Page 1

HALLAUS #24, 25 OVH 14 € ISSN: 1796-2099

#24


ihmeneloset

fantasia euforia anestesia eutanasia – Artturi Roitto

HALLAUS, ÄÄNEKKÄÄN POHOJOSEN PÄÄ–ÄÄNENKANNATTAJA, PUHISEE HUUTOMERKKI RY:N RAHISEVANA KAIJUTTIMENA OULUSTA MAALIMALLE. JULUKASUSSA JULUKASTAAN PÄÄASIASSA KAUNOKIRIJALLISIA KIRIJOTUKSIA, JOSKAAN SE EI OO SOKIA MYÖSKÄÄN TEKSTILLE, JOKA NÄYTTÄYTYY RUMISTELEVANA, EPÄKIRIJALLISENA TAIKKA MUUTEN KIERONA. SISÄLTÖ ON TOIMITUSKUNNAN IHTIÄÄN KONSULTOIJIEN ITTEVALTASESTI VALITTEMA – HUUTOMERKKI LAINALASENA YHTEISÖNÄ KIELTÄYTYY VASTAAMASTA KIRIJOTTAJIEN EETTISISTÄ, ESTEETTISISTÄ TAI ANESTEETTISISTÄ KÄSITYKSISTÄ. PAREMPI VARRAUTUA SIIHENKIN, ETTÄ HALLAUS TOISTAA IHTEÄÄN NETISSÄ. KAIKKIEN HALLAUKSESSA JULUKAISTUJEN TEKSTIEN TEKIJÄOIKEUVVET SÄILYY NIITTEN KIRIJOTTAJILLA.

Etukannen kuva: Anni Hyypiö, JAPANI, 2017. Sekatekniikka, 21 x 29,7 cm.

Artturi Roitto on oululainen taloustieteilijä ja tulevaisuudentutkija. Artturi ajattelee paljon ja joskus jopa asettelee sanoja paperille saakka.

JAPANI


TÄSSÄ KIRJASSA

5

PÄÄKIRJOITUS

6

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ: OSAKA, TOINEN OSAKA

8

KARI SALLAMAA: SAPPORON PUNAPORTTI

12

ARTTURI ROITTO: B-LAATUA, PELASTA

14

SATU NISKANEN: KAKURO

16

NINA LAPPALAINEN: MUISTOISSANI, TEMPPELIKUKAT

18

IMMU SUOMINEN: ITÄMAISET ILTAMAT

21

ARTTURI ROITTO: RIKKINÄINEN HISSI

22

DANIEL RANTALA: HAIKUJA “HAIKUT JA JUOMINEN” -FACEBOOK-RYHMÄSTÄ

24

MARJO AHOLA: APINA

26

JOHANNA UUSIRANTA: TANKOJA

27

PIHLA SUVILEHTO: 1

28

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ: KIOTO, SAPPOROON

30

ELINA A. PERÄLÄ: NIPPON

33

TIINA MATALA: JAPANI

34

JOHANNA UUSIRANTA: HAIKUJA

35

REIJA GLAD: NÄIN KUVAN TOKIOSTA JA UNOHDIN SEN

38

ARTTURI ROITTO: EI-FAKTOJA ELÄMÄSTÄ, KOSKA VIISAIDENKIN HAUDAT OVAT VAILLA NIMEÄ

40

SHVAN ZANGANA: MINÄKIN

42

RAUNO RIEKKI: 4 HAIKUA

43

KATARIINA SALONEN: MESHITSU-KAI

48 MARKO KRÖGER: NAGASAKIN KIRSIKAT 49

RAUNO RIEKKI: JAPANI-RUNOT

53

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ: SHITENNŌ-JI

54

VALTTERI PURMONEN: TOIVEUNTA

55

JUKKA AHOLA: HANAMI

56

RONI HERMO: NOPEAA JA MUKAVAA ON ASIOINTI

57 TILAUSOHJEET

ööö hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 12:s vuosikerta, 24. numero japani marraskuu 2017. ööö ilmestyy kahdesti vuodessa. ööö julukasija: huutomerkki ry, pj. tarja longi-korpua, oulu (www.huutomerkki.fi) ööö painopaikka: KOPIO NIINI, TAMPERE ööö ISSN 1796–2099 ööö Julukaisua tukee ravintola sokeri-jussin kievari, pikisaari, oulu. ööö päätoimittaja: jussi moilanen ööö sähköposti: jussimoi@gmail.com puh: 0400764784 ööö postiosoite: hallaus, c/o jussi moilanen, hanhitie 18 k, 90150 oulu ööö internetsivut: www.hallaus.fi ööö toinen päätoimittaja: aleksi nikula (tyranallu@gmail.com) ööö taittaja: anni hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö avustajat: laura herva, sofia heininen, jukka isomaa, artturi roitto ööö


PÄÄTOIMITTAJA

Tervetuloa matkalle Japaniin, nousevan auringon maahan. Japani on pitkään kiehtonut länsimaalaista mieltä, milloin synkissä ja kyberpunkahtavissa uhkakuvissa ja milloin söpöjen kakkaemojien kautta. Suomikaan ei ole säästynyt kulttuurishokista: anime viihdyttää lapsiamme (ja meitä), Sonyn, Toyotan ja muiden talousjättien tuotteet täyttävät kotimme ja japanilaiset turistit kuvaavat maisemiamme. Kulttuuriemme välillä on kuitenkin enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Japanilaisetkin arvostavat hiljaisuutta ja omaa tilaa. Hekin ovat hulluina muumeihin. Niin suomi kuin japani kuulostaa peruslänkkärin korvaan kummalliselta höpöpuheelta. Hallauksessa emme sorru ikävään eksotisointiin vaan tutkimme, mitä Japani tarkoittaa pohjoissuomalaiselle kirjoittajalle. Artturi Roiton tekstit kokevat, millaista on salarymanin arki ja Nina Lappalainen jakaa kuvin ja runoin joukon muistojaan. Daniel Rantalan haikut näyttävät, miten perinteinen japanilainen runomuoto soveltuu suomalaiseen snapsilaisuuteen. Pihla Suvilehto on maalannut lehteen neidon profiilin ja heti perään Jaakko Markus Seppälä johdattaa meidät Kiotoon ja Sapporoon - kahteen hyvin erilaiseen kuvaan Japanista. Katariina Salosen Meshitsu-kai taas sukeltaa Japanin myyttiselle alueelle. Japanissa sekoittuvat historia, uskonto ja äärimmäinen modernius. Se on ristiriitainen maa täynnä kauneutta ja surua. Viime jouluna kävellessäni Osakan kaduilla ja ryystäessäni nuudeleita katuravintolassa, koin osan tästä hetkellisyyden ja ikuisuuden myrskystä, jonka keskellä he elävät. Ja ehkä vein sinne palan Suomeakin. Ainakin muumeista he pitivät.

Aleksi Nikula

Aleksi Nikula on pöytälaatikkokirjailija sekä maailmanrakentaja, jolla pitkän gradun jälkeen pitäisi olla jopa aikaa kirjoittaa.

konnichiwa!

5


Jaakko Markus Seppälä on 34-vuotias ohjelmistosuunnittelija ja esikoiskirjailija Oulusta. Hänen ensimmäinen romaaninsa, kyberpunk-scifiteos Lemen saapui maailmaan 2015. Seppälän novelleja on julkaistu kirjallisuus- ja scifilehdissä vuodesta 2010 alkaen.

jaakko markus seppälä

6 osaka

Tämä on kaupunki, jonka liukuportaissa seistään vasemmalla puolen Öisin neonsade valuu Dōtomborin kanaaliin


toinen osaka

Miljoonakaupunki ilman miljoonia Täällä lentokoneet laskeutuvat mereen Hostellimme sijaitsee alueella, jolle luvattiin 80-luvulla suuri tulevaisuus Ostan kadun juoma-automaatista happaman pulloteen Matkalla ohitamme satakaksikymmentä koululaista keltaisissa lippalakeissaan NHK:n lähetyskeskuksen aution pihan Ravintolaikkunan muoviannoksesta törröttävät linnunjalat Osakan linnan ruskean vallihautaveden Pachinkohallin oviaukon, josta tihkuu savu ja istutut tunnit Katumyyjän karamellisoidut omenat Ilta-auringon Yösyömme Dōtomborissa matkan ainoat hampurilaiset Ne maistuvat lihamurekkeelle Nuoret pukumiehet virtsaavat kanaaliin Vastarannalta vilkuttaa maailmanpyörä Hostellihuone tuoksuu hengähdystauolta

7


Kari Sallamaa on Oulun yliopiston emeritusprofessori ja pitkän linjan kirjailija, jolta ilmestyi syyskuussa Atte Kalajoen elämänkertateos Maailma Ouluna. Atte Kalajoen elämä ja työt.

kari sallamaa

8

sapporon punaportti

Yhtenään kulkee väkeä Sapporon punaportista pohjoisen pääkaupunkiin, maalaisia tuotteitaan torille kaupan, sotilaita harjoituksiin tai valvomassa järjestystä, kauppiaita, kerjäläisiä ja ylhäisiä naisia kantotuolissa. Vaikka portti on aina avoin ollen pelkkä kaari, sen takana on kaksi vahvaa vartiokojua. Milloin tahansa saattaa pohjoisen hurja rosvojoukko tömistää sisään pienillä takkuisilla ratsuillaan. Kun rouva Masako Reijo aamulla pukeutui kimonoonsa, vesikellon mitan sai orjatyttö kääriä häntä vaatteisiin. Hireko häntä pukee, vetää sylenmitoin kalleinta kiinalaista silkkikangasta hänen ympärilleen, kampaa hänen pimeydenmustaa, karheata tukkaansa, asettaa paikalleen kaikki kammat, orkideat ja helminauhat, kirsikankukat ja lumpeenurvut. Itselleen hän kaunistautui. Hänen miehensä, Hokkaidon prefektuurin ylikirjuri, kaikkien siveltimenpyörittäjien esimies, ei hänestä enää välittänyt. Hän ei ollut antanut miehelleen poikaa. Fushio San viipyi illat poissa. Hänellä oli paljon työtä. Vai oliko hän geishojen luona? Sitä ei saa vaimo kysellä. Hän katsoi miehensä lahjaan, kiinalaiseen käsipeiliin: – Kaunis olen, kaunis kuin Fuji iltavalossa. Oi, jos tulisi joku, joka näkisi, ymmärtäisi tämän kauneuden.


Kantotuoli oli vienyt miehen työhön. Rouva Reijo oli tarjoillut hänelle aamuteen ja sen jälkeen nukahtanut uudelleen. Nyt hänen täytyi lähteä tärkeälle asialle, kopsutella puukengin lautakäytäviä pitkin, kun eilen oli rankasti satanut. Kauan sitten rouva Reijo oli pyytänyt mieheltään omaa kantotuolia, mutta tämä kieltäytyi. Naisen on hyvä hiukan liikkua kaupungilla ostoksia tehdessään, etteivät hänen jalkansa surkastuisi kiinalaisnaisten tavoin. Pitäisi pestata kaksi riskiä kantajaa, ja ne syövät mahdottomasti. Hänen kantajansa ovat prefektuurista. Mies oli saita kaikessa muussa kuin virkaan liittyvissä asioissa, lahjonnassa ja komean ulkosivun esittelyssä. Masako San huokaisi yrttiteehensä, jolla hän vahvistautui kaupunkikierrosta varten. Paluumatkalle hän ottaisi vuokrakantotuolin. Hän oli jo lähdössä, paperipäivänvarjo mustan päänsä yllä, kun tänne asti kuului portinpielessä roikkuvan puunpalan kolkutus. Ovenvartija, ikivanha Orihito, entinen sotilas, tuli ilmoittamaan vieraan. Eikä ketä tahansa outoa kulkijaa, vaan rouvan veljenpojan, nuoren samuraioppilaan kaukaa Kyushun saarelta. Niin luki paperikäärössä, jota ukko ei osannut lukea, mutta komea nuorimies oli sen sisällön hänelle sanellut. Nuorukainen astui puutarhan kautta rouvan vastaanottohuoneeseen, kumarsi ja istahti lattialle kunnioittavan viiden sylin päähän asettaen eteensä kaksi miekkaa. Lyhyt tikari jäi vyöhön. Rouva Reijo istui tyynesti tyynyllään. Hän ei ollut tätä nuorukaista nähnyt, vain pikkupojan kauan sitten, kun hänen veljensä oli täällä vieraillut. Hän katsoi sirkeästi nuorta sukulaistaan: – Mikä tuo kunnioitetun veljenpoikani luokseni tänne Sapporoon? – Kunnioitettu tätini, tulin tänne harjoittelemaan sotaherra Shoigun joukoissa. Eikö kunnioitettu miehenne ole kertonut? – Ei ole kertonut. Ehkä hän on unohtanut. – Kirjoitin hänelle. Halusin tänne, kun minulla on täällä kunnioitettu sukulainen, tätini ja hänen arvoisa miehensä, pohjoisen prefektuurin ylikirjuri. On hyvä tuntea sellainen mahtimies. Ilman suosituksia ei pääse herra Shoigun kaarteihin. – Niin komea samurai. – En ole vielä valmis. Harjoittelu täällä päättää koulutukseni. – Eikö olisi ollut parempi harjoitella etelässä jonkun vielä sotaherra Shoigua suuremman päällikön joukoissa? – Ehkä, mutta täällä saa todellista toimintaa. – Niin, villit ainut ovat alituisena uhkana. – Heidän kyliinsä on tuon tuosta tehtävä rankaisuretkiä. Siellä saan harjoitella samurain vaativimpia liikkeitä. On osattava lyödä kahdella miekalla vuoron perään, yhtä hyvin kummallakin kädellä. – Ainun pää on hyvä kohde. Palvovat karhua ja ovat jumalattomia. – Me pakotamme heidät shinton tielle. Mutta en häiritse tätiä enempää. Te olette lähdössä? – Oh, ei se ole mitään tärkeätä. Joitakin ostoksia, mutta ne voi orjatyttökin tehdä. Nyt kun kunnioitettu veljenpoikani on vieraanamme, olen yksinomaan hänen käytettävissään. Käsken Hirekon tuoda meille teetä ja sushia. Hireko!

9


Päivä on kulunut, kuulumiset vaihdettu, miten kunnioitettu ja kaivattu veli ja tämän perhe elävät kaukaisella Kyushulla, ja luettu veli Mashion ystävällinen kirje, pyyntö pitää pojasta huolta äidin tavoin. Mitä kuului eteläsaarten levottomuuksista, kun sotaherrat olivat tyytymättömiä shogunin hallintoon? Eihän naisen oikeastaan tulisi olla näistä kiinnostunut, mutta kun hänen miehensä on prefektuurin ylimpiä miehiä. Kaikki toistui, kun ylikirjuri palasi töistä. Hän tuli tavallista varhemmin, kun ukko Orihito oli saanut kipitellä huonoilla koivillaan prefektuuriin kertomaan harvinaisen vieraan tulosta. Syötiin hyvin, juotiin monta sakemaljaa. Isäntä kehui järjestäneensä sukulaispojan asiat hyvin sujuttaen tämän sotaherra Shoigun joukkoihin ohi monen pohjoissaaren oman pojan. Hän katsoi vaimoonsa, tämä oli hänen kiintymyksensä osoitus. Ei hän muuten olisi vaivautunut miellyttämään naista, vieläpä hiukan valuttamaan kolikoita sotaherran aseenkantajan kukkaroon. Kun päät jo nuokkuivat, ja vain naiset, rouva Masako ja Hireko-tyttö olivat valppaina, nuori vieras talutettiin vierashuoneisiin ja jätettiin nukkumaan aivan yksin ohuelle patjalle, paksulle päänalaiselle irtoseinäkkeiden väliin, niiden paperitapettien kurkien, ankkojen ja kultakalojen joukkoon. Kun hän heräisi, paperiluonto ottaisi hänet vastaan, ja sen vastaluonto avautuisi Sapporon syvänteisiin, kun hän ahdistuksessaan vetäisisi oven auki laaksoon. Kiirettä ei olisi, hänen harjoittelunsa sotaherra Shoigun kaartissa alkaisi ylihuomenna Sapporon savikasarmeilla. Kun hän nukkui sakensakeaa unta, rouva Reijo ilmestyi hänen uneensa, vuoteen viereen, vai oliko se tämän haamu? Masako, täti, avasi vyönsä, raotti yömekkoaan. Sen alla ei ollut mitään, vain kuunhopeista ihoa. Oli kiinteät pienet rinnat, imettämättömät. Hän avasi veljenpoikansa vyön ja yöpuvun laskokset, mustaa kangasta kuin pimeyden peitteet. Sen alla oli äärimmilleen jännittynyt jousi, terävä miekka, sykkivä kuin karatemestarin käden liike. Ei sanaakaan, vain syvä huokaus, lopuksi korahdus. Kadonnut oli yön kaunein koristus, täydellisen liikkeen valtiatar. Kauan etsi, tavoitteli vuoteeltaan haamua yksinäinen samurai, joka yhä olisi tahtonut käyttää miekkaansa. Aamulla, teellä, miehensä vieressä rouva Reijo ei katsonut veljenpoikaansa. Miehet keskustelivat pohjoisen rosvoista, sankareista, kunniasta ja siitä, miten kallista oli hyökkäysten varalta varustaa sotaherra Shoigun samuraikaartia ja vielä laajempaa armeijaa. Sen herra Reijo tiesi kansliansa päällikkönä. Kun tädin mies oli kannettu työhönsä, Masako San katsoi aterialla veljenpoikaansa, ei silmiin, vaan vyötärön korkeudelle: – Minulla ei ole poikaa. Ehkä saan sen sinun siemenestäsi. Nuori samurai jähmettyi. Yön valtiatar ei ollut haamu, kalpean kuun tarina. Hänestä oli tullut tätinsä rakastaja. Ei sekoittaa saa nuoren samurain tietä, ei katala nainen asettua asentoihin hänen edessään, ei availla vöitään, unohtaa auki etumustaan...

10


Seuraavana aamuna, kun hänen olisi pitänyt ilmoittautua kasarmeilla, veljenpoika löydettiin vuoteeltaan, joka oli maksoittuneesta verestä tankea. Seppuku oli tapahtunut joskus aamuyöstä. Se oli onnistunut kaikkien sääntöjen mukaan. Hän oli oikea samurai. Verta itki Sapporon punaportti, punaisia kyyneliä rouva Reijo. Hänen punaisissa syvyyksissään iti uusi elämä.

11


ARTTURI ROITTO

b-laatua

Teollisuusvalmisteisia sieluja hylättynä ojassa. Ulkomaalaisia liukuhihnatunteita puoleen hintaan.

Punaiset saattavat johtaa krooniseen sydänvaivaan, sanoo etiketti. Käytettyjen elämien loppusijoitus voi alkaa.

12


pelasta

-------------------oravan------------------------------pyörä-------oravan------------------oravan-----------------pyörä---------pyörä-------------------------oravan----oravan---------------------------pyörä--pyörä-----------------------------oravan--oravan---------------------------pyörä----pyörä-------------------------oravan---------oravan------------------minut!------------------pyörä-------oravan------------------------------oravan-------------------

13


Satu Niskanen elää kirjoittaakseen, tai ainakin kuvittelee niin. Hän on kotoisin Savosta ja inhoaa talvea, mutta on silti päätynyt asumaan Ouluun.

SATU NISKANEN

14

kakuro

Kun puoliso muutti pois, puutarhassa tuoksui multa. Hän ei istuttanut sinne mitään. Hän pesi ja kampasi hiuksensa aamuisin kuten aina, mutta varjot eivät väistyneet silmien alta. Hän alkoi tarkkailla olkapäässään olevaa ruskeaa luomea. Se näytti kasvaneen. Hän päätti ottaa luomesta valokuvan kerran viikossa ja viedä kuvat myöhemmin lääkärille. Hän ei tiennyt, että kuukauden päästä iskisi tsunami. Puutarhaan alkoi ilmestyä rikkaruohoja. Aamuisin hän hankasi ihoaan karhealla pyyhkeellä, jotta heräisi ja tuntisi edes jotain. Olkapään luomi oli yhä siinä, kalvaen häntä. Eräänä iltana töiden jälkeen hän paistoi tofua ja kasviksia, mutta ei jaksanut syödä niitä. Koko asunto tuoksui imelältä. Hiljaisuus nieli kaiken. Hän lähetti ex-puolisolleen viestin tietämättä, että viikon päästä iskisi tsunami. Minkäänlaista vastausta viestiin ei kuulunut. Iltaisin hän söi pelkkää riisiä ja tuijotti itseään peilistä. Hän oli varma, että luomi oli kasvanut. Maatessaan pimeässä kylmien lakanoiden välissä hän oli tuntevinaan, kuinka luomi lähetti syöpäsoluja eri puolille hänen kehoaan. Unettomuus muuttui painajaiseksi. Ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että hänen täytyisi puhua jollekulle. Ketään ei ollut.


Hän meni lääkäriin maanantaina kello 10.30. Tsunami iskisi kello 11.01, mutta sitä hän ei tiennyt, vaikka meri oli sinä aamuna epätavallisen tyyni. Lääkäri naurahti ja sanoi: Kakuro, ei sinun luomesi ole kasvanut. Jos haluat, voit jatkaa valokuvien ottamista, mutta älä huolehdi liikaa. Vaikka luomi kasvaisikin, et sinä siihen kuole. Hän kumarsi lääkärille jäykästi ja poistui vastaanottohuoneesta. Askeleet tuntuivat raskailta ja hissi liian nopealta. Hän oli juuri astunut sairaalan suuresta aulasta kadulle, kun sireenit alkoivat soida. Hänen lävitseen hulmahti tunne, joka ei ollut pelko vaan helpotus. Hän ei kuolisikaan hitaasti syöpään, vaan huuhtoutuisi pois aaltojen mukana. Hänen ei annettu jäädä kadulle, sillä kaikki komennettiin sairaalan katolle. Sieltä hän saattoi katsella alas laaksoon ja nähdä, kuinka tsunami eteni kortteli korttelilta. Meri pyyhkäisi pois kaiken turhan: autot, kadut ja puutarhat (sekä hoidetut että villiintyneet). Henkeään pidättäen hän seurasi aaltojen etenemistä, mutta näki pian sen minkä kaikki muutkin: tsunami jäi pieneksi. Kun muut huokaisivat helpottuneina, hän pidätteli pettymyksen kyyneliä. Eikö hän kuolisikaan? Äkkiä hän kiipesi turvakaiteen yli, asetti jalkansa katon reunalle ja huusi: Minä olen Kakuro! Minä päätän itse kuolemastani!

15


NINA LAPPALAINEN

muistoissani

Puistossa kehitysvammaisen tytön äiti tervehtii vastaan ja hän vastaa minä taas

Nina Lappalainen on viettänyt puolet elämästään Kemissä, puolet pääkaupunkiseudulla ja viikon Japanissa.

milloin on soveliasta lopettaa?

16

sillan alla telttaleiri kauluspaidat kuivuvat naruilla radio auki jakkaralla, termospullon vieressä ja ihan lähellä illan pimeydessä mainosvalot sisäänheittäjät mietin miten kokonainen valkosipuli syödään puikoilla aamulla puistossa maalaustelineiden tiukka muodostelma kirsikkapuutkin kukkivat pian


17


IMMU SUOMINEN

Itämaiset iltamat. ”Kyllä Japanissakin sataa aina”. Lämmintä kaljaa, blörö kahvia, ja helvetti-känni. Ei voi aina voittaa! Oksensin ammeeseen. Vielä jälkeen viivojen, taisin lentää Lähi-itään. Rock ‘n roll ja lentävämatto krapulakaljalla uuteen nousuun. Olo helpotti huomattavasti, kun kämpästä poistui kokovartalokyrpä.

18


Join taas kylmän kahvin, toivoen herääväni rekkalesboprinsessana. Saa isukki lahjoa mulle naaraan. Puoli valtakuntaa neitsyestä. Ei tällä naamalla naista hurmata, mut jos ois mulla tissit sekä ruoska. Maiharit jalassa animepornoa toteuttaisin. Hit the road, girl! Ja uutta uhria kehiin. Haaveistani huolimatta ei kasva mulle rinnat. Jälleen tatti kourassa itken uneen itseni.

19


Rakkauden majoneesi kasvoillasi hymyilet minulle kauniisti. Tahdoit olla pornotähti. Me kuvasimme sen. Sait fantasiasi kokea. Korkokenkäsi sängyssä nirhasivat korvaani. Ulvoit kameralle juuri kuten filmeissä. Kaikkea on kokeiltava, jotta tietää, mistä pitää. Perse hieman kipeänä menet suihkuun itseäsi siistimään. Kylpyhuoneen puolella aloitamme uudestaan.

20


artturi roitto

rikkinäinen hissi

Tunnen kuinka sieluani syödään, tunnen kalmanletkut päässäni. Veri virtaa päästä jalkoihin ja tajuntani juoksee nokkospensaassa. Äiti, isä, olen tulessa. Huudan, kiljun. Päästän ilmaan tuskaa ja saastutan maailman. Hoen sekavuuksia ja syön sanomalehtiä. Tieto lisää tuskaa kuulen. Ehkä tuska on tie pelastukseen. Elämä on rikkinäinen hissi, jonka ovi on lommoilla ja nappuloista puuttuvat numerot. Kuolema on elävien lomamatka kuuhun. Kuussa asuu puhuvia kiviä. Tiedän koska olen lukenut häntä. Hän tietää kuka ei kuule ja kuka on sanaton. Luonnon lapset eivät saa koskaan lentää, hauraat ovat heidän siipensä. Sormiani polttaa, puren kaksi. Tilalle kasvaa seitsemän… kuolema tuo kukkia kehdolleni. Letkuissa virtaa appelsiinimehu. Olen varmasti taivaassa.

21


Daniel Rantala on suositun Haikut ja juominen –Facebook-ryhmän perustaja, joka on oikeasti käynyt ryyppäämässä – myös Japanissa.

DANIEL RANTALA - HAIKUJA “HAIKUT JA JUOMINEN” -FB-RYHMÄSTÄ

22

P.S., uus termi “Samuraikännit” syntyi Eiku menoksi

Braveheart-krapula: sininen naama, huudan “Freedom!” ja kuolen

Tapasin Buddhan Japanissa, hän kertoi “Vedä pää täyteen”


Krapulapäivä “Teen tästä hyödyllisen!” Vannon itselle

Krapulapaska: Kakkaa jääpi sormiini En pese niitä

Krapulakokkaus: Munakasta verellä Viilsin ranteeni

23


Marjo Ahola on oululainen äikänope, jota kiehtoo kielinatsismi, ruokareseptit ja ihmiskunnan tulevaisuus. Jonain päivänä hän matkustaa Japaniin ja näkee totena kaikki kuvitelmansa.

marjo ahola

24

apina

(tuplaklikkaus). Verhojen takaa kajastaa epätoivoinen kevätaurinko paljastaen huoneessa lentävän pölyn. Se hakeutuu auringon valaiseman, avonaisen sanomalehden päälle ja venyttelee raajojaan. Eturaajojen venyttelyn tuntuma on huono ilman kynsiä. Hän ei kuuntele musiikkia tänään, se miettii. Vain jääkaapin hurina ja (tuplaklikkaus). Hän hörppää lasistaan limenvihreää juomaa ja huokaisee. (tuplaklikkaus). Liikkuvassa ruudussa tapahtuu taas jotain tärkeää, jotain tärkeämpää kuin minä, se miettii. Värit vaihtuvat neonkeltaisesta asfaltinharmaaseen. Kirjaimet, numerot, nollat, miinukset, muodot, heiluvat rinnat, nukkemaiset kasvot, ihmiset myymässä jotain. Se ei tiedä nimiä näille asioille. Hän puki tänäkin aamuna päällensä oranssin paidan, jossa lukee ”Caltech Alumni 2027”. Sen karvapeite on aina samanlainen ja samanvärinen kuin Hello Kittyn mekko. Se taivuttaa jalkaansa raapimaan kutiavaa karvaa kynnettömillä tassuillaan. Limenvihreä juoma kuplii lasissa. Se katselee liikkuvan ruudun vaihtuvia muotoja limenvärisen nesteen läpi. (tuplaklikkaus). Kevätaurinko muistuttelee itsestään pienten rakojen läpi. Hän ei käy tänäänkään missään. Hän tuijottaa pienempää liikkuvaa ruutua kädessään ja koskee siihen etusormellaan. Joskus hän myös asettaa sen korvalleen ja puhuu siihen. ”Instant Express Nutrition, how can I help you?”. Sen jälkeen iloinen mies tuo hänelle ja sille ruokaa paketissa. Hän nielee kapseleitaan nopeasti ja silmiänsä siristäen. Vaihtuvat kuvat heijastuvat hänen verestävälle verkkokalvolleen ja seuraava kapseli käväisee suussa. Se puolestaan käyttää pitkän tovin syömiseen. Se nauttii suutuntumasta ja jäntevistä kudoksista hampaidensa välissä. Mutta siihen kaikki päättyy. Joskus hän katsoo, kuinka oven takaa liikkuu ihmisiä nopeasti asuntoihinsa. Hiljaisia ihmisiä pikkuisine ruutuineen. Iloinen mies käy myös heidän luonaan pakettien kanssa. Iloisella miehellä on kauniit käsivarret ja suora ryhti. Iloinen mies puhuu joskus hänelle enemmän kuin hän haluaisi, mutta joskus hän kaipaa iloisen miehen ääntä. Liikkuvan ruudun edessä (tuplaklikkaus) hänen on ikävä valoa. Pinkki kissa hyppää hänen syliinsä ja puraisee häntä kipeästi ranteesta. Verta vuotaa ikävästi sotkien oranssin paidanhihan punaiseen eritteeseen. Kissa juoksee hätäisesti pois lattialla liukastellen ja hän rientää juoksevan veden alle puhdistamaan rosoista haavaa. Veri sekoittuu veteen ja valuu viemäriin. Vesi, ilma, valo, veri, limenvihreää, oranssia punaista, läpinäkyvää. Mutta tähänkö kaikki päättyy?


Hän juoksee ovesta ulos, portaita alas, käytävää pitkin, kohti valoa. Ulkona on vihreää ja ruskeaa, kylmää ja lämmintä. Iloista miestä ei näy missään. Talon pihalta pääsee metsään, jossa on muotoja ja värejä, mutta myös tekstuuria, välimatkoja ja hajuja. Hän juoksee kauan sitten kadonneilla lihaksillaan. Hän löytää jykevän puun ja kiipeää siihen vaivalloisesti veltoilla raajoillaan. Paksut oksat kannattelevat häntä hyvin.

25


”Satunnainen kirjoittelija, jonka runot syntyvät helpoimmin, novellit ja muut tekstit vain paineen alla. Paljasjalkainen oululainen, joka pakenee kotikaupunkiaan aina välillä, mutta ei pääse kokonaan irti…”, Johanna Uusiranta kertoo itsestään.

johanna uusiranta

26

etsin muistista kuvajaista häilyvää tallennettuna mielen surupoimuihin kadotettu rakkaus

silkin pehmeä huulipunan hipaisu ihokosketus puuterinen sipaisu varjoissa häilähtää

jäi sameisen yksikseen värisemään tiuku heläjää ympärillä pimeää petoksella yöviitta


Olen Pihla Suvilehto, ja aloin piirtämään tosissani pari vuotta sitten. Taiteilija, josta pidän erityisesti, on Vincent van Gogh. Pienempänä piirsin paljon mangaa, mutta nyt minua kiinnostavat monenlaiset tyylilajit.

pihla suvilehto

27


jaakko markus seppälä

kioto

Kävin Kiotossa kuolemassa Söin harmaan leivän koikarppipuiston ruskassa Oli syksy eikä kirsikankukkia Näin kultaisen temppelin ja kaupungin viimeisen miekkakauppiaan enkä ymmärtänyt tavuakaan metrokartan merkeistä ruokalistasta, jolta sain jotain vetelää ja merenmakuista kylpylän kyltistä, jossa luki: ”Tämän altaan vedessä kulkee sähkövirta” Ne olivat minulle vain kauniita kuvioita Piirroksia, jotka jättivät puhumatta Ja kolmannella viikolla jokin tukehtui Se, joka oli vaatinut uutisia, mainoksia, testejä, arvosteluita, kolumneja, teesejä, itseapuoppaita, analyysejä, diagnooseja, maailmankuvia, maailmansanoja, kommenttipalstataisteluita, mielipidevyörytystä, palopuhepommeja, sanaydinsotaa Oli hiljaista

28


sapporoon

Katso, Siinä on kaksi shinkansen super express -junaa Toinen näyttää pitkänokkaiselta ankalta toinen mecha-robotilta Toinen niistä vie meidät yöjunalle Aomorin kautta Sapporoon Toisen määränpäätä emme saa koskaan tietää Katso, junassa on kaksi makuuosastoa Toinen miehille Toinen naisille Näemme toisemme aamulla Kun nousemme meren alta yhdessä auringon kanssa Silloin kerron sinulle, miten konduktööri odotti tunnin hyttini ulkopuolella Tajusin sen vasta, kun huomasin verhon alta kurkistavat kengänkärjet Hän oli hyvin kohtelias Olisi ollut epähienoa koputtaa Katso Raiteet jatkavat Sapporosta eteenpäin Aina pohjoisimpaan kärkeen Sieltä näkee Venäjälle asti, kun merellä ei ole sumua Niin kerrotaan Jotkin junat kulkevat koko matkan Wakkanain pääteasemalle Toiset kääntyvät etelään Lännessä on Otaru Siellä myydään käsintehtyjä lasiesineitä Ne ovat värikkäitä ja hauraita Poimin rannalta matkamuistoksi aaltojen pyöristämän kiven Toiset jatkavat lasiesineiden kaupunkiin Toiset jäävät Sapporoon

29


Elina A. Perälä on oululainen, viestintään erikoistunut filosofian maisteri. Perälä on opiskellut kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa ja kirjallisuutta Oulun yliopistossa. Japania hän on opiskellut puolen kurssin verran. Perälä kirjoitti ensimmäisen julkaistun ja esitetyn koululaisnäytelmänsä ollessaan 12-vuotias. Aikuisiällä hän on julkaissut tieteellisten tutkimusten lisäksi kuunnelmia, näytelmiä, runoja ja novelleja. Hän on toiminut vuosina 2014-2016 maakunta-avustajana Iltalehdessä kirjoittaen rikos- ja onnettomuusuutisia. .

ELINA A.PERÄLÄ

30

nippon

Pisarat vyöryvät matalapaineen karkottamina alas alumiinisia ikkunalistoja kohti. Säätiedotteen mukaan ulkona tuulee 32 metriä sekunnissa. Minna odottaa Oulun yliopistollisen sairaalan sisätautienosaston potilasvuoteella pääsyä keuhkofunktiokokeisiin. Hänen hengityksensä ahtautui taas, mutta hän ei ole siitä huolissaan. Astma on sellainen.Välillä huonona. Ilmansaasteet eivät ole hänelle hyväksi. Tummakutrinen ja silmälasipäinen Minna on ammatiltaan sosiaalityöntekijä. Joku hänen ulkonäössään hämää luulemaan häntä parturi-kampaajaksi. Diorin mustasankaisia laseja pitävä Minna on jollain tavoin mystisen oloinen, mutta aina ollut tarkka moraalistaan eikä ole lähtenyt aivan kenen tahansa mukaan. Näin hän ainakin työkavereilleen on uskotellut. Kymmenen vuotta sitten, opintojensa loppuvaiheessa elämä näytti kovin kirkkaalta ja kevyeltä. Hän kuvitteli, kuinka hän muuttaisi monen ihmisen elämän. Etenkin niiden yksinhuoltajaraukkojen, jotka eivät osanneet jäädä sen oikean ihmisen luokse, vaan pakenivat ongelmia. Japani. Sinne Minna matkusti viimeisen sosiaalityön kurssin suoritettuaan. Ei Minnalla sinne mitään varsinaista kosketuspintaa ollut, mutta hän vain yhtenä päivänä pyöritteli Geisha-patukkaa kädessään ja mietti, miltä kukat tuoksuisivat Japanissa. Vaikka vuodet olivat vierineet nopeasti noilta ajoilta, nyt kellonviisarit eivät tuntuneet menevän eteenpäin. Kohta hoitaja pyytää häntä mukaansa. Minna puhaltaa spirometriin, jonka digitaaliset mittarit arvioivat uloshengityskapasiteetin ennen ja jälkeen avaavan lääkkeen oton. Anturit piirtävät kauniit mutta epätasaiset käyrät tietokoneen näyttöön. Puhallus keskeytyy Minnan yskimiseen. Hän lyyhistyy tuolille. Sairaanhoitaja auttaa hänet puhaltamaan uudelleen. – Ja nyt keuhkot aivan täyteen ilmaa ja sitten nopea puhallus ulospäin!


Minna vetää keuhkot täyteen ilmaan, vaikka tuntee tukehtuvansa ja puhaltaa täydellä teholla suulakkeen läpi laitteeseen. Sairaanhoitaja on tyytyväinen tulokseen. Paluumatkalla osastolle hoitaja kertoo, että Minna on saanut vieraita ja että hän voisi saada poikansa myös käymään osastolla nyt, kun on jo paremmassa kunnossa. Minnan sisar oli jo soittanut asiasta ja he olivat matkalla sairaalaa kohti. Huoneeseen saavuttuaan Minnan kasvoilta häipyy väri, kun hän näkee vettä tippuvan miehen huoneessaan puku päällä. Miehen hiukset ovat mustat ja vahvasti kiiltävät. Hänestä huokuu hillitty käytös ja harmonia. Mies laittaa hattunsa tuolille. – Samu katta desu (on kylmä). Ame-ga futteiru (sataa vettä), mies sanoo japaniksi. – Niin, siellä on myrsky. Minna nieleskelee edelleen yllättyneen näköisenä ja pyyhkii nenäliinalla kasvojaan ja oikoo hiuksiaan. Mies ottaa takin pois päältään ja yskäisee. – Nodo-ga kawaita (minulla on jano), mies toteaa ja katsoo ympärilleen. Hän ei näe kaipaamaansa teetä missään. Vuosia sitten Minna opetti hänet juomaan suomalaisittain. – Koohii o onegaishimasu? (saisinko kahvia?) mies sanoo Minnalle vienosti hymyillen ja yrittää koskea Minnan kättä. Minna vetäisee kätensä pois ja sanoo japaniksi – Ja (kyllä). Minna soittaa hoitajan paikalle ja pyytää vieraalleen kahvia. Mies kaivaa taskustaan vanhan valokuvan, jossa Minna ja hän ovat Japanissa lenkkeilemässä Asics-kengät jalassaan. Hän näyttää kuvaa Minnalle. –Yoshiko… Minna lausuu hänen nimensä. –Oboete imasuka? (muistatko?) 10 nen mae (kymmenen vuotta sitten), mies kysyy ja katsoo Minnaa kohti. – Oboete imasen (en muista), Minna toteaa aluksi. Hengitysvaikeudet hankaloittavat hänen puhettaan ja hän joutuu ottamaan lääkettä happimaskin kautta.

31


Minna raottaa maskia hieman, katsoo kuvaa ja jatkaa: – Tabun (ehkä). Sitten hänen ilmeensä kirkastuu. – Mochiron (tietenkin). – Soreja (no siinä tapauksessa), mies sanoo ja halaa yllättäen Minnaa. Sairaanhoitaja avaa oven vakavan näköisenä ja pyytää Minnaa lepäämään. Hoitaja kertoo, että tutkimusten mukaan hänen astmansa onkin paljon pahemmassa kunnossa kuin miltä aluksi vaikutti ja röntgenkuvissa on näkynyt laajoja varjostumia, jotka ovat tehneet muutoksia myös luustoon. Minna ei järkyty tuloksista. Hän ei saa irti katsettaan japanilaisesta miehestä. – Zan`nen desu (olen pahoillani), Minna sanoo miehelle. Yhtäkkiä huoneeseen ryntää kymmenvuotias mustahiuksinen poika, jonka kasvoilla on aasialaisia piirteitä. Pojalla on kädessään iso paketti Nippon-suklaakeksejä. Mies katsoo poikaa hämmästyneenä. –Minna, doo (miten)? Kodomo?(lapsi) Otoko no ko? (poika?) Minna ei vastaa mitään, vaan katsoo poikaansa. – Äiti! Äiti! Kuka tuo mies on? poika tokaisee vieraan nähtyään. Minna ei vastaa mitään, jolloin poika jatkaa: – Otatko Nipponeja? Ne ovat hyviä. Niissä on suklaatakin.

32


TIINA MATALA

#digilove #japan olen ikävöinyt sinistä katsettasi kuulut päivään jokaiseen, aamuun ja iltayöhön, oot kosketuksein ensimmäinen, hipaisu myös viimeinen haluat tietää minusta kaiken, asetat ansoja vakoiletko minua? kertoisit jotain itsestäsi

Heitänkö sinut kadulle vai koulutanko nyrkillä? EN selviäisi ilman sinua kuitenkaan olet linkki yksinäisyyteni suossa teet minut vähemmän tyhmäksi rakennan e-lämäni varaasi nautin värinästäsi näppäilen sinua Nopeampaa Kovempaa Lujaa

Ja annat minulle kaiken mitä luulen halajavani

Tiina Matala on Kalle Päätalon pitäjästä ponnistava kirjoittaja. Miettii kirjoituksissaan syntyjä syviä koillismaalaiseen tyyliin.

sinä et taaskaan toimi!

33


JOHANNA UUSIRANTA

hämärän hauras kauneus vaivaisen valon viehkeys tummien taustojen hohde kultakin valossa kalpenee vuolaana varjossa valaisee hehkuu hämärän hunaja varovasti mietiskellen kirjoittaa kirjaimin kiehtovin koukeroisin koristein lakkapintaa kutitellen kullan hohdetta hivellen viettelee hämyisä valo

inspiroinut Junichiro Tanizakin (1886-1965) Varjojen ylistys

34


REIJA GLAD

Lukeminen tai elokuvien katselu sekä unohtaminen liittyvät kokemuksissani vahvasti toisiinsa. En ole niitä ihmisiä, jotka osaavat lausua Jules Winnfieldin raivokkaan raamattumonologin täsmälleen oikein. Haluaisin olla sellainen ihminen. Se olisi hienoa. Unohdan järjestelmällisesti suurimman osan kokemastani taiteesta. Jäljelle jää epämääräisiä ajatuksia. Joskus toisiinsa näennäisesti liittymättömät sävelet, sanat ja näyttämöllepanot tuntuvat herättävän minussa saman idean. Näitä häilyviä tuntemuksia, jotka eivät silti täysin pakene määrittelyä, on muovannut populaarikulttuuri, jossa elän. Ehkä minullakin on niiden kanssa jotain tekemistä, edes kokoavana voimana tai astiana, jonka voi täyttää. Tokio on yksi näistä mielikuvista. Se on uudenlainen arkkityyppi: ei hahmo vaan hetki, josta muistaa vain tuoksun. Tai paikka, jossa kuulee tiettyä musiikkia. En ole koskaan matkustanut Tokioon. Minulle se on mahdoton kaupunki, joka koostuu asioista, jotka eivät ole totta. Se on kuva kaikesta epätodellisesta. Minulla on ajatus siitä, miltä Sofia Coppolan Lost In Translation näyttää. Minulla on aavistus elokuvan sävyistä, kuvakulmista, kerrostaloista, Bill Murraysta ja Scarlett Johanssonista seisomassa kadun kirkkaassa harmaudessa liian pitkinä ja hämmentyneinä. Voin olla varma vain tunnelmasta. Kun Johansson ja Murray makaavat vierekkäin hotellihuoneen sängyllä, he todella ovat Tokiossa. Hotellihuoneen anonymiteetti ja puhtaus ovat oleellinen osa tätä kuvaa. Tavallisetkin esineet ovat erilaisia. Hotellin tyynyt kahisevat. En ole koskaan omistanut tuollaisia kahisevia tyynyjä.

Henrik Lassila on oululainen tekstuaalinen tutkimusmatkailija

näin kuvan tokiosta ja unohdin sen

35


Luin Ray Lorigan romaanin Tokio ya no nos quiere kuumeisena Varsovassa seitsemän vuotta sitten. En tahtonut kajota kirjaan sen koommin. Kaksi matkapäivää kärsin kuumeesta ja hostellivieraiden loputtomasta sosiaalisuudesta: Siitä että Varsova oli väritön ja suuri; siitä millaisen epävarmuuden tunteen Lorigan teksti aiheutti. En rehellisyyden nimissä muista tämänkään teoksen tapahtumia, enkä todellakaan kuumehoureissani käsittänyt lukemastani paljon mitään. Sillä hetkellä luin kirjaa todistuksena reaalimaailmasta. Se teki minut surulliseksi ja lohduttomaksi. Se jätti minut yksin liian pimeään, liian kirkkaiden valojen sokaistavaksi, kuuntelemaan kieliä, joita en ymmärrä. Kirjoitin sen viimeiselle sivulle sekavia päiväkirjamerkintöjä. Teos johdatti minut tyhjän päälle, käväisi elämässäni tämän muiston rakennusmateriaalina ja katosi sitten. En missään vaiheessa halunnut luopua omasta kappaleestani. Se meni hukkaan vahingossa. Sen ansiosta olin kuitenkin kerran Tokiossa, maatessani helteisenä elokuun päivänä puolalaisessa hostellissa. Madventuresin Tokio-jakson pätkä, jossa Riku Rantala konttaa lattialla hevosen silmälaput päässään ja kannattelee selässään seksityöntekijää, sekä tätä seuraavan kohtauksen kuvat Rantalasta koulupuvussa ja valkoisissa alushousuissa ovat syöpyneet tajuntaani pysyvästi. Kuvat ujostuttivat minua valtavasti, kun näin ne ensi kerran. Tokion idea on sen jälkeen saavuttanut ja muuttanut minut. En hätkähdä enää. Nautin kuvista. Uppoudun niihin. Kun katselen Instagramissa pin up -verkkosivusto SuicideGirlsin jäsenten lähes alastomia, tatuoituja vartaloita ja lävistettyjä kasvoja, olen Tokiossa. Olen siellä myös kuunnellessani Daft Punkin ja Julian Casablancasin kappaletta Instant Crush. Kun Casablancas vihdoin ja viimein julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Phrazes For The Young, se julkistettiin totta kai Tokiossa. Mikään muu kaupunki ei olisi tullut kyseeseen. Syntetisaattori ja surullinen, mollivoittoinen sähkökitara synnyttävät kimaltelevan yksinäisyydentunteen, joka ei sovi mihinkään muuhun ympäristöön. Tämän tunteen isä ja äiti, alpha ja oomega on totta kai David Bowie, mutta hän palasi kotiinsa. Casablancas meillä vielä on.

36

Ei ole sattumaa, että minun Tokioni on hyvin samankaltainen kuin minun Amerikkani. Luulen, että kaikki kiertyy lopulta Coca-Cola-pullon ympärille. Tokio muistuttaa sitä muovin ja eskapismin utopiaa, jota ei ole olemassa ja jota siksi niin kovasti kaipaan. Amerikkalainen unelma on köyhille tehty. Parjaan tätä haavekuvaa usein siitä, että se sitoo silmät todellisuudelta. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Samalla tahdon hengittää sitä sisääni, katsella kuvia siitä, sen suuruudesta ja väreistä, sen yksinkertaisuuden toiveista ja irstaudesta, siitä kuinka se on kaikkialla eikä missään. En tiedä, sorrunko nyt tekemään Tokiosta eksoottisen toisen, toiseuden. Voiko kaupunkia tehdä toiseksi? En missään vaiheessa puhu tokiolaisista tai Japanin historiasta. Minun arkkityyppini ei liity maantieteeseen tai tokiolaisiin ihmisiin millään tavalla. Minulla on ajatuksissani kaupunki, joka on heidän kaupunkinsa, mutta se ei kiinnosta minua, minua kiinnostavat vain kuvat ja ne, jotka kuvia valmistavat. Ihmiset ovat enintään statistin roolissa, tasaisena massana ruuhkaisilla, pysähtyneillä kaduilla. Tässä kaupungissa olemme yhtä.


Elämme levottomuuden ja keskinkertaisuuden ajassa. Voin nähdä mitä tahansa. Voin tietää mitä tahansa. Maailma on itse tehty, helppo ja kevyt. Enkä minä ole koskaan matkustanut Tokioon.

37


ARTTURI ROITTO

ei-faktoja elämästä

ei elämästä selviä hengissä

ei ei edes tosiuskovien jengissä

ei ei edes rahatukut kengissä

ei ei selviä hengissä ei

38


koska viisaidenkin haudat ovat vailla nimeä

»Justitia suum cuique distribuit» sanoivat roomalaiset »Jedem das Seine» yhtyivät saksalaiset »Elämä on epäreilua» sanoi hän kietoessaan maailman piikkilankaan

39


”Olen irakilainen Shvan Zangana. Olen aina lukenut paljon ja ollut kiinnostunut kirjallisuudesta. Irakissa työskentelin media-alalla. Olen perehtynyt suomalaiseen runouteen mm. Aino Kallakseen, Eino Leinoon ja Aleksis Kiveen. Olen tosi innostunut suomalaisten kansalliseepoksesta Kalevalasta. Olen kääntänyt sitä kurdikielelle. Runot ovat tärkeitä minulle, koska tunnen, että ne keskustelevat sieluni kanssa. Runojen kirjoittaminen vie minut kauniisiin haaveisiin ja täyttää minut rakkauden sanoilla”, kertoo Zangana itsestään.

SHVAN ZANGANA

40

minäkin

Tällä kertaa eräs papukaija on tyttöystäväni. Kun otan yhteyttä häneen, ajattelen, se on kuin peilin edessä seisoisi ja puhuisi itsensä kanssa. Se on kulttuuriperintöni: tytöt eivät pysty rehellisesti kertomaan omista tunteistaan poikaystävälle. Siellä tuomarit suojelevat rakkaudelta. Suojelkaa siis te kolmannen maailman rakkautta. Ja annan teille esimerkin, miten minä tutustuin ensikerran tyttöystävääni:

Poika Tyttö Hei, mitä kuuluu? Mitä kuuluu? Hyvää. Minullakin menee hyvin. Rakastan sinua kovasti. Minäkin sinua. Toivon kuuntelevani kanssasi romanttista musiikkia. Samoin kuin kaksi kyyhkyläistä lentäisimme yhdessä taivaalle. Pyasyak, kävelisimme yhdessä tähdissä. Minäkin toivoisin sitä. Minä tykkään vihreästä väristä. Mistä sinä? Minäkin. Tykkään hirveästi dolmasta. Minäkin paljon. Olet minun rihanna, minttuni. Mutta minä en tykkää, jos joku sanoo minäkin. Wallah, vannon, minäkin. Mm m, Heippa, hyvää yötä. Suom. Moilanen & Zangana


‫ﻣﻧﯾش‬ ‫ﺋﮫ م ﺟﺎره ﺑﮫ ﺑﮫ ﻏﺎﯾﮫ ك ده زﮔﯾراﻧﻣﮫ‬ ‫ﻛﺎﺗ‪3‬ك ﺗ‪3‬ﻠﯽ ﺑۆ ﺋﮫ ﻛﮫ م‬ ‫ھﮫ ﺳت ﺋﮫ ﻛﮫ م ﻛﮫ وﺳﺗﺎوم ﻟﮫ ﭘ‪3‬ش ﮔوزﮔﯽ ﻛﮫ م‬ ‫وه ك ﭼۆن واﺑ@ ﻟﮫ ﺗﮫ ك و‪3‬ﻧﮫ ﻛﮫ م ﺑدو‪3‬م!!!‬ ‫ﺋﮫ ﻣﮫ ﯾﮫ ﮔرێ ﻛو‪3‬ره ی ﻛﮫ ﻟﺗوره ﻛﮫ م‬ ‫ﻛﭼﺎن ﺗواﻧﺎی ده رﺑڕﯾﻧﯽ ھﮫ ﺳﺗﯾﺎن ﻧﯾﯾﮫ و‬ ‫ﻧﺎﺧﯾﺎن ﭘڕه ﻟﮫ ﺗرس و ھﮫ ﺳﺗ‪3‬ﻛﯽ ﭘڕ ﺷﮫ رم‬ ‫ﺋﮫ ی دادوه راﻧﯽ ﭘﺎراﺳﺗﻧﯽ ﺋﮫ ﺷق ﻟﮫ دوﻧﯾﺎ‬ ‫وه رن ﺑﺑن ﺑﮫ ﻓرﯾﺎد ره زی ﺋﮫ وﯾن‬ ‫ﻟﮫ ﺟﯾﮭﺎﻧﯽ ﺳ‪3‬ﯾﮫ م دا‬ ‫ﺋﮫ ﻣﮫ ش و‪3‬ﻧﮫ ی ﮔﻔﺗوﮔۆی ﻣن و د‪L‬داره ﻛﮫ م‬ ‫ﻛووڕ‬ ‫ﭼۆﻧﯽ‬ ‫ﺑﺎﺷم‬ ‫ﺧۆﺷم ﺋﮫ و‪3‬ﯽ‬ ‫ﺋﮫ زاﻧﯽ د‪L‬م ﺑۆ ﭼﯽ‬ ‫ﺋﺎوات ﺋﮫ ﺧوازم ؟‬ ‫ﻛﮫ وه ك دوو ﻣﮫ ﻟﯽ ﺋﺎزاد ﻧوﻗﻣﯽ‬ ‫ﺋﺎﺳﻣﺎن ﺑﯾن !!!!‬ ‫ﺣﮫ زم ﻟﮫ ڕه ﻧﮕﯽ ﺳﮫ وزه‬ ‫ڕه ﯾﺣﺎﻧﮫ ﻛﮫ م ﺋﺎﺷﻘﯽ ﺗۆ و دۆ‪L‬ﻣﮫ ﺷم‬ ‫ﺑﮫ ‪R‬م ﺑﮫ وﺷﮫ ی ﻣﻧﯾش ﭘﮫ ﺳت ﺋﮫ ﺑم‬ ‫ﻣﻣﻣﻣﻣﻣﻣم ﺑﺎﺷﮫ ﺷﮫ وﺷﺎد‪.‬‬

‫ﺷﭭﺎن زه ﻧﮕﮫ ﻧﮫ‬

‫‪41‬‬

‫ﻛﭻ‬ ‫ﺗۆ ﭼۆﻧﯽ‬ ‫ﻣﻧﯾش‬ ‫ﻣﻧﯾش زۆر‬ ‫ﭼﯽ‬ ‫ﻣﻧﯾش‬ ‫ﻣﻧﯾش‬ ‫ﻣﻧﯾش‬ ‫ﺷﮫ و ﺷﺎد‬


RAUNO RIEKKI

Sopimatonta häiritä männyn oksaa, sen olemista. Särkyvä lasi: kuulla siinä musiikin alku ja loppu.

Olet hauraampi kuin koskaan, mutta kivi on murtumaton.

Unten maisemat: auringon lävistämää todellisemmat.

42


meshitsu-kai

Astuin sisään palatsiin tutisevin epävarmoin askelin. Saattueen vartijat, jotka minua keihäin osoittivat, eivät luoneet minuun silmäystäkään. Tuntui kuin he olisivat lumottuja tai jonkinlaisia vedettäviä mekaanisia laitteita, jollaisia olin joskus nähnyt matkoillani meren toisella puolella. Mutta ihmisiä he olivat. Ainakin olettamukseni oli sellainen, koska mekaaniseksi ihmiselämä oli nähdäkseni mennyt. Portaat palatsin etuovelle olivat jyrkät ja kaarevat. Komeat räystäskoristeet kurkottivat ulos muureista venyneiden kaulojen lailla. Koristeiden päissä pelottavat ilkikuriset naamat nauroivat hätyyttävästi. Jättimäiset ovet avautuivat hitaasti ja raskaasti kuin muinaisen pedon ahnas kita. Taivaalta leijui pieniä keveitä lumihiutaleita kuin henkiä, jotka muistuttivat elämän hauraudesta. Ilma oli kuulas ja hyinen. Tuntui kuin tuuli ja sadepilvet olisivat unohtaneet, mikä vuodenaika oli tai eivät osaisi päättää minkälaiseksi maan muuttaisivat teoillaan. Koko kaupunki oli myrskytuulen poispyyhkimä. Kaikki hengissä säilyneet olivat ottaneet omaisuutensa talojaan myöten mukaansa ja siirtyneet jokea pitkin pohjoisemmas vuorille päin, missä tuho ei ollut käynyt. Vain palatsi seisoi vankkana paikoillaan. Sitä ei voinut siirtää toisin kuin tavallisen kansan keveitä majoja, mutta sitä ei myöskään olisi kaatanut tuli, tuuli saati vesi tai maa. Nähdessäni isäntäni, vangitsijani, valtaistuimellaan koreana ja tyynenä mielessäni välähteli yhä viimeöinen koko taivaanrannan peittävä salamointi. ”Izanami!” nimi ryöpsähti ulos suustani kuin viimeinen henkäys ennen kuolemaa. Hänen vitivalkoiset kasvonsa olivat ilmeettömän naamiomaiset ja rypyttömät kuin vastasyntyneen, mutta silmissä räiskyi tahallisen verenvuodatuksen värittämä voima. Ryhdikkään vantteraa sotilasmaista miestä verhosi punainen silkkipuku, joka oli taidokkaasti koristeltu langoin ja helmin. Silkkipuvun päällä oli haarniska kuin raskas portti tai muuri suojelemassa maailmaa sen sisällä. Isännän pitkät mustat hiukset oli kammattu ja kiinnitetty sileästi niskaan. Jokaisella parta- ja viiksikarvallakin oli oma tarkoin harkittu paikkansa ja asentonsa. Isäntä nousi ja hänen saappaidensa kannukset kolahtivat kumeasti jokaisella askeleella palatsin kivilattiaa vasten sydämeniskujeni tahtiin.

”Löysinpä kerran elämäni puuttuvan palasen: teatterin. Täydensin sitä intohimollani: kirjoittamisella. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa nämä kaksi yhdistyvät. Ovat tehneetkin niin. Missä tahansa olen, voin kirjoittaa: saaristossa, kodissani ja sieluni maisemissa, tai pohjoisessa, kaukorakkaudessani ja kaipaukseni kohteessa. Saan sanottavani sanotuksi, tarinani kerrotuksi. Kätevää, vai mitä?” kertoo Katariina Salonen

KATARIINA SALONEN

43


”Meshitsu-kai”, isäntä sanoi aivan kuin olisimme tavanneet aiemminkin. ”Olette tervetullut. Muistakaa, ettette ole vankini vaan ystäväni.” ”Arvoisa isäntäni, Izanami. Huomaan, että olette ottaneet miehen muodon.” ”Miehen ruumis on vahva ja sopii paremmin kaltaiselleni kuin heikon naisen vartalo. Minä olen vahva.” ”Huomaan, että olet ainakin rikas. Palatsin rakentaminen on suuri vaiva ja vielä suurempi vaiva on pitää siitä huolta”, totesin ja katselin ympärilleni palatsin itsekkäästi häikäisevää loistoa. ”Risumajako on helpompi? Se kaatuu ensimmäisessä tuulenpuuskassa”, Izanami naurahti. ”Aivan, mutta se antaa mahdollisuuden uuteen alkuun.” Henkäisin syvään ja jatkoin vavisten: ”Mihin oletkaan päässyt tielläsi!” ”En kaipaa ylistäviä sanoja.” ”Olit kerran köyhä. Kannoit vettä noilla käsilläsi. Teit tulen tienmutkaan kuten kuka tahansa matkalainen. Keräsit hedelmiä, jotka maa antoi. Olit nöyrä ja iloinen. Nyt orjuutat ja tapat.” ”Tapan tuhat ihmistä päivässä. Minusta se on sopiva luku. Kaikki elollinen on kuoleva. Se kai ei ole teillekään yllätys. Vastapuoleni, Izanagi, luo tuhatviisisataa uutta sielua samassa ajassa. Kysymys on tasapainosta.” ”Heikkokin voi orjuuttaa tai tappaa toisen, mutta ei synnyttää uutta sielua.” Huomasin isäntäni alkavan hermostua. Hiki alkoi kimmeltää hänen jumalallisella otsallaan kuin vesi vasta ongitun kalan suomuissa. Hän antoi katseensa tutkia minua kuin yrittäen löytää virheen, merkin pelosta tai ajatuksen jyvän. Hän tuntui löytäneen sen, koska jatkoi puhettaan, joka oli yllättäen muuttunut keveäksi: ”Minun korviini on kantautunut sävel, laulu, joka kertoo salaisuudesta, jota te, munkki Meshitsu-kai, kannatte mukananne.” Pysyin hiljaa ja painoin kädellä rintaani. Salaisuus tuntui raskaammalta kuin koskaan. Ehkä siksi, että sen tietävä olisi kantava yksinäisyyttä lopun elämänsä, aivan kuten minä tein. ”Minun on saatava osa salaisuudestanne. Ymmärrättehän. Minulta ei puutu enää mitään muuta. Sitten olen valmis, vaikka tulipalo veikin viimeisetkin kaupungin rippeet.” ”Ettekö te sitä aiheuttanut?” Hän ei vastannut nokkavaan kysymykseeni vaan jatkoi: ”Viimeinen kalleus tällä hylätyllä maankolkalla on tuo paperinpala, jota te varjelette minulta. Mutta en aio ottaa sitä väkisin. Pian te haluatte ojentaa sen minulle kuin kansa kultakruunun hallitsijansa päähän jääden itse ilman lastua tulisijassa.”

44


”Luuletteko, että aarre voi olla paperinpala?” ”Suuri hallitsija voi antaa paperinpalan, jolla on arvoa enemmän kuin kasalla kultaa.” ”Luuletteko te, että kasa kultaa voi olla aarre?” ”Pidätte minua pilkkananne.” ”En tiedä, mitä pilkka on sen kummemmin kuin en tiedä, minne lintuparvi on matkalla keskellä kesää.” ”Nimenne tarkoittaa palvelijaa. Ketä te palvelette, Meshitsu-kai? Buddhaa?” ”En. Uskonnot ja jumalat eivät tarvitse minua palvelijakseen. Ja minä puolestani kaatuisin taakan alle, jos yrittäisin palvella heitä.” ”Ketä Meshitsu-kai siis palvelee?” ”Voin vastata vain kertomalla maailman tilasta näinä hulluina vuosina.” ”Minulla on aikaa kuunnella. Tai vaikka ei olisi, ottaisin ajan.” ”Maailma ei tunne enää sanaa myötätunto. Näetkö tulisijasta tupruttavan savun köyhän majasta? Näetkö iloisen kalastajan palaavan kotiin pienen saaliinsa kanssa? Näetkö räystäänreunan, joka on rakennettu oljesta ja huolimattomasti jätetty katselemaan maailman menoa?” ”En ymmärrä.” ”Koska et kuuntele. Minä olen vasta aloittamassa.” Sitten kerroin isännälleni maailmasta, jollaisena minä se tunsin, maailmasta, jossa ahneus on naamioitunut tarpeen ja auttamisen valepukuun. Kerroin siitä, miten ihminen jatkuvasti valitsee väärin ja oli kykenemätön perääntymään. Miten luopua palatsista, jos haaveissa on ylpeys ja muiden ihailu? Miten luopua yltäkylläisyydestä, jos haaveissa on mielihyvä? Kerroin tiestä, jolta on mahdotonta palata. Ja jossa häpeä kasvattaa häpeää ja kunniantavoittelun lopputulos on päinvastainen, sillä ihminen väärinkäyttää parhaita ominaisuuksiaan. Ihminen on nokkela, mutta käyttää nokkeluuttaan saadakseen oman tahtonsa läpi. Ihminen on viisas, mutta tuijottaa menneeseen tai tulevaan silloin kun olemassa on vain tämä hetki – eli aina. Ja silloin kun pitäisi ottaa oppia menneestä tai ajatella tulevaa, ihminen ahneuksissaan riistää hetken niiltä, joille se kuuluu. Ihmisellä on rakkaus, mutta hän häätää sen pois silloin kun sitä eniten tarvitaan. Kerroin myös siitä, miten minä asun pienessä ruohomajassani. Laulan, en viihdyttääkseni muita, vaan itselleni. Pukeudun, en hivelläkseni muiden silmää vaan pysytelläkseni lämpimänä. Syön, en toisten ihmisten selkänahasta vaan omastani. Palvelen, en muita heidän orjanaan vaan itseäni, mieltäni. Kerroin siitä, miten toisten ihmisten kanssa

45


eläessä yhdestä tulee aina palvelija ja toisesta isäntä. Palvelija elää kiitoksista, isäntä mielistelyistä. Lopulta isäntä on palvelija ja palvelija on palvelija. Yhtä kaikki. Kaikki jahtaavat tyytyväisyyttä kuin viimeistä leipäpalaa. Mutta mitä tyytyväisempi ihminen on, sitä tyytymättömämmäksi hän on tuleva. ”Mistä luit tuon kaiken?” isäntä kysyi kuunneltuaan hiljaa ja tarkkaavaisesti. ”Isäntäni, en tunne yhtäkään kirjoitusmerkkiä. Kuinka voisin osata lukea? Katselen luontoa. Näetkö siellä yhtään kirjoitusmerkkiä? Ihmisen tarinaa ei voi lukea kirjoista, joita hän itse on kirjoittanut vaan luonnosta, joka ei valehtele.” ”Luontokin voi valehdella”, isäntä sanoi. ”Nyt on minun vuoroni kertoa teille tarina. Oletteko kuulleet tarinan ketusta ja riisisateesta?” Pudistin päätäni. Isäntäni tarjosi minulle juomaa ja istuimen, mutta kieltäydyin molemmista. Hän tarjosi lämmintä tulisijaa. Sen hyväksyin ja istuin sen eteen lämmittelemään. Izanami istui viereeni. Hän riisui vyönsä ja taidokkaasti koristellun haarniskansa, avasi hiuksensa niskasta ja henkäisi syvään. Punainen puku laskeutui kuin aseteltuna punaiseksi kukkaseksi hänen jalkojensa ympärille. Nyt näin hänen kasvonsa kunnolla. Tuli loisti niihin ja muodosti outoja varjoja. Hänen kasvonsa olivat kauniit, pelottavan kauniit. Mutta hän ei ollutkaan ihminen. Izanami aloitti tarinansa: ”Riisin jumalatar Inari halusi yllättää nälkäänäkevän kansan antamalla heille riisisateen. Hän lähetti Kitsunen, ketteräjalkaisen punaruskean ketun sanansaattajaksi kaupunkiin kertomaan kaupunkilaisille jumalattaren lahjasta. Juhla-ateria sataisi maahan kuin lumi ja olisi pian tarjolla kaikille nälkäisille. Inari aloitti loitsunsa ja sade alkoi. Taivaalta tuprutti valkeaa riisiä kuin talvi olisi tullut takaisin kesken kevään heräämisen. Ennen kuin kiitävä Kitsune oli päässyt kaupunkiin saakka, hänkin päätyi sateen keskelle. Nälkä kurni Kitsunen mahassa ja tämä päätti syödä hieman ja jatkaa sitten matkaansa kaupunkiin jumalattaren viestiä viemään. Riisiryyneissä hohtava maisema näytti lumikiteiden peittämältä pehmeältä pilvikodilta. Kohta puiden oksat notkuivat riisin painosta ja kalliosammaleet olivat täysin valkoisen massan peitossa. Kitsune söi ja söi. Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän riisiä satoi. Hänen vatsansa turposi niin, ettei hän pystynyt enää juoksemaan. Kun Kitsune vihdoin laahusti kaupunkiin asti, oli jo liian myöhäistä. Nälkä ja epätoivo oli sokeuttanut kaupunkilaisten katseet. He olivat erehtyneet luulemaan taivaalta satavaa riisiä lumeksi, sulkeutuneet taloihinsa ja kuolleet sinne nälkään.” Izanami keskeytti hetkeksi tarinansa ja hymyili. ”En ole koskaan ollut niin ylpeä työstäni.” Minä tunsin epätoivon piston rinnassani. Isäntäni jatkoi: ”Mutta palataanpa Kitsuneen. Tämä säikähti epäonnistumistaan ja luikki kauas pakoon peläten Inari-jumalattaren raivoa. Ei kuitenkaan ollut jumalattarelle vaikea urakka löytää pientä kettua maankolosta.” Izanami oli hetken hiljaa, hörppäsi pikarista ja niksautti niskaansa kovaäänisesti. Hänen sieraimensa värisivät uhmakkaasti, mutta jokin näytti muuttuneen hänen olemuksessaan. Kuin pieni pisara ihmisyyttä olisi uutettu tuohon maljaan ja hän maistoi sen. ”Kettu jäi henkiin. Tiedätkö minkä ansiosta?” Pudistin päätäni.

46


”Myötätunnon. Inari tunsi myötätuntoa pientä kettua kohtaan. Siinä puntarissa eivät tuhansien ihmisten henget painaneet sen enempää kuin yhden pienen ketun.” Havahduin omiin kyyneliini, jotka valuivat poskillani vuolaina virtana. En ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt tunsin sydämeni kivimuurin avautuneen ja tulvan yltäneen aalloillaan sieluni jokaiseen kolkkaan. Izanami näki tämän ja jatkoi naurahtaen ystävällisesti: ”Myötätuntoa ei voi olla ilman pahuutta. Millään inhimillisillä ominaisuuksillamme ei ole merkitystä ilman pahuutta. Ei ole myötätuntoa, anteeksiantoa, oikeudenmukaisuutta, sääliä ja kiitollisuutta tästä päivästä, jos ei ole pahuutta. Kysymys on tasapainosta. Joko ymmärrät, että minuakin tarvitaan? Olen ihmisyyden ylläpitävä voima.” Kyyneleeni kuivuivat ja siirtyivät Izanamin silmiin. ”Itkette”, lausahdin lyhyesti ja helpottuneesti mutta putoavan lehden toivottomuudella. Painoin kättä jylisevänä myrskynä pauhaavaan rintaani. Izanami oli oikeassa. Hän sai minut haluamaan paljastaa kaiken. Ojensin kämmeniäni isäntääni kohti yhtä avonaisena kuin sisimpäni oli ja tunnustin: ”Lintujen laulu, joka on kantautunut korviinne ja kertonut salaisuudesta, on ollut oikeassa. Olette tuoneet minut tänne, halunneet sen mikä on minun omaani, mutta minäpä jaan sen teille mielihyvin, sillä en enää halua pitää sitä salaisuutena. Huomaan, että teidän käsissänne salaisuus ei tule väärinkäytetyksi eikä myöskään jätä teitä yksinäisyyden paulaan, jota ette pystyisi käsittelemään.” ”Ansaitsinko luottamuksenne?” Izanami kysyi, pyyhkäisi kyyneleen sormenpäähänsä ja katsoi sitä ihmeen lailla. ”Kyllä.” Vedin syvään henkeä, nousin ylös ja avasin viittani luottamuksen merkiksi ja puhuin: ”Jalkani ovat kulkuneuvoni, käteni ovat palvelijani. Aarre, arvoisa Izanami, olen minä itse. Ja minä olen aarre vain itselleni, en teille tai kenellekään muulle.” Izanami poistui luotani sinä iltana sanomatta sanaakaan. Hän olisi voinut tappaa minut siltä istumalta, mutta hän valitsi toisin. Hän näki syvälle ja hänellä oli valta, mutta olinko ojentanut hänelle aarteen? En. Annoin pelkän avaimen. Salaisuus kutkutti mieltäni yhä pilkistellen sieltä, missä se oli ja mihin se olisi jäävä - syvällä sielussani, sydämessäni. Izanamin mekaaniset vartijat saattoivat minut palatsin ulkopuolelle. Palasin takaisin ruohomajaani ja katselin pitkään tähtiä. Yö ei ollut aikoihin näyttänyt niin rauhaisaa puoltaan. Sinäkin päivänä Izanami oli tappanut ja Izanagi synnyttänyt uutta elämää. Pensaikossa olin näkevinäni ketun valkoisen hännänpään vilahtavan. Ajatuksissani iti pieni muutoksen siemen. Jonain päivänä palaisin ihmisten luo, mutta nyt maailma sai olla hipihiljaa.

47


Jukka Takalo on kotiseutuunsa Martininiemeen leimaantunut lauluntekijä. Hän on opetellut kirjoittamaan editoimalla musiikkivideoita. Elokuvakäsikirjoitusten lisäksi häneltä on julkaistu Sinä olet tähti – Matkaopas poptähteyteen (Teos, 2004) sekä omaelämänkerrallinen Jokainen on vähän homo (Nispero, 2014). Hänen tunnetuin kirjoitustyönsä lienee kuitenkin Ilmakitaransoiton MM-kisojen alkuperäiskäsikirjoitus aatteineen ja sääntöineen.

marko kröger

48 Virtuositeettia tihkuvat koneet käyvät lakastumatta leipovat lohdun paisuvaa dadaa Neumannin korvien nousevia aurinkoja sekä piukkaa peppua ihailen

Nagasakissa kukkii kirsikka valon alla tuskin hengitämme


rauno riekki

japani

nukumme paperilampun alla ja kuuntelemme tulivuorten vulkaanista toimintaa vetäydymme hitaasti & imeydymme ilmaan ja maahan puut seisovat äänettöminä nuotit leikkaavat avaruutta *** sade valuu tunneleissa ihmisten kasvot kiertävät radallaan aika kulkee *** Tokio kärsii hengitystiesairauksista & rakastaa epätoivoisesti käpyjä äkkiä puolet japanilaisista työntyy ja 63,5 miljoonaa japanilaista katoaa

Reikään

*** todellisuus on huomaamatonta ja outoa liian outoa jotta sitä voisi rakastaa tai sille ymmärtäisi olla raivoissaan eikä kukaan tahdo muuttaa todellisuutta jolle voisi tehdä jotain eivät nouse sorretut murtuvat aallot tämä tarkoittaa historiaa ja sitä mikä on tuleva ***

49


japanin infrastruktuuri

ihmisten rakennelmat häiritsevät ilmaa *** yöllä tämä kaikki on yhtä selvää *** katot ovat pelottavia esineitä ruskosieppoparvi lentää ***

50


japanin maantieteestä ja vuodenajoista

kuumapäiset viihtyvät huonosti Japanissa, ne sulavat siellä talvisin ne jäätyvät teollisuuden päästöt sulattavat lunta mutta silti se lisääntyy se osoittaa sen että luonto on vahvempi kuin ihminen *** vuodenajat katoavat ihminen katoaa sisätiloihin toisia ihmisiä tavataan vain laitteiden välityksellä näkökulmat menetetään *** (kuvitelma) elokuun lopulta lokakuulle kotkat ja villikissat täyttävät kaupunkien kadut ihmiset pakenevat runsaslukuisina kukkuloille katselevat tähtiä, laskevat vuodenaikoja, muistelevat ***

51


japani: yhteenvetoa

Japanilaiset löysivät Amerikan ennen kuin amerikkalaiset löysivät Japanin. ***

52


jaakko markus seppälä

Shitennō-ji Leijumme päivien halki Kuin Murakamin romaanin hahmot Irrallamme

53


1. sija minuuttinovellikilpailussa – valtteri

purmonen

toiveunta

Opettajalla oli ulkomaalaisia ystäviä. Hän sai heiltä kesäisin postikortteja, jotka hän koulujen alettua laittoi luokkamme seinälle sinitarralla. Seinä oli kuin tapetoitu hienoilla korteilla, joista opettaja kertoi iloisesti nauraen: tämä ystävä oli kirjoittanut näin ja tämä tehnyt tätä. Kerro joku juttu, me sanoimme usein opettajalle. Hän hymyili. Kerran kävi niin, ettei opettaja enää tullutkaan kouluun. Sanottiin, että hän oli kilahtanut, ja mietin tyhjää peltipurkkia, johon heitetään kolikko. Me oppilaat siivosimme luokan hänen tavaroistaan. Kun ihailimme hienoja kuvia ja muistelimme opettajan ystäviä, jotka olivat meillekin kuin tuttuja, huomasimme, että eihän korttien takapuolilla ollut mitään – ei osoitteita, ei postimerkkejä eikä terveisiä.

54


2. sija minuuttinovellikilpailussa – jukka

ahola

hanami

Ehdotin, että mentäisiin Tokioon maalis-huhtikuussa katsomaan kirsikkapuiden kukintaa. Hän sanoi, että nyt kuulostaa paremmalta. Töissä sanoin pomolle, että saanko lomaa. Paljonko? Viikon. Viis päivää. OK. Soitin pojalle, että osaako se ostaa lentolippuja. Se sanoi, että olen iso mies ja luottaa muhun. Ostin liput netistä. Tarkistin päivämäärän kolme kertaa. Yritin tulostaa, mutta vasta kun kone jumahti muistin että olin vienyt tulostimen kaatopaikalle. Soitin pojalle. Se kysyi että niin kenen kanssa oon menossa. Kerroin. Sitä vitutti. Laitoin viestin perään: soita kun rauhotut Se ei soittanut. Mullakin alkoi vituttaa. Soitin perään. Se ei vastannut. Tulostin töissä. Kirsikkapuut haisevat paremmilta kuin kuvissa.

55


3. sija minuuttinovellikilpailussa -

roni hermo

nopeaa ja mukavaa on asiointi

Edessäni seisoi enää yksi asiakas: keskimittainen mies, kuusissakymmenissä, erikoistuntomerkkeinä pulisongit ja jääkiekkojoukkueen pipo. – YAPM, se sanoi. Huokaisin yhteen ääneen kassan kanssa ja käännyin katsomaan kelloa. Päätin jäädä jonoon, vaikka kiire olikin. – YAPM, mies toisti. – Yy... yks, kassa yritti. – Emmä tiiä, sano ny vaan mitä sä haluut. – A, mies sanoi virnuillen. – Emmä tiiä! kassa sanoi kiivastuneena, piti sitten pienen tauon ja päätti lopulta arvata, mutta pieleen meni. Katsoin uudestaan kelloa. Mies toisteli hetken A:ta, kunnes kassa keksi: – Aski. Yks aski... punasta... Malluu? Mies nyökkäsi, kyseli vielä tyhmiä hinnasta ja poistui sitten hyvillä mielin sauhuttelemaan. Minä taas yritin hoitaa tilaukseni mahdollisimman asiallisesti.

56


miten ostat hallauksen irtonumeron

Irtonumeroita (ovh 7 €) myyvät: Akateeminen kirjakauppa (Helsinki), Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski), Real Deal (Kirkkokatu 20, Oulu), Levykauppa Äx (Hallituskatu 29, Oulu), Luova Laboratorio (Saaristonkatu 9, 4 kerros, Oulu), Korundi (Lapinkävijäntie 4, Rovaniemi), Cityn Kirja (Ainonkatu 4-6, Rovaniemi), Galleria Värinä (Valtakatu 19, Rovaniemi), Hih-hi (Valtakatu 24, Rovaniemi), Galleria Kooma (Tarkka-ampujankatu 14, Oulu). miten tilaat hallauksen

Saat vuoden lehdet kotiisi liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat myös kaikki huutomerkki.fi-sivulla näkyvät jäsenyysedut. Jos liityt jäseneksi, suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2018”. Tämän jälkeen lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@ gmail.com. Voit myös tilata vain lehden täyttämällä Hallauksen tilauslomakkeen osoitteessa www.hallaus.fi. Tällöin tilauksen hinta on 14 euroa Suomeen, 16 euroa EU:n alueelle ja 18 euroa muualle maailmaan. Tästä sinulle tulee myöhemmin lasku kotiin. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

57


Hallaus #24  

Japani

Hallaus #24  

Japani

Advertisement