veneeseen ja soutaa kohti horisonttia. Jokin ajatuksessa pelottaa, mutta rohkaistun muistaessani Höyryävän Ääntiön sanat. Teen kuten minusta tuntuu: Työnnän veneen veteen ja alan soutamaan. Laineiden takaa meri puhuu minulle: “Jokainen on tarpeellinen jollekulle. Jokainen on arvokas ja ansaitsee kunnioitusta. Jokaisella on oikeus elämään ja vapauteen, jota kenenkään ei tulisi rajoittaa tai kieltää. Jokainen ansaitsee kunnioitusta. Kunnioittakaamme toisiamme sellaisina kuin olemme, sillä jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi! Rakkaus on pysäyttämätön kaleidoskooppi!”

42


408 Pieni vene lipuu horisontin maalaaman rajan taakse. Pieniä ystäviä on kokoontunut katsomaan näkyä. “Nyt kaikki on heistä kiinni”, naisenkasvoinen koira sanoo, “Pilas Tantimaaria, tai ketään muutakaan ei enää ole. Pyhä 408 on viimeinkin hajonnut.” Haaveileva naisääni kantautuu sillan alta: “En tiedä, miksi osani on olla lentävä, mutta tiedän: se on elämäni tehtävä Lentäessäni näe en mitään, jatkan, vaikka siltikään en ymmärrä siipieni toimintaa, ne minut turvaan toimittaa Kas hei, horisontissa neidot meren Siipeni kärventyvät, silti eteenpäin menen Poltin jo sarveni, raajani, mutta mitä niillä tekee jos kauneutesi onkin pelkkä uskomus, tämän koin elämälle olit tarkoitus.”

43


HENRIK LASSILA

terveterveter ve

Kuulkaa väsyneet maan väsyneitten satamaan milloin energiatodistus vaaditaan oma ääni täyttää pään ja sydämen eikä tilaa jää kuunnella tuoton ja ymmärtämisen vaikeutena joka ei johdu puhe-elinten rakenteellisesta poikkeavuudesta, rakenteellisten muutosten ulottamisesta kokonaisvaltaisesti päätöksentekojärjestelmään ja toimintakulttuuriin uusia lääkkeitä ei tarvita rakastaja on alhaissäätyinen mutta kaikkia muita jalompi pään voi istuttaa ja kastella kyynelin

hermomyrkkyjen testaukseen ei tarvita kokonaista rottaa

Heijastin on ruma, nolo ja tarpeeton vaikuttaa osaan meistä kuin karhuihin Henrik Lassila on oululainen sanastaja ja sieluin siristäjä.

44

kuolemanajatukset ovat harvinaisempia

luonnon lunta ei tarvita, pakkanen riittää

Luin jostain, että natriumglutamaatti voisi aiheuttaa tämänkaltaisia kasvonpiirteitä Noloudesta uusi kansanharrastus Juttelen aluksi itseni kanssa, sen jälkeen se muuttuu huudoksi joskus lyön itseäni ja sanon että luovutan sitten lopetan mutta vähän ajan päästä tapahtuu sama


J.K.SYRJÄNEN

Eilen tuolla kadulla kulki aivan normaali auto- ja jalankulkijaliikenne. Joku menossa töihin, joku tulossa kaupasta. Joillakin kiire, jotkut kulkivat hitaammin. Kauniit kukka-asetelmat toivat alkavaan syksyyn vielä piristävän kesän tuoksua ja komeat kirsikkapuut valaisivat väriloistollaan. Lapsukaiset olivat töhrineet väriliiduilla jalkakäytävälle jos jonkinmoisia kuvioita, aina suloisista karikatyyri-kissoista ruutuhyppelyruudukkoihin. Rauhaisa seutu, rauhaisa kortteli ja rauhaisa katu, jonka suurkaupunki oli sulkenut rauhaisaan syleilyynsä. Vaikea kuvitella, että aikaa oli kulunut vain vuorokauden verran. Nyt tämä samainen katu oli täynnä luodinjälkiä ja lukemattomia hylsyjä. Naapurirakennus oli palanut ja sen hiiltynyt kivetys sai seudun haisemaan kitkerältä. Pahin katku nousi kuitenkin ihmisraadoista. Ne oli jätetty kadulle voitonmerkeiksi. Pelkkä murhaaminen ei näille raakalaisille ollut tarpeeksi, vaan ne valelivat kuolleet bensalla ja sytyttivät julmasti palamaan. Kieroutunut kapinallinen äärijärjestö, joka oli valloittanut pikkukyliä ja järjestystä vailla olevia kaupunkeja jo kauemman aikaa. Olin kuullut niistä vain hulluja huhuja, mutten ikinä uskonut, että ne pääsisivät kaupunkiimme asti. Täällä sentään vallitsi järjestys, hyvät arvot sekä laki ja oikeus. Ne puhuivat itsestään mm. sanoilla ”pelastajat” ja ”vapauttajat”, mutta itse kutsun niitä ”paskiaisiksi”. Kauhua viljelevät äärikapinalliset, joiden poliittisista päämääristä ei kenelläkään ollut tietoa. Tuskin edes heillä itsellään. *** Olin kadun eteläpuolella pienessä puodissa suojassa. Puodin omistajat makasivat kuolleina parin metrin päässä ulko-ovesta. Oikein mukava vanhempi pariskunta. Kävin usein ostamassa heiltä maitoa, tuoreita kausivihanneksia ja muita hyödykkeitä. Pieni oma persoonallinen lähipuoti, jossa oli aina ilo asioida. Heidän elämäntarinansa oli päättynyt traagisesti; rouva oli kaaoksen alkaessa poistunut ulos tutkiakseen mistä moinen ryske ja pauke johtui, kun tarkkuuskiväärin luoti oli iskeytynyt häntä suoraan rintakehään. Herra oli hädissään pinkaissut rouvan perään, eikä aikaakaan kun oli kuulunut uusi laukaisu. Kuolivat sentään sylikkäin ja oman rakkaan vierellä, jos se lohdutusta tähän tilanteeseen yhtään toi. Sitä se ei kuitenkaan tuonut, vaan pikemminkin huolta ja kaipausta. Oma kotini sijaitsi kadun vastakkaisella puolella ja alakouluikäinen tyttäreni oli nyt yksin tuossa huoneistossa, talon ylimmäisessä kerroksessa. Iloinen pikkuveijari, joka sai minut aina hyvälle mielelle. Viimeisin lause hänelle taisi olla jotakuinkin ”Tuonko sinulle jotain?” Nyt toivoisin, että lauseen lopussa olisi ollut edes sanat ”rakas lapseni”, koska en tiennyt näkisinkö häntä enää koskaan. Ahdistukseni kasvoi. Katu oli nyt kapinallisten valtaamana, eikä sinne ollut kenelläkään mitään asiaa, mikäli oma henkikulta oli yhtään tärkeä. Minun oli silti päästävä kotiin lastani suojelemaan. Hän oli varmasti peloissaan. Mistä tiesin, ettei hän juossut kadulle minua etsimään? Olimme tehneet isä-tytär-sopimuksen siitä, että mikäli joskus jotakin pahaa tapahtuu, ”kotipesä” olisi turvapaikka jonne tulisi heti hakeutua. Piilosta leikkiessämme, meni tyttö usein kotipesään piiloon ja vaikka tiesin missä sitä luurataan, esitin huumorimielellä aina täysin tietämätöntä. Fiksu tyttö, keksi paikan ihan itse. ***

“Olen luovuuden monia eri muotoja tunnustellut novelliharrastelija, jolle mielikuvitus on ajoittain todellisuutta kiehtovampaa”, esittelee J.K. Syrjänen itsensä.

KATU

45


Tutkin puodin takahuonetta etsien varauloskäyntiä. Ei lykästänyt. Ainoa ulospääsy – etuoven lisäksi – oli ovi joka johti kapealle sivukujalle. Ainoa ongelma oli, että sivukuja päättyi umpikujaan ja ainut poistumissuunta oli kadulle. Kurkin sivukujalle suunnitellen vähäisiä pakenemisvaihtoehtoja, kun kadulta kuului useita askeleita ja puheensorinaa. Meteli lähestyi ja näin nurkan takaa joukon aseistettuja kapinallisia. Suljin hätäisesti sivuoven ja käperryin umpinaisen tiskin taakse. Kapinalliset pysähtyivät keskelle katua ja joukon päätösvallassa oleva käskyytti auktoriteettisin elein tovereitaan. Joukkio hajaantui useaan kahden henkilön eri ryhmiin. Jokainen ryhmä, yksi kerrallaan, juoksi heille määrätyn rakennuksen sisälle ja kuulin kaukaisia aseenlaukauksia. Hätäännyin jälleen. En siksi että pelkäsin kuollakseni, vaan sen vuoksi että ne paskiaiset löytäisivät kotipesän. Olin nousemassa tiskin takaa, kun kuulin puodin oven avautuvan. Sisälle askelsi yksi niistä! Otin äkillisen peruutusliikkeen, käperryin kasaan ja lakkasin hengittämästä. Mies tömisteli ympäri puotia raskailla maihareillaan. Varsinainen ”norsu posliinikaupassa”, sillä suorittaessaan etsintöjänsä irtaimistoa lenteli ympäriinsä ja tavaroita särkyi huoletta. Kapinallinen jatkoi hiljalleen matkaansa takahuoneeseen. Tiski oli suunnattu ulko-oveen päin, joten vältyin paljastumiselta. Totuus oli kuitenkin se, että jos en keksisi nopeasti jotain, takaisin tullessaan paskiainen näkisi minut. Selviytymisviettini iski äkillisesti ja älysin napata takahyllyllä olevan – jostain eksoottisesta kankaasta valmistetun – viikatun viltin ja peitin sillä itseni. Mies palasi takahuoneesta ja pysähtyi tiskin taakse. Näin kankaan läpi hänen likaiset reisitaskuhousunsa ja veriset maiharit. Jähmetyin paikalleni, vieläkin hengittämättä. Korvissani hakkasi raskas sydämeni tykytys ja pelkäsin että mieskin kuuli voimakkaan pulssini. Hetki tuntui ikuisuudelta, joka viimein raukesi ulko-ovelta kuuluvaan kapinallisen toverin epämääräiseen huuteluun. En saanut siitä täysin selvää, mutta ymmärsin kuitenkin että käskymuodossa se huudettiin. Parinkymmenen sentin päässä hikisestä otsastani seisova kapinallinen vastasi käskyyn ja poistui sivuovesta ulos. Kummatkin ovet sulkeutuivat samanaikaisesti ja puoti oli täysin hiljainen. Huokaisin helpotuksesta, mutta minun oli toimittava nopeasti. Ne eivät odottaisi sitä… Raotin sivuovea, jotta näkisin kujalle. Odotukseni kävi toteen, sillä kapinallinen seisoskeli umpikujan perällä tökkien kiväärillänsä roskapönttöjä ja potkien tyhjiä pahvilaatikoita. Käärin viltin tiukasti rullalle ja noukin maasta kiven, jonka heitin kujan nurkkaan harhauttaakseni kapinallista. Otin nopeat juoksuaskeleet miestä kohden ja potkaisin häntä jalkataipeisiin, jonka voimasta hän romahti polvillensa. Kiedoin viltin paskiaisen kaulan ympärille ja raahasin miehen väkivalloin takaisin puotiin. Kapinallinen yritti tietenkin taistella vastaan, mutta kuristusotteeni oli niin vahva, että puotiin päästyä hän oli menettänyt jo tajuntansa. En edes välittänyt tarkistaa elikö hän. *** Korjasin univormun kaulusta ja pyyhin ylimääräiset pölyt olkapäiltä. Kapinallinen makasi tiskin takana alusvaatteillansa. Peitin kuvottavan näkymän ruttaantuneella viltillä. Vaatteet haisivat kamalalle – kuin kuolemalle – ja kun työnsin hikistä maihinnousukenkää jalkaani, kylmät väreet nostivat niskakarvani pystyyn.

46


Avasin sivuoven ja varmistin että reitti oli selvä. Ei yhtään paskiaista näkyvissä. Kävelin kohti katua, mutta pysähdyin nurkalle. Tarkistin ettei välittömässä läheisyydessä ollut yhtään kapinallista ja hyvältä näytti. Isompi joukko seisoskeli kauempana keskellä katua pitäen jonkinlaista neuvonpitoa. Nyt oli toimittava! Otin harkittuja askeleita kohti kotirakennustani. En kiirehtinyt, sillä en halunnut kiinnittää ylimääräistä huomiota. Tärisin pelosta, mutta peitin sen jatkuvalla liikkeellä. Tuntui kuin jokainen tarkkuuskiväärin tähtäin osoitti minua ja kohta ne oivaltaisivat huijauksen, ampuen aivoni pieniksi palasiksi pitkin katukivetystä. Askelsin savuavien ruumiiden yli. Haju kymmenkertaistui, kun tuijotit näkyä lähietäisyydeltä. Päätin olla hengittämättä, etten haistaisi mitään. Kaikki tuntui menevän suunnitelmieni mukaan, kunnes eteeni iskeytyi lasertähtäimen punainen piste. Se etsi kuumeisesti kadulta jotain. Jos se osuisi minuun, tarkka-ampuja näkisi selvästi kiikaristaan, etten kuulunut heidän kieroutuneeseen perheeseen. En ollut ikinä hikoillut näin paljon. Suutani kuivasi ja sydämeni hakkasi hullua tahtia. Punainen piste pyöri ruumiiden ympärillä, kunnes vihdoin kuului kovaääninen laukaisu. Säikähdin puolikuoliaaksi, mutta onnekseni tajusin, että kohteena oli vain järkyttävän kokoinen rotta, joka makasi nyt kadulla kahdessa eri osassa. Ampuja huuteli talon katolta jotakin. Vieras murre, mutta ymmärsin sen olevan pahoitteleva lausahdus. Pidin katseeni tiukasti maassa, mutta nostin vienosti kättäni rekisteröidäkseni pahoittelun. Jatkoin matkaani hitain askelin, mutta päättäväisesti, kotiovea kohti. Kohti rakasta tytärtäni. *** Olin riisunut kenkäni, ettei kaikuva rappukäytävä tehostaisi askeleitteni ääniä. Tiesin että partio oli tekemässä kierrostaan, sillä kuulin yläkerrasta tömistelyä ja esineiden särkymistä. Ensimmäisen ja toisen kerroksen oviin oli ilmestynyt punainen rasti… verenpunainen rasti. Merkiksi kai, että huoneistot oli tutkittu ja ihmiset sisällä ”pelastettu”. Saavuin kolmanteen kerrokseen ja huomasin, että kaikkien huoneistojen ovet olivat auki. Ensimmäinen niistä kuului minulle ja lähestyin sitä varovaisesti. Menin eteisen läpi ja kurkistin nurkan takaa olohuoneeseen. Yksi niistä paskiaisista tutki huonetta, etsien luultavasti arvotavaroita ja muuta anastettavaa. Hiivin keittiön puolelle ja vilkuilin hätäisesti ”kättä pidempää”. Ensimmäinen tarjolla oleva esine sattui olemaan pöydällä lojuva jauhoinen teräskaulin. Tyttäreni oli kai aikonut leipoa, kunnes tämä karmea painajainen alkoi. Hiivin takaisin olohuoneen nurkalle ja kauhukseni huomasin miehen tutkivan valtavaa tavara-arkkuani. Vanha perintökalleus, ties miltä vuosisadalta. Sen päällä oli hopeinen veistos, joka herätti huomiota varmasti kenessä tahansa, joka mieli ryöstellä toisten koteja. Mies tarttui veistoksesta kiinni, mutta se ei irronnut arkusta. Hän hämmästeli tilannetta, kunnes ymmärsi sen olevan liimattuna kanteen. Tarkemmin tutkien, hän huomasi, että jokainen esine arkun päällä oli siihen tiukasti liimattuna ja hoksasi vihdoin miksi. Se oivallus jäi sille paskiaselle viimeiseksi, sillä väkevä kaulimen isku takaraivoon sai miehen lyyhistymään elottomana lattialle. Kuulin askeleita eteisestä. Kolkatun kapinallisen toveri lähestyi olohuonetta. Työnsin verta valuvan miehen sohvan taakse, mutta itse en ehtinyt enää piiloutumaan. Kapinallinen sanoi jotain ja oletin päiväni olevan luetut, kunnes se jatkoi matkaansa ulos huoneistosta. Se ei nähnyt kasvojani! Luuli toverikseen, sillä päälläni oli edelleen puodissa makaavan kapinallisen univormu. Lady Fortuna, voisin suudella sinua! Avasin arkun kannen ja sydämeni pakahtui. ”Kotipesässä”, paksun viltin alla, makasi maailman suloisin pikkutyttö täristen ja itkien. Tyttö pinkaisi salamannopeasti ylös ja tarttui minuun kiinni. Halasin tytärtäni kaikella rakkaudella ja vannoin, että selviytyisimme tästä. ***

47


Olin neuvoton, mutten näyttänyt sitä tyttärelleni. Alakerran uloskäynnit olivat suljetut. Katollekaan ei ollut asiaa. Mikä nyt neuvoksi? Huomasin tytön huolestuneen ilmeen ja hän aisti minusta epävarmuutta. Pienien kivien kolina keittiömme ikkunaan säikäytti tyttäreni. Raotin verhoja ja huokasin helpotuksesta. Näkymä kapealle sivukujalle oli nyt juuri se mitä tarvitsimmekin: mahdollisen pakoreitin. Vastakkaisella puolella, noin viiden metrin päässä heiluivat tutun perheen jäsenten kädet. Rakastava perhe, jonka lapsien kanssa tyttärenikin usein ulkona leikki. He viittoilivat meitä kutsuvasti ja isäntä käski eleillään odotella hetkisen. Avasin ikkunan ja vilkaisin alas. Kolme kerrosta vapaapudotusta suoraan päin betoniin olisi ihmisruumille liikaa. Oli löydettävä vahvaa köyttä tai paljon lakanoita, joita sitoa yhteen. Etsinnät tuottivat vähäisen tuloksen ja päästin turhautuneen tuhahduksen, kunnes avonaisesta ikkunastamme lensi sisälle nyrkin kokoinen hiekkasäkki. Sen ympärille oli teipattu vankka köysi, joka jatkui naapuritaloon. Isäntä käski solmimaan sen johonkin pitävään ja tiukasti. Hän selvitti pikaisesti myös, että kapinallisten partio oli kolunnut jo kyseisen rakennuksen eikä ollut löytänyt heitä. Lähes yhtä hyviä piiloutumaan kuin älykäs tyttärenikin. Perhe oli ollut myös yhteydessä kriisikeskukseen, mikä oli neuvonut kaikkia selviytyjiä saapumaan lähimpään ”turvasatamaan”. Meidän seudulla se tarkoitti lähellä sijaitsevaa palolaitosta. Apu oli siis lähellä! Neuvoin tytärtäni toimimaan kuten voimistelutunneilla. Luokkansa parhaimpia monissa eri urheilulajeissa, ylpeilin mielessäni. Käskin tarttua köyteen vahvalla puristuksella, rohkaisin häntä lempeällä halauksella ja autoin tytön valmiusasentoon. Hän lähti epäröiden hinaamaan itseään kohti naapurirakennusta. Kehoitin keskittymään ääneeni; puhuin rauhallisesti, kannustavasti ja itsevarmasti. Kaikki näytti sujuvan hyvin, kunnes kujalle saapui yksi kapinallisista. Se ei aluksi nähnyt mitä yläpuolellaan tapahtui, vaan etsiskeli rauhaisaa nurkkausta. Luonto kutsui, näemmä. Se aukaisi patonsa ja nosti nautinnollisesti katseensa taivaalle, nähden mitä ylhäällä oli meneillään. Mies huudahti hätäisesti – kirosanoja luulisin – nappasi seinää vasten nojaavan kiväärinsä ja tähtäsi tytärtäni. En ajatellut, en miettinyt, siihen ei ollut aikaa, vaan suojelusvaistoni otti minusta vallan. ”Kiirehdi, rakas lapseni”, sanoin tyttärelleni, ponnistin ikkunasta kaikilla voimillani ja mätkähdin brutaalisti kapinallisen päälle. Makasin kylmällä betonilla verta köhien. Vieressäni oli eloton paskiainen, joka tuijotti minua kuolleilla ja verenpunaisilla silmillään. Itse kykenin liikuttamaan päätäni, mutta muuten olin halvaantunut. Neljä kapinallista saapui juosten kujalle. He tarkastivat ensin kuolleen toverinsa, mikä johti lähes runomaisiin kirosanalausahduksiin. Nelikko kerääntyi ympärilleni aseillaan päätäni osoittaen. Vilkaisin ylös ja tajusin, että tyttäreni oli päässyt turvallisesti naapuriperheen luokse. Eikä köyttäkään enää ikkunoiden välissä näkynyt. Kenelläkään ei ollut harmainta aavistustakaan siitä mitä juuri oli tapahtunut. Kujalla oli aavemaisen hiljaista. Kapinalliset latasivat aseitansa. Tajuntani oli hämärtymässä, mutta jostain kaukaa se vielä tarttui hetkeksi todellisuuteen ja kuulin utuisesti hämmästyneen kysymyksen: ”Miksi tuo hymyilee?”

48


JOUKO SAKSIO vieraat toisilleen

Hei Matti! Minä olen Abi, tullimies Kaksoisvirranmaasta. Tämä toverini on Adonis, runoilija Alepposta. Saammeko tulla?

Että tullimies ja runoilija! Ilmankos olette tänne asti päässeet! Mutta jos jaksatte nousta tuota rajajokea pitkin, ettekä turvaudu Hurtigruteniin, ettekä Finnmarkin finneihin ettekä Ruijan kveeneihin, ja pääsette Raja-Joosepin ylityspaikan läpi kävelyttä tai pyörättä, esimerkiksi aasilla ratsastaen, niin minä ilmoitan Nellimin Aslakille, että kyydittää teidät Ivaloon reittibussiin, ja Rovaniemellä otatte bussin Tornioon, niin voitte Haparandan tullissa anella turvapaikkaa Ruotsista. Muistakaa käyttäytyä sitten ihan muina miehinä. Olkaa vaikka kaksi viisasta itäisimmän maan tietäjää. Matti, tarkoitatko että ei on ei? Sinun isäsi, Erkki, tutustui minun isääni ollessaan Bagdadin liepeillä atomivoimalassa ionitöissä 40 vuotta sitten. Adoniksen mukaan ionit ovat laulavia atomeja. Abi, siksihän minä tässä näin auliisti näitä kulkuneuvojani jakelen. Me meikäläiset olemme erinomaisen itseriittoisia. Me myös lukeudumme henkis-elimellisesti ristilipullisiin Pohjoismaihin, vaikka puhummekin omalaatuista fennougrilaista kieltä. Myös astronomisesti huomautan, että Maassa Maan tavalla tai Maasta pois. Matti, kiitos perkele! Ja hyvää uuttavuotta! Abi! Sinä sen sanoit!

Jouko Saksio on oululainen runoilija ja vapaa-ajattelija, joka on voittanut lavarunouden Suomen mestaruuden – ja peräti kahdesti.

Ette saa tulla. Tv-kanavalla menee Suomen Tulli. Ja meikäläiset olemme havahtuneet, että olemme Suomen valtiovallan erityisessä suojelussa, jota Tullilaitos, Rajavartiolaitos, Puolustusvoimat ja Poliisi panevat käytäntöön.

49


JAAKKO MOILANEN


KISSA ELÄÄ KISSAN ELÄMÄÄ Setšuanin maakunnassa, keisari Hongwun aikana, vartioi kaakkoista rajaa tullimies Li Kwoon. Pienessä mökissään hänelle piti seuraa vain täplikäs kissa, jonka toinen silmä oli sokea. Li Kwoon kutsui kissaansa Tähtihännäksi. Eräänä iltana hämärän mentyä ja pimeän laskeuduttua Li Kwoon istuskeli mökkinsä portailla tähtiä tuikkivan taivaan alla. Hän poltteli piippuaan ja silitteli lemmikkiään. Hän myhäili. Kissa katsoi isäntäänsä ja maukaisi kysyvästi. Li Kwoon sanoi: ”Katsos, Tähtihäntä. Näin se kirjailija yrittää laittaa sanoja minun suuhuni, jotta saisi ujutettua tarinaansa jonkin suuren viisauden – omasta mielestään tietysti – muka minun sanomana!” Li Kwoon rapsutti kissaansa päälaelta. Tähtihäntä hyrisi. ”Mutta minäpä en sellaiseen leikkiin suostu, en sitten alkuunkaan. Taidankin vain poltella piippuani ja ropsutella sinua kunnes tulee myöhä ja käymme nukkumaan. Aurinko käy jälleen itäiselle taivaalle, minä herään ja huomaan sinun jo lähteneen metsästysmatkoillesi. Sitten teen eväät, käyn tulliportille ja asetun vartioon. Päivästä tulee kuuma ja ilma on oleva liikkumaton. Laiska kärpänen pöristelee hetken kiusanani, kunnes lentää muualle ja minä jään katselemaan edessäni aukeavaa tasankoa ja noita vuoria, jotka eivät koskaan muutu. Ne ovat tuolla silloinkin, kun sinä olet mennyt ja minut unohdettu, kun veljeni pojat on laskettu hautakukkuloittensa lepoon ja kun koko valtakunta on murennut siksi samaksi hiekaksi, jota tuuli tasangolta kantaa. Istun portilla aamupäivän ja katselen, kuinka aurinko kiipeää sinistyvälle taivaalle. Aamupäivästä kukaan ei tule. Sen jälkeen kun valtatie siirrettiin pohjoiseen, tästä ovat kulkeneet vain keisarilliset tarkastajat ja postiasemien vaihtomiehet uusia ratsuja mukanaan. Keskipäivällä ilma väreilee kuumuuttaan ja vetäydyn koppini varjoon. Avaan eväspussin. Juusto on kenties homeessa, sillä saan uutta harvoin, mutta lobakin juuret ovat tähän aikaan vuodesta hyviä. Sivelen niiden päälle voita, rouskutan ja odotan, tulisitko sinä käymään luonani. Toisinaan tulet, mutta et koskaan viivy kauaa. Liikut kiireettömin askelin ja pusket päätäsi säärtäni vasten, mutta sisälläsi palaa aina halu matkoillesi. Et malta jäädä silitettäväksi. Rauhoitut vasta iltaisin, kun lasken maitoa tuohon pieneen puukuppiisi.

Jaakko Markus Seppälä syntyi Raahessa 1983, sittemmin hän on onnellisesti oululaistunut. Seppälän esikoisromaani, kyberpunk-scifi-trilleri Lemen, julkaistiin 2015 (Like). Seppälän novelleja on julkaistu muiden muassa Portissa, Parnassossa, Kaltiossa sekä jo edesmenneessä kulttuurijulkaisussa nimeltä Jallu

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

51


Kun olen syönyt, asetun jälleen asemaani. Toiset juovat teetä vartiopaikallaan, mutta minä en ole koskaan suostunut siihen. Se voisi auttaa aikaa kulumaan. Kenties se tuntuisi hyvältä ja uudelta viikon tai kaksi, kenties kuukauden tai toisen, mutta vähitellen siitä tulisi osa samaa päättymätöntä päivää, jossa laiskat kärpäset pörisevät ja jonka tuuli kantaa sieraimiini ruosteenvärisiä hiekanjyviä. Se olisi kuin keihääni, joka tummenee käyttämättömänä nurkassaan, tai eväät jotka olen syönyt muistamatta miltä ne edes maistuivat. Siksi en juo vartiossa teetä. Kun ilta punertaa, siivoan jälkeni ja tarkkailen mustaa hahmoa tasangolla. Toisinaan vaihdamme kohteliaisuuden, mutta useinkaan en välitä tavata häntä. Yövahti vahtikoon kuten parhaaksi näkee. Viimeisin, jonka heistä muistan nimeltä oli Yu Chin. Sen jälkeen en enää halunnut muistaa. He nuorenevat vuosi vuodelta. Heidän silmissään palaa sama kärsimätön tuli kuin sinun hyvässä silmässäsi. He nuorenevat niin, että kenties muutaman vuoden päästä he ovat pelkkiä pikkupoikia pienissä panssareissaan ja kenties muutama vuosi siitä kypäräpäisiä vauvoja, jotka puristavat siveltimen kokoista keihästä pulleilla käsillään. Kun he nuorenevat siitäkin, he eivät ole edes syntyneetkään. Kuka silloin valvoo valtakunnan rajaa? Kuten tiedät, Tähtihäntä, tieni takaisin kotiin vie ohi setrimetsikön. Mutta oletko koskaan pysähtynyt kuuntelemaan soiton ääntä ja vaimeaa laulua, jota joskus kantautuu metsästä? Toisinaan kuulen nuoren naisen, jonka äänessä kuultaa kysyvä hymy. Toisinaan laulu on karheaa kuin setrin kaarna. Ajattelen usein meneväni sinne. En koskaan mene. Menen kotiin. Odotat minua oven edessä. Toisinaan olet tuonut minulle hiiriä ja olet niistä ylpeä. Kaadan kuppiisi maitoa. Minun pitäisi laittaa kuppisi turpoamaan, sillä halkeama sen pohjassa näyttää taas levenneen. Sama näkyy lattian laudoissa. Tähän aikaan vuodesta ne vetäytyvät ja kutistuvat ja maa irvistää rakojen alta. Ehkä ilmassa on jotain. On noudettava vettä kaivosta ja tehtävä tuli ennen kuin hämärä laskeutuu. Tee saa hautua pitkään. Zhejiangin tee olisi parasta, mutta se on päässyt loppumaan. En tiedä, milloin saan sitä lisää. Siksi olen säästänyt vähän pieneen rasiaan, jonka olen kätkenyt ylimmän kaapin perälle. Vaikka en aio juoda sitä, on hyvä tietää sen odottavan siellä. Mutta et kai sinä taas ala käydä levottomaksi? Olisi vielä niin paljon juteltavaa. No, en minä sinua enää kauaa pidättele. Etkä sinä viipyisikään sen kauempaa kuin haluat. Kissa elää kissan elämää.”

52


SIITÄ HETKESTÄ ALKAA IHMINEN Kuusiviikkoinen makaa tutkimuspöydällä. Äiti siellä jossain, neuvolan suttuisella tuolilla. Tule tänne vain, kohta se itkee, jos ei näe tuttua naamaa. Äiti tulee, tarttuu huitovaan vauvankäteen. Itku ei vielä ala. Pitäisi saada tutkittua nämä tärkeimmät asiat, ennen kuin tuo aloittaa. Sillä se ei lopeta itkua, jos sen ehtii aloittaa. Vasta kun on tutkiminen loppu. Sitä ei saa huijattua. Ei tällä olennolla ole vielä merkkiä, ei hymyile vieraalle. Vain äidille. Se heiluttelee raajojaan, pidättää hengitystä ja menee punaiseksi. Ähisee. Rupeaa huutamaan. Äiti, ota kiinni sitä kädestä, juttele sille lempeästi. Ettei se huuda. Että saa sen tutkittua. Ei sillä ole kieltä, mutta se osaa muuten ilmaista. Kun on kylmä, kun äiti ei kosketa, ole iholla. Siitä näkee, kun se on tyytymätön, peloissaan, nälissään, hädissään. Se on nyt luolamiehen asunnossa, suku ja iänikuiset geenit ympärillään. Vaikka se on lastenneuvolassa. Sen on kylmä, nälkä, se huutaa äitiä apuun. Mutta pian se kasvaa, vankistuu, nousee kontalleen ja pystyyn. Kohta se on nelivuotias, osaa puhua ja ymmärtää ihmissuhteita. Oppii kysymään ja valehtelemaan. Tekemään kauppaa.

Anita Järventölä on ujo pohjoispohjalainen. Hän kirjoittaa aina silloin tällöin, koska se on helpoin tapa keskustella omista ajatuksista ja tunteista muiden ihmisten kanssa.

ANITA JÄRVENTÖLÄ

53


Vuoden 2016 Muusa-kirjoituskilpailu on käynnistynyt! Perinteinen Muusa-kirjoituskilpailu on käynnistynyt. Kilpailussa haetaan jälleen lahjakkaiden kirjoittajien kaunokirjallisia tuotoksia. Aiheena tänä vuonna on ”Päätös”. Kilpailun päätuomarina toimii Kooma-vaatemerkin perustaja ja galleristi Antti Putkonen. Kilpailu on avoin kaikille, jotka eivät ole julkaisseet omaa kaunokirjallista teosta. Omakustanteet tai antologiat eivät ole este. Tekstien tulee olla ennen julkaisemattomia ja suomenkielisiä. Tyylilaji on runo tai proosa, ja enimmäispituus viisi liuskaa. Fonttikoko on 12, ja vain yhdelle puolelle liuskaa saa kirjoittaa. Emme ota vastaan käsinkirjoitettuja tekstejä. Kilpailutyöt postitetaan osoitteeseen: Huutomerkki c/o Kaltio PL 42 90015 Oulun kaupunki Kilpailutöiden tulee olla perillä 20.7. mennessä (ko. päivän postileima riittää). Kuoren päälle merkitään ”Muusa-kirjoituskilpailu”, ja mukaan liitetään erillinen pelkällä nimimerkillä varustettu kirjekuori, jonka sisällä on nimimerkin lisäksi oikea nimi ja yhteystiedot. 500 euron suuruinen palkintosumma jaetaan parhaiden kirjoitusten kesken. Voittajatekstejä julkaistaan Kulttuurilehti Kaltiossa ja Huutomerkki ry:n Hallaus-kausijulkaisussa. Voittajat julkistetaan Ravintola Tubassa (Mannenkatu 2) pidettävällä Muusaklubilla 13.8. klo 20 alkaen. Kilpailun järjestävät Huutomerkki ry, UKI Arkkitehdit Oy, kulttuurilehti Kaltio ja Nisperon Kahvilakirjat. Lisätietoja saa laittamalla sähköpostia osoitteeseen yhdistys@huutomerkki.fi tai Hallauksen puheenjohtaja Tarja Longi-Korpualta (040 7344093).

54


Tuomas Ollikainen kertoo piirrostensa synnystä ja rajanvedosta seuraavasti: ”Vietin neljä päivää ystävieni maatilalla Alpeilla, ja tein pari pitempää vaellusta, joiden aikana piirsin paljon vuoria. Kävelyyn ja piirtämiseen liittyi paljon tunteita ja ajatuksia. Tuntui hyvältä olla rajoittunut. Tiesin, että tuonne asti en voi mennä, että tuosta en pääse yli. Raja oli jotenkin konkreettinen ja rehellinen. Kuin raja, joka ei rajoittanut minua. Raja oli kaunis ja piirtämällä kykenin olemaan siihen yhteydessä, ymmärtämään sitä. Yritin tehdä monenlaista viivaa, vetää kynällä rajaa paperille. Siinä se oli: jatkuvan rajan vedon loputtomat mahdollisuudet, jatkuvasti muuttuvat rajat. Rajat itsensä, toisen ja maailman välillä. Rajan vedon vaatimus ja vaikeus. Hetken vapaus ja vuoret.”

55


Kirjoituskutsu, Hallaus #23 Hallaus numero 23 on teemaltaan ”Päätös”. ”Päätös” on myös Huutomerkin vuosittain järjestämän Muusa-kirjoituskilpailun teemana. Muusa-kirjoituskilpailun kutsu on edellisellä aukeamalla. Jos ajatuksia kilpailuteksteiltä vielä jää yli, niitä saa jatkaa ja kehitellä Hallauksen puolella. Hallauksen tekstien takaraja on 1.10. Päätös voi tarkoittaa ajatusta, vakavaa valaa. Esimerkiksi päätöksenä lopettaa tupakointi tai juominen. Tai päätöksenä laihduttaa, kuten Jope Ruonansuu tai Sami Pilvilän äiti lauluissaan. Sen voi ymmärtää myös päätelmänä, kudelman lopputuloksena, jonkin tarinan loppuna. Päätös-sana muodostaa riimin aatoksen, ootoksen, paatoksen ja eetoksen kanssa, joita päätös toden totta myös sisältää. Päätös vaatii tahdon voimaa ja vakaata mieltä onnistuakseen. Päätös on – jos ei lopullinen – niin ainakin pitävä, kunnes se rikotaan. Stephen Kingin kirjassa Hohto (1977) kirjailija ja opettaja Jack Torrance päättää lopettaa juomisen ja vetäytyä kirjoittamaan Coloradon Kalliovuorilla sijaitsevaan hotelliin perheineen. Päätös osoittautuu odotettua vaikeammaksi, kuten suurin osa varmasti tietääkin. Myös useissa Kingin novelleissa yritetään lopettaa tupakan poltto laihoin tuloksin. Liekö näissä teoksissa myös hieman elämänkerrallisuutta mukana, sillä King oli itse koukussa alkoholiin ja muihinkin huumausaineisiin. Pahimmillaan riippuvuus oli 70-luvun lopulla, kun hän kirjoitti Cujo-romaaniaan (1981). Hän ei itse muista teoksen kirjoittamisesta juuri mitään. Myös Helen Fieldingin Bridget Jones -sarjassa (1996, 1996 ja 2013) päähahmo päättää kirjojensa alussa tehdä monenlaisia asioita, joista hän tekee listan, mutta ei saa suoriudu niistä yhtäkään. Lontoon trendien ja Cosmopolitanin muotivinkkien ristipaineessa ei ole helppo elää. Myös Jonesilla on esikuvansa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa (1813). Melkoisia metatekstejä ovat sekä Fieldingin että Kingin teokset.

56


Minä päätin opiskella uuden kielen, sillä suomi toisena ja vieraana kielenä -opettajana olisi hyvä muistaa, kuinka raskasta on, kun ei osaa kieltä kovin hyvin, vaikka kuinka haluaisi osata. Päätin opiskella saksan kielen. Saksaa opiskellessa ja suomea opettaessa huomasin, että kieltä oppiessa ihminen ei opi pelkästään merkkijärjestelmää vaan myös uuden tavan ajatella. Odotan innolla, että voin lukea Franz Kafkaa alkuperäiskielellä. Ehkä silloin lopulta ymmärrän, mitä kaikkea hän on teksteillään tarkoittanut. Onhan Saksa tunnetusti looginen kieli. Hallaukseen ovat tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekijän nimi tulee liittää tiedostonimeen. Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan saatetekstiin tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Jos esittelyä ei ole, sitä ei julkaista. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan. Lähetä teoksesi osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.10.2016 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä. Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää.

Jussi Moilanen päätoimittaja

57


Miten ostat Hallauksen irtonumeron Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät: Akateemiset kautta maan, Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski), Real Deal (Isokatu, Oulu), Levykauppa Äx (Hallituskatu 29, Oulu), Luova Laboratorio (Aitta nro. 16, Oulun aittatori), Korundi (Lapinkävijäntie 4, Rovaniemi), Cityn Kirja (Ainonkatu 4-6, Rovaniemi), Galleria Värinä (Valtakatu 19, Rovaniemi), Hih-hi (Valtakatu 24, Rovaniemi)

Miten tilaat Hallauksen Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €. Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2015”. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@gmail. com tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.hallaus.fi. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

58


HALLAUS #22 OVH 6 € ISSN: 1796-2099

Hallaus #22  

Raja

Advertisement