Page 1

#23


Valkoinen jäämereni tanssita katkonaista viivaa tutkimusasemia erämaan kyljellä mihin rajaköydet on kiilattu

(railot)

paperin tyhjillä reunoilla

ei päätetä

missä ajatuksestani tulee ajatuksesi kohtaamme eron jälkeen - Henrik Lassila

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijuttimena Oulusta maalimalle. Julukasussa julukastaan pääasiassa kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaan se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijien ittevaltasesti valittema - Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä. Parempi varrautua siihenkin, että Hallaus toistaa ihteään netissä. Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla. Etukannen kuva: Anni Hyypiö, Puutarhuri, 2016. Sekatekniikka, 21 x 29,7 cm.

Henrik Lassila on kirjallisuuden opiskelija, joka on myös inspiroitunut Henry Salmenniemen Texas, saksista.

PÄÄTÖS


TÄSSÄ KIRJASSA 5

PÄÄKIRJOITUS

6

JUKKA TAKALO: VÄLTTÄMÄTÖN YHTEINEN ETU

7

MIKKO KAUPPILA: ÄKKISYVÄ-16

8

TIMO REMES : PELOTTAA

9

JESSE HEIKKINEN: KEHTOLAULU

10

SHVAN ZANGANA: SYNTYMINEN

12

NOORA LEHTONEN: LOMMO OVESSA

16

RAUNO RIEKKI: PÄÄTÖKSIÄ

17

ELINA A. PERÄLÄ: PÄÄTÖS

20

NINA LAPPALAINEN: TYÖHAKEMUS

24

HENRIK LASSILA: OIKEUS SEURAA JÄLKEÄ JUNASSA

25

KATARIINA VUORI: KELTAISTA, PURPPURAA

36

SHVAN ZANGANA: toimintaplaneettoja -pysähdy, tässä on irak

27 28

MILJA VAIPURO: PÄÄTÖS

RAUNO RIEKKI: minun on entistä vaikeampi päättää mitä haluan tehdä seuraavaksi

29

TIINA MATALA: VASTARINNAN KASVOT

32

JUSSI MOILANEN: ISÄN KUOLEMA

33

RAUNO RIEKKI: vähän on hyvä

34

RAUNO RIEKKI: MUTTA JOS OLETTE SITÄ MIELTÄ

35

PEKKA REMES: KOSKISEN EVÄSLEIPÄ

40

TIMO REMES: PÄÄTÖS

41

KATARIINA SALONEN: GALENOS

44

SHVAN ZANGANA: VIINI JA MINUN RAKKAUTENI

46

SALME KOSKELO: LÄHDÖSSÄ

47

HALLAUKSEN MINUUTTINOVELLIKILPAILU

48

KIRJOITUSKUTSU JA TILAUSOHJEET

ööö Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja ööö 11:s vuosikerta, 23. numero päätös, joulukuu 2016. ööö Ilmestyy kahdesti vuodessa. ööö Julukasija: Huutomerkki ry, Pj. Tarja Longi-Korpua, Oulu (www.huutomerkki.fi) ööö Painopaikka: KOPIO NIINI, TAMPERE ööö ISSN 1796-2099 ööö Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu. ööö Päätoimittaja: Jussi Moilanen öööSähköposti: jussimoi@gmail.com Puh: 0400764784 ööö Postiosoite: Hallaus, c/o Jussi Moilanen, hanhitie 18 k, 90150 oulu ööö Internetsivut: www.hallaus.fi ööö Toinen päätoimittaja: Aleksi Nikula (tyranallu@gmail.com) ööö Taittaja: Anni Hyypiö (anni.hyypio@gmail.com) ööö Avustajat: Anna Salmi, lauri sallamo

ööö


PÄÄTOIMITTAJA

Vuosi 2016 on päättymässä. Tämän vuoden aikana on päättynyt myös monen merkkihenkilön taival. Tätä kirjoittaessa viimeisin oli Fidel Castro. Aiheena ”Päätös” ajaa helposti pohtimaan oman elämänsä päättymistä, mikä on meitä kaikkia odottava vääjäämättömyys. Miksi kuitenkaan keskittyä siihen viimeiseen päätökseen, nehän tahdittavat eloamme joka työpäivä, yö sekä viikko! Tällä kertaa tekstejä lehteen valitessani huomasin ilokseni, että kirjoittajamme olivat löytäneet paljon muitakin merkityksiä päätökselle. Kyseessähän ei aina ole jonkin loppuminen, vaan päätökseen sisältyy myös uuden alku esimerkiksi silloin, jos päätän laihduttaa, lahjoittaa hyväntekeväisyyteen tai aloittaa vaikka kirjoitusharrastuksen. Korostan erityisesti sanan tätä puolta: Lukija! Päätä tänään tehdä jotain! Se asia, jota olet jo pidemmän aikaa lykännyt. Tai mitä tahansa. Päätä lukea tämä lehti kaikessa rauhassa. Hallauksen tässä numerossa hakkaamme päitä yhteen kirjavassa seurassa. Nina Lappalainen hakee sarjakuvassaan töitä pohtien samalla ihmisen kuolevaisuutta .Tiina Matalan kanssa koemme, miten arkielämä voi pahimmillaan päättyä itänaapurissamme. Jukka Takalo ja Salme Koskelo kuvaavat, miten maallisen matkansa voi päättää yhdessä. Kansainvälinen vieraamme Shvan Zangana kertoo kurdista käännettyjen runojensa kautta, miksi ihmiset päättävät paeta Irakista. Mukana on tietenkin myös Muusa-kirjoituskilpailun voittajateksti, jonka on kirjoittanut Pekka Remes. Kaikissa teksteissä on jotain henkilökohtaista, mutta erittäin intiimiltä tuntuu toisen päätoimittajamme Jussi Moilasen runo isästään. Numeron tekstit ovat aihepiirinsä näköisiä, minkä vuoksi lehti on tällä kertaa raskas. Olkoot tämä teille loppusyksyn katharsis, jotta voitte kohdata uuden vuoden haasteet ja mahdollisuudet kepein askelin!

Aleksi Nikula

Aleksi Nikula on pöytälaatikkokirjailija sekä maailmanrakentaja, joka Hallausta toimittaessaan käsikirjoittaa myös Pahki ry:n tulevaa speksiä.

kaikki päättyy aikanaan

5


Jukka Takalo on kotipaikkaansa Martinniemeen leimaantunut lauluntekijä. Hän on opetellut kirjoittamaan editoimalla musiikkivideoita. Elokuvakäsikirjoitusten lisäksi häneltä on julkaistu Sinä olet tähti – matkaopas poptähteyteen (Teos 2004) sekä omaelämänkerrallinen Jokainen on vähän homo (Nispero 2014). Hänen tunnetuin kirjoitustyönsä lienee kuitenkin Ilmakitaransoiton MM-kisojen alkuperäiskäsikirjoitus aatteineen ja sääntöineen.

jukka takalo

6

VÄLTTÄMÄTÖN YHTEINEN ETU Aili otti kapioarkustaan nauhan, joka oli koristanut hänen häämekkoaan 52 vuotta aikaisemmin. Aili hypisteli nauhaa ja nenään levisi auringonpaisteinen koivun tuoksu. Sydänkesä ja kesähäät. Akselin ja Elinan häävalssi oli soinut huterasti velipojan hääorkesterin soittamana, mutta se ei ollut latistanut sitä ihanaa hetkeä kun Eino vei häntä yhtä hapuilevin ottein ensimmäiseen ja viimeiseen häävalssiin. Elämä oli mennyt niin kuin oli ollut tarkoituskin. Lapsia, asuntolainaa, töitä, riitoja, pikkujouluja, lomia ja kaikkea muuta mitä täydelliseen elämään kuuluu. Eino oli ollut aivan hyvä mies. Riittävän hyvä. En valita. Aili pakkasi pieneen laukkuun tärkeimpiä muistojaan. Eino oli jo pakannut omansa. Eräreppuun oli pakattu pari parasta taimenperhoa ja viskipullo. Lapset lapsenlapsineen tulisivat hyvästelemään illalla ja aamunkoitteessa he lähtisivät. Turha tässä on haikeilla, näin se vaan menee. Ei tehdä tätä vaikeaksi. Ajatellaan lapsenlapsia. Ei olla esteenä niiden onnelle. Firma on varmasti hoitanut hienotunteisesti pienimmätkin yksityiskohdat. Illalla lapset tulivat. Lapsenlapset mekastivat, rauhoittuivat vasta suklaalla. Kahvit juotiin ja lähtiessä kaikkia halattiin. Kolmen sukupolven idyllinen kohtaaminen. Mitä sitä pitkittämään. Paperit oli tehty ja allekirjoitettu. ”Lähde vielä kun olet virkeä”, oli mainoksessa sanottu. Ajat olivat muuttuneet. Täpärästi vältetyn maailmanlaajuisen katastrofin jälkeen ikäihmiset olivat tajunneet vastuunsa. Hautaustoimistot olivat fuusioituneet matkatoimistoihin, oli syntynyt bisnes viimeisen matkan luksuslähdöille. Yleisen edun nimissä valtio tuki tätä toimintaa. Vapaaehtoiset lähtijät vapautettiin perintöverosta ja jälkeläiset saivat muitakin huomattavia etuisuuksia uudessa luokkayhteiskunnassa. Kannatti siis lähteä ajoissa pois uusien viriilien sukupolvien jaloista. Risteilyterminaalissa näkyi muutamia tuttuja naamoja. Hannakin turkulaisen miehensä kanssa. Ei sitä kehtaa mennä tämmöisellä hetkellä häiritsemään. Ja onhan tässä omassa tilanteessakin miettimistä. Luksusristeily suuntautui etelään kohti päiväntasaajaa. Viikon matkan jälkeen laiva suuntasi kauemmas mantereesta, ulapalle. Juhlaillalliseen oli sekoitettu riittävä annos tuntemattomia yrttejä, jotka tekivät juhlijat onnellisiksi. Voi kuinka Sininen ja valkoinen soikin kauniisti! Sadat pariskunnat kuuntelivat haltioituneina Katri-Helenan laulamaa versiota Jukka Kuoppamäen hitistä. Aili halasi ja suuteli elämänsä miestä pitkään. Suudelman jälkeen Eino katsoi Ailia silmiin. Leppeä merituuli heilutti Ailin hiuksia. Nyt olisi heidän vuoronsa. Aili sulki silmänsä ja hymyili. Aurinko teki nousuaan jo idässä ja punasi merenpinnan horisonttiin saakka ja sen reunankin yli. Käsi kädessä Aili ja Eino astuivat laivan peräkannelta alas tyhjyyteen.


MIKKO KAUPPILA Äkkisyvä-16 Majakan automaatti valo uni horisontista onko mitään vartioitavaa Kuka säitä on pidellyt, ilman keskustelua Hallitsematon volyymin säätö aallot lyövät nauraen kivikon huulen halki

Noista kohinoistako tuo iankaikkinen ihmemumina hukuttava pyörre, tyrskyn kumina sisimmän kierrettä kuunnellessa portaat noustavana, valo pimeä taivas ja salama kyyn selkäranka hahmota pimeys ammottava kuhinasta pirskahteleva erotus pilvenreunan ja kuulijan humina huhuilee kuvina Karikko nousuvesi aallon alle piiloutuva purskahtaa, hukuttava valo lyö aaltojen mukana rantaan; syli itselle vilkuttaja, kuka säitä pidellyt pikkulapsi liukenee kyyneliin, kuvattomat lätäköt peilaavat ilmeen. Katse, kaste.

Mikko Kauppila on ”toisinaan niin ku joku rauhallinen kung fu-ukkeli: ihmetellen purppuran sävyä kaikessa.”.

Istun tässä ja tässä olen pikkulapsi, äidinsilmäni kuivuvat, kaste, katse miten monitahoista sateessa, tuulessa

7


“Kuvista, kirjaimista ja numeroista kiinnostunut kumma kulukija Oulunsalosta. Remeksen Timo.�

TIMO REMES

8


kehtolaulu

“Kanavamme viimeiseksi kappaleeksi jää Miles Davisin tulkinta klassikkokappaleesta ‘Some Day My Prince Will Come’. Näin viimeisessä juonnossani haluan luonnollisesti kiittää kaikkia kuuntelijoitamme, sekä toivottaa rauhaisaa loppua jokaiselle. Olkaamme tyytyväisiä, että saimme edes hetken verran kokea sen, mitä ikinä olemmekaan kokeneet. Koko olemassaolonsa ajan ihmiskunta on arvaillut ja kehittänyt tarinoita omasta lopustaan, mutta me olemme etuoikeutettuja: me saamme nähdä sen kaiken omine silminemme. Ei ole suurta petoa tai pasuunoita soittavia enkeleitä, on vain rauhallinen lipuminen tyhjyyteen. Jotain olemme oppineet myös unien salaisuuksista: se on meille jäljellä oleville viimeinen portti. Yhden eliniän päätös. Sitä, onko sen portin takana hirveitä painajaisia, levollista kauneutta vai pelkkää tyhjyyttä, en osaa sanoa, mutta se selvinnee meille pian. Ehkä heräämme onnellisesta paikasta, jossa kenelläkään ei ole minkäänlaista taakkaa kannettavanaan, tai sitten emme herää ollenkaan – olisiko sekään niin kauheaa? Muistan, kun lapsuudessani en saanut unta. Menin itkuisena äitini luokse, hän otti minut syliinsä ja lauloi Someday My Prince Will Comea niin kauan kunnes nukahdin. Siitä lähtien tuo kappale on edustanut minulle lämpöä ja turvaa. Toivon että se tekee sen nyt viimeisen kerran myös teille, rakkaat kuulijat. Levätkäämme rauhassa, Lucid FM kiittää.”

Jesse Heikkinen on oululainen muusikko ja freelance-kirjoittaja, jonka tekstit käsittelevät eksistentialistisia ja moraalisia ristiriitoja. Vaikka Heikkisen tekstit ovat yleensä pohjavireeltään synkkiä, niistä voi löytää tummaa huumoria sekä olettama, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.

JESSE HEIKKINEN

9


”Minä olen Shvan. Olen irakilainen. Olen aina lukenut paljon kirjoja ja ollut kiinnostunut kirjallisuudesta. Irakissa työskentelin media-alalla. Olen perehtynyt suomalaisesta runouteen mm. Aino Kallakseen, Eino Leinoon ja Aleksis Kiveen. Olen tosi innostunut suomalaisten kansalliseepoksesta Kalevalasta. Olen kääntänyt sitä kurdikielelle. Runot ovat tärkeitä minulle, koska tunnen, että runot keskustelevat sieluni kanssa. Runon kirjoittaminen vie minut kauniisiin haaveisiin ja täyttää minut rakkauden sanoilla.”, kertoo Shvan Zangana.

Shvan Zangana

10

syntyminen

Sen rakkauden jälkeen aloitan elämäni ihan tyhjästä Minä rakastan tätä elämää koska se alkoi sinusta, sinun jälkeesi. Mitä oli ennen sinua surulliset asiat, kaikki on nollattu: Minulla ei ollut isää. Minä elin huonoa elämää. Minulta puuttui sisäinen valo. mutta minä unohdin kurjan nuoruuden. Tiedätkö, että kahdenkymmenenyhdeksän vuoden jälkeen minä ymmärsin, miten ahdas minun entinen elämäni oli? Sinun kanssasi on kaunista ja nautinnollista, sinun kanssasi tunnen oloni turvalliseksi, mieli lepää.

Sen vuoksi minä aloitan elämäni sinusta,

Se alkoi meidän ensisuudelmastamme.

Suomennus: Moilanen, Zangana.


‫لە دایک بوون‬ ‫لە پاش ئە شقی تۆ‪...‬‬ ‫دە ست بە ژیان ئە کە م هە ر لە سفرە وە‬ ‫بۆیە ئە م ژیانە م خۆش ئە وێت چونکە‪..‬‬ ‫لە تۆوە دە ست پێ ئە کا تە وە‬ ‫هە موو ڕابردووم بیر ئە باتە وە‬ ‫هە رچی پێش تۆیە ئە یسڕێتە وە‬ ‫بێ ئومێدی‪ .....‬نامۆیم‬ ‫بێ باوکی ‪ .....‬هە ژاریم‬ ‫گە نجی‪ .......‬منداڵیم‬ ‫ئازیزە کەم‪....‬‬ ‫ئە زانی لە پاش بیست و نۆ ساڵ زانیم‬ ‫کە زۆر تاڵ بو هە مو تە مە نی گە نجی و منداڵیم‬ ‫ژیان بە تۆوە خۆشی و شادیە‬ ‫وشە ی ناسک و دڵ ئارامیە‬ ‫بۆیە هە ڵدە بژێرم ژیان لە تۆوە‬ ‫دەست پێ کردنە کە ی ماچی سە رلێوە‬

‫‪11‬‬

‫‪Shvan Zangana‬‬


NOORA LEHTONEN – 3. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA

Noora Lehtonen on Tanskassa elävä taiteilija, joka kuolee joka vuosi marraskuussa.

LOMMO OVESSA

12

Lommo ovessa käy tuntien aikana tutuksi. Kuinka kauan siitä on, kun minut ohjattiin tähän huoneeseen? Jäljitän polkuja menneisyyteen. Ei niin kauan sitten. Tänään. Olen varma, että olin tänään lentokentällä. Kotiinpaluu. Lähtemisen tuoksu. Matkalaukussa likaiset alusvaatteet sullottuna läpinäkyvään hedelmäpussiin. Tuliaiskirja jollekin. Unohdan nyt kelle. Jollekulle tärkeälle. Vien tuliaisia vain niille jotka merkitsevät. Viimeinen muistikuva lentokentältä on lähtöportti 6B:n eteen pysäköity siivouskärry. Siniset kumihanskat suihkepullon päällä. Hanskojen kosteus, joku on vasta riisunut ne. Ketään ei näy. Lasiseinien läpi suodattuva aurinko osuu lähtöaulan mataliin istuinriveihin kuin jumalan armo moskeijassa rukoilevien miesten kumartuneisiin selkiin. Miksi ajattelen moskeijaa? En ole koskaan käynyt yhdessäkään. Olen väärässä. En ehtinyt lähtöportille asti. He hakivat minut tax free -myymälästä. Käsivarsiini tartuttiin legomiehen otteella. Ihmiset tuijottivat. Kosmetiikkaosaston Eau de toilette -sinfonia soi kristallivalaisinten säihkeessä. Huulipunat saattelivat minua rivissä kuin kultaiset luodit sarjatuliaseen ammusvyössä. Myyjän korkokengät ja nimilappu, jossa minikokoinen Saksan lippu. Tulenko Saksasta? Sitä on vaikea muistaa. Se on aivan kielenkärjellä. Manner-Euroopasta kuitenkin. He kysyvät sitä kohta uudelleen. Nyt he ovat poissa huoneesta, mutta he palaavat kohta ja alkavat taas esittää kysymyksiään. Joku on potkinut ovea. Lommon syvimpään kohtaan on tarttunut musta kumijälki kengästä. Olenko se minä? Kumarrun katsomaan pöydän alle. Valkoiset tennarit. Lommo katselee minua tietävästi. Se on ollut lähellä. Kasvonmitan päässä. Olen nähnyt harmaan, halkeilevan maalin ja hopeiset arvet sen reunoilla. Sängen. Yksittäisten partakarvojen tupet. Ajattelen nyt eri lommoa. Toista, mutta samanlaista. Samassa huoneessa. Lommoa miehen poskessa, leukaluun ja poskipään välille painuvaa tyhjyyttä. Ja kysymyksiä. Oletko pakannut laukkusi itse? Tietysti. Olen yksin työmatkalla. Kuka muukaan laukkuni pakkaisi? Peukaloinen ja lilliputit? Työni on tärkeää. Olen vastuussa hyvästä mausta ihmisten suussa. Myyn juomien makuaineita koko maailmalle. Lime, seljankukka ja sitruuna. Mustikka. Oi oikukas mustikka, joka ei ole koskaan testiryhmälle mieleen. Heille kelpaa vain karhunsammalmättäässä kasvaneen varvun mattapintainen marja, poimittu hyttysten inistessä, kyiden kiemurrellessa saappaanvarresta sisään. Suun verenpunaiseksi värjäävä mustikka. Suomalainen hymy.


Olen suomalainen. Helpotus virtaa kehooni. Henki kulkee. Suomalaisen on hyvä tässä maailmassa hengittää. Kukaan ei välitä. Ei pidä uhkana ei mahdollisuutena. Naiivina ehkä. Liian luottavaisena. Helposti huijattavana ja vähän outona, koska suomalainen peruuttaa poskisuudelmista. Ei laske lähelle vaarattomuuttaan toteamaan. Epäluuloinen häkkieläin, siperiantiikeri. Väärin. Suomessa ei ole tiikereitä. Oikea vastaus: Karjalan karhu. Olen matkalla kotiin. Mutta missä tämä huone on? Yritän keskittyä oveen. Se on yhtä aikaa avoin ja suljettu. Käy koko ajan mutta pysyy lukittuna. Oven eteen huoneen sisäpuolelle on piirtynyt sen kehä, avautumiskulman mittainen kaari, lukemattomien kulkemisten kuluttama. Legomiehet seisovat huoneessa. Univormut tatuoituina ihoon, vain hatun voi vaihtaa. He puhuvat. Toinen valittaa närästystä, toinen petuniat mädättävää kosteutta. Molemmat tyytyväisinä, että jotain valitettavaa on. Ilma huoneessa on paksua. Katto matalalla. Loisteputki kurkkii toimettomana metallisäleikön takaa. Putken molemmat päät kellastuneet, ruskeat. Kaikki muu pakenee kuvailua, on epäluonnollisen puhdasta ja säännönmukaista kuin huone olisi tietokoneohjelmalla mallinnettu tai kartongista taiteltu. Harmaat seinät, harmaa pöytä. Ikkuna, jos sellainen on, on sekin niin harmaa etten kykene erottamaan sitä seinästä. Missä silmälasini ovat? En tule toimeen ilman niitä. Pidän silmälaseja suihkussa. Tarvitsen yhdet löytääkseni toiset. Niin pahasti olen likinäköinen. Rechtlich blind, kuten sanotaan. Miten sanotaan? kysyvät legomiehet. Missä sanotaan? Ulkomaillako? Euroopan sydämessä, EU:n eli Entisen Unionin keskusvaltiossa, neljännen valtakunnan synnyinkodissa, arjalaisen sivistyksen kehdossa? He hyökkäävät päälle, kiinnittävät koukkuja jokaiseen sanaani. Kuvainnollisesti. Ei heillä mitään oikeita koukkuja ole. Eivätkä he hyökkää. Päinvastoin. He vaikuttavat uneliailta ja kaukaisilta. Vai olenko se minä? Minulla menevät ihmiset tänään sekaisin. Persoonapronominit vaihtuvat, minä pysyn. Eri hahmossa vain. Kyllä me taidamme Suomessa olla. Legally blind, korjaan. Vieläkin jokin menee pieleen. Puolisokea. Miehet puhuvat jälleen. Tunnistan äidinkieleni. Kuuntelen äänteitä ja kielen kolinaa, vaikka minun pitäisi kuunnella sanojen merkitystä. Jokin häiritsee keskittymistäni. Jokin niskan ja kaulan välissä. Kysymys kurkussani. He katsovat minua. Toinen näkee vasemman, toinen oikean puoleni. Monivuotinen työpari. Lommoposki ja kalansilmä. Varo haukotellessasi, ettei silmä pullahda kuopastaan ulos. Turpa kiinni vai etkö saa, kun poskista vuotaa? Onko suomen kieli ruosteessa? he kysyvät. Vaikenen. Annan ilmanvaihtokoneen puhua puolestani. Se on niellyt kaikki tässä huoneessa käydyt keskustelut ja hyrisee nyt kylläisenä. Tuijotan pöytää. Kuvittelen yksikätisen suomineidon ruosteisen kielen, suusta suonikkaana roikkuvan lihanpalan. Ammattitautina maistan ruosteen maun suussani, arvioin sen sopivuutta mallasjuomaan. Ei. Twitter-päivitystesi mukaan näin on. Pöydälle ilmestyy todiste. Älypuhelin. Kannet Kristina Isolan Gingko-kuosia. Kaunis, ajaton lehtikuvio. Miehet käsittelevät laitetta kynsiensä kärjillä kuin ruoste voisi tarttua siitä suoraan. Syötteesi on surullista luettavaa, he sanovat päitään pudistaen. Vilpitön huoli kuvastuu heidän silmistään. Tässäkin talvilomapäivityksessä – lommoposki kääntää näyttöä minua kohti – pitäisi lukea Thaimaahan, eikä Thaimaaseen. Kenties germaaniset kielet ovat lähempänä sydäntäsi?

13


Sehr gut. Saksalaiset asiakkaat ovat kehuneet ääntämystäni. Mutta legomiesten kasvoista näen, ettei se ole hyvä. Kerron rakastavani suomen kieltä. Kuinka kauan tässä vielä menee? Otetaan vielä kerran alusta, legomiehet sanovat. Mitä yhteyksiä sinulla on Keski-Eurooppaan? Huokaan. Seinällä on kellon paikka. Pyöreä rinkula ja viistoon hakattu naula. Jos oikein siristän, näen puuttuvan kellon numerot. Luovutan. Mahdotonta ilman silmälaseja. Selitän vielä kerran. Teen makuaistilla kauppaa. Ostan raaka-aineita. Myyn valmiita elämyksiä. Matkustat paljon. Lyhyitä reissuja. Lento, yö hotellissa, seuraavana päivänä takaisin. Hymyilen. Miehet ovat saamassa minusta otteen. Se on hyvä. Hyvä että joku. Karjalan karhusta puheen ollen, lommoposki sanoo. Olet rajavartiolaitoksen seurannassa sukusi historian vuoksi. Isoisäsi oli karjalainen, Saksassa koulutettu jääkäri. Ainoa laatuaan koko maailmassa. Tarkistettu on. Isoäiti Lotta Svärd -järjestön toimihenkilö. Pullantuoksu ei peitä käsivarsinauhan kuviota alleen. Kuka sanoi mitään karhusta? Olinko se minä? Kalansilmä kurottaa pöydän yli. Puhuttelee oikeaa puoliskoani. Ymmärränkö, mihin suuntaan keskustelu on kehittymässä? Mitkä linjat piirtymässä esiin, epäilysten pitkät varjot mihin suuntaan kaatumassa? En ymmärtänyt. Olen matkalla kotiin, sanon. Muusta niin väliä. Mutta jos pääsisin kotiin? Alkaa myöhäkin jo olla. Miehet vilkaisevat toisiaan. Sovit profiiliin, kalansilmä sanoo. Hän vetäytyy pöydän yltä ja nojaa tuolin selkänojaa vasten. Maali hänen univormunsa rintataskusta kuluu pois. Mihin profiiliin, minä kysyn ja muistan itsekin. Muistan ihan kaiken. Muistan, että minä olin se, joka potki lommon tämän huoneen oveen. Muistan saranoiden narskeen. Muistan kivun halkeavassa varpaankynnessäni, kainaloissani laajenevat hikitahrat. Se ei tapahtunut tänään. Mutta se mikä tänään tapahtuu on tapahtunut ennenkin. Olen ollut tässä huoneessa monta kertaa. Ja kerran jaloissani olivat mustapohjaiset kävelykengät. Tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä sanon: Olin matkalla Saksasta kotiin. Lentoni oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Menin tax free -myymälään ostamaan Nivean meikkivoidetta. Kalansilmä sanoo: Että Lumene ei kelpaa. Räpytän silmiäni kahdesti. Joku yskäisee käytävällä. Kalansilmä jatkaa, että minun kohdallani on syytä epäillä radikalisoitumista. Kytkökset keskeisiin maihin. Tiuha matkustelu. Arvaamaton käytös. Ja vaikka kaikki olisikin pelkkää yhteensattumaa, rajavartiolaitoksen pitää toimittaa raportti maahanmuuttoviranomaiselle. Ja minä kysyn: Maahanmuuttoviranomaiselle? Kannattaako heitä vaivata tällaisella? Olen Suomen kansalainen. Syntynyt ja kasvanut täällä. Se ei suojaa sinua lain kirjaimelta, sanon yhtä aikaa kalansilmän kanssa ja hänen häkellyksensä on vain hetkellinen. Hän tietää. He molemmat tietävät.

14


Sanon: En ole rikollinen. (Miksi ääneni särähtää aina tämän lauseen kohdalla? Ei auta, vaikka toistaisin sen etukäteen mielessäni. Se tapahtuu joka kerta. Varastin toisella luokalla koulun suosituimman tytön pulpetista tuoksupyyhekumin. Nyt olen käsittääkseeni aikuinen. Lainkuuliainen, veroja maksava kansalainen. Todennäköisyys sille on suuri. Miksi siis hermostun?) On lommoposken vuoro puhua. Hänen hengityksensä haisee Kulta Katriinan suodatinjauhatukselle. Hän syö lounaaksi joka päivä kinkkusämpylän eikä lankaa hammasvälejään. Rikollinen tai et, hän toteaa, maahanmuuttovirasto tekee asiasta päätöksen. Heille jää pohdittavaksi, oletko sinä vaaraksi ympäristöllesi. Sopeudutko enää suomalaiseen yhteiskuntaan, pystytkö huomioimaan perinteet, kunnioittamaan tapakulttuuria. Profiilisi on niin sanotusti sekoittunut. Yritän pinnistellä, jotta en lausuisi seuraavia sanoja. Puristan käteni nyrkkiin kuin siten voisin pakottaa keskustelun muille urille, pelatakseni aikaa, välttyäkseni kohtalolta, jota paraikaa elän. Mutta huuleni pettävät minut ja lausuvat: Sekoittunut? Kuuluu korahdus kuin pesualtaan vesi imeytyisi putkistoon. Lommo ovessa silenee. Legomiehet ryhtyvät kokoamaan pöydältä papereita, jotka ovat siihen tyhjästä ilmaantuneet. Se antaa minulle toivoa. Ajan toisto ei ole täydellinen. Siinä on limittäisyyttä, jota voin seuraavalla kerralla hyödyntää. Kunpa vain havahtuisin kuulustelun aikaisemmassa vaiheessa. Tänään, juuri tässä ajassa, mahdollisuuteni ovat jo menneet. Nousen vastaanottamaan tuomioni. Miehet sanovat: Epäämme toistaiseksi maahantulon. Sinut palautetaan lähtömaahan odottamaan virallista päätöstä. Saksaan? kysyn esittäen roolini kuuliaisesti loppuun. Karjalaan. Sieltähän isänpuoleinen sukusi on kotoisin.

15


RAUNO RIEKKI

Rauno Riekki on taivalkoskelainen kirjoittaja, jonka lempisävellys on John Cagen 4’33” ja joka on sitä mieltä, että keveys on painavampaa kuin raskaus.

päätöksiä

16

A on keihäänkärki, B on tie ja reitti, C on matka joka ei pääty. Päätös on ahneutta – huumaantumista yhä uusista tyhjistä tiloista jotka halutaan täyttää itsestään hajoavilla laitteilla – Olisi uskallettava kohdata tyhjä tila, odotettava sen äärellä, läsnä, mutta minua vaaditaan tekemään päätöksiä – ne tahtovat haudata minut elävältä – viedä minun elintilani – + Pitäisi tehdä päätös tehdä oikeita päätöksiä – se tuntuu päässä ja vatsassa – päättämättömyys on turvallista, siitä ei mene rikki, päätöksenteko ahdistaa, oman pään pitäminen on vaikeaa, ei johda mihinkään, pitäisi uskaltaa olla askeettinen, hylätä piikkilangat, sanelematta, myöntymättä pahalle, sillä täällä on tarpeeksi pahaa, on jätettävä paha niille, joille se on hengentärkeää, on ravisteltava itseään kuin koira, vaikka pää kärsisi siitä, se ei kärsi siitä liikaa, ravisteleminen tekee päälle hyvää, silmät ovat joka tapauksessa liian syvällä, korvat menevät päätä myöten, silmien ja korvien pitäisi olla antennit, joita ei pidä altistaa hyökkäyksille, niin paljon sanoja ei saa varastaa, sanoilla voi hyökätä mutta mitä siitä hyötyisi, miksi pitäisi hyötyä, miksi pitäisi lyödä toista, miksi ei ajattele hevosen tavoin – valtakunta palaa – on päätettävä onko kauhu hyväksi, miten kauhua tulisi lähestyä, tulevia aikoja, jolloin pienet mäet korvataan vuorilla, jotka on kiivettävä, korkeus on ainoa tavoite, muurahaiset hävitetään hyvässä uskossa, on tehtävä valinta, supermarkettien valtakunta vai sademetsä, käärme kuolee, jumala kuolee ja syntyy uudestaan sillä jumala ei oikeasti kuole koskaan – hiljaisuus on vaihtunut höpinäksi, tarvitaan pieni pala maata, johon voi istuttaa ruohoa, se kasvaa siellä, pimeässä, pimeässäkin se kasvaa ja siitä tulee isoa ja pyöreää, maat liikkuvat, elämä jatkuu, viikate leikkaa, tässä illassa on kuoleman tuoksu, se merkitsee elämää. Tuuli kulkee, ja on katseltava tai ei näe mitään. Ja on taas herättävä – katsottava. Silmin ei näe kangastuksia, kangastukset tulevat päästä. Aamunkoitteessa Mozart on sama kuin myöhään illalla. Kaikki ajat ovat epätavallisia aikoja. Mitä todisteita minulla on mistään? Minä arvailen. Olen purkautuva laite. Pyhä on ahne. Rikas on laiska. Haavaton on yksinkertainen. Ihmiset ovat omaa oveluuttaan täynnä. Poluilta voi kääntyä pois. Raiteiden rinnalla on toiset raiteet. Hipit olivat valaanpyytäjiä, jättiläisiä. He elivät nimettä, ilmassa. Joka yö hipit nukkuivat rypistymättä. Ellei se ole vakuuttavaa, mikä on?  


PÄÄTÖS Oululaisen kerrostaloasunnon hiljaisuuden rikkoo Sointu-niminen iPhone 7:n voimistuva merkkiääni. Kello on vasta kuusi aamulla. Painan tyynyn korviani vasten, kun kuulen puhelimen toistavan viestien merkkiääntä ainakin kaksikymmentä kertaa peräkkäin. On syksyinen aamu. Puiden lehdet ovat punastuneet, kuin nuori rakkaus hämmennyksen hetkinä. Ulkona on noin kahdeksan astetta lämmintä. Aamupostin jakaja työntää postiluukusta päivän rullalle käärityn sanomalehden. Postiluukun väliin roikkumaan jäänyt Kaleva on puoleksi lämmin ja puoleksi kylmä ja kostea. Kuulen kouluikäisten lasteni heräävän hiljalleen ja astun olohuoneen koivunväristä kylmää muovimattoa pitkin kohti keittiönpöydällä surraavaa puhelintani. 4.7 tuuman litteään lasinäyttöön on ilmestynyt 25 uutta viestiä, viis puhelua, 166 sähköpostiviestiä, 15 Messenger-viestiä ja 32 Whatsapp-viestiä. Myös LinkedInin kautta on otettu yhteyttä. Puhelimen virta on vähissä huolimatta siitä, että se on koko yön ollut latauksessa. Kaikkien noiden viestien lähettäjä on yksi ja sama henkilö: Saija Melaspää. Olen tuntenut Saijan vuosien ajan. Hän on lähtöisin köyhistä olosuhteista ja ollut syntymästään saakka isänsä hylkäämä ja äitinsä huolenpitoa vailla. Käytännössä hänen isovanhempansa ovat kasvattaneet hänet, kunnes menehtyivät pari vuotta sitten liikenneonnettomuudessa. Välillä tuntuu siltä kuin Saija olisi kuin aikuinen lapsen mielellä: hän odottaa, että muut ihmiset kuskaavat häntä paikasta toiseen ja hänen katastrofinsa ovat aina muiden ihmisten huolia suurempia. Hän ei kunnioita kenenkään yksityisyyttä tai omaisuutta ja tämä näkyy niin, että hänen löytäessään taannoin kaupungin puistosta jonkun toisen anastaman pyörän, päätti hän ottaa sen omakseen. Minulle hän sepitti tarinan, jonka mukaan pyörähän oli selvästi hylätty metsän reunaan ja poliisikin todennäköisesti neuvoisi häntä ottamaan sen itselleen. Silloin jo kielen päällä oli lause ”sehän on varastamista Saija, vie se löytötavaroihin!” En kuitenkaan saanut sanottua ajatuksiani ääneen, koska hänen puheensa on kuin yliajava panssarivaunu: hän ei kuuntele, vaan puhuu päälle.

Elina A. Perälä on oululainen, viestintään erikoistunut filosofian maisteri. Perälä on opiskellut kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa ja kirjallisuutta Oulun yliopistossa. Perälä kirjoittajan sarka alkoi 12-vuotiaana kirjoitetusta koululaisnäytelmästä. Aikuisiällä hän on julkaissut tieteellisten tutkimusten lisäksi kuunnelmia, näytelmiä, runoja ja novelleja. Hän on toiminut vuosina 2014–2016 maakunta-avustajana Iltalehdessä kirjoittaen rikos- ja onnettomuusuutisia.

ELINA A. PERÄLÄ

17


18

Puhelimeni on täynnä nyt häneltä tulleita kuvia: kun hän istuu bussissa, kun hän syö omenaa poikansa kanssa tai on värjännyt hiukset. Häntä ei ole tarvinnut erikseen lisätä älypuhelimeni suosikkiyhteystietoihin, koska hän on vallannut jokaisen puhelimeni yhteystietorivin soittamalla erikseen prepaid-numeroista ja muista epämääräisistä liittymistä. Facebookissa hän on kommentoinut jokaista tekemääni päivitystä, jos en ole erikseen rajannut häntä ulos. Hänen mielestään olen hänen paras kaverinsa ja pakkohan minun on olla yhteydenpidon tiheyden perusteella. Nyt Saija odotti toista lastaan. Omasta mielestään hän ei ole tehnyt mitään väärää, kun jätti ehkäisypillerinsä pois ja hankkiutui raskaaksi ensimmäiselle miehelle, jonka kuukausitulot ylittivät 3 000 euroa kuukaudessa. En kuitenkaan osaa tuomita häntä, koska tiedän hänen historiansa, mutta jotenkin hänen seurassaan selkäpiitäni joskus karmii ja näen hänen silmiensä peilissä niin synkän puolen, että se hirvittää. Olen pitänyt hänestä aina jollain tavalla huolta ja hänkin on auttanut minua joskus hädän hetkellä. Saijassa on aina ollut jonkinlaista entisen koulukiusatun pysyvää patoutunutta vihaa, joka säännöllisin väliajoin purskahtaa ivallisina huomautuksina kaikkia kohtaan. Luen iPhone 7:n käyttöohjeita aamukahvia hörpäten. Ohjeen mukaan nukkumispainikkeen pitäisi olla puhelimen sivuosassa. Huonojen yöunien jälkeen tuntui, että olisin itse kaivannut nukkumispainikkeen ja säädön lepotilaan. Olin jäänyt vasta työttömäksi ja odotin työnantajien puheluita vuorokauden ympäri. Osa haastattelijoista matkustaa runsaasti ja aikaerosta johtuen ratkaiseva puhelu saattaisi tulla milloin tahansa. Tästä syystä minun on pakko pitää puhelinta äänellisellä, mutta ainoa viestien lähettäjä on ollut toistaiseksi ollut Saija. Lasten lähtiessä kouluun puhelin soi taas. Saija soittaa ja kertoo menevänsä ruokajonoon. Huomautan hänelle, että se ruokajonohan on köyhille ja hän ei nyt ole köyhä. Saija ei puheistani välitä, vaan kysyy, että tulenko hänen mukaansa vai en. Vastaan hänelle, etten ehdi, koska olen kiireinen. Saija tuhahtaa ja laittaa Messengerin kautta muutaman ”tarran”, joissa on erilaisia lähes psykoottisia kuvia. Huokaisen syvään. Alan kirjoittaa työhakemuksia TE-keskuksen suositusten mukaisille yrityksille. Teen samalla mielessäni päätöksen, että seuraavalla kerralla sanon Saijalle, että hänen täytyy lopettaa jatkuva viestittäminen: mesettäminen, whatsuppailu, soittaminen, tekstaaminen ja kaikki muukin. En halua häneltä enää yhtään kosteusvoidealan pyramidihuijausviestiä tai muutakaan. Koen myös ahdistavaksi sen, että hänen pitää matkia hiustyyliäni ja värjätä hiuksensa aina samanväriseksi kuin minullakin. Luin internetistä, että vainoaminen on ollut rikos Suomen lain mukaan jo vuodesta 2014. Vainoamiseen syyllistyy henkilö, joka toistuvasti uhkaa. seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muulla näihin rinnastettavalla tavalla vainoaa niin, että se aiheuttaa kohteessaan pelkoa ja ahdistusta (Finlex 24.1.2014). Saijan yhteydenotot tihenivät sen jälkeen, kun muutin muutama vuosi sitten samalle paikkakunnalle. En tiennyt silloin, kuinka hän oli muuttunut ja millainen ihminen hänestä oli tullut kouluvuosien jälkeen. Päätän heittää ajatukseni vapaalle ja lähteä ulos pyöräilemään. Ulos päästessäni huomaan, että pyöränrenkaani on viilletty auki ja molemmat renkaat ovat täysin tyhjiä. Olin vasta kertonut Saijalle säästäneeni polkupyöräremontissa sata euroa. Nyt olisi edessä uusi remontti. Ei ollut kauaa siitä, kun joku oli kaatanut pyöräni ja ilmeisesti hakannut tai potkinut sen solmulle. Saija oli tiennyt minun käyneen pyöräkorjaamolla ennen kuin olin ehtinyt edes kertomaan siitä hänelle. Ihmettelin tuolloin asiaa.


Puhelin soi. Saija soittaa ja laittaa myös kuvan EU-ruokajonotuliaisistaan. Kerron hänelle, että olen menossa työhaastatteluun. ”Minun ei ole koskaan tarvinnut käydä työhaastatteluissa, koska minulla on aina ollut töitä. Mitä niissä työhaastatteluissa tehdään?”, Saija töksäyttää puhelimessa. Kyllästyn hänen alituiseen vinoiluunsa ja kehotan häntä googlettamaan sanan työhaastattelu. Tein päätöksen lyödä luurin Saijalle korvaan ja niin myös tein. Palasin vielä kotiini hetkeksi odottamaan työhaastattelun alkua ja kertaamaan kysymyksiä, joita haastattelija saattaisi kysyä. Kotisohva tuntuu mukavalta ja lämpimältä. Kuin usvan läpi kuulen ovikellon soivan. Seuraavana päivänä julkaistun iltapäivälehden mukaan minut löydettiin henkirikoksen uhrina rappukäytävästä. Tekijä oli laittanut käteeni pyörän pumpun, EU-hapankorppuja ja listan työnhakukysymyksiä. Uutisen mukaan tekijää ei koskaan saatu kiinni, eikä näin ollen hänen motiivinsa ollut tiedossa. Epäiltiin, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen katkeruus. Huomaan nukahtaneeni sohvalle ja herätessäni sohvatyyny on painanut otsaani kuvion. Tajuan pian, että kello on jo neljä ja työhaastattelu mennyt ohi. Kiroan itseäni ja huomaan ulko-oven jääneen raolleen. Omituista, en jätä sitä koskaan auki ja minun lisäkseni vain lapsillani on ulko-oven avain. Olohuoneen pöydän päällä on pyörän pumppu ja EU-hapankorppuja. Keittiössä Saija keittää kahvia.

19


Nina Lappalainen on asunut puolet elämästäni Kemissä, toisen puolen pääkaupunkiseudulla. Hänen ajattelunsa rytmi on pohjoinen, ehkä sanojenikin.

NINA LAPPALAINEN

20


21


22


23


henrik lassila

Oikeus seuraa jälkeä junassa, väki pakoin pysäytettyjä tietoisuuden välähdyksiä sähkökemiaa purkamassa omaa logiikkaansa,

Anna minulle nimi, mikä tahansa,

lataan kuulakärkikynän mustepatruunan kuin haulikon, lataan ja varmistan, Suuliekki sitten paljastaa, mitä päin täällä ollaan ampumassa.

24


Katariina Vuori on oululainen kirjailija, jolla on tuotantoa niin tieto- kuin proosakirjojen muodossa.

KATARIINA VUORI

25


Shvan Zangana toimintaplaneettoja

-

pysähdy, tässä on irak

Meillä ei ole maata, ei luontoa, ei villieläimiä, ei sähköä eikä energiaa, ei politiikkaa, ei lakia ei vettä, ei rantaa, ei ole kulttuuria. Pysähdy, me olemme irakilaisia meillä ei ole uskontoa, ei olla uskovaisia me emme tiedä, olemmeko uskottomia vai uskonnollisia Täällä ei ole kenelläkään iloa eikä elämän halua täällä ei ole kenelläkään menneisyyttä, nykyhetkeä tai tulevaisuutta me pelkäämme ihmisiä meillä pelko on aina mukana me pelkäämme Koraania ja profeetoita ja moskeijoita ja imaameita Vi frukta med och utan kärlek vi frukta att gift sig och vi frukta om skilsmässa vi frukta om döden vi frukta våra tjänsteman vi frukta att någon ska stjäla från os We are all sick and tired. one has diabetes, another has high blood pressure third has cholesterol, and the fourth has asthma one has hemorrhoid. the next has cancer, and someone else has rheumatism one has heart problems and the last must surely have something as well. Kadut ovat täynnä lapsia ilman isää ja äitiä Kadut ovat ihan täynnä ala-ikäisiä myymässä talouspaperia Pihat ovat täynnä kukkia myyviä naisia Kodit ovat täynnä kumaraselkäisiä miehiä Kodit ovat ihan täynnä kivisydämisiä anoppeja Kodit ovat ihan täynnä sydämensä rikkoneita miniöitä Kodit ovat täynnä vävyjä, äidinpoikia Sairaalat ovat täynnä Vankilat ovat täynnä Kuka voi kieltää, ettei tämä olisi toimintaplaneettoja. Käännös: Moilanen, Zangana, Sallamo.

26


PÄÄTÖS En minä niille tytöille, hoitajille, tietenkään mitään sanonut, kiittelin vain hyvien juhannuksien ja loman toivotuksista. Enkä sanonut omille tytöillenikään. Mutta vaimolle sanoin mielessäni, kun perille tultiin ja veivät minut haudalla käymään, että älä huoli, kauan ei tarvitse siellä enää yksin maata. Sillä minä olen tehnyt päätöksen, tällä reissulla jään tänne pohjoiseen, kotiin. Mitä sitä enää muuallekaan, ihan samalla tavalla sitä joka paikassa kolottaa. Minä olen päättänyt kuolla tässä talossa, jonka itse rakensin poltetun lapsuudenkodin paikalle, enkä 800 kilometrin päässä etelässä, mikälie palvelukeskuksessa, vieraiden ihmisten keskellä. Veivät minut sinne etelään, kun vaimo kolme vuotta sitten kuoli. Sanoivat, etten täällä yksin pärjää: kauppaan 18 kilometriä, eikä ruoanlaittotaidosta tietoakaan. Siinä kohtaa annoin autonkin mennä. Luulin, että vanhimman tyttären luo asumaan, mutta tuo rupesikin järjestämään paikkaa palvelutaloon. Mikä niitä nykyään vaivaa, kun eivät jaksa omia vanhempiaan, vaikka me niitä jaksettiin vuosikausia. Kuusikymppisillä akoillakin pitää vielä olla kaikenmaailman poikaystävät ja harrastukset. Ja ne lapsenlapset, tottahan niiden kanssa hauskempaa on kuin vanhan isän. Pettynyt olin ja se myrkytti mieltä. Minä olen päättänyt kuolla tässä, omassa sängyssä. Panen silmät kiinni ja kuulen natinan ja tunnen keinunnan, kun vaimo kääntää kylkeä vieressä. Vaimoa on ollut niin kova ikävä. Sen pullaa ja lämmintä vartaloa selän takana. 63 vuotta yksissä eleltiin ja yritettiin, koskaan ei pientä kinaa kummempaa ollut. Vaimo hoiti hyvin huushollin ja lapset, minä revin leipää kodin ulkopuolelta. Kukkia sen piti ympärilleen saada, muuten se oli vähään tyytyväinen, ja niitä kukkapenkkejä sille sitten tein, kun ei meillä kukat muuten kasva. Vaimo kuoli sairaalassa, mitään ei voinut, pidin sitä kädestä. Syöpä sen vei, kerran jo aiemminkin yritti, mutta päästi sitten vielä muutamaksi vuodeksi otteestaan. Komea nainen oli kutistunut puoleen, mutta hymy oli sama kuin sillä naapurikylän tytöllä, jonka olin aina tuntenut ja jonka kanssa yksien tanssien jälkeen alettiin vakituisesti kulkemaan. Äiti se vaan ei ollut tyytyväinen. Tiedä häntä, olisiko kukaan muukaan äiteelle kelvannut. Kun isä kuoli humalapäissään reen alle ja veli kaatui sodassa, jäätiin kahden. Ja kahden eleltiin, kunnes Helli tuli taloon. Mutta kyllä ne naiset lopulta saman katon alle hyvin sopivat. Ja lisää niitä tuli, kun saatiin vaimon kanssa pelkkiä tyttöjä. Tomeria, työteliäitä naisia kaikki. Vaan kiireellä piti tyttöjen kotiseudulta pois päästä, etelään, etelään töihin ja naimisiin. Vaimo ennen lähtöään laski, että meille oli siunaantunut 23 lasta, kolmessa polvessa. Minun hautajaisissani niitä tulee olemaan 27. Minä olen väsynyt. Laitan silmät kiinni ja ajattelen: ei enää hernepussin heittelyä, ei leikkibingoa, ei ruokatoiveita, joita ei koskaan toteuteta, ei koputtamatta muka omasta ovesta ilmestyviä uusia lässyttäviä ja hössöttäviä hoitajia. En minä ole pehmeä päästäni, vaikka juuri täytin 87 vuotta. Minä annan niiden päsmäröidä, niin on helpompaa, mutta usein niiltä kyllä unohtuu, että minä olen sentään vastaavana mestarina eläkkeelle jäänyt, vaikken kouluja ole pahemmin käynytkään. Silloin vielä opittiin työssä ja edettiin kykyjen mukaan. Minä olen väsynyt. Ja yht’äkkiä kiidän moottorikelkalla hankikannolla, aurinko kimmeltää jokaisessa lumikiteessä ja selkonen avautuu kaikkiin ilmansuuntiin. Annan kaasua ja vauhti kiihtyy entisestään. Alkaa vähän pelottaa ja naurattaa samanaikaisesti. Helli takana kiristää otettaan ympäriltäni ja tunnen, kuinka se nauraa ääneen.

Milja Voipurolla ei ole satunnaista tankarunoa ja päiväkirjamerkintöjä lukuun ottamatta paljonkaan aikaa kirjoittaa, sillä hän on aloittanut vuosi sitten vanhustyön opinnot. Satunnaiset kirjoitelmanpoikaset – kuten vaikka tämä Päätös-teksti – tuovat kuitenkin uusia näkökulmia ihmisenä olemiseen.

2. sija muusa-kirjoituskilpailussa – milja vaipuro

27


rauno riekki

Minun on entistä vaikeampi päättää mitä haluan tehdä seuraavaksi. On päästävä jonnekin muualle. Liikun, avaan oven, katson ulos. Läpinäkyvyys liikuttaa sinua kohti positiivisia tekoja. Läpinäkyvyys vähentää stressiä, ahdistusta ja negatiivisia tunteita. Seitsemän ohjetta hyvien päätösten tekemiseen. Pysy parvekkeella. Kuvittele sopusointu joka ulottuu kaikkialle. Kuvittele vesikrassi jonka voi ottaa hyllystä. Kuvittele repeämät. Sulje kone ja nuku. Sade, syyskuu. Linnut oksilla. Läpsiä karhunmarjapensaita. Siirtää yötä. + Riisu silmät, palaa sinne mistä tulit. Karkkihyllyjen välissä päättämättömänä viipyilevä hahmo. Sen jälkeen, ehkä, jokin ääni puhuu. Absoluuttisen huonoja päätöksiä on liikaa. Pelastua rikkaudelta ja tyhmyydeltä. Pelastua kokoaikaisilta myyjiltä. Pelastua esimiehiltä, joilla on tapaaminen. On yhä enemmän syitä nähdä valo. Kun nukumme, kuljemme pakoon. Ehkä ei tarvita muuta kuin keveys. Silti tyrkytetään raskautta, myös pitkän uran palvelleille. Heidän ranteeseensa suihkutetaan hajuvettä ja pyydetään haistelemaan. Mutta hajuvesi sekoittaa heidän päänsä ja on haitaksi päätösten tekemisessä. Kuka todella olisi hyvä äiti tai hyvä isä? Miten voisi olla realistinen ja relevantti käsiraudat kädessä? Tervehditäänkö? Onko palvelu parempaa kuin Yliopiston Apteekissa? Miten muuten päädyit ostoskoriin? Yhä enemmän silmänvalkuaisia, grandiositeettiongelmia. + Joka puolella on portteja, joista ei haluaisi astua sisään. Eikä siitä tekisi mieli kirjoittaa kun lukijoiden taso on mitä on. Kannattaa perehtyä sumuun ettei tule yllätyksiä. Sumuun perehtynyt on valinnut juuri meidät vanhemmikseen. Tunnen epätoivon pääpiirteittäin. Space inside. Tule ja lahjoita minulle hieman levottomuuttasi. Ketkä pitävät eniten ääntä kunniasta? Kunniattomat. Keillä on esitettävänä eniten vastaväitteitä? Ne jotka eivät kestä ainoatakaan erilaista mielipidettä. Ketkä huutavat miten pitäisi elää? Ne joiden oma elämä on sekaisin. Missä kouluissa on eniten hulluja opettajia? Parhaissa.

28


VASTARINNAN KASVOT On kylmän kolkko aamupäivä pietarilaisessa kerrostalolähiössä. Harmaat, ränsistyneet kerrostalomöhkäleet ympäröivät pientä sisäpihaa. Siellä sinä istut kiikussa, ilman pipoa tai hanskoja, yrität ottaa vauhtia. Olet yksin ja kylmissäsi. Veljesi, ne hunsvotit, missä lienevät. Ovat taas joutumassa vaikeuksiin ilman minua. Annoimme sinulle kauneimman nimen, jonka tiesimme. Katerina. Kuiskaan sen hiljaa, jotta tuuli veisi sen luoksesi ja tuntisit hetken kaiken sen rakkauden, jota minulla on sinua kohtaan. Oleg, Mihail, Vadim ja Vlodja. Niin, veljiesi syntymien jälkeen en enää uskonut, että osaisin tehdä tytönkin. Mutta niin vain viidennen raskauden jälkeen maailmassa olit sinä: täydellisen ihana pieni tyttö. Lupasin suojella sinua kaikelta pahalta, varmistaa sinulle paremmat mahdollisuudet elämässä kuin itse olin saanut, mutta kukaan tai mikään ei sen jälkeen tukenut suunnitelmaani. Isäsi sairastumisesta kai se alkoi. Ja siitä, että veljesi olivat kateellisia sinulle ainoana tyttönä saamastasi erityiskohtelusta. Veljesi lyöttäytyivät yhteen ja jättivät sinut ulkopuolelle aina leikeissä, kotona ja kodin ulkopuolella. Siksi en ole huolissani veljistäsi, sillä heillä tulee aina olemaan toisensa. Mutta sinä äidin kulta, en tiedä miten pärjäät. Tänään on vierailupäivä. Vankilan raskaat ovet avautuvat vieraille neljä kertaa vuodessa. Se on kuin julma joulu kertaa neljä. Osa naisista täällä menee sekaisin odotuksesta, aiheuttavat rettelöintiä, jolloin heidän vierailuoikeutensa evätään. He, jotka malttavat pitää päänsä alhaalla ja tunteensa visusti sisällään pääsevät tapaamaan rakkaitaan. Joillekin se on mies, useimmille koko perhe ja minulle ja muutamalle muulle vangille pelkästään lapset. Oleg porukan vanhimpana yrittää näytellä taas kovista. Mihail katselee vankilan kolkkoja seiniä kasvoillaan inhon- ja pelonsekaisia tunteita. Vadim ja Vlodja nieleskelevät kyyneleitään. He ovat kasvaneet viime näkemästä niin paljon, mutta ovat silti pieniä untuvaposkia rosoisten ulkokuoriensa alla. Ja sinä, Katerina, sinä et pidättele kyyneleitäsi. Juokset oitis kahlittuun syliini ja rukoilet minua palaamaan kotiin. – Kun äiti ei voi, kultapieni. Kun äiti ei pääse vielä kolmeen vuoteen kotiin. – Äiti, minä ikävöin sinua joka päivä enemmän. Minä tarvitsen sinua. Minä en tahdo… Sinä purskahdat itkuun ja jatkat nyyhkyttäen: – Minä haluan sinut kotiin.

Tiina Matala on Kalle Päätalon pitäjästä ponnistava luova kirjoittaja. Miettii kirjoituksissaan syntyjä syviä koillismaalaiseen tyyliin.

tiina matala

29


Lohdutan sinua parhaani mukaan ja veljesikin tulevat vaisuina lähemmäksi minua. Tiedän, että näytän varjolta entisestä, mutta yritän parhaani mukaan esittää vahvaa ja toiveikasta äitiä. Kyselen veljiesi kuulumiset niin kuin ennenkin, yritän hymyillä ja kannustaa. Vasta kun tunnin vierailuaika on ohi ja lähdette takaisin porttien läpi ja muurien toiselle puolelle, annan itselleni luvan romahtaa. Niin käy muillekin vangeille. Tämä on julmaa, sadistista kidutusta. Odottaa surullisenkuuluisan kvartaalin, odottaa ja kaivata sydänala kipeänä. Sitten nähdä tunnin ajan, palauttaa mieleen kaikki muistot siitä, mitä oli ennen ja huomata ajan kuluminen heidän kasvoiltaan. Ja kun he lähtevät, ei ole mitään takeita mistään, ei mistään. On vain pohjaton surun ja kivun kuilu, johon tippuu loputtomiin. Se, mitä tein, ei olisi normaalissa oikeusvaltiossa johtanut tähän tuomioon. Olin vain valtiollisen median jyräämän tv-kanavan toimittaja, joka joutui protestina tekemään maan hallinnosta raflaavan jutun ennen toimituksemme pakkosulkemista. En tiennyt, mihin se voisi johtaa. Jos olisin tiennyt, en olisi tuoreena leskenä ja viiden lapsen äitinä antanut kasvojani vastarinnalle. Yritin vain tehdä työni ja saada leipää pöytään. Oikeudenkäynti oli näytösmäinen, minä kansakunnan vihollinen. En äiti, en leski, en ihminen. Ihmisoikeusjärjestöt kuulemma taistelivat vapauttamiseni puolesta. Kirjoittivat vetoomuksia sinne ja tänne. Mutta ei ihmisoikeusjärjestöilläkään ollut täällä enää tukevaa jalansijaa. Niidenkin toiminta oli kriminalisoitu. Ulkomailta tuleville vetoomuksille syljettiin ja syytettiin puuttumisesta maan sisäisiin asioihin, jotka kuuluvat valtiovallalle. Olinhan huomannut, että vankila alkoi olla täynnä. Uusia vankeja saapui päivittäin tiputellen. Oli käynnissä valtiolliset siivouspäivät, joissa epäkelvot kansalaiset poistettiin katukuvasta. Toisinajattelijat. Etuoikeutettua asemaansa valtiollisesta aspektista väärin käyttävät oligarkit. Kaikki ne, jotka jotenkin uhkasivat tätä suurta ja mahtavaa maata ja sen hallintoa. Nämä ajatukset tuli toki pitää tarkasti omana tietonaan eikä niitä tullut näyttää ulospäin. Halusin vain päästä kolmen vuoden kuluttua takaisin kotiin. Olen omassa neljän hengen sellissäni seitsemän vankitoverini kanssa, kun nimeäni kutsutaan. Se on Nadja, vanginvartioista inhimillisimmän oloinen. Sukunimiä ei koskaan kerrottu ja todennäköisesti Nadja ei ollut hänen oikea etunimensäkään. – Olet varmaan pistänyt merkille tilanahtauden, Nadja aloittaa varovaisesti. – Vankilaamme on tulossa suuri määrä vankeja viikon sisällä. Osa on pakko sijoittaa toisaalle. – Ahaa. – Tämä koskee myös sinua Sherenkova. Sinut siirretään Murmanskin vankilaan lähipäivinä, Nadja pamauttaa uutisen ilmoille. – Murmanskiin? Hätäännyn. – Entä lapseni? Eivät he pääse vierailemaan luonani Murmanskissa. – Näin on vankilan johtaja päättänyt. Valitusoikeutta ei ole. Tuuperrun ja jään haukkomaan henkeäni sellin lattialle. Tunnen ilman loppuvan, vankilan muuriseinien romahtavan päälleni. Jos en voi nähdä lapsiani kolmeen vuoteen… En voi jatkaa ajatusta, sillä se on liian tuskallinen. Ei herranjumala, kuka minua nyt auttaa? Kuka auttaa lapsiani? Hätäännyksen hetkellä katson vaistomaisesti sänkyyni päin. Se on siellä patjan alla, tiedän sen hyvin. Edellinen sellitoverini Ljudmila jätti sen minulle ja piilotin sen heti patjan alle, ettei kukaan saisi selville sen olevan minulla. Se houkutteli minua nyt, viekoitteli luokseen kuin paratiisin käärme. Sen karhea pinta, viimeinen ote. Lopullinen ratkaisu. Mutta kenelle? Lapsilleni ei ainakaan. He tulisivat elämään tämän päätökseni jälkeen. Ei, ei, ei.

30


Liian pian koitti ilta ja yö. Pyörin vankilan sängyssäni levottomasti ja se painoi selkäni alla enemmän kuin yhtenäkään aiempana yönä. Se kiemurteli patjani alla kuin kuristajakäärme, viekkaasti kiertäen ja kaartaen, kaulaani tavoitellen. Sitten muistin sinut. Aamulla kiikussasi, päivällä vierailulla ja ajattelin kuinka nyt nukut omassa sängyssäsi pienet hennot enkelin kiharat sikin sokin tyynylläsi. Puristat uninalleasi pehmeästi sylissäsi ja näet unta siitä kuinka palaan kotiin ja kuinka me leikimme yhdessä. Mitä sinulle ehtii kolmen vuoden aikana tapahtua, sinulle ja veljillesi? En tule näkemään ensimmäistä koulupäivääsi, Olegin 18-vuotissyntymäpäiviä tai juhlimaan Mihailin pääsyä peruskoulusta. En tule kuulemaan kun itkette tai näkemään, kun yritätte hymyillä minulle rohkaisevasti takaisin. Voi rakkaat kuinka kaipaan teitä! Kohta koittaa aamu. Tunnen kuinka äidinsydämeni on raskas valintojen edessä. Enää on muutama pimeän hetki tehdä päätös, joka ei viettele minua enää.

31


Jussi Moilanen on Hallauksen päätoimittaja, muusikko ja esikoisnäytelmäkirjailija. Hänen käsikirjoitukseensa pohjaava näytelmä tulee Oulun ylioppilasteatterin näytäntöön ensi keväänä.

JUSSI MOILANEN

32

isän kuolema

Minä tulen kotiin töistä ja isä on kuollut. Minä syön cannelloneja ja salaattia, jossa on kirsikkatomaatteja sekä grillijuustoa ja isä on kuollut. Minä soitan kitaraa, ja isä on kuollut. Minä käyn kaupassa, ja isä on kuollut. Minä pohdin asioita, matalia ja korkeita ja isä on kuollut. Täytän veroilmoitusta ja isä on kuollut Lehteilen Raamattua ja isä on kuollut Minä laitan nukkumaan ja isä on kuollut. Minä haluan unohtaa isän kuoleman Minä haluan unohtaa ja jatkaa isäkuolema Minä haluan unohtaa ja jatkaa elämää isän kuolem Minä haluan jatkaa, siitä mihin joskus jäin Isä, kuole Tai ainakin jäin osittain Isä kuol Minä haluan unohtaa ja antaa anteeksi Isä kuo Minä en halua enää kirjoittaa tätä runoa Isä, ku Minä en vain halua Isä K Mutta minä en jaksa, isä, olla kirjoittamattakaan.


RAUNO RIEKKI

Vähän on hyvä. Köyhyys on hyvä. Tyhjä on hyvä. Lintukoto ei kannata. Saadessasi ensimmäisen vihkosi väritä se punaiseksi. Kumoa vene nurin, anna sen kasvaa paksuutta. Niin kuin keveys on elämää, paksuus on elämää. Paksu vanha huru-ukko on vähemmän rasittava kuin laiha vanha huru-ukko. Vihkon punaiseksi värittäminen on parasta mitä voit koulussa tehdä. Väritettyäsi sen punaiseksi polta se välittömästi. Kello neljä epätoivo hellittää. Kaikki korut menettävät arvonsa. Naiset koristelevat itsensä sammalella ja kivillä. + Näyttää olevan runsaasti naisia, jotka polvillaan keräävät ohikulkijoilta rahaa. Näyttää olevan toimeentulotuen kerjääjiä. Näyttää olevan poliitikkoja, jotka kieltävät kerjäämisen kadulla ja toimeentulotuen kerjäämisen. Eräät poliitikot ovat päättäneet, että köyhälistölle opetetaan kansalaisnöyryyden periaatteita. Eräät poliitikot ovat luonnollista kokoa suurempia. + Vieläkö vesi virtaa? Ja levät liikahtelevat? Jos ne liikahtelevat koko päivän, jääkö illalle yhtään? Voiko liperiin käydä kiinni? Betonilattia tärisee kun kuuntelen. Jossain on hieman ilmaa, ruohonkorsia. Poissaolossa, aivottomien koneiden takana, eetterissä, seitsemän metriä syvällä. Iän myötä tulee viileäksi, sanotaan, elefantti pelkkää hiiriä, sanotaan, maku- ja hajuaisti alkaa hiljalleen palautua, tuoksuvatko yrtit tänne? Ne eivät ole näköpiirissä, ne ovat kaukana. +

33


RAUNO RIEKKI

Mutta jos olette sitä mieltä, että nämä asiat ovat totta, jatkan ilomielin. Toiset puhuvat monologein. En minäkään. Jotkut ihmiset istuvat edessäni, puhumatta. Olen iloinen heidän puhumattomuudestaan, koska harvan höpinöillä on mitään tekemistä tämän päivän suomalaisen todellisuuden kanssa. Parempi on olla ujo lintu kuin naulakko. Tehdä päätös: unohtaa koulut. Ylittää katu eri vinkkelistä. Ihminen joka huolehtii virheistään, hehkuu. + Tulkita tämä jokin ääneksi. Nähdä äänen yllä varjostin – kuin tyhjästä riippuva kivi tai muu esine – nähdä neljä varjostinta joiden olemassaolosta ei ole epäilystä. Ehkä minä liu’un epätoivoon, mutta se ei vaikuta ääneen, joka on aloittanut. Epätoivo ei sulje pois äänen kuulemista, vaikka ei olisi mitään ääntä, vain jokin tyhjässä kulkeva lanka – linja – Kuuleeko kaupan kassa saman äänen – onko loukkaavaa epäillä, ettei kaupan kassa voi kuulla sitä? Miksi juuri hänellä olisi sellainen erityispiirre, ettei hän voisi tulkita jotain aavistelemaansa ääneksi, jonka yllä on varjostin? Tässä etenemme sukupuoliroolien murtamisen suuntaan. Mutta siinäkin osoitamme asenteellisuutemme – olettaen että olemme olettaneet kaupan kassan naiseksi. Tällaiset asenteet eivät anna hääppöistä kuvaa totuudellisuudestamme. Yhtä hyvin voisimme näyttää vihreätä valoa – joillakin sananvalinnoilla – rotuoppihöpötykselle. Ilma ympärillämme ei ole hallittavissamme. Tuuli liikuttaa verhoja – ilma – ja on kuin myös ilmalla olisi juuret, ja juuret kasvaisivat yhtä hyvin pimeässä kuin valossa ja ilmasta kasvaisi ääntä jonka voi halutessaan tulkita ääneksi. Äänen voi halutessaan tulkita musiikiksi.

34


KOSKISEN EVÄSLEIPÄ Koskinen veti Bemarin kylkeen pitkän naarmun. Sitten se laittoi naulan taskuunsa ja otti toisesta taskustaan nauloista kokoonhitsatun piikkihäkkyrän. Se laittoi sen Bemarin takapyörän eteen. Katselin Koskisen touhuja konttorin ikkunasta. Laine oli tarkka tuunatusta, punaisesta amis-Bemaristaan. Viirutettu kylki ja tyhjä takarengas eivät tainneet kuulua viikonlopun ohjelmaan. Avasin konttorin oven. —Koskinen! Mitä helvettiä sä luulet tekeväs? Tänne heti! Poika alkoi laahustaa kohti hallia. Sillä oli musta liuhuletti ja haalarin alla mustat vaatteet. Olikohan se gootti vai emo vai mikä lie olio lintukirjan sivulta 55. Ennen noita sanottiin hevareiksi. —Sulla on ilmeisesti jotain kinaa Laineen kanssa? Vai pyysikö se tekemään jonkinsortin vakuutuspetoksen? Koskinen mulkoili otsatukkansa alta. Oli hiljaa. Menin hallin ovelle. Käskin Laineen tulla konttoriin. Laine oli varmaan naisten mieleen ja se tiesi sen itsekin. Salilla treenattu kroppa, nauravaiset silmät, joutuisat ja herkät sormet. Se oli niitä tyyppejä, jotka koulussa istuivat luokan peräpenkillä ja virnuilivat opettajalle. Sellainen, joka niitti tyttöjä kumoon kuin pehtoori heinää. Ainakin omasta mielestään. Laine seisoi kysyvän näköisenä konttorissa. Koskinen piilotteli otsatukkansa alla. Aloitin. —No niin, äijät. Selvittäkääs mulle yksi juttu. Minkä takia Koskinen raapii Laineen auton kylkeä naulalla? Laine tajusi vasta nyt katsoa pihalle. Naarmu näkyi selvästi metallihohtopunaisen auton kyljessä. Laine ei enää hymyillyt. Kukaan ei puhunut mitään. Korotin vähän ääntäni ja vaadin selitystä. —Sehän oli vaan semmonen läppä, Laine aloitti. —Jaa mikä oli, kysyin Laine katsoi Koskiseen. —Mä voin hakee ja näyttää, Koskinen sanoi ja lampsi hallin puolelle. Kohta se tuli takaisin kangaskassin kanssa. Siinä olivat sen eväät. Koskinen laittoi kerranhaukatun ruisleivän pöydälle. Katsoin sitä. —Jaahas. Toi taitaa olla jotain muuta kuin sipuliteemakkaraa.

Pekka Remes on pöytyäläinen 54-vuotias paikallislehden toimittaja, joka on harrastanut kirjoittamista lukiovuosistaan lähtien. Lehtijutuissa pitää pysyä faktoissa, mutta tarinoissa voi lasketella luikuria eli fiktiota – joka voisi olla totta. Remeksen tekstejä on julkaistu useissa eri antologioissa, omakustanteinen novellikokoelma Radanvarren karkulainen tuli sarjassaan toiseksi Päätalo-instituutin Möllärimestari-kilpailussa vuonna 2014.

1. SIJA MUUSA-KIRJOITUSKILPAILUSSA – PEKKA REMES

35


Ruisleivän päällä oli puolikas kyykäärmeenpoikasta. Katsoin Lainetta ja vaadin selitystä. —Toi käärme oli tullut pihalle asfaltin reunaan ottamaan aurinkoa. Löin sen lapiolla kahtia. Sitten tuli mieleen, että laitan sen Koskisen eväsleipien väliin. Vinkkasin jätkille, että kattokaas, kun Koskisella on tänään vahvat muonat. Se oli ihan vaan läppä. Vitsi. Siis ainahan harjoittelijoille on tehty jäynää. Katsoin Koskista kysyvästi. —Ei ollut mikään kiva yllätys. Onneksi huomasin ajoissa, Koskinen mutisi. —Ja päätit antaa samalla mitalla takaisin piirtämällä käärmeen Bemarin kylkeen, päättelin. Laine alkoi ottaa kierroksia. —On ihan eri juttu tuhota toisen autoa kuin että vähän terästää eväsleipiä. Uusi maalaus maksaa satasia. Saako toi poika sen vertaa edes palkkaa? —Tässä on tapahtunut kaksi rikoslain tuntemaa asiaa. Ensinnäkin Koskisen autokosmetologin hommat on vahingonteko. Mutta Laineen eväsleipäharrastus on terveyttä vaarantava tuhotyö. Kyyn poikaset ovat myrkyllisiä heti syntyessään. Kai herrat ovat tietoisia siitä, että rikollinen teko antaa mahdollisuuden välittömään irtisanomiseen. Laine liikahti ärtyneesti. —Ja jos siihen mennään, niin soitetaan tänne liiton mies paikalle kaupungista. Se ehtii tänne tunnissa. Menkää takaisin töihin. Mä mietin, mitä mä teille oikein teen, sanoin ja osoitin miehille hallin ovea. Laine oli närkästynyt. —Veljes olis kyllä ymmärtänyt huumoria, se mutisi. Istuin konttoripöydän taakse. Laine kai yritti pehmittää minua vihjailemalla veljestäni. Siinä se oli oikeassa, että velipojan olisi pitänyt istua tällä tuolilla ja olla firman johtaja. Se oli siihen hommaan kasvatettu jo pikkupojasta saakka. Jouni jatkaa työtäni, isämme sanoi, kun Jouni oli vielä vaipoissa. Jounista oli valokuvia, joissa taapero seisoi sorvin ääressä tai sojotti hitsipillillä. Pari vuotta myöhemmin se teki niillä oikeasti töitä. Kaikki sanoivat isää Ukoksi, ja Jouni oli isän Pikku-Ukko. Vaari oli perustanut konepajan 1950-luvulla. Ukko otti ohjat 1970-luvulla. Minulle lyötiin ohjakset käteen 1990-luvulla. Ensimmäinen sukupolvi perustaa yrityksen, toinen sukupolvi laajentaa sitä ja kolmas sukupolvi tuhoaa kaiken. Niinhän sitä sanottiin. Vaari oli jonkinlainen itseoppinut keksijä. 1950-luvulla se oli kuullut Kylmäkosken loikkarista. Niitä sanottiin myös santalahtelaisiksi, Loimaan vaihteeksi ja Lapuan loikkariksi. Nuffield-traktorin kytkimen ja vaihteiston väliseen tyhjään tilaan mahtui yksi ylimääräinen hammaspyöräpari, joita verstaat värkkäsivät pitkin maaseutua. Sillä tavalla saatiin vaihteistoon lisää kierroksia. Isännät muistelivat, että sellaisella Nuffieldilla oli päässyt ainakin seitsemääkymppia maantiellä. Vaarikin yritti rakentaa samanlaista loikkaria, mutta se ei löytänyt sopivia rattaita. Vaari alkoikin tehdä yksinkertaisempia varusteita traktoreihin, perälevyjä sun muita värkkejä. Kun Ukko otti verstaan vastuulleen, sitä alettiin kutsua konepajaksi. Ukko päätti, että konepaja alkaa tehdä alihankintaa. Se oli oikea ratkaisu. Konepaja kasvoi, työntekijöitä tuli lisää, vauhti oli kova. Ukko katseli meitä poikiaan ja päätti, että esikoinen Jouni saa alkaa jatka-

36


jaksi. Ukko selitti minulle, että firmalle on parempi, että sillä on vain yksi isäntä. Sain luvan opiskella mitä mieli teki. Ukko lupasi maksaa opinnot. Vastasin sille, että jospa historiaa ja opettajaksi. Ukko teki kättäpäälle sopimuksen, kunhan lomilla auttaisin konepajalla. Jounille Ukko oli suunnitellut askelmerkit valmiiksi. Pojasta diplomi-insinööri ja sitä kautta erikoistuneempaa tuotantoa ja parempaa tuotesuunnittelua. Itselleen Ukko oli varannut yhtiön hallituksen puheenjohtajan paikan, kunhan Jouni ottaisi toimitusjohtajan vastuun itselleen. Jounin elämästä tuli mieleen böömilainen säveltäjä Antoni Dvorak. Dvorakin piti jatkaa isänsä teurastamon toimintaa, mutta koulussa opettaja meni ja antoi sille viulun. Hän oli huomannut, että poika oli musikaalinen. Dvorakista ei tullut teurastajaa, hänestä tuli säveltäjä, eikä se isä-Dvorakia haitannut, sillä muusikot tienasivat elantonsa. Opiskeluaikana Jouni huomasi, että hänelläkin oli erikoislahjakkuus. Hänellä oli taipumus alkoholismiin. Ensin oli hauskaa teekkaribileissä, sitten tulivat pitkät viikonloput ja lopulta juomaviikot ilman loppua. Jouni yritti selittää juomistaan milloin milläkin syyllä. —Muistathan sä koulun fysiikan tunnilta oikean käden säännön? Sen, missä määritellään magneettikentän varatun hiukkasen voiman suunta sormin. Etusormi osoittaa nopeusvektorin suuntaa, magneettikenttä on keskisormen suuntaan ja voima peukalon suuntaa, Jouni näytti minulle tärisevällä kädellään. —Sitä me tehtiin ensimmäisillä luennoilla. Mä katsoin luennolla ympärilleni. Salissa oli totisia teekkareita leikkimässä sormillaan. Mä ajattelin, että ei vittu, ei tää ole mun paikka. Jouni oli tullut luokseni omasta opiskelukaupungistaan. Se oli lentänyt opiskelijakämpästään pihalle maksamattomien vuokrien takia. Opinnot olivat tietenkin kesken. Ukolle saakka tieto ei ollut kulkenut. Ehkä Jouni saisi itsensä kuosiin lomien ajaksi ja tekisi taas pitkää päivää konepajalla. Äiti varmaan arvaisi syyn ja yrittäisi maksella Jounin ryyppyvippejä pois. Jouni poltti ketjussa tupakkaa, katsoi ikkunasta ulos, virnisteli sormillaan leikkiviä teekkareita. On siinä meillä perintöprinssi, ajattelin. Omia opiskelujani en halunnut sitä pilaamaan. —Saaks sä jostain kämpän, jos mä lainaan sulle muutaman satasen? —Joo. Mä tunnen pari jätkää, niillä on kimppakämppä ja siellä sohva. Kuule. Lainaatko myös uudet sukat. Näitä vanhoja ei saa pesemälläkään puhtaaksi. Jouni ja sukat. Se lainasi aina ryyppyreissuillaan uudet sukat, jos vain joku meni sellaiset antamaan. —Joo. Lainaan. Taidan tuoda haudalleskin sukat, niin sitten on ainakin yhdet omat. Ukko tajusi liian myöhään, että Jounista ei ollut firman jatkajaksi. Ei opintoviikkoja, ei diplomi-insinööriä, ei mitään kiinnostusta metallialalle eikä perheyrityksen jatkajaksi. Ukko katseli Jounia kuin kuningas Laios Oidipusta: olet tullut äitiisi. Kun Ukko ei muuta keksinyt, hän päätteli kaiken hyvän tulevan omasta suvustaan ja ihmismiehen heikkoudet äidin puolelta, vaikka äiti oli se, joka hoiti konepajan paperityöt. Ukko alkoi painostaa minua konepajan jatkajaksi. Väistelin. Olin jo melkein valmis historianopettaja. Vaimonikin oli historianopettaja. En tiennyt metallialasta enempää kuin mitä olin konepajan kesätöissä nähnyt. Ukko maanitteli, että ottaisin vain vetovastuun pariksi vuodeksi. Konepajan työnjohtaja hoitaisi tuotekehityksen. Minulle tulisivat asiakassuhteet, hallinto ja paperityöt. Huomasin joutuneeni iskunvaimentajaksi Ukon, äidin ja

37


Jounin keskelle, pihkaksi, joka pitää perhekuvion kasassa. Lupasin olla johdossa muutaman vuoden. Vaihdoin viime hetkessä pro graduni aiheeksi kyläseppien pajojen kehityksen konepajoiksi 1900-luvulla. Näin tiesin edes teorian tasolla jotain konepajoista. Jounin lähdöstä oli kulunut kaksi vuosikymmentä. Hän oli jossain kansallispuistossa eräoppaana. Saatteli turisteja savupirttiin, juotti kuksasta kirkasta viinaa ja joi itsekin sesonkiajan ulkopuolella. Silloin tällöin tuli joulukortti tai tekstiviesti. Ukko kantoi yhä kaunaa ja yritti miettiä, miten Jounin perinnön lakiosuus olisi mahdollisimman pieni. Jos mitään perittävää jää, kuten Ukko voivotteli. Katsoin konttorin ikkunasta pihalle. Laineen Bemari murjotti yhä haava kyljessään kuin tällin saanut Christiano Ronaldo. Eihän firma mikään paratiisi ollut, mutta ei konepaja käärmettäkään olisi kaivannut. Tietokoneeni näytöllä oli konepajan kotisivu. Osasin sen etusivun tekstin ulkoa: ”Meiltä saat vaativat levyseppä-hitsaukset, CNC-koneistukset, projektitoimitukset. Olemme monipuolinen osaaja. Teemme vaativia teräsrakenne- ja levytöitä. Käytössämme on alan nykyaikaisin konekanta ja ohjelmistot.” —Lisäksi saat kauttamme yllätykselliset catering-palvelut sekä autoosi vauhtiraidat, puhuin itsekseni. Minun piti olla vain väliaikaisesti toimitusjohtajana, mutta aikaa oli kulunut yli parikymmentä vuotta. Vaimoni oli saanut historianopettajan töitä kaupungin lukiosta. Lapsemme kävivät samaa lukiota. Heistä ei ainakaan ollut konepajan jatkajiksi. Poika harkitsi vakavasti pelisuunnittelijan uraa. Tytär pyöri harrastajateatteriporukoissa. Poika kyllä tulisi firmaan, jos se vaihtaisi tuotantosuuntaansa. Keskittyisi tietokoneisiin ja pelialalle. —Panet äijät pihalle ja myyt koneet, siitä saatais alkupää. Pelin kehittämiseen menee ainakin vuosi tai pari, poika oli esitelmöinyt. —Ja sittenkö me oltais uusi Rovio tai Supercell, kysyin ja toivoin, että pojalla olisi sarkasmitutka päällä. —Jos käy tuuri. —Jostain luin, että yks kymmenestätuhannesta pelifirmasta onnistuu, muistelin tilastoja. —Meille riittäis pienempikin onnistuminen. Ajattele, että yksi promille Supercellin arvosta on kahdeksan miljoonaa, prosentti siitä on kahdeksankymmentätuhatta. Se oli lukiolaisen mielestä iso rahamäärä, mutta oikeasti se oli vain pieni osa konepajan liikevaihdosta. —No, katsotaan parin vuoden päästä. Riippuu Ukon kunnosta. Ja muustakin. Avasin entisten historianopiskelijoiden Facebook-sivun. Mitä meistä oli tullut? Muutama opettaja, pari toimittajaa, jotkut olivat jääneet yliopistolle. Heistä oli tullut professoreita ja lehtoreita. Pari tuttua oli perustanut osuuskunnan, joka valmisti historiikkeja tilauksesta. He olivat juuri voittaneet erään pitäjähistorian kilpailutuksen. Palkkiolla ei rikastuisi, mutta työ olisi mieluisaa ja tarjosi toimeentulon kahdeksi vuodeksi. Entäpä minä? Menestykseni merkkinä metabolinen oireyhtymä, verenpainetta ja kolesterolit korkealla. Hallissa oli tusinan verran palkollisia töissä ja vielä pari konttorin ja kuljetuksen puolella. Maalaispitäjässä ei ollut paljon teollisia työpaikkoja. Lähimmät avoimet työpaikat olivat kaupungissa 60 kilometrin päässä. Minulla oli vastuuni. Ensimmäinen sukupolvi perustaa, toinen laajentaa, kolmas tuhoaa, toistin mielessäni. Menin hallin ovelle. Laine ja Koskinen vilkaisivat minuun. Osoitin sormella tuotepäällikkö Santasta ja pyysin konttoriin. Santanen oli konepajan sielu. Insinööri, joka vastasi tuotekehityksestä. Pyysin häntä istumaan.

38


—Siitäkö Koskisen leivästä ja Laineen Bemarista on kyse, Santanen kysyi. —Ei oikeastaan. Mitä, Santanen, tuumaat, jos alat tähän yrittäjäksi? Santanen häkeltyi. Katse etsi konttorin nurkan, sitten ikkunan, sitten vanhan valokuvan vaarin ajoilta. —Ei minulla ole varaa tätä ostaa, Santanen aloitti. —Ostat aluksi mun osuuteni. 32 prosenttia osakkeista. Siinä on mun ja Jounin potti. Ukolle jää 51 prosenttia ja mun äidille loput 17 prosenttia. Maksulla ei ole kiire. Santasen päässä raksutti laskukone. Velkataakka, lainan korko, takaukset, mitä vaimo sanoo, tulevaisuus? —Sinähän se hallin puolella hommaa pyörität, tiedät asiakkaat ja tilauskannan. Se on äkkiä laskettu, että homma kannattaa, innostin sitä. —Entäs Ukko? —Kai se haluaa nähdä, että firma jatkaa edelleen. Aikoinaan lupasin olla pari vuotta. Pari vuosikymmentä on mennyt. Älä Ukosta välitä. Minä selitän sille kylmät faktat. Santanen alkoi pehmetä. —Minun täytyy kysyä vaimoltakin ensin. Paljonko sinun osuutesi maksaisi? Kirjoitin ajattelemani summan paperille. —Näytä tuo vaimollesi. Siinä se on tarjous kirjallisena. Lupaan auttaa kaikissa tukihakemuksissa. Täällä maallahan saa EU-rahaakin yritystoimintaan. Santanen lähti hallin puolelle. Käskin Koskisen ja Laineen sisään. —Pitääkö soittaa liiton mies paikalle, Laine kysyi uhmakkaasti. Mikä siinä on, että nuoruus ja tyhmyys kulkevat käsi kädessä, mietin. Laineellakin olisi mahdollisuudet vaikka mihin, ellei se olisi niin pimpan perään, että yritti olla alfauros sielläkin, missä ei olisi tarvis. Ja Koskinen sitten. Se oli oppisopimuksella. Yksi väärä askel tuossa iässä ja loppuelämä olisi sinetöity. —Minä olen miettinyt tätä monelta kantilta. Kuten aikaisemmin sanoin, auton naarmutus on vahingonteko ja ruuan myrkyttäminen kyykäärmeellä on tuhotyö. Lain mukaan saan antaa välittömän irtisanomisen, jos työntekijä syyllistyy rikokseen. Mutta olen päättänyt, että annan teille kummallekin kirjallisen varoituksen. Tämä on nykyaikainen työpaikka. Täällä keskitytään työntekoon, ei simputtamiseen. Me kilpailemme globaaleilla markkinoilla, vaikka olemmekin pienen pitäjän alihankintafirma. Me ollaan kiinalaisten kanssa samalla viivalla ja siinä maassa kuskataan saunan taakse, jos ei noudata firman periaatteita. Laine rentoutui. Koskinen ei oikein tiennyt, mitä olin tarkoittanut. —Ja nyt sovitte keskenänne, miten Koskinen maksaa ton Bemarin maalauksen. Jos te laitatte sen vakuutusyhtiön piikkiin, niin siitä minä en tiedä mitään enkä halua edes kuulla. Hommiin siitä! Santanen tuli konttoriin. —Mikä on Laineen ja Koskisen kohtalo, Santanen kysyi. —Kummallekin varoitus. Ehkä noi lapsellisuudet loppuu nyt. Santanen oli kysyvän näköinen. —Jos ostan osuutesi firmasta, niin mitä meinaat tehdä? Tosiaan. Mitä tekisin? Siis muutakin kuin että häipyisin Ukon silmistä. —Ajattelin tehdä väitöskirjan Kylmäkosken loikkarista.

39


TIMO REMES

40


GALENOS Makakiapina kiljui kuin jumalten lähettämä yöllinen peto. Sen kuopistaan pullistuneet silmät ja avonainen suu saivat sen näyttämään raivokkaan epäluonnolliselta kuvatukselta. Pyristelevä jännittynyt vartalo näytti yllättävän vahvalta. En tiennyt voiko eläin tuntea pelkoa, mutta mitään muuta sen korvia riipivä ääntely ei mielestäni voinut olla. Ehkä eläimilläkin oli ajatukset ja tunteet. Totuuden siihen tiesivät varmasti vain jumalat. Sellaista tietämystä en uskonut edes yhdenkään lääkärin pitävän hallussaan. En ollut koskaan nähnyt apinaa. Olin kyllä kuullut, että torilla sellaista oli joskus esitelty maakiertäjien toimesta. Apinan inhimilliset piirteet järkyttivät minua. Sillä oli selvästi kädet ja jalat erikseen niin kuin ihmisilläkin. Se teki tilanteesta kummallisimman mitä olin koskaan todistanut. Yritin keskittyä ajattelemaan tapahtuman tieteellistä puolta. Se oli tilaisuuteni oppia. Mutta miksi Galenos oli valinnut juuri tämän eläimen? Miksei sikaa tai lintua, hiirtä tai suurta rottaa? Yllätyin tilanteen koskettavuudesta ja odotuksen kutkuttavasta pelosta. Olin ollut monet kerrat isän mukana teurastamassa ruokamme, mutta ajatuskin siitä mitä tuleman piti, sai minut kakomaan oksennusta. Muutamat ihmiset olivatkin jo oksentaneet. Ehkä siksikin, että atriumissa löyhkäsi kuolema jo valmiiksi. Paikka täyttyi vielä entisestään kun lähellä olevat kaupustelijat yrittivät tunkea ahtaalle pihalle kaulojaan kurkotellen. Alkuvalmisteluihin keskittyneen Galenoksen apulaiset häätivät ylimääräisiä pois. He huutelivat poissaolevan oloisen Galenoksen käskystä, että tilaisuus oli vain lääkäreille ja korkea-arvoisille viranhaltijoille. Jotkut jäivät silti pylväikköön tai oviaukkoihin ihmettelemään. Joku kiipesi muurin päälle nähdäkseen paremmin. Apulaiset kiinnittivät pylväisiin kankaita levittäen ne suojaksi paahtavalta auringolta. Hiki virtasi selkärankaani pitkin vuolaana. Suuret ajatukseni ja tavoitteeni olivat oudolla tavalla pysähtyneet tai taantuneet olemattomiin. Keskittymiseni oli siinä hetkessä, siinä pihassa. Galenoksessa. Siinä hän tosiaankin oli. Lihallisena ja raadollisena. Katselin hänen liikkuvia käsivarsiaan, jotka kiilsivät hiestä ja joiden vankkumattoman kosketuksen osasin vieläkin kuvitella. Se puistatti ja samalla herätti tuntemattoman toiveen mielihyvästä. Kasvot olivat tutut, mutta pelottavat ja luotaantyöntävät. Painelin hädissäni tekopartaa kiinni naamaani. Hiki sai liimana käyttämäni pihkan irrottamaan otettaan. Parta tuntui luisuvan irti. Jos se irtoaisi ja paljastuisin, en enää koskaan voisi tyydyttää sisimpäni tiedonjanoa. Maailma, toisin sanoen isäni, kasvattaisi eteeni ylitsepääsemättömät esteet. Ja rangaistukseni olisi hirmuinen. Onnekseni ihmisten huomio kiinnittyi siihen mitä seuraavaksi tapahtui. Apina oli saatu sidottua kiinni pöytään ja Galenos tarttui veitseen. Tätä olimme kaikki odottaneet. En uskonut apinan huudon voivan muuttua enää karmivammaksi, mutta kun veitsen terä painautui sen vatsan kumpuun ja viilsi sen auki kuin pehmeän ylikypsän hedelmän, oli kuin kaikki maailman pahojen henkien äänet olisivat hyökänneet korviimme ja pääkallojemme sisuksiin. Onneksi makakiapina pökertyi ja hiljaisuus otti vallan kaikuvissa kiviseinämissä. Galenoksen silmät olivat tarkkaavaiset ja varmat. Yksikään liike ei ollut sattumanvarainen.

”Löysinpä kerran elämäni puuttuvan palasen: teatterin. Täydensin sitä intohimollani: kirjoittamisella. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa nämä kaksi yhdistyvät. Ovat tehneetkin niin. Missä tahansa olen, voin kirjoittaa: saaristossa, kodissani ja sieluni maisemissa, tai pohjoisessa, kaukorakkaudessani ja kaipaukseni kohteessa. Saan sanottavani sanotuksi, tarinani kerrotuksi. Kätevää, vai mitä?”, esittelee ja kyselee Katariina Salonen.

KATARIINA SALONEN

41


Hän tiesi mitä teki ja oli tehnyt saman kuvottavan teon aiemminkin. Sama kalman oksettava haju, joka vallitsi atriumin tuskaisessa paahteessa ja pysähtyneessä ilmassa, muistutti minua myös menneisyydestä. Siitä oli kahdeksan vuotta, kun olin nähnyt nuo silmät viimeksi. Minä olin silloin viisitoistavuotias ja Galenos yhdeksäntoista. Hänen isänsä, joka oli unessa nähnyt ennustuksen poikansa lääketieteellisestä urasta, kuoli ja samalla Galenos katosi elämästäni. Hän lähti Pergamonista Aleksandrian yliopistoon opiskelemaan vakuuttuneena enneunesta, ja minun haaveeni yhteisestä elämästämme kuoli. Nyt Galenos oli vanhan ukon näköinen. Hänen ennen niin siloisia poskiaan peitti pitkä karhea parta ja hänen suupielensä ja silmänsä olivat ryppyiset kuin tympivä kalmanhaju olisi ne syövyttänyt. Hän nimesi sisäelimiä ja nosti niitä ulos apinan vatsasta yksitellen: limaisia ja verisiä möykkyjä, joilla jokaisella ilmeisesti oli oma osansa tuon kurjan luontokappaleen elintoiminnoissa. Yritin painaa mieleeni niin monta tieteellistä sanaa kuin pystyin. Visvaa ja muita kehonnesteitä pursui ulos vatsasta. Galenos kertoi niidenkin tarkoitusperistä. Kärpäset aloittivat piirityksen alueella kiinnostuen raadollisesta hajusta. Vieressäni seissyt nuori mies pyörtyi. Hänet raahattiin viileämpään paikkaan virkoamaan. Ihmiset keskustelivat näkemästään hiljaisella ja ihmetyksentäytteisellä äänellä. Galenos oli heille hullu tai pelkkä oppilas, joka yritti näytellä huippua ja jolla oli huhun mukaan järeä itseluottamus ja omituiset mielipiteet. Minä olin ymmälläni. Tuntui kuin mieleni olisi kääntymässä minua ja päätöstäni vastaan. Ehkä jumalat olivat sekaantuneet asiaan ja olivat päättäneet puolestani toisin. Apina rohisi ja korisi Galenoksen pidellessä sen sykkivää sydäntä kädessään. ”Se on elossa!” kuului hämmentyneen yleisön joukosta. ”Pyydän, ken uskaltaa ja taitaa, tulkoon laittamaan tämän eläimen sisukset takaisin oikeaan järjestykseen!” Galenos puhkui äänessään kylmä kaiken nähnyt tyyneys. Kansa oli hiljaa. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, mutta kaikkien kasvoilta paistoi inho ja kuvotus elämän – ja kuoleman – irvokkuutta kohtaan. Galenos katseli miehiä, jotka olivat tulleet naureskellen paikalle kuin sirkusesitystä katsomaan. Nyt he olivat vakavia ja pidättivät henkeään. Heidän joukossaan oli lääkäreitä, jotka olivat kuulleet Galenoksen erikoisista sairaudenparannusmetodeista kuten haavan pyyhinnästä viinillä tai puuron ja granaattiomenan syöttämisestä kuumepotilaalle. Suurin osa heistä ei halunnut uskoa hullujen metodien parantavan vaan vannoivat yhä paaston, mullan tai maidon eheyttäviin ominaisuuksiin. Mutta nyt kukaan heistä ei uskaltanut astua eteen. Galenos oli hetken hiljaa ja odotti. Lopulta hän asetteli sisälmykset takaisin eläimen sisälle ja ompeli vatsan kiinni. Eläin kouristeli, säpsähteli ja veltostui, mutta oli elossa. Sitten Galenos leikkasi apinan valtimon poikki aivan kuin yleisö ei olisi vielä nähnyt tarpeeksi. Veri roiskui ja lenteli ympäriinsä jopa lähimpien katselijoiden päälle. Galenos seisoi rauhallisena eläimen vieressä. Hän katsoi taas yleisöään voittamattomalla katseellaan. ”Pyydän, ken tulee ja ompelee suonen kiinni?” Hiljaisuus. Kuuma aurinko pisteli eikä pieninkään tuulen vire löytänyt suljettuun pihaan. Rastas laulahti lähellä, mutta sekin hiljeni. Kadulta kuului kaukaisena kaupustelijoitten ääniä. Apina hengitti yhä. Galenos antoi yleisön odottaa piinaavan kauan kuin tahallaan kiduttaakseen jännityksellä, kunnes lopulta ompeli suonen kiinni kansan taas huudahdellessa ihmetyksestä. Apina jäi henkiin ainakin toistaiseksi. Lääkäri oli osoittanut pätevyytensä ja ylivoimaisen taitonsa.

42


Hänen käsiinsä voisi luottaa kaikki kaupungin kärsivät sielut. Nyt minun olisi osoitettava oma ansioni, pidettävä päätökseni johon maailmankaikkeus yritti puuttua heittämällä minulle tunteiden myräkän, jota vastaan ei vyölläni roikkuva veitsi toimisi. Tekoni oikea hetki olisi vasta myöhemmin kansan lähdettyä omille teilleen, mutta jumalat, pirulliset jumalat eivät päästäneet minua helpolla. Minun oli pakko päästä hänen lähelleen hetkeksi. Minun oli saatava katsoa häntä silmiin tai ainakin tarkastella häntä lähempää… ehkä jopa koskettaa rintakehää tai ainakin käsivartta. Yritin lähestyä miestä, mutta hänen ympärillään pyöri kymmeniä ihmisiä. Herkimmät olivat poistuneet jo kesken esityksen tai heti sen päätyttyä, mutta monet olivat vakuuttuneita ja kiinnostuneita Galenoksen kyvyistä. Kuulin, että paikalla oli jopa kaupunkimme gladiaattorikoulun johtaja, jolle Galenos kertoili mielipiteitään haavojen hoidosta ja gladiaattorien vahvistamisesta. Jouduin väistämään miestä, joka kantoi henkitoreissaan olevan apinaraukan sivummalle. Galenos huikkasi miehelle, että apina oli nyt tarpeeton. Minulta pääsi oksennus suoraan Galenoksen varpaille. Vahva muistikuva menneisyydestä vilahti silmissäni. Olin itse kantanut pientä puolustuskyvytöntä olentoa sinä kesänä, jolloin Galenos lähti. Samalla tavalla kuin tuo apina se viskattiin kaatopaikalle rottien ja naakkojen revittäväksi. ”Näin on vain tehtävä”, Galenos sanoi minulle silloin. Jo silloin hän pystyi vakuuttamaan muut tietämyksestään. Nyt hän työskenteli pelastaakseen ihmishenkiä, parantaakseen sairaita. Silloin hän toimi kuoleman kuriirina. Hän oli tehnyt päätöksen ja uskoi siihen, joten minäkin uskoin. En voinut itsekään olla puhtain mielin. Olinhan suostunut siihen, mikä oli kaiken järjen ja tietämyksen mukaan oikein. Miksi se siis tuntui niin väärältä? En ollut koskaan antanut anteeksi itselleni, Galenokselle enkä jumalille. Jo silloin päätin, että tekisin elämässäni kaikkeni pelastaakseni jokaisen ihmishengen. Tämä tarkoitti sitä, että minunkin piti opiskella lääkäriksi. En voinut mennä kouluihin enkä muiden lääkärien oppiin, koska olin nainen. En saanut kulkea yksin kaduilla. En olisi koskaan voinut saada lupaa isältäni minkäänlaiseen opiskeluun, joten olin pakotettu pukeutumaan tekopartaan mennessäni salaa satunnaisiin oppeihin kuten tuohon tilaisuuteen, jossa Galenos esitteli taitojaan. Sydämeni oli joutunut sanomaan hyvästit elävälle lapselle. Kosto iti sisälläni ja oli kypsyydessään valmis nautittavaksi pala palalta. Minusta tuntui joka ikinen aamu, kun aurinko nousi ja pääskynen lehahti ikkunani alta lentoon, että osa minusta oli poissa. Tyhjyyden tilalla ei ollut mitään. Se oli pelottavinta. Tyhjyys. Eikä minulle ollut suotu uutta mahdollisuutta lapsiin tai perheeseen. Galenoksen sandaalit valuivat keltaista mahanestettäni. Roikotin hetken päätäni, etten pyörtyisi. Muurahaiset kantoivat suurta kuoriaisenraatoa yhteisvoimin kivetyksen reunalla. Nostin pääni ja hän katsoi minua syvään silmiin. Huomasin kauhukseni, että irtopartani makasi maassa. Tunnustelin pihkantahmaisia kasvojani ja epätoivo valtasi kipristäen vatsani. Hamusin veistä vyöltäni, mutta samalla tajusin, etten mitenkään voisi tehdä sitä siinä pihalla kaikkien näkevien silmien edessä. ”Pythia…”, hän kuiskasi koskettaen minua katseellaan ja siihen kuiskaukseen ja katseeseen kiteytyi maailmankaikkeuteni. Jumalat olivat onnistuneet kepposessaan! Tunsin kun pieni kyynel asettui silmäkulmaani kastehelmen lailla. Hänen silmiensä ja suupieliensä rypyt oikenivat ja katseessaan asustellut pysähtyneisyys vaihtui vilskeeksi ja riemuksi. Hän kosketti poskeani ja toisti ääni väristen: ”Pythia!”

43


Shvan Zangana

viini ja minun rakkauteni

Sinä olet kuin viini, koska kutitat minun sieluani sisältä.

Joskus sinä annat ilon,

ja joskus sinä otat sen

joskus sinä viet mieleni

kun kävelet edessäni

keinuen, kuin peltopyy

Joskus sinä ärsytät minua, kun et anna hellyyttä. Sinä huumaat minut ilman alkoholia, siksi sinä olet minulle kuin viini. Minun rakkauteni sinuun on kuin tämä runo, sille ei löydy loppua. Minun täytyy jatkaa. Sen vuoksi vanha viisaus sanoo rakkaus on ikuinen, polku on loputon.

Suomennos: Moilanen, Zangana.

44


‫مە یو ‪ ...‬خۆشە ویستە کە م‬ ‫بۆیە دە ڵێم تۆ هە ر لە مە ی ئە کە ی‬ ‫چونکە لە ناخە وە ختۆکە ی روحم ئە دە ی‬ ‫جار جار خۆشی ‪ ....‬ئە دی‬ ‫هە ندێک جار ‪....‬ئە ی بە ی‬ ‫هە ندێک جاریش ‪ ...‬خە یاڵم ئە بە ی‬ ‫کاتێک وە ک سوێسکە لە نجە ئە کە ی‬ ‫هە ندێک جاریش توڕە م ئە کە ی‬ ‫کاتێک بێ نازم ئە کە ی‬ ‫چۆن نە ڵێم ‪ .....‬تۆ لە مە ی ئە کە ی‬ ‫کاتێک بێ‪ ......‬بادە و شە راب مە ستم ئە کە ی‬ ‫خۆشە ویستی من بۆ تۆ وە ک‪ .........‬ئە م شیعرە وایە‬ ‫چە ند ئە گە ڕێم بۆ وشە ی کۆتای ‪ ...‬هە رگیز بۆم نایە‬ ‫دە من بڵێم چی خۆشە ویستی خۆی وایە‬ ‫پێشینانیش وتویانە‬ ‫ڕێگای ئە شق ئاوایە هە رگیز کۆتای نایە‬

‫‪45‬‬

‫‪Shvan Zangana‬‬


Salme Koskela, 65-vuotias eläköitynyt sairaanhoitaja, on syntyisin Oulusta. Hän on muuttanut vuonna 2008 Taivalkoskelle Päätalon maisemiin, jossa Koillismaa inspiroi häntä kirjoittamaan. Häneltä on ilmestynyt runokokoelma Sain koko taivaan (Mäntykustannus 2012) sekä romaanit Kosketus (2013), Rakastettu (2014) ja Koski palaa (2015).

salme koskelo

46

LÄHDÖSSÄ Olen kuulemma lähdössä seuraavassa kuljetuksessa. Myönnän, että olo on hieman hämmentynyt. Seison kädet kylkiä pitkin portilla manaten, etten sittenkin laittanut nätimpiä vaatteita. Ei ole saattajia. Mies muistutti lähtiessä, että varmistaisin perille päästyäni, että lämmitys pelaa, lattioilla ei ole mattoja, jotka kietoutuvat jalkoihin, ja että voirasia on neliskulmainen eikä soikea. Hän on esittänyt toivomuksen, ettei hänen vuoronsa tule jääkiekon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Hän aikoo laittaa uudet Haltin nastakengät jalkaansa varalta. Kulkureitin pituudesta ei ole mitään tietoa eikä siitäkään, onko reitti helppokulkuinen. Tänne jää nyt koti, jonka parin neliön kamariin olen sijoittanut koko elämäni. Sanoivat, etten voi ottaa tietokonetta, iPadia enkä edes iPhonea mukaani. Kaikki pitää jättää. Tämä tuli niin äkkiä, vaikka tiesinhän sitä odottaa. Talo myytiin jo pari vuotta sitten. Rivitalo-osake kirkonkylällä on oma, mutta ei siinä ole ollut samaa tunnelmaa kuin punaisessa hirsitalossa järven rannalla. On vain eletty päivästä toiseen aikataulun mukaisesti. Mies syö edelleen samaa ruisleipää. Onneksi Vaasan leipomo on pitänyt sen valikoimissaan. Kylmäsavulohi on ostettu kaupan tiskiltä, kun mies ei enää jaksa ajaa Ouluun hakemaan oikean kokoista lohta suolattavaksi. Olen palvellut kumppaniani yli neljäkymmentä vuotta kellon tarkkuudella. Ruoka-ajat ja kävelylenkit ovat olleet niin säännöllisiä, että naapurit ovat voineet tarkistaa kellonsa meidän kulkujemme mukaan. Minut viedään kuitenkin ensiksi. Kukahan tämän jälkeen pitää huolen aikatauluista niin kauan, kunnes tulee kumppanin vuoro? Tytär jossakin Euroopan alareunalla hoitaa hevosiaan. Ei tullut saattamaan. Ei ollut aikaa, tai ei halunnut. Ehkä sekään ei ole tärkeää. Enhän voi viedä muistojakaan mukanani. Odotusaula on tyhjä. Muita ei ole lähdössä. Vain minä. Mies nojaa keppiinsä. Muistuttaa vielä voirasiasta. Oranssi mekonhelma heilahtaa, kuin siihen olisi osunut tuulen henkäys. Valkoinen ovi liukuu äänettömästi auki. Toisella puolella paistaa aurinko. Hyvä niin, kun en pariin vuoteen ole päässyt Espanjan aurinkoon. Minusta tuntuu, että on pakko hiipiä. On niin hiljaista. Hymyilen. Yritän sanoa, että tulehan sitten, äläkä unohda niitä uusia kenkiä. ”Nähdään”, sanon, vaikka tiedän, että emme näe enää koskaan. Kun olen mennyt turvatarkastuksen ohi, liukuovi sulkeutuu. Kuulen vielä tutun huudon: ” Hei, missä on se puurokattilan musta napukka, se tappi siihen reikään? Miksi se ei voi olla lusikkalaatikossa?”


hallauksen minuuttinovellikilpailu on käynnistynyt! Uuden vuoden kunniaksi Hallaus käynnistää minuuttinovellikilpailun, jossa haemme tekstejä tuleviin Hallaus-kirjanmerkkeihimme. Kilpailussa kaunokirjailijat pääsevät kokemaan taitojaan erittäin lyhyen proosan saralla. Novellien aihe on vapaa, mutta pituus saa olla enintään sata (100) sanaa. Kilpailun tuomaroi Hallauksen toimitus. Kilpailu on avoin kaikille, jotka eivät ole julkaisseet omaa kaunokirjallista teosta. Omakustanteet ja antologiat eivät ole este. Tekstien tulee olla ennen julkaisemattomia ja suomenkielisiä. Tyylilaji on proosa ja tekstin enimmäispituus on sata sanaa. Fonttikoko on 12 ja tekstien pitää mielellään mahtua yhdelle liuskalle ja olla doc- tai rtf-muodossa. Osallistua voi enintään yhdellä tekstillä per osallistuja. Kilpailutyöt lähetetään sähköpostitse osoitteeseen: tyranallu@gmail.com Kilpailutyöt tulee lähettää 1.4.2017 mennessä. Sähköpostin otsikoksi merkitään ”Minuuttinovellikilpailu”. Kilpailun voittaja saa 50 € lahjakortin ravintola Tubaan. Toiseksi ja kolmanneksi parhaat tekstit palkitaan 25 € lahjakortilla ravintola Tubaan. Kolme parasta tekstiä julkaistaan myös Hallauksen numerossa 1/2017 sekä tulevissa Hallaus-kirjanmerkeissä. Lisätietoja saa laittamalla sähköpostia osoitteeseen yhdistys@huutomerkki.fi tai ottamalla yhteyttä Hallauksen toiseen päätoimittajaan Jussi Moilaseen (jussimoi@ gmail.com, 0400 764 784).

47


kirjoituskutsu hallaukseen

#24

Hallauksen nro. 24 teemana on Japani. Teemaan löyhästi tai tiiviisti liittyvät tekstit, kuvat ja kuvitukset tulee lähettää päätoimittajalle osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.4.2017 mennessä. Usein kuulee ajateltavan, että suomen ja japanin kielet ovat sukua toisilleen. Ehkä ihmisetkin. Perustelujakin löytyy loputtomasti, mikään niistä vain ei ole aukoton. Japanilaisista ja suomalaisista löytyy toki paljon samaa: kummatkin nauttivat yksinäisyydestä, luonnosta ja kunnioitetuksi tulemisesta. Mutta aasialaisesta kollektiivisuudesta olemme kaukana. Kun suomalainen pomo kertoo polleana olevansa toimitusjohtaja, kertoo autotehtaan kymppi japanissa vain olevansa Mitsubishin mies. Kun me juomme kahvia, japanilaiset juovat teetä. Kun me olemme kesällä mökillä ilman paitaa shortseissa, on japanilaisilla visusti vaatetta helteelläkin. Puliukoillakin on puvut päällään. Me kummatkin rakastamme luontorunoja, mutta erilaisen tavurakenteen takia kirjoitamme haikut ja tankat rytmillisesti1 eri tavoin. Ja kuvakielemme niissä on täysin erilainen. Kawaii, karate, konnichiwa. Harajuku, hentai, harakiri. Vaikka minä tiedänkin jotain japanilaisesta kulttuurista, Japani on säilynyt minulle suurena tuntemattomana. Sen ihmisten erikoisuutta ei pysty sisäistämään ulkoapäin, vaikka kuinka yrittäisi. J-poppia, animea ja sushia kuluttamalla ei muutu japanilaiseksi. Ei tunnu edes raapaisevan pintaa. Ystäväni oli Japanissa kuusi kuukautta ja suurimman osan ajasta hän ei edes tiennyt, mitä ruokaa hän tilasi ravintolassa. Hän yöpyi puistossa keskellä akuzan – paikallisen mafian – hallinnoimaa aluetta. Ihmislaumat seurasivat häntä samalla kysellen, oliko hän natsi, vain siksi että sattui olemaan kalju. Japani, tuo nousevan auringon maa, oli eristyksissä jo sijaintinsakin puolesta, mutta ajoittain Japani on myös eristänyt itsensä. Vuodesta 1639 eteenpäin vain kiinalaiset ja hollantilaiset saivat käydä kauppaa Japanin kanssa – ja hekin vain yhdessä satamassa. Kristinuskon harjoittaminen oli kiellettyä. Tämä toi 250 vuotta kestäneen rauhan ajan mutta myös jäykän feodaalihallinnon. Kristinuskoa harjoitettiin salassa. Silti tänäkään päivänä ulkomaalaisen ei ole mahdollista saada Japanin kansalaisuutta muuta kuin menemällä naimisiin japanilaisen kanssa.

48

1 Japanilainen ajattelee vokaalin ja diftongin sisältävän tavun kahdeksi erilliseksi tavuksi. Esimerkiksi vyö-sanan japanilaiset ymmärtävät rytmillisesti muotoon vy-ö. Kaksoisvokaalin sisältävän tavun japanilainen taasen mieltää suomalaisen kanssa samaan tapaan yhdeksi tavuksi.


Toisaalta eristyneisyyden vastapainoksi on ollut myös suuria avautumisen jaksoja. Kuten nyt. Japani imee vaikutteita länsimaista – etenkin Amerikasta – ja luo niistä omanlaisensa miso-keitoksen. Japanin tämän hetken kenties tunnetuimman nykykirjailijan, Haruki Murakamin tuotannolle on ominaista länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaistyyppiseen surrealismiin. Tämän voi päätellä myös teoksien Norwegian Wood (1987), Sputnik-rakastettuni (1999) ja Kafka rannalla (2002) nimistäkin. Ehkä juuri tässä eristyneisyyden ja vapautuneisuuden, hillityn olemuksen ja repäisevän ylitsepursuavuuden radikaalista vaihtelusta johtuu Japanin kummallisuus. Tule siis kummastelemaan kanssamme Japania. Hallaukseen ovat tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekijän nimi tulee liittää tiedostonimeen. Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan saatetekstiin tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Jos esittelyä ei ole, sitä ei julkaista. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan. Lähetä teoksesi osoitteeseen jussimoi@gmail.com 1.4.2017 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä. Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää.

Jussi Moilanen päätoimittaja

49


miten ostat hallauksen irtonumeron

Irtonumeroita (ovh 7 €) myyvät: Akateeminen kirjakauppa (Helsinki), Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski), Real Deal (Kirkkokatu 20, Oulu), Levykauppa Äx (Hallituskatu 29, Oulu), Luova Laboratorio (Saaristonkatu 9, 4 kerros, Oulu), Korundi (Lapinkävijäntie 4, Rovaniemi), Cityn Kirja (Ainonkatu 4-6, Rovaniemi), Galleria Värinä (Valtakatu 19, Rovaniemi), Hih-hi (Valtakatu 24, Rovaniemi), Galleria Kooma (Tarkka-ampujankatu 14, Oulu). miten tilaat hallauksen

Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 14 €. Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2017”. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio.miettunen@gmail. com tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.hallaus.fi. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.


HALLAUS #23 OVH 7 € ISSN: 1796-2099

Hallaus #23  

Päätös

Advertisement