Suomi #25 by hallaus

#25

– Timo Remes HALLAUS, ÄÄNEKKÄÄN POHOJOSEN PÄÄ–ÄÄNENKANNATTAJA, PUHISEE HUUTOMERKKI RY:N RAHISEVANA KAIJUTTIMENA OULUSTA MAALIMALLE. JULUKASUSSA JULUKASTAAN PÄÄASIASSA KAUNOKIRIJALLISIA KIRIJOTUKSIA, JOSKAAN SE EI OO SOKIA MYÖSKÄÄN TEKSTILLE, JOKA NÄYTTÄYTYY RUMISTELEVANA, EPÄKIRIJALLISENA TAIKKA MUUTEN KIERONA. SISÄLTÖ ON TOIMITUSKUNNAN IHTIÄÄN KONSULTOIJIEN ITTEVALTASESTI VALITTEMA – HUUTOMERKKI LAINALASENA YHTEISÖNÄ KIELTÄYTYY VASTAAMASTA KIRIJOTTAJIEN EETTISISTÄ, ESTEETTISISTÄ TAI ANESTEETTISISTÄ KÄSITYKSISTÄ. PAREMPI VARRAUTUA SIIHENKIN, ETTÄ HALLAUS TOISTAA IHTEÄÄN NETISSÄ. KAIKKIEN HALLAUKSESSA JULUKAISTUJEN TEKSTIEN TEKIJÄOIKEUVVET SÄILYY NIITTEN KIRIJOTTAJILLA.

Etukannen kuva: Anni Hyypiö, SUOMI 2.0, 2017. Sekatekniikka, 21 x 29,7 cm.

Kuvista, kirjaimista ja numeroista kiinnostunut kumma kulkija Oulunsalosta, Remeksen Timo.

SUOMI2.0

TÄSSÄ KIRJASSA

PÄÄKIRJOITUS

LEENA SAINIO: ORIGAMI

ARTTURI ROITTO: MARRASKUUN UNELMIA

EERO SUVILEHTO: KIRKOSSA

9 10

TOHTORI K.

SHVAN ZANGANA: 69 VUOTTA

TIMO REMES: SIVU 1-2

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ: NEKROPOLIS AM MAIN, LÄMMENNYTTÄ VETTÄ

2. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA: SAULI VILPPOLA: LYHDYNKANTAJIEN SILMIEN ALLA

LEENA SAINIO: GANYMEDEEN VUOHET, JOHANNES KASTAJAN PÄÄTÄ ETSIMÄSSÄ

MARKO HEIKKINEN: MIKSI ET RAKASTA MINUA VIELÄ…

LASSI KALLEINEN: TURVALLISUUSSERTIFIKAATTI

ROSKARUNOJEN PARHAAT: 1. MIRJA KAARTINEN JA 2. SIRPA TERVO

RAUNO RIEKKI: SUOMI-PROFETIA

AAPO KUKKO: SUOMI 2.0

SHVAN ZANGANA: HILJENTYMISPÄIVÄT (KURDINNOS)

RITVA KOLEHMAISEN VOITTAJALIMERIKKI

HENRIK LASSILA: SUOMI 2.0 JA NIIN EDELLEEN

TIMO REMES

RAUNO RIEKKI:SUOMI-PROFETIA 2

1. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA: MARJA MÄENPÄÄ: PÄÄSIÄISPALVELUS

TOHTORI K.

LEENA SAINIO: VIIMEINEN

TIMO REMES: POLIISI

JUKKA TAKALO: KUOLEMAN NIMI ON SAAB 96 –ROMAANIN 1. LUKU

ARVO RIMPILÄINEN: HIRVENMETSÄSTYS

52 KIRJOITUSKUTSU 53 TILAUSOHJEET

ööö hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 12:s vuosikerta, 25. numero suomi 2.0, marraskuu 2017. ööö ilmestyy kahdesti vuodessa. ööö julukasija: huutomerkki ry, pj. tarja longi-korpua, oulu (www.huutomerkki.fi) ööö painopaikka: KOPIO NIINI, TAMPERE ööö ISSN 1796–2099 ööö Julukaisua tukee ravintola sokeri-jussin kievari, pikisaari, oulu. ööö päätoimittaja: jussi moilanen ööö sähköposti: jussimoi@gmail.com puh: 0400764784 ööö postiosoite: hallaus, c/o jussi moilanen, hanhitie 18 k, 90150 oulu ööö internetsivut: www.hallaus.fi ööö toinen päätoimittaja: aleksi nikula (tyranallu@gmail.com) ööö taittaja: anni hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö avustajat: laura herva, sofia heininen, jukka isomaa, artturi roitto ööö

PÄÄTOIMITTAJA

huomio!

– Yhteiskunnallisen keskustelun määrää on lisätty 20 %, mutta sen merkitystä on vähennetty 26,5 % – Politiikka-arvo on nostettu arvoon n4-y – Säätilan nostalgiaindeksi on poistettu väliaikaisesti käytöstä –Yritimme kirjavoittaa kulttuuria, mutta se olikin tehty jo ensimmäisessä versiossa. Yhdessä näiden muutosten pitäisi taata entistä kiinnostavampi ja viihdyttävämpi Suomi-kokemus. Tätä tukevat myös seuraavien asiantuntijoidemme lausunnot: Timo Remes ja Tohtori K. ovat dokumentoineet vallitsevaa Suomi-tilaa, ja osa materiaalista on tallennettu tämän lehden sivuille. Shvan Zangana pohtii raportissaan ongelmaa, joka on vaivannut sovellusta sen ensimmäisestä versiosta asti. Sauli Vilppola ja Marja Mäenpää esittelevät kesän Muusa-projektin hedelmiä. Lassi Kalleinen on myöntänyt päivityksen turvallisuussertifikaatin ja Henrik Lassila on lähettänyt yhteenvedon päivityksen käyttäjäkokemuksesta. Mirja Kaartinen ja Sirpa Tervo ovat tuoneet kaksi aiemmin hylättyä toimintoa takaisin käyttöön. Mainittakoot vielä Ritva Kolehmaisen limerikkimuotoinen pikaviesti. Toivomme, että nautitte uudesta, parannetusta Suomi 2.0 -versiosta. Sovelluksen kehitystä jatketaan vastakin, eikä ensi vuonna pidettävän yliohjelmoijan uudelleenvalintavaalien pitäisi hidastaa tahtia.

Aleksi Nikula

Aleksi Nikula on pöytälaatikkokirjailija sekä maailmanrakentaja, jolla pitkän gradun jälkeen pitäisi olla jopa aikaa kirjoittaa.

Päivitys Suomi-sovelluksen versiolle 2.0 on valmis asennettavaksi. Valtio voidaan joutua käynnistämään uudelleen päivityksen aikana useita kertoja. Olemme korjanneet joukon virheitä, jotka jäivät edellisessä päivityksessä käsittelemättä, ja teimme muutamasta liian vahvaksi havaitusta mekaniikasta tasapainoisempia:

”Olen helsinkiläinen runoilija ja muusikko.Runojani on julkaistu mm. Tuli & Savu -lehdessä, Suomi100 -antologiassa (Reuna). Digitaalista runomusiikkiani on julkaistu Nokturno.fi:ssä (Nihil interit) 2017. Voitin Lapuan Kankureiden Eino Leino -runokilpailun 2016. Esiinnyn aktiivisesti lavarunouden parissa ja teen myös lauluja”, Leena Sainio kertoo.

leena sainio

origami

Japanilainen ystäväni sen opetti: Otetaan neliönmuotoinen paperi. Taitellaan se sellaiseen muotoon, jonka peilillä näet jalkojesi välissä. Ensin alkutaittelut, ja sitten taitoksia tarpeen mukaan – ei ole väärin jos origami näyttää kurjelta tai ketulta, yhtä hyvä siitä tulee. Kun paperitaitos on valmis, puhalletaan siihen kevyesti, sitten vähän voimakkaammin, lopulta annetaan tuulen viedä. Tuuli sytyttää origamin kipinän liekkiin, joka saa tulivuoret jyskyttämään laavaa, hyökyaallon pirstoutumaan pilviin ja taivaan repeämään sateeksi, joka rauhoittaa kulon ja kastelee maaperän seuraavaa paperintaittelua varten. Tämän opetti japanilainen ystäväni. Kai se on kokeiltava.

artturi roitto

marraskuun unelma

Monsuunin viimeinen pisara

bungalowin olkikatosta. Kookospalmujen suodattama aamuaurinko kainalossa herään

räntäsateeseen.

Artturi Roitto on oululainen taloustieteilijä ja tulevaisuudentutkija. Artturi ajattelee paljon ja joskus jopa asettelee sanoja paperille saakka.

vasten

”Olen aforismeja ja runoja kirjoittava äijäikäinen kirjallisuuden dosentti. Tekstejäni on ilmestynyt ainakin kymmenellä kielellä ja käytetty mm. mainoksissa ja tiedotusvälineissä monessa maassa, erityisesti Romaniassa ja Italiassa”, kertoo Eero Suvilehto.

eero suvilehto

kirkossa

– Kuka tuo on? kysyi kymmenvuotias poika pelokkaasti. Oli pysähtynyt kuvan eteen, jonka seurueen aikuiset olivat ohittamassa vanhassa ruotsalaisessa kirkossa. – Kyllä kai se on joku suomalainen, isä vastasi vaivautuneesti. Pojan vaativa kysymys oli saanut hänetkin pysähtymään. Kuvassa kyyristeli kauhistunut mies polvillaan. Ja vieressä väijyvän sotilaan valtava miekka leijui uhkaavasti hänen päänsä päällä. – Ja kuka tuo on? poika osoitti miekkamiestä ja pakotti isänkin miettimään. – Vissiin joku ruotsalainen, sai isä vastattua. – Miksi? – Toivat kai uskontoa. Poika meni hiljaiseksi, nyyhkäisi ja ryntäsi ulos kirkosta. Perheen äiti ja ruotsalaiset ystävät katselivat hämmentyneinä. – Mene perään! äiti huusi. Lopulta isä löysi poikansa jonkun paksun leveälehtisen puun juurelta itkemästä. Oli kaunis kesäilta. – Isä… eikö suomalaisilla ollut omaa uskontoa?

tohtori k.

”Olen irakilainen Shvan Zangana. Olen aina lukenut paljon ja ollut kiinnostunut kirjallisuudesta. Irakissa työskentelin media-alalla. Olen perehtynyt suomalaiseen runouteen mm. Aino Kallakseen, Eino Leinoon ja Aleksis Kiveen. Olen tosi innostunut suomalaisten kansalliseepoksesta Kalevalasta. Olen kääntänyt sitä kurdin kielelle. Runot ovat tärkeitä minulle, koska tunnen, että ne keskustelevat sieluni kanssa. Runojen kirjoittaminen vie minut kauniisiin haaveisiin ja täyttää minut rakkauden sanoilla”, kertoo Zangana itsestään.

Shvan Zangana

69 vuotta Tarkastelen jättämiäsi rintaliivejä kokeilin 18 erilaista aistia keksiäkseni nimen sinun rintsikoittesi värille Ikuisuuden olen etsinyt sitä alusvaateliikkeistä iltakävelyillä kaupungilla kaunista rintamustasi meren rannalta kaikki värit näyttäytyvät silmieni edessä vain sinun väriäsi en pysty löytämään joukosta Silloin tällöin tunnen että olen vanhentunut ja hourailen miten vapisevat sormet voivat kerätä kokoon lasin joka on rikkoutunut Joskus vakuuttelen itselleni että minun täytyy löytää värisi mutta ensin minun pitää löytää ratkaisu ongelmaan, johon ei ole ratkaisua

Suom. Moilanen & Zangana

TIMO REMES

Jaakko Markus Seppälä on 34-vuotias ohjelmistosuunnittelija ja esikoiskirjailija Oulusta. Hänen ensimmäinen romaaninsa, kyberpunk-scifiteos Lemen saapui maailmaan 2015. Seppälän novelleja on julkaistu kirjallisuus- ja scifilehdissä vuodesta 2010 alkaen.

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

nekropolis am main

Kun palaamme Frankfurtiin joudumme ajamaan 120 kilometriä lentoyhtiön bussilla sillä tämä yhtiö rahoittaa toimintansa raaputusarvoilla ja jatkoyhteytemme on siirretty Moottoritiellä sumu syleilee bussia kaappaa nyrkkiinsä kuin viisivuotias pikkuauton kantaa pimennetyn makuuhuoneen päiväpeitteelle ja sulkee oven Kerrostalot ovat vääntyneet katujen ylle Rakennustyömaan aidan takana ulvovat saksalaisissa poliisisarjoissa ammuttujen sielut Tämä kaupunki koostuu pelkistä valtateistä joilla ei aja ensimmäistäkään autoa silti tunnen niiden läsnäolon Sumusta astuu haalistunut mies Kuiskaa Tämä on Nekropolis am Main kuolleiden kaupunki hyvien liikenneyhteyksien varrella Hänen takkinsa on ollut joskus oliivinvihreä Sumu haukkaa sen suuhunsa Imee farkunlahkeet reisineen sisäänsä Haihduttaa hiukset En osaa sanoa, mitä minä söin sinä iltana Missä nukuin tai milloin nousin linja-autoon takaisin lentokentälle Muistoni ovat sumuisia

lämmennyttä vettä

Minä olen se mies joka jää hääjuhlasaliin kun viimeinenkin on lähtenyt pianon äärestä juttuineen Aurinko heittää mäntymetsän takaa huomensäteitään Serpentiinit ovat sammuneet liikuntasalin lattialle pölyhiukkaset torkkuvat valokiiloissa Minä olen se mies joka jää hautomaan kahvikuppiaan kun veli vie vanhemman pojan sirkuskouluun ja veljen vaimo nuoremman perheliikuntatunnille Keittiössä humisee vain koneilmanvaihto ja hengitykseni Sortuneet lehtipinkat pöydällä huokaavat äänettä Lattialeluläjien aika on pysähtynyt Minä olen se mies joka jää Suomeen kun ystäväni lähtee kuukaudeksi Japanin rautateille Juotan hänen viirivehkalleen lämmennyttä vettä Istun nukkaiseen nojatuoliin ja kuuntelen Naapurit on siirretty kesäksi Salon kännykkätehtaalle Joku on unohtanut piirtää pilvet elokuun taivaalle Vesi pulpahtelee mullassa

”Sanotaan, että kirjoittaja tarvitsee lähes välttämättä lukijan. Mutta mielestäni paljon on, vaikka lukijaa ei. Opiskelin kirjoittamista avoimessa yliopistossa jonkin aikaa. Siellä käyttivät luonnehdintaa kirjoittajaidentiteetti. Luonnehdinta sopii hyvin niille, jotka kyllä harrastavat, kirjoittavat, lukevat, ovat maailmassa kuulolla, vaikka eivät tee näitä asioita ammatikseen. Voinpa olla juuri sitä, sitäkin.”

2. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA – SAULI

VILPPOLA

lyhdynkantajien silmien alla

Kesä tummui elokuuksi. Koko toimisto jäi lomalle. Lähdön alla tyhjensin kaappiani juuri päättyneen jutun esimateriaalista. Kaappi tyhjeni, lattialla kasa paperia kasvoi. Murtomäen sormi osoitti kasaa. – Noinko suuri se pettymys on? Tiesin mitä se tarkoitti. Kalastussopimuksen kuulemiseen valmistelemamme lausunto, koko kuuleminen, oli tuottanut laihan saaliin. Sopimuksen tullessa Norjassakin voimaan varmistui, että tavoitteisiin ei päästy. Meidät oli jyrätty. Ja minut oli jyrätty pahimmin. Kahviopuheissa uiskenteli valittelun ja lohdun sekaa. Tiedettiinhän mistä olin lähtöisin. – Ihminen on pieni. Ja pieni pienenee entisestään pohjoiseen mentäessä. Murtomäki onki esiin myönteistä. – Tällä erää tuli selkään. Mutta tämä ei ole ohi. Osapuolten kantoja on yhtä paljon kuin lohen kantoja. Kukaan ei ole tyytyväinen. Turistit, yrittäjät, mökkiläiset, paikalliset, lähteneet ja palanneet, lappilaiset, koltat, lohen perässä kaikki. Joki ei ole kenenkään ja kaikkien. Jakaminen on vaikeaa. Tee nyt niille oikeutta… Katselin paperikasaa. Ehkä totta. Ehkä kaikki ei ollut ohi vielä. Mutta monelle laiha lohtu, siellä ylhäällä, siellä mihin oli juurruttu ja mihin piti juurtua, jos ei kyennyt tai halunnut lähteä. En viitsinyt enää sanoa, että tämän tyyppiset asiat olivat olleet ohi jo siitä, kun mannerjää suli ja ihmisiä alkoi tulla. Pohjavirta oli ollut kylmä aina. Ja kovin usein se oli käynyt suuresta pieneen, etelästä pohjoiseen. Lohi oli yksi pohjoinen asia. Mutta muutakin oli ollut ja yhä etsittiin ja löytyi. Työntelin paperit silppuriin. Murtomäki lähti. Katselin sen myötätuntoniskaa. Koko muulle toimistolle pettymys oli vain takaisku ammatissa, minulle myös henkilökohtainen. Parin tunnin päästä vedin matkalaukkua kohti päärautatieasemaa. Kuukauden tarpeet mahtuvat matkalaukkuun, kun elää vähin ryminöin. Vaihtovaatteet, perhoja, siimaa. Muut kalavehkeet kotona äidin luona, partahöylä saunan ikkunalla särkyneen peilin vieressä. Kuukauden ajan asiat pysyisivät yksinkertaisina ja pieninä. Äiti oli niistä suurin. Laukussa oli äidille jotain. Ja sille piti onkia kala, lohi. Menneinä lomakesinä se oli onnistunutkin. Junaa odotellessa katselin pääsisäänkäyntiä vartioivia Lyhdynkantajia. Jättimäiset äijät, kivimiehet kannattelevat pallolyhtyjä kämmenten välissä. Niiden silmät ovat tummat ja syvät kuin kaltio. Ehkä lyhtyihin ja kaltioihin on kätketty tarkoitus. Ehkä tarkoitus on muistuttaa jostakin. Tarvitsette valon ja jotakin syvää. Matkustakaa ja eläkää niin, ettei tarvitse hävetä.

No, minun ei tarvitsisi. Äidin hoteissa lohijoen rannalla tapahtuisi tuskin kummempia. Osataan sielläkin jo olla eri mieltä sivistyneesti. Lakitoimistossa siihen oppii. Apulaisena keräilin juttujen palasia yhteen, oppineemmat, murtomäet, tutkivat ja muotoilevat ja vievät eteenpäin. Jutut ovat riitaa ja ristiriitaa, monta totuutta ja monta valhetta paperipinossa. Lyhdynkantajilla ei näyttänyt olevan ongelmia. Niiden graniittinen jykevyys tuntui olevan kaiken pienuuden yläpuolella. Äijien katseleminen lievitti pettymystä. Lippu sinne lähtömaille, jokakesäinen kunnes äidiltä tipahtaisi viimeinenkin hammas. Veturi veti kohti pohjoista. Ravintolavaunussa istui hilpeä seurue kertailemassa edelliskesää. Kaksi tuopinkantajaa seisoi ovenvieren pöydän kahta puolta. ”Viime sesongilla kiskottiin kuiville liki sata kiloa Jäämeren punalihaista. Ja nyt pitäisi saada isomus.” Epäilin. Ei sitä junavaunussa komeilemalla saa. En ollut saanut minäkään. Ja olin sentään nousujoen rannalta lähtöisin. Saattoivat ne tosin saadakin. Saalistaja voittaa enemmin tai myöhemmin. Saaliin vaihtoehdot ovat piiloutua ja paeta yhä syvemmälle, kauemmas, pienuuteen, arvottomuuteen. Kohta istuin vaunuikkunan ääressä. Maa muuttuu väljäksi kohta lyhdynkantajien jäätyä taa, kaupunki, lakeus, se tapahtuu nopeasti. Pohjanmaalla ei enää tunnu lyhdynkantajien muistutus. Niin väljällä tuskin tulee edes riitaa, ja jos tulee niin iso. Pohjoisempana puut pienenivät, suot suurenivat. Oulun jälkeen odotin näkeväni taas vuomia, kuruja, vaihtelua lakeuden jälkeen. Ratapenkan kupeella orpo vaadin ihmetteli junaa. Yksinäinen eläin, siitä tuli mieleen äiti, pienuudesta, yksinäisyydestä. Vaadin ei ollut parhaassa karvassaan. Ei äitikään. Pieni elämä pienessä tuvassa suuren Jäämeren kylmyyteen virtaavan joen rannalla. Kalavehkeet sillä olivat tallella. Keräilijät olivat yrittäneet viedä vavan. Äiti oli sanonut ostattelijoille, että saavat hakea vehkeet muualta. Hän ei myy bambua. Sen on Vuoman äijä tehnyt. En viitsinyt oikoa vanhan ihmisen kuvitelmia. Mistä lie äijä kuljettanut vavat. Kasvaako bambu Suomessa, äiti oli kysynyt. Ai ei… No, sitten Vuoman äijä on käynyt kaukanakin. Se oli talvisin tietymättömissä. Kemin asemalla vaadin vaihtui mustatukkaiseksi tytöksi. Mielikuva syntyi ties mistä. Ehkä sukupuolesta ja jostain selittämättömästä pohjoisen noituudesta, ehkä koska olin odottanut poroa, joka oli tuonut mieleen äidin, ja lopulta sielussa talven muhinut odottava mielikuva pohjoisen ihmisestä täydentyi tytössä. Lappilaista juurta näköjään, lyhyehkö, mustat kulmat, kaikki hampaat tallella. Peski ja säpikkäät niin se olisi ollut koltta. Juna lähti, istuin ikkunalla ja huomasin unohtaneeni jotakin. Poissaolo oli ollut huuhtelua, joka vuosien kuluessa oli pyyhkinyt pois paljon, loppu haalistunut. Maisema voimisti värit, veresti menneisyyden palasia, aiheutti unohtajan ja hylkääjän syyllisyyttä. Ajattelin Helsinkiä ja sen syyllisyyttä. Siellä asui ainakin sata tuhatta unohtajaa. Virta oli käynyt koko muusta maasta Töölönlahden ympäristöön ja huuhdellut sinne ihmisiä. Juuri se virta oli mahtavin, pääkaupungin monttu varmin ottipaikka, isomukset valtavimpia. Tyttö pujahti vaunuun Rovaniemen jälkeen. Se heitti repun penkille ja istahti vastapäätä. Siinä vasta tunsin. Titti oli kasvanut täyteensä, muuttunut. – Turistit. Sylettää. Kaksin käsin kiinni. Sata kiloa lohta. Ne saa sata kiloa vasta silakkasatamasta. Titti oli väärässä. Tunsin saalistilastot. Kiukku oli Tittiä. Äiti oli puhunut enemmästäkin. Titti kuului joutuneen kamarilla selittelemään seurueensa ylilyöntejä. – Niillä samat jutut kuin ennen Oulua. – Hyvän valeen kanssa voi reissata yli maan.

Titti tapitti silmiin. Titti sen täytyi olla. En ollut niin varma, että olisin vihjannut mitään. Mustat silmät todellakin. Niihin syttyi kiinnostuksen tulia. – Sie et haisekaan pahalle. Rovaniemi meni jo. Kökötät siinä Kittilään asti. – Sinne ja edemmäksikin. – Niihä mieki. Tyttö, Titti, nainen tyytyi. Ei tuntenut, ei viitsinyt udella. Se haki asentoa, otti repun kainaloon, näytti sitten nukahtavan. Aurinko paistoi viistoon. Puoliyö läheni, ja läheni Tunturi-Lapin eteläisin puoli, Kittilä. Kuuleminen, sopimus, jyrätyn tunteet, loman alku, lyhdynkantajat, junamatka, ne pari lähtöpaikassani vietettyä viikkoa muistuivat mieleen, kun seisoin pienessä väkijoukossa joen rannalla seuraamassa Titin taistelua isomuksen kanssa. Kojamo iski hetkellä, jonka Vuoman äijä oli opettanut Titille jo kun se oli polvenkorkuinen. ”…. siinä on paasi, sen ja rannan välissä monttu, kojamon lymy, siinä se on ärhy kuningas. Kun naahraat tulee, kojamo iskee puukalaan vihassa. Ärsytät sitä, käyt siinä lorkkimassa etukäthen, se on siellä, vaikkei sitä näy, kirkhan päivän iltana ko aurinko paihnuu pikkuvaaran pimethon ensi kertoja, on kojamon hetki, sillon olet siellä puukalasi kanssa.” Äijä oli antanut tytölle pikkulohen nimen.……” Muistakin aina, ettet ole taihvaan alla muutako pahainen titti.” Kamppailu nähtiin veneistä, rannalta onkijat kelasivat siimat sisään ja kerääntyivät seuraamaan. Sitä kesti pari tuntia. Jotkut tarjosivat apua, mutta Titti pysyi lujana. ”Mie voitan tai häviän tämän yksin.” Äiti laskeutui rantaan katsomaan. Se oli nähnyt väen kerääntyvän rannalle. Oltiin ehditty äidin kanssa sen parin viikon aikana puhella paljon, vanhoja, vähän uusiakin. Kun kojamo rynnisti myötävirtaan ja Titti mulahti uppeluksiin, äiti voihkaisi. ”Titti katosi viideksi vuodeksi. Kuultiin sen palanneen, mutta vain Kemiin. Ne katoilevat nämä vuomalaiset, tulevat takasin kun siellä kaukanakin on paha. Vuoman äijä kun ei muusta piitannut kuin kalasta ja linnusta, nuori ämmi häipyi Norjan puolelle, palasi sieltä pentuineen Titti vielä nyytissä. Puhuvat sen olevan Norjan koltan panema. Äijäpä vähät välitti kenen. Kläppi ko kläppi, se vain sanoi. Äijä opetti Titin lohelle, selitti minkä piti. Titti on härnänny maailmaa ja lohta jo pennusta, paitaa myöten kusessa ja joessa.” Kojamo juroi. Titti pääsi tasapainoon, kelasi siimaa sisään bambu luokalla. Turistikalastajat molemmat jännittivät vesirajassa. Junassa ja lupapisteellä ne olivat kantaneet olutta vähemmän vakavina tuopinkantajina. Olin nähnyt herrat lupapisteen viereen pystytetyn olutteltan pääovella. Nyt ne hypistelivät nostokoukkua ja huutelivat ohjeita vedessä pärskivälle Titille. Kuulemisessa turistikalastajien asiamies oli ollut yhtä mökkejä ja tontteja omistavien edustajan kanssa. ”Samat oikeudet kaikille. Ajoverkkopyynti olisi sallittava muillekin kuin paikallisille.” Toisen tunnin puolivälissä kojamo alkoi uupua. Se ei ollut hypännyt kertaakaan. Lohen palatessa keskivirrasta matalaan selkä näkyi silloin tällöin. Sen täytyi olla melkein Titin pituinen. Tittikin väsyi. Väliin oli kuin molemmat olisivat sopineet yhteisestä lepohetkestä. Sitten kojamo taas rynnisti, bambu notkui, kela parkui, siima vinkui ja lennätti pisaroita ilmaan. Titti näytti joutuvan taistelussa ahtaalle. Oli hetkiä, joina huudot vaikenivat. Pysähdyksen minuutti. Mitä nyt. Voivatko molemmat hävitä?

Kojamo ei ryntäillyt enää. Lohi näytti inhimilliseltä, hukkuvalta ihmiseltä, kun pää nousi pinnan yläpuolelle. Kookas leuan koukku erottui, mutta avuttomana. Äiti tuli viereen ja kävi kivelle istumaan. Hammas törötti alaleuassa. Se käyristyi ylähuulen päälle, uhmakkaana kuin havupuurajan taa unohtunut yksinäiseksi jäänyt aihki. Ei proteesia, ei muovin tekopeliä. Sama asenne kuin Titillä: ”Mie voitan tai häviän tämän yksin. Pärjäilen minkä pärjäilen. Kaikki tirkkenee, joki virtaa kohti meren iäisyyttä, minä kohti omaani, himmenen, haivun. Missä on voima? Kyyti tuo ruokatarpeet pihaan, saunan lämmitän vielä, talvet tuvassa, kesällä haakuroin ulkona, käyn Leuhkanlammella asti.” Jos taistelu olisi voinut päättyä tasapeliin, sitä olisi voinut pitää reiluutena. Mutta jommankumman oli hävittävä. Titin hiuksista tippui vesi. Se oli kahlannut matalaan ja tuki polvillaan vapaa jalkojen väliin. Äidin kädet siirtyilivät kävelykepin varrella.”Vuomalaisilla on eessä perukirjan teko. Taisto ei ikinä päässy näitä törmiä etemmä. Äijä, ämmi, nyt Taisto. Kirkkomaassa on vuomalaisia muutamia. Mitäpä lie Titti hummannu ne hummausvuo’et, nyt sen on pitäny nöyrtyä. Hautaan pano on toista ku kalalla olo. Titti on räävi suustaan eikä säiky. Mutta kirkkomaalla et kiskottele, ei auta. Nämä törmät hiljenee, ja voi hiljetä vesi. Entäs jos kirkaskylki ei nousekaan? Entäs kohta kun nämä Titit nielee maalima, nuoret, riettaat tai ei, nousijat, vai lähtijöitäkö ne on?” Äiti kammotteli liikaisia. Ei vielä sentään. Kun Titti kiskoi pyrstöstä kojamon kuiville, äidin voihkaisussa kuului kaukaa jotain vanhaa törmäläisvoimaa. Titti takoi kalan hiljaiseksi ja lysähti sen viereen. Kun se näki nostokoukun liki kävelleen miehen kädessä, se jaksoi elkeillä. – Saatanat. Meinaavat viiä minun kalan. Titti teki oikeutta. Veitsi jakoi lohen Törmän tuvan pöydän ääressä. Äidille talveksi kahteen tiinuun. Taiston peijaisiin, vuomalaisten mukaan, minulle ja muille myöhemmin saapuville törmäläisille ja Titin taustoille loput. Viimeisenä iltana ennen lähtöäni kynkätettiin äidin kanssa Vuoman tuvalle. Meitä oli kymmenkunta. Löytyi iloakin. Tunnettuaan minut vihdoin se sanoi vain tietäneensä jotain tuttua jo hajusta. Titissä oli surunsävyisten viikkojen vastapaino. Muuten huomio oli sen törmän pienissä ikoneissa, äidissä ja Taistossa. Äiti yltyi monisanaiseksi. Hammas sojotti, kun se sanaili kuulostaen siltä kuin olisi nauranut koko elämän jutulle. ”Taisto oli tältä törmältä ja tälle jäi. Ihan kuin minä. Minun jälkeen ei ole eikä tule muita samanlaisia. Jos kenestä teistä tulee mökkiläinen, se on erilaista. Mökillä ja mökillä on ero. Toiset on kylmiä, toiset lämpimiä. Toiset nousee pakosta, toiset huvista. Mitä tämä nyt on? Mökkejä, kannettuja, ei kasvaneita. Niks naks ja ne kannetaan pois.” Aamulla hyvästelin äidin. Olin jo laitellut paikkoja syksyn ja talven varalle. Varasin ison pinon saunaklapeja, tarkastin tulisijat, hormit, lämmittimet, hiekkaa porraspieleen ja saunan ovelle, kiipesin katolle, kolusin vintillä, tein pari reissua keskustaan ja toin lujasti talven tarpeita. Hauras äiti tekeytyi lujaksi, sanoi että hössötän. Saatoin siitä lähteä, pakkokin oli. Bussi Kittilään, juna pääkaupunkiin. Lyhdynkantajien silmäkaltioista etsin pilkahduksia. Äijät olivat kovin vakavia yhä. Ei hupia, ei olutteltan iloa tai lohtua. Kuulu rautatieaseman päärakennus voi näyttää äkkiä synkeältä. Äijät olivat kai nähneet liikaa ja muistivat. Sadassa vuodessa ehtii olla kovempiakin taisteluja kuin pikkuruisen titin taistelu lohta vastaan, lohen puolesta, itseäänkin vastaan ja puolesta. Kukin on mielestään oikeassa, kaikki lausunnon antajat, äiti, Titti, mökkiläiset, turistit, Murtomäki. ”Tee nyt niille oikeutta…”

LEENA SAINIO

ganymedeen vuohet

ylös ylös ylös rinnettä ylös vuorenrinnettä lauma vuohia kiipeää kapuaa kiipeää kapuaa totisina, hiljaisina sorkkien kopse irtonaiset kivet sorkkien kopse vuohet etenevät määrätietoisina vuoripolun kukka kutun suussa vuohet etenevät totisina, hiljaisina tietävät minne menevät sorkkien kopse vierivät kivet ylös ylös Ganymedes Ganymedes odottaa vuohet astuvat astuvat pilveen vuoren huippu pilven peittämä auringon säde vuohet katoavat yksi kerrallaan pilveen astuvat Ganymedes odottaa vuohet tietävät minne menevät totisina, hiljaisina totisina ylös ylös

johannes kastajan päätä etsimässä

Minä olin kameli ja puolalainen nunna ratsasti selässäni. Etsimme Johannes Kastajan päätä. Zikkuratin varjossa päästi nunna huntunsa valloilleen. Niitä oli seitsemän. Minä olin kameli. Nunna kertoi olevansa Salome-niminen tanssija. Eufratin rantaliejusta löysimme hopeatarjottimen. Ei päätä. Tarjottimeen kiinnittyneet kotilot kertoivat hiljaista tietoa: pää oli kaikessa rauhassa saanut maatua Herodeksen palatsin käymälän vieressä. Minä olin kameli ja puolalainen nunna ratsasti selässäni. Etsimme silti Johannes Kastajan päätä. Ensirakkaus, selitti Salome-nunna.

Olen 30-vuotias kirjallisuuden opiskelija Oulusta. Voitin J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2015. Kirjoitan Pelit-lehteen vakituisena avustajana nimellä Antero Kyyhky.

MARKO HEIKKINEN

miksi et rakasta minua vielä...

paras vastaus kohteliaisuuteen on mikä sinulla on hätänä? paras vastaus hymyyn on miettiä sopivaa tunnetta paras tervehdys on jo surullinen jäähyväisistä tiskit, jotka eivät halunneet tulla tiskatuiksi. suihkussa käynti saavutuksena. se kun löytää sopivat vaatteet ja puhtaat sukat kaikella on syynsä, mutta yleensä syy on se, että joku yrittää tienata sinulla rahaa ja miten provosoit kehonrakentajaa? kysyt häneltä, mikä hänestä tulee isona kirjoittajana olen sukupolveni sami hedberg -ääni jos olisin työhaastattelija sanoisin luultavasti: sinä et ole minä, joten sinun on pakko olla hyvä eläimet ovat niin nörttejä, että ihmiset eivät vain ymmärrä niitä entä jos en halua olla onnellinen? aamu, iltapäivä ja yö: tragedia kolmessa osassa suklaalevyn syöminen saa minut lähimmäksi raskautta kuin mihin pystyn ikinä pääsemään luultavasti ihmiset haluaisivat nähdä mieluummin hyvän perseen kuin minun kasvoni laastarisuhde itseni kanssa. syömishaaste, jossa tarjoilija ei tuo koskaan ruokaa, mutta kaikki katsojat tuijottavat ja odottavat sinun tekevän jotakin viihdyttävää mitä voin laittaa tähän, että ihmiset pitäisivät minusta? fight club johon kuuluu minä ja minun naamani ole painajainen, jonka haluat nähdä maailmassa on ihmisiä joihin sattuu vahingossa, ja ihmisiä joihin sattuu tarkoituksella yllätän itseni tuoreilla ja aiempaa voimakkaammilla negatiivisilla tunteilla salaliittoteoriat, joissa tarkemmin ajateltuna onkin paljon järkeä anteeksi niistä etuilijoista. olen teetättänyt osan epämiellyttävyydestäni sopimustyönä

uni, jossa olen kissanpentujen ympäröimänä, ja yritän sukeltaa niiden keskelle, mutta kummankin käteni tilalla on kaksi haukkuvaa koiran päätä, jotka ajattavat kissoja ympäri huonetta onko siinä jotakin omituista, että tyttöystäväni äiti antaa minulle alushousuja lahjaksi? kun juot vettä, et pysty itkemään samaan aikaan — tarkista onko fakta aikuinen tarvitsee 6–8 tuntia yöunta tunteakseen itsensä riittämättömäksi tunnen voimakasta sympatiaa keskiajan ihmisiä kohtaan, jotka luulivat ”olevansa kirottuja”, mutta eivät kuitenkaan vaatineet ketään roviolle. siis, sellaisia kirottuja, jotka olivat kuitenkin sinut asian kanssa miedosti kirottu, mutta tilanteen hyväksyvä — tavoite elämässä.

Lassi Kalleinen on keskiboreaalinen lavarunoilija, kuusen- ja männynkielinen. Opiskeli aikoinaan kirjallisuudentutkijaksi ja sosiologiksi. Joutui itseoppineeksi botanistiksi. Perusmotiivina Huojuva Identiteetti. Esiintyy mielellään erirakenteisessa seurassa, luontoinventoija, sairastaa juurikääpää (Heterobasidion). Kutsuu itseään niluriksi.

lassi kalleinen

turvallisuussertifikaatti

LAHKO TAITEILIJAT LUOKKA RUNOILIJAT / la / lauri / lalli / lasse / lallukka / laurentius / lallen lellen / olli ? /olav SISÄLTÖ: Dokumentti – Ympyrän muotoinen runo, puheen? pohjateksti ? / 1.7.2012 / aiheena eläinten hyvinvointivaltio. PROFIILI: Nyk. suomenusko, lavarunot, 70-luvun syndrooma, ns. enemmistöläinen komm. Kaikissa näissä aina maltillinen mutta monessa mukana, ei koskaan äärimmäinen vaikka kiinnostunut, hyde park – tyyppi. Harr. runopuulaaki, taivaannaula. ARVIO LUOKKA: luokka 5, melko harmiton haihattelija, ei toimiva.

kyyhky kyyn kätkee kärme on 6000 v. vanha sana kangashauki on salasana eli kiertoilmaus mutta mäkimuikkua käytettiiin mm. MADONLUVUISSA. Madonluvut esimerkki LUEN MADONLUVUT HYVINVOINTIVALTIOLLE LALLIN LUVUT lallatellen, saks. lallen lellen, puhua epätarkasti; lallukanmäki LALLI hist. henkilö, sissi, antikirkollinen populisti, voidaan herättää henkiin │mäkimuikku│ kangashauki│ kärme│ kyy│ puhu kärmeeltä hiljaa│ kyllä kyyhky kyyn tietää│

hyvinvointivaltion mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu ihmisten kesken kuuluvatko eläimet suomen kansaan kuuluivatko joskus, kunnioitetut, moninimisinä vaietut? voiko olla eläintenkin hyvinvointivaltio? suolinkaiset ja sukkulamadot hiljaisimmatko yhteiskunnan luonnonselkää │ lalli │ palaa kun valo vastasuuntaan kääntyy │ valo – olav │ │ käärmevaltio │ kiertoilmaisu │ ikoni │ kuvainpalvonta │ subliimi eli ylevöitys │

(Päiväkirjasta, päiväys sutattu yli.) Turvallisuussertifikaatti-runo oli kuulustelijoille yhtä aikaa vaikea ja hyvin epäilyttävä. Joku sanoi sitä postmoderniksi runoksi, jossa kirjailija ”tappaa” itsensä luomalla toisen sisäisen kirjoittajan; kolmannenkin. Kuka milloinkin puhuu. Runoilijahan olen, vai olenko. Välillä levitin itse tästä runosta sellaista tietoa, että toinen kuulustelijoista on muokannut sitä, ja on siis osatekijä. Näin tein Runopuulaakin SM-kisoissa 26.8.2017, niissä missä voitin lopulta Slam-mestaruuden. Tästä runosta olen itse iloinen! Minulle se ei ole ismi; se on kokemuksellisen toden kaltainen. Runo on yhdeltä kantiltaan ote raportistaan. Kirjoitin sen jo 2014 Oriveden opiston kirjoituskurssilla Oulussa. Ohjaajana oli tuolloin Katri Rauanjoki, joka oli vähän aikaisemmin (2012) julkaissut esikoisromaaninsa Muuri. Mikä sattuma tuo kirjan nimi olikaan! Ja miten paljon romaanin syntymän jälkeinen yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaakaan romaanin tulkintaan! Rauhallisina aikoina sitä ei huomaa. Mutta Muuri-niminen romaani sähköistyi melkein heti Trumpin Meksikon muurin perustamiskiven muurauksen jälkeen. Kirja pääsi varmaan heti sen salaisemman salaisen palvelun Bannonin listalle. Ja minä hänen oppilaanaan. Sähköpostimme Moodle-palvelussa oli välittömästi skannattu. Löytyi sieltä muutakin aineistoa kuin Madonluvut / Turvallisuussertifikaatti.

roskarunojen parhaat: 1. sija – mirja kaartinen

Muusajuhlilla oli perinteisen Muusa-kirjoituskilpailun ja limerikki-kilpailun lisäksi roskaruno-kilpailu. Voimala 1889:ssä (Kasarmintie 1, Oulu) oli 5.7– 9.8. esillä maassa lojuneita roskia, joista löytyviä sanoja, kirjaimia ja kuvioita käytettiin roskarunon luomiseen. Sanoja, kirjaimia ja kuvioita sai yhdistellä vapaasti, mutta runoihin ei saanut lisätä itse mitään. Tuomarina toimi roskarunouden keksijä, kehittäjä ja isä Heikki Saure, jonka yli 2000 testipätkää sisältävä kokoelma on ollut esillä laajalti ympäri Suomen. Saure on kartuttanut kokoelmaansa yli 20 vuoden ajan. Roskarunoa voi pitää osana dadaistista taidetta, joka vietti juuri viime vuonna 100-vuotispäiviään.

Sirpa Tervo on vapaa kirjoittaja, runoa ja proosaa. Esikoisjulkaisu odottaa vielä. Huutomerkkiläinen jo useamman vuoden ajan.

2. sija – sirpa tervo

rauno riekki

Rauno Riekki on taivalkoskelainen kirjoittaja, jonka lempisävellys on John Cagen 4’33” ja joka on sitä mieltä, että keveys on painavampaa kuin raskaus.

suomi-profetia

raha on suomalainen menestystarina headhunterit ovat sitä mieltä että täällä tarvitaan katupartioita syvällä minussa on Valittujen Palojen seuraavan vuoden tilaus käsi sydämellä & lompakolla globaali ahneus hyväksikäyttö markkinatalous köyhyys? mainonta ja markkinointi? Balkan oviemme takana miltä silloin tuntuu ja miten toimit syöksytorvi ainoa toivomme on ainoa toivomme oi miten kivaa kattokouru on ainoa toivomme oi kivaa mahdotonta on tykätä ihan tavallisesta keramiikan lasitteesta mahdotonta on hyväksyä tosielämää: rumuutta, kuhmuisia vihanneksia, ainutlaatuisuutta, itkua auki olevista ikkunoista mahdotonta on hengittää kivijalkamyymälän ilmaa työläisen istuin korvataan vessanpöntöllä ja tikkataululla en vihaa mitään niin paljon kuin palvelijoita hän sanoi ja huonoa järjestystä hän lisäsi

kulttuuri on nujerrettu eläin tärkeää on varmistua jokaisen uuden henkilön arvomaailmasta käsi sydämellä ja jonkun toisen lompakolla paras keino päästä sisään on ajaa avatusta portista ne jotka ajoivat avatusta portista, kuulivat kuorsauksia kemistit sekoittivat sokeria raitiovaunussa epäselvää mutinaa, totuuden henki me ollaan kiviä palvelijat saapuivat puristellen toisiaan he asettuivat globaaliin yhteyteen he ajoivat avatusta portista ympäristöä suojellaan parhaiten kuluttamisen politiikalla vastarinta pilaa pensasaidat ja muratit ja kimalaiset varjostimet tähdistöt & vaatekaapin eläimet me Diacorissa suhtaudumme kaikkeen arvokkaaseen inhimilliseen ja kauniiseen intohimoisesti me Diacorissa suhtaudumme jyriseviin kuorsauksiin intohimoisesti kaikki toimivat Suomen puolesta eikä ketään hakata huvikseen

Aapo Kukko on oululainen sarjakuvataiteilija, jonka sodasta kertova teos Riekaleita ilmestyi viime vuonna Arktisen Banaanin kautta. “Raja”-sarjakuva on jatkoa tähän samaan sarjaan.

AAPO KUKKO

SHVAN ZANGANA

hiljentymispäivät

Kuvittelen, että olen kanssasi hiljaisuuden retriitissä siellä huuleni sulavat lämpimille huulillesi kuin viikunan hillon noro kaulaasi pitkin rinnuksille Ja sieluni on kietoutunut yhteen letiksi mustien hiuksiesi kanssa kun haistan sinun hajuvetesi, pikkuhiljaa tulivuoreni rauhoittuu ajattelen, että sylissäsi minä pyörryn, menetän tajuntani Sitten olemukseni muuttui sinun kaltaiseksesi ja minä unohdin oman olomuotoni enkä halua enää edes löytää sitä kun minä olen tässä, en halua muistella vanhaa elämääni jossa olin ilman sinua

Suom. Moilanen & Zangana

Olen kriitikko, nyt jo eläkkeellä. Kirjoittamista vielä harrastan. 68-vuotiaana jäin eläkkeelle (s.1944). Kirjoittamista ei kai koskaan voi jättää. Elämäntarinaan teen vielä kritiikkiä, ja joskus Kaltioon. Oriveden opisto oli minulle lopullinen ponnahduslauta v.1989 kait.

RITVA KOLEHMAINEN – VOITTAJALIMERIKKI

Torilta mummo kukon osti Kuopiossa. – Mallin otan, itse leivon tuossa tuokiossa. Mummo tutki kukon muotoja, ei kai sisällä ole ruotoja? Valmista! Rupes kukko laulamaan, epähuomiossa

Muusajuhlilla oli Muusa-kirjoituskilpailun ja roskaruno-kilpailun lisäksi limerikki-kilpailu. Limerikki on viisisäkeinen, irlantilaista alkuperää oleva pilailuruno, jossa riimittelyn lähtökohtana on paikan tai henkilön nimi. Ideana on, että ensimmäisessä, toisessa ja viidennessä säkeessä on sama loppusointu, ja kolmannen ja neljännen säkeen tulee rimmata keskenään. Ensimmäisen rivin viimeisen sanan tulee olla paikan tai henkilön nimi. Hyvässä limerikissä viimeinen säe sisältää usein jutun jujun tai yllättävän, joskus kaksimielisenkin vitsin tai kärjistyksen.

HENRIK LASSILA

suomi

2.0. ja niin edelleen

He antavat minulle nimen, arvon ja koodin minuun he määrittävät ja kirjoittavat minut kaavoihinsa, joista osoittavat, että siellä minä olen He näyttävät minulle kaikki avaruuden suunnat ja kertovat tarkat koordinaatit joihin voin vapaasti suunnistaa Paperiensa takana he pitävät maailmaa paikallaan, lisämerkintöjä silloin tällöin sohaisten, ettei kukaan epäilisi pysähdystä! tai kunnioituksen puutetta ja purevat itseään rangaistukseksi tunteellisuuksistaan Kaiken tämän minä hyväksyn, mutta he pelkäävät puheen päälle putoavaa hiljaisuutta kuin eivät olisi ymmärtäneet omia kysymyksiään

Koska eiväthän he ole, emmekä mekään,

kunnes kohtaamme matkalla historiaan, tässä risteyksessä, huomenissa, sanoina lihan pinnalla huulet yhteen tikattuina, puhumassa toistemme ohitse

Henrik Lassila on oululainen tekstuaalinen tutkimusmatkailija.

Maailma on monta päivää Menneisyyttä ei ole, tavallaan tulevaisuutta tuskin koskaan etkä nykyhetkessä voi ikuisesti elää Muistiinpanot, hengitysaukkoja, kerran eläneille kuolleille ja kerran kuoleville eläville paon viivoja, potero, johon suojautua nykyhetkien mielettömyyttä

kamppailua itsessään viimeisestä sanasta

kuka sanoo viimeisen

TIMO REMES

RAUNO RIEKKI

Tapahtuu se mikä on väistämätöntä. Terveydenhoitoalalla tapahtuu väkivaltaa. Vanha mies muistaa kohtauksen lapsuudestaan, mutta epämääräisesti. kello 8.01 kadun yli kulki etninen ryhmä, maamme valmistautuu ottamaan vastaan minkä tahansa hyökkäyksen, huolto- ja viestiyhteydet on katkaistu ja hänet on motitettu ja häntä tuhotaan pala palalta, hän on samanvärinen kuin ränninsä, hän yrittää säätää neulaa paikkaan johon se ei asetu sitä miettii mitä pitäisi tehdä estääkseen rakastettua juoksemasta auton alle, kuoriaiset rapisevat romuhuoneissa ja pesemättömissä sinappimukeissa keittiön pöydällä, kuoriaiset rapisevat romuhuoneissa vuoteen 2035 asti

RAUNO RIEKKI

kenenkään ei pidä kyseenalaistaa avointa keskustelua eikä kuminpalasten putoilua, Onko meillä sisua mennä läpi harmaan kiven niin kuin ennen valtavat pakolaisjoukot täyttävät meidän näkökenttämme, meidät isketään maahan kookkaalla kengällä, Naisten intiimit kuvat vuotivat verkkoon. Nyt lähtee tämäkin jalokivi Ruotsiin. Suomen tulisi profiloitua aivosairauksien hoitoon erikoistuneena maana, Yrittäjä, näin parannat jaksamistasi. Lue vinkit kunnon kohentamiseen ja oikeaan syömiseen.

PÄÄSIÄISPALVELUS Paappa on vastassa asemalla ruosteenvärisellä Skodalla ja ihmettelee hiljaisesti tuloani. Hän on aina ollut tasainen mies, etäisenä tutuksi tullut. Hän on yhtä ja samaa maisemaa, loputtomiin jatkuvia kynnöspeltoja. Niillä harjanteilla lumi sulaa nytkin, sähköaidan tolpan päässä pitkänperjantain harmaassa tuiskussa istuu varis. Paappa on tilaa ja horisonttia. Isän mielestä mumma on tullut hulluksi tai dementoitunut. Mumma haukkuu paappaa isälle puhelimessa ja kiroilee. Kysyn paapalta heidän vointiaan. – Mummastas on tullu vähä pahapäinen, mutta kyllä täs pärjäthän. Kuusimetsän reunassa seisoo hajonnut kasvihuone, vieläkin. Nyt se tuottaa pitkiä pajupuita rikkinäisen lasikattonsa läpi. Paappa yritti aikoinaan kasvattaa tomaatteja, se oli mumman idea. Näiltä pelloilta on aina saatu ruista ja kauraa, rantaruattalaiset osaa tomaattihomman paremmin, ne niitä syäkin, oli paapan lopullinen päätös. – Joko sä nyttulit? Kyllä siitonki aikaa, kun moon sun tänne saanu. Mumma pyyhkii käsiään esiliinaan ja rutistaa minut itseään vasten ennen kuin ehdin käsivarteni levittää. Halaan heiveröistä mummaa, joka osaa elättää käpylehmiä ja loihtia hevonhierakasta kultasadetta satuleikkiin. Hän on tehnyt pajunkissoista ja karamellipapereista virpomisoksat ja ripsii minua kintuille: virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuuveks. Palaan lapsuuteen, mumma omaan itäiseen lapsuuteensa. Murre vaihtuu kuin napista. – Muistaha mie, ko myö palmusunnuntain virvottii ja käytii pääsiäispyhänä noutamas palkka. Tääl hyö on sotkent kaik, virpomiset ja trullit ja kaik tehhää saman päivän. Mumma laittaa mielikseni pannukahviin suolaa niin kuin tässä kylässä on aina tehty, vaikkei itse siitä pidäkään. Pöydällä on kullankeltainen rahkapiirakka ja kinkkuvoileipää. Tästä on paasto kaukana. Huuto syntyy saman tien kun paappa istuu pöytään. – Ukko saatana sie miut tänne mykkiin ja koppaviin ihmisten luo toit ja mie hullu suostuin. – Äläs ny Anna, kun flikkakin tuli, paappa yrittää sovitella. – Älä kuule hittolainen minnuu rauhottele, rauhottele ihteis hautaan, jot mie saan olla tytön kans kahen! Mie olen muamo tälle. Olen hiljaa. Paappa ottaa kahvikuppinsa ja menee olohuoneeseen, laittaa telkkarista suomifilmin päälle. En osaa puhua tai ajatella, koska kaikki järkkyy nyt, kahvipöytä, piirakka ja minä. Kyyneleet valuvat kahvikuppiin ja tassille. – Elähän nyt hyvä laps. Mie vuan en ossaa olla ennää. En mie olis tänne vieraisii nurkkii sillo halunt. Nyt minnuu kavuttaa kaik, puol elämää. Lapsii mie en kavu, enkä sinnuu koskaa. Tiiä se.

“Olen pitkän linjan kulttuurin pätkätyöläinen: tuottamista, toimittamista, opettamista. Toimin mm. Runokohtauksia-työryhmän koordinaattorina 2011–2015. Viimeiset kymmenen vuotta olen keskittynyt taas myös kirjoittamiseen. Novellejani on julkaistu antologioissa ja Carelia-lehdessä. Kustannusliike Robustos julkaisee syyskuussa ensimmäisen novellikokoelmani “Välitilat”. Kirjoittajana olen hidas, mutta sinnikäs”, kertoo Marja Mäenpää.

1. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA – MARJA MÄENPÄÄ

Mumma silittää kättäni ja tekee minulle voileivän, vaikka pöydässä on valmiitakin. – Muistatsie miten myö keksittii noita-akoist laului yhes? Mie taian nyt olla semmonen noita-akka. Lauantaiaamuna herään kuistilla kolkutteleviin trulleihin, jotka korit käsissään, posket punaisiksi maalattuina odottavat karkkeja. Kamarin ikkunasta katson, miten paappa laittaa suklaamunia koreihin ja tytöt viipottavat luutineen pihan poikki pitkät helmat kurassa. Säikähdän, kun mumma tempaa kamarin oven auki. – Nythä mie muistin! Ukki ja muamo tervehtiit toisiaa pääsiäispyhäaamuna täl viisii: Kristus nousi kuolleista! Ja toine vastas, jot totisesti nousi! Vaik huomenis se vast sanotaankii. Saman tien hän jo tormottaa takki päällä naapuriin päin. – Täälolis aamukaffia. Paappa nostelee henkseleitään ja kaataa itselleenkin, kun tulen tupaan yöpaidassani. – Näikkö miten oli punaanen hilikku toisella trullilla? Trullille se kyllä vain sopii. Mun nuaruuressani isoosisko pantihin koulusta kesken päivän kotia vaihtamhan lettinauhat, kun se oli korioos punaasis keherannu aamusta tulla. Sellaanen suruttomien elämä ei tähän kylähän sopinu. Paappa puhuu yhteen pötköön enemmän sanoja kuin olen sen suusta koskaan kuullut. Paappa sanoo, että isä haluaisi panna mumman vanhainkotiin tai johonkin hoitoon. Se ei paapan mielestä ole tarpeen. Hän kyllä mumman kanssa pärjää. Ei haukku haavaa tee ja kyllä näille lakeuksille on aina ääntä mahtunut. – Laitanko sulle pääsiäisvalakiat illalla tuanne pellon reunahan? Saat kattella kamarin klasista niin kun pikkuusena, jos et ulukona tarkia. – Eikö niitä nyt oo muutenkin, ettei sun tartte. – Ei oo enää. Vähätkin nuaret lähtöö kapakoohin. Mumma kipittää naapurin karjatilalta mukanaan kannullinen ternimaitoa. Paappa menee pihalle levittelemään viimeisiä talontakaisia hankia sulamaan. Kävelemme mumman kanssa luomalle päin. Paapan kumisaappaat lonksuvat jaloissani. Traktorin renkaiden jäljissä loistavat mustat lätäköt. Savinen lieju imaisee saapasta. Variksen raakunta on ainoa ääni. Pysähdyn siirtolohkareen viereen. Sen takaa alkaa sammaleinen maailma, jossa keijuilla on omat saniaispiilot ja menninkäisillä kolot kannoissa ja kaatuneiden puiden alla. Vihojen aikaan piilotetut raha-aarteet ovat niiden vahdittavina olleet aina. Mumman mielestä ei kukaan muu osaa pysähtyä hänen kanssaan oikeaan kohtaan kuuntelemaan maahisten höpinöitä tai havaitsemaan läpinäkyvää olentoa, kun se vilahtaa katseen rajamailla. – Viel ovat talviuniloil meijän kaverit. Tiijäthä sie. Miksi mumma haukkuu paappaa, en saa kysytyksi. Me keräämme pajunkissoja mutaiselta ojanpenkalta, josta pienenä keräsin turpeita mesimarjoja ja ahomansikoita heinänkorteen. Mumma ottaa karjalanpaistin uunista, sekoittaa suolaa ternimaitovuokaan ja laittaa sen uuniin. Käske paappa pöytään, se sanoo. Täällä päin käsketään kun muualla pyydetään tai kutsutaan.

Haen paapan pellon laidasta. Hän heittelee viimeiset pikkurisut kokkoon. Se on valmis nyt. Ruokapöydässä on hiljaista. Kastan ruisleipää paistinliemeen. Maku tuo takaisin kaikki täällä vietetyt pääsiäiset, miten mumman kanssa paha karkotettiin ja siunattiin kevättä. Juustomaitoa lusikoidessamme mumma huokaa. – Miul tulloo nykysii nii ikävä ommaa lapsuuttain. Emmie sitä köyhyyt aattele. Ukkii ja muamoo mie muistan, ka myö lapset oltii ain turvas. Mie voisin olla laps uuvestaa. Ymmärrätsie? Nyökkään. Voi muamomumma kun tietäisit. Minähän olen lapsi uudestaan, tässä pöydän ääressä nyt ja aina ja hevoshaassa ja käpylehmäkaukalossa ja taivaan lampaan näköisissä pilvissä ja synkän kuusen siimeksessä haltioiden tanssin temmellyksessä, odottamassa ruskeiden soiden enkeleitä, sudenkorentoja. Olen lapsi kanssasi karkottamassa pahaa pois. Paappa sytyttää kokon. Käyn kurkkaamassa kamarin ikkunasta: heiluvat liekit kasvavat siniseen pakastuvassa illassa ja taivaalla keinuu kuu keltaisena kuusikon sahalaitaisen kirjoituksen yllä. Puemme villatakkeja, lapasia ja pipoja. Leveät mumman kutomat kaulaliinat kierrämme hartioille toppatakkien päälle. Pääsiäisvalakia on jo loimussa, kosteat haavanoksat paukahtelevat äkäisesti ja lennättävät kipunoita korkeuksiin. Tähän ei karjalainen puheenparsi näköjään sovi. – Katto ny tuata! Nuan minäkin kipunoon paapalles ja oon vihaanen ku perkules. Ny lähtöö perkulehet notta paukkuu ja rymäjää! Paha juaksoo karkuhun tulisesta pätsistänsä! Mumma paukuttaa käsiään yhteen ja hyppelee tanssiaskelilla aina kun puu paukahtaa, liekit humahtavat, ja kipinä syöksyy taivaalle sinisenä sammumaan. Paappa katselee meitä tulen toiselta puolen, savun läpi. Paapan silmistä näkee, että häntä naurattaa, muttei paappa naura ääneen koskaan, vieläkään.

tohtori k.

leena sainio

viimeinen

He kaikkóvat kuollehet, minä multia muistan! Nurmen alle nukuksiin hiipui heimo hiljaksiin. Siellä pitävät nyt majaa isät, äidit, sisaret, ratsut vailla ratsastajaa, tinapalttoot veriset. He kaikkóvat kuollehet, minä päätäni puistan! Kohta astun alle maan kuin kukin meistä vuorollaan. Minuun loppuu ketju suvun, rauta sen on ruosteinen. Ei lukua enää perään luvun laske kukaan läheinen. He kaikkóvat kuollehet, kiven kivellä suistan! Nimein lomaan kaiverran ja sitten, sitten vaikerran: avatkaa jo oudon ovi, sisään siirtyy poloinen! En elämääni enää sovi ma haudan haamu viimeinen.

timo remes

Jukka Takalo on kotiseutuunsa Martinniemeen leimaantunut lauluntekijä. Hän on opetellut kirjoittamaan editoimalla musiikkivideoita. Elokuvakäsikirjoitusten lisäksi häneltä on julkaistu Sinä olet tähti – Matkaopas poptähteyteen (Teos, 2004) sekä omaelämäkerrallinen Jokainen on vähän homo (Nispero, 2014). Hänen tunnetuin kirjoitustyönsä lienee kuitenkin Ilmakitaransoiton MM-kisojen alkuperäiskäsikirjoitus aatteineen ja sääntöineen.

jukka takalo

13.55-13.59 Maailma on norsujen selässään kannattelema littana pannukakku. Maanjäristykset johtuvat äkäisesti piereskelevistä elefanteista. Meillä pohjoisen sisämeren rannalla ei ole jättimäisiä maanjäristyksiä, mutta täälläkään maa ei malta olla liikkumatta. Se kohoaa. Täkäläisen maankuoren alla asuu norsujen sijasta todella suuri naarashauki, joka änkeää kutemaan ahtaisiin paikkoihin, mataliin jokisuihin, maatuneisiin putaisiin ja lahtiin. Kerrotaan myös, että hauen kaverina maata hartioillaan kannattelee Jatuli, muinainen voimamies, joka nostaa maata melkein sentin vuodessa ylöspäin. Jopa 90 senttiä sadassa vuodessa! Tämän oppitunnin aikana maa on ehtinyt kohota jo reilut 0,0001 senttimetriä! Kymmenestuhannesosan sentistä. Kun aurinko kohta laskee, maa ehtii nousta vielä ennen seuraavaa auringonnousua jopa 0,002 senttimetriä, kaksi tuhannesosaa, vain kahdessakymmenessä ja puolessa tunnissa ennen seuraavaa valon kajastusta. Pimeyden aikana ehtii hyvin iloisesta nousuhumalasta ensin tukevaan känniin ja sitten maankohoamisen säestämän arktisen kiiman kautta takaisin Saabin lokasuojan sisäpinnan kuranharmaaseen perusmorkulaan. Ellei satu käymään niin hyvin, että pääsee seuraavaan avaruuteen, seuraavalle kentälle elämän videopelissä. ”Jos ihminen on huono hindu, hän saa pahaa karmaa ja joutuu seuraavassa elämässä tyytymään huonompaan jälleensyntymiseen. Hänestä voi tulla jopa sika tai torakka”, sanoo uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opettaja luokan edessä. Maailma on siis littana pannukakku. Kotona ne suolaiset kikkarat maailman pannarissa ovat sianpotkaa. Ennen kuin muutimme tänne, asuimme Ruotsissa ja siellä ruokalajia sanottiin fläskpankakaksi. Äiti toi reseptin töistä. Läskipannukakku. Ketä tai mitä ne ruotsalaiset potkanluovuttajat olivat aiemmissa elämissään olleet? Jääkiekkoilevia kärppiä vai pähkinänakkeleita lintulaudoilla? Vai kenties videopelin Pacmaneja tai niitä Pacmania jahdanneita punabanaanivipeltäjiä?

Vhiu-vhiu-vhiu. Alaspäin laskeva viheltävä ääni pelissä todistaa Pacmanin kuolemaa. Peli jatkuu vain, jos elämiä on jäljellä. Jos puolestaan Space Invanders -pelissä tappaa tarpeeksi avaruuden alieneita ja kerää riittävästi pisteitä, saa uusia elämiä. Listittyään kaikki tähtein väliset lortot pelaaja pääsee seuraavalle kentälle, uudelle tasolle, seuraavaan avaruuteen jatkamaan seikkailuja. Vaikka vain vahvimmat selviävät, peli toteuttaa selvästi hindulaisen sielunvaelluksen logiikkaa. Onko pelin lopullinen tarkoitus yhtyminen maailmansieluun? En usko. Viimeistään seitsemännessä avaruudessa tulee vastaan joku supermonsteri, jolle ei voi yhtään mitään. Ja kun henki on taas kerran menetetty, sielunvaellus vaatii uuden markan kolikon laittamista peliautomaattiin. Ehkä Raha-automaattiyhdistyksen Johannan Grillibaariin kuskaamien videopelien tarkoitus on sittenkin kerätä rahaa julkiseen terveydenhoitoon tai muihin sosialidemokratian aarteisiin, eikä avittaa sielunvaellusta. ”Mikäs se mahtaa olla Manun laki?” kysyy opettaja. ”Ei päämäärä, vaan se liike!” huudahtaa kaverini Kölni eturivistä, ennenkuin kukaan ehtii edes viitata. Pulpeteille liiskaantuneet uniset läjät havahtuvat ihmishahmoisiksi. ”Tämä ei liity presidentti Koivistoon”, sanoo opettaja hymyillen. Naisen tummassa polkkatukassa on vähän harmaata, pellavainen Marimekko-paita kiiltää silitysraudan jäykistämänä. ”Muistakaa, tämä on hyvä tärppi kirjoituksiin. Kyse on lakikirjoista vuodelta 100 jälkeen kristuksen.” Melkein kaksituhatta vuotta vanhoja lakikirjoja. Silloin merenpinta oli täällä 20 metriä, tai ainakin 18 metriä, ylempänä. Tämä luokkakin oli kymmenen metrin syvyydessä meressä. Lohet saalistivat lukion pihalla silakoita. Ja Grönlanninhylkeet lohia. Ja ihmiset grönlanninhylkeitä niin, että ne loppuivat, kun meriyhteydet hylkeiden kotiseudulle Grönlantiin katkesivat maankohoamisen aidattua ne vangeiksi lämpenevään sisämereen. Kovimmilla koillistuulilla rannalta näkee tulevaisuuteen, yli sadan vuoden päähän. Karikot ja hiekkasärkät muuttuvat saariksi, kun vesi rynnii meren pohjukoista alas Tukholmaa kohti ja rantaviiva liikkuu useamman jalkapallokentän verran horisonttiin. Kun vesi sitten vastaavasti syksyisin nousee jonkun Mauri-, Pertti-, Antero- tai Erkki-myrskyn aikana kaksi metriä, siirrytään metsät vallanneen vesirajan mukana jopa 200 vuotta ajassa taaksepäin. Vuosi per sentti -asteikolla aikaan ennen autoja, videopelejä ja kontaktipuhelimia. Aivan varmasti yöt ja talvet olivat silloinkin pitkiä niin kuin ovat nykyään. Uudet keväät ja kesät tulivat, auringot paistoivat ja räkättirastaat räkättivät, nakkelit nakuttivat ja joutsenet opettivat poikasiaan lentämään ja sitten kun linnut lähtivät, tulivat taas uudet syksyt ja talvet, niin kuin seuraavat elämät Pacmanin sielunvaellusmatkalla tai seuraavat avaruudet taistelijalle Space Invandersissa.

”Buddhalaisuuden perustajan Siddhartta Gautaman mukaan perussyy kärsimykseen on ihmisen luulo omasta erillisestä minuudesta.” Opettaja on päässyt lempiaiheeseensa. ”Elämä on kärsimystä”, sanoo Kölni. ”Kyllä! Näin on!” riemuitsee opettaja. ”Silti ei ahista yhtään”, sanoo Kölni. ”Ja toiseksi, kärsimys johtuu elämänjanosta!” sanoo opettaja. Pulpetteihinsa puoliunessa nojaavat erilliset minuudet nostavat päitään. ”Miten kärsimys voitetaan?” kysyy Opettaja kämmeniään hieroen. ”Treenillä”, sanoo Kölni. ”Kännillä”, kommentoi ääni takapulpetista. ”Paastolla”, sanoo minun viereisessä pulpetissa istuva Essi, joka on Atkinsin lihakuurin jälkeen päätynyt kokeilemaan paastoa pelkällä vedellä. ”Yritätkö nää Essi irrottautua tästä ilmiöiden maailmasta?” kuiskaan. ”Näännytät ittiäs niinku painijat ennen kisoja.” ”Gautaman mukaan kärsimys voitetaan sammuttamalla elämänjano”, riemuitsee opettaja. Luokasta kuuluu väsynyt huokaus. Sammuttamalla elämänjano. Masentava huipennus koko sielunvaellukselle ja lukion kolmannen luokan syyslukukaudelle. Vhiu-vhiu-vhiu. Kello soi. Pacman kuolee. Enää tunti joululomaan.

arvo rimpiläinen

hirvenmetsästys

Syyskuun lopussa alkaa hirvijahti, silloin alkaa hirvimiehen elämässä ihan toisenlainen tahti. Metsälle kun lähdetään, täytyy unohtaa sahti. Metsästäjillä on päällänsä punaiset nutut. Sitä ihmettelee ystävät ja tutut. Nuotiolla alkaa kuulua ennen kuulumattomat jutut. Ennen jahtia pidetään käskyn jako ja tehdään ”sotasuunnitelma”. Katsotaan karttaa ja sovitaan, mistä päin hirveä pyydetään. Ampujat lähtevät passiin ja ajomiehet ajamaan. Passissa on oltava hiljaa, jotta saataisiin sitä metsän viljaa. Joskus sitä joutuu passimies odottamaan, kuin kuuta nousevaa, tunti tolkulla, joko kuuluu katkenneen oksan ääntä metsän reunasta, Ompi hilkulla, että en poista varmistinta. Sitten kuuluu jo valtava mökä, ajomiehet kun huutaa, niin kuin heillä olisi hirveä hätä. Nyt sieltä tulee se valtava sonni. On passimiehelle suuri onni, että hirvi pysähtyy. Katselen hirveä kiikarini lävitse ja totean, että onpa se tosi iso. Ei kun laukaus kohti lapaa, niin sitten se hirvi on elämän tuskista vapaa. PAM! Ja iso sonni kellistyy. ”Nam!” sanon minä ja riiviömäinen onni on metsämiestä jälleen potkaissut. Tämä on suuri hetki, kyllä kannatti jälleen tehdä tämä mahtava retki. Sarvissa piikkejä on sonnilla parikymmentä, minulla metsämiehellä on ikää kuusikymmentä. Minä metsämies, hirven kaataja, olen jo seitsemännessä taivaassa. Minä työn raskaan raataja, koen nyt olevani paratiisissa.

HALLAUS #26, KIRJOITUSKUTSU / TEXTNING INBJUDAN / CALL FOR WORKS

Hallaus on Pohjois-Suomen merkittävin modernin kirjallisuuden kausijulkaisu. Sen seuraavan lehden teemana on Pohjoismaat. Tekstien ja kuvitusten takarajana on 1.5.2018. Tarkoituksena on pohtia mikä yhdistää ja erottaa meidät toisistaan – vai erottaako mikään. Teokset tulee lähettää osoitteeseen jussimoi@gmail.com. Hallaus kääntää ruotsin-, norjan-, tanskan- ja islanninkieliset tekstit suomeksi, jos kirjoittaja ei sitä itse halua tehdä. Hallaukseen ovat tervetulleita kaikki sana- ja kuvataiteen muodot. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua. Teosten tulee olla rtf, doc, docx, jpg tai tif muodossa. PDF-muotoista teosta ei julkaista. Linkki internet-sivulle ei myöskään kelpaa. Tekijän tulee liittää mukaan nimensä, puhelinnumeronsa, parin virkkeen esittely itsestään taiteilijana sekä osoitteensa Hallauksen lähettämistä varten. Teosten tulee olla entuudestaan julkaisemattomia. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus on toimitettu julkaisu. Tekstin asettelu kuitenkin säilytetään, jos tekijä sitä toivoo. Tekstit ja kuvat julkaistaan myös Hallauksen verkkoversiossa hallaus.fi-sivulla. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen ilmestymistä. Lehden numeron tekeminen saa tukea Tanskalais-suomalaiselta ja Islantilais-suomalaiselta kulttuurirahastolta. *** Hallaus är den mest betydande nordfinländska moderna litteraturspublikationen. Följande nummers tema ska blir Norden. Tidsfrist för texter och illustrationer är den första av Maj 2018. Skribenter och Illustratörer kan reflektera över vad det finns för likheter och skillnader nordiska människor emellan. Du kan skicka ditt verk till jussimoi@gmail. com email address. Hallaus kan översatta din svensk, norska, danska och isländska texter i finska, om man vill inte göra det själv. Hallaus välkomnar alla litterära och visuella konstformer. Ideal längd för texterna är 1 till 6 sidor. Verken måste vara i rtf, doc, docx, jpg eller tif formen. Verk i PDF formen kan Hallaus inte publicera. Också, en länk till en internet sidan är inte godtagbart. Man måste bifoga sitt namn, telefonnummer, ett par meningar för introduktion till sig själv som en konstnär samt address. Konstverken måste vara tidigare opublicerade. Hallaus betalar inte för skrivna arbeten. Hallaus är en bearbetad publikation. Om skrivare vill, kan vi bevara hans eller hennes textlayout. Hallaus tidning kommer också blir publicerad på nätet i hallaus.fi websida. Om din text eller illustration skulle blir publicerad i Hallaus,

vi anmäler vi detta till dig en månad före. Hallaus har fått bidrag från Kulturfonden Island-Finland och Dansk-Finland. *** Hallaus is the most significant periodical magazine covering contemporary literature in Northern Finland. The next issue’s theme will be the Nordic Countries. Deadline for texts and illustrations will be May 1st, 2018. Writers and artists are invited to contemplate any and all similarities and differences between the Nordic peoples. Works should be sent by email to jussimoi@gmail.com. Upon request, Hallaus can translate Swedish, Norwegian, Danish and Icelandic texts into Finnish. Hallaus welcomes all literary and visual art forms. Ideal text length is 1 to 6 pages. Works must be in .rtf, .doc, .docx, .jpg or .tif format. Works in .PDF format will not be published. Also, a link to a website is not acceptable. You must include your name, phone number, your address and an introduction of yourself as an artist in a few sentences. Art pieces must be previously unpublished. Hallaus will not compensate the artist for artwork published in Hallaus. Hallaus is an edited publication, but if the writer so prefers, text layout will be preserved. Hallaus magazine will be published also on the Internet at www.hallaus.fi. If your text or illustration will be published in Hallaus, we will let you know roughly a month before the publication. The issue gets financial support from the Danish-Finnish and Icelandic-Finnish Culture Foundation. Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää / Skribentförening Huutomerkki inbjudas och tackar / Writing Society Huutomerkki invites and salutes you

jussi moilANeN /päätoimittaja / chefredaktör / editor-in-chief /

Kuvan on karrikoinut Tessa Astre.

miten ostat hallauksen irtonumeron

Irtonumeroita (ovh 7 €) myyvät: Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Turun Sarjakuvakauppa (Kulttuuritalo Valve, Oulu), Real Deal (Kirkkokatu 20, Oulu), Levykauppa Äx (Hallituskatu 29,Oulu), Kirjakeskus (Isokatu 39, Oulu), Galleria Kooma (Tarkka-ampujankatu 14, Oulu), Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39, Helsinki), Gaudeamus Kirja&Kahvi (Vuorikatu 7, Helsinki), Päätalo-instituutti (Taivalkoski), Korundi (Lapinkävijäntie 4, Rovaniemi), Cityn Kirja (Ainonkatu 4-6, Rovaniemi), Galleria Värinä (Valtakatu 19, Rovaniemi), Hih-hi (Valtakatu 24,Rovaniemi).

miten tilaat hallauksen

Saat vuoden lehdet kotiisi liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat myös kaikki huutomerkki.fi-sivulla näkyvät jäsenyysedut. Jos liityt jäseneksi, suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2018”. Tämän jälkeen lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@ gmail.com. Voit myös tilata vain lehden täyttämällä Hallauksen tilauslomakkeen osoitteessa www.hallaus.fi. Tällöin tilauksen hinta on 14 euroa Suomeen, 16 euroa EU:n alueelle ja 18 euroa muualle maailmaan. Tästä sinulle tulee myöhemmin lasku kotiin. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.